Paikallisjuna Vantaalle

[Le Select]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Järki ja tunne.
Tasavallan muistomerkki, Marianne.
Léopold ja Charles Morice, 1883.

Valitaan sanoja, etsitään sopivia, niitä joiden kuvitellaan ilmaisevan ajatuksen.

    Oletetaan että ajatus on ajateltu.

    Nyt ikkuna on auki; Rue du Faubourg du Temple ikkunan alla kuulostaa elämältä.

    Pakinan kirjoittaja miettii. Miten sanoihin tulisi suhtautua? Iloisesti vai surullisesti, optimistisesti vai pessimistisesti, kiltisti vai raivosta kiehuen?

    Rue de Rivolilla syödyn lounaan – vuoristolaissalaatti punaviinin kera –jälkeen pakinaan ei kannata tunkea primitiivistä raivoa. Vähempi riittää, sanat sanokoon mitä tarkoittavat. Eikä salaattia ollut pilattu vihreillä aineksilla.

    Maanantaina paikallisjuna Malmilta lentokentälle kulki sutjakasti. Ahdas Suomi häipyi kiskojen taakse.

Osuttiin Le Selectiin ihan sattumalta. Ei ollut tarkoitus.

    Lasitetulla terassilla pakinoitsija tajuaa istuneensa siinä viimeksi tasan kolmekymmentä vuotta sitten. Kuunnellen silloinkin kulttuurihistorian heiveröisiä kaikuja. Hemingway, Fitzgerald ja koko kadotettu sukupolvi istui täällä; sittemmin Sartre ja Beauvoir, Stalinia ihaileva ranskalainen vasemmisto joka ei tiennyt mihin suuntaan pitäisi pyllistää.

    Kulttuuri on sanoja ja paikkoja. Niitä joita kirjoittaja yhdistelee, mielivaltaisesti, oman halunsa ohjaamana. Liberaalissa yhteiskunnassa kirjoittaja saa valita sanansa. Hänen ei tarvitse pelätä käyttävänsä vääränlaisia sanoja. Sanat ovat yhteisiä ja yksilöllisiä. Kaikki sanat sallitaan. Sanojen historia on kerroksissa, joita ei voi häivyttää pois.

    Paitsi Suomessa, missä hyvä tarkoitus jyrää yksilön. Suomessa ei sanoja enää saa itse valita. Pitää kysyä lupa Aamulehden päätoimittajalta tai Hesarista. Aamulehden päätoimittajasta tulee kuulemma Ylen uutistoiminnan päätoimittaja. Saa nähdä mitkä sanat sen jälkeen ovat luvallisia ja mitkä lainsuojattomia.

    Istutaan siis Le Selectissä tiistaina puolenpäivän aikaan kun taivaalta tihuttaa vettä ja pariisilaiset pukeutuvat mustiin vaatteisiin. Se lienee chic, en tiedä. Lähellä sijaitsevat kaikki Boulevard du Montparnassen ravintolat, joissa vapaata sanaa käyttävät taiteilijat istuivat päivästä toiseen suut täynnä sanoja.

    Sana oli niin kuin se sanottiin.

    Historiaan jäi monta kirjojen sivuilla.

    Hemingway tapasi istua Le Selectissä ja La Closerie de Lilasissa ja kirjoittaa lyijykynällä tarinoitaan. Kerrankin tarina eteni mainiosti. Naapuripöydässä istui kaunis nainen. Hemingway nosti välillä katseensa muistikirjasta ja tuijotti kaunista tyttöä. Hän tilasi toisenkin rommin ja teroittaessaan kynää katseli naapuripöydän tyttöä.

    Kaunokainen, Hemingway ajatteli, sinä kuulut minulle, odotitpa ketä tahansa ja vaikka en koskaan näkisi sinua uudelleen. Sinä kuulut minulle, niin kuin koko Pariisi kuuluu minulle ja minä kuulun muistikirjalleni ja tälle kynälleni.

    Suomalainen eliitti tuskin ymmärtää mitä Hemingway tarkoitti.

Siis että sanat kuuluvat sille, joka ne sanoo, ajattelee, kirjoittaa. Sanat ovat ehdoton vapauden ilmaus. Katse joka osuu maailmaan.

                                                          Kyösti Salovaara, 2017.
Sanojen ruokkima historia.

Ahdas Suomi, yhä ahtaammaksi supistuva.

   Muuan toimittaja sanoi viime viikolla, kun kysyttiin, että eikö tämä Suomi nykyään edustakaan liberaalia ajattelua, että eiköhän suomalainen ”liberalismi” nykyään ole enemmänkin samaa mitä Neuvostoliiton ja DDR:n pyhisssä kirjoituksissa ”vapaamielisyydellä” tarkoitettiin. Eikä se ollut sitä mistä esimerkiksi Karl Marx haaveili puhuessaan vapauden valtakunnasta.

    Maanantai-iltana taksi ajoi Bastiljin aukion kautta Place de la Républiquen luo hotellille. Bastiljin historia huutaa lausetta: Vapaus, veljeys, tasa-arvo! Tasavallan aukiolla Marianne-patsaaseen on kirjoitettu sanat: Liberté, Égalite, Fraternité.

    Jostakin syystä – mikä on täysi arvoitus – Suomessa sanaa ”vapaus” tulkitaan poliittisten suhdanteiden mukaisesti. Vapaudella ei tarkoiteta enää yksilön vapautta yhteisössä vaan pikemmin valtion ja julkisen vallan vapautta holhota yksilöitä kollektiivisen hyvän tavoittelemiseksi. Jos pitää valita yksilö vai valtio, Suomessa valitaan valtio - puolueen väristä riippumatta.

    Ja kun sanoja ryhdytään kieltämään ja valitsemaan, totalitaarinen komento odottaa nurkan takana. Liu'utaan pikku hiljaa pehmeään tyranniaan. Poliittinen eliitti - jopa se joka aikanaan saatiin liikkeelle vapautta hankkimaan - suhtautuu kansalaisiin holhoavasti, ikään kuin me suomalaiset olisimme jonkinlaisia eskimoita tai intiaaneja, jotka eivät pysty elämään omaa elämäänsä vapaasti ja vastuullisesti.

