Päältä katsoen

 [kuin historiaa hapuillen]

Kyösti Salovaara, 2022.

”No eiköhän mittaaminen ja laskeminen ja punnitseminen ole ilmestyneet mieleisimpänä avustuksena näitä vaikutuksia vastaan, niin ettei meissä ole määräävänä se, mikä näyttää suuremmalta tai pienemmältä tai lukuisammalta tai raskaammalta, vaan se [sielumme kyky], mikä on laskenut ja mitannut tai vaikkapa punninnut?”

- Platon: Valtio. O.E. Tudeerin suomennos. Otava, 2.p, 1972.

Kun katsot kuvaa se katsoo takaisin.

    Näet kuvassa kaikenlaista. Kuvalle olet vain yksi subjekti.

    Mutta kuva ei synny tyhjästä. Itse asiassa kuvaa ei olekaan vaan se ”asia” jonka kuva on näyttävinään.

    Tässä mielessä kuva on todellisuuden subjekti, jonka subjekti olet sinä, kuvan ottaja. Päältä katsoen todellisuus esiintyy kahdessä mielessä, oikeasti ja jäljennettynä.

    Mutta kun katsot todellisuutta tai otat kuvan, ”esine” tai ”asia” ei kerro koko todellisuutta.

    Hämmentävää.

Tässä pakinassa on valokuvia Berliinistä. Ne voisivat olla mistä tahansa mutta eivät ole.

    Näissä kuvissa pinta on selkeä. Sen voi kuvailla muutamalla sanalla.

    Yhteistä kuitenkin on, että niissä kaikissa on historian viivat, joita ei näe ellei tiedä. Erässä mielessä historia on kuvan fiktiota, vaikka onkin kovaa todellisuutta. Historiaa ei voi kanniskella muovipussissa, mutta ei sitä noin vaan valokuvaankaan nappaa.

    Käyn kuvat läpi suurentelematta. En paisuttele merkityksiä.

    Elokuun alussa Berliinissä paistoi aurinko. Kaupunkilaiset taisivat olla lomilla, turisteja Brandenburger Torilla, Alexanderplatzilla ja museosaarilla. Julkisissa kulkuneuvoissa matkusti ”ilmaiseksi” (9 euron lippu voimassa kuukauden kaikensorttisissa junissa ja busseissa) kenenkään perään kyselemättä.

Johdantokuvassa on komea huvila järven rannalla.

    Viime sunnuntaina hellettä piisasi. Kesäinen idylli. Huvilan terassilta näkyi järven yli hiekkarannalle, missä aurinkovarjot täplittivät maisemaa. Järvellä kulki kaikenlaisia aluksia, suuria ja pieniä, koneilla ja purjeilla, airoilla ja meloilla. Berliiniläiset viettivät sunnuntaita. Iloisia kiljahduksia.

    Rannan tuntumassa muutama nokikana uiskenteli sinilevän viiruttamassa vedessä. Kaunista sekin jos ei tiedä mitä sinilevä tarkoittaa.

    Pari sataa metriä huvilasta toisaalle rantabaarissa berliiniläiset viettivät sunnuntaita. Söivät lounaaksi currywurstia ja perunoita. Ja opettelivat purjehtimaan.

    Kymmenen vuotta sitten Berliini näytti samanlaiselta kuin tänään, currywurstin ja dönerkebabin tuoksujen valtaamalta kaupungiltä, missä rakennetaan ja puretaan kaikkialla. Toimeliaisuus!

    Pinnalta näkee pinnan.

Kahdeksankymmentä vuotta sitten, 20.1.1942, SS-kenraali Reinhardt Heydrich toimi puheenjohtajana tuossa Wannseen rannan huvilassa pidetyssä kokouksessa. Paikalla oli natsihallinnon keskeisiä virkamiehiä.

    Kokous kesti vain 90 minuuttia. Sen päätteeksi tarjoiltiin konjakkia. Rentouduttiin.

    Aiheena oli juutalaiskysymyksen ”lopullinen ratkaisu”. Adolf Eichmann piti tarkkaa pöytäkirjaa keskustelusta. Sitä käytiin harkitun loogisesti. Juutalaisten tuhoaminen oli logistinen ongelma, ei inhimillinen eikä tunteita herättävä.

    Asia oli valmisteltu hyvin. Eri hallinnonalat tulivat koordinoiduksi.

    Wannseen kokouksen jälkeen "lopullinen ratkaisu" pantiin toimeksi.

    Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin huvila Wannseen järven rannalla on idyllinen. Kunhan ei mene sisälle katsomaan huonetta, jossa päätettiin panna toimeksi.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.

Tässä kuvaparissa on graffitien likaama muuri Spree-joen rannan ja Mühlenstrassen välisellä kaistaleella - ja muurin välittömässä läheisyydessä joen yli vievä kaunis silta. Muurin jakamassa berliinissä vain kävelijät pääsivät ylittämään sillan.

    Nähdään lähihistoriaan, Berliinin muurin jakamaan Berliiniin, liberaaliin länteen ja totalitaariseen ”itään”. Oberbaumbrücke oli rajanylityspaikka kylmän sodan Berliinissä. Näyttikö silta silloin yhtä kauniilta? Kuin korulta?

    Viime viikolla lainasin pakinassani John le Carrén romaania Värisuora (Smiley’s People), jossa englantilaiset odottavat sillan Länsi-Berliinin puoleissa päässä itäpuolelta saapuvaa neuvostoliittolaista vakoilupäällikköä. Eräiden vihjeiden mukaan le Carrén kuvaama silta saattaisi olla tämä Oberbaumbrücke.

    Mutta fiktio ei ole tosi vaikka kuvaakin todellisuutta. Ehkäpä venäläinen vakoilija saapui tuota silta pitkin länteen, kenties ei. Kuvitella saa, siitä ei jää kiinni.

    Kuvassani muuri on kuvattu ”Länsi-Berliinin” puolelta. Se ei näytä kovin kummoiselta rakennelmalta. Mutta muurin itäpuolella konekiväärisotilaat pitivät huolen, että muurille asti ei kukaan päässyt kuolemankaistaleen yli elävänä.

    Muurin töherrykset viestivät kylmän sodan henkistä rappiota.

    En rakasta graffiteja mutta tässä ne saattavat kertoa syvempää totuutta nykyajalle.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.

Hypitään historiaa pitkin ja poikin.

    Kuvassa on natsipomo Hermann Göringin 1930-luvulla rakennuttama ilmailuministeriön mahtava rakennus, tuohon aikaan Euroopan suurin konttorirakennus.

    Toisen maailmansodan jälkeen Göringin ”talo” jäi DDR:n puolelle, siihen sijoitettiin useita virastoja. 1950-luvun alkupuolella saksalainen taidemaalari Max Lingner rakensi 14 käsityötaiteilijan avustamana 18 metriä pitkän muraalin talon pohjoispäätyyn, pylväiden suojaan, parhaista Meissenin posliinilaatoista. Muraalissa kuvataan DDR:n unelmaa sosialistisesta yhteiskunnasta.

    Lingner ei saanut tehdä taideteosta mielensä mukaisesti. Utopian kuvan piti vastata sen realistista ideaa: kansalaiset ovat veljiä keskenään, insinööri ja maanviljelijä, poliittinen johtaja ja laulava nuoriso tasa-arvoisen yhteiskunnan ihannemallina. Lingner ei kuulemma piirtänyt traktoria riittävän realistisesti!

    Ihanteen kuvaamisessa ei muuten ole mitään vikaa.

