torstai 17. tammikuuta 2019

Punnittua taidetta


[kilo perunoita ja litra maitoa]




Helisevät sanat, kolisevat lauseet – taidekritiikin olemus?
    Menet kauppaan. Ostat perunoita, tomaatteja, persimoneja ja kaksi sipulia. Kävelet puntarille. Valitset tuotteen, punnitset sen, saat hintalapun.
    Erilaisia makuja mutta yksiselitteinen hinta. Käy vertailuun.
    Hedelmän hintalapusta ei voi kuitenkaan päätellä sen makua.
    Luet kirjan.
    ”Oliko se hyvä?” sinulta kysytään.
    ”Oli se”, vastaat, ”aika hyvä.”
    ”Miksi?”
    ”No, oli se... aika hyvä.”


Ikiaikainen probleema: miten taideteoksen voi arvioida? Löytyykö universaali mittatikku? Painavatko hyvät kirjat enemmän kuin huonot?
    Mitä tarkoitat kun puhut hyvästä kirjasta?
    Onko taideteos hopeahuilu vain fanfaari? Viettelevää viihdettä vai kutsu barrikadeille?
    Viihdytkö lukiessasi vai kuljetko otsa rypyssä?
    Jos luet pelkästään high brow romaaneja, oletko parempi ihminen kuin minä, joka tyydyn low brow dekkareihin? Jos olet, missä se näkyy?
    Kun luit – no kai sitten luit – James Joycen Odysseuksen, saitko älyllisen orgasmin? Vai ihan oikean? Miten se näppäili tuntojasi? Tunteitasi? Älynystyröitä? Oivalsitko jotakin?
    Minä muuten luin… oliko se… Kuolema hiipii sukkasillaan… tai jotain sinne päin… ja tulin hyvälle tuulelle.


Mutta ihan vakavasti.
    Helsingin Sanomien mielipidesivulla julkaistiin viime torstaina espoolaisen Miia Sarlinin lyhyt kirjoitus Amos Rexin näyttelystä. Huikea kokemus, kirjoittaja sanoi.
    Hän "korjasi" Kimmo Hotulaisen aikaisempaa toteamusta, että Rexin näyttely on pettymys.
    Sarlin myönsi, että Hotulainen saa olla mitä mieltä tahansa Rexin näyttelystä, mutta lisäsi, että hän itse ymmärsi Hotulaista paremmin ja avoimemmin Rexin Team-lab-kollektiivin digitaalisen näyttelyn.
    Sarlinin mielestä hänen ”meditatiivinen” ja ”psykedeelinen” taidekokemuksensa oli arvokkaampi kuin Hotulaisen pettymyksen kokemus, joka Sarlinin mielestä johtui Hotulaisen rajoittuneisuudesta. Hotulainen ei siis ymmärtänyt uutta taidetta.
    Mielipidekirjoittaja oli sitä mieltä, että Rexissä esitettyä ei voi arvostella samoin perustein kuin jotain muuta ”kenties perinteisempää taidemuotoa”.
    Jos taideteoksia ei voi arvioida samoilla kriteereillä, niin miten niitä sitten arvioidaan? Pelkästään subjektiivisena kokemuksenako?
    Jos taide ja taideteokset ovat vain ja ainoastaan subjektiivinen kokemus, kannattaako kritiikin laadusta ja/tai sen puutteesta paasata?


John Carey: What Good Are the Arts? 2005.
Alex Matson: Romaanitaide. 1947.
Edwin Muir: The Structure of The Novel. 1928.


Korkeakulttuuria harrastavat sanovat joskus ja ajattelevat usein, että heidän taidekokemuksensa on arvokkaampi ja syvempi kuin vaikkapa romanttisen romaanin lukijan kokemus.
    John Carey muistuttaa teoksessa What Good Are the Arts?, että tuollaista erottelua ei pidä tehdä tieteeseen vedoten. Kukaan ei voi tietää aidosti, miten naapuri kokee jonkun lukemansa, kuulemansa, näkemänsä. Viihdekirjaa lukevan tai iskelmää kuuntelevan ihmisen kokemus voi olla paljon voimakkaampi kuin Odysseusta lukevan ja klassista musiikkia kuuntelevan kanssaihmisen. Subjektiivisia tajunnantiloja ei voi vertailla keskenään hyvä-parempi-paras asteikolla.
    Syvä ja pinnallinen ovat arvostelijoiden käyttämiä sanoja, jotka kyllä helisevät mutta eivät ilmaise mitään täsmällistä.
    Edwin Muir toteaa teoksessaan The Structure of Novel, että kirjallisuudentutkijoiden ja kriitikoiden käyttämät sanat kuten teoksen muoto, rytmi, pinta, näkökulma jne., eivät merkitse oikeastaan mitään. Matolla on muoto, ei kertomuksella, sävellyksellä on rytmi, ei romaanilla.
    Kuitenkin olisi hienoa, jos näkisimme romaaneissa muodon, niin kuin Alex Matson kertoi näkevänsä. Hän ei oikein pystynyt kertomaan mitä nuo muodot olivat ja ovat, mutta niiden perusteella hän kuitenkin uskoi punnitsevansa erilaisten romaanien arvon. ”Vaikka tajuammekin romaanin muodon ajatuksena”, Matson sanoi, ”se on silti muoto.” Ja koska romaaneilla on muoto, niin niiden olemus on muodossa tärkeämpi kuin se mitä romaani kertoo, mitä se se esittää.
    Jos fiktio on todenmukaista valhetta todellisuudesta, mitä se lopulta paljastaa: valehtelijan vai valheen?