    Jos minulta otetaan sanat pois, mitä jää jäljelle?

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Puhdas järki.
Louvre.

Puolipilvisellä taivaalla puolittaisia pilviä.

    Alakerran terassilta kuuluu sanoja, kengät kopisevat jalkakäytävällä ja autot tyyttäilevät hitaammille: pois alta, minä tulen täältä!

    Viime viikolla Helsingin Sanomat järjesti talousseminaarin valtakunnan eliitille. Keskustelu oli asiallista ja paikoin jopa fiksua. Kunnes päästiin yleisön kysymyksiin. Hesarin öykkärimäinen päätoimittaja Kaius Niemi soimasi keskustelijoita siitä, että he eivät solvanneet eläkeläisiä näiden vastuuttomasta hyvinvoinnista ja ihmetteli, miksi paikalla olevat poliitikot eivät ryhdy tuumasta toimeen kurittamaan eläkeläisiä.

    No, Sanna Marinin johdolla paikalla olevat poliitikot sitten ryhtyivät päät lattiaan asti kumarrellen höykyttämään eläkeläisiä. On se kauheaa että 30-vuotiaiden pitää perustaa perhe ja ostaa asunto ja ottaa ehkä lainaa, vikisi Sanna Marin.

    Onhan se kauheaa. Eikö meistä jokainen ole 30-vuotiaana tehnyt sitä samaa? Ennen kuin oli subjektiivisiä oikeuksia siihen tai tähän. Siis silloin kun piti itse maksaa kaikki eikä odottaa julkista tukea.

    Oleellisempaa kuitenkin oli huomata, kuinka Helsingin Sanomien päätoimittaja vääristeli tosiasioita tarkoittaessaan hyvää. Hän vetosi viimevuotiseen Suomen Pankin tutkimukseen, jossa väitettiin, että nuorempien sukupolvien tulot ovat vähentyneet ja vanhempien, erityisesti eläkeläisten nousseet.

    Professori Roope Uusitalo käytti samaa aineistoa kuin pankin tutkijat ja päätyi aivan vastakkaiseen tulokseen kuin nämä. Uusitalon johtopäätös oli, että kun tulojen kehitystä tarkastellaan vuodesta 1990 vuoteen 2013 ja jätetään opiskelijat (joiden määrä on kasvanut valtavasti ja joiden tulot kasvat yleensä heti kun he valmistuvat) pois, ”eri ikäluokkien tulot kasvoivat suurin piirtein samaa vauhtia vuodesta 1995 vuoteen 2008”. 
    "Kadotettu sukupolvi" on harhanäky SP:n tutkijoiden ja Kaius Niemen silmässä.

    Uusitalon viesti sekä Suomen Pankin tutkijoille että Helsingin sanomien toimitukselle kuului näin: ”Silloin kun löytää huikean tuloksen (mitä nuorten tulojen 20 vuoden nollakasvu olisi) pitäisi hälytyskellojen soida jossain ja tuloksia tarkastella toisenkin kerran ennen kun ne päätyvät Hesarin pääkirjoitukseen ja muuttuvat yleiseksi ’viisaudeksi’. Jaksan aina muistuttaa vertaisarvioinnin tarpeesta silloin kun tutkimuksessa puhutaan tärkeistä teemoista. Seminaariesitelmä kriittiselle tutkijayleisölle on jo hyvä alku - ehkä nämä analyysit on sellaisen läpi Pankissa käyneetkin. Ja jos eivät, ehkä tässä olisi Pankille pieni kehittämisen kohde.”

    On aika kauheaa, että Helsingin Sanomien päätoimittaja perustaa lehden eläkeläisvastaisen agendan vääriin tutkimustuloksiin. Vielä kauheampaa on jos tai kun media sanelee poliitikoille agendan noudatettavaksi.

Suomi on kummallinen Suomi.

    Me olemme kummallisia suomalaisia. Me alistumme kaikkeen mitä eliitti sanoo, varsinkin jos sen kerrotaan koituvan parhaaksemme.

    Suomalaisen elitiin puheessa yksilö ristiinnaulitaan kollektiivisista synneistä. Et saa syödä lihaa koska Itämeri pilaantuu. Et saa syödä sokeria, koska lihot ja se maksaa julkiselle terveydenhoidolle. Et saa juoda olutta, koska moraali rappeutuu. Et saa puhua ”miehistä” koska naisetkin ovat olemassa. Et saa ajaa autolla, koska taivas ei pidä siitä. Et saa lukea viihdettä, koska se tyhmentää. Et saa myrkyttää tuhoeläimiä, koska se on syntiä. Et saa ostaa halpoja vaatteita, koska ne tehdään kehitysmaissa. Et saa käydä pikkuruisessa saunassasi, koska Helsingin Sanomien toimittajien mielestä vain yleinen sauna on saunakulttuuria. Et saa…

    No, mitä sinä saat tehdä?

    En minä tiedä, todellakaan. Pitää kysyä Kaius Niemeltä, Sanna Marinilta ja Ylen tulevalta päätoimittajalta, joka jo ehti kieltämään pahat sanat.

Pakina oli tässä, juna lähtee etelää kohti lauantaina.

    Pariisi on kallis paikka. Terassit täynnä päivällä, iltapäivällä ja illalla. Elämä ei kuihdu.

    Historia on askel jonka otit.

    Tulevaisuutta ei ole kunnes otat toisen askeleen.

    Muista että myös viaton on synnintekijä.

    Ei saa nauttia, pitää ajatella kollektiivisesti ilman tunteita. Kannattaa luopua omista ajatuksistaan hyvän sään aikana.
    Hyviä säitä kannattaa kuitenkin odottaa, niin kuin lohta pyydystää, vaikka ei saisikaan.

    

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Puhdas tunne, viattomuus.
Louis Auguste Lévêquen Nymfi, 1866. Tuileries.

Kuopan reunalla kuopassa

[puuta & heinää]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Ole varuillasi: kun katsot kuoppaa, se katsoo takaisin, sinua.