    Todellisuuden vika on siinä, ettei DDR yhteiskuntana vastannut lainkaan Lingnerin taideteoksen henkimää idylliä.

    Nykyään tämä Detlev-Rohwedder-Haus on Saksan valtionvarainministeriön käytössä.

    Kun katsoo taloa ja sen muraalia, ei tiedä mistä historia alkaa eikä varsinkaan sitä mihin se johtaa.

Tämänkertainen päiväkävely currywurstin tuoksuisessa Berliinissä päättyy historialliselle Brandenburger Torille, portille missä historian varjot lankeavat piikinterävinä kaikkiin suuntiin.

    Tässäkin kohtaa liberaali länsi ja totalitaarinen itä jakoivat Berliinin kahdeksi. Ennen niin idyllinen Unter den Lindenin bulevardi jäi itäiselle puolelle.

    Idyllit säilyvät valokuvissa, ehkä myös menneisyyttä haikailevissa mielissä.

    Currywurstin tuoksuisella Unter den Lindenilla lähellä Brandenburgin porttia pieni mielenosoittajien joukko vaati viime sunnuntaina vapautta Venäjän alistamille entisille Neuvosto-valtioille. Ukrainan liput liehuivat, megafonit julistivat vapauden sanoja, kahleiden tuskaa.

    Kymmenen vuotta sitten - ennen Krimiä ja Ukrainaa - Berliini näytti melkein samalta.

    Mutta mikään ei pysy, vaikka pinta maalattaisiin yhä uudestaan samalla maalilla.

    Tänään emme tiedä millaiselta Berliini näyttää kymmenen vuoden päästä. Eikä tee mieli kysyä Putinilta.

    Ennustan kuitenkin että currywurst ja dönerkebab tuoksuvat Berliinissä vuonna 2032 yhtä voimakkaasti kuin tänään, koska berliiniläiset rakastavat pikaruokakioskejaan.

Kyösti Salovaara, 2022.

Rajalla rajattomasti

 [fyysistä ja henkistä]

Kyösti Salovaara, 2022.

Viattomuus.

Ilta alkoi jo pimentyä. Werner pysähtyi silmäilemään katua. Seinätöherryksin koristellun korkean muurin takaa kajasti kova sinivihreä valonhohde, joka olisi missä tahansa toisessa kaupungissa ollut merkkinä suurella valaistulla stadionilla pelattavasta jalkapallon iltaottelusta. Mutta muurin takana oli siinä kohti Potzdamerplatzin avara aukio. Aikoinaan Euroopan vilkkain liikenteen solmukohta oli nyt kirkkaasti valaistu Todesstreifen, kuolemankaistale, hiljainen ja kulkijaton tori, piikkilankakieppien, miinojen ja konekiväärien labyrintti.

- Len Deighton: Berliinin peli (Berlin Game, 1983). Suom. Erkki Hakala. WSOY, 1985.

Sitten tuli natriumlamppujen valokehä ja sen takana oli barrikadi, bunkkeri ja sitten silta. Silta oli tarkoitettu pelkästään jalankulkijoille ja ainoa keino tulla siitä oli tunkea aidattuun käytävään, johon toisinaan mahtui vain yksi, toisinaan kolme rinnan. Joskus joku tuli, nöyrän näköisenä ja varovaisin askelin, tasaisesti niin etteivät vartiotornissa hermostu; sitten he astuivat natriumlamppujen loisteeseen ja länteen.

…

”Se on hän!” Guillam kuiskasi… ”Se on sama mies... George olet tehnyt ihmeen!”

…

Guillamin tavoin Smiley oli nähnyt kaiken sen aikaisemminkin. Hän katsoi taas joen yli pimeyteen ja epäpyhä huimaus iski häneen kuin paha, jota vastaan hän oli taistellut ja joka nyt ojensi kätensä ja otti hänet omakseen ja vaati hänet huolimatta hänen ponnistuksistaan, kutsui häntäkin petturiksi; pilkkasi häntä ja samalla kertaa taputti hyväksyvästi hänen petokselleen. Karlan ylle oli laskeutunut Smileyn säälin kirous, Smileyn ylle Karlan fanaattisuuden kirous. Olen tuhonnut hänet juuri niillä aseilla, joita olen inhonnut. Olemme ylittäneet toistemme rajat ja olemme ei-keitään ei-kenenkään maalla.

- John le Carré: Värisuora (Smiley’s People, 1979). Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Tammi, 1980.

Niinpä niin.

    Näinä aikoina - eikä muita ole tarjolla - eurooppalaista ajatusta rajattomasta ja yhteisestä elämästä koetellaan. Venäjä piirtelee rajoja uudelleen kuvitellen, että väkivallan voima on samaa kuin oikeus, kun se sopivasti määritellään. Etelässä rajoja vahvistetaan Afrikkaan päin. Brittein saarella kansalaiset ovat ihmeissään kun heidän passinsa on tiputettu ö-luokkaan ja matkustaminen mantereelle on työläämpää kuin koskaan.

    Rajatko railona aukeavat?

    Kaisa Häkkisen mittava Nykysuomen etymologinen sanakirja pitää todennäköisenä, että suomenkielen ”raja” on lainaa venäjän sanasta ”kraj”, joka merkitsee mm. piiriä, piirikuntaa, reunaa, syrjää, laitaa, seutua, rajaa.

    Ironisesti emme siis pääse Venäjästä irti vaikka kuinka paheksuisimme Venäjää sen laajentaessa piirikuntaansa ja siirtäessä rajojaan muiden maalle.

    ”Kraj” on yhä ”raja”.

Saksalainen Bertolt Brecht kysyi maailmansotien välissä, että ”synkkinä aikoina / lauletaanko silloinkin ” ja vastasi, että ”silloinkin lauletaan / synkistä ajoista”.

    Mille puolelle historian ”hyvän” ja ”pahan” rajaa Brecht nykyään sijoitetaan? Oliko hän oikeassa vai väärässä vai molempia? Brecht kirjoitti Hollywoodista valheiden markkinapaikkana, mutta millainen paikka oli Brechtin DDR ja Itä-Berliini kylmän sodan alkuvaiheessa?

    Pakinan alussa on pari lainausta kahdelta vakoilukirjallisuuden mestarilta. Ne kuvaavat kuinka kylmän sodan jaettu Berliini oli Todesstreifen, kuolemankaistale niille monille itäsaksalaisille jotka yrittivät paeta länteen.

    Mutta le Carré-lainaus kertoo myös politiikan ikuisesta ristiriidasta, hämärästä alueesta hyvän ja pahan välissä. ”Hyvä” voittaja käyttää tilanteen pakosta samanlaisia epäinhimillisiä keinoja kuin ”paha” vastustaja on käyttänyt koko ajan. Jos hirviö asuu kuilussa, kannataako sinne katsoa? Jos ei katso, hirviö jatkaa pahan tekemistä.

    Synkkinä aikoina… niinpä… ovatko ajat synkkiä sanoissa vai muutenkin?

On vastustamattoman kiehtovaa pohtia missä ihmisen ”minä” alkaa ja loppuu suhteessa maailmaan.

    Samalla kun se on kiehtovaa, sitä ei oikein pysty ilmaisemaan, koska kaikki käytössä olevat sanat tulevat maailmasta ”minän” ulkopuolelta. Minää ei ole ilman sanoja - vai onko?

