torstai 23. maaliskuuta 2017

Veden mitta

[litraa, kiloja vai elämää?]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Eurooppa ja Afrikka -
 vesi yhdistää ja erottaa. 

Eilen vietettiin maailman vesipäivää.
    Vesi on filosofinen juttu; sen lisäksi että elämämme riippuu siitä.
    Veden päivänä seisoin Euroopan mantereen eteläisimmällä niemellä Tarifassa ja katselin Afrikan rantaa. Neljäntoista kilometrin matka kirkkaassa säässä näytti olemattoman lyhyeltä.
    Toivon ja pelon salmi, valon ja pimeän leikki, Gibraltar!
    Tuossa edessäni Välimeri muuttui Atlantiksi, Atlantti muuttui Välimereksi.
    Muuttuuko veden ”mitta” kun sille annetaan uusi nimi? Voiko merestä kauhaista samasta kohtaa ämpärillisen atlanttia ja toisen välimerta?
    Jos voi, mitä sanat oikeastaan tarkoittavat?


Tämähän on vesiselvää, sanotaan kun ajatellaan että kaikki on hyvin ja tiedetään mitä tarkoitetaan.
    Mutta onko vettä aina määrämäärä, niin kuin ainekin on häviämätöntä?
    Jos on, miksi toisilla, niin kuin suomalaisilla, on sitä yllin kyllin (liikaakin, jos minulta kysytään) ja toiset, sadat miljoonat kärsivät jopa juomaveden puutteesta?
    Onkohan vesi vallan kaltaista?
    Kun valta jaetaan, sen määrä ei lisäänny, vaan pelkästään vähenee; se osittuu, lientyy pieniksi paloiksi, joilla ei ole juuri mitään käyttöä. Kun demokratia viedään riittävän pitkälle (kun koirille ja kissoillekin annetaan äänioikeus), kenelle valta päätyy vai häipyykö se kokonaan?
    Mutta eihän vallatonta valtaa ole olemassa! Pienet vallan sirpaleet estävät näkemästä suuren.
    Kehäpäätelmän perästä kannattaa ottaa kylmä suihku.


                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.

Veden mitta on filosofiaa.
    Kaiken se kestää ja sietää kunnes kiukustuu.
    Kalastaja tarttuu vapaansa ja kokeilee siiman kireyttä.
    Laiva purjehtii länteen. Sen ruumat on pakattu täyteen.
    Korkealla Bobastrossa, El Chorron äärellä, maurien vallan raunioilla tekojärven pinta säteilee sinistä väriä, kuin elämä alkaisi tässä, täällä korkealla, melkein Jumalan sylissä.
    Ardalesissa monet joet kerätään mahtaviksi järviksi. Sateita odotellaan ja kun ne tulevat, veden voimaa pelätään.
    Sateen jälkeen media kauhistelee tuhoja. Kukaan ei muista iloita: nyt tekojärvet täyttyvät!
    Ihminen unelmoi paljosta. Kun unelma toteutuu, hän huokaa: Sitä saa mitä tilaa.


Malagan uudistettu museo on kunnostetussa komeassa tullitalossa.
    Museon näyttelyt keskittyvät paikalliseen arkeologiaan ja maalaustaiteeseen.
    Äkkipikainen tekee kaksi huomiota.
    Kun Espanjassa valloittajat vaihtuivat, he eivät koskaan tuhonneet edeltäjiensä saavutuksia. Paitsi sitten kun kristityt voittivat islamin kulttuurin.
    Mielenkiintoinen yksityiskohta. Veteen rakastuneet maurit rakensivat hienon kastelujärjestelmän Granadan seuduille, Alpujarrasin rinteille. Kun maurien valta nurjertui, annettiin säädös että jokaiseen kylään piti kuitenkin jättää kaksi mauriperhettä hoitamaan kastelujärjestelmää, koska kristityt eivät osanneet.
    Kastelujärjestelmä tuhoutui vähitellen.
    Malakan – kuten foinikialaiset paikkaa kutsuivat suomalaisen suuhun sopivasti – maalaustaiteessa näkyy yllättävä aukko. Jylhän perinteisestä tyylistä siirryttiin 1900-luvun alkupuolella suoraan abstraktiin taiteeseen ja impressionismi jäi kokonaan väliin. Johtuiko se keskiluokkaisen porvariston puutteesta?
    Tällainenkin ajatus lennähti mieleen. Se on kevyt kuin höyhen tuulessa.