    Kuka näin sanoikaan?

    Kenties asialla oli liikenneministeri Berner suunnitellessaan uutta tieinfraa tai filosofi Nietzsche, jonka mielestä pitää varoa ettei hirviöitä vastaan taisteleva itsekin muutu hirviöksi.

    Yhtä kaikki, toukokuussa ajeltiin tietä 474 Vihtarista Savonrantaan. Kun on tottunut ajamaan yksi- ja kaksinumeroisilla valtaväylillä, tien 474 huono kunto yllätti ja kauhistutti. Kuoppien väistäminen oli melkein mahdotonta. Teki mieli pysähtyä, katsoa kuopan reunalta sen pohjalle ja kirota.

    Olisiko kuitenkin parasta kääntää selkä pahalle? Katsoa toisaalle ja tyytyä liikkumaan yksi- ja kaksinumeroisilla maanteillä?

Maailman voi selittää monella tavalla.

    Olemme tottuneet puhumaan painovoimasta. Maa vetää sinua puoleensa. Aurinko vetää meitä kaikkia. Galaksin keskus vetää aurinkoa.

    Kun heittää kiven ilmaan se putoaa maan kamaralle.

    Pitää varoa ettei se putoa omaan päähän.

    Mutta nyt luen Tiede-lehdestä (9/2017) ettei painovoimaa (voimana) ole olemassa. On vain kuoppia maailmankaikkeuden rakenteessa.

    Kari Enqvist kertoo artikkelissaan Gravitaatioaallot olivat vuosisadan urakka, kuinka Albert Einstein marraskuun 25. päivänä vuonna 1915 esitti yleisen suhteellisuusteorian perusteet Preussin tiedeakatemian kokouksessa. Einstein ennusti, että tietyissä oloissa painovoima eli gravitaatio aaltoilee.

    Enqvist sanoo, että liike muokkaa avaruuden rakennetta, ajalla ja avaruudella on sisäisiä ominaisuuksia, jotka riippuvat aineesta ja energiasta. "Painovoima on ajan ja avaruuden rakenteen ilmentymä."

    Esimerkiksi meidän aurinkomme painaa massansa avulla avaruuden kudelmaan kuopan. Maapalloa ei vedä puoleensa aurinko vaan se, että maapallo kiepsahtaa auringon luomaan kuoppaan. Maapallo kiitää kuopan reunamaa kuin surmanajaja pöntössään.

    Enqvist kertoo, että vuonna 2005 Ligo-observatorion laitteisto mittasi painovoiman ”luonteen” ja todisti että kysymyksessä on painovoima-aallot.

    Katsomme taivaalle emmekä tajua seisovamme kuopassa.

    Liikettäkään emme huomaa, tunne. Sillä tuntuuko sinusta, että kierrämme 220 kilometrin sekuntivauhdilla aurinkokuntamme mukana galaksin keskustaa?

    Eikä tukkani ole putkella tässäkään vauhdissa.

    Sitten toisaalta, niin kuin Juha Pekka Lunkka kertoo kirjassaan Maapallon ilmastohistoria, maapallon kuoriosa liikkuu koko ajan hitaasti. Koko Suomi siirtyy Euraasian mukana koilliseen kolme sentimetriä vuodessa. Sadan miljoonan vuoden päästä Suomi sijaitsee nykyisen Taimyrin niemimaan pohjoispuolella Siperiassa.

    Aurinkokunnan kovassa vauhdissa ajaudutaan hitaasti pakkasten puremaan Siperiaan.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Äärimmäinen ja normaali, elämän reunat, sopeutumisen rajat.

    Tarvitaan muutoksia, mutta tukeudutaan vanhaan ja siihen mikä pysyy ennallaan. Aivotkin tarvitsevat virikkeitä, mutta vain tietyssä määrin, sillä perustilana on muuttumattomuus, entinen olo.

    Oleellisen muutoksen huomaa vain silloin kun suurin osa ympärillä olevasta pysyy paikallaan, on entisen kaltainen. Jos kaikki muuttuu, ei mikään muutu tai ainakaan sitä ei huomaa.

    Kuinka moni meistä tajuaa kävelevänsä auringon painaman kuopan reunaa myöten?

    En minä ainakaan. Vaikka kävelen noin 5,5 kilometrin tuntivauhdilla normaalioloissa, en huomaa että kuopan pohja häämöttää. No, pitäisi kävellä pidemmmälle, kauemmin, loputtomasti.

    Se tietysti lohduttaa, että kiidämme - sen lisäksi että pyörimme hurjasti itsemme ympäri ja melkoisella vauhdilla aurinkoa - 220 km sekunnissa galaksia kiertäessä. Siihen nähden F1-autot matelevat kuin etanat.

Katsot sinitaivaalle valkoisten pilvien ohitse: näetkö kuopan reunan?

    Jos näet, katsooko sieltä joku sinua takaisin?

    Jos katsoo, heilutatko ”hänelle” kättä?

    Jos heilutat, vasenta vai oikeaa?

    Hyvä on, mutta en osaa sanoa kumpaa pitäisi.

    Vasen on yhtä oikea kuin oikea on vasen.

    Tämä johtaa ajatukseen, että kenties demokratiakin on vain eräänlainen painuma, kuoppa ihmisten yhteiselämän ”aika-avaruudessa”. Me luulemme tietävämme sen voimakkuuden ja suunnan, vaikka sitä ei näe eikä sitä voi haistaa eikä tunnustella. Kaikki riippuu ajasta ja liikkeestä, niin kuin Einsteinin suhteellisuusteoria sanoi ja ennusti.

Kun istuu matalalla, ei voi pudota korkealta.

    Kataloniassa valmistaudutaan äänestämään itsenäisyydestä lokakuun ensimmäisenä päivänä. Se on sunnuntai.

    Espanjan perustuslain mukaan kyseessä on laiton toimitus.

    Mitä Katalonia on? Tai Espanja? Tai Eurooppa?