    Joskus ajattelen, että maailma on minussa kiinni, siis se osa maailmasta joka minä olen; jonka olen hankkinut ulkopuoleltani. Tässä ajatuksessa maailma on ikään kuin edessäni ja tulee lähemmäksi, on iholla. Mutta muuan espanjalainen kirjoittaja väitti, että aivomme vain seulovat maailmaa joka kohdataan. Suurin osa maailmasta näin ollen kulkee ihmisen läpi ikään kuin huomaamatta, vaikutusta tekemättä.

    Tämäkin on kiehtova metafora. Olen aivoni, ja aivoni ovat kuin pastasiivilä, joka laskee maailman läpi ja kerää muutamat herkkupalat aivoihin muhimaan.

    Maailma on sitten kolmessa paikassa: edessäni, päässäni ja hyvin paljon takanani minun lävistettyään.

Kyösti Salovaara, 2022.

Berliini: Checkpoint Charlie.

Kylmän sodan 1947-1991 symboli Berliinissä, rajapiste Lännestä Itään,
Länsi-Saksasta DDR:ään.

Kyösti Salovaara, 2022.

Politiikka: ideologioiden törmäys.

Kylmän sodan Berliinissä "rajanylityspaikalla" Checkpoint Charliella
liberaali yhteiskunta kohtasi totalitaarisen komennon.
Turistien parveillessa kylmän sodan "raunioilla" unohtuu,
että liberaali yhteiskunta ei ole vieläkään kaikkialla vallitseva.

Monet rajat ovat fyysisiä. Ei edes Aleksanteri Suuri hyppää niiden yli Bukefaloksellaan.

    Mutta näkymättömät rajat ovat vielä hankalampia. Miten ylität sellaisen mitä et näe, vaikka tiedät että se on? Ihmisten kulttuuri, sivistys on täynnä tuollaisia rajoja.

    Liioitellen voi sanoa, että globaali talous on kantanut rinnallaan globaalia kulttuuria. Vuorovaikutuksien kukkaset. Onko globaali maailma uusi keksintö vai ikivanha, sitä sopii pohtia.

    Tässä tietenkin länsimainen ihminen on puolisokea; hollywoodilaisen kulttuurin tiedostaa, hyväksyy tai kieltää mutta jos on rehellinen tietää olevansa osa tuota kulttuuria laajassa mielessä. Jos ei halua puhua pinnallisesta hollywoodilaisesta kulttuurista, saa toki kutsua kulttuuriamme syvämietteisesti roomalais-juutalais-kristilliseksi.

    Kulttuuri on yhteistä, väistämättä. Tietenkin siinä on erilaisia painotuksia, erilaisia kertomuksia, erilaisia arvoja, mutta se kuitenkin on jotakin minkä ymmärrämme. Vain sellaista ymmärtää, jonka osaa sanoillaan kuvatata.

    Jostakin syystä nykyään pystytetään uudenlaisia karsinoita raja-aitoineen kulttuurien sisälle. Ollaan löytävinään kulttuurin autonomisia saarekkeita, jotka eivät ole velkaa muille kulttuurin ilmentymille; ollaan samaistuvinaan näkymättömien rajojen ympäröimään entiteettiin ihmisyksilön koko identiteetillä; samaistutaan johonkin jota sanotaan loukkaamattomaksi, kaikesta muusta irrallaan olevaksi ”hyväksi”.

Kun ihminen tekee identiteetistään (olipa se sitten mikä osa hänen olemuksestaan tahansa, olipa se sitten minkälainen sanoitettu suhde ympäröivään maailmaan tahansa) poliittisen työkalun, hän menettää mahdollisuuden tehdä kompromisseja muiden poliittisten arvosfäärien kanssa. On selvää ettei kuka myy identiteettiään mistään hinnasta, tai ainakin se on vaikeaa.

    Tämän ajatuksen kuulin Ylen Machiavelli-ohjelmasta ja sen lausui entinen poliitikko ja nykyinen akateeminen tutkija Alexander Stubb.

    Jopa kylmän sodan aikana erilaisia ideologioita edustavat toimijat tekivät yhteistyötä ja poliittisia kompromisseja, koska ideologiat perustuivat ”järkeen”, eivät poliitikon identiteettiin.

    Tietenkin aina on ollut polittikkoja joille identiteetti ja ideologia ovat sama asia. Paradoksi on siinä, että kun absoluuttisesti luokkatietoinen työläispoliitikko pyrkii parantamaan maailmaa, niin onnistuttuaan hän huomaa entisen identiteettinsä muuttuneen anakronismiksi: kuinka olla luokkatietoinen työläinen kun elää vaurasta keskiluokkaista elämää?

John le Carrén romaanissa Värisuora englannin tiedustelupalvelun agentti George Smiley saa neuvostoliittolaisen tiedustelujohtajan pettämään isänmaansa käyttämällä hyväksi tämän inhimillistä puolta, miehen rakkautta omaan tyttäreensä. Smiley ei häikäile, mutta kärsii tunnontuskia moraalinsa ryvettämisestä.

    Smiley odottaa sillan toisessa päässä kun tyttärensä pelastanut mutta isänmaansa pettänyt vakoilija tulee länteen.

    Pystyvätkö identiteettipolitiikot koskaan ylittämään siltaa muuhun maailmaan, sinne missä ihmiset ovat epätäydellisiä toimissaan ja arvoissaan?

    Helsingin Sanomissa haastatelttiin pari päivää sitten karjalaisaktivisti Maura Häkkiä. Hänelle karjalaisuus on identiteetti, johon ei saa koskea, ikään kuin olisi olemassa joku puhdas ”karjalaisuus”, joka on täysin irrallaan muusta maailmasta ja jonka kulttuurista ei säettäkään saa siirtää, kopioida tai muuten vaan malliksi ottaa karjalaisuuden ulkopuolella.

    Mistä tällainen identiteettipolitiikka kumpuaa? Mitä se viestittää? Onko se pelkkää tietämättömyyttä kulttuurien monisyisestä olemuksesta vai piileekö siinä sittenkin joku viisaus elämän alkuhämäryydestä?

    Sinne tänne häilyvänä ihmisenä minun on mahdoton ymmärtää karjalaisaktivistin puhtaan kulttuurin vaatimusta. Häkin mielestä esimerkiksi Kalevala kertoo kuinka karjalaisuutta on hyväksikäytetty, kuinka sitä on ryöstetty suomalaiseen valtakulttuuriin. Häkki sanoo: ”Haluaisin että Kalevala jätettäisiin johonkin hyllyn pohjalle tai poiskin hyllystä varastoon pölyttymään.”

    Identiteettipoliitikon on mahdoton tehdä kompromissia muun maailman kanssa, koska niin tekemällä hän mitätöisi identiteettinsä. Jos elämä on pelkkä identiteettikokemus, identiteettinsä kadottanut on anomalia.

Kyösti Salovaara, 2012.

Syntisyys.

Natsi-Saksan taidetta vuodelta 1940,
Tempelhofin lentoasema, Berliini.

Luulematta paras

 [mutta ylhäällä on korkeammalla]

Kyösti Salovaara, 2016.

Platon esittää väitteen, että hyvin järjestäytyneen valtion hallitsevan eliitin pitää koostua filosofeista, vaikka hän tietää jo etukäteen, että se saa monien leuat loksahtamaan auki… Ei ole alkuunkaan mullistavaa väittää, että tähdellisistä asioista perillä olevat henkilöt ovat parempia johtajia kuin ne, jotka eivät tiedä asioista mitään. Opas joka tuntee maaston, on parempi kuin opas, joka ei ole astunut jalallaan koko paikkaan. Kapteeni joka osaa purjehtia, on parempi kuin kapteeni, jolta tämä taito puuttuu.