Onko taideteoksilla muuta yhteistä keskenään kuin se, että ne kertovat ”jotakin” ihmisten todellisuudesta? Että ne ovat aina taiteilijan julkilausuma siitä miten hän arvioi itsensä suhteessa todellisuuteen?
    Ja jos näin on – jos jokainen taideteos on taiteilijan julistus – pitäisikö taidetta arvostella pelkästään tuolla perusteella? Yhteiskunnallisina julistuksina, esteettiseen kaapuun puettuina kannanottoina? Pienin yhteinen tekijä on todellisuus - siinä onkin nieltävää.
    Muirin mukaan taiteilijan julistus on aina todellisuutta selkeämpi ja paremmassa järjestyksessä. Vaikka taiteilija kuvaisi yhteiskuntaa kaaoksena tai elämää järjestyneenä, niin hänen taideteoksensa on aina selvempi ja järjestyneempi kuin mitä yhteiskunta ja elämä ovat. Jopa Joycen Odysseus on vähemmän sekava kuin Dublin, josta se kertoo.
    Mitä Joycea lukiessa pitäisi arvioida: romaanin henkilöitä vai heidän taustallaan olevan Dublinin sekavaa elämää?
    Taideteosta arvioidessa on helppoa, melkein vaadittua, liioitella.
    Olisi mahdotonta, esimerkiksi, kuten Carey vinoilee, todistaa että Picasson taiteessa on enemmän totuutta kuin vaikkapa pesukoneessa tai pussillisessa ranskanperunoita. Ja kuitenkin arvostelijat harkitusti esittävät moisia väitteitä.
    Me puhumme paljon taiteen yhteiskunnallisesta totuudellisuudesta, vaikka emme tiedä mitä yhteiskunta on ja mitä totuudella tarkoitetaan.


Syvällinen romaani, totuudellinen maalaus, modernin runon näkökulma – ja puikulaperunoita keitetään 13 minuuttia.
    Ota kiinni mistä saat!
    Kaksikymmentäkaksivuotias Raoul Palmgren kirjoitti Tulenkantajissa vuonna 1934, että nyt ja tulevaisuudessa ”kriitikko henkiseltä rakenteeltaan ei voi olla taiteilija, vaan hänen pitää olla tiedemies.”
    Estetiikka ei riitä, Palmgren sanoi. Pitää olla myös sosiologi. ”Melkein kaikki taiteilijat yliarvioivat taiteen; kriitikko sen sijaan asettaa sen oikeaan asemaan yhteiskunnallisessa kokonaisuudessa.”
    Oliko nuori Palmgren naiivi? Vai näkikö hän taiteen pinnan alle?
    Mutta onko yhteiskunnallista kokonaisuutta Palmgrenin ymmärtämässä mielessä enää olemassakaan vai onko tilalle tullut monia yhteiskuntia, monia arvomaailmoja, monia tasa-arvoisia tapoja osallistua yhteiskuntaan?
    Ehkäpä nykyään vain muodoilla on merkitystä. Kenties Matson olikin oikeassa sanoessaan etteivät kirjat kerro mitään oleellista olematta kertomuksen muotoa. Ja kenties taide irrottautuu historiasta ja saavuttaa muodon, joka ei enää liity millään tavalla varsinaiseen elämään.
    Jos näin käy, taiteesta tulee puhdasta viihdettä vakavasti.




torstai 10. tammikuuta 2019

Pimeän valoa


[poissa ja läsnä]

Kyösti Salovaara, 2019.
Lux Helsinki 2019. Marco Brianzan Moonlight - ja katsojia. 


Odottaja tähyilee pysäkillä bussia. Hän näkee valon pisaroita.
    ”Valon pisaroita vasten pimeää”, Tuure Kilpeläinen laulaa, ”meille putoaa valon pisaroita / valon pisaroita kun toivo häviää.”
    Fysiikkaa ja metafysiikkaa, konkretiaa ja symboliikkaa.
    Valo on hyvästä, pimeys pahasta.
    Mutta jos valot palavat aina, miten ihmisen käy? Jos valoa ei pääse pakoon? Onko yksityisyys ja julkisuus rinnakkain vai vasten toisiaan? Voiko hyvää olla liikaa?
    Suomalaistaustainen hotellinpitäjä  Espanjassa kertoi espanjalaisten vaativan, että makuuhuoneessa pitää olla yöllä säkkipimeää. Ikään kuin vastakohtana maiseman huikaisevalla päivänvalolle.
    Suomalainen tottuu jatkuvaan harmauteen, johonkin valon ja pimeän väliseen. Hän tekee siitä hyveen. Niinpä täällä pohjoisessa kaikki perustuu kompromisseihin.