    Juan Luis Cebrián, kirjailija, toimittaja ja johtaja, mietti jokin aika sitten El País -lehdessä miten valtioiden historiaa on eletty kahden vastavoiman puristuksessa: yhtäällä on valistuksen henki johtamassa demokraattisiin ihanteisiin, toisaalla on nationalismin kaipuu oman itsen määrittelyyn, identiteetin tuntemukseen.

    Kataloniassa kuljetaan nyt jälkimmäistä tietä. Liput liehuvat ja marssin askeleet jymisevät katukiviä vasten.

    Cebrián kertoi kuinka 1980-luvun alussa El País -lehti järjesti Gironassa seminaarin, jossa kaksitoista viisasta keskittyi määrittelemään mitä Espanja on. Kolmen päivän päästä todettiin yksimielisen erimielisinä ettei Espanjaa ole olemassa. Vähän myöhemmin Cebrián oli Venetsiassa Jacques Delorsin johtamassa kokouksessa, missä sata kansanedustajaa yritti määritellä mitä Eurooppa on, mitä se tarkoittaa.

    Viikon kokouksen jälkeen todettiin ettei Eurooppaa ole, ellei se sitten ole pelkästään unelma tai sotien ja kilpavarustelun synonyymi. Kokouksen viimeisessä istunnossa Jorge Luis Borges muistutti, että eihän Amerikkakaan ole muuta kuin se minne päästäkseen Eurooppa nosti purjeensa. Se kai oli unelma Euroopasta.

    Olemme espanjalaisia ja eurooppalaisia, Cebrián päättelee.

    Sen pitäisi riittää.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2016.
Kerrostalo Barcelonassa -
itsenäisyyden liput vähemmistönä.
Enemmistö vaikenee.

Viime viikolla Espanjassa julkistettiin El Paísin tilaaman mielipidetiedustelun tulos: suurin osa katalonialaisista pitää kansanäänestystä itsenäisyydestä laittomana ja pätemättömänä.

    Merkille pantavaa tuossa tiedustelussa oli, että nuorista, alle 34 vuotiaista, kaksi kolmesta epäilee kansanäänestyksen laillisuutta. Sitä vastoin 54-64 vuotiaat suhtautuivat äänestykseen suopeimmin.

    Eikö tämä muistuta Brexit-äänestystä? Siinäkin vanhempi väki päätti nuorison vastuksesta välittämättä valita nationalismin kansainvälisyyden sijasta. Identiteetin hakeminen voitti valistuksen hengen.

    On myös kysytty, miksi katalonialaisten enemmistö on hiljaa kun vähemmistö kulkee liput liehuen Ramblalla. Monet vastaavat, että enemmistö ei ”uskalla” vastustaa aggressiivista vähemmistöä. Toisinajattelu lippuja liehuttavien agitaattoreiden edessä on vaikeaa, koska ihminen haluaa rauhaa ja siksi sopeutuu, vaikka tajuaisi että tuossa joku yrittää kaapata vallan kepulikonstein.

    Sama on koettu aikaisemmin yhtä hyvin Pietarissa kuin Berliinissä. Enemmistö sopeutuu vähemmistön väkivaltaan ja menettää itsensä pahalle.

Etsiskelin Mika Waltarin kirjoituksista juna-aiheista runoa.

    Sellaisen löytää helposti: Waltari rakasti liikettä eteenpäin.

    Mutta samalla "löysin" Waltarin matkakertomuksen Weimarin runoilijakokouksesta vuodelta 1942.

    Waltarin lisäksi suomalaisvaltuuskuntaan kuuluivat V.A. Koskenniemi, Maila Talvio, Viljo Kajava, Tito Colliander, Yrjö Soini ja Örnulf Tigerstedt. Suomalaisia kirjailijoita pidettiin natsi-Saksassa kaikin puolin hyvänä. ”Nykyisessä Saksassa on paljon huumoria”, Waltari kirjoitti matkan jälkeen Suomen Kuvalehdessä, ”ja iloinen nauru kuittasi aina kommellukset. Jotakin ainutlaatuisen suuripiirteistä, vapaata ja huoletonta oli kokouspäivien atmosfäärissä.”

    Kokous huipentui suuressa Weimar-hallessa sunnuntaina lokakuun 11. valtakunnanministeri Joseph Goebbelsin juhlapuheeseen.

    Goebbelsin puhe painui Waltarin mieleen ”tyynessä maltillisuudessaan ja kaikkia kiihkoilevia eleitä karttavassa esityksessään”. Se - ja koko kokous – vakuutti Waltarin, ”ettei sitä uutta Eurooppaa, joka nyt on hahmottumassa, suinkaan laadita jonkun valmiin respetin mukaan, vaan koko Euroopan voimavarat tahdotaan koota, jotta kukin kansa toisi siihen oman osuutensa hedelmällisessä ja toverillisessa yhteistyössä”.

    Waltari kirjoitti, että ”jokaisella maalla on omat tapansa ja omat arvonsa, ja uusi Saksa tunnustaa täysin niiden arvon, koska ne vuorovaikutuksessa keskenään tulevat vaikuttamaan uuden elämänsisällyksen rakentumiseksi”.

    Oli vapauttavaa ja rohkaisevaa vakuuttautua tästä kaikesta, Waltari tiivisti Weimarin ”kauniin” matkan kokemuksensa.

    Suomalainen älymystö oli onnellisesti rähmällään Goebbelsin jalkojen juuressa syksyllä 1942.

Edellä kirjoitettu ei ole mikään paljastus. Panu Rajala on loistavassa Waltari-elämäkerrassaan Unio mystica käsitellyt Weimarin kokouksen pätevästi ja kaihtelemattomasti.

    Enkä ota asiaa esille moittiakseni jälkiviisaasti Waltarin kaltaisia älypäitä poliittisesta sokeudesta tai piittaamattomuudesta. Mutta jos kansan parhaimmistokin mukautuu totalitaarisen valtion pyrkimyksiin sinisilmäisesti tai vaikkapa varauksinkin, niin miten voisi vaatia että ”tavallinen” kansa, yksilöt siellä ja täällä, pystyisi nousemaan tyranniaa vastaan tai edes havaitsemaan sen olemassaolon?

