Aasit ja AI

[Linnunradan sormenjälkiä]

Kyösti Salovaara, 2019.

Jos hyvä tai paha tahto muuttaa maailmaa, se voi muuttaa ainoastaan maailman rajoja, ei tosiseikkoja – ei sitä, minkä voi ilmaista kielen avulla…

Mystistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että maailma on. 

- Ludwig Wittgenstein, 1921.

Maailma ei seiso jaloillaan vaan laajenee kuin ilmapallo.

    Galaksit pakenevat toisiaan. Mitä kauempana jokin galaksi näyttää olevan, sitä vanhempaa informaatiota sen valo meille lähettää.

    Linnunrata on tavanomainen galaksi, tai sitten erityinen.

    Erityinen se on meille ihmisille, koska me tätä maailmaa tarkkailemme. Onko ihminen erityinen tai välttämätön tälle tai millekään galaksille on toinen juttu.

    Leikitään kuitenkin, että olemme tärkeitä ja erityisiä.

Linnunradan sormenjälkiä jää kaikkialle.

    Jos kirjoitan samaan lauseeseen ”aasin” ja ”tekoälyn”, luonko uuden yhteyden, joka on ja pysyy, eikä koskaan enää väisty? Se, mistä voin kirjoittaa, on. Nyt se on tehty.

    Tiedeuutiset kertoivat, että pimeä saattaa olla vikkelämpää kuin valo. Miten se saattaisi olla mahdollista? Eikö valo ole suhteellisuusteorian perusteella kaikista nopein etenijä?

    Tiedemiehet sanovat että kyllä on, mutta pimeä ei olekaan mitään – ei ainetta, ei informaatiota, ei energiaa, toisin kuin valo.

    Maallikko tietysti kysyy, että mitä hittoa se pimeä sitten on?

    Ja vastaa itselleen: se on sitä, missä ei ole valoa.

    Mutta jos valoa vikkelämpää pimeää kuitenkin löytyy, pitääkö metaforat valon ja pimeyden suhteesta kirjoittaa uusiksi. Onko mahdollista että paha voittaa loppujen lopuksi? Onhan sillä nopeammat ”kintut” kuin hyvällä.

    Tänään torstaina tulee tasan 81 vuotta siitä, kun Yhdysvallat Hiroshimassa käytti maailmanhistorian sodissa ensimmäistä kertaa atomipommia. 

Aasit kaipaavat aaseja, kertoi YLE viime viikolla.

    Uuden asetuksen mukaan aasilla pitää olla kaverinaan aasi. Jos aasin kasvattaa hevosten laumassa, siitä ei tule aasia vaan hevonen. Kukapa haluaisi olla hevonen jos voi olla aasi?

    Mistä aaseille sitten saataisiin kavereita? Miten aasia pystytään kunnioittamaan aasina? Jos ei pystytä, aaseista pitää luopua.

    Siinäpä pulma ratkaistavaksi. Tekoälyllä se ei ratkea, siitä panen pääni pantiksi.

    Halvalla menee, hiisi vieköön!

Heinäkuun 21. päivänä El País -lehti kertoi uudesta ilmiöstä.

    Espanjalaisista divareista oli alettu tilata harvinaisia kirjoja hyvällä hinnalla. Kirjakauppiaat ihmettelivät, mistä nyt tuulee, mitä ”muotia” tämä sitten on. Kirjat joilla ei ole ollut lainkaan lukijoita, tekevät kauppansa.

    Selvisi, että kirjat menevät digitoitavaksi.

    Se tapahtuu hajottamalla kirja yksittäisiksi sivuiksi ja syöttämällä sivut yksi kerrallaan skannerille. Sen jälkeen digitoidut kirjat (niiden sisältö) syötetään tekoälyapparaateille. Kielimallikoneita koulutetaan, niiden kulttuurimassaa laajennetaan repimällä vanhoja kirjoja, koska AI ohjelmistojen Molokin kita on jo syönyt kaiken internetistä löytyvän.

    Hienoa vai?

    Vaiko ihan kamalaa?

Kirjojen repimisestä El Paísiin kirjoittanut Susana Pérez Soler sanoi, että mieleen tulee amerikkalaisen Ray Bradburyn (1920-2012) romaani Fahrenheit 451 vuodelta 1953.

    Fahrenheit 451 on lämpötila, jossa kirjapaperi syttyy ja palaa. Bradburyn romaanissa ”palomiehet” tunkeutuvat ihmisten koteihin liekinheitin käsissään ja polttavat kaikki kirjat.

    Mutta, kuten El Paísin kirjoittaja totesi, siinä missä Bradburyn dystopiassa kirjat tuhotaan jotta niiden sisältö katoaisi, AI Molok ”tuhoaa” kirjoja säilyttääkseen kirjojen sisällön, tehdäkseen siitä oman kielimallinsa rehua. Yksittäisen romaanin tai dokumentin tai tietokirjan repiminen ei tuhoa se sisältöä totaalisesti, koska fyysisiä kirjoja on (melkein aina) monta kappaletta eri puolilla maailmaa.

    Susana Pérez Soler lainasi jutussaan asiantuntijaa, jonka mielestä divareista löytyvät kirjat periaatteessa edustavat juuri sitä inhimillistä kulttuuriperintöä, jota tekoälyohjelmistot eivät ole vielä saastuttaneet. Nyt tuo kulttuuriperintö ikään kuin imetään julkisesta kulttuurivarastosta yksityisten AI-koneiden käyttöön. Kysymys on lopulta tiedon privatisoimisesta kaupalliseen käyttöön.

    Saako Bradburyn dystopia sittenkin uudenlaista kierrettä kielimallikoneiden ahneudesta imeä kaikki mahdollinen tieto ja kirjoitettu sivistys itselleen?

Bradburyn Fahrenheit 451 kertoo palomies Guy Montagin tarinan. Tämä havahtuu huomaamaan, mitä on tekemässä, mitä tuhoamassa. Kirjat alkavat askarruttaa häntä.

    Montag kohtaa viisaan ihmisen opastamaan häntä oikealle ”tielle”.

    ”Ette te kirjoja tarvitse, vaan jotakin siitä mitä kirjat aikoinaan sisälsivät”, Montagille selitetään. ”Ei, ei, ette te kirjoja ollenkaan kaipaa! Hakekaa sitä sieltä mistä se on löydettävissä: vanhoista äänilevyistä, vanhoista elokuvista; etsikää sitä luonnosta ja etsikää sitä itsestänne. Kirjat olivat vain yksi tapa monesta säilöä sellaisia asioita, joita me pelkäsimme unohtavamme. Ei niissä ole ollenkaan mitään taianomaista. Taikaa on vain siinä, mitä kirjat sanovat, miten ne ompelivat meille maailmankaikkeuden poluista yhden ainoan päällystakin… Me todella tarvitsemme tietoja… Kirjat muistuttavat meitä siitä, minkälaisia aaseja ja ääliöitä olemme.” (Suom. Juhani Koskinen, 1966. Kirjayhtymä, 2. painos 1975.)