                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2017.
Embalse del Guadalhorce.


Seisot tekojärven rannalla.
    Vedestä pitää kantaa huolta, tajuat.
    Onko viisauttakin määrä määrä? Jos on, mitä tapahtuu kun sekin jaetaan mahdollisimman monelle? Katoaako se? Muuttuu olemattoman vähäiseksi? Mikä on sitten kaikkitietävän Jumalan rooli kun viisautta jaetaan? Jääkö hänelle pelkkä seremoniamestarin tehtävä? Olla viisauden kuva, ei enempää?
    Seisot Välimeren ja Atlantin rajalla, merien välistä viirua et näe etkä kuule kuinka toinen muuttuu toiseksi.
    Rahtilaivan moottorit murisevat. Se vie elämää toiselta mereltä toiselle. Meitä ei kiinnosta kummalta kummalle. Ilman vettä elämän tarpeet eivät siirtyisi paikasta toiseen.
    Afrikan utuinen ranta pelottaa. Onko oikein kääntää sille selkänsä?
    Hyppään autoon ja ajan Andalusian valkeiden kylien tykö.


                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Bobastro.
Embalse Superior Tajo de la Encantada.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Ei rehellinen kirjoja kaipaa

[Jepulis, sanoi Descartes]


                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2013.
Totuus luonnollisessa valossa.
Vai onko kaikki sittenkin tulkintaa?
Myös valokuvan asetelma Madridissa?


Nythän on niin että...
    Siis nythän on niin, että ”rehellisen ihmisen ei tarvitse tuntea kaikkia kirjoja eikä hallita tarkasti kaikkea, mitä kouluissa opetetaan”, kirjoitti René Descartes jotain 380 vuotta sitten.
    Riittää kun ajattelee. Hiljaa itsekseen.
    Descartesin tutkielman nimi kuului: Totuuden tutkimus luonnollisella valolla.
    ”Hänen oppineisuudessaan olisi jopa eräänlainen puute, jos hän olisi kuluttanut liiaksi aikaa perehtyäkseen kirjallisuuteen.”
    Sanoi Descartes.
    Jepulis.


Meninkö liian suoraan itse asiaan?
    Täytyy ottaa takapakkia.
    Ostin pinon kirjoja, pokkareita. Niitä selailee kotiin päästyään mielikseen. Kunhan ei tarvitse suinpäin lukea alusta loppuun. Ymmärtämisestä puhumattakaan.
    Tai enhän ostanut pinoa vaan kirjoja, jotka voi asetella pinoksi. Jos ne laittaa pöydälle vierekkäin, se ei ole pino vaan topologinen asetelma. Siitä asetelmasta löytyy jännitystä, tietoa ja romantiikkaa. "Kirja on monta romaania:samalla kertaa sukuromaani, muistelma, kertomus... tarina rakkaudesta ja pimeydestä", eräässä kannessa lukee; ja lukija jää odottamaan... tarinan viettelyä.
    Kelpaa näin ollen lukea kaikenlaista, ellei ala pelätä mitä Descartes tarkoitti ”rehellisellä ihmisellä”.
    Mietitään.


Pinossa tai pöydälle aseteltuna on myös P.G. Wodehousen Kiitos, Jeeves, kolmen teoksen yhteislaitos. Sen ensimmäisessä romaanissa Jepulis, Jeeves (1934) pohditaan tarinan aloittamisen vaikeutta.
    Tämä pakina ei ole tarina, mutta Wodehousella on pointti.
    Jos kuhnailee liian kauan ja kiertelee ennen kuin aloittaa tarinan ja yrittää loihtia tunnelmaa ja kaikenlaista ylimäärää, kirjailijan ”ote kirpoaa ja asiakkaat marssivat tiehensä”.
    ”Jos taas ampaisee heti täyteen vauhtiin niin kuin tassunsa polttanut kissa, yleisö putoaa kärryiltä.”
    Päteekö tarinaan sama kuin politiikkaan: aloituksien ja lopetuksien väliin mahtuu koko joukko kompromisseja? Descartes varoitti, ettei pidä lukea liikaa ja uskoa kaikkeen mitä lukee. Wodehouse puolestaan pelkää, että vääränlainen aloitus karkottaa asiakkaat, siis lukijat.
    Totuuden tutkimiseen tarvitaan kummallista valoa.
    Luonnollista.

