[Mitä kuuluu? Ketä näkyy? Kuka sanoo?]
 |
| Jaakko Salovaara, 2020. Ensimmäinen tehtävä: Ole valpas! |
Poliittinen korrektius ulottuu jo avaruuteen, Nasa nimeää uudestaan ”loukkaavat” tähdet.
-Iltalehden otsikko
Yleisesti Helsingin Sanomien kulttuuriosasto noudattaa lehden linjaa, joka pyrkii nostamaan naisia esiin. Jos osaston lähtöjutussa on kahtena päivänä peräkkäin mies, kolmantena päivänä ei taatusti ole.
-Suomen Kuvalehden haastattelema Antti Majander
Olisi ilmeisesti pitänyt siinä kirjassa sanoa, että Linkola oli törkymöykky eikä ansaitse kelvollisten ihmisten kunnioitusta.
-Riitta Kylänpää Ylen haastattelussa
Totisesti, kummallisia aikoja eletään. Melkein naurattaa.
Dystopiat kääntyvät päälaelleen.
Aikaisemmin ennustettiin, että valtiot ryhtyvät vahtimaan kansalaisiaan. Vähän niin kuin ennen. Silloin kun kirkko sanoi mitä saa ajatella. Elämästä.
Mutta nyt meitä vahditaan joka puolelta, kansan keskeltä keskelle. Jokainen naapuri on potentiaalinen vakoilija, ilmiantaja, moralisti. Sosiaalinen paine kiertää kehää, poreilee alhaalta ylös, ylhäältä alas, sivulta toiselle.
Mikään ajatus ei ole turvassa. Yksikään patsas ei puolusta paikkaansa. Kaikki sanat voidaan kieltää, jos niillä on väärä vivahde. Ei Kolumbus Amerikkaa löytänyt. Tai vaikka olisi löytänyt, niin alkuperäiskansojen alistajalle ei pidä patsaita pystyttää. Kolumbus pyyhitään koulukirjoista. Sitä paitsi, tutkimuksien mukaan somekansahan se Amerikan löysi.
Pieni uutinen kertoi, että kalifornialaisesta elokuvamuseosta poistetaan kaikki elokuvat missä John Wayne esiintyy. Sovinisti kelmi ei ansaitse somekansan kunnioitusta. John Fordin Etsijät ja Howard Hawksin Rio Bravo poltetaan, koska John Wayne oli niissä pääosassa. Mestariteoksia ei ole olemassakaan - tai jos on, me puhdasmieliset emme niitä katso!
Ennen ”herran” pelko oli viisauden alku.
Nyt pitää pelätä somemoralismin voimaannuttamia poliitikkoja ja intellektuelleja.
Länsimaista kulttuurikeskustelua hallitsee perinpohjainen väärinymmärrys.
Tässä keskustelussa vain hyvät ihmiset, kunnolliset ja pyhäkoulun oppeja noudattavat, voivat luoda ”hyvää” taidetta. Tässä keskustelussa kunnottomien ja kelvottomien ihmisten luoma taide on lähtökohtaisesti ”huonoa” ja epäilyttävää.
Tässä keskustelussa annetaan myös takautuvia tuomioita taiteilijan kelvottomuudesta. Kulttuuriteosten katalogista pois pyyhkimiseen riittää, että taiteilijan anopin kummin kaima käyttäytyi huonosti.
Taidekritiikki on muuttunut taiteilijakritiikiksi. Taideteoksella ei ole niinkään väliä, kunhan sen tekijä täyttää tietyt sosiaaliset ja moraaliset vaatimukset. ”Väittäisin, että naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta kirjoittavat voittopuolisesti naiset”, sanoi arvostettu kirjailija Sirpa Kähkönen Suomen Kuvalehdessä Tommi Melenderin artikkelissa Kirjallisuuden näkymättömämpi sukupuoli (SK, 7.8.2020), jossa laskettiin mies-kirjallisuuden ja nais-kirjallisuuden prosenttipitoisuuksia.
Mitä Kähkönen oikeastaan sanoi? Mitä tarkoitti? Ettäkö naisten kirjoittama kirjallisuus on lähtökohtaisesti parempaa ja arvokkaampaa kuin miesten?