Oliko alussa valo vai pimeys?
    Vanhan Testamentin prologissa maa luodaan. Kaikkialla on pimeää, autio maa. ”Tulkoon valo!”
    Se tulee. Kaikkivaltias hämmästyy aikaansaannostaan ja ihastuu valoon. Valo nimitetään päiväksi, pimeys yöksi.
    Tästä voi päätellä ettei Jumala ollut liikkeellä pohjoisessa missä  saa etsiä kesällä pimeää ja talvella valoa, vaan Välimerellä missä valon ja pimeän raja piirtyy aina selvästi.
    Tähtitieteilijät sanovat, että alkuräjähdyksen jälkeen valoa oli kaikkialla. Maailma oli melkein pelkästään valoa. Mutta mitä oli sitä ennen? Ajan imaginaarisella puolella: pimeys vai valo?
    Ratkaisematon kysymys. Kukaan ei näe alkuhetken tuonne puolelle.


Suuria miettien olemme syntyneet räjähtäneiden tähtien tuhkasta.
    Pieniä miettien olemme kaloja kuivalla maalla.
    Keinovalokulttuurin luoma uudenlainen ihminen irtautuu alkuperäisestä valosta ja pimeydestä.
    Pablo Picasso valitteli Dora Maarille, että valokuvaus on hänelle liian sattumanvaraista. Jos taiteilija antaa valolle sananvallan, hän ei tiedä mitä syntyy. Valoa ei kontrolloida niin kuin maalia pensselissä.
    Pimeissä huoneissa näytetään elokuvia. Liikkuvan valon kollektiivinen kokemus on olemassa, vaikka sitä ei pysty selittämään.
    Nykyään elokuvia katsotaan kotona. Huone ei ole pimeä eikä valoisa vaan siltä väliltä. Moderni elämä, taide, kokemus ovat kompromissi.
    Vanhassa tarinassa hölmöläiset yrittivät mättää valoa säkkiin. Ei onnistunut. Huonoja työkaluja?
    Nykyään tuo saattaa onnistua.


Kyösti Salovaara, 2018.
Sad Hill, Santo Domingo de Silos - lännenmiehen kivilaatat.


Viime viikolla tuli kuluneeksi 90 vuotta italialaisen Sergio Leonen syntymästä. Hän kuoli noin 30 vuotta sitten.
    Tänään torstaina (10.1) Yle Teema näyttää v. 1966 valmistuneen, Espanjassa ja Italiassa filmatun lännenfilmin Hyvät, pahat ja rumat.
    Muuan amerikkalainen aikalainen, Leonen kanssa työskennellyt Mickey Knox, sanoi että Leone oli loistava teknikko, mutta ei suuri näkijä. Ehkäpä niin tai sitten ei. Knoxin mukaan Leone ajatteli elokuvaa 24 tuntia vuorokaudessa. Elokuva, elävä kuva ja musiikki soi hänen päässään. Kaikki oli suunniteltua. 
    Leone kertoi kyynisen lämpimiä satuja, joissa pienetkin yksityiskohdat, kuten ihmisten asut, jäljittelivät tarkasti historiallisia faktoja.
    Hyvät, pahat ja rumat huipentuu kaksintaisteluun hautausmaan keskellä.
    Francon sotilaat rakensivat "fiktiivisen" Sad Hillin hautausmaan Burgosiin, Santo Domingo de Silosin lähelle. Innokkaat fanit entisöivät hautausmaan pari vuotta sitten. Sen ”avajaisia” vietettiin kesällä 2016.
    Hautausmaan entisöinnistä on tehty dokumentti, jonka voi katsoa Netflixistä. Dokumentin (Desenterrando Sad Hill / Sad Hill Unearthed) mukaan käsikirjoituksessa luki: Clint Eastwood, Eli Wallach ja Lee Van Cleef kävelevät hautausmaan keskusympyrään ja taistelevat toisiaan vastaan.
    Kuvakäsikirjoitus oli ohjaajan päässä. Siitä syntyi maaginen kohtaus – pysyvää valoa elokuvan historiaan.
    Guillermo de Oliveiran ohjaamasta dokumentista käy ilmi, että talkooporukka kaivoi paksun turpeen alta esille hautausmaan keskiössä olevan kiviareenan. Nyt siellä voi astella samoja kiviä pitkin kuin Eastwood, Wallach ja Van Cleef kävelivät toisiaan vastaan vuonna 1966.
    Viime kesänä minä astelin. Oivalluksen sähköisku, historian valokaari.