- Simon Blackburn: Platonin Valtio (Plato’s Republic – A Biography, 2006). Suom. Kimmo Paukku. Ajatus Kirjat, 2007.

Ihmiset arvostelevat yleensä silmiensä kuin käsiensä kokemusten mukaan, sillä näkemäänhän pystyvät kaikki mutta kosketuksiin pääsevät vain harvat. Jokainen kyllä näkee miltä sinä näytät, mutta harvat tuntevat sinun todelliset kasvosi...

- Niccolò Machiavelli: Ruhtinas (Il Principe, 1532). Suom. Aarre Huhtala. WSOY, 1969.

Sana johtaa toiseen ja toinen sana kolmanteen, ja loputtomasti.

    Niitä seuraamalla päätyy uudenlaisiin maisemiin.

    Ajatella voi mitä tahansa mitä voi ajatella.

    Mutta sittenkin on entisen kahleissa. Itsestä ei voi astua ulos - ei tässä elämässä. Toisesta en tiedä.

    Katselin taas Markus Lammenrannan teosta Johdatus tieto-oppiin. Tiedon arvon ongelma kiinnosti. Lammenranta viittasi Platonin Menon-dialogiin, jossa Sokrates esittää kysymyksen tiedon arvosta: ”Miksi tieto on arvokasta? Miksi meidän pitäisi välittää tiedosta?”

    En löytänyt Menonin dialogia.

    Laiska minä turvautui Simon Blackburnin Platon-teokseen.

    ”Filosofi ymmärtää näkemänsä”, Blackburn tulkitsee Platonin ajatusta. ”Filosofit eivät ole pelkästään katseluintoisia - joutilaita, nähtävyyksiä tuijottavia harrastelijoita, jotka tyytyvät vain kuuntelemaan ja katselemaan.”

    Ei kai, tulen kysyneeksi, Machiavelli tarkoittanut samaa puhuessaan ”rahvaasta” jonka on tyydyttävä siihen ”totuuteen” mitä silmin näkevät?

Kuinka monta lausetta pitää kirjoittaa ymmärtääkseen mitä ajattelee?

    Onneksi minun ei tarvitse noudattaa otsikkoani. Väärin kirjoitettu ei ole väärin.

    Pakinan kuvat tekevät kunniaa viime sunnuntaina Pariisiin päättyneelle Ranskan ympäriajolle. Mutta voisiko nämäkin kuvat liittää tiedon kysymykseen? Lammenrantaa mukaillen saatan väittää, että ”Tourilla ajetaan korkealla” tai että ”Korkealta näkee kauemmaksi kuin matalalta” tai että ”Ranskan Pyreineillä on komeampaa kuin Suomen Savossa”.

    Tuo oli hämäystä, huonoa huumoria, olematonta. Mitä arvoa tuommoisella tiedolla olisi?

    Mutta viime torstaina Tourilla näyteltiin suurenmoista urheiludraamaa kuvieni maisemissa, Col d’Aubisquelta alkaen. Col d’Aubisquella pyöräilijät kipusivat kilpailun 18. etapilla 1709 metriin, taustalla näkyvän Pic de Gerin kohotessa yli 2600 metriin.

    Tanskalainen Jonas Vingegaard johti Aubisquelle tultaessa kokonaiskilpailussa toisena olevaa slovenialaista Tadej Pogacaria vähän yli kahdella minuutilla. Edessä oli etapin hurja loppu Hautacamin vuorelle. Kaikki odottivat, että kaksi kertaa Tourin voittanut Pogacar ratkaisee kilpailun voiton taas itselleen ja ohittaa Vingegaardin.

    Toisin kävi.

    Aubisquelta kilpa jatkui vähän alemmaksi, ja Col du Soulorin jälkeen pyöräilijät ajoivat 1378 metrin korkuiselle Spandellesille, josta hurjaan alamäkeen lähdettiin Pogacarin johdolla. Kilpailu näytti kääntyvän Pogacarille. Häntä seuraava Vingegaard horjahti mutkassa. Nyt Pogacar irtoaa! Ei sittenkään. Pogacar kaatuu, Vingegaard pakenee. Mutta ei. Herrasmiehen tavoin Vingegaard hidastaa vauhtiaan, odottaa pystyyn päässyttä Pogacaria. Pyöräilijät kättelevät, slovenialainen tanskalaista. Kilpailu jatkuu rinta rinnan, pyörä pyörässä.

    Hautacamin raatelevassa nousussa Vingegaard löi sitten Pogacarin lopullisesti ja voitti kokonaiskilpailun melkein kolmella minuutilla 3343,8 kilometrin ajon jälkeen.

    Herrasmiehiä, reilua kilpailua, armotonta menoa!

Kyösti Salovaara, 2016.
Col d'Aubisque Pic de Gerin pohjoisella rinteellä.
Tästä Vingegaard ja Pogacar ajoivat viime torstaina kohti Hautacamia.

Ylhäältä näkee alas.

    Pelkkä katseleminen ei riitä.

    Blackburn tiivistää Platonin idean: ”Kuuntelemiseen ja katselemiseen tyytyvät eivät sitä vastoin näe pintaa syvemmälle. He kykenevät vain erottamaan yksityiskohtia eivätkä sen tähden osaa ymmärtää niiden yhteistä perusolemusta.”

    ”Platonin mukaan tämän voi ilmaista myös siten”, Blackburn sanoo, ”että filosofeilla on hallussaan tietoa, mutta kaikilla muilla vain luuloja.”

    Filosofeista en tiedä, mutta luonnontiede tekee juuri sen mistä Platon puhuu. Luonnontiede ei ”luule” vaan löytää muuttumattoman, koska luonnonlaki on tänään, eilen ja sadan vuoden päästä sama, ajasta ja paikasta riippumatta. Tiedemies ja matemaatikko on se joka ”näkee iankaikkisuuden kedon kukassa”.

    Vaikka luulematta on paras, ei ihmisten maailmassa kaikkea voi tietää, joten pitää uskoa, että tietää tietävänsä eikä vain luulevansa.

    Mistä minä tiedän mihin tai keneen kannattaa uskoa? Mistä tiedän että minulle kerrottu on tietoa? Mistäpä tietäisin mitä kannattaa tietää? No, onko sillä lopultakaan merkitystä - kunhan tietäisi, jotakin.

On kai inhimillistä valita se mihin tietoon haluaa uskoa. Kaiken tietäminen käy hermoon.

    Joskus viime keväänä suomalaisilta kysyttiin ”vihreästä siirtymästä”. Kysyttiin mitä se on, mitä se tarkoittaa.

    Yli kolmannes suomalaisista väitti, että vihreä siirtymä vähentää tarvetta kaivoksiin ja mineraalien etsimiseen. 

    Käytännössä, oikeassa vihreässä siirtymässä - kun fossiilisesta luovutaan - akkujen, aurinkokennojen ja tuulivoimaloiden rakentaminen edellyttää hirvittävän määrän kaivostoimintaa. Nykyisillä kaivannaisilla ei pitkälle pötkitä.

    Todellista tietoa siis välteltiin, haluttiin uskoa parempaan ja puhtaampaan maailmaan. Tai sitten vaan ei tiedetty.

    Tiedon vastaanottaminen koskee, tekee kipeää.

    Toinen esimerkki.

