Itsenäisyyden pyykkinappuloita

[2019, 1983]

Kyösti Salovaara, 2016.
Kaupankäyntiä kauppatorilla, kirkko ja kalalokki.
Lintujen ruokkiminen kielletty.
Isänmaan pyykkinappulat.

Joskus maailma näyttää hyvin sommitellulta valokuvalta. Kaikki on järjestyksessä, harmonia vallitsee aineen ja värin, sisällön ja ajatuksen suhteen. Tuollainen maailma, tuollainen valokuva ei saa näyttää sekavalta eikä sattumanvaraiselta, ja jos siinä näkyy historian merkkejä, niidenkin pitää sulautua kuvaan (ja maailmaan) harmonisesti ja symmetrisesti.

    Mutta maailma ei ole aina harmoniaa eikä sen kuva esitä kultaisen leikkauksen kauneutta.

    Tällaisia kuvia maailman sekavuudesta otin tähän pakinaan, hieman vahingossa ja hieman siksi ettei muunlaisia juuri löytynyt itsenäisyyspäiväaiheeseen.

    Ajatus alkaa… ajatuksista ja kuvista. Siis maailmasta: oikeasta ja kuvitellusta.

    Muuten, onkohan taide kaikissa ilmenemismuodoissaan ”kuva”, joka kuivuu todellisuuden pyykkinarulla parin pyykkinappulan pitelemänä?

Valitsen vuoden 1983 itsenäisyyspäivän sattumalta.

    Vai onko se sattumaa? Täytin tuona vuonna 36 vuotta. Sen jälkeen olen elänyt 36 vuotta. Onko tässä maagisen laskutoimituksen harmoniaa?

   Yhtä kaikki, kun jokin aika sitten kirjoitin Luke Rhinehartin romaanista ja noppamiehestä pakinan, huomasin leikekirjastani itsenäisyyspäivänä 1983 kirjoitetun poleemisen pakinan. Se ilmestyi torstaina 8.12.1983. Itsenäisyyspäivää vietettiin tiistaina.

    Tuo pakina kuvasi apaattista Suomea missä ”herrat juhlii ja rahvas surkuttelee” taustalla. Pakinaa voi pitää huumorina, jos kohta tuskaisena sittenkin. Sitä lukiessa saattaa kysyä, meneekö (menikö) kirjoittajalla huonosti, lievästi sanoen.

    No ei mennyt huonosti, yleisesti ottaen.

    Kirjoittaja asui suhteellisen tyylikkäässä asunnossa Tapiolan keskustassa. Lyhytaikainen, isohko laina oli maksettu pois joten elintaso kahden työssäkäyvän ihmisen perheessä oli mallillaan. Ainoa varjo tuona vuonna oli iskias, jota sairastin kevättalvella kymmenen viikkoa. Niistä kuusi viikkoa makasin reporankana; veskissä kävin kontaten ja muuten söin Runebergin torttuja niin, että lihoin kevään aikana yli kymmenen kiloa.

    Keväällä kirjoittelin vähemmän, mutta kaikkiaan vuonna 1983 julkaisin eri lehdissä (Suomen Sosialidemokraatissa ja Parnassossa) ainakin 35 erilaista juttua: kirja-arvosteluja, esseitä, poleemisia kulttuurijuttuja. Kirjoitin mm. kissoista, Hollywoodin mustista listoista, siitä kuinka puolustusvoimat rakensi tutka-aseman ja ”tuhosi” Kananiemensuon kansallispuistoa (nykyään Valkmusan kansallispuisto), Pentti Linkolan saamasta Eino Leinon seuran palkinnosta ja suomalaisen kirjallisuuden kehnosta tilasta. Kaksi jälkimmäistä kirjoitusta herätti keskustelua myös muissa lehdissä. 
    "Kirjallisuus pettää meitä", kirjoitin syyskuussa 1983 Demarissa. "Nykykirjallisuutemme ei jostakin syystä käytä oikeaa todellisuutta mallinaan. Nykyromaaneja lukemalla ei kukaan voi saada luotettavaa kuvaa siitä millä tavalla ja missä tämän maan ihmiset elävät ja asuvat... Minä en tiedä, kuinka kirjailijat ja kirjallisuuskriitikot saisi oivaltamaan, että Suomi ei ole enää agraarinen yhteiskunta. Kuinka heidät saisi tajuamaan, että emme elä Sillanpään romaanissa vaan jälkiteollisessa kaupunkikulttuurissa?"