Kun asuu meren rannalla ja sen lähellä koko elämänsä, oppii mustiin talviin ja sähkön päivänvaloon.
    Tavaksi on tullut väittää, että pohjoisessa pimeä ei ole pimeää vaan jotakin muuta. Ainakin aurinkotuulien hiukkasmyrskyjen valosäikeitä.
    Oltuani nyt vuodenkierron pimeimpään aikaan Lapissa epäilen yleistä hokemaa pohjoisen maagisesta valohämärästä. Lumesta huolimatta etelän ihminen ahdistuu kun koko päivän on pimeän synkkää. Nukuttaa.
    Etelässä, kaupungissa ja sen liepeillä tottuu keinovalon taivaaseen ja himmeään arkipäivään.
    Valon pisaroita kaikkialla.


Kiertelin Lux Helsinki 2019 näyttelyssä kahtena iltana.
    Väkeä tolkuttomasti, nähtävää vähän. Aikaisempii vuosiin verrattuna Lux 2019 on pettymys, melkein floppi. Ei yllättävää, ei uutta, ei mieltä järisyttävää.
    Medialle näyttää riittävän, että on luotu ilmiö joka kiehtoo ihmisiä. Ilmiön sisälle ei tarvita juuri mitään. Pääasia on, että kansalaiset osallistuvat osallistumalla osallistumiseen.
    No, hyvä sekin. On kivaa olla mukana, satojen ja tuhansien rinnalla, yhteisessä laumassa. 
    Kannattaa jonottaa Amos Rexiin – vaikkei taideteoksista pitäisikään. Kannattaa tuppautua Oodiin – vaikkei mitään lukisikaan. Kannattaa vaeltaa ihmismassan mukana valonäyttelyssä - vaikka melkein kaikki olisi valotonta.


Meidän taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista: Valo näkymättömiin vetäytyvällä irvinaamalla on totta, ei mikään muu.
    Näin kirjoitti Kafka.
    Ei kannata analysoida puhki.
    Fred Vargasin komisario Adamsbergin ajatusmetodeihin palatakseni sarjan toisessa romaanissa Kuriton mies nurin (1999, suomennos 2006) ”komisarion ajatukset olivat luonteeltaan epämääräisiä, olomuodoltaan kaasun, nesteen ja kiinteän aineen välimailta, ja kaiken kukkuraksi niillä oli tapana kasautua yhteen, muiden näennäisesti täysin asiaan kuulumattomien ajatusten kanssa.”
    Valossa näkee paremmin kuin pimeässä. Kävellessä ajattelee enemmän kuin nojatuolissa. Selkeiden lauseiden takaisessa pimennossa leijuu epämääräisiä ajatushattaroita kuin valon pisaroita: Tähtipölyä, hiukkasmyrsky lasissa, mittakaavan mahdoton tulkinta.


Kyösti Salovaara, 2018.
Soutaja / Pyhätunturi 28.12.2018, noin klo 21:24.

torstai 3. tammikuuta 2019

Edessä kritiikin loistava menneisyys


[sanat sanoja, lehdet lehtiä]

Helsingin Sanomat, 29.12.2018.



Kun tartut sanaan, sana tarttuu sinuun.
    Pitäisi olla sinut sanojen kanssa.
    Tuulee ja puita kaatuu. Sekin tuli sanotuksi.
    Kirjoituksissa on se hyvä puoli, että niitä saa lukea monella tavalla.  Sekin mikä jätetään sanomatta, kertoo jotakin.
    Lehdet julkaisevat kirjoituksia. Niitä löytyy myös netistä. Myrskyn jälkeen lehti jäi saapumatta. Digitaaliset sanat eivät kaihda tuulta eikä lumipyryä.
    Tuokin on harha.


Herkullisia kirjoituksia julkaistiin Helsingin Sanomissa ennen kuin vanha vuosi loppui.
    Onko herkullinen sovelias ilmaisu?
    Voivatko kirjoitukset olla myös makeita tai happamia, kitkeriä ja suolaisia? En tiedä. Vertauskuvien merkitys jää epäselväksi. Adjektiivi on parhaimmillaan silloin kun sen jättää kirjoittamatta. Niin kuin Hemingway teki.
    Heikki Hellman ja Kai Kartio Helsingin Sanomissa, viime vuonna, paljastivat kirjoituksissaan myös sitä mitä eivät aikoneet. Hellman on nykyään mediatutkija Tampereella. Oli ennen Hesarin kulttuuriosaston esimies, sitäkin. Kai Kartio on Amos Rexin museonjohtaja.
    ”Päädyimme perinteiseen suomalaiseen demokraattiseen tapaan eli jonottamiseen”, Kai Kartio kirjoitti viime maanantaina Hesarissa. Kartio toivoo että ”mahdollisimman moni ehtii tutustua siihen [Rexin näyttelyyn] – vaikkakin sitten kaikille yhtä reilulla sisäänpääsytavalla eli jonottamalla”.
    Edistykselliset paljastavat vahingossa karvansa. Kartion mielestä demokratia toteutuu jonottamalla – niin kuin Neuvostoliitossa tapahtui. Jotta demokratia toteutuisi, kaikilla pitää mennä yhtä huonosti.
    Erilaisuus ei Kartion mielestä kuuluu demokratiaan. Toisin on toisaalla, eurooppalaisissa museoissa joihin voi netistä varata lipun haluamaansa aikaikkunaan. Se muistuttaa demokratiaa enemmän kuin Rexiin jonottaminen.
    Tasavallan presidentti Sauli Niinis sanoi uudenvuodenpuheessaan, että Suomi on maailman demokraattisin valtio. Amos Rexin johtajan mielestä demokratia tarkoittaa tuntikausien jonottamista sateessa ja tuiskussa.
    Hyvin on pullat uunissa – ja Amos Rexissä.