    Kesäkuussa juhannuksen kieppeillä Yle haastatteli Aalto-yliopiston tietoverkkotekniikan professoria Jukka Mannerta, joka sanoi että digitaalinen media on jättiläismäinen energiasyöppö. ”Ongelmaa ei vielä ymmärretä”, Manner sanoi.

    Netin ja sitä tukevien järjestelmien hiilijalanjälki on jo suurempi kuin koko maailman lentoliikenteen. Ja kasvu jatkuu.

    ”Digimedian hiilijalanjälkeä on pidetty epämiellyttävänä totuutena, koska digitalisaation on toivottu pikemmin ratkaisevan ympäristöongelmia kuin aiheuttavan niitä.”

    Artikkelissa Jukka Manner esitti tiedon, joka ei voi olla hätkähdyttämättä tietämätöntä. Mitä enemmän käytetään mobiiliverkkoja (eikä Wifiä) sitä rankemmaksi digitaalisen median hiilijalanjälki paisuu.

    ”Mobiiliverkon käyttö selittää Mannerin mukaan pitkälti sitä, miksi ICT-alan energiankulutus kasvaa, vaikka viestintäteknologian tehokkuus paranee. Esimerkiksi yhden 4K-elokuvan katsominen mobiiliverkon yli vie saman verran energiaa kuin saunan lämmittäminen.”

    Yhden elokuvan katsominen mobiiliverkossa vie saman määrän energiaa kuin saunan lämmittäminen!

    Kuinka monta elokuvaa ja tv-sarjaa sinä katsoit viime viikolla? Käytitkö vihtaa?

Haluanko uskoa siihen mitä tiedän vai tiedänkö mihin halua uskoa?

    Kun pään työntää pensaaseen, se on pensaassa.

    Kukkulalta näkee alas laaksoon. Laaksosta voi katsella kukkulaa. Mitä siinä välissä on?

    Jos filosofit valittaisiin johtamaan yhteiskuntia, mitä ja miten he johtaisivat? Vai ryhtyisivätkö määrittelemään mitä johtaminen on? Siitä voi olla sataa erilaista mieltä.

    Rahvas näkee vallanpitäjän kasvot. Mutta ei tiedä mitä niiden takana on.

    Siitäkö johtuu että nykypoliitikko esiintyy jatkuvasti netin kuvana?

    Luulemme tuntevamme hänet vaikka emme tiedä hänestä oikeasti mitään.

    Näin sanat johtavat toiseen ja lopulta monta lausetta: Yritys poistaa epätietoisuus.

    Varmaa on, että ylhäällä on korkeammalla kuin alhaalla.

Kyösti Salovaara, 2016.

Onks tietoo

 [On mutta mistä sulle saataisiin?]

Kyösti Salovaara, 2022.

Yli puolet suomalaisista arvioi, että poliitikkojen kansalaisille antama tieto on luotettavaa, selviää Elinkeinoelämän valtuusukunnan (Evan) arvo- ja asennetutkimuksesta.

51 prosenttia vastaajista kertoi pitävänsä poliitikkojen antamaa tietoa luotettavana. Käsitys luotettavuudesta nousi viime syksystä 26 prosenttiyksikköä. Kyseessä on mittaushistorian korkein lukema.

- MTV-uutiset, 19.7.2022.

Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.

- Yrjö Ahmavaara, 1976.

Mitä tieto on? Mitä sana merkitsee? Mitä kuva kertoo?

    Siinäpä kysymyksiä.

    Yhteistä kysymyksille on, ettei niihin voi vastata yksikäsitteisesti, yhdellä sanalla, kuvalla, tiedolla. Oikeastaan tieto ja sana ja kuva sijaitsevat kysymyksen sfäärin ulkopuolella, kuin valmiina annettuina: ota ja käytä.

    Älä ihmettele. Sanoista syntyy lauseita. Tiedoista pääsee totuuden lähteelle. Kuva kertoo paljon, kunhan se ei esitä sellaista mitä ei ennalta tiedä.

    Ollakseni kesässä, saivartelen.

Kiviä kääntelemällä löytää saunamummoja.

    Minkä alta tieto paljastuu?

    Olen lueskellut - en lukenut - Markus Lammenrannan teosta Johdatus tieto-oppiin (Gaudeamus, 2022). Lammenranta on teoreettisen filosofian dosentti. Johdatus tieto-oppiin on haastava, melkein käsittämätön maallikolle. Kirja onkin tarkoitettu yliopistossa filosofiaa opiskeleville. On kohtuullista, että heidän pitää päätä vaivata.

    Lammenrannan kirjan vaikeus syntyy tietenkin esityksen kohteesta: tiedosta. Se on melkein määrittelemätön ”asia”. Tiedosta puhutaan paljon sen enempää ajattelematta, mitä tiedolla tarkoitetaan. Ollaan tietävinään. Kuin ei oltaisikaan.

    Tieto-oppia pidetään yleisesti normatiivisena tutkimusalana, Lammenranta toteaa. ”Se ei tutki sitä mitä uskomme, vaan sitä mitä meidän pitäisi uskoa.”

    Mutta, kuten Lammenranta jatkaa: ”Melkein kaikki filosofit ovat sitä mieltä, että tieto vaatii totuutta. Emme voi tietää mitään, mikä ei ole totta. En voi tietää, että kuu on juustoa, koska se ei ole.”

    Silti ihmiset usein ovat tietävinään, että ”juustoa” se on.

Sanon suoraan: en yritä jäljentää pakinaani Lammenrannan teoksen monisyistä loogis-kielitieteellis-filosofista apparaattia tiedon olemuksen ymmärtämiseksi. Lammenranta käy esimerkein läpi tiedon filosofien ja filosofien tietämisen historiat ja muodot.

     En pysty nopeasti hahmottamaan filosofien mietteitä enkä Lammenrannan teosta; olen liian kärsimätön, haluaisin soveltaa lukemaani heti käytäntöön, ja Lammenrannan esittämät formuloinnit ovat usein "umpinaisia", kuin matematiikan lauseet jotka eivät suoraan kerro lauseen ulkopuolisesta todellisuudesta mitään.

    Käsitetasolla luulen ymmärtäväni joitakin perusasioita. Kuten sen, että ”tieto on jotakin sellaista, joka kytkee mielemme todellisuuteen.” Myös seuraava kuulostaa erinomaisen järkevältä: ”On myös hyvä, että uskomuksemme vastaavat tosiasioita, koska viime kädessä meitä kiinnostavat juuri tosiasiat. Totuus on kiinnostavaa vain siksi, että se kytkee meidät tosiasioihin.”

    Kun tieto liittyy tosiasioihin ja valaisee totuutta, siitä on hyötyä. Vaikka tiedon määritelmää ei ymmärtäisi eikä ajattelisi. Mutta jos ajattelee, ei ehkä pääse irti.

    Filosofit ovat pitkään yrittäneet miettiä tieto-opin kolmea keskeistä kysymystä. Mitä tieto on? Miksi tieto on arvokasta? Miten tieto on mahdollista?

    Lammenrannan mukaan filosofit ovat 2500 vuotta yrittäneet ratkaista näitä kysymyksiä, eikä yksimielisyyttä edelleenkään ole. ”Ei voi sanoa, että filosofien näkemykset olisivat edes lähentyneet toisiaan.”