    Riittääkö siis, että 2000-luvulla tekoälykoneet sulauttavat kaikkien kirjojen kaikki sisällöt omaksi valtakunnakseen ja annostelevat sieltä sitten meille kulttuurin ja sivistyksen palasia, jos osaamme niiltä kysyä?

    Romantikkona huudahdan: Ei riitä!

Entä sitten aasin pulma: mistä aaseille löytyy aasimaisia kavereita?

    Mieleeni tulee Suomen eduskunta.

    Mitä jos jokainen kansanedustaja velvoitetaan käyttämään aikaa aasien kanssa? Edustajilla on pitkät lomat. Heillähän on aikaa vierailla reality-ohjelmissa ja seikkailla merillä ja mantereilla. Ei ole liikaa vaadittu, jos jokainen kansanedustaja käyttää osan vuodestaan aasin kanssa kaveeraamiseen. Siitä suhteesta kansanedustajakin hyötyy.

    Kansanedustajia on kuitenkin vain 200.

    Jos aasien määrä kasvaa, eduskunnan hallintovaliokunnan tulee selvittää, täyttävätkö kansanedustajien avustajat aasien kaveeraamisen edellytykset.

    Tästä saattaa rakentua aasinsilta tulevaisuuteen.

Kyösti Salovaara, 2019.

Globalisaation pelko

[viisauden alku vai sen loppu?]

Kyösti Salovaara, 2016.

Puppy.
Bilbao.

Pääministeri Matti Vanhanen (kesk) saavutti maanantaina merkittävän poliittisen voiton. Perjantaina Vanhanen vaahtosi blogissaan, että hänen lähikaupastaan - jossa hän on käynyt jo 25 vuotta - ei enää saa Valion maitoa, sillä HOK-Elanto siirtyi tarjoamaan Arla Ingmanin maitoja… Maanantaina HOK-Elanto perääntyi ja tiedotti palauttavansa Valion rasvattoman maidon ja kevytmaidon Prismojensa valikoimiin. 

- Marko Junkkari: Matti saa maitonsa. Helsingin Sanomat, 9.3.2010.

Globaalia edistymistä on vaikea nähdä katsomalla ulos ikkunasta. Se tapahtuu horisontin takana.

- Hans Rosling: Faktojen maailma, 2018.

 

Mattihan tässä muistuu mieleen. Siis Matti Vanhanen, joka kävi maitokaupassa eikä löytänyt hyllyltä suomalaista maitoa. Matti kiukustui eikä suostunut juomaan ruotsalaista maitoa.

    Matti ei kuitenkaan ollut kuka tahansa Matti, vaan Suomen pääministeri.

    Mitä Vanhanen olisi ajatellut, jos Ruotsin tai Tanskan tai Saksan pääministeri olisi julmistellut, että mitään suomalaista tuotetta ei enää osteta, koska ruotsalaisia, tanskalaisia tai saksalaisia kilpailevia tuotteitakin on kaupan?

    Kun ikkunasta katsoo omalle pihalleen, siinä näyttää olevan koko maailma.

Pelkästään suomalaista maitoa litkivä Matti tulee mieleen, kun seuraa sähköverkkoyhtiö Carunan kaupasta syntynyttä kauhistelevaa keskustelua.

    Caruna ei tosin ollut enää suomalaisten omistuksessa, vaikka toimiikin suomessa. Sähköverkot ovat siitä hyvä ”tuote”, että johtoja ei voi viedä ulkomaille, vaikka verkon omistaakin. Mutta se huoltovarmuus! Mutta se omistajan vieraus! Mutta se menetetty suomalaisuus!

    Monet poliitikot vaativat hädisssään, ettei Carunaa saa myydä espanjalaiselle jättiyritykselle Iberdrolalle. Varsinkin keskustapuolueen ja vasemmistoliiton antiglobalistit itkevät suomalaisen omistajuuden perään.

    Myös Iberdrolan omistajarakenne huolestuttaa. Bilbaossa Espanjan Baskimaalla pääkonttoriaan pitävän Iberdrolan suurimmat omistajia ovat amerikkalainen BlackRock ja Qatarin valtio. Mutta en ole huomannut kenenkään kertovan, että Norjan keskuspankki on Iberdrolan kolmanneksi suurin omistaja.

Iberdrola on monikansallinen sähköyhtiö, joka panostaa vihreään siirtymään. Sillä lienee yhdet maailman suurimmat tuulisähköpuistot. Espanjassa se tuottaa vihreä vetyä, josta saadaan ammoniakkia ja lannoitteita. Suomen Carunan se ostaa, koska Suomen markkinoilla on hyvä luokitusarvo, vakaa ympäristö ja houkutteleva lainsäädäntökehys.

    Tässä ympäristössä myös datakeskukset tarjoavat laajentumismahdollisuuksia. Niinpä suomalaisten asiantuntijoiden mielestä Iberdrola voi tuoda suomalaiseen markkinaan uutta teknologista tietämystä ja innovaatioita. Siis ulkomaista rahaa Suomen kansantalouteen.

    Mutta se suomalaisuus!

    Eihän tänne oikeastaan niitä datakeskuksiakaan haluta. Vievät meikäläisiltä sähköt ja viimeiset tuhkatkin pesästä.

    Eräs suuren teknologiayrityksen johtaja sanoi, että datakeskukset ovat samanlaisen infran rakentamista kuin olivat aikanaan maantiet ja rautatiet. Jostakin syystä meillä ei tätä mullistavaa visiota nähdä tai ei ymmärretä.

Suomessa on paljon sellaista ”henkeä”, että globalisaation pelko on viisauden alku. Ja lopussa kiitos seisoo.

    Siis mikä kiitos?

    Samalla kun Suomi ”elää” vientikaupasta, monet poliitikot ja jopa intellektuellit nyrpistävät nenäänsä. Miksi kaikkea ei tehdä Suomessa? Miksi ratikat pitää tilata Sveitsistä eikä Kajaanista? Miksi kaupassa myydään ruotsalaista maitoa ja juustoa? Miksi rahvas matkustaa Kreikkaan, Turkkiin ja Kanarialle eikä Saimaalle?

    Jne.

    Miksi Suomi ei voi olla pelkästään Suomi?