Nyt on nyt. Toisin oli ennen.
    Heikki Hellman kirjoitti Hesarin lauantaiesseen otsikolla Tutkimus tarjoaa kriisiterapiaa kriitikoille: laatulehdet eivät ole hylänneet. Jutun ideana oli Semi Purhosen tutkimusryhmän tuloksiin vedoten rauhoitella kritiikin kuolemasta huolestuneita. Laatulehdet – kuten Helsingin Sanomat, The Guardian, Le Monde, Dagens Nyheter, El País ja turkkilainen Millyet – julkaisevat yhä taidekritiikkiä, vaikka populaarikulttuurin ilmiöt ovatkin syrjäyttäneet perinteisen korkeakulttuurin enevässä määrin kulttuurisivuilta.
    Kirjallisuuskritiikillä on (laatulehdissä) tutkimuksen mukaan yhä vahva asema. Sen sijaan teatteri ja klassinen musiikki ovat menettäneet näkyvyyttä. ”Kritiikin osalta tutkijoiden päätulos on selvä”, Hellman sanoo. ”Vaikka kulttuurisivujen kasvu on pysähtynyt 2000-luvulla, kritiikki ei ole menettänyt asemiaan. Kulttuuria koskevat uutiset sen sijaan ovat lyhentyneet ja antaneet tilaa laajille henkilöjutuille.”
    Meneekö kirjallisuuskritiikillä siis hyvin?
    Tätä Hellmankaan ei väitä. Kuinka tarpeellisia taidearvostelut – tai kulttuurisivut ylipäänsä – ovat lukijoiden tai taiteilijoiden mielestä, sitä Purhosen tutkimus ei kerro. Hellman huomauttaa, että tutkimuksen tekijät ovat sosiologeja, jotka näkevät kritiikin paikan yleisön ja taiteen välissä: ”Kriitikot ovat portinvartijoita ja makutuomareita, jotka valinnoillaan ja arvostuksillaan osallistuvat kulttuuria ja taidetta koskevien arvostusten syntyyn.”
    Mutta jospa portista ei kukaan halua käydä läpi. Mihin portinvartijaa tarvitaan? Lakkautuspalkalleko siirrettäväksi?


Kritiikki herättää yhä kohuja ja myrskyjä, mutta paljon harvemmin kuin aikaisemmin. Hellman toteaa, että erityisen yleisiä taidekentän ja kriitiikin yhteentotot olivat 1980- ja 1990-luvuilla, ”jolloin ne kärjistyivät julkilausumiksi ja adresseiksi”. Taustalla vaikuttivat henkilökohtaiset suhteet mutta myös rakenteelliset tekijät.
    Helsingin Sanomat jäi Hellmanin mielestä yksin kantamaan kriitikin ja kulttuurikeskustelun vastuuta 1990-luvulla, kun Suomen Sosialidemokraatti ja Kansan Uutiset luopuivat täysiaikaisesta kulttuuritoimittajasta ja Uusi Suomi kuoli pois.
    Hellman on oikeassa kirjoittaessaan asian hieman väärin.
    Demari ei suinkaan luopunut päätoimisesta kulttuuritoimittajasta: siellä on yhä, nyt Demokraatin nimellä toimivassa julkaisussa, päätoiminen kulttuuritoimittaja. Mutta kun Demari syrjäytti pitkäaikaisen, jopa legendaarisen Risto Hannulan kulttuuritoimituksesta (ja Risto jäi lopulta eläkkeelle), Demarista katosi se kritiikkipainotteinen kulttuurijournalismi, jonka katoamista Purhosen tutkimus tarkastelee ja jota myös Hellman osittain kuvailee menneen maailman loistona. ”Uudistetussa” Demarissa juostiin 1990-luvulla Hesarin perässä kuin suuren talon pienet porsaat.
    Ironiaa toki piisaa.
    Eikö Heikki Hellman ollut yksi niistä moderneista kulttuuritoimittajista, joiden mielestä pelkkä kirjan ilmestyminen ja siitä kirjoitettu arvostelu ei enää riittänyt ”kulttuuriuutiseksi”? Tarvittiin muutakin – oikeaa journalismia!