Jotenkin Melenderin artikkelin hyvä tahto sortui omaan näppäryyteensä. Kultturiskene ei lukujen valossa näytäkään miesten vallalta. Antti Majander kertoo elokuussa Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksessa järjestetystä palaverista, jossa päätettiin lehden syksyn kirjallisuusjutuista. Palaverissa oli Majanderin lisäksi yhdeksän (9) naista. ”Vaikea väittää, että toimituksemme valinnoissa patriarkaatti jyrää”, Majander toteaa.
Melender laski prosentteja. Kirjallisuuslehti Parnasson tämän vuoden kolmessa ensimmäisessä numerossa on selvä vinoutuma, mutta ei miesten hyväksi vaan naisten: ”Arvostelluista kirjoista 12 on juridisen sukupuolen perusteella miehen ja 25 naisen kirjoittamia.”
Tämä ei riitä.
Kirjallisuuskeskustelua ja poliittista debattia vaivaa väärinymmärrys.
Poliittisia kilpailijoita aletaan pitää vihollisina ja huonoina ihmisinä siksi, että he ovat eri mieltä. Ei kilpailla aatteista eikä arvoista vaan yhdestä ja ainoasta oikeasta mielipiteestä.
Mutta eihän kirjankaan arvoa, suuntaan tai toiseen voi päätellä sen perusteella millainen ihminen - laiha, lihava, sovinisti, feministi, sosialisti, porvari, valkoinen, musta tai jotakin siltä väliltä, hetero, homo - kyseisen kirjan on kirjoittanut. Ei kriitikon tarvitse tietää kirjan kirjoittajasta mitään. Oikeastaan on sitä parempi mitä vähemmän hän kirjailijasta tietää. Kirjailijan hyvä tahto ja hieno aikomus eivät kelpaa kritiikin perusteluksi.
Näin ollen ilmentää velttoa journalismia, kun esimerkiksi Hesarin suurissa viikonloppujutuissa keskeinen kriteeri jonkun kirjan esilletuomiseen on kirjoittajan persoona, hänen feministisyytensä tai joku muu ismisyys. Kirjailijoita brändätään - he tekevät sen myös itse.
Edellisen kappaleen kirjoitin tiistaina. Keskiviikkona Helsingin Sanomat julkaisi Antti Majanderin kohtuullisen fiksun haastattelun Kari Hotakaisesta, joka on saanut valmiiksi romaanin Tarina.
Hotakainen pitää kirjailijan persoonan brändäystä alyttömänä: "Siksi, että meillä on lause ja ajatus, joilla sitten pitäisi pärjätä. Sillä, vietänkö minä mielenkiintoista vai latteaa elämää, ei ole mitään merkitystä, kun lukija ottaa kirjani käteensä. Jos minä soittaisin sinulle ja sanoisin, että olen hyvin mielenkiintoinen ihminen, et varmasti tekisi minusta haastattelua.”
Tehdäänkö haastattelut teoksien vai tekijöiden takia?
Pentti Linkolasta mainion elämäkerran kirjoittanut Riitta Kylänpää kertoi Ylen haastattelussa (2.8.) loukkaantuneensa, kun häneltä vaadittiin Linkolan ”ekofasismin” tuomitsemista. Kylänpään kokemuksen mukaan Linkola oli ihmisenä hieno, ystävällinen ja rakastettava persoona, jolla oli laaja hengensivistys.
Kylänpään ajattelumaailmassa noin hieno mies ei voinut ajatella väärin, joten väärässä olivat Linkolaa kritisoineet eikä Linkola ekofasistisien ajatuksiensa esittäjänä. Kylänpäältä jää tajuamatta, että Linkola esitti poliittisia ajatuksia, joista saa, voi ja kenties pitääkin olla eri mieltä eikä eri mieltä oleminen tarkoita etteikö Linkola voisi silti olla hieno ja ystävällinen mies, ihminen.
 |
| Kyösti Salovaara, 2020. Toinen tehtävä: Hanki sosiaalinen paradigma! |
Heinäkuun alussa koko joukko tunnettuja ja arvostettuja kirjoittajia lähetti Harper’s Magazineen kirjeen ”Oikeudenmukaisuudesta ja avoimesta keskustelusta”.