    Ihminen, yksilö pyrkii aina sopeutumaan vallitsevaan tilanteeseen. Toisinajattelijan rooli ei houkuttele, koska se johtaa laumasta erottautumiseen ja erottamiseen.

    On syytä kai todeta sekin, että me hyppäämme mieluummin voittajan vankkureille kuin lysähdämme häviäjän rekeen. Kun näyttää että jokin voima tai liike on voitolla, siihen on mukavan helppoa samaistua.

    Kyllä kai niin Paavolainen kuin Waltarikin halusivat tunteillaan heittäytyä voittajan kyytiin, vaikka järki olisi varoittanut mistä tahansa.

    Kuljemme vauhdilla yhteisen kuopan reunaa myöten emmekä huomaa alamäkeä lainkaan.

Sitten se runo.

    Näin Waltari kirjoitti Juna-runossa v. 1928:

Päivässä ja yössä

halki Euroopan,

jyskiväin vaunujen edessä

jättiläisveturi,

radan varrella lennätinlankojen laulu.

Lyypekin vaaleanvihreät puistot

ja oudosti leikatut puut,

synkät, uhmailevat työmiehenkasvot.

Hampurin asemahalli

valtavin, jyrisevin seinäpinnoin.

Lentävät kilometrimerkit,

Cologne.

...

                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Viiruja ajan poskella

[mitä jos?]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Ja sitten: mitä muutakaan tarinat ovat kuin viiruja ajan poskella?

    Jääkauden naarmut näkyvät kallioriutan kyljessä eivätkä aallot pese niitä pois, niin kuin ei toistuvasti satunnainen elämäkään pese pois tarinoiden jälkiä, emmekä silti tiedä mitä niiden takana ihmisessä on, niin kuin emme tiedä emmekä näe laineiden kostuttaman kallion sisälle.

    Kuljet suuressa kirjakaupassa ja ihmettelet kuka näitä tarinoita oikein lukee ja kysyt kuka ne kirjoitti ja miksi.

    Siihenkään ei ole vastausta, paitsi kirjanpidollisessa merkityksessä.

Syksy käännettiin päälle kuin nappulasta.

    Sunnuntaina luen aamusella lehteä. Radiossa soitetaan Seija Simolaa. Pilvien alla on vielä hieman hämärää.

    Jostakin välähtää valoa.

    Ääreisnäkö havahduttaa lukijan. Katson ikkunasta. Suuri, ruskeasävyinen lintu lentää kohti kuistin ikkunaa ja vetää sitten ylös kuin epätoivoinen lentäjä, joka huomaa liian myöhään eteen ilmestyvän esteen.

    Lintu katoaa sekunnissa. Verkkokalvolle jää kuva, ehkä siinä oli kaksi lintua, epämääräiset hahmot.

    Keskipäivällä, kun kuulas syyspäivä aukaisee taivaankannen, menen ulos haistelemaan ilmaa. Silloin näen maassa, mustaherukan oksien alla makaavan varpushaukan. Sen vieressä on räkättirastaan jäännökset, sulkia ja untuvia pitkin nurmikkoa.

    Murhenäytelmän saalistaja ja uhri, molemmat kuolleet. Kuuluuko metsästäjä saalilleen?

    Varpushaukka on harmaa sävyltään. Miksi lentävä lintu näytti ruskealta?

    Oliko kysymys sittenkin triangelidraamasta? Varpushaukka nappasi räkättirastaan ja sai peräänsä kanahaukan, joka on näillä kulmilla pelotellut pienempiään.

    Varpushaukka pakeni henkensä edestä. Kanahaukka sai sen kiinni. Saalis päätyi kanahaukan suuhun. Varpushaukka jäi makaamaan nurmikolle pihlajanmarjoilla koristeltuna.

Tarinoiden ihminen, elämä.

    ”Hänen komeilla kasvoillaan on todellakin jotakin yksinäisestä sudesta”, kirjoitti Philip Kerr The Sunday Timesissä kevällä 1989. ”Jotakin surullista, mutta samaan aikaan valpasta, voimakaspiirteistä ja hyvin älykästä. Hän vaikuttaa toiselta mantereelta saapuneelta – vaikutelmaa vahvistavat hollantilaiset pikkusikarit, joita hän polttaa loputtomasti, ja hänen työhuoneensa askeettinen, melkein skandinaavinen sisustus.”

    Kerr haastatteli New Yorkissa Paul Austeria, jonka tuore romaani Kuun maisemissa oli juuri ilmestynyt. Samana vuonna Kerr itse julkaisi ensimmäisen Berliini-noirinsa March Violets (suom. Liekit Berliinissä).

    Monet eivät usko, Auster sanoi, mutta elämäni tuntuu koostuvan sattumista. Luulen että useimpien elämä on sellaista… ja me todellakin olemme olemassa sattumalta.

    Ihmisinä ahnehdimme tarinoita, Auster perusteli kirjoittamistaan Kerrille. Samalla tavalla luomme itsestämme itsellemme kertomuksen, jonka juonta seuraamme päivästä toiseen. Ne, jotka kadottavat kertomuksensa eivätkä pysty seuraamaan tarinansa lankaa, sairastuvat ja hajoavat moneksi persoonallisuudeksi.

    Kerrin mielestä Austerin proosan saavutus on toteamus siitä kuinka kirjoittaminen ja kirjojen lukeminen tarkoittaa perimmiltään ajan kuluttamista keinovalossa, jotta välttäisimme ikävystymisen.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Metsästäjä kuuluu saaliilleen!

Komein lause – virke josta ei pääse ikinä eroon – Austerin ensimmäisessä romaanissa Lasikaupunki kuului: ”New York oli tyhjyys, jonka hän oli luonut ympärilleen, ja hän käsitti ettei ikinä enää haluaisi poistua sieltä.”

    Kummallisessa omaelämäkerrallisessa ja esseemäisessä esikoisteoksessaan The Invention of Solitude (1982) Auster lainasi Pascalia, jonka mukaan ihmisen kaikkinainen murhe kumpuaa vain yhdestä asiasta: ”siitä että hän ei pysty olemaan hiljaa huoneessaan.”