    Luonnontieteissä sitä vastoin näkemykset lähestyvät totuutta, ja kun se saavutetaan, tieto (todellisuuden jokin "kohta") on yksikäsitteisesti määritelty. Vai pitääkö sanoa, että tiedon kuvailema tosiasia on yksikäsitteisesti hyväksytty tosiasiaksi.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kun tieto määritellään niin kuin se määritellään, alussa oleva lainaus MTV:n uutisista paljastaa ettei tutkimuksen tekijä EVA eikä siihen vastanneet ihmiset ole tienneet mitä tiedolla tarkoitetaan.

    Jos poliitikot esittävät jotakin, mihin ei voi luottaa, ei se ole tietoa vaan uskomuksia arvoista ja haaveita niiden toteuttamiseksi. Kuu ei ole juustoa, vaikka meijerimies niin tahtoisi ja kansa tykkäisi juustosta. Jos poliitikko sanoo velkaa tuloksi, hän valehtelee ellei ole filosofi, joka tietää, että toisen velka on toisen tulo.

    Tämä kuulostaa semanttiselta niuhottamiselta, myönnän, mutta ei ole olemassa väärää tietoa, koska tieto on vain sellaista mikä liittyy tosiasiaan ja totuuteen. Toki on olemassa uutisia ja valeuutisia, mutta ei valetietoa, ei siis tässä filosofisessa, muodollisesti määritellyssä mielessä.

    Yksi tiedon ”tietämisen” ongelma tietysti johtuu siitä, että emme ymmärrä miksi joku ”asia” on totta vaikka tiedämme että se on. Se vaan on. Lammenranta ottaa esimerkiksi lauseen ”Kaikki punaiset esineet ovat värillisiä”, jossa totuus näyttää perustuvan pelkästään sanojen merkityksiin.

    Maallikko saattaa tähän kommentoida, että onhan meille lapsesta pitäen opetettu, että erilaiselta näyttävät samanlaiset esineet ovat värillisiä ja että punainen on yksi väreistä, joka näyttää meistä kaikista (paitsi värisokeista) samanlaiselta.

    Filosofi kommentoi edellistä ajatuksen kuljetusta kysymällä, että onko punaisia esineitä oikeasti olemassa jos osa ihmisistä ei näe niitä punaisena eikä empiirisesti voi todeta tuollaisen värin olemassaoloa. Jos värit ovat vain ihmisen mielessä, niin missä ne ovat? Entä esineet joiden erilaisuutta värien sanotaan esittävän?

Kaikkiin kysymyksiin ei ole vastausta, Lammenranta korostaa.

    Hän lainaa Bertrand Russellia, joka pohti filosofian arvoa. ”Filosofiaa ei tule tutkia minkään tiettyjen sen antamien vastausten takia, koska mitään tiettyjä vastauksia sen kysymyksiin ei yleensä voida tietää tosiksi”, Russell kirjoitti Lammenrannan lainaamassa teoksessa The Problems of Philosophy (1912). Joten Russell jatkoi: ”Sitä tulee pikemmin tutkia sen esittämien kysymysten takia, koska nämä kysymykset laajentavat käsitystämme siitä, mikä on mahdollista, rikastuttavat älyllistä mielikuvitustamme ja vähentävät dogmaattista varmuuttamme, joka sulkee mielemme spekulaatiolta, mutta ennen kaikkea siksi, että maailmankaikkeuden mahtavuus, jota filosofia pohtii, tekee myös sitä pohtivasta ihmismielestä mahtavan ja kykenevän yhdistymään maailmankaikkeuteen, mikä muodostaa sen korkeimman hyvän.”

    Riittääkö siis että kysyy?

    Onko esitetty kysymys jo sellaisenaan eräänlaista ”tietoa”? Johdatusta tosiasioihin ja totuuteen? Mahtavuuden portaille?

    Sitä paitsi, voiko sellaisia kysymyksiä esittää mihin ei ole vastauksia, vaikka juuri nyt, tässä hetkessä, kukaan ei osaakaan vastata?

Sitä tässä kyllä jää miettimään, että mistä tietää että kuu ei ole juustoa, kun ei ole itse päässyt maistamaan.

    Sekin askarruttaa, että mistä voi tietää maapallon olevan pyöreä, vaikka ei ole itse jaksanut kävellä sen ympäri. Vai pitääkö tässä uskoa kieleen, sanan merkitykseen. Jos kerran sanotaan, että elämme maapallon pinnalla, niin kaipa se pallona on pyöreä eikä littana kuin muurinpohjapannulla paistettu lettu.

    Filosofit näyttävät laskevan paljon, ellei kaikkea, kielen varaan. Aivan kuin kieli olisi ollut ennen kaikkea muuta. Jos ei puhuttuna eikä kirjoitettuna, niin ideana kuitenkin. Siis totuuden idean kuvana.

    Tätä selitystä en usko. Kuulostaa Platonin ajatukselta.

    Ehkei sitä olekaan, koska keksin sen juuri tässä juuri nyt.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kaksi iskua yhdellä kärpäsellä

[matkaava poro yms]

Kyösti Salovaara, 2022.
Pohjoisen maisema: Kemijärvi.

’Suuri romaani’ on kuin taulu. Se on lukijalle avautuva maailma, johon voi sukeltaa, se on siveltimen vedoilla luotu illuusio. Jos taulussa sataa, tunnemme kastuvamme. Jos maisema on kylmä ja luminen, huomaamme värisevämme kylmästä.

- Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus, 2020.

Ehkä tiedon määrittelemisen vaikeudet johtuvat siitä, ettei tietoa voi määritellä. Kaikkea ei voi määritellä.

- Markus Lammenranta: Johdatus tieto-oppiin, 2022.

Jos taideteos on illuusio maailmasta, niin kaipa tietokin sitten on, ellei sitä määritellä nimenomaan ”semmoiseksi” mikä ei ole illuusio.

    Tiedän että tänään on torstai kirjoittaessani pakinaa. Olen myöhässä olematta myöhässä. Missään ei määritellä koska deadline on, kunhan se on torstaina.

    Tiedän kirjoittavani tätä tunturin juurella, vaikka näen vain mäntykangasta. Tiedän kuukkelit vaikka en juuri nyt näe niitä, ja auringon joka on pilvessä. Palokärki hakkasi äsken mäntyä kuin vihoissaan, vaikka sitä en tiedä, en mielentilaa enkä laatua.

    Olemme matkalla vaikka olisimme paikallaan. Sitten kun on valmista, muut tietävät sen, emme itse.

Muuan kirjoittaja väitti, että kaikki uudet ”asiat” ilmaistaan metaforana, koska uudelle asialle ei ole ”nimeä” ennen kuin siitä tulee olemassa oleva, vähitellen tuttu ja vanha.

    Tuossa ajatuksessa on idea. Kuin pyy pivossa.

    Georges Bataille puolestaan väitti tai totesi, että on olemassa vain ihmisen ulkopuolisia ”asioita”, joiden nimillä yritetään kuvata ihmisen sisäistä olemusta. Tähän on helppo uskoa ja kenties sen voi määritellä tieto-opillisin termein. Siis perimmäisen olemattomuuden, jolle ei ole nimeä.

    Bataille taisi kyllä uskoa runouteen, sen kykyyn kuvata sitä mitä ei voi kuvata. Mutta tuo on taiteen romantisoimista. Eivät hämärät lauseet muutu tiedoksi.

    Viime lauantaina näin aika läheltä Tapiolassa merikotkan. Nurmikolla aterioivat valkoposkihanhet pelästyivät kotkaa, juoksivat yhtä jalkaa sitä pakoon kohti merta. Yhteinen havainto, pelko oli kieltä, jota ihminen ei ymmärrä.