                                                                            Kyösti Salovaara,2013.
Isoveli vahtii - tai valaisee!

Luulen ettei Descartes tarkoittanut ”rehellisellä ihmisellä” (tässä yhteydessä) sellaista, joka jättää varastamatta ja huijaamatta muita ihmisiä.
    Kenties hän puhui olemisesta rehellinen itselleen, ajatukselle ja epäilyille. Että ollakseen rehellinen itselleen, ei voi luottaa muiden ihmisten kokemukseen vaan pelkästään omaan.
    Itse asiassa, niin kai Descartes väitti, keskittymällä ajattelemaan ja epäilemään todistaa olevansa olemassa ja jopa rehellinen ihminen.
    Tietenkin tämä on vaikea ajatus. Ajateltu kuitenkin. Tai... no.
    Enkä väitä, että kirjaa hypistelemällä tajuaisin mitä siinä sanotaan.
    Mielenkiintoista on, että Descartes väitti jo 1600-luvulla, että ”kirjoissa on käsitelty lähes kaikkea tietoa, mitä vain toivoa saattaa”. Kirjojen sisältämä hyvä oli sekoitettu moniin hyödyttömiin seikkoihin sellaisiksi röykkiöiksi, ettei niitä kukaan ehtisi penkoa. Hyödyllisten asioiden seulominen kaikista kirjoista vaatisi ihmiseltä enemmän sisua kuin niiden keksiminen omin päin, ajatteli Descartes.
    No, uskotaan ja epäillään. Muu olisi heikkoutta.
    ”Mitäpä muuta epäily näet olisi”, Descartes kirjoitti, ”jollei eräänlaista ajattelua? Ja itse asiassa jollen ajattelisi mitään, enhän voisi tietää sitäkään, olenko olemassa tai epäilenkö. Silti olen ja tiedän mitä olen, ja tämän tiedän siksi, että epäilen, eli siksi, että ajattelen.”
    Epäilen. Ajattelen. Olen.
    Jepulis!


Järkeilyn järkeilemisessä on kyllä järkeä.
    Tunteilu on kuitenkin muotia.
    Maailman sekasorrosta ja kauheuksista syytetään tunteiden puuttumista, ei järjen puuttumista. Mitä järkeä moisessa syytöksessä on?
    Muutama viikko sitten Gaby Hinsliff kirjoitti The Guardianissa, että meille on  yliannosteltu empatiaa. Kun jossakin on ongelma, vaaditaan että pitää ryhtyä empaattiseksi; että myötätunto pelastaa ja sovittaa.
    Hinsliff perusti kirjoituksensa amerikkalaisen psykologin Paul Bloomin kirjaan Against Empathy: The Case for Rational Compassion.
    Bloomin idea on, ettei empatia, kanssaihmisten tunteisiin samaistuminen, suinkaan tee meistä parempaa ihmistä vaan pikemmin hämärtää moraalisia arvostuksiamme ja vahvistaa ennakkoluuloja. Bloomin mielestä tarvitaan enemmän päätä ja vähemmän sydäntä, enemmän objektiivisuutta ja etäisyyden ottoa, jotta pystymme oikeudenmukaisesti arvioimaan ketkä todella tarvitsevat myötätuntoamme.
    Lopeta tunteilu, käytä järkeäsi, ajattele!
    Bloom toteaa, että empatiamme kohdistuu yleensä samanlaisiin ihmisiin kuin mitä itse olemme. Erilaisten ihmisten, sellaisten joista emme pidä, unohtaminen on helppoa silloin kun kaikki perustuu empatiaan. Sitä paitsi, empatia kohdistuu yleensä yksilöön, ei ryhmään ihmisiä vaikka todelliset ongelmat ovat usein ryhmiin liittyviä, eivät yhden ihmisen asia.
    Rakkaus ei aina voita vihaa, vaikka mitä julistettaisiin, Hinsliff päätteli. Sen sijaan järkeilty argumentti saattaa voittaa vihankin.
    Älä pelkästään tunteile. Käytä aivojasi ja ajattele!
    Jepulis?