    Kysymyksiä ja vastauksia, monia siis; ja vuonna 1983 arvostelin kohtuullisen näyttävissä jutuissa mm. Martti Joenpolven, Janvillem van de Weteringin, William Styronin, Raoul Palmgrenin, Jörn Donnerin, Matti Yrjänä Joensuun, Olli Jalosen ja Anja Kaurasen teokset.

    Samaan aikaan kävin säännöllisessä palkkatyössä Valtion tietokonekeskuksessa Otaniemessä. Elämässä oli suuntaa ja tarkoitusta, ainakin jälkikäteen katsottuna. Poikamme syntyisi seuraavana keväänä. IT-maailma (silloin sitä sanottiin ATK:ksi) muuttui radikaalisti: oli siirrytty reikäkorteista päätetyöskentelyyn, kohta tulisivat mikrotietokoneet ja graafiset käyttöliittymät. Internetistä ei kukaan osannut edes haaveilla.

    Tuona vuonna tein myös ensimmäisen oikean ulkomaanmatkani Pohjoismaiden ulkopuolelle. Huhtikuussa, kun olin toipunut iskiaksesta, lennettiin Nizzaan Ranskan Rivieralla. Se oli pyhiinvaellusmatka asuurinhohtoiseen mielen ja ruumiin kuntoutukseen ja moderniin kulttuuriin, jossa eurooppalaisen ja amerikkalaisen nykytaiteen ja kirjallisuuden suuret hahmot olivat ikään kuin vieläkin hengissä.

    Mutta itsenäisyyspäivänä satoi vettä, tunnelma oli apea ja kirjoitin siltä istumalta pakinan Demariin. Oli tiistai vuonna 1983.

6.12.1983

”Huonoin mahdollinen maailma”, Paavo Haavikko kirjoitti kerran. ”Verrattomasti parempi kuin paras mahdoton.”

    Ikävin mahdollinen maailma, Haavikon olisi pitänyt kirjoittaa. Verrattomasti hauskempi kuin kovasti kuollut, haudattu.

    Mutta ei kirjoittanut, Haavikko.

    Tänään se kuitenkin on: ikävin päivä vuodessa, surumielinen ja alakuloinen.

    Sanovat itsenäisyyspäiväksi, juhlapäiväksi.

    Vapaapäivä, herra paratkoon.

    Harmaata, mustaa, sadettakin. Valkoisissa saloissa sinivalkoiset liput roikkuvat rätteinä. Liikennevalot vilkkuvat keltaista. Kadut ovat tyhjiä. Ruohikot vielä vihreitä. Lokki on eksynyt rakennustyömaan betoniluurankoon. Kolme varista nukkuu yhteisantennissa.

    Juhlapäivä, itsenäisyyspäivä, Suomessa. Radiosta tulee ortodoksinen liturgia. Toiselta kanavalta kuuluu isänmaallista runoutta. Kolmannella kanavalla soi melankolinen sellomusiikki. Itke! Suomi! Tänään on juhlapäivä.

    Keskipäivällä kaikki uusitaan. Suru otetaan alusta, kerrataan. Televisiosta lähetetään jumalanpalvelus kahdella kielellä. On juhlapäivä, riemuitaan. Paskapuhetta että Lenin junaili Suomelle itsenäisyyden. Taivaasta se tuli, ikävä itsenäisyys. Viisi jumalanpalvelusta ja sillä siisti.

