torstai 20. kesäkuuta 2024

Huippari ja Rumkkari

[dekkari, jännäri, korkkari, salkkari, rankkari, trilleri]


Kyösti Salovaara, 2024.

Ruumiin kulttuuri on 40 vuotta täyttävän
Suomen dekkariseuran lippulaiva.



Trillerit ovat elämän kaltaisia, enemmän kuin sinä olet.

- Graham Greene, kirjailija


Mitä elämä olisi ilman dekkareita?

- Sini Paloheimo, Suomen dekkariseuran puheenjohtaja


Lause on todellisuuden kuva.

- Ludwig Wittgenstein, filosofi



Aloittaisiko alusta vai lopusta?

    Pulmallista.

    Tai jos aloittaisi kielestä.

    ”Lause on todellisuuden kuva”, Wittgenstein sanoi. ”Lause on tietynlaiseksi kuvittelemamme todellisuuden malli… Jos näet ymmärrän lauseen, tunnen sen esittämän asiaintilan. Ja lauseen ymmärrän, vaikkei sen merkityssisältöä olekaan minulle selitetty.”

    Mielenkiintoista. Eivätkö dekkarit pyri tuon kumoamiseen. Lauseilla harhautetaan, leikitään etteivät ne kerro totuutta.

     Tai no, lopulta mysteeri ratkaistaan.



Viime viikolla tasavallan presidentti Alexander Stubb sanoi Kultarantakeskusteluissa, että ”asia ratkaistaan huipparissa”.

    Yllätyin. Onko ”huippari” huippukokouksen virallinen synonyymi, lyhenne?

    Sanoista saadaan lauseita.

    Muutama vuosi sitten C Moren futisselostajat alkoivat puhua Sämppäreistä. Minulta meni hetki ennen kuin tajusin, että puhutaan Champions Leaguesta eli Mestareiden liigasta. Sana ärsytti. Pitikö tuokin muuttaa katupoikakielelle. No, nykyään minäkin puhun Sämppäreistä. Huonot tavat tarttuvat kuin pihka jota ei saa pesemällä pois.

    Mutta tuollaisia sananväännöksiä on toki käytetty arkikielessä niin kauan kuin minä olen ollut tietoinen olento. Arkikieltä on aina lyhennetty puhumalla puikkareista, uikkareista, portsareista, rankkareista, kaivureista, veskareista, kulmureista, lekureista , neukkareista ja jopa kommareista ja demareista.

    Ruumiin kulttuuri -lehden ensimmäinen päätoimittaja Risto Raitio kutsui joskus lehteään Rumkkariksi. Sitä sanaa en ole koskaan vapaaehtoisesti käyttänyt.

    Leikillinen tietovisa. Mikä seuraavista sanoista ei kuulu joukkoon: dekkari, jännäri, korkkari, salkkari, rankkari, trilleri?



Juhlanumeron sisällysluettelo.
132 sivua.

 


Tasan neljäkymmentä vuotta sitten ensi viikolla Oriveden opistolla jännityskirjallisuuden seminaarin ohessa paikallisessa ravintolassa perustettiin Suomen dekkariseura. Perustamiskokoukseen osallistui 27 henkilöä, miehiä ja naisia. Minä olin yksi heistä.

    Seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kirjailija Jukka Parkkinen. Seura otti julkaistavakseen Ruumiin kulttuuri -nimisen lehden, jonka pieni yliopistoaktivistien porukka oli luonut. Lehden päätoimittajaksi nimettiin Risto Raitio, joka uurasti päätoimittajana yli 20 vuotta.

    Dekkariseuran ja Ruumiin kulttuuri -lehden tavoitteena oli propagoida populaarikulttuuria nimenomaan jännitys- ja dekkarikirjallisuuden nimissä. Vuonna 1984 lehti ilmestyi kaksi kertaa, ja siitä eteenpäin neljä kertaa vuodessa. Näin ollen jotain 160 numeroa on nähnyt kulttuurin ja päivän valon. 

    Olen tietysti puolueellinen Ruumiin kulttuurin suhteen, koska olen kirjoittanut 40 vuoden aikana melkein jokaiseen numeroon jotakin, kenties noin 400 juttua arvosteluja, katsauksia, esseitä ja muutamia haastatteluja.

    Tänä aikana moni asia on maailmassa muuttunut.

    Entäpä dekkarit?



Kun selailee jykevää Ruumiin kulttuurin 40-vuotisjuhlanumeroa, panee merkille ainakin kaksi asiaa. Lehti on ulkoasultaan ja aineistoltaan varsin komea. Ihme että tuollaisia lehtiä vielä julkaistaan. Toiseksi: dekkareita ilmestyy Suomessa tuhottoman runsaasti.

    Ruumiin kulttuurissa on pyritty arvostelemaan kaikki Suomessa julkaistut jännärit, niin kotimaiset kuin käännetyt. Juhlanumerossa arvosteluja on noin 20 sivua, huh. Olen melko varma, että Ruumiin kulttuuri on ainoa suomalainen – kenties myös universaali – julkaisu, jossa on arvosteltu kaikki valitun genren romaanit 40 vuoden aikana.

    Se on saavutus sinänsä.

    ”Minulta on kysytty”, kirjoittaa Keijo Kettunen Ruumiin kulttuurin juhlanumerossa, ”onko lehden linja muuttunut vuosien varrella.” Kettunen toimi lehden päätoimittajana Risto Raition jälkeen noin 16 vuotta. ”Tuskinpa paljonkaan”, Keijo vastaa, ”vaikka eri päätoimittajilla on saattanut olla valinnoissaan pieniä painotuseroja. Joka tapauksessa haastattelut, katsaukset, kirjailijaesittelyt, suosikkilistat, elokuva- ja tv-jutut ja tietenkin arvosteluosasto, Käräjät, ovat olleet Ruumiin kulttuurin vakioaineistoa läpi vuosien.”

    Kettunen mainitsee, että vielä 1990-luvun alussa Suomessa julkaistiin vuodessa noin 15-30 dekkaria kun nykyään niitä ilmestyy jopa 100 vuodessa. Käännösdekkareita julkaistaan parhaimmillaan toinen mokoma.

    Lonkalta heittäen tuntuu kuitenkin, että anglosaksisen dekkarikirjallisuuden suomentaminen on vähentynyt ja korvautunut ylenpalttisesti nordic crimellä. Se ei välttämättä ole hyvä suuntaus.



Päätoimittaja Päivi Remeksen mielidekkareiden lista.



Millainen kulttuurilehti Ruumiin kulttuuri sitten on?

    Subjektiivisesti sanon, että RK on pragmaattinen ja asiallinen, aiheeseen paneutuva mutta ei käsittelemiään kirjoja ja kirjailijoita ylenmäärin hypettävä. Lehdessä ei intoilla eikä faniteta, ei ainakaan silmille hyppien. Vuonna 2021 päätoimittajana aloittaneen Päivi Remeksen RK sisältää ehkä enemmän haastatteluja kuin Raition ja Kettusen lehti sisälsi, ja enemmän naiskirjailijoiden, mutta ainahan naiset ovat kirjoittaneet dekkareita ja heitä on myös lehdessä aina haastateltu.