Kirjapinoni taisi kaatua.
    Ajatus kierrähti omaan mahdottomuuteensa.
    Ostin myös lintukirjan.
    Pertti Koskimiehen lintuopas Linnut ilmestyi vastikään.
    On mielenkiintoista vertailla lintujen tämänpäiväisiä pesimäkantoja vaikkapa 90-luvulla ilmestyneen Lasse J. Laineen Suomalaisen lintuoppaan vastaaviin tietoihin.
    Paljon on muuttunut neljännesvuosisadassa.
    Kun 90-luvulla esimerkiksi varpusia pesi Suomessa 300 000 – 500 000 paria, niin nykyään pesiviä pareja on 200 000 – 300 000. Sitä vastoin pikkuvarpusten määrä on runsastunut valtavasti. Lasse J. Laineen kirjassa pikkuvarpusten määräksi arvioitiin 7000 – 10 000 pesivää paria. Tänään pesiviä pareja on 150 000 – 250 000.
    Ja talvisin Suomessa saattaa ”jäkättää” jopa 2 000 000 pikkuvarpusta.
    Niin maailma muuttuu, varpuseni.


Puhuin myös romantiikasta.
    Pinon pohjalla sitäkin.
    Tai pöydälle levitettynä. Siroteltuna kuin kimppu kukkasia.
    Järjen ja tunteen dilemmaa selittää P.G. Wodehouse Jepuliksessaan.
    ”Ei, vaan meikäläisen kaltaisen, normaalisti vastakkaisen sukupuolen kanssa sujuvasti rupattelevan miehen sai hukkaamaan konseptinsa nimenomaan hänen yleinen henkinen asennoitumisensa”, Bertie Wooster tunnustaa. ”Tarkoitan että kun tyttö esimerkiksi aivan yhtäkkiä, ilman mitään johdattelua kysyy kaverilta, eikö tästäkin joskus tunnu siltä, että tähdet ovat Jumalan kukkaseppele, se panee miettiämään.”
    Panee miettimään... joo.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
Piikki Barcelonassa - piikki kansakunnan lihassa?

_________________________________

René Descartes: Teokset III. Suom. Mikko Yrjönsuuri, Jari Kaukua, Sami Jansson ja Tuomo Aho. Gaudeamus, 2015.
Gaby Hinsliff: We are overdosing on empathy. The Guardian, 18.2.2017.
Pertti Koskimies: Linnut. Lajiopas. Readme.fi, 2017.
Lasse J. Laine: Suomalainen Lintuopas. Helsinki Media, 1996.
P.G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves. Suom. Kaisa Sivenius. Teos, 2016.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Biarritz

[kangastus]

                                                                                                             Kyösti Salovaara.
Biarritz, syyskuussa 2016.


Kun tila täytetään sanoilla, saattaa käydä köpelösti: ajatus ei mahdu väliin.

Tavatessa sanon, ei kannata kiinnittää huomiota tähän vaan viime viikkoiseen.
    Ensi viikosta en sano mitään.
    Vanhoista ajoista on niukasti tietoa, tulevista vielä vähemmän.
    Todennäköisyyksillä pelataan. Musta joutsen väistää, piiloutuu valkoisten taakse ja yllättää.
    Logiikan tajuaa jälkeenpäin.


Lapsi haluaa kaiken.
    Lapsiko?
    Juuri niin.
    Mutta ethän sinä ole lapsi!


Kun keskustellaan, ääniä kuuluu.
    Puhetta piisaa, ajatusta kierretään.
    Kun lapsen edusta puhutaan, ei pidä kiinnittää huomiota siihen mitä sanotaan vaan siihen mitä ajatellaan.
    Ajatellaan yhteiskunnan etua. Puhutaan lapsista kun mietitään miten aikuiset voisivat luoda omaa uraansa. Ja yhteiskunnan velvoitteet...


Mikään ei muutu kun kaikki muuttuu.
    Olavi Paavolainen kertoi vuonna 1936 kuinka kanssallissosialistit halusivat toimia rodun hyväksi. Suunniteltiin avioliiton poistamista... ja sitten:
    ”Äideiksi kelvolliset saksalaiset naiset olisi joka toinen vuosi saatettava yhteyteen valikoitujen miesyksilöiden kanssa, ja täten syntyneet poikalapset olisi jo 6 vuoden vanhoina otettava pois äideiltä ja kasvatettava valtion valvonnan alaisina erikoisissa 'miestaloissa'!”
    Suunnitelma oli niin kauhea, totesi Paavolainen, kolmannen valtakunnan vieraana, että natsinaisetkin pahastuivat.