    Itkettää, juhlapäivänä. Jokainen saa olla itsekseen alakuloinen.  Huomenna hymyillään, mutta silloin on arkipäivä. Tänään vakavasti juhlallinen, onneton. Televisiossa käsitellään suurmiehiä. Suurmiehet ovat porvarillisia valtiomiehiä ja merkkihenkilöitä. Työväenliike ei sisälly suomalaiseen itsenäisyyspäivään. Se on ulkopuolella, ei sisällä.

    Tällaisena päivänä ilo on kielletty, pois otettu.

    Liput roikkuvat rätteinä. Se on hyvä, oikein, juhlallista. Tällaisena päivänä sielusta koskee, ahdistaa. Suomalaisen tekee mieli juoda päänsä täyteen, hakata vaimonsa, ampua kuula kalloonsa.

    Juhlitaan, vakavasti, itsenäisyyttä. Itketään yhdessä, erikseen. Saakelin ikävää että meillä on syytä riemuun, Suomessa.

    (Kyösti Salovaara. Suomen Sosialidemokraatti, 8.12.1983.)

Kyösti Salovaara, 2018.
Demokratian ja kulttuurin monumentit
Mannerheimin suojelijana.
Nykyaika ajaa Ikean bussilla historian keskeltä.

Koska samana vuonna, 1983, kirjoitin 36 vuotiaana arvostelun 50 vuotiaan Jörn Donnerin romaanista Itsenäisyyspäivä (Otava, 1983. Alkuteos Gabriels Dag, 1982), kannattaa vilkaista millaista mielenmaisemaa Donner piirsi presidentin itsenäisyyspäiväjuhlista:

    ”Mutta koiratkin nuuskivat toisiaan, ja täällä nuuski toisiaan kaksituhatta ihmistä uuden esivallan alaisena, joka alkoi kaljupäisestä miehestä ja hänen pienikokoisesta vaimostaan. Sellainen oli Järjestelmä laajennettuna diplomaatein, näyttelijöin, kirjailijoin, urheilijoin ja muulla väellä, joka ei kuulunut Järjestelmään eikä koskaan saisi mahdollisuutta päästä lähellekään sitä paitsi koristeena.”

    Donnerin romaanin kertojana on Yhtyneen Metallin 62-vuotias johtaja Gabriel Berggren. Romaanin itsenäisyyspäivää vietetään Unkarin epäonnistuneen kansannousun syksynä 1956. Presidentin linnassa pönöttää uusi isäntä: Urho Kekkonen.

    ”Järjestelmä”, Donnerin minäkertoja pohtiii, ”on mielestäni erinomaisen kirjava kokoelma, jolle antaa leimansa yksi ainoa asia, nimittäin se, että sillä on käsissään valta. Suomea, joka on hyvin pieni maa, hallitsee yksinkertaisesti sanoen hallitseva luokka, eikä tämä hallitseva luokka ole sen enempää aatelinen, porvarillinen, talonpoikainen kuin proletaarinenkaan. Se on uusi käsite, ja kutsun sitä Järjestelmäksi.”

Kyösti Salovaara, 2018.
Demokratian pilarit kestävät.

    On jännittävää miettiä, ja samalla mahdotonta tietää, mitä mielenmaisemaa perimmiltään ja minkä Suomen täsmäkuvaa Donner tuossa edellisessä maalaili: oltiinko todella vuodessa 1956 vai Kekkosen ajan viimeisillä juhlilla joskus 1970-luvun lopulla. Luultavasti Donner kertoi molemmista aikakausista, jotka sulautuivat toisiinsa epämääräisenä jatkumona.

    Onko tai oliko Donnerin analyysi vuoden 1956 tai vuoden 1982 itsenäisyyspäivän tunnelmasta yleispätevä? Voiko sellaista kysyä? Mutta eikö työväenliike edes vuonna 1956 ollut porvariston vaihtoehto? Donner tuntui ajattelevan että ei ollut, koska Berggrenin mielestä sosialidemokraattien presidenttiehdokas K.-A. Fagerholm olisi kelvannut kapitalisteille paremmin kuin Kekkonen. Fagerholmia olisi ollut helpompi ohjailla haluttuun suuntaan kuin Kekkosta.