    Jos Parnassoa, esimerkiksi, kirjoitetaan akateemisen itsetyytyväisyyden norsunluutornissa, niin Ruumiin kulttuuria tehdään lähempänä katujen ja torien pintaa. Tätä eroa on tietysti vaikea selittää ja havainnollistaa. Ehkei semmoista olekaan. Kun itse kirjoitin arvosteluja Parnassoon 1980-luvun taitteessa, niiltä edellytettiin tiukkaa muodollista otetta vaikka sana muuten olikin täysin vapaa. Tai ehkäpä odotus oli enemmän kirjoittajien päässä kuin toimituksen seinätaululla. Tuomas Anhavalle, Jarkko Laineelle ja Arto Kytöhongalle riitti tuolloin, että juttu oli hyvin kirjoitettu.

    Edellinen ei ole moite Ruumiin kulttuurin kirjoittajille. Ruumiin kulttuuriin saa kirjoittaa arkivaatteissakin eikä tarvitse kietoa solmiota kaulaan työhön ryhtyessä.



Haastattelut ovat nykyjournalismin väistämätön ja välttämätön hyve ja pahe, mutta monin tavoin ylikorostunut artikkelimuoto. Pahimmillaan se tarkoittaa, että kirjallisuuskritiikin korvaa kirjailijoiden mainospuhe omista teoksistaan.

    Esseitä saisi olla enemmän, mutta kuka niitä kirjoittaisi? Essee vaatii paneutumista ja aikaa, eikä semmoisia päivässä rustata eikä kirjoiteta kymmeniä vuodessa.

    Ruumiin kulttuurissa ei juuri debatoida. Ollaan kilttejä ja hyväksytään kanssakirjoittajien mielipiteet semmoisenaan. Toki kun lehti ilmestyy kolmen kuukauden jaksoissa, ei kovin elävää keskustelua saisi aikaan vaikka haluaisi, eikä varsinkaan ajankohtaan kiinnittyvää. Omalta saraltani muistan yhden keskustelupuheenvuoron koskien kirjoitustani Michael Crichtonin jännäristä, jossa kirjan roistoina on joukko luonnonsuojelijoita. Kommentoijan mielestä en olisi saanut myötäillä Crichtonin luonnonsuojelukritiikkiä. Luonnosuojelijat ovat meitä muita parempia ihmisiä – joopa joo.

    Olen miettynyt asiaa. Kiltteyttä siis.

    Melkein vastoin tahtoani olen päätynyt siihen, että Ruumiin kulttuurin pragmaattisuus - se että kirjat otetaan kirjoina eikä yhteiskuntapoliittisina julistuksina – on pitänyt lehden hengissä ja jopa korostanut sen vireyttä vaikkapa Parnassoon verrattuna. Varsinkin nykyhetken polarisoituvaan maailmaan Ruumiin kulttuurin kaltainen kiltteys ja pragma istuu paremmin kuin mikään muu.

    Juhannuksen jälkeisellä viikolla Orivedellä 40 vuotta sitten pidin seminaarissa esitelmän eskapismista. Yritin kai sanoa ja perustella miksi eskapismi kannattaa ja miksi se on niin yhteiskunnallista. Tosin olin myös kriittinen. Eli vähän ristiriitainen. M.A. Numminen kirjoitti esitelmästäni Anna-lehteen näin: ”Myhäilevää kriitikko Kyösti Salovaaraa tuppasi itseäänkin naurattamaan, kun hän hyökkäsi sumeilematta suomalaisia tapoja ja tottumuksia vastaan. ’Vain kunnottomat katsovat Dallasia ja Dynastiaa’, hän totesi äänenkään värähtämättä. Ei ollut aina helppo arvata kenen puolella Salovaara on, korkeakulttuurin vai viihdekirjallisuuden, kun hän saneli teesejään.” (Anna, 10.7.1984.)

    Unohtuuko eskapismin puolustaminen nykyään? Ovatko suomalaiset dekkarit liiankin realistisia? Eikö anglosaksisen dekkarin perinne ole koskaan rantautunut aidosti tänne Pohjan perukoille? Piirtävätkö suomalaiset dekkaritkin sitä suomalaisen ”onnellisuuden” kuvaa, jossa ei riemuita eikä liihotella kevyesti elämän laineilla. Kellä onni on, hän sen kätkeköön – myös jännistysromaaneissaan!



Lopuksi oikea vastaus esittämääni kysymykseen. Mikä seuraavista sanoista ei kuulu joukkoon: dekkari, jännäri, korkkari, salkkari, rankkari, trilleri? 

   Jos vastasit, että korkkari ei kuulu joukkoon, vastasit väärin.

   Kenties nykyään kävellään korkkareissa, mutta 50-luvulla niitä luettiin, nimittäin Korkeajännitys-sarjakuvalehtiä. 

    Jos vastasit että salkkari ei kuuluu joukkoon, sekin meni pieleen. Salkkari tarkoitti aikoinaan ”salapoliisiromaania”, niin kuin myös Sapo-sarjan tunnus.

    Oikea vastaus on ”rankkari”. Rangaistuspotku on jalkapallomatsissa jännittävä  ja dramaattinen tapahtuma, mutta se ei kuitenkaan sovi jännityskirjallisuuden synonyymiksi.




Toimituskunta:
Päivi Remes, päätoimittaja.
Satu Henttonen, käräjäkoordinaatori.
Mikael Manninen, ulkoasu.

Mistä lehteä saa?

Kirjastoista. 
Irtonumeroa myydään
 Helsingin Rosebud -kirjakaupoissa
ja kirjallisuustapahtumissa.
Eikö muualla?
 Kafkamaista!

Liity Dekkariseuran jäseneksi niin posti tuo lehden
kotiin, jäsenmaksu 42 e vuodessa.
Ei sido mihinkään muuhun.
Mutta saa osallistua.



torstai 13. kesäkuuta 2024

Ohutta yläpilveä

[ja alavilla mailla hallan vaara]



Kyösti Salovaara, 2024.


Ihmisen ymmärrys, kun se kerran on omaksunut mielipiteen, kerää mitä tahansa esimerkkejä, jotka vahvistavat sen, ja vaikka vastakkaiset esimerkit saattavat olla lukuisampia ja painokkaampia, se ei joko huomaa niitä tai sitten hylkää ne, jotta mielipide säilyy horjumattomana.

- Sir Francis Bacon, 1620.



Ensi viikolla, jos hyvin käy, kesäpäivä seisahtaa ja yö on lyhyin.

    Silloin Espanjassa lehdet kirjoittavat: nyt kesä alkaa.

    Silloin suomalaiset sanovat: jaaha, aletaan mennä kohti syksyä.

    Kansoilla on luonteensa ja huumorinsa. Pienessä maassa pieni on suurta. Suuressa maassa suurikin on pientä. 

    Kumpi sitten parempi? Kuplassa kiihtyvä konformismi, pakonomainen samanmielisyys vai ristiriitoja synnyttävä horisontaalinen pluralismi?



Ajattelin ensin pakinalle otsikkoa Äly Hoi! Älä Jätä!