Kyösti Salovaara, 2025.

Iberdrola Tower.
Bilbao.

Miksi lehmät eivät lennä?

    Luulisi että keskustapoliitiikkoja rauhoittaisi sen tietäminen, että suomalaiset possut ja selluloosa kelpaavat jopa kiinalaisille. Ja että nautoja myydään hyvällä hinnalle ties minne.

    No, jos lehmät lentäisivät, rahvas voisi pysytellä kotinurkilla.

    Kuulostaa mätäkuun jutulta.

Maailma muuttuu, Mattiseni!

    ”Muutoksia ei pidä hidastaa, koska ne ovat kasvun edellytys”, Risto Murto kirjoitti teoksessaan Miksi Suomi pysähtyi? (Otava, 2024.) Murto sanoo, että meillä on tapana toistaa muutospuhetta, jolla korostamme etenkin uusien teknologioiden vallankumouksellisuutta. ”Käytännössä tilanne on toisin päin. Historiallisen heikko työn tuottavuuden kehitys viimeisen yli vuosikymmenen aikana kertoo, että uusien innovaatioiden ja teknologioiden vaikuttavuus yhteiskuntiin on ollut liian pieni. Muutosvauhti on meillä hidastunut, ei kiihtynyt.”

    Carunan uuteen omistajaan kohdistettu kritiikki ja datakeskusten turmiollisuudesta paasaaminen vahvistavat, että Murto on oikeassa. Suomalaiset eivät perimmiltään ole uudistushaluisia. Siis me suomalaiset, tarkennan. Aina parempi köllötellä vanhassa kuin liitää uudessa.

    Ehkä myös julkisen omistuksen suhde yksityiseen on suomalaisen politiikan ja ajattelun ikuinen Gordionin solmu, jota ei pystytä avaamaan. Ei edes valtion miekalla.

    Murto sanoo, että on olemassa yhtiöitä ja toimialoja, joissa valtio on luonteva omistaja. Mutta ”valtion pitäisi kuitenkin pyrkiä tekemään itsensä tarpeettomaksi kapitalistina. Riskinä on, että jos minulla on vasara, jokainen ongelma näyttää naulalta. Meille vasara on valtio.”

    Murto esittää myös rohkean ajatuksen: ”Sekin mahdollisuus on, että teemme energiasta vientituotteen, jossa markkinat ovat joko Pohjois-Ruotsissa tai välituotteiden kautta Keski-Euroopassa.”

    Tähän lisään yhtä rohkean arvauksen: juuri tuo mahdollisuus houkuttelee espanjalaisen Iberdrolan Suomeen.

Kuvitan tämän juttuni ”pehmeillä” ja ”kauniilla” valokuvilla Bilbaosta.

    Baskimaa on Espanjan itsehallintoalueista yksi varakkaimmista. Siellä tehdään laivoja, junia, autoja ja kaikenlaisia koneita. Baskit pärjäävät sekä teollisuudessa että jalkapallossa. Toisin kun suomalaiset, tekee mieli sanoa.

    En sano. Ei Guggenheimikaan helsinkiläisille kelvannut.

    Yhdysvaltalaisen Jeff Koonsin kukkaveistos Puppy ilmentää Bilbaon Guggenheim-museon edustalla pehmeää kansainvälisyyttä. 

    Taide ja teknologia – yhteensovittamaton liitto?  

    Kenties niin on. Kuitenkin paikallisesti ja esteettisesti argentiinalais-amerikkalaisen César Pellin suunnittelema Iberdrola Tower ja amerikkalaisen Frank Gehryn suunnittelema Guggenheim-museo Nerviónjoen rantamaisemassa melkein rakastavat toisiaan.

    Mutta sittenkin: miksi laitan esille pehmentäviä maisemia kuvittamaan ”kovaa” sähköverkkokauppaa?

    Ollakseni rehellinen: piruuttani!

Kyösti Salovaara, 2016.

Guggenheim.
Bilbao.

Ei Bach eikä uskonto

[vaan jalkapallo]

Espanjan kuningas Felipe VI onnittelee
maailmanmestarijoukkueen kapteenia Rodria
finaaliottelun palkintokorokkeella.
Rodri valittiin myös kisojen parhaaksi pelaajaksi.

Ruutukaappaus YLEn tv-lähetyksestä 19.7.2026.

Jalkapallo on peli, jota pelataan aivoilla....

Ilman palloa, et voi voittaa....

Jos pallo on meillä, he eivät voi tehdä maalia.

- Johan Cruyff

Joskus jalkapallossa on tehtävä maaleja.

- Thierry Henry

 

Jalkapalloa voi selittää filosofialla, yhteiskunnalla, psykologian peliteorioilla ja ties millä.

    Ironia on siinä että em. ”aiheita” voi toisinpäin selittää jalkapallolla. Niinpä amerikkalainen toimittaja Franklin Foer antoi vuonna 2004 jalkapallokirjalleen maailmaa syleilevän nimen: How Soccer Explains the World – An Unlikely Theory of Globalization.

    ”Tietenkään jalkapallo ei ole samaa kuin Bach tai buddhalaisuus”, Foer kirjoitti teoksen johdannossa, ”mutta siihen suhtaudutaan usein tunteellisemmin kuin uskontoon.” Ja sillä on yhtä tärkeä merkitys yhteisön kulttuuriperinnössä kuin uskonnolla.

    Karl Marx sanoi, että uskonto on kansan oopiumia. Kenties hän nyt vaihtaisi, jos eläisi, ”uskonnon” paikalle ”jalkapallon”.

    Mutta ehkei jalkapallon suosiota kannata ottaa noin vakavasti. Se viihdyttää, kiihdyttää ja joskus myös raivostuttaa, mutta on sittenkin vain tunteiden ja tilanteiden ja sitä mukaa maailman metafora.

Pohjois-Amerikassa pelattiin hienot MM-kisat. Joukkueita oli 48, pelejä kaikkiaan 104, joista lasken katselleeni noin 40. Pelit välitti Suomeen Yle ja MTV. Niiltäkin osin kokemus oli hieno, vähintään hyvä. Hyviä ja innostavia selostajia, erinomaisia ja analyyttisiä asiantuntijoita studioissa.

    MM-kisojen isäntämaat Meksiko, USA ja Kanada pärjäsivät aika hyvin, vaikka eivät loppusuoralle päässeetkään. Pienet ei-eurooppalaiset valtiot aiheuttivat yllätyksiä - kenties myös Suomi jonakin päivänä, futisoptimisti ajattelee. Yksi hienoimmista yllättäjistä oli tietenkin Norja, joka nujersi Brasilian pudotuspelivaiheessa. Etelä-Amerikka yllätti monet - ei minua - Paraguayn ja Argentiinan rumalla pelillä, jossa jalkapallo unohtui. Eteläamerikkalainen futis yhdistää usein epäurheilijamaisen provokaation taitavaan jalkapalloon.