Pekka Tarkka pohtii tätä kysymystä – onko kulttuuritoimittaja taidekentän edustaja mediassa vai median edustaja taidekentässä – muistelmateoksessaan Onnen Pekka.
    Heikki Hellman edusti Helsingin Sanomissa Tarkan mielestä jälkimmäistä kantaa. Tarkka piti itseään molempien leirien lipunkantajana.
    Tarkka kertoo, kuinka hänen ja Hellmanin välille syntyi myrskyisä ristiriita, kun Hellman julkaisi Hantta Krausen heikkotasoisen kirjoituksen (jonka Tarkka oli jo kertaalleen hylännyt). ”Kiukuissani kirjoitin Hellmanille ja ilmoitin, että turhat julkkikset eivät sovi HS:n kulttuuriosaston kirjoittajiksi”, Tarkka muistelee ja sanoo moittineensa Hellmania anti-intellektualismista.
    Sivuhuomatuksena lienee sopivaa todeta, että nykyhesarissa ”turhat julkkikset” kuuluvat lehteen itsestään selvyytenä (ehkä eivät kuitenkaan kirjoittajina), joten Tarkka hävisi ottelun numeroin 6-0.
    Hellmanin mielestä – siis 1980-luvulla – kulttuuriosasto ei voinut olla ”intellektualismin suojaisa linnake”. Niinpä Hellman lähetti Krause-jupakan tiimoilta Tarkalle syytöskirjeen, jossa sanoi mm: ”Tässä käydään taistelua kulttuurin ja taidearvostusten kentästä. Minkälainen keskustelu ja minkälaiset ajatukset ovat sallittuja, millaiset taas eivät. Sinun taustasi on tyystin toinen kuin meidän maaseudulta tai tehtaiden liepeiltä nousseiden. Sinun kulttuurikäsityksesi on saman tien toinen. Sinun tehtäväsi on puolustaa kentällä vallitsevaa herruutta. Monet muut taas ovat halukkaita horjuttamaan sitä.”
    Oliko Hellman todella sitä mieltä, että massojen mielistelyn takia pitää luopua älyllisyydestä? Että laatulehti massoille on mahdoton yhtälö?


Pitääkö kaikilla jutuilla olla miljoona lukijaa? Kaikilla elokuvilla miljoona katsojaa?
    Siitähän tässä keskustelussa lopulta on kysymys, vaikka sitä kierretään.
    Internet on muuttanut kaiken. Vai onko se muuttanut mitään?
    Hellman sanoo lauantaiesseessään, että kriitikot ja taiteilijat voivat yhä olla eri mieltä taiteen laadusta, mutta nykyään kriitikoita harvoin, jos koskaan, syytetään vallankäytöstä. ”Pikemminkin kyse on siitä, ettei heitä arvosteta kuten ennen. Kaikkien tuntemia kriitikkotähtiä ei enää ole. Monien silmissä kritiikistä on tullut yksi mielipide muiden joukossa.”
    Kuka tahansa ei ole taiteilija, Hellman muistuttaa, mutta ”kun kuka tahansa voi nyt olla ’kriitikko’, kyse on kritiikin normatiivisesta kriisistä”.
    Pitäisikö Hellmanin juttu lukea pessimistinä vai optimistina?
    Internet on täynnä mielipiteitä: Hyvä!
    Internet on täynnä pinnallisia mielipiteitä: Paha!
    Internet on täynnä sovinnaisia mielipiteitä: Paha!
    Internet on täynnä ääreviä mielipiteitä: Paha!
    Internet on… Hyvin Paha tai Pahasti Hyvä.