    Minua askarruttaa alituiseen miksi ns. kulttuuriväen kirjoitukset ovat niin täynnä ennalta arvattavia kliseitä ja eräänlaista poseeraavaa (yhteiskunnallista) typeryyttä. Olin jo katsonut malliksi pari kirjallisuuslehti Parnasson juttua ja muutaman Helsingin Sanomien kulttuuriosaston kirja-arvostelun. Ja niiden rinnalle ottaisin muutaman kirjoituksen, joissa älykkyys nujertaa kliseet ja pakon olla samaa mieltä samaa mieltä olevien kavereiden kanssa.

    Mutta en kuitenkaan viitsi tänään lyödä kulttuuriväkeä kuin vierasta sikaa. Ja mistäpä sen tietää, onko se todella älykästä porukkaa. Jos ei ole, ei kannata miettiä mihin äly katosi. Se mitä ei ole, ei voi kadota.

    Muuttuuko ihminen? Ja jos, niin mihin suuntaan, laulussakin kysytään.

    Aloitin pakinan lainauksella 404 vuoden takaa. Se osuu yhtä kipeästi tänäiseen kesäpäivään vuonna 2024 kuin geeli keihäänheittäjän kiveksiin. Baconin oivaltava huomio todistaa ainakin sen, että ihmisen älykkyys ei tarvitse tuekseen AI-itä eikä Tiktokkia eikä Parnasson kliseitä. Tämä todeten ja lisäten sanon, että yhteiskunta kyllä tarvitsee kaikenlaista teknologiaa ja opinlähdettä menestyäkseen.



No, Suomi on parhaista parhain. Eikö vaan? Me olemme niin kammottavan hyviä että pahaa tekee. Vähempikin riittäisi. Silloin jäisi tilaa hengittää.

    Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio osaa poimia kolumneihinsa neulanteräviä huomioita tylppiä kliseitä välttäen. Viime viikon torstaina, Normandian maihinnousun muistopäivänä ja Kyöstin nimipäivänä, Rautio kirjoitti pirullisen humoristisen kolumnin suomalaisesta flegmaattisuudesta ja kaikkialle levinneestä ahdistuneesta elämän pelosta. Kolumnin otsikko kuului: Suomi on pelokas leijona.

    Voiko leijona olla pelokas ollakseen leijona?

    Rautio tietenkin viittasi Suomen jääkiekkomaajoukkueeseen. ”Suomen MM-jääkiekkomaajoukkueen peleissä kiteytyi Suomen nykyinen henkinen ilmapiiri”, Rautio aloitti kirjoituksensa. ”Peli oli varovaista, mielikuvituksetonta, puolustusvoittoista ja pelokasta. Samoja kuvailuja voi käyttää monesta muustakin elämän teemasta Suomessa.”

    Suomessa elämää sopii todellakin kuvailla jääkiekon analogioilla, kun muualla Euroopassa käytetään jalkapalloa yhteiskunnan peilinä. Peli kuin peli, elämä kuin elämä.

    Kuluttajat eivät kuluta, Rautio jatkoi, koska pelkäävät lamaa. (Vaikka suurin osa kansasta käy normaalisti töissä eivätkä palkat ole laskeneet). Ei uskalleta ottaa lainoja. Eikä ostaa asuntoja eikä autoja. Jostakin syystä säästetään, vaikka maailma on ennallaan – paitsi mielikuvissa.

    Rautio jatkoi pelkojen listaa: ”Suomen nuoret aikuiset eivät uskalla tehdä lapsia. On ollut pandemiaa, ilmaston lämpeneminen huolestuttaa, eikä työmarkkinoiden vedosta osaa etukäteen sanoa. Parisuhteiden kestävyyskin pelottaa.”

    Opiskelijat pelkäävät, vaikka nyt on paremmin kuin koskaan. Suomalaiset yritykset ovat varovaisempia kuin muualla Euroopassa. Ei uskalleta. ”Jos suomalainen kuitenkin löytää hyvän idean, uskaltaa alkaa yrittäjäksi ja idea tuottaa rahaa, yritys myydään hyvin todennäköisesti maailmalle ennen kuin firma alkaa kunnolla kasvaa. Eihän sitä tiedä, onnistuuko seuraava kasvun askel vai ei.”    

    Huumorikin on vaarallista: ”Sitähän voi sanoa vahingossa jotain sopimatonta.”

    


Suomi pelaa tiukkaa puolustuspeliä. Se nähtiin mihin sillä pääsee.

    ”Kuka tarjoaisi positiivisia visioita?” Rautio kysyi Hesarissa 6.6.2024. ”Kuka kertoisi, että rohkeus usein kannattaa?”

    Mutta onko muuallakaan Euroopassa tällä erää rohkean hyökkäyspelin kannattajia? Leimaako koko EU:ta puolustuspelin synkkä idea? 

    Raution maalaama kuva arasta Suomesta on melko samanlainen kuin portugalilaisen huippuvalmentajan José Mourinhon pelikirjan sanotaan olevan. Näin EM-jalkapallon edellä kannattaakin tiivistää Suomen ongelma Mourinhon oppeihin, muistaen kuitenkin että tällä hetkellä eurooppalaisessa jalkapallossa Mourinhon opeilla ei pärjää, vaikka yhteiskunnallisessa toiminnassa pärjäisikin.

    José Mourinhosta elämäkerran kirjoittanut Diego Torres kokosi yhteen Mourinhon pelityylin seitsemän kulmakiveä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan pimeyden ruhtinaan pelistrategia pyyhkii hymyn romantikon kasvoilta. Näin voitat Mourinhon teeseillä:

    1. Se voittaa joka tekee vähiten virheitä.

    2. Jalkapallo suosii sitä, joka saa vastustajan tekemään enemmän virheitä.

    3. Kun pelaat vieraissa, sen sijaan että yrittäisit olla ylivoimainen, on parempi rohkaista vastustajaa virheisiin.

    4. Se jolla on pallo, todennäköisesti tekee virheen.

    5. Se joka luopuu pallonhallinnasta, vähentää mahdollisuutta virheeseen.

    6. Palloa pitävä pelkää.

    7. Siksi palloton on vahvempi.



Niinpä.

     Kaivattaisiinko tähän suomalaiseen arkeen todellakin enemmän filosofista ja yhteiskunnallista ”romantiikkaa”? Sellaista peliä jossa otetaan riskejä, jossa yhdestä virheestä ei joudu vaihtomiespenkille lopuksi elämäänsä; sellaista asennetta jossa virheet toki vihelletään mutta jossa niitä ei jäädä märehtimään loputtomasti. 

     Mutta yhteiskunnallinen romantiikka ei ole suomalainen malli. Täällä kulttuuriperinteenä on inhorealismi. Mourinhon tyyli pelata ”pimeää” peliä.

     Muuten, jos ette tiedä, englantilaiset tutkijat ovat löytäneet Pyreneiden korkeuksista 30 metrin levyisen solan, jota pitkin 17 miljoonaa hyönteistä muuttaa syksyisin pohjoisen Euroopan talvea pakoon Espanjaan. Parhaimmillaan solassa todettiin jopa 3000 hyönteistä per metri ja minuutti, kertoi El País eilen. Eikä tuo luultavasti ole ainoa sola jossa hyönteiset matkaavat vuoriston yli. Mitä keväällä tapahtuu, on vielä selvittämättä.