    FIFA-rankingin 4 parasta maata selviytyi näiden kisojen neljäksi parhaaksi. Saksaa ei loppupeleissä nähty. Italia ei päässyt edes kisoihin.

    Loppuottelussa loistava Espanja pelasi ylivoimaisesti rosoista Argentiinaa vastaan, vaikka ottelu menikin jatkoajalle. Mielenkiintoinen yksityiskohta: Loppuottelun joukkueissa oli 9 pelaajaa Atlético de Madridin La Liga -joukkueesta, viisi Argentiinalla ja neljä Espanjalla. Sekin on mielenkiintoista, ja tämä kuvaa maailman globalisaatiota, että ranskalaisia (Ranskassa syntyneitä) jalkapalloilijoita oli eri joukkueissa yhteensä 96; ja että kaikista pelaajista 23 % edusti eri maata kuin missä he olivat syntyneet. Jalkapallomaailma ilmentää rajojen katoamista, ihmisten yhteisyyttä.

    Näissä kisoissa moni suuri tähti loisti kenties viimeisen kerran kansainvälisellä huippuareenalla. Messi, Ronaldo ja Neymar sinetöivät loistavat uransa Pohjois-Amerikassa.

Jalkapallon MM-turnaus on maailman suurin urheilutapahtuma. Sitä voi sanoa myös maailman suurimmaksi kulttuuritapahtumaksi.

    Miljoonat ihmiset seurasivat pelejä paikan päällä, miljardit ympäri maapalloa.

    Manuel Vicent kirjoitti El Paísissa viime sunnuntaina, ennen Argentiinan ja Espanjan finaalipeliä, että pallo on kuin toteemi, joka hurrikaanin voimalla yhdistää rotuja, uskontoja ja kulttuureja. Ihmisyys kerääntyy sen ympärille kaikkine uskomuksineen, unelmineen ja intohimoineen. Tässä myrskyisässä juhlassa löytävät yhteisen paikkansa lapset ja vanhukset, oikeistolaiset ja vasemmistolaiset, älypäät ja oppimattomat, harkitsevat ja fanaatikot, sairaat ja terveet, uskovaiset ja ateistit.

    Muuttuiko maailma hetkeksi paremmaksi ja kivemmaksi paikaksi?

    Kenties, ehkä ei.

Entä sitten jalkapallo? Miten tänään pelataan? Miten voitetaan maailmanmestaruus? Voiko Espanjan maajoukkueen voittavasta pelityylistä vetää johtopäätöksiä globaalin maailman parantamiseksi?

    Välttääksemme liian suuria sanoja käyttäkäämme pienempiä.

    Espanja voitti sekä Euroopan mestaruudet (2008, 2012) että maailmanmestaruuden (2010) noin 15 vuotta sitten. Silloin sen peli perustui totaalisesti barcelonamaiseen pallonhallintaan. Pallonhallintapelistä - siitä miten hollantilainen Johan Cruyff, aikansa huippupelaaja ja sittemmin valmentaja, sen määritteli – tuli valtavirtaa kaikkialla ja kaikilla sarjatasoilla. Mutta ei kestänyt kauaakaan kun pallonhallintapelille keksittiin vastalääkkeet. Betonipuolustus palasi kentille, suoraviivaiset hyökkäykset puhkoivat Barcelonan ja Espanjan maajoukkueen puolustuksen. Pelkällä pallohallinnalla ei synny maaleja, niitä kun pitää tehdä voittaakseen. Sijaa sai myös portugalilaisen huippuvalmentajan José Mourinhon oppi: kun sinulla ei ole palloa, et tee virheitäkään!

    Mutta espanjalainen futis löysi uudenlaisen pallonhallintatyylin. Tavallaan palattiin juurille, toisaalta peliä kehitettiin. Koko joukkue hyökkää, kaikki puolustavat, eikä ole vain yhtä metodia vastustajan nujertamiseksi. Pelaajat on teknisesti taitavia, mutta tärkeintä on joukkueen peli, ei yksittäisten tähtien suoritukset.

    En tiedä kuinka paljon tästä menestyksestä kuuluu maajoukkueen valmentajalle Luis de la Fuentelle (s. 1961), mutta de la Fuente tuntuu löytäneen voittavan tasapainon pallonhallintapelin, pelaajien henkilökohtaisen taitotason ja joukkuepelin välille. Kerrotaan, että de la Fuente lainailee Marcus Aureliusta ja muistuttaa että ”mikä on pahaksi pesälle, on pahaksi jokaiselle mehiläiselle”.

    Niin että jos Espanjan jalkapallomaajoukkueen menestysreseptin haluaisi nähdä parempaa maailmaa selittävänä reseptinä, niin meidän tulisi ymmärtää, että joukkueen voima on yksilöissä ja yksilöiden voima tulee joukkueelta.

    Onkohan tuo liian sopuisa ajatus?

MTV Katsomon jalkapallostudio "voitti"
pallonmitan verran monipuolisuudella
  ja asiantuntemuksella Ylen vastaavan studion.
Petri Pasasen (vasemmalla) vieressä Antti Niemi ja Mehmet Hetemaj.

Ruutukaappaus MTV Katsomon lähetyksestä 18.7.2026.

Ajan virrassa

[kelluu kaikenlaista]

Kyösti Salovaara, 2026.

Me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa...

”Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää?” Vastaus on yksinkertainen: jos se olisi toisenlainen, meitäkään ei olisi! 

-  Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia, 1988. Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Kirjahyllyn päälle olen poiminut ajan virrasta monenlaista tilpehööriä. Oikealla on karikatyyri isästäni Osmosta. Sen alapuolella on isäni isän Kalle Salovaaran kuva 1900-luvun vaihteesta. Kalle oli keksijä, toimittaja ja tiukka sosialisti. Oikeassa alakulmassa on Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinnon aihio. Siinähän Joel Rinne esittää Mika Waltarin komisario Palmua. Vasemmalla Bogart ja Bergman hehkuvat Casablancan julisteessa. Joel Rinne ei tainnut olla Suomen Bogart vaan pikemmin Clark Gable tai Cary Grant. Kirjahyllyn päälle on joutanut myös kultakelloni, joka pysähtyi aikoja sitten. Kuvan keskellä näkyy tiimalasin muotoinen drinkkilasi, jonka IT-firmamme lahjoitti työntekijöilleen 2000-luvun vaihtumista juhlistaakseen.