    Tuostako tyhjyyden pelosta tarinat syntyvät, kirjoitetaan?

    New York -trilogian kolmannessa romaanissa Lukittu huone Auster jahtasi ihmisen selittämisen mahdollista mahdottomuutta: ”Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa – jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.”

    Kenenkään elämä ei lopulta ole pelkistettävissä muuhun kuin itseensä, Auster kirjoitti samassa romaanissa myöhemmin. ”Eli elämässä ei ole mitään järkeä.”

    Ei mitään järkeä yksilön kannalta; toki siinä on järkeä ihmislajin kannalta. ”Elämästä oppii lopulta juuri sen, kuinka omituista se on.”

    Tarvitaan siis omaelämäkerrallisia tarinoita, jotka eivät ole kuitenkaan oman elämän kertomuksia. Vai tarvitaanko? Onko fiktio muuta kuin elämästä pakenemista?

    Kun Philip Roth julkaisi ”omaelämäkerrallisen” romaanin Väärin ymmärretty mies, englantilainen Martin Amis sanoi siitä: ”Se on omaelämäkerrallinen romaani siitä millaista on kirjoittaa omaelämäkerrallisia romaaneja. Kysymys kuuluu: tarvitsemmeko uudenlaista omaelämäkertaromaania? Olemmehan näyttäneet pärjäävän aika mukavasti vaikkei sellaista ole näkynyt maisemissa.”

Paul Auster aloitti pienimuotoisesti yhdistellen Kafkaa ja Chandleria ja päätyi lopulta tänä vuonna mammuttimaiseen romaaniin 4321, aivan kuin jahtaamalla ihmisen päässä uivaa valkoista valasta riittävän kauan syntyisi ”suuri amerikkalainen romaani”.

    Mutta syntyykö se pelkästään ihmettelemällä minkälainen ”minä” olen? Kuinka monta kertaa kannattaa kysyä: mitä jos?

    Philip Rothin alter ego, kirjailija Nathan Zuckerman omisti elämänsä omasta elämästään kirjoittamiseen ja päätyi tietysti umpikujaan tajutessaan, että oma elämä oli jäänyt elämättä: ”Jos siirryt pois itsestäsi, et voi olla kirjailija koska juuri henkilökohtainen aines pistää sinut kirjoittamaan, ja jos roikut yhtään kauemmin henkilökohtaisessa aineksessa, katoat suoraan omaan perseeseesi.” (Anatomian oppitunti.)

    Roth keksi Zuckermanille yhä uusia ”elämiä”, vähän niin kuin Auster nyt keksii mammuttiromaaninsa päähenkilölle Fergusonille tai sellaiseksi nimetylle.

    Yhdellä ihmisellä ei kuitenkaan ole vaihtoehtoisia elämiä jälkeenpäin katsottuna. Vaihtoehtoiset tiet suljettiin pois silloin, kun käännyit eräänä sateisena iltapäivänä tienristetyksessä vasempaan etkä oikeaan, suoraan eteenpäin kävelemisestä puhumattakaan.

    Elämättä jääneiden elämien muisteleminen tietysti harmittaa. ”Ihmisellä ei ole vain yhtä ainutta elämää”, sanoi Chateaubriand jota Auster lainasi romaaninsa Illuusioiden kirja mottona. ”Hänellä on niitä useita perätysten ja se on hänen kurjuutensa syy.”

    Olen pikkumaisen tosikko kun huomaan ajattelevani, että Paul Auster on unohtanut aiemmin kirjoittamansa ja siteeraamansa viisaudet kirjoittaessaan mahdottoman romaanin 4321.

    Ei ihmisellä ole vaihtoehtoisia elämänpolkuja sen jälkeen kun hän on elänyt elämänsä. Tästä syystä, tästä havainnosta johtuen luultavasti jätän Austerin uuden romaanin lukematta. Historiaa voi tulkita, sen voi pettää mutta totuutta ei pääse karkuun.

    Ja kuitenkin… mitä jos?

Varpushaukka pakeni kangistuvin siivenlyönnein kanahaukkaa, sen sydän läpätti pelosta sen yrittäessä väistää tiiliseinää ja sen kynsissä räkättirastas tempoilii kuolemaa odottaen.

    Perässä lentävä kanahaukka tunsi voimansa ja mahtinsa. Sitä melkein nauratti kun se huomasi, että pakeva lintu lentää ikkunaan, jossa toistui maiseman peilikuva.

    ”Vitsinä ei ole se”, Zuckerman pohtii romaanissa Anatomian oppitunti, ”että kaikesta on tultava kirja. Vaan se, että kaikesta voi tulla kirja. Ja ettei sitä lasketa elämäksi ennen kuin siitä on tullut kirja.”

    Melkein saman ajatuksen löytää Austerin Lukitusta huoneesta: ”Joku on sanonut, että tarinat tapahtuvat vain sille, joka pystyy kertomaan niitä. Samalla tavalla kokemukset ehkä sattuvat sille, joka pystyy kokemaan ne.”

    Jos näin on, ja kun näin on, asetamme ikiomalle kertomuksellemme ja pakolle seurata sen ilmaisemaa juonta päivästä toiseen aikamoisia vaatimuksia, ei vain siksi että osaamme kuvitella kaikenlaista vaan myös ja nimenomaan siksi, että kertomuksen kertominen itselle vaatii hienon hienoa kieltä, sen itse-esittämistä ja itse-ymmärtämistä.

    Ehkäpä juuri tätä itselle kertomisen vaikeutta, melkein mahdottomuutta, Paul Auster yritti kuvata esikoisteoksessaan:

    ”Yksinäisyyden keksiminen.

    Hän haluaa sanoa. Sanoakseen että hän tarkoittaa. Niin kuin ranskassa ’vouloir dire’, mikä tarkoittaa kirjaimellisesti ’tahtoo sanoa’, mutta mikä tarkoittaa itse asiassa ’tarkoittaa’. Hänen tarkoituksensa on sanoa mitä haluaa. Hän haluaa sanoa mitä tarkoittaa. Hän sanoo mitä haluaa tarkoittavansa. Hän tarkoittaa mitä hän sanoo.”