    Mielikuva tutkijasta, joka istuu pipo päässä 2273 metrin korkeudessa miljoonien pienien hyönteisten keskellä on romanttinen ja lohduttava. Elämä etsii muotonsa ja tapansa. Sittenkin. Lopulta.

      


Kyösti Salovaara, 2024.


torstai 6. kesäkuuta 2024

Unohtaa

 [ei unohda, unohtaa, ei unohda...]


Amerikkalaiset sotilaat Omaha Beachilla Normandiassa 6.6.1944.

Kuvakaappaus Steven Spielbergin elokuvasta
Pelastakaa sotamies Ryan, 1998. Dreamworks Pictures.

Realistinen maihinnousukohtaus on kuin Robert Capan valokuvista rakennettu.




Marttyyrit eivät aliarvioi ruumista, he antavat ylentää sen ristille. Siinä he ovat samaa mieltä vastustajiensa kanssa.

- Kafka


On vain kolme kunnioitettavaa olentoa: pappi, soturi, runoilija. Tietää, tappaa ja luoda.

- Baudelaire


Mikään ei ole niin heikkoa ja horjuvaa kuin voimakkaan maine, jos sen katteena ei ole omia voimia.

- Tacitus



Suuret ajat synnyttävät suuria ihmisiä.

    Mutta ollakseen suuri, on kerättävä ympärilleen paljon pientä.

    Suuren varjossa on turvallista elää, ajatellaan joskus. Jos joskus ajatellaan.

    Mutta eihän se sovi demokratiaan. Että toinen on päätä toista pitempi.

    Parturiin kaikki.

    Niks-naks, unohdetaan historia. 



Kotimaassa ollaan kotimaisia. Pesunkestäviä suomalaisia.

    Tämä on suurien tapahtuminen ja suurien sankarien viikko muualla, historiassa. Mutta pienessä lätäkössä laineet ovat pieniä. Hyvä puoli on ettei niihin huku, uppoa enempää kuin nilkkoja myöten.

    Lätkäistään päivämääriä pöytään. Sitten se pyyhitään.

    Franz Kafka kuoli sata vuotta sitten 3.6.1924.

    Eipä ole suomalaisessa mediassa näkynyt juttuja Kafkasta. Kafkamaista siis.

    Rooma vapautettiin 80 vuotta sitten 4.6.1944. Italiassa oli sodittu Sisialiasta lähtien jo melkein vuosi ennen kuin liittoutuneet pääsivät Roomaan asti. Hitlerin Saksa pani hanttiin.

    Normandian maihinnousu käynnistyi 80 vuotta sitten 6.6.1944.

    Se ratkaisi osaltaan toisen maailmansodan. Mutta sotaa käytiin maihinnousun jälkeen vielä melkein kokonainen vuosi. Hitlerin Saksa pani hanttiin.

    Jos olisi käynyt toisin, oltaisiin ehkä toisenlaisia eikä näitä rivejä kirjoitettaisi tällä tavalla. Jos kirjoitettaisiin lainkaan.

    Siistiä!


Kyösti Salovaara, 2019.

Omaha Beach kauniina syyspäivänä 75 vuotta maihinnousun jälkeen.


Ihminen ei voi valita aikaansa. Jotain sellaista sanoi Sartre. Ja jatkoi: siksi ihmisen pitää valita itsensä omassa ajassaan.

    Aika haastavaa. Valita itsensä. Vaikka itsen valinta ja oma napa ovatkin luontaista puuhaa, primitiivistä. Mutta Sartre tarkoitti jotakin komeampaa.

    Kun liittoutuneiden 130 000 sotilasta nousivat Ranskaan kesäkuun kuudentena päivänä 1944, he valitsivat itsensä. Tai heidät valittiin. Monet uhrautuivat, kenties eivät edes tienneet miksi. Tilinpäätös tehtiin tulevaisuudelle. Kun toinen maailmansota loppui, koitti Euroopassa kohtuullisen pitkä rauhanaika, ainakin yksilön laskuopissa vaikka ei historian. Muuan Putin katsoi sitten, että rauhaa oli jo kylliksi. Mutta oliko toveri lukenut Tacitusta. Epäilen.

    Kukapa meistä Tacitusta lukisi. Aku Ankkaa monetkin.

    Antony Beevoria lukemalla pääsee hieman kiinni lukuihin, voittoihin ja tappioihin. Käsittäminen on toinen juttu. Sen ymmärtää, että sota on julmaa ja ratsuväki raakaa. Toki hevoset on korvattu koneilla, jotka liikkuvat kaikissa ulottuvuuksissa. Ja ajassaan, tietysti.



Antony Beevorin teokset Normandia 1944 (Otava, 2009) ja Toinen maailmansota (Otava, 2012) kertovat kuinka suuressa ajassa syntyy pieniä ihmisiä suurten varjoon ja kuinka ristiriitaista sodan kulku on, sattumista ja väärinkäsityksistä jopa sankaritekoihin yltävää.

    Toinen maailmansota oli jo kaiketi totaalista sotaa, vaikka droonit ja kyber puuttuivatkin. Normandiaan liittoutuneet hyökkäsivät merta pitkin, pudottautumalla laskuvarjoilla avautuvan rintaman selustaan ja lentämällä purjekoneilla sillanpääasemiin. Kaikkialla räjähtelivät pommikoneiden tuli-iskut, jotka usein osuivat muualle kuin sinne minne aiottiin.

    Kesäkuukausina 1944 Atlantin valliaan puolustavan Saksan Whermacht kärsi 240 000 miehen tappiot, ja menetti 200 000 sotilasta sotavankeuteen. Brittien, kanadalaisten ja puolalaisten armeijaryhmä menetti n. 83 000 miestä, amerikkalaiset n. 125 000. Lisäksi liittoutuneiden ilmavoimat menettivät kaatuneina ja kadonneina n. 17 000 miestä.

    Mutta Ranskaa ja Eurooppaa vapauttavat sotajoukot aiheuttivat myös siviileille kärsimyksiä. Omaha-rantaa ja Caenia valloitettaessa pommikoneiden tähystäjät viivyttelivät varmistaakseen etteivät pommit osu omiin kärkijoukkoihin. ”Sen vuoksi suurin osa pommilasteista putosi ikivanhan normannikaupungin keskustaan”, Beevor sanoo. ”Saksalaisten menetykset olivat vähäisiä verrattuina ranskalaisten siviilien – Normandian taistelujen unohdettujen uhrien – tappioihin. Sotatoimi toi esiin hirvittävän paradoksin. Yrittäessään vähentää omia tappioitaan ylettömällä räjähteiden käytöllä läntisten demokratioiden komentajat todennäköisesti tappoivat enemmän siviilejä.”

    Winston Churchill  ”pyysi” sotapäälliköiltä ettei siviiliväestöä menehtyisi 10 000 enempää. Mutta ”lopulta D-päivän jälkeen noin 15 000 ranskalaista siviiliä sai surmansa ja 19 000 loukkaantui vaikeasti.”




Kyösti Salovaara, 2019.

La Fieren taistelun 6-9.6.1944 muistomerkki.