Opiksi on otettu.
    Suomessa lapset halutaan vieroittaa kodista alle kolmevuotiaana.
    Luovutetaan "yhteiskunnan" kasvatettavaksi.
    Äidit pääsevät "oikeaan" työhön.
    Totalitaarinen ajattelu hiipii selän takaa eikä sitä huomaa, koska se tulee villasukissa, silmät kirkkaina.
    Yhteinen etu!


Kolmikymmentävuotiaana elinvoima on vahva ja tietoisuus ehdoton, kirjoitti Po Chü-i.
    Hyvin kauan sitten Kiinassa kirjoitti.
    Kuusikymmentävuotiaana ruumis on ikäloppu.
    Mutta viides vuosikymmen on sopiva hetki Pon runominälle vetäytyä joutilaisuuteen, kun on viiniä, hän juo sitä, kiipeää vuorelle, parhaita päiviä valkoisten pilvien seurassa.
    Ei sanonut seitsemänkymppisistä mitään.
    Sunnuntaina paistaa aurinko.

Kauas on pitempi matka kuin osaa kuvitella.
    Tukevasti maan kamaralla seisova miettii millaista älyä ja elämää on siellä, mihin katse ei yllä.
    Kari Enqvist varoitti tiistaina Ylen radiokolumnissa toivomasta liikaa. Evoluutio ei pyri älyn kehittämiseen. Entäpä jos tuolta kaukaa tuleekin muukalainen pyytämään, että autamme pelastamaan heidän "maapallonsa", jonka he ovat melkein tuhonneet, tyhmyydessään.
    Mitä sanomme tällaiselle maahan muuttajalle?
    "Mene tiehesi, meillä on huolia muutenkin!"

Olemmeko liika viisaita?
    Näyttelemmekö älykästä?
    Keskiviikkona Ilta-Sanomien Dilbertissä toimistohenkilö kysyy robotilta: "Millaista se on, ettei ole tietoisuutta?"
    Robotti kysyy vastaan: "Millaista se on, että on täysin hyödytön?"
    Auts, "konttorirotta" huokaisee. "Mitä nyt pidät tietoisuudestasi", robotti lyö lyötyä.
    Onko älykkään hyödyttömyyden tietoisuus saavutettavissa?


Vanhoja tekstejä luetaan uudenlaisten lamppujen valossa. Muuttuvatko ne valon muuttuessa?
    LED-valossa romantiikka haalistuu.
    Hehkulamppujen menneisyyttä ei saa takaisin.
    Nyt cool on lämmintä.
    Sen täytyy olla.


Aina kun silmä välttää, yritän etsiä paikkaa Yrjö Jylhän suomentamalle Samuel Taylor Coleridgen runolle.
    Ei löydy.
    Joten ehkä se pitää sovittaa juuri tähän:
Huvilinnan varjo tumma
aallokossa karkeloi;
linnaan laulunhelke kumma
lähteittein ja luolain soi.


Kyllä.
    Biarritz on merkittävä paikka, enemmän kuin kangastus.
    Miksi?
    Siksi että kävin siellä pizzalla.
    Ravintolasta näkyi merelle: Biskajanlahden vaahtopäät.

                                                                                                             Jaakko Salovaara.
Biarritzissa, syyskuu 2016.

_______________________

torstai 2. maaliskuuta 2017

Kun avioliittolaki muuttui

[Helmi ja Kalle pääsivät naimisiin]

Helmi ja lapset 14.3.1915.
Kullervo 4 v, Osmo 6 kk ja Tuulikki 6 v.


Välähdyksiä historiasta, ihmisen elämästä, tapahtumain käänteistä.
    Yhdeksänkymmentäyhdeksän vuotta sitten tammikuussa Suomessa saatiin avioliittolakiin muutos, joka salli avioliittoon vihkimisen ilman kirkon siunausta. Muutos tehtiin asetuksella joka tuli voimaan 1.1.1918.
    Siivilivihkiminen vapautti kansalaiset kirkon kahleesta.
    Eilen, maaliskuun ensimmäisenä 2017, Suomessa saatiin uusi avioliittolaki, joka virallistaa samaa sukupuolta olevien kansalaisten avioliiton. Nyt keskustelua käydään siitä pitääkö myös kirkon vihkiä samaa sukupuolta olevia avioliittoon.
    Ironia on käsin kosketeltavissa. Sata vuotta sitten radikaalit pyrkivät irrottamaan ihmisyksilön kirkon kahleraudasta. Tänään radikaalit edellyttävät, että kirkko syleilee koko kansaa. Kahlitsemisen pakovoima kiertyy itseensä. Vuonna 1918 emansipaatio tarkoitti vapautumista kirkosta, tänään se näyttää tarkoittavan vapautumista kirkkoon!
    Tulee mieleen Karl Marxin lisäys Hegelin ajatukseen, että maailmanhistoriassa suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät kahdesti. Marx lisäsi: yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.
    En kuitenkaan puhu farssista; inhimillistä komediaahan me elämme kukin tahoillamme. Moderniin vakavuuteen pitää suhtautua lempeästi.
    ”Kuolleitten sukupolvien perinteet painavat vuorenraskaina elävien aivoja”, Marx sanoi.