    Ironia on tietysti siinä, että Itsenäisyyspäivä-romaanin kirjoitushetkellä Suomi oli saamassa sosialidemokraattisen presidentin. Mutta ajat olivatkin muuttumassa – vai kuinka?

Arvioidessani kesällä 1983 Donnerin romaania puolustin Jörn Donneria.

    ”Jostakin syystä minä tunnen tarvetta puolustaa Jörn Donnerin kirjailijanlaatua”, kirjoitin Demarissa. ”Ehkä Donner on minulle tekosyy. Jospa minä puolustelenkin itseäni, omia käsityksiäni kirjallisuudesta. Ehkä tämä kaikki johtuu ajastamme. Ehkä minä olen pettynyt älymystöömme, joka kuvittelee olevansa enemmän kuin me muut.”

    Tekstit kertovat teksteistä, vuosista, ajatuskerrostumista eikä niitä täysin pysty tavoittamaan, ei niiden merkityksiä eikä tunnetiloja joissa ne kirjoitettiin, ei aikaa jossa elettiin, oltiin ja jota koettiin tekstejäkin lukemalla.

    Itsenäisyyspäivän tilintekoni oli tuona vuonna kahtaalla: ensin kesällä Donnerin romaanin tykönä ja sitten sateisena itsenäisyyspäivänä Tapiolassa, jossa kirjoitin alakuloisen pakinani viedäkseni sen autollani heti tiistai-iltana Demarin toimitukseen, sillä pakina ilmestyi lehdessä jo torstaina. Ei ollut sähköpostia; oli vain kumipyörät joilla viestiä kuljettaa, valkoinen Sitikka.

    Ihan vilpittömästi kirjoitin, että ”Donner ei romaaneissaan yritä kieltää todellisuutta. Siksi haluan sanoa häntä teollisen yhteiskunnan runoilijaksi.”

    Sanoin myös, että Donnerilla on riittävästi perspektiivin tajua. ”Se puuttuu liian monelta nykytaiteilijalta. Ei taidetta voi tehdä, niin kuin eilistä ei olisi olemassakaan. Ei taidetta pidä tehdä, niin kuin huominen olisi ainoa, mitä on jäljellä.”

    Luulinko tajuavani maailmasta yhtä paljon kuin Donner?

    Tuskinpa, mutta silti…

Maailma on kuin huolimaton valokuva: täynnä epäselviä värejä, tavaroiden ja hengen kohinaa.

    Kahdeksankymmentä vuotta sitten Suomi taisteli itsenäisyytensä puolesta. Talvella otetussa valokuvassa isäni Osmo poseeraa ampumahaudassa: vihollinen on tuolla jossakin. Tuossa vaiheessa minua ei ollut olemassa edes Osmon ajatuksissa.

    Talvisodan henki luotiin nykytutkijoiden mukaan heti kansalaissodan päätyttyä. Vähitellen, aika nopeasti demokratia pelasti itsensä, syntyi Suomessa kunnanvaltuustoissa ja ammattiyhdistysliikkeen ja työnantajien sopimuksissa.

    Tänään suomalaista demokratiaa koetellaan, revitään ja parsitaan kasaan. Mutta sitähän demokratia ja parlamentarismi on: erilaisten mielipiteiden, tarpeiden ja unelmien yhteen sovittamista ilman aseita ja nyrkkitappelua. Demokratia ei ole harmoninen, täydellinen kiiltokuva vaan sekavalta näyttävä palapeli, jota kukaan ei osaa rakentaa yhdeksi.

    Onko itsenäisyyspäivä vuonna 2019 täysin erilainen kuin se oli 1983?

Osmo Salovaara
- itsenäisyyden ja demokratian pelastaminen.

Punainen musta

[Anteeksi, saiskos pluvan?]

Kyösti Salovaara, 2019.

Totisesti, hämärää on.