    Ajan virta on hyvä metafora, vaikka aika ei virtaa mihinkään.

    Olemme aina, joka hetki, jossakin kohtaa tätä kummallista virtaa, ja siksi virrasta voi poimia isoja asioita ja pieniä, tärkeitä ja yhdentekeviä.

    Ihmiskulttuurin tilpehöörille voi nauraa tai suuttua. Itkeäkin sopii.

Me boomerit muistamme ajat, jolloin kirjailijoita ja taiteilijoita haastateltiin kulttuurikapakoissa - Kosmoksessa, Elitessä, ”Vanhalla”, ”Sikalassa” ja mitä niitä olikaan.

    Menin kerran Kosmokseen ja takkia portsarille ojentaessa kysyin, onko täyttä. Kyllä on, portsari vastasi naurahtaen. ”Täynnä kulttuuria kattoa myöten!” Ja saliin astuessa näin kuinka Hannu Salama esitelmöi kavereilleen pöydällä seisoen.

    Tänään kulttuurin virrassa kellutaan toisella tavalla.

    Viime lauantaina Helsingin Sanomat haastatteli kolmea kirjailijaa lenkkeilemällä heidän kanssaan. ”Teksti juoksee” julistettiin Mikko-Pekka Heikkisen artikkelin otsikossa.

    ”Oivallus syntyy asvalttisuoralla”, Heikkinen kirjoittaa juostessaan Hanne Kettusen kanssa. Kirjailija, talousmies ja Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen puolestaan sanoo, että ”juokseminen on osa fyysistä olemustani. Tällä hetkellä juoksu on minulle tärkeämpää kuin kaunokirjailijana oleminen.” Suosittu dekkarikirjailija Satu Rämö juoksee Islannissa. ”Minähän en pidä juoksemisesta yhtään”, Rämö sanoo, mutta juoksee kuitenkin.

    Rämö kertoi juoksevansa vuodessa 1200 km. No, minä kävelin toissa vuonna saman matkan, mutta siitä ei saa juttua aikaiseksi.

    Niin maailma muuttuu.

    Kirjailijaksi ei enää kelpaa kapakoiden kirjailijaressukka vaan tuhansia kilometrejä itseään juoksulenkillä kiduttava spartalainen ihmistyyppi. Minän kunto on tärkeämpää kuin kirjan ”kunto”.

Tekoälystä ja AI-agenteista puhutaan mediassa päivittäin. Toiset intoilevat, toiset pelkäävät; jotkut ennustavat että tekoäly suistaa kansalaiset työttömyyteen; jotkut väittävät että tietoisuuden saanut tekoäly valtaa koko maailman ja tekee ihmisistä tekoälykuningasta palvelevia orjia.

    Tärkeä kysymys kuuluu: voiko tekoälykoneella olla tietoisuus? Voiko joku Claudeksi nimetty AI-kone tuntea tunteita, vihaa ja rakkautta. Entä moraali? Jos kielimallikone pitää sisällään kaiken maailmassa ikiaikoina kirjoitetun, niin tietääkö se mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on hyvää ja mikä pahaa?

    Parissa tuoreessa lehtijutussa kaksi asiantuntijaa on sitä mieltä ettei tekoälyllä voi olla tunteita eikä tietoisuutta.

Madridissa ilmestyvä El País -lehti haastatteli yhtä viime aikojen suosituinta tieteen popularisoijaa, israelilaista historiantutkijaa ja filosofia Yuval Noah Hararia. Haastattelu tehtiin Lissabonissa 8.7 ja julkaistiin lehdessä 11.7.

    Kun haastattelija kysyi Hararilta, onko tekoälyllä tietoisuutta, tämä vastasi, että kysymys on vaikea, semminkin kun tietoisuuden määritteleminen on vaikeaa.

    Harari sanoi, että äly on ”väline” joka pyrkii saavuttamaan jotakin, se ratkaisee ongelmia, olipa kysymys matematiikasta tai shakinpeluusta. Mutta jotta meillä (tai tekoälyllä) olisi tietoisuus, entiteetillä pitää olla kyky tunteisiin. Kyky tuntea pelkoa, tuntea rakkautta.

    AI:n, tekoälyn ongelmallisuus on siinä, että se on tunteeton kielinero. Se voi esimerkiksi kirjoittaa rakkaudesta tarkemmin ja tunteellisemmin kuin yksikään ihminen, koska se, AI-kone on ”lukenut” sisäänsä kaikki maailman runot ja rakkauskertomukset. Mutta ”osaako” se rakastaa? Ei, Harari sanoo.

    Hararin mielestä tekoäly on kielinero, joka on pahimmillaan äärimmäisen taitava, ihmisiä manipuloiva psykopaatti.

Kognitiivisen ja laskennallisen neurotieteen professori Anil Seth pohti tekoälyn mahdollista tietoisuutta keskiviikkona 15.7 The Guardianissa. Hararin tavoin hän päätyi ajatukseen, että tekoälyllä ei voi olla tietoisuutta.

    Seth sanoi, että esimerkiksi tekoälykone Claude on tietokoneohjelma, jota ajetaan mikropiireissä, kun taas me olemme eläviä olentoja. Meidän aivomme on upotettu kehoihimme, jotka puolestaan ovat osa erilaisia maailmoja. Tekoäly on juurtunut vain mikropiireihin, jotka eivät ”kerro” eivätkä tunne maailmasta mitään.

    Anil Seth muistutti, että olemme matkan varrella unohtaneet, että tietokone on vain aivojen metafora eikä konkreettinen maailma. Joudumme aina ongelmiin sekoittaessamme metaforan itse asioihin – niin kuin vaikkapa kartan fyysiseen maastoon.

    Niinpä Claudeksi kutsuttu tietojenkäsittelyprosessi ei pysty luomaan tietoisuutta, sen enempää kuin säätä simuloiva tietokoneohjelmistokaan pystyy synnyttämään oikeita hurrikaaneja.

Paha kello kuuluu kauemmaksi kuin hyvä kello.

    Ovatko huonot uutiset parempia kuin hyvät?

    Viime lauantaina Ruisrockin promoottori ja toimitusjohtaja Mikko Niemelä ihmetteli Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, miksi media säännöllisesti ja poikkeuksetta käsittelee rockfestivaalia epäonnistumisen ja epäkohtien kautta: ”Humalainen poliitikko – jackpot! Sadetta Suomen kesässä – breaking news! Julkkis uuden mielitietyn kainalossa – stop the press! Festarialuetta mahdollisesti lähestyvä ukkoskuuro, muutama yksittäinen huumausaineen käytöstä narahtanut asiakas, artistin valitettava peruuntuminen tai mikä tahansa muu harmitusta tai päivittelyä aiheuttava mutta festarin kokonaisuuden kannalta epäoleellinen sivuseikka tuntuu olevan kuin rutikuivaa koivuklapia klikinkalastusrovioon. Niissä liekeissä eivät kulttuurielämysten merkittävyys, kymmenientuhansien ihmisten väliset kohtaamiset ja artistien uran huippuhetket saa useinkaan riittävää uutisarvoa.”