Tänään en kirjoita tästä päivästä.
    Kirjoitan menneisyydestä, murhenäytelmästä. Nämä lauseet ovat pelkkiä välähdyksiä, sillä tietoja on kovin vähän. Muistikuvat ja kuulopuheet ovat haalistuneet, hautautuneet aivojen tuntemattomiin kerroksiin.
    Muutaman faktan, parin dokumentin lävitse näkyy murhenäytelmään.
    Tammikuun 26. päivänä vuonna 1918 Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty.
    Jyväskylän työväentalolla siviiliviranomainen vihki seuraavalla viikolla, helmikuun ensimmäisenä, neljä paria avioliittoon, ensimmäiset siviilivihkimyksellä avioliittoon ”päässeet”. Isovanhempani Helmi Hanhinen ja Kaarlo (Kalle) Salovaara olivat heistä yksi pari. Helmillä ja Kallella oli tuolloin kolme lasta, kaksi Kallen ensimmäisestä avioliitosta ja yksi yhteinen, isäni Osmo.
    Vihkiminen tapahtui perjantaina.
    Maanantaina helmikuun neljäntenä Kalle Salovaara vangittiin. Hänet siirrettiin Seinäjoen ja Kokkolan kautta Tammisaaren vankileirille.
    Elokuussa hänet tuomittiin Tammisaaressa viiden vuoden vankeuteen valtiopetoksen valmistelusta. Sisällissotaan hän ei ehtinyt osallistua. Jyväskylän suojeluskunnan esikunnan lausunnossa (elokuussa 1918) vastattiin kysymykseen ”onko vanki tehnyt mitään muita esikunnan tiedossa olevia rikoksia nykyisen sodan aikana” lakonisesti: ”Ei kerinnyt.”
    Ei kerinnyt!
    Niistäkin rikoksista voidaan tuomita, joita ei ole vielä ehtinyt suorittaa.
    Synkkinäkin aikoina ajatellaan, silloinkin ajatellaan mutta synkkinä aikoina myös ajatus saattaa olla rikos.
    Lokakuussa Kalle kuoli keuhkotautiin. Hänen leskensä oli raskaana.
Lapsi kuoli pian synnyttyään. Mummoni kertoi, että Jyväskylässä eivät lääkärit välittäneet punikkien lapsista. Hän muuttikin pian Kotkaan.


Kaarlo Engelbrekt Salovaara.