Sota on julmaa ja…

    Mutta globaalissa maailmassa meillä ei oikeastaan ole kotimaata, jonne piiloutua; jossa vetäytyä tuvan nurkkaan. 

    Paha maailma tunkee sisälle hirsien välistä ja ilmanottoventtiileistä.

    Ei ihminen voi valita aikaansa, sanoi Sartre.

    Mitä sitten tarkoittaa itsensä valitseminen ajassaan?

    Käpertymistä vai avautumista?

    Onko historia olemassa? Ihan oikeasti? Jos, niin pitääkö se muistaa? Jos historiaa ei halua muistaa, niin kenen tai minkä puolesta sotamiehet ja heidän perheensä ylennettiin ristille 80 vuotta sitten?

    


Kaiken voi kuvitella toiseksi.

    Jos haluaa. Jos uskaltaa. Jos kykenee.

    Entäpä jos saksalaiset olisivat tuhonneet hyökkääjät Rooman porteille ja Normandian hiekkarannoille?

    ”Normandian taistelu ei todellakaan sujunut suunnitelmien mukaisesti”, sanoo Antony Beevor summatessaan 6.6.1944 -päivän tapahtumia, ”mutta edes nojatuolikriitikot eivät voisi koskaan vähätellä sen lopputulosta, miten epätäydellinen se lieneekin. Pitää myös miettiä, mitä olisi voinut tapahtua, jos D-päivän poikkeuksellinen hanke olisi epäonnistunut: jos hyökkäyslaivasto olisi esimerkiksi pujehtinut kesäkuun puolivälin suureen myrskyyn. Siitä tulee mieleen mahdollisuus, että puna-armeija olisi saattanut päästä ei vain Reinille vaan myös Atlantin rannikolle saakka. Siinä tapauksessa Euroopan kartta ja historia olisivat muodostuneet sodan jälkeen todella erilaisiksi kuin nyt.”

    Erilaisiksi kuin nyt!

    Mistä me tiedämme, että nyt on myös huomenna?


Kyösti Salovaara, 2019.

Amerikkalaisten sotilaiden hautausmaa
Omaha Beachin tuntumassa Ranskan Normandiassa.
    

  

torstai 30. toukokuuta 2024

Hernekerttu ja Fitzgerald

[aiheetta ja ajatuksetta]


Kyösti Salovaara, 2024.


jo luonasi! Oi, yössä lempeässä

--

         vaan lehvikössä tässä

     vain tuulen tullen taivas paljastuu

         hohtaen sammalten hämärään.


- John Keats: Oodi satakielelle. Suom. Pentti Saarikoski.



Pitkin lämpimiä päiviä on hernekerttu laulanut pihapiirin lehvistössä. Sen uupumaton säksätys ja visertely kuuluu aamusta iltaan.

    Maanantaina käväisin Kotkassa katsomassa futista. KTP voitti kehnossa pelissä Käpylän Pallon. Katsojia oli paljon, nähtävää vähän. Vain pisteet lasketaan. Eikö pelin kauneudella ole väliä?

    Iltayöstä, Kotkasta palattuani, istuin kuistilla ovi auki lempeään yöhän. Jossakin kuulemisen äärirajoilla kaikui satakielen rummutus. 

    Kuullessani satakielen mieleeni tulee F. Scott Fitzgeraldin romaani Yö on hellä (1934) ja sen mottona oleva katkelma John Keatsin runosta Oodi satakielelle (1819).

    Keatsin runo on toki ongelmallinen, vaikea. Mutta Fitzgeraldin romaanin suomalainen laitos on sitä yhtä lailla, niin kuin myös Pentti Saarikosken runosuomennos. WSOY:n julkaiseman suomennoksen (1975) alkulehdellä lukee, että kyseessä on romaanin ”lopullinen laitos”. Saarikosken Keats-suomennos hukkaa oleellisimman, romaanin nimen selittävän rivin merkityksen: ”Already with thee! tender is the night”.

    Romaanista ei ole olemassa mitään ”lopullista laitosta”. Sitä vastoin Malcolm Cowley rustasi 1951 teoksen, joka perustui Fitzgeraldin sekaviin muistiinpanoihin ja kirjan reunaan tehtyihin kommentteihin siitä miten alkuperäisen teoksen saisi kenties paremmalle tolalle. Kirjailijan omassa mielessä romaanista oli täydempi versio, ehkä. En tiedä miksi WSOY nimenomaan suomensi Cowleyn version eikä alkuperäistä, kun Fitzgerald koki jonkinmoista renessanssia 1970-luvulla. Kustantajan älyllistä laiskuutta, ehkä.



Maailmaa, ihmisen elämää, pieniä ja suuria tapahtumia voi kuvailla ja selittää monella tavalla. Yhtä totuutta ei pidä toitottaa.

     Voi sanoa niin kuin Herakleitos: Kaikki muuttuu. Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa.

     Tai sanoa niin kuin Parmenides: Mikään ei lopulta muutu. On jotakin mikä pysyy, yksi kokonaisuus.

     Ellei sitten heittäydy systeemifriikiksi Friedrich Engelsin tavoin: ”Sillä mitä joku yksityinen tahtoo, sen joku toinen estää, ja se mitä syntyy, on jotakin, mitä kukaan ei tahtonut. Näin tähänastinen historia on kulkenut luonnonprosessin tavoin...” 

    Miten tämä liittyy hernekerttuun ja Fitzgeraldin romaaniin Yö on hellä?

    No, kaikin tavoin eikä mitenkään.

    Yksi ajatus johtaa toiseen, toinen kolmanteen joka unohtaa mitä ensin ajateltiin. 



Taiteilija, niin uskon, yrittää aina luoda täysin ”valmiin” teoksen, josta ei mitään puutu; johon ei ole mitään lisäämistä.

    Fitzgerald kirjoitti Yö on hellä -romaania kahdeksan vuotta. Takana oli Kultahatun (1925) suurenmoinen taiteellinen menestys, nuoruuden huuma, vaimon mielisairaus ja valtavat velat.

    Fitzgeraldista elämäkerran (Some Sort of Epic Grandeur, 1981) kirjoittanut Matthew J. Bruccoli sanoo, että toisin kuin urbaani legenda väittää, Yö on hellä ei ollut taiteellinen eikä taloudellinen epäonnistuminen. Kirjaa myytiin hyvin ja se sai enemmän myönteisiä arvosteluja kuin kielteisiä.

    Romaania tosin odotettiin kovasti ja sen ilmestyminen oli ehkä pettymys. Fitzgerald pettyi itsekin, koska ei romaanin tuotoilla pystynyt maksamaan jättivelkojaan.

    Bruccolin mielestä Fitzgerald kilpaili itsensä kanssa, omaa mainettaan vastaan. Ja kun hän tunsi epäonnistuneensa, hän ryhtyi miettimään oliko romaanin rakenteessa jotakin vikaa. Lukijoiden mielestä ei ollut, mutta…

    Kuinka usein taiteilijat epäonnistuvat luodessaan teostaan vuosikausia, olipa kyseessä romaani, maalaus tai elokuva? He eivät aina löydä pistettä missä teos tuntuu valmiilta. 

    Fitzgeraldistakin tuntui, että hän kadotti pitkässä kirjoitusprosessissa kontrollin tekstiinsä, vaikka, kuten Bruccoli muistuttaa, romaanin lopullinen versio syntyi yhden vuoden kuluessa. 