    ”Tuntuu, että median pääasiallinen tavoite on antiteesi meidän tavoitteellemme lisätä maailmaan iloa ja onnellisuutta”, Niemelä kirjoitti. ”Nykyisen journalismin kärkenä vaikuttaa olevan lisätä maailmaan surullisuutta ja pahaa mieltä.”

    Niemelän kommentin luettuaan miettii, että onko päivän journalismin tarkoitus todellakin luoda pahaa mieltä ja edesauttaa huonon hengen leviämistä. Onko ”pahan” penkominen sitä kuuluisaa tutkivaa journalismia?

    Miksi hyvä jää sanomatta ja kirjoittamatta?

Kyösti Salovaara, 2026.

Vantaanjoki virtaa ruskeana.
Millä värillä ajan virtaa tulisi kuvailla?

Suorasukaisen ajattelun kestävyys

[maito happanee, viisaus ei]

Basam Books, 4.p 2025.
Kansi: Taivo Org.

Tiedustelutietoa ei saa aaveilta tai hengiltä, menneisyyden tilanteisiin vertaamalla eikä astrologisten laskelmien avulla vaan sen voi saada ainoastaan ihmisiltä, jotka ovat perillä vihollisen tilanteesta. 

- Sunzi: Sodankäynnin taito. Suom. Tero Tähtinen. Basam Books, 2021. 4.p 2025.

Jos ruhtinas ei huomaa vaaraa heti sen ilmetessä, hän ei ole toden teolla viisas, ja harvoillepa tällaista viisautta onkin annettu.

- Niccolò Machiavelli: Ruhtinas. Suom. Aarre Huhtala. WSOY, 1969.

Joskus vanhojen tekstien lukeminen helpottaa.

    Kulttuuriseen ja poliittiseen pintajournalismiin kyllästynyt lukija hengähtää yllättyneenä: yli 2000 vuotta sitten Kiinassa tai noin 500 vuotta sitten Firenzessä kirjoitettiin sodankäynnistä ja ”politiikasta” niin viisaasti ettei silloin kirjoitettuja lauseita tarvitse muuttaa ymmärtääkseen mitä ympärillämme tänään tapahtuu.

    Meidän aikamme ihminen tietää taatusti enemmän maailmasta, tekniikasta, parantavista lääkkeistä ja erilaisten prosessien luonteesta kuin kiinalainen Sunzi yli 2000 vuotta sitten tai firenzeläinen Niccolò Machiavelli 1500-luvun alussa, mutta tietääkö nykyihminen yhtään enempää ihmisen ajattelusta ja kanssakäymisen perusasioista kuin nuo muinaiset kirjoittajat?

    Jonkinlaista ironiaa on siinäkin, että kun meidän aikamme vannoo tiedon merkitykseen - tieto on valtaa koska valta tarvitsee ennen kaikkea tietoja - niin sekä Sunzin Sodankäynnin taito että Machiavellin Ruhtinas opettavat suorasukaisesti, melkein kyynisen moraalittomasti, kuinka sekä kenraali että ruhtinas menestyvät tietämällä kaiken ja tarvittaessa huijaamalla kaikkia. ”Sota on huijaamisen taidetta”, Sunzi sanoo.

Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua, sanoi joku. Ehkä myös politiikassa ja jalkapallossa, koska Paraguayn futisjoukkue yritti rötöstelemällä ryövätä Ranskalta voiton Pohjois-Amerikan futiskisoissa. 

    Tero Tähtinen korostaa hienon käännöksensä johdannossa, että me länsimaalaiset ihmiset luemme Sunzin tekstejä toisiinsa liittymättöminä aforismeina emmekä osaa liittää niitä aikansa kehykseen. Ehkä näin on, mutta kun luen Sunzia (joka ehkä oli monen eri henkilön ”taiteilijanimi”) en voi olla naureskelematta ”aforismien” ajanmukaisuudelle, niiden viiltävälle viisaudelle, suorasukaisuudelle joka karsii lauseista teeskentelyn ja koketeerauksen. Sama koskee Machiavellin vallankäytön ohjeita ruhtinaalle.

    Sekä Sunzin että Machiavellin ”opetuksia” voi soveltaa melkein kaikkeen ihmisten väliseen kilvoitteluun, aina politiikan raadollisuudesta futismatsien kylmään logiikkaan missä voittaja on se, joka tekee maaleja eikä se joka pelaa kauniisti mutta ampuu ohi.

    ”Kun vihollinen raottaa oveaan, syöksy sisään”, Sunzi opettaa. Ja juuri sillä tavalla Mbappé jai Haaland maalipaikkansa löytävät.

Sota on huijaamisen taidetta, Sunzi sanoo.

    ”Sodan” paikalle voi kirjoittaa ”puoluepolitiikan” tai ”businessmaailman” tai ”jalkapallon”.

    Sunzin mukaan kyvykkään kannattaa esittää kyvytöntä ja ”kun hyödynnät jotakin, esitä olevasi hyödytön”. ”Kun olet kaukana, esitä olevasi lähellä.”

    Vihollisen etulyöntiasema horjuu kun houkuttelet hänet esille. Välillä siis kannattaa vetäytyä omalle pelialueelleen ja näytellä heikkoa, kun vastustaja hyökkää, hänet on helppo ohittaa ja vastahyökkäyksellä teet maalin.

    Ruhtinaassa Machiavelli opastaa ruhtinasta käyttäytymään niin, että ihmiset luulevat hänen olevan "itse armeliaisuus, uskollisuus, vilpittömyys, lempeys ja vanhurskaus”. Vanhurskauden teeskenteleminen on Machiavellin mielestä kaikkein tärkeintä, koska ”ihmiset arvostelevat yleensä enemmän silmiensä kuin käsiensä kokemusten mukaan, sillä näkemäänhän pystyvät kaikki mutta kosketuksiin pääsevät vain harvat.”

    Sekä Sunzi että Machiavelli korostavat tiedon merkitystä: se on hyvin keskeistä koska vihollinen ja kilpailija nujerretaan tietämällä vihollisen sielun värinä ja huijaamalla tätä levittämällä epätietoa, teeskentelemällä.