En tiedä miksi Kalle ja Helmi elivät ”susiparina” - tosin niin että muutamissa lehtiuutisissa heidät mainittiin avioparina! 
    Miksi he kasvattivat lapsensa kirkon siunauksen ulkopuolella. Ollakseni täsmällinen: sekä Kalle että Helmi ja heidän lapsensa kuuluivat silti evankelisluterilaiseen kirkkoon.
    Ehkä Kalle oli heistä radikaalimpi. Sen mitä muistan mummostani, hän oli aika uskonnollinen elämänsä loppuun asti.
    Kalle oli kuitenkin ollut naimisissa edellisen vaimonsa Idan kanssa. Perhe oli matkalla Etelä-Amerikkaan keväällä 1912 kun Ida sairastui Hampurissa. Kalle palasi kahden lapsensa, Tuulikin ja Kullervon kanssa Suomeen. Ida kuoli Hampurissa.
    Kallen ja Helmin suhde alkoi melko pian tämän jälkeen. Isäni Osmo syntyi syksyllä 1914.
    Oikeudelle jätetyissä lausunnoissa monet todistivat, että Kalle oli rauhallinen ja säntillinen mies. Kivenveistäjänä työkenneltyään Kalle Salovaarasta tuli Sorretun Voiman vastaava toimittaja ja myöhemmin taloudenhoitaja. Päiviö Tommila sanoo Keski-Suomen lehdistön historiaa käsittelevässä teoksessa (1973), että Sorretun Voiman toimituksen linja siirtyi vasemmalle Kallen tultua sen johtoon.
    Kalle toimi myös työväenyhdistyksen puheenjohtajana muutaman vuoden ja oli punakaartin johdossa syksyllä 1917 suurlakon aikaan. Hän riisui tuolloin parilta lyseolaiselta aseet lyseon pihalla. Ja oli johtamassa muutaman poliisimiehen pidätystä. Telefoonisentraalin valloitukseen Kalle ei kuitenkaan osallistunut, koska oli silloin matkoilla.
    Valtiorikosoikeuden mielestä em. toimet riittivät tuomioon valtiopetoksen valmistelusta.
    Kapinallinen mieli asuu ihmisessä.
    Ei auttanut että kunnianarvoiset kansalaiset vetosivat oikeuteen. Kallen veli Kosti Salovaara, Mouhijärven Villakehruutehtaan ja Mouhijärvi-Karkun Sähkön johtaja ja Mouhijärven Suojeluskunnan Esikunnan Puheenjohtaja, kirjoitti tuomion jälkeen, että ”antakaa veljelleni anteeksi. Minä edelleen vakuutan ettei hän tule millään tavalla väärin käyttämään ehdollista vapauttaan. Antakaa hänelle anteeksi pienten turvattomien lastensakin takia. Ottakaa huomioon minun nöyrä pyyntöni.”


Perjantaina 1.2.1918 Kalle Salovaara siis sai viralliseksi vaimokseen Helmi Hanhisen. Molemmat olivat kotoisin Pohjanmaalta. Kun Kalle kävi Ilmajoella kansakoulun, hänen nimensä oli vielä Kaarlo Engelbrekt Hjorth. Sukunimensä hän sitten muutti itse; eri yhteyksissä ja papereissa Engelbrekt muuttui välillä Engelbertiksi. Kansakoulun toisen luokan todistuksessa Kallella oli hyviä arvosanoja ja tietenkin uskonnosta täysi kymppi.
    Muistaakseni Helmi oli käynyt kauppakoulun Oulussa. Hän oli ammatiltaan kirjanpitäjä. Kaunis käsiala.
    Pietari Salmenoja, merkittävä työväenrunoilija, osuuskauppamies ja sittemmin myös kansanedustaja ja ministeri, kirjoitti uran aukaisijoille runon, joka painettiin kartonkipahville, ilmeisesti Sorretun Voiman (Työn Voiman) kirjapainossa.
    Laitan runon tähän kokonaisuudessaan. Sen jyrkkä kirkonvastaisuus kuumottaa poskia. Olikohan isoäitini Helmi samaa mieltä Salmenojan kanssa?
    En tiedä. Kotkassa heidän tiensä vielä kohtasivat, koska Salmenojasta tuli 1920-luvulla paikallisen osuuskaupan johtaja.
    Pietari Salmenoja kirjoitti:

Uran aukaisijoille
Hääpäivänä 1.2.1918

Painoi harteitamme kirkon raskas kivikoura,
sydän oli synkeä ja sielun täytti houra.
Syntyi, lempeen liittyikö tai veikö ruumiin hauta,
aina oli kaulassasi kirkon kahlerauta.

Aina upotettiin sinut taivaselon mannaan
Ken ei tyytynyt sen pantiin pahimpaan pannaan,
sitä kiros kirkko sitä vainos mustatakki,
kintereille kiipesi ja nalkutti kuin rakki.

Terve siispä tuhatkerroin sulle nelilehti!
Luotit aamuun, uskoit aamuun – ja se viimein ehti.
Teidän uranuurtajien, jotka tuossa näämme,
teidän eessä kunnioittaen kumarramme päämme,

teidän, jotka paikoillanne seisotte kuin paasi,
vaikka pyhä mahti ympäriltä kaikki kaasi,
vaikka sadat kanssakamppailijat tuskaan turtui,
jätti kesken taistelun ja kirkon kiroon murtui.