4312: takakansi

///

Paul Auster: Illuusioiden kirja (2002). Suom. Erkki Jukarainen. Tammi, 2002.

Paul Auster: The Invention of Solitude (1982). faber and faber, 1988.

Paul Auster: Lasikaupunki (1985). Suom. Jukka Jääskeläinen. Tammi, 1988.

Paul Auster: Lukittu huone (1987). Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. Tammi, 1989.

Paul Auster: 4321 (2017). Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi, 2017.

Philip Kerr: Searcher for meaning in the mean streets. The Sunday Times, 16.4.1989.

Philip Roth: Anatomian oppitunti (1983). Suom. Rauno Ekholm. WSOY, 1985.

Puun juurella

[symbolien tuuhea pensaikko]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Rakentelen pakinaa kuin aloitteleva luistelija kirkkaalla jäällä.

    Kaarros sinne, toinen tänne, horjahdus, poski jäätä vasten, kylmä kosketus.

    Elämää puun juurella: aina eletään jonkun puun katveessa, vaikka meri näkyisi ja kallioiden kiviviirut. Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa, mutta puun juurella herätään yhä uudestaan. Elokuun lopulla maa, multa, nurmi tuoksuvat menneeltä kesältä. Tulevien lämmöstä ei tietoa.

    Pilvet lipuvat taas etelästä pohjoiseen. Hetken lämpenee. Vaahteran lehdet keinuvat leppeässä tuulessa.

    Pitäisi nähdä metsä puilta, sanotaan.

    Kaikenlaista viisasta sanotaan.

    Ymmärtäminen on toinen juttu.

Olen asunut tämän vaahteran juurella pian 14 vuotta. Onko se paljon vai vähän?

    Isäni Osmo istutti omenapuun takapihalle Museokadulla vuonna 1946 mentyään naimisiin äitini Merin kanssa.

    Puu kasvoi korkeutta ja peitti näkymän Sapokkaan, merelle.

    Viimeisinä vuosinaan äitini toivoi pojiltaan, että melkein 70 vuotias omenapuu kaadetaan. Saadaan valoa lisää, hän sanoi. Täällähän on ihan pimeää.

    Pojat eivät kaataneet. Miten sitä nyt noin vanhaa puuta. Meidän ikäistämme.

    Äiti sairastui, kuoli, asunto myytiin. Nyt uudet omistajat ovat kaataneet 70 vuotta vanhan omenapuun. Luultavasti Sapokkaan näkyy hyvin. Onnellinen katsoo kaunista maailmaa.

    Puiden katveessa aluskasvillisuutta kuin symboleja, joita emme ymmärrä.

Mikä muuttuu kun kaikki muuttuu?

    Kaikki?

    Ei mikään?

    Otetaanpa etäisyyttä, unohdetaan nyt-hetki, tartutaan vanhoihin sanoihin; niiden elinvoima hämmästyttää. Ovatko sanat siis vahvempia kuin puut, jotka kasvavat kunnes ne kaadetaan tai kaatuvat omia aikojaan? Vai johtuuko sanojen pitkä ikä siitä, että ne ovat symboleja? Ovat enemmän kuin sanoja? Puut ovat metsä.

    Saadakseni etäisyyttä nyt-hetkestä luen kiinalaisen Po Chü-in runoja. Hän oli virkamies, kirjastonjohtaja, käskynhaltija ja ... runoilija. Po syntyi v. 772 ja kuoli 846.

    Noin 1200 vuotta sitten hän kysyi ystävältään apua vaikeaan probleemaan:

Istutin orkidean, marunaa minä en istuttanut,

mutta kun orkidea kasvoi, kasvoi myös maruna.

Niiden juuret kasvoivat pitkiksi

                    ja punoutuivat toisiinsa,

niiden varret ja lehdet kietoutuivat vehmaina yhteen,

orkidean tuoksuva varsi peittyi

                   marunan haiseviin lehtiin.

Päivät ja yöt ne kasvoivat pituutta ja leveyttä.

Jos kitken marunan pois, pelkään orkidean vahingoittuvan,

kun kastelen orkideaa, pelkään ravitsevani marunaa.

En siis voi kastella orkideaa

enkä kitkeä marunaa.

Vaikka mietin miettimistäni, en tiedä mitä tehdä.

Mitä sinä ehdottaisit?

    Po esittää yksinkertaisen kysymyksen. Ongelma on konkreettinen, ei abstraktinen, ei teoreettinen.

    Mutta mistä johtuu, että luen sen vertauskuvana? Syvällisenä toteamuksena elämän, politiikan, kasvamisen moninaisuudesta – kompromisseista joita ei haluaisi tehdä, mutta jotka pitää tehdä koska marunaa ei voi tappaa vaurioittamatta orkideaa eikä orkideaa ravita auttamatta myös marunaa tukahduttamaan sitä edelleen.

    Puun juurelle ei paista aurinko.

    Lehdet keinuvat tuulessa, vielä ei sada lunta.

    Kompastelen symboleihin kuin aloitteleva luistelija jään pintaan ilmestyneeseen railoon.

                                                        Kyösti Salovaara, 2017.

Tuoreessa pamfletissaan Timothy Snyder opetti meitä vastustamaan tyranniaa, sen syntymistä.

    Kahdeksantena oppilauseena oli kehoitus ”erottautua” porukasta. ”Jonkun täytyy”, Snyder kirjoitti. ”On helppoa seurata muita. Voi tuntua kummalliselta tehdä tai sanoa jotain poikkeavaa. Vapaus kuitenkin edellyttää tyytymättömyyttä. Muista Rosa Parks. Esimerkkisi ansiosta status quon lumous voi murtua ja saat seuraajia.”

    Erottaudu, älä kulje porukan kannoilla, älä piiloudu sakin keskelle ollaksesi turvassa.

    Helpommin sanottu kuin tehty.