Kuvitella voi kaikenlaista.

    Mutta päteekö tässäkin metaforan voima. Sellaista ei pysty kuvittelemaan mitä ei tavalla tai toisella ole kokenut ja mikä ei selity aikaisemmin koetulla. Ymmärrän vain sellaisia kuvauksia kaupungeista jotka muistuttavat niitä kaupunkeja, joissa olen liikkunut. Tietenkin, joku sanoo, nekin kaupungit ovat tuttuja, joista on nähnyt elokuvia tai kuvia, mutta elokuvasta et koskaan tiedä missä jokin yksittäinen kohtaus on filmattu, niin että Praha tai Budapest käy Pariisista jos niin halutaan.

    Tulevaisuuden kuvitteleminen on vaikeaa.

    Mutta ei menneisyyskään ole kaikin puolin tiedossa.

    Muutama päivä sitten kerrottiin että Burgosissa, Pohjois-Espanjassa, on löydetty 1,2-1,4 miljoonaa vuotta vanha ihmisen jäännös. Tämän lienee vanhin Euroopasta löydetty, ja avannee uusia näkökulmia ihmissuvun leviämiseen. Tutkijoita hämmästytti myös se, että löydetty ihminen muistuttaa kasvonpiirteiltään modernia ihmistä. Se on vastoin tähän asti ajateltua.

    Ja sitten Pyreneiden eteläreunalta löydettiin roomalainen, täysin tuntematon kaupunki. Se sijaitsee Burgosin ihmislöydöksestä n. 200 km itään. Kummallista on, että merkittävän kokoisesta ja hyvin kehittyneestä roomalaiskaupungista ei ole ollut minkäänlaista tietoa. Mikä sen nimi on ollut?

    Historian kuvittelun langat vetää yhteen Sad Hillin hautausmaa Santo Domingo de Silosin kaupungin lähellä, noin 40 km Burgosin ihmislöydöksestä etelään.

    Sad Hill on kuvitteellinen mutta konkreettinen hautausmaa Sergio Leonen elokuvassa Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966). Hautausmaan afmiteatterimaisessa keskipisteessä näytellään filmin huipentava kolmintaistelu, missä Hyvä (Clint Eastwood), Ruma (Eli Wallach) ja Paha (Lee van Cleef) ratkaisevat yksityisten historioidensa kohtalon Yhdysvaltain sisällissodan kehyksessä. Illuusion fakta, faktan illuusio.

    Kun seisoin muutama vuosi sitten Sad Hillin hautausmaalla, en tiennyt että melkein jalkojeni alla lepäsi 1,4 miljoonaa vuotta vanha ihminen ja että muutaman sadan kilometrin päässä oli piilossa tuntematon roomalainen kaupunki ensimmäiseltä vuosisadalta.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kirjoittelen tunturin juurella näkemättä suoraan tunturille. Tiedän tietäväni että se sijaitsee mäntymetsikön tuolla puolen.

    Yle ykkönen lähetti mielenkiintoisen ohjelmasarjan Niccolò Machiavellista (1469-1527). Siinä puhdistettiin Machiavellin mainetta monin sanoin ja esimerkein. Machiavelli ei ihaillut verenhimoisia ruhtinaita.

    Ohjelmasta jäi mieleen Machiavellin toteamus, että tavallisen kansalaiset tietävät vallasta vain sen minkä omin silmin näkevät. Jotakin tuollaista muistiini jäi.

    Kansa ei siis koskaan päässyt vallan kammareihin kokemaan vallan käyttämisen prosessia, ristiriitoja, intohimoja.

    Onko tässä suhteessa maailma muuttunut, lopultakaan?

    Me tiedämme vallan olemuksesta vain sen minkä omin silmin näemme. Toki nykyihmiselle on kaikenlaisia median ”apusilmiä”, joiden kautta pääsemme lähemmäksi valtaa kuin Machiavellin aikalaiset.

    Machiavellin ajan ruhtinaiden ei kai tarvinnut juuri välittää kansan mielipiteistä. Mutta mitä ruhtinaat tiesivät kansasta. Oliko heidänkin tietämyksensä vain sitä mitä omin silmin näkivät? Entä tänään? Mitä valta tietää niistä joihin vallankäyttö kohdistuu?

    Voiko Machiavellin ajatuksen kääntää toisin päin?

    Ovatko nykyajan vallankäyttäjät sen varassa mitä kansasta omin silmin näkevät? Tarkoitan että onko heillä muuta kokemusta, lopultakaan? Ja kun he ”näkevät” yhä enemmän somessa tapahtuvaa, johtaako tämä näköharha politiikkaa väärään suuntaan?

    Missä kammarissa valta majailee?

Olen katsellut jääräpäisiä poroja.

    En tiedä niiden elämästä mitään. Miksi ne seisovat paikallaan, miksi jäävät keskelle tietä, miksi poistuvat metsään kun alkaa sataa, miksi lojuvat hotellin rappusilla kuin sisäänpääsyä odotellen?

    Jos ihminen ei osaa kuvailla aidosti omia sisäisiä maailmojaan, porojen sisäisen tunnetilan kuvaileminen on vielä vaikeampaa.

    Omin silmin näkee kaikenlaista, mutta ei kaikkea voi ymmärtää.

    Aamusella mäntymetsään levisi sakea sumu tunturia reunustavalta suolta.

Kyösti Salovaara, 2018.
Sad Hillin hautausmaa. Burgos, Espanja.

Oikaisuja

 [toisin kuin]

Kyösti Salovaara, 2022.

Hyvä on tietyssä mielessä lohdutonta.

- Kafka

Ajat senkuin köyhtyvät. Nimittäin sinappiajat… Niin oli ennen. Vaan nyt ovat asiat toisin. Väkevää sinappia on aika turha hakea kotimaassa valmistetuista merkeistä.

- Pirkko Kolbe Helsingin Sanomissa 6.7.1972.

Kun oikaisee itsensä, kasvaa muita pitemmäksi tai ainakin itseään.

    Joku oikaisee itsensä sohvalle. Poikittain.

    Kolmas oikaisee järven yli. Toivotaan että jää kestää.

    Laatumedia oikaisee kirjoitus- ja faktavirheensä. Useimmiten paljastuu ettei toimittaja ymmärtänyt matematiikkaa, todennäköisyyksiä tai tilastoja. Mutta mielipidettään laatumedia ei oikaise.

    Se on loogista.

Medialla on linja. Se on ylevää.

    Mutta pitäisikö oikaista. Toisin kuin sanotaan, Hesarin linja ei enää ole markkinamyönteisyys vaan pikemminkin elämäntapasääntely. Kun Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa - joka edustaa lehden linjaa - kehoitetaan ihmisiä syömään pelkästään kasviksia ja toivotaan etteivät rikkaat saa yhteiskunnalta mitään, lukija ryhtyy miettimään miksi Hesarissa edelleen julkaistaan jauhelihamainoksia ja koeajetaan vain rikkaitten saatavilla olevia autoja. Ongelma ei kuitenkaan muhi Sanoman lasipalatsissa vaan viereisessä parlamentissa, missä uskotellaan että keskituloiset ovat rikkaita, joita pitää kohdella niin kuin rikkaat ansaitsevat kohdelluiksi tulla.

    Mitä Yleen tulee, se ilmoittaa olevansa eduskunnan radio eikä hallituksen äänitorvi. Pitäisikö oikaista?