Te, ette murtunehet! Se on vaimon vaimo,
se on tuki, voiman lähde, ystävänä aimo,
joka kestää joukon ivan, pilkan pistoinensa,
marttyyrinä unohtaen oman minuutensa;

se on mies, mi myrskysäätkin seisoo ylevänä,
omaa tyhmää aikakauttaan päätään pitempänä,
päätään pitempänä heitä miljoonia muita,
jotka möivät sielunsa ja kammos taisteluita.

Te, ette tutkinehet koskaan sielultanne:
Lempi, joka kerran lemmen löysi rinnastanne,
eli, vaati sydäntenne lain ja tahdon mukaan,
oli pyhin, ylin, oli korkeimpi kuin kukaan.

Ja se lempi, se se antoi uskoa ja voimaa,
kantaa vuotten solvausta, sortoa ja soimaa,
käydä valittua tietään eespäin empimättä,
puristain vain lämpimämmin kanssakäyvän kättä.

Terve sulle, riemuin terve sulle nelilehti!
Pitkän, pitkän yösen jälkeen aamu viimein ehti.
Teko, jolle ilkuttihin, tänään kutrejasi
kruunaa voitonseppelein, on suurin kunniasi.

    Ja siviiliviranomaisen todistus solmitusta avioliitosta:
    ”Laillisessa järjestyksessä toimitetun kuulutuksen jälkeen ovat, evankelis-luterilaisen seurakunnan jäsenet: Kivenhakkaaja Kaarlo Engelbert Salovaara, syntynyt Ilmajoella syyskuun 8 päivänä 1884 ja Junailijantytär Helmi Hanhinen, syntynyt Ätsärissä [nykyään Ähtäri] marraskuun 1 päivänä 1885, molemmat tästä Jyväskylän kaupungista, allekirjoittaneen edessä solmineet avioliiton ja lain minulle antaman vallan nojalla julistetut aviopuolisoiksi...”


"Salakirje" Tammisaaresta "Muija kullalle".
Taustalla postituskoneen piirustus.
Kirjeessä on yhä naru, jolla se
kiinnitettiin piiloon kuriirin vaatteisiin.




Usvan sisässä menneisyys, hahmoja jotka kääntyvät puoleesi mutta jäävät seisomaan etäälle. Suomen itsenäisyyden varjokuvia, revittyjä ja sirpaleiksi murtuvia, epämääräiset mielikuvat vuorenraskaina elävien aivoissa.
    Vankileirillä Kalle Salovaara yritti yhä harjoittaa keksimistä. Hänen kuoltuaan, leski sai pienen kirjekuoren, jossa oli suunnitellun moottorireen piirustus ja selitys.
    ”Toveri Salovaara oli siis ensimmäisiä tämän kidutusjärjestelmän uhreja meidän keskuudestamme, nimittäin jyväskyläläisten”, Kaarle Nordlund kirjoitti marraskuussa Tammisaaresta Helmi Salovaaralle. Nordlund oli osuuskauppamies, joka jatkoi Kallen työtä Sorretun Voiman taloudenhoitajana. ”Tuskinpa moni meistä täältä elävänä palaa. Otan vilpittömästi osaa suruunne, Salovaara oli kunnon puoluetoveri ja periaatteelleen uskollinen viimeiseen asti. Jyväskylän herrain painostus hänet tänne jätti niin kuin meidät toisetkin kuolemaan. Mutta ehkä sorto joskus loppuu, ellei meidän aikanammme niin lapsiemme aikana.”
    Nordlund jatkoi, että koko maan työväenluokka kitui ja kärsi.
    Millainen mies Kalle sitten oli?
    ”Luonteeltaan työtätekemätön ja keksintökeinotteluillaan eläjä. Elämäntavat säännölliset”, totesi Jyväskylän suojeluskunnan tiedusteluosasto elokuussa 1918 oikeudelle jättämässään lausunnossa. ”On elänyt luvatonta yhdyselämää erään naisen kanssa”, kirjoitti puolestaan Jyväskylän kaupunkiseurakunnan v.t kirkkoherra virkatodistuksessa syytettä varten.
    Kun miehellä on niin monta ammattia kuin Kalle Salovaaralla oli, voiko häntä pitää työtä tekemättömänä? Kivenveistäjä, kivenhakkaaja, mylläri, vastaava toimittaja, aputoimittaja, kaivertaja, mekaanikko ja pitkin matkaa keksijä – työtäkö pelkäävä?
    