    ”Mies joka aloitti romaanin ei ole sama joka sai sen valmiiksi”, Fitzgerald tunnusti eräässä haastattelussa. Niinpä: Jos samaan jokeen haluaa astua monta kertaa, pitää olla vikkelä.   



Kaunokirjallisia teoksia on kaiketi ”paranneltu” aika harvoin sen jälkeen kun ne on julkaistu. Eikä mieleen tule yhtään joka olisi todella parantunut. Kirjoitusprosessi on sitten toinen asia, ja siitä tiedämme aika vähän, mutta niin paljon kuitenkin että monia teoksia on syntyvaiheessa kirjoitettu kokonaan tai osittain moneen kertaan uusiksi kirjailijan omasta tai hänen ”esilukijoidensa” tahdosta.

    Elokuvia on sen sijaan ensi-illan jälkeen ”paranneltu” useammin. Monia filmejä on leikattu uudelleen, ja moneen on lisätty myöhemmin otoksia, joita ensi-ilta filmissä ei ollut.  Silloin kun elokuvaan on palautettu leikkauksia, jotka on tehty elokuvan sovittamiseksi teatteriesityksen kestoon tai jotka on aluksi poistettu kohtauksien herkkyyden (väkivalta, seksi, poliittisuus) takia, elokuva yleensä on parantunut. 

    Mutta joskus auteur-maineeseen kohonnut ohjaaja on myöhemmin halunnut tehdä elokuvastaan taiteellisemman version, ns. ohjaajan version, aikaisemmin julkaistun kaupallisen version tilalle. En kuitenkaan osaa sanoa onko näissä onnistuttu. Ei Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt (1979) kohentunut vaikka ohjaaja teki myöhemmin ”oman” versionsa ja lisäsi elokuvaan roimasti pituutta, eikä Ridley Scottin Blade Runner (1982) tullut paremmaksi taideteokseksi, vaikka ohjaaja lisäili pois jätettyjä kohtauksia selventääkseen elokuvan tapahtumien kulkua. Melkeinpä päinvastoin, Scottin lisäykset köyhdyttivät filmin arvoituksellisuutta.

    Francis Coppola esitti äskettäin Cannesin elokuvajuhlilla filmin, jota hän on ”tehnyt” 40 vuotta. Kriitikot pettyivät. Ehkä he odottivat liikaa. Odotetun filmin vuosien mittaan kasvanut ennakkomaine tuhosi lopulta sen mahdollisuudet: mielikuvien kanssa ei kukaan voi kilpailla konkreettisella taideteoksella, ei edes taiteilija itse.



Joskus silmiin sattuu toteamuksia, jotka pistävät miettimään olemisen sietämätöntä keveyttä suhteessa sen alituiseen painoon.

    Eilisessä Helsingin Sanomissa (29.5.2024) Reima Leinonen osui ajatuksiemme kalkkeutumiin näin: ”Nykyisin näyttää, että ihmisten sietokyky vaan on heikompi.”

     Ehkä tässä tuli esille sekä kulttuurin että politiikan moderni olemus. Suomalaisten, ja kaiketi länsimaisten ihmisten, moraaliskulttuurispoliittinen resilienssi on heikentynyt. Kun sietokyky laskee, pienet ongelmat muuttuvat jättiläismäisiksi. Kun sietokyky heikkenee, kaikesta valitetaan, kaikki ahdistaa, koko maailma masentaa, tässä ja nyt, tuolla ja täällä.

    Hernekerttu säksättää ja visertää. John Keats (1795-1821) oli kauneuden ja katoavan nuoruuden tulkki. Ihminen kuolee, elämä ei. Yksilö poistuu, satakieli laulaa yhä lehvistössä. F. Scott Fitzgerald (1896-1940) ihaili Keatsin runojen nuoruuden romantiikkaa ja kauneuden ihailua. Molemmat miehet kuolivat nuorina lopullista kauneutta tavoitellessaan, kenties kultaisena hetkenään sen kuitenkin taiteeseensa vangiten.

    Ollakseni umpirehellinen, kerron että Reima Leinonen on hyönteistutkija ja että em. lainauksessani hän puhui hyttysistä eikä kulttuurista tai politiikasta. Leinonen sanoi, että ihmiset ovat aina selvinneet hyttysistä, olipa niitä paljon tai vähän.

    Ehkä erilaisista mielipiteistä ja monensorttisesta kulttuuristakin pitäisi selviytyä eikä ryhtyä parantelemaan kerran kerrottua ja kerran kankaalle maalattua.

 

 

Kyösti Salovaara, 2024.

torstai 23. toukokuuta 2024

Uuden sivistyksen sumu

[lukutaidoton Erkki, modernin merkki?]



Kyösti Salovaara, 2024.


Sivistää. Kirjakielessä opettamista, kouluttamista, kasvattamista yms. merkitsevä sivistää on johdos sanasta siveä. Murteissa sivistää merkitsee mm. siivoamista, raivaamista, koristamista tai pellavien harjaamista. Sanan on nykymerkityksessään ottanut kirjakieliseen käyttöön Reinhold von Becker vuonna 1822. Samoihin aikoihin ovat Beckerin ansiosta tulleet kirjakieleen sivistyä ja sivistys.

- Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY, 2004.


Jalkapallo on tärkeintä vähiten tärkeistä asioista.

- Jürgen Klopp, valmentaja



Ho, hoi!

    Maata näkyvissä!

    Huuto kaikuu märssykorista. Mutta sitten:

    Väärä hälytys! Se on kangastus!

    Mielen syövereistä horisonttiin noussut. 

    Toiveuni.



Ajan merkeistä on vaikea päätellä millaista aikaa elämme.

    Ei oikein tiedä mitkä merkit merkitsevät, eikä sitäkään mitkä käyvät ajan merkeistä. Maailma kohisee niin monella tasolla ja niin monessa suunnassa, että selkeää viestiä ei tavoita vaikka kuinka yrittäisi.

    Yritän.

    Selailin sisustukseen keskittynyttä aikakauslehteä. Paljon kauniita kuvia. Erilaisia asuntoja talvikäyttöön ja kesäksi. Monenlaisille ihmisille. Eri puolilla Suomea.

    Asuntoja voinee pitää ajan merkkeinä. Ne kertovat olemuksellaan ja estetiikallaan enemmän kuin sanovat ääneen.

    Selailemani lehden kuvissa ei näkynyt yhtään kunnollista kirjahyllyjä. Kauniit, komeat kodit oli puhdistettu kirjoista. Ei edes kirjailijan asunnossa näkynyt kirjoja eikä kirjahyllyjä. 

    Päätelmä: kirjat eivät kuuluu moderniin kotiin.

    Onko tämä uuden sivistyksen merkki? Vai sivistymättömyyden?

    


Tietenkin fyysisen kirjan kaipuu saattaa olla nostalgista turhanaikaisuutta. Sivistys on muutakin kuin kirjoja ja niiden lukemista.

    Sivistys-sanan alkuperä tulee siveästä ja siivosta. Siis jollakin tavoin ”elämän” rikkaruohoista puhdistetusta. Tässä mielessä Avotakan kodit näyttivät ”sivistyneiltä” – siis siistin siveiltä.