    Snyder otti esimerkin 1930-luvun Euroopasta. Eri maiden johtajat tekivät rauhan Adolf Hitlerin Saksan kanssa. Mukauduttiin, ihailtiin – oltiin samassa porukassa.

    Mutta jääkö Snyderilta historiantutkijana jotakin huomaamatta?

    Mitä jos marunaa ja orkideaa ei pysty erottamaan toisistaan tappamatta molempia?

    Suhtautuuko Snyder liian kevyesti historian opetuksiin ja siihen ettei sen opetuksista voi aina oppia?

    Muistetaan miten Heikki Ylikangas luonnehti historian kahtalaisuutta: siinä on aina sekä jotakin toistuvaa että jotakin ainutkertaista eikä kukaan pysty omassa ajassaan, elettävässä hetkessä tietämään mikä on mitäkin. Vasta jälkeenpäin tiedämme, mikä oli ainutkertaista, mikä historian saatossa toisen ja kolmannen kerran tapahtuvaa.

    Kuinka kitkeä maruna, jos ei tiedä kumpi juuri kuuluu orkidealle ja kumpi marunalle? Pitääkö pujoa ravita vaikka se tukehduttaa orkidean ja pilaa sen tuoksun?

Olivatko eurooppalaiset johtajat 1930-luvulla Hitlerille ”hyödyllisiä idiootteja”? Vai olivatko he vain muuten hyvää tahtovia ihmisiä, joita nyt jälkeenpäin pidetään idiootteina?

    Kuka heittää ensimmäisen kiven….?

    Antony Beevor toteaa kirjassaan Toinen maailmansota, että kapitalismin kriisi ensimäisen maailmansodan jälkeen joudutti liberaalien demokratioiden kriisiä. Suhteellinen vaalitapa sirpaloitti ja heikensi valtioita. Jotkut demokratioista eivät kestäneet yhteiskunnallista myllerrystä. ”Hajottavilla vaihtoehdoilla on taipumus nujertaa kompromisseille perustuva demokraattinen maltillisuus”, Beevor sanoo.

    Onko tämä piirre juuri sitä toistuvaa historiaa, ei ainutkertaista? Järjestelmän toimintatapaan liittyvä ”valuvika”?

    Hitler käytti häikäilemättä hyväkseen demokratian heikkouksia.

    Kun demokratiassa tehdään jatkuvasti kompromisseja, on vaikea huomata pelikentälle ilmestynyt toimija, joka ei välitä niistä eikä luota tehtyihin sopimuksiin. Hitlerille ei pistetty hanttiin, koska monet ajattelivat, että Saksaa kohdeltiin epäreilusti Pariisin rauhankonferenssissa. Brittejä ja ranskalaisia kauhistutti ajatus uudesta sodasta. Monet pelkäsivät että kommunistit valtaavat yhteiskunnan: laiha rauha Hitlerin kanssa tuntui paremmalta kuin vallankumous kotimaassa. Ja Itävallassa kansa oli jo vuonna 1918 äänestänyt Saksaan liittymisen puolesta – haittasiko mitään että kaksikymmentä vuotta myöhemmin Hitler kaappasi Itävallan? Sitähän kansa oli siellä halunnut!

    Ainutkertainen ja toistuva! Maruna ja orkidea! Hyvä ja paha! Harmaalla alueella on rauhallista, kukapa sotaa haluaisi?

    Neville Chamberlain oli hallituksineen valmis rinnakkaineloon Hitlerin kanssa. Hän oli Birminghamin entinen pormestari. Vanhanaikainen, suoraselkäinen mies.

    Chamberlainilta puuttui kyky tajuta, että muilla valtiomiehillä ei ollutkaan samanlaiset arvot kuin hänellä. Chamberlain ei ymmärtänyt ulkopolitiikkaa eikä sota-asioita. ”Chamberlain oli”, Beevor vetää yhteen, ”korkeine kauluksineen, edvardiaanisine viiksineen ja kokoon käärittyine sateenvarjoineen täysin pulassa kohdatessaan natsien räikeän armottomuudeen.”

    Myöhemmin Hitler oli vihainen kun Chamberlain ja Ranskan Édouard Daladier antoivat periksi. He ottivat Hitlerilta sodan pois, hän ei päässytkään haluamalleen sotatantereelle. Keväällä Hitler 1939 tuskaili: ”Olen nyt viisikymmentävuotias, tahdon sodan mieluummin nyt kuin viisikymmentäviisi- tai kuusikymmentävuotiaana.”

    Sodan hän sai, sittenkin.

Mistä me tiedämme kannattaako orkidea tappaa, koska marunaa ei pysty kitkemään? Mistä me tiedämme pitääkö orkideaa kastella silläkin uhalla, että maruna kukoistaa ja kenties ennemmin tai myöhemmin vie orkidealta elinvoiman? Mistä me tiedämme, että orkidean tuoksu on arvokkaampaa kuin marunan lehtien haju?

    Mistä me tiedämme mikä on ainutkertaista ja mitä toistuvaa?

    Mistä me tiedämme milloin porukasta pitää lähteä omille poluilleen?

    Mistä me….

Tuulee hieman navakammin, vaahteran oksat taipuvat ja lehdet värisevät.

    Pilvet juoksevat taivaalla pohjoiseen.

    Puun juurella ihminen miettii.

    Isä istutti omenapuun 71 vuotta sitten. Se kasvoi melkein 70 vuotta.

    Po kirjoitti Kiinassa runon 1200 vuotta sitten.

    Muistan omenapuun, nyt jo kaadetun.

    Pon runoa luen kuin nyt-hetken symboleja.

    Kun kaikki muuttuu, muuttuuko mikään?

                                                                              Kyösti Salovaara,  joulukuu, 2013.
Omenapuun kotitalo, Sapokan rannalla Kotkassa.

Antony Beevor: Toinen maailmansota. (The Second World War, 2012.) Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2012.

Po Chü-i: Kysymys ystävälle. Kokoelmassa Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.

Timothy Snyder: Tyranniasta. (On Tyranny, 2017.) Suom. Matti Kinnunen. 131 s. Siltala, 2017.

Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House, 2015.