Perimmäinen kysymys kuuluu, että mitä oikeasti tapahtuu kun yhteiskunta jakautuu yhä useampiin arvosfääreihin, joita yritetään väkisin mahduttaa yhden suuren sapluunan sisään. Heterogeenisyys ei muutu homogeenisyydeksi huutamalla eikä kiukuttelemalla.
    Suuria kriitikkotähtiä ei enää ole.
    Onko aidosti suuria kirjailijoitakaan?
    Museonjohtaja sanoo, että demokratia tarkoittaa jonottamista, tasa-arvon toteuttamista alentamalla mahdollisuuksia, poistamalla erilaisuutta ja yksilöllisyyttä. Yhtenäiskulttuuriin palaaminen on utopia, joka toteutuu vain dystopiassa.
    Kritiikin loistava tulevaisuus on eilen. Se saattaa koskea korkeakulttuuria reunasta toiseen. Turhat julkkikset ovat voittajia kaikilla areenoilla, niin mediassa kuin fyysisessä ympäristössä.
    Palataan noin 13 vuotta taaksepäin.
    ”Kun Hesari maaliskuussa 2006 ’uhrasi’ koko sivun nuorille runoilijoille, sivusta täytettiin 2/3 runoilijoiden kuvilla ja vain muutamalla sanalla luonnehdittiin uutta runoa”, kirjoitin Risto Hannulan 70-vuotisjuhlakirjassa Hannula (toim. Jerker A. Eriksson, Risto Raitio, Pertti Vuorinen) kesällä 2006. ”Mitä helvettiä runoilijoiden kuvilla on tekemistä heidän runojensa kanssa?”
    Soimaako kulttuurikirjoittajan omatunto Heikki Hellmania yhtään, kun hän tarkastelee kulttuuriosastojen muutosta niistä ajoista jolloin hänestä itsestään tuli merkittävä vaikuttaja Helsingin Sanomien kulttuuriosaston tulevaisuudelle?
    Rypekäämme vielä hetki menneisyydessä, loiston ja moninaisen kirjoittamisen vuosissa, itseironista itsesääliä paisutellen. Näin kirjoitin vuonna 2006:
    ”Kun Hannulan kulttuuriosastossa käsiteltiin kirjallisuutta ja kirjoja, otos oli niin laaja, että lukemalla Demaria sai melko luotettavan kuvan Suomessa ilmestyneestä kirjallisuudesta. Siihen aikaan Demarissa käsiteltiin melkein yhtä monta nimikettä vuodessa kuin vaikkapa Hesarissa, jonka voimavarat sentään olivat toista luokkaa. En ymmärrä (enkä ymmärtänyt silloin), miksi niin monet tuon ajan kulttuurivaikuttajat eivät tajunneet mitä sananvapaus tarkoittaa; että se tarkoittaa esimerkiksi kirjallisuuden kohdalla erilaisten ja monien mielipiteiden ja näkemysten esittelyä eri lehdissä, eri medioissa. Yhä uudestaan kuulin Riston 60-lukulaisten ystävien sanovan, että heille riittää Hesarin hyvä kulttuuriosasto. No, kaipa se riitti joksikin aikaa, mutta haluaako joku että maailmassa on vain yksi näkemys, yksi arvostelu, yksi arvostelija? Kun Ralf Långbacka 1980-luvulla hermostui totaalisesti Jukka Kajavan arvosteluihin, minä Demarissa puolustin Kajavaa. Kaipa hänelläkin on oikeus mielipiteeseen. Sitä sen sijaan en antanut anteeksi, ettei veltto älymystömme välittänyt monipuolisesta lehdistöstä. Oli nähtävissä, että se mikä tapahtui kakkoslehdille tulisi tapahtumaan ykköslehdillekin.”
    Ja niin sitten tapahtuikin, että...


Helsingin Sanomat, 29.12.2018.

torstai 27. joulukuuta 2018

Tunturin juurella


[tuumattua]


Kyösti Salovaara, 2018.

Asiat eivät liity toisiinsa. Ne kohtaavat kuin junat viereisillä raiteilla. Kuuluu vihellys. Hämärä vetäytyy Soutajan rinnettä ylöspäin.
    Ihmiset ihmisinä, tapaninpäivän aamusella.
    Tänään tapanina äitini täyttäisi 100 vuotta.
    Viime maaliskuussa myös amerikkalainen Mickey Spillane olisi täyttänyt sata vuotta.
    Spillane kirjoitti läpimurtoromaaninsa väkivaltaisesta, puhtaan moraalin piinaamasta yksityisetsivä Mike Hammerista yhdeksässätoista päivässä. Miljoonia kappaleita myyvä romaani Minä olen tuomari ilmestyi vuonna 1947.
    Minä synnyin samaa vuonna.
    Asiat eivät liity toisiinsa, eivät selity toisillaan. Viisikymmentäluvulla ahmin nojatuoliin kätkeytyneenä Niteen kustantamat suomennokset melkein salaa. Minä olen tuomari, Velda vimmastuu, Nainen ilman kasvoja… ”lastenkirjallisuus” oli 1950-luvulla toista maata kuin tänään.
    Uudessa Ruumiin kulttuuri -lehdessä (4/2018) Tapani Bagge valaisee laveasti Mickey Spillanen kirjailijanuraa. Bagge tuntee asian, ei moralisoi.