Kirjeessä - jonka olivat allekirjoittaneet mm. Martin Amis, Anne Applebaum, John Banville, Noam Chomsky, Francis Fukuyama, Rebecca Goldstein, Khaled Kalifa, Kati Marton, Steven Pinker, J.K. Rowling, Gloria Steinem ja Salman Rushdie - todettiin, että samalla kun yhteiskunnassa vaatimukset sosiaalisen, taloudellisen, sivistyksellisen ja rodullisen tasa-arvon puolesta saavat yhä enemmän ja oikeutetummin näkyvästi tilaa, toisaalla pyritään päivittäin rajoittamaan tiedon ja ajatusten vaihtoa, vaikka juuri ne ovat vapaan yhteiskunnan elinehtoja.
Kirjoittajat totesivat, että tutkijat, toimittajat ja kirjoittajat joutuvat tilille yhtä useammin sanottuaan ”vääriä” mielipiteitä, lainattuaan oppilaiden edessä ”vääriä” kirjoja ja kirjoituksia, kosketellessaan ”vääriä” aiheita. Niinpä he, kirjeen allekirjoittajat, kieltäytyvät tekemästä valintaa oikeudenmukaisuuden ja sananvapauden väliltä, koska molemmat - sananvapaus ja oikeudenmukaisuus - edellyttävät toisiaan eivätkä ole vastakohtia.
”Kirjoittajina me tarvitsemme kulttuuria, joka jättää meille tilaa kokeiluihin, riskinottoon ja jopa virheisiin”, vetoomuksen allekirjoittajat sanoivat. "Jos me emme itse puolusta sitä ainoaa asiaa johon työmme kirjoittajina perustuu, meidän ei kannata odottaa, että yleisö tai valtiokaan sitä ryhtyisi puolustamaan.”
Miksi liberaalissa yhteiskunnassa vaaditaan niin ehdottomia totuuksia? Miksi pitää aina olla oikeassa? Miksi pitää varoa sanojaan ja jopa ajatuksiaan?
Onko liberaali yhteiskunta kääntymässä johonkin uuteen, toisenlaiseen suuntaan? Pehmeältä näyttävään totalitarismiin?
Vai onko tämä pelkästään trendijuttu? Nyt vaan pitää olla ehdottomasti oikeassa ja tuomita kaikki toisin ajattelevat - ja piste.
Tajuammeko ihmisen ja ihmisen ajatusmaailman moninaisuuden tarkoituksellisesti väärin? Mistä minä tiedän mitä sinä todella ajattelet? No, en tietenkään tiedä sitä, siitä puhumattakaan että ovatko sinun ajatuksesi minua ajatuksiani ”parempia” vai ”huonompia”, oikeampia vai väärempiä.
Voiko ihmisyksilöä ylipäänsä selittää? Nainen miestä? Mies naista? Tai edes: nainen naista, mies miestä?
”Olemme ehkä olemassa itseämme varten”, kirjoitti amerikkalainen Paul Auster romaanissa Lukittu huone, ”ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa - jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.”
Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa! Ja silti yritämme sitä jatkuvasti.
Onko poliittisen korrektiuden vaatimus eräänlainen väärinymmärrys ihmisen olemuksesta, olemuksien moninaisuudesta?
Roope Lipasti kauhistui Ylen kolumnissaan (30.7.) poliittisen korrektiuden pyrkimystä ideologisoida kaikki asiat, ihmiset. Maailma jakautuu hyväntahtoisiin ja pahantahtoisiin eikä muille jää tilaa hengittää.
”Sellaisen hulluuden edessä mietin, että kummat ovat pelottavampia, hyväntahtoiset ihmiset vai pahantahtoiset?” Lipasti kirjoitti. ” Melkein tekisi mieli sanoa, että hyväntahtoiset. Pahantahtoiset ihmiset kun ovat sillä lailla selkeitä, että he ovat, no, pahantahtoisia. Heiltä ei voi odottaa muuta kuin ikävyyttä ja kelmiyttä ja siksi heihin voi alun perin asennoitua tarvittavalla varovaisuudella. Hyvää tarkoittavat ihmiset ovat vaarallisia siksi, koska heillä ihana tarkoitus pyhittää hullutkin keinot, mistä syystä vedetään helposti överiksi. Halutaan kitkeä rasismia, mutta päädytään siihen, että poistetaan televisiosta John Cleesen tähdittämän Pitkän Jussin majatalon jakso ’Saksalaiset’”.
Totisesti, kummallisia aikoja eletään. Melkein naurattaa.
 |
| Kyösti Salovaara, 2020. Kolmas tehtävä: Etsi mielenrauha! |