    Kaupalliset radiot puolestaan ovat aika lailla muuten vaan torvia.

    Ei tarvitse oikaista.

Olen neljä (4) kertaa ajanut Kotkaan katsomaan ykkösen futismatsia.

    Viime perjantaina pysähdyin Loviisassa syömään villiä lohta. Toisin kuin mielikuvassa, ei se lautasella villiltä näyttänyt.

    Toisin kuin voisi luulla, divaritason jalkapallo on Kotkassa tänä kesänä ollut viihdyttävää. Maaleja on ammuttu, jos kohta ohikin. KTP näyttää pärjäävän ja katsomossa on hauskaa. Vääräleukaiset eivät malta istua hiljaa.

    Katsomossa kuulee kaikenlaista. Aurinko paistaa silmiin.

Sanotaan että suomalaiset ovat onnellisin kansa.

    Tämä panee ihmettelemään keitä ne ovat ne onnelliset.

    Kun Suomeen tuli viikoksi helteitä kaikki torvet toitottivat ettei tämä sovi, että pitää päästä viilentymään, että ei suomalainen lämpöä kestä, että piruhan tässä koko kansan perii.

    Muuan asiantuntija väitti, että suomalaisille sopii vain syksy, 14 astetta lämpöä ja pitkät kalsarit jalkaan. Espanjalaiset kuulemma ovat onnellisimmillaan 22-25 asteen lämmössä.

    Pitäisikö oikaista? Miksi me käydään saunassa, jos se ei sovi? Miksi sydäntaudit vähenevät kun käy viikossa vähintään kolme kertaa saunassa? Ja sitä paitsi, ovatko espanjalaiset geeneiltään muka parempia kuin suomalaiset, joita ei voita kukaan eikä mikään missään eikä koskaan?

    Mutta ehkä tässä on totuuden itu.

    Eihän suomalaisia ole olemassakaan.

Kyösti Salovaara, 2022.

Viime viikolla esitelty Paavo Haavikko kirjoitti että ”ihmistä on näyteltävä, ei häntä muuten ole. Ihmistä minä näyttelen, olematonta.”

    Mitä jos tuohon vaihtaisi ”ihmisen” tilalle ”suomalaisen”?

    Kun ihmisen purkaa, jää olematon.

    Kun suomalaisuuden purkaa, jää… olematon. Tai ei olematon vaan osa globaalia kulttuuria. Joten pitäisikö oikaista? Eivät suomalaiset voi olla onnellisin kansa, koska suomalaisia ei oikeastaan ole olemassakaan.

    Jos ette usko minua, lukekaa kielentutkija Janne Saarikiven mielenkiintoinen ja polveileva essee Hesarin kuukausiliitteestä (7/2022). ”Keitä me olemme?” Saarikivi kysyi. Hän vastasi ettei kieli tee meistä suomalaisia mutta eivät geenitkään.

    Alkuperäistä suomalaisuutta ei ole, Saarikivi kirjoitti. Eikä muitakaan alkuperäisiä kansoja, koska kansat ovat prosessi. ”Ne ovat kesken.”

    Kansat taitavat olla pikemmin kulttuurin ja ekonomian prosessi kuin geenien. ”Kulttuuri nielee mitä tahansa”, kielentutkija sanoi. Se muovaa ja muokkaa ja arvottaa alati uudestaan. ”Se ylpeilee niin takkimallista, kurkkulaulusta kuin sinapista, ottaa musiikkityylejä ja kangaskuoseja haltuun muutamassa vuodessa niin että ne tuntuvat iankaikkisilta osilta kansakuntaa. Samalla ne säilyttävät vanhoja asioita uudessa sapluunassa.”

    Saarikiven esseestä tuli mieleen Baskimaa, baskit ja heidän kielensä. Kun pitkään ajateltiin (ja kenties toivottiin), että baskien kieli on täysin ainutlaatuista ja että baskien alkuperä on jossain muualla kuin Espanjassa, uudet tutkimukset (geenit) paljastivat että baskit ovat hyvin espanjalaisia. Baskien kieli ja geeniperinnön osittainen ainutlaatuisuus johtuu siitä, että baskit eristäytyivät vuosisadoiksi, jopa tuhansiksi muusta Espanjasta, joka puolestaan vastaanotti jatkuvasti sekä geenien että kielen vaikutteita maailmalta.

    Nationalismi on pahimmillaan yritys pysäyttää kansan kehitysprosessi.

Ovatko toisinajattelijat kulttuurielämän ”oikaisijoita”?

    Heidät tarvitaan jotta prosessi jatkuu.

    Sodanjälkeisen Suomen näkyvimpiä toisinajattelijoita olivat mm. Jörn Donner, Paavo Haavikko, Erno Paasilinna, Pentti Linkola, Veikko Huovinen ja Samuli Paronen. He toimittivat kirjallisen hovinarrin vaativaa tehtävää. Olivat vallan kriitikoita, mutta heitä valta myös kiehtoi, ainakin Haavikkoa ja Donneria.

    On mielenkiintoista, että valtakulttuuri tarvitsee toisinajattelijansa ja se myös kantaa heitä julkisuuden sylissä. Ne toisinajattelijat jotka eivät anna tuumaakaan periksi, eivätkä ole yhtään konformisteja, jäävät tuntemattomiksi, vieraiksi, kummallisiksi poikkeuksiksi. Ehdottomista toisinajattelijoista emme ole kuulleet mitään.

    Monet kulttuurijulkkikset kritisoivat aikanaan Kekkosta ja Kekkosen kuningaskuntaa, mutta riensivät yhtä jalkaa Kekkosen pitämiin pirskeisiin, ns. lastenkutsuille. Vallan lämmössä on kivempi olla toisinajattelija kuin kaukana korvessa yksin kylmissään.

    Missä sitten ovat 2020-luvun toisinajattelijat?

    En tiedä. Ei ole näkynyt eikä kuulunut. Huhuu!

Mistä sitten suomalaisen tuntee?

    Valituksesta.

    Suomalainen valittaa kun paistaa, kun sataa, kun on pakkasta, kun tuulee, kun…

    Suomalainen valittaa kun kaupungissa ei ole ravintoloita, kun kadun varteen tulee uuden ravintolan terassi, kun ei ole asuntoja, kun rakennetaan lisää taloja, kun ei ole metsää, kun on liikaa puita, kun on hyttysiä, kun ei ole hyönteisiä, kun bensa maksaa, kun autoja on liikaa, kun radiosta soi iskelmä, kun radiosta ei kuule iskelmiä, kun kaikki räppäävät ja inisevät eikä kukaan laula kuin Olavi Virta, kun telkkarista tulee vain amerikkalaisia sarjoja, kun suomalaisia sarjoja tulee liikaa, kun terveyskeskukseen ei pääsee, kun työterveysasemalle pääsee liian helposti, kun kotimaista ei suosita, kun ei voi ostaa halvalla avokadoja, kun pitää syödä makaronilaatikkoa ilman jauhelihaa, kun pizzasta puuttuu ananaspalat, kun järvellä ajetaan moottoriveneellä, kun sillan alta ei mahdu purjeveneellä ja kun päätä kääntäessä siinä muljottaa toinen suomalainen joka valittaa että…

    Niin että kenties Janne Saarikivi oli lopulta hieman väärässä. Kyllä suomalainen on olemassa: sen paikantaa jatkuvasta valituksesta.

    Ja kyllä ottaa päähän, että ensi viikoksi luvataan kylmiä kesäilmoja!

Kyösti Salovaara, 2022.