    Nytkö historia toistaa itseään farssina?

    Telkkarin vanhoja sketsejä vaaditaan tilille epäasiallisesta huumorista. Pirkka-Pekka Petelius pyytelee anteeksi yhdeltä porukalta, mutta ei muista tehneensä karikatyyrejä kaikista ihmistyypeistä, lappalaisista, homoista, romaneista ja ylioppilaista selvinpäin huojuviin ja kännissä taapertaviin. Ja oikeuslaitos käy kuumana. Jopa Raamatun lainaaminen kuulostaa vihapuheelta vuonna 2019.

    ”Polttakaa minut!” vaati saksalainen kirjailija Oskar Maria Graf wieniläisessä Arbeiter-Zeitungissa Snellmaninpäivänä toukokuussa 1933.

    Kaksi päivää aikaisemmin ylioppilaat polttivat Berliinissä kansallissosialistiselle ja saksalaiselle aatteelle vaarallista kirjallisuutta. Grafin teoksia ei poltettu. Se harmitti häntä.

    ”Kun hallitus antoi käskyn julkisesti polttaa / vaarallista tietoa / sisältävät kirjat, ja aasit pantiin kaikialla kiskomaan kirjarattaita roviolle, keksi / eräs karkotettu runoilija, eräs parhaista, / poltettujen listaa tutkiessaan, että hänen kirjansa / oli unohdettu”, kirjoitti Bertolt Brecht runossaan Kirjaroviot. ”Hän hirmustui. Viha kiidätti hänet / työpöydän luo, hän kirjoitti kirjeen vallanpitäjille. / Polttakaa minut! Hän kirjoitti kynä suihkien, / polttakaa minut!”

    Ehkä Grafia loukkasi sekin, että hänen teoksensa unohdettiin kirjaroviolta vaikka siellä kärysi tuhkaksi niinkin ”viattomien” kirjailijoiden kuin F. Scott Fitzgeraldin, Ernest Hemingwayn ja H.G. Wellsin romaaneja.

    ”Tämä tarkoittaa äärimmäisen juutalaisintellektualismin aikakauden loppua”, julisti Joseph Goebbels liekkien valaistessa hänen poskipäänsä. ”Tulevaisuuden saksalainen ei ole pelkkä kirjojen lukija vaan ihminen jolla on luonnetta”, Goebbels ennusti.

    Miksi ihminen haluaa polttaa toisenlaiset ajatukset?

Tuntuu ehkä kohtuuttomalta verrata natsien kirjarovioita Suomessa käytävään uuspuritaaniseen keskusteluun, jossa vaaditaan räikeän puheen, pilkan ja satiirin kieltämistä ja vanhojen tekstien ja esitysten paheksumista, kenties jopa niiden tekijöiden rankaisemista.

    Vertaus on kohtuuton jos siltä tuntuu. Siksi puhun farssista.

    En epäile etteikö media olisi liikkeellä hyvässä tarkoituksessa. Jos huumori käy huonoksi, jos vähemmistöjä pilkataan, jos naurua herätellään ihmispolon puutteita ja erityispiirteitä liioitellen, eikö semmoinen osoita huonoa makua?

    Mutta miksi hyvä tahto haluaa kieltää ja polttaa erilaiset, irvokkaatkin ajatukset, sanat ja kuvat? Ketä karikatyyri lopulta kuvaa: tekijää vai kuvan kohdetta? Sitä paitsi: onko taidetta olemassakaan ellei liioitella jotakin?

    Olihan natsimielisillä ylioppilaillakin Berliinin ooppera-aukiolla 10.5.1933 omasta mielestään hyvä tarkoitus. He polttivat kirjoja, joita pitivät moraalittomina ja rappeutuneina. Saksalaisen perheen ja valtion kunniallisuus ja säädyllisyys piti nostaa esille ja ylös, kansakunnan johtavaksi tähdeksi.