Vihollinen, kilpailija, vastustaja pitää tuntea, mutta myös oma itse täytyy tuntea.

    ”Tämän vuoksi sanotaan: ’Tunne vihollisesi ja tunne itsesi, niin et kohtaa ainuttakaan tappiota edes sadan taistelun aikana.”

    Ja jälleen Sunzin ohje sopii sekä futisjoukkueen managerille että puolueen eduskuntaryhmän pomolle. Mutta myös sotapäällikölle.

    ”Jos tunnet itsesi mutta et vihollista, voitat vain joka toisen taistelun”, Sunzi sanoo. ”Mutta jos et tunne vihollistasi etkä itseäsi, häviät jokaisen taistelun.”

    Kuinka Amerikan ”ruhtinaalle” kävikään Iranissa? Hän ei tuntenut vihollista eikä itseään, joten Sunzin ”ennustus” toteutui.

    Machiavelli puolestaan opastaa ruhtinasta valitsemaan hyviä alaisia. ”Alaiset ovat joko hyviä tai huonoja, aina ruhtinaan älynlahjojen mukaan.”

    Onko mahdotonta että johtaja valitsee itseään viisaampia avustajikseen?

    Ehkä se on teoriassa mahdollista mutta ei käytännössä, koska johtaja ei osaa tunnistaa itseään viisaampia.

    Maailma on tiukka paikka, Machiavelli tuntuu ajattelevan. ”Ihmiset voidaan älynlahjojensa puolesta jakaa kolmeen ryhmään: toiset ymmärtävät kaiken omilla aivoillaan, toiset ymmärtävät sitten kun asia selitetään heille, ja loput eivät saa selkoa selityksistäkään.”

    Niinpä ruhtinas ei saa ajautua apureidensa eikä vastustajiensa ohjaamaksi: ”Ruhtinaan pitää siis aina neuvotella, mutta hänen tulee kysyä neuvoa vain silloin kun hän itse sitä haluaa eikä silloin kun toiset tahtovat hänen tekevän niin.”

Tero Tähtinen on suomentanut Sunzin Sodankäynnin taidon kiinasta ja käyttänyt uusimpia näihin kirjoituksiin liittyviä lähdelöytöjä tekstien tueksi. ”Suomeksi” Sunzi saa Tähtiseltä selkeitä lauseita, siekailemattomia ajatuksia ja luultavasti pinnan allekin jääviä viisauksia, jotka löytää hyvässä tapauksessa kun tekstiä lukea yhä uudestaan.

    Teoksen kolmastoista luku on herkullinen, otsikkonaan ”Vakoojien käyttäminen”. Tätä lukua vakoilujännäreitä kirjoittavan kannattaa kertailla huolella; Sunzin havaintojen opastamana voi rakentaa jännärin perusrakenteen pettureineen ja sankareineen, luulen.

    Sunzi sanoo: ”Jos joku kitsastelee sadan kultarahan käyttämistä vakoojien palkkaamiseksi eikä ole sen vuoksi perillä vihollisen tilanteesta, kyseessä on paatuneisuuden korkein aste.”

    Mutta ilman viisautta ”on mahdoton hyödyntää vakoojia”. Sunzin mukaan ”koko armeijassa vakoojien pitäisi olla kaikkein lähimpänä kenraalia, kaikkien arvostetuimpia ja kaikkein luottamuksellisimmin kohdeltuja .” Mutta ”jos vakooja ei ole vielä aloittanut tehtävässään mutta tieto siitä vuotaa ulkopuolelle, sekä vakooja että tiedon kuulija täytyy molemmat tappaa.”

    Varsinkin kaksoisvakooja on tiedustelun ytimessä, joten hänelle pitää olla antelias.

    Tieto on valtaa, valta on tietoa. Sunzi opastaa:

    ”Ennen kuin voit hyökätä armeijan kimppuun, saartaa kaupungin tai salamurhata yksittäisen ihmisen, sinun täytyy ensin tuntea vihollisen kenraalin ja hänen adjutanttiensa, neuvonantajiensa ja henkivartijoittensa nimet.”

WSOY, Taskutieto 1969.
Kansi: Raimo Raatikainen.

Onko Agatha Christie arvoitus

[vai ehkä hänen lukijakuntansa?]

Agatha Christie: Kortit pöydällä.
(Cards on the Table, 1936.) 
Suom. Aune Suomalainen. WSOY, 4p. 1951.
Ensimmäinen painos, 1939.

It would be impossible to prove that Picasso was any more ’true’ than, say, a washing machine or a packet of crisps… There are no false answers in art, because there are no true answers, and the past matters because the present does not displace it. 

- John Carey: What Good Are the Arts? (2005, 2006.) 

Hyvä on, menen suoraan asiaan.

    Kortit pöydälle!

    Kirjailija ja toimittaja Juan Carlos Galindo otsikoi El País -lehdessä 28.6 dekkarijuttunsa haastavasti: Agatha Christien mysteeri: maailmankirjallisuuden myydyin, jäljitellyin ja väärin ymmärretyin kirjailija.

    Galindo kirjoitti juttunsa juuri nyt koska Agatha Christien (1890-1976) ensimmäinen menestysromaani Roger Akroydin murha julkaistiin täsmälleen sata vuotta sitten kesäkuussa 1926.

    Galindon mielestä Christien runsaslukuisen tuotannon suosio on hämärtänyt hänen kirjailijanlaatunsa. Christien teoksia on myyty maapallolla yli 2 miljardia kappaletta, noin miljardi englanniksi ja toinen miljardi eri kielille käännettyinä. Kriitikot nostelevat kulmakarvojaan Christien runsaalle tuotannolle ja romaanien suosiolle. Galindo lainaa Christien puolustamiseksi espanjalaista dekkarikirjailijaa Juan Gómez Juradoa, joka tunnustaa: ”Christie opetti minulle että lukija ansaitsee kunnioitusta. Voit yllättää lukijat, voit manipuloida heitä, mutta et voi valehdella heille.”

    The Guardian julkaisi touko-kesäkuussa kaksi 100 teoksen listaa ”maailman parhaista romaaneista”. Toisen listan laativat asiantuntijat, toisen tavalliset lukijat. Kummallekaan listalle ei mahtunut yhtään Christien teosta.

    Eivätkö ihmiset kehtaa tunnustaa mistä pitävät?

Kierrän dekkarikirjallisuuden perustammen juurelle Tallinnan pohjoisrannalla sijaitsevan Noblessnerin sataman kautta.