Tuulet kääntyvät, mieli muuttuu.
    Kun Helsingin Sanomat kävi perusteellisesti läpi Antti Heikkilän teosta Lääkkeetön elämä, ajattelin että hyvin tehty, kerrankin huuhaata isketään heikkoihin kohtiin terävin pistoin. Muutamat lääkärit totesivat, että kirjan lukeminen saattaa olla jopa vaarallista, jos sen sanoman lääkkeettömästä paranemisesta ottaa kirjaimellisesti.
    Olen itse sen verran saamaton ja sovinnainen ihminen, että uskon koululääketieteeseen, sen hoitomuotoihin ja lääkkeisiin. Saattaa olla, että jotkut vahvat persoonat pystyvät taistelemaan sairauksia vastaan pelkällä tahdonvoimalla ja itsepäisyydellä. Ihmisten enemmistö kuitenkin tarvitsee vaivoihinsa lääkkeitä.
    Mutta sitten Hesarin kirja-arvostelua luettiin ruokakaupassa kuin piru raamattua. Ilmeisesti oikean ja väärän, sallitun ja kielletyn välisen rajan vetäminen on tolkuttoman hankalaa. Jos ei osaa, kannattaisi jättää vetämättä.
    S-ryhmä ja K-kaupat ilmoittivat poistavansa Heikkilän teoksen myyntipöydiltä. Ne uskoivat lääkärien kritiikkiä. Ruokakaupat pitävät Lääkkeetöntä elämää hengenvaarallisena kirjana.
    Oluen, makkaran, tupakin, karamellien ja mehutikkujen myymistä ne eivät pidä vaarallisena, mutta tällä ei kannata jeesustella, sillä minäkin ostan mielelläni olutta ja makkaraa. Mehutikkuja en osta. Heikkilän kirjan uskaltaisin lukea saamatta sielulleni vammaa. Se ei kuitenkaan kiinnosta nyt.
    Mutta mistä syntyy puritaaninen hysteria yhden kirjan takia?
    Eivätkö aikuiset saa ostaa niitä kirjoja joita Suomessa julkaistaan? Heikkilän teoksen on kustantanut perinteinen ja ammattitaitoinen Otava. Mistä johtuu, että asian jos toisenkin suhteen moraalinen närkästys ja poikkeavan ajatuksen pelko aiheuttavat Suomessa toistuvasti uudenlaista sensuuria?
    Hyvässä tarkoituksessa sanaa kahlitaan. Onko ihminen niin kyvytön ajattelemaan omilla aivoillaan, että pitää lainata naapurilta aivot?
   Ennen asialla olivat papit, jotka luulivat tietävänsä, että herkkähipiäinen Jumala suuttuu jumalanpilkasta. Nyt moraalin nihkeää rajaa vetävät kappapuksut, jotka pelkäävät myynnin vähenevän, jos kauppaketjun brändi saa kolhuja kilpeensä.
    Avoimessa yhteiskunnassa asiat eivät kohtaa. Ne liukuvat vastakkaisiin suuntiin kuin aseman vierekkäisillä raiteilta lähteneet junat. Moralismin viiriä heilutellaan kuin kuudestilaukeavaa.

Kyösti Salovaara, 2018.


Pyhä päivä valkenee Pyhällä. Kevyt usva haihtuu Soutajan rinteiltä.
    Viime viikolla noteerattiin tällä palstalla komisario Jean-Baptiste Adamsbergin ajatusmetodi: Kävellessä syntyy älyämisen aihioita, ajatuksen hiilihappokuplia, jotakin mikä edeltää ajatuksen syntymistä.
    Adamsberg on kotoisin Pyreneiltä, Paun läheisiltä rinteiltä.
    Paussa ammattipyöräilijät kohtaavat melkein joka kesä. Agatha Christie vietti siellä teini-ikäisenä kesää.
    Edellä lueteltu ei liitty asiaan millään tavalla.
    Fred Vargas julkaisi ensimmäisen Adamsberg-tarinan vuonna 1991. Suomeksi Sinisten ympyröiden mies ilmestyi vasta 2007. Sitä ennen oli suomennettu sarjan myöhempiä teoksia. Suomessa asiat etenevät välillä nurinperisessä järjestyksessä. Jos seisoo päällään, veri pakkautuu väärään paikkaan.
    Sinisten ympyröiden miehessä Fred Vargas ei ole vielä löytänyt hiihappokuplia, mutta Adamsbergin ajattelu kulkee jo yhtä epämääräisiä reittejä kuin uusimmassakin romaanissa, siinä Kalmankuoriaisten hiilihappokuplatarinassa.
    ”Adamsberg käveli iltaan asti”, Vargas kertoo Sinisten ympyröiden miehessä. ”Hän oli todennut, että käveleminen oli ainoa keino saada ajatukset järjestykseen. Kävelyn tahdissa ajatukset kelluivat kuin hiukkaset nesteessä. Painavimmat laskeutuivat pohjalle ja kevyimmät jäivät pintaan. Tuloksena ei ollut lopullista päätelmää, mutta ajatukset olivat sentään kirkastuneet ja asettautuneet jonkinlaiseen järjestykseen painoarvon mukaan.”


Asiat näyttävät liittyvän toisiinsa.
    Mutta se mikä näkyy, ei ole sitä mikä on.
    Mickey Spillanesta on pitkä matka Fred Vargasiin. Adamsberg ei ole Mike Hammer.
    Onko Hammerin ja Adamsbergin moraalisella katsantokannalla yhteinen alkukoto? Hammer ratkoo ongelmat pistoolilla, Adamsberg aivojensa hiilihappokuplilla. S-ryhmässä ja K-kaupassa uskotaan sensuurin voimaan. Pipo silmille ja kaikki on hyvin.
    Niin tai näin, joukossa on yksilöitä jotka eivät sopeudu joukkoon, hyvässä tai pahassa.
    Lumikasat painavat puiden oksia. Ne taipuvat mutta eivät katkea.
    Elämän rinteillä ihminen kaatuu mutta nousee pystyyn, useimmiten, ei aina. Hyvässä tapauksessa jousi jännittyy, mutta ei mene poikki. Soutajan selkää särkee.
    Hiiret ryntäävät silmän välttäessä sisälle.


Jaakko Salovaara, 2018.