    Se että meistä, meidän aikamme ihmisistä kirjanpolttajien ”hyvä tarkoitus” tuntuu täysin väärältä ja kierolta, ei johdu itse tarkoituksesta vaan siitä että natsit vähän myöhemmin syyllistyivät pahaan, jota on vaikea antaa anteeksi ja vielä vaikeampi ymmärtää. Jos Hitler olisi käyttäytynyt kohtuullisemmin ja Saksasta olisi tullut pysyvä maailmanvalta, kenties Berliinin Bebelplatzilla käveltäisiin nyt katsomassa toisenlaisia muistomerkkejä moraalisesta suoraselkäisyydestä ja ihmisen pelastamisesta huonoilta vaikutuksilta.

    Tämä on ironiaa farssin kääntöpuolella.

    Miksi toimittajat, Helsingin Sanomien kulttuuriosasto etunenässä, ymmärtävät kovin hyvin menneisyytensä kieltävää Peteliusta, mutta eivät ymmärrä lainkaan niitä, jotka pitävät Peteliusta tekopyhänä ja jotka pelkäävät sananvapauden suitsimista tämän(kin) käytännön esimerkin seurauksena?

    Onko sana vapaa kunnes toisin määrätään? Pitääkö mielipiteet hyväksyttää lehtien toimituksissa, kirkkojen rippituoleissa vai kaupunkien poliisikonttoreilla? Onko tänään mietittävä (ja pelättävä) mitä sanoistani ajatellaan 30 vuoden päästä?

Kyösti Salovaara, 2012.
Kirjarovioitten muistomerkki (osa) Bebelplatzilla Berliinissä.
Ensin poltetaan kirjoja, sitten ihmisiä...

Joskus tulee mieleen, että täällä – ja tietysti kaikkialla länsimaissa – käydään eräänlaista ”valtataistelua” siitä kuka määrittelee keskustelun aiheet, keskustelun sisällön ja sen kuka saa osallistua siihen.

    Aikaisemmin tuo valta kuului yksiselitteisesti medialle. Jossakin määrin myös tiedeyhteisö vaikutti käytävään keskusteluun.

    Internet näyttäytyy medialle (vaikka media tietysti pyristelee itsekin netissä säilyttääkseen entisen mahtinsa) helvetin esikartanona, jossa kaikilla pölkkypäillä ja höyrähtäneillä näyttää olevan samanlainen vapaus ja oikeus sanoa, liioitella, pilkata, kritisoida ja olla yhtä lailla puolueellinen kuin aikaisemmin oli pelkästään median toimijoilla.

    Palauttaakseen mahtiasemansa yhteiskunnallisen keskustelun moderoijana ja synnyttäjänä, monet toimittajat ovat valmiita jopa kieltämään toisenlaisen puheen ja toisenlaisen kritiikin, vaikka kritiikki ja toisenlainen puhe olisi usein aivan samanlaista kuin median itsensä harrastama.

    Ollaan ikään kuin peruuttamassa YYA-aikaan, jossa Neuvostoliiton kritisoiminen tarkoitti ”neulanpistoja” hyvään naapurisuhteeseen. Neulanpistojournalismia paheksuttiin, sitä jopa jahdattiin; neulanpistoja harrastaneita poliitikkoja seisotettiin hallituskammareiden porstuassa vuosikymmeniä.

    Nyt neulanpistot toki kohdistuvat toisaalle; niillä järkytetään suvaitsevaksi itseään kutsuvan porukan kurinalaista ja toisinaan varsin puritaanista maailmankäsitystä. Berliiniläiset ylioppilaat luulivat olevansa oikeassa polttaessaan ”moraalittomia” kirjoja. Säädyllisyyttä ja tolkkua vaativat toimittajat kuvittelevat olevansa oikeassa asetellessaan sanoille ja sanojen merkitykselle raja-arvoja ja vaatiessaan väärin puhuvia raastuvanoikeuteen.

    Yhtäällä on paheksumisen puritaaninen journalismi. Toisaalla on somessa vallitseva ilmiantokulttuuri. Yhdessä ne musertavat toisinajattelun mahdollisuudet. Ei ole yhtä suurta asiaa paheksua, vaan kaikki sopii. Paheksumisesta on tullut nettitodellisuuden tosiviihdettä.

    Tunnustan että minua ei naurata juuri mikään näinä päivinä, mutta jos huumorista ylisummaan poistetaan satiiri, ironia, sarkasmi ja karikatyyrit, mitä siihen jää? Onko sen jälkeen mitään muuta koomista kuin se, että tasavallan presidentti liukastuu banaaninkuoreen? Vai onko tämäkin vihainen ajatus?

En tiedä mihin perustuu mielikuva, että rahvas olisi nykyään siivottomampaa suustaan kuin ennen. Mistä nämä juhatypöt ammentavat käsityksensä lähihistoriasta?

    Jokainen historiaa lukenut ja sitä mahdollisesti itse elänyt tietää ja muistaa kuinka raadollista päivän politiikka oli vielä 1950- ja 1960-luvuilla. Nykyisin sellaista kielenkäyttöä olisi vaikea hyväksyä, vaikka se toki piristäisi harmaata parlamentarismia.

    Kun me pikkupojat marssimme 1950-luvulla Kotkassa Koulukadulla hoilaten yhteen ääneen ja mahdollisimman kovaa, että ”hei mamboo, tehkäämme Kekkosesta luurankoo”, me ilmensimme demaripunaisen Kotkan käsitystä lurjusmaisesta Urho Kekkosesta. Niin sai ajatella ja se "piti" laulaa julki. Itse asiassa tuolloin oli karismaattisempia tyyppejä paheksuttavaksi kuin nykyään.

    Suomen Sosialidemokraatissa kirjoittivat 1970- ja 80-luvuilla Aimo Kairamon ja Arvo Salon kaltaiset sanataiturit, joille mikään yhteiskunnallinen asia tai poliittinen toimija ei ollut liian pyhä pilkattavaksi eikä karikatyyrin aiheeksi.

    Takautuvasti, tosin tästä elämästä poissaolevina, heidätkin voitaisiin vetää uuden inkvisiition tutkittaviksi.

    Entä sitten Pentti Linkolan kaltaiset ”ihmiskunnan vihaajat”?

    Kun Linkola vaati, että ”tiimityö rangaistaan kuolemalla”, hänen proosaansa pidettiin komeana retoriikkana eikä lainkaan vihapuheena; kun Linkola hekumoi tyytyväisenä kuullessaan Biafran lasten nälkäkuolemista ja Bangladeshin tulviin hukkuneista onnettomista ja vaati Punaista ristiä häipymään telttoineen ja huopineen ihmisiä pelastamasta, hänelle myönnettiin Eino Leinon seuran vuosipalkinto ansioituneesta kulttuurityöstä.

    Eikä Linkolaa pidä kieltää päästelemästä kauheuksiaan. Hän avaa silmiä hyvään ja pahaan. Jokainen lukija on itse vastuussa lukemisen ymmärtämisestä. Jos liioittelu ja kärjistäminen kielletään, kuinka erottaa mitään harmaassa päivänvalossa, jossa kausivalojen tuikut himertävät kauniina mutta juuri mitään valaisematta?

    Kun niin paljon vaaditaan tolkkua ja jopa sensuuria, saattaisi olla hyvä tajuta, että ”yksilöihin ja kollektiiveihin kohdistuvat toimintavapauden rajoitukset lamauttavat aina myös jäljelle jääneen yhteiskunnan osan toimintakykyä.” (Yrjö Ahmavaara.) Ja edelleen: ”Jos toimintavapauden rajoitukset kehittyvät joidenkin väestöryhmien vainojen asteelle, seurauksena on koko yhteiskuntaelämän epäinhimillistyminen, raaistuminen: pelko astuu inhimillisten tarpeittein tyydyttämisen tilalle elämää hallitsevaksi motiiviksi.”

Anteeksi!

    Saiskos pluvan?

Kyösti Salovaara, 2019.