    Noblessner perustettiin 1912 jolloin sinne rakennettiin Venäjän tärkein sukellusvenetehdas. Nykyään alueella on monenlaisia kulttuurirakennuksia, ravintoloita ja koreita kerrostaloja rantapromenadien tykönä.

    Viime lauantaina meitä oli neljä turistia Baltian suurimman pienpanimon maisteluterassilla vertailemassa viittä panimon monista oluista. Panimorakennus on entinen sukellusvenetehdas; nyt aurinko paistoi terassille yhtä armottomasti kuin tuhannen torpedon räjähdys.

    Yksi meistä tokaisi tummaa, kaura-viini-olutta hörpättyään: ”Helvetin pahaa!”

    Toinen sanoi, että kyllä tätä juo kun vähän aikaa maistelee. Kolmas kosketti juomaa kielellään ja sanoi että "hyi" eikä juonut enempää. Minä puolustin tummaa, sinänsä pahanmakuista juomaa ettei sitä sentään helvetin pahaksi saa sanoa. Tietysti saa, ensimmäinen puhuja vastasi. Jos se on helvetin pahaa, se on.

    No, makuasioista ei kannata kiistellä. Niinhän meillä on tapana sanoa.

    Mutta jos makuasioista ei voi kinata, mistä sitten voi? Eihän faktoissa ole mitään väiteltävää. Ne ovat ehdottomasti jotakin pahan ja hyvän tuolla puolen.

    Koska kaunokirjallisuuskin on makuasia, miksi yksikään Christien dekkareista ei yltänyt Guardianin parhaiden romaanien listalle? Eihän yksikään hänen romaaneistaan sentään ole ”helvetin huono”, vai kuinka?

    Jos kirjat ovat makuasioita, miksi niitä laitetaan paremmuusjärjestykseen?

Kyösti Salovaara, 2026.

Kyösti Salovaara, 2026.

Vuonna 1926 Agatha Christie vaihtoi kustantajaa. Roger Akroydin murha oli ensimmäinen teos uuden kustantajan ”tallissa”. Järjestyksessään se oli kuudes Christien kirjoittamista salapoliisiromaaneista.

    ”Ensimmäinen heille tekemäni kirja, Roger Akroydin murha, oli verrattomasti menestyksekkäin siihenastisista tuotteistani”, Christie kirjoitti muistelmateoksessaan Vanha hyvä aikani (1977. Suom. Antti Nuuttila. WSOY, 1978.) ”Se jopa muistetaan ja siitä puhutaan vielä nytkin.”

    Monet Christien romaaneista elävät yhä sekä luettuina kirjoina että elokuva- ja tv-sovituksina. John Curran sanoo teoksessaan Agatha Christien salaiset muistikirjat (2009. Suom. Risto Raitio. Paasilinna, 2010), että Christien tuotanto ylittää edelleen ”kaikki maantieteelliset, kulttuuriset, rodulliset, uskonnolliset, ikä- ja sukupuolirajat; häntä luetaan yhtä innokkaasti Bermudalla kuin Balhamissakin, yhtä hyvin isovanhempien kuin lastenlasten keskuudessa, sähköisenä kirjana ja sarjakuvaversiona tällä 21. vuosisadallamme yhtäläisen innostuneena kuin vihreinä Penguin-pokkareina tai Strand-lehden sivuilta edellisellä. Miksi? Koska kukaan muu rikoskirjailija ei osannut sitä yhtä hyvin, yhtä usein ja yhtä pitkään; kenestäkään muusta ei ole tullut haastamaan Christien yhdistelmää luettavuutta, juonenpunontaa, reilua peliä ja tuotteliaisuutta. Eikä ole vastakaan.”

Makuasioista kannattaa väitellä. Vaikka ei pitäisikään kaura-viini-oluesta.

    Christien romaanien ”maku” lienee niin monitulkintainen, että Wikipediassakin käydään läpi hänen puolustajiensa ja kriitikoidensa argumentteja.

    Raymond Chandlerin mielestä Christien romaanissa Eikä yksikään pelastunut on liikaa mahdottomuuksia. Dekkarikritiikin "ylipappi" Julian Symons sanoi, että Christie ei kirjoittanut romaaneja vaan arvoituksia. Ruth Rendellin mielestä Christien dekkareissa murha ja kuolema eivät ole riittävän kauheita tapahtumia.

    Toisaalta epäuskottavuus ja mahdottomuudet eivät haittaa, koska esimerkiksi P.D. Jamesin mukaan Christien romaanit kertovat kuvitteellisesta maailmasta, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ja James kiittää niiden ihmiskuvausta, vaikka se olisikin kaksiulotteista. Myös P.G. Wodehousen mielestä Christien henkilökuvat ovat mielenkiintoisia. Runoilija  T.S. Eliot ja labourpomo Clement Attlee ihailivat Christien romaaneja. Ranskalaiset filosofit arvostivat niitä 1960-luvulla. Kristillisen eksistentialistin Gabriel Marcelin mielestä Christie oli ”melkein suuri kirjailija”.

    Melkein suuri kirjailija - onko se parasta vai pahinta miksi suosittua kirjailijaa voi kutsua? Millaista olisi olla melkein suuri poliitikko, filosofi, kymppitonnin juoksija, tähtitieteilijä tai oluenmaistelija?

Tunnustan, että minäkin pidin aikaisemmin Agatha Christien romaaneja kohtalaisen pinnallisina ja ajattelin hieman Symonsin tavoin, että niiden juoni arvoituksineen oli kiinnostava mutta yhteiskuntatodellisuuden kuvaus melkein yhdentekevää.

    Viime aikoina käsitykseni on muuttunut. Christie kirjoitti sittenkin taparomaaneja kohteenaan englantilaisen luokkayhteiskunnan paremmin toimeentulevat ja usein jopa ansiotta perinnöillään elävät tyhjäntoimittajat. Mutta hän ei pilkkaa heitä suoraan Wodehousen tavoin.

    Christie ei saarnaa vaan piilottaa arviointinsa ihmisistä ja näiden tavoista lauseidensa väliin, ikään hieman taustalle lukijan oivallettavaksi. Jos lukija ei oivalla, ei se mitään, tarinan pinnallakin riittää maisteltavaa.

    John Careyn ajatusta soveltaen: ei ole yhtäkään uudempaa dekkaria, joka nykyisellä moraali- tai väkivaltaotteellaan korvaisi tai siirtäisi syrjään Agatha Christien romaanien fiktiivisen tuoreen todellisuuskuvan viime vuosisadalta.

Agatha Christie: Lordin kuolema.
(Lord Edgware Dies, 1933.)
Suom. Eila Pennanen. WSOY, 8.p, 1993,
näköispainos vuoden 1953 1. painoksesta.