     Kun googlettaa sanalla sivistys, saa jo ensimmäistä lauseista käsityksen kuinka laajasta asiasta puhutaan.

    Sivistys on kasvatusta ja henkistä kehitystä. Se on kommunikaatiota. Sivistys on solidaarisuutta. Sivistys on taitoa käyttää tietoa hyväkseen. Se on ymmärrystä maailmasta, luonnosta, ihmisestä. Sivistys on kulttuuria, kehittyneisyyttä, valistusta ja lopulta se on sivilisaatio, missä sivistyneet ihmiset elävät keskenään miettien mitä sivistys tarkoittaa ja mitä hyvä sivilisaatio lupaa kansalaisilleen. 

    Näin ollen sivistys on kaikki "hyvä" mitä ihmisessä on ja mihin ihminen pystyy ja pyrkii, kunhan ei pyri tekemään pahaa toisilleen eikä ympäristölleen.

    Mutta ne kirjat - miten voi sivistyä jos ei lue mitään? 



Vai pitäisikö Jürgen Kloppin mainiota kaskua soveltaa uudella tavalla. Jospa oikein onkin sanoa, että kaunokirjallisuus on tärkeintä vähiten tärkeistä asioista.

    Kenties kirjojen merkitystä liioitellaan. Stalin ja Hitler olivat himolukijoita. Olivatko he sivistyneitä miehiä? Jos lukeminen kehittää ja sivistää, miksei se sivistänyt Stalinia ja Hitleriä?

    Ehkä tässä on näköharha. Kangastus. Kirjat eivät ole hyvä eikä paha. Ne ovat.

    Ja ajat ovat aikojaan.

    Maailmansotien välissä Suomessakin pohdittiin henkevästi ja syvällisesti mihin ollaan menossa, mistä tulossa ja millaiselta maailman kulttuuri näytti. Oltiinko kokemassa ”länsimaiden perikatoa” vai tragediaa vai oltiinko kokonaan jonkin uuden edessä. Sotarummut kaikuivat, sivistys lainehti uusilla koturneilla.

     Yksi 1930-luvun henkevistä tarkkailijoista oli Tatu Vaaskivi (1912-42), jonka esseeproosa hengästyttää yhä ja painaa syvällisyyden tavoittelullaan arkipäiväisen nykylukijan polvilleen.

    Teoksessa Huomipäivän varjo (Gummerus, 1938) T. Vaaskivi kirjoittaa, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa virisi sodalle ”vastapaineena voimakas hakeutuminen ihmisruumiin orgaanisen rytmin lähteille, luontoon”. Sodanedellinen alastomuusliike elpyi, ruumiin palvonta pesiytyi jopa Kurfürstendammin yöklubeihin ja suurkaupunkien huvittelupaikkoihin. Sama koski koko läntistä maailmaa.

    Ja Vaaskivi kiteyttää: Ruumiinkulttuuri ”hyrskyää yhä voimistuvana vuoksena yli Länsimaiden, temmaten pyörteisiinsä laajat kansanainekset ja kieltämätöntä on, että juuri urheilussa nousee ajan tajuttomista syvyyksistä väkevä protesti liiallista hengenviljelyä vastaan, joukkoliikkeen luontoinen pako sivilisaatiosta pois.”

    Historia ei toista itseään, mutta jokin toistuu. Jos ei muu, painajaiset kuitenkin.



Mitä enemmän on tietoa, sitä sumuisemmassa maisemassa kuljemme.

    Onko noin?

    1900-luvun alkupuoli oli tekniikan vallankumouksen aikaa, mutta eri tavalla kuin nykyään. Silloin tekniikka esittäytyi konkreettisina, aineellisina ”esineinä”. Tulivat autot, lentokoneet, radiot, gramofonit, jääkaapit, sähköhellat, pölynimurit, puhelin ja televisio. 

    Tänään tekniikka on ”henkisempää”. Kätkeytymällä älypuhelimeen ja tiktokvideoihin se soluttautuu ihmisen aivoihin saumattomasti. Sitä vastoin 1900-luvulla teknologian kehityksen vuosina tekniikka oli käden ja jalan jatke. 

    Kun sanoma- ja aikakauslehdet ovat vuonna 2024 pullollaan elämäntapaohjeita, hyvän kehon parantamisohjeita, niin onko menossa jotakin samansuuntaista kuin maailmansotien välissä? 

    ”Kysymyksessä on ilmeinen pyrkimys yksinkertaiseen, orgaaniseen elämään, luonnon parantaville voimanlähteille, jonnekin, missä ihminen on olemassa vain fyysillisesti tuntevana, ponnistavana, nauttivana olentona, vapautuneena aivojen terrorista ja ’hengen’ ylivallasta”, Vaaskivi kirjoitti vuonna 1938.

   Mutta vuoden 2024 todellisuus on oudosti pelottavampaa kuin Vaaskiven vuosi 1938. Nyt toki luovutaan kirjoista, tuosta keskittymistä edellyttävästä sivistysvälineestä, hengen ylivallasta, mutta kun samaan aikaan yritetään palata yksinkertaiseen keho- ja luontokokemukseen, se tehdään älylaitteen kuulokenappi korvassa toisella silmällä videoita tuijottaen.

    Luovuttaako moderni ihminen aivonsa vapaaehtoisesti?



Vaaskivi kirjoitti, että vaaditaan kaukaisuuksien välimatkaa, jotta ajan ilmiöistä saisi tolkkua. Ei pidä antaa yksityiskohdille analyysin valtaa.

    ”Vasta etäisyyksien paatos tekee metsästä metsän ja virrasta virran”, Vaaskivi kirjoitti, ”sillä ennen kuin analyysistä voidaan päästä synteesiin, vaaditaan suurten pelkistysten lintuperspektiiviä. Erittäin yksinkertainen optillinen laki: joka tahtoo nähdä kokonaisuudet, nouskoon alpeille.”

    Yritys nähdä sivistyksen sumun läpi oleellinen.

    Ajoin omalla autollani viime lokakuussa jylhää reittiä Italiasta Itävaltaan. Odotin että uskomattoman huikealla Timmelsjoch-alppireitillä pääsen korkeimmalle kohdalle nähdäkseni kokonaisuuden, ollakseni vihdoin synteesin partaalla.

    Mutta korkeimmalla kohdalla, jossain 2400 metrin korkeudessa, sumu kietoi matkalaisen syliinsä kuin pehmeä palttoo.  

    Modernin sivistyksen sumu oli kaikkialla, niin kuin se on joka päivä.   



Kyösti Salovaara, 2023.

Jossakin korkealla Timmelsjoch Hochalpenstrassella.
   

torstai 16. toukokuuta 2024

Koira haudattuna

[ja ketunhäntä kainalossa?]



Pysäytyskuva Ylen lähetyksestä 11.5.2024.



Vapaus on sitä, että voin puolustaa omistani poikkeavia käsityksiä, vieläpä silloinkin, kun niitä esiintyy sellaisessa yhteiskunnassa tai maailmassa, jonka hyväksyn. Vapaus on sitä, että voin myöntää vastustajan olevan oikeassa.

- Albert Camus, 1945.



Maailma on kummallinen paikka ja Suomi.

    Gibraltarin salmessa miekkavalaat upottivat taas purjeveneen. Viime syyskuussa näin Barbaten satamassa edellisen upotetun purjeveneen raadon. Miksi miekkavalaat hyökkäävät purjeveneiden eikä moottoriveneiden kimppuun? Onko niillä sellaista tietoa ilmastonmuutoksesta joka meiltä puuttuu?

    Toissalauantaina Veikkausliigan ainoa suurseura HJK kohtasi kotistadionillaan pikkuruisen tammisaarelaisseuran. 22 pelaajaa: tasapeli. Katsojia oli 5000.

    Samana päivänä Viikin koetilalla päästettiin 60 lehmää kesälaitumille. Katsojia oli 7000. 

    Johtopäätös: suomalaiset elävät agraarista menneisyyttään.

    Yhtä kaikki: satakielet laulavat jo kosteikkojen reunamailla.



Eurovision laulukilpailut nostattivat mielenosoituksia pitkin Eurooppaa. Oltiin kovasti Hamasin puolella Israelia vastaan. Mielenosoittajilta unohtui, että Hamas on terroristijärjestö, joka käyttää Gazassa siviilejä militanttina puolustusmuurinaan.

    Tietenkin mieltä saa osoittaa.

    Hyvin usein, ellei aina, demokraattisissa yhteiskunnissa mielenosoittajat ovat jonkin epädemokraattisen ilmiön kannalla omaa, demokraattista hallitustaan vastaan. Hyvä demokratia kestää senkin.

    Jonkinlainen paradoksi tässä on. Eikä se ole vain tätä päivää.

    Kuinkahan usein kylmän sodan aikana Kremlissä huokailtiin tyytyväisenä: taas nuo hyödylliset idiootit Pariisin, Bonnin, Länsi-Berliinin, Lontoon, Rooman ja Washingtonin kaduilla edistävät meidän asiaamme.

    Kun nyt Eurovision laulukilpailujen kuluessa edistyksellinen toimittaja-, taiteilija- ja poppariporukka otti kovasti kantaa Israelia vastaan, niin mihin koira olikaan haudattuna ja kenen kainalossa ketunhäntä vilkkuikaan?  Ei kai taas Kremlissä myhäilty: hyödylliset idiootit jaksavat auttaa meitä!



No eihän maailma noin simppeli ole, sanotaan.

    Ei olekaan.

    Mutta ei sitä ymmärrä sittenkään.

    Esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosasto toitotti päivästä toiseen, että laulajien pitäisi boikotoida Malmön laulukisoja ja estää Israelin pääsy lavalle. Asiantuntijoitakin haastateltiin. He olivat samaa mieltä. Israelin mukanaolo politisoi kilpailun.

    Vaatimalla Israelin boikottia, toimittaja-, taiteilija- ja poppariporukka yritti politisoida Eurovision laulukilpailut ja onnistui siinä.

     Kun kilpailu sitten käytiin, yhdentekevä sellaisenaan, ns. asiantuntijaraadit ikään kuin yhteisellä päätöksellä yrittivät vesittää Israelin kappaleen kilpailun voitosta. Mutta kansalaiset eri puolilla Eurooppaa olivat toista mieltä ja nostivat esityksen melkein kärkeen. Ehkä tavikset vain kapinoivat median yksiniittistä ohjausta vastaan.

     Nyt toimituksissa surraan äimän käkenä. Eikä helpota, että satakielet jo laulavat Vantaanjoen rannoilla.  



Eilisessä Hesarissa tutkijoita haastettiin pohtimaan, miksi laulukilpailutkin jakavat mielipiteet poliittisesti, miksi vasemmistolaiset tuntuvat kannattavan Hamasia ja oikeistolaiset Israelia.

    Myös tutkijat, Helsingin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen professori Hannu Juusola ja Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Timo R. Stewart, olivat ymmällä, elleivät äimän käkenäkin. Laulukilpailun herättämällä ”kulttuurisodalla” on hyvin vähän tekemistä itse konfliktin kanssa, he sanoivat.

    Miksi vasemmistolaiset tuntuvat kannattavan Hamasin terroristijärjestöä? ”En täysin ymmärrä, mistä se johtuu”, Hannu Juusola vastasi. ”Jos ajatellaan konfliktia itseään, Israel eikä Hamas kumpikaan edusta millään mittareilla vasemmistolaista politiikkaa. Politiikan osalta konfliktissa ei ole mitään luontevaa jakajaa.” (HS. 15.5.2024.)

    Ei mitään luontevaa jakajaa!

    Juusola ei kuitenkaan rohjennut epäillä, että kenties kysymys  on sittenkin piilevästä antisemitismistä. Monelle tulee jatkuvasti yllätyksenä, että myös vasemmistossa esiintyy juutalaisvihaa, kenties hieman samalla asenteella kuin kansallissosialisteilla aikanaan. Juutalaiset nähtiin kapitalisteina ja riistäjinä.

   Vapaamielisyyttään puhkuvien taiteilijoiden, toimittajien ja poppareiden mahdollinen antisemitismi on vielä kummallisempaa.



Äänekäs toimittaja-, taiteilija- ja poppariporukka hämmästelee, että kansa ei eliitin esimerkistä huolimatta dissannut Israelia. Taiteilijaporukan israelinvastainen yksimielisyys ei läpäissyt koko Eurooppaa. Kansalaiset eri puolilla mannerta äänestivät mitä halusivat eivätkä niin kuin media kehotti äänestämään.

    Tästä tietenkin syytetään somea. Ainahan sitä syytetään.

    Mutta entäpä jos kansalaiset todellakin ajattelevat omilla aivoillaan? 

   Kansalaisiin pettyneet toimittajat vaativat nyt, ettei Suomen pidä enää osallistua yhteisiin laulukilpailuihin. Heidän mielestään, kuten Ilkka Mattila kirjoitti eilisessä Hesarissa, kotikutoinen UMK (Uuden musiikin kilpailu) riittää hyvin suomalaisten laulajien ja musiikintekijöiden areenaksi. Mitä sitä nyt Eurooppaan menemään, jos suomalaisten esittämä omahyväinen saarna maailman hyvästä ja pahasta ei tehoa.

    Hetkinen, mitäs tämä nyt on?

     Kun tähän asti perussuomalaiset ovat sulkeneet fyysisiä rajoja, nyt sitten edistykselliset toimittajat, taiteilijat ja popparit haluavat sulkea suomalaiset musiikintekijät (ja kuuntelijat) kulttuurisen rautahaarniskan sisälle.

    Kammottava pyrkimys! Meikäläisen kulttuurin finexit!

    Aikoinaan kulttuuriväki availi ikkunoita Eurooppaan. Tänään ikkunat ja ovet halutaan sulkea jykevällä munalukolla, koska Eurooppa ei tanssi suomalaisen moraalipillin nuotein.

   Edistykselliset toimittajat, taiteilijat ja popparit näyttävätkin noudattavan Franz Kafkan määrittelemää elämänalun kaksoistehtävää: ”Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

         



Pysäytyskuva Ylen lähetyksestä 11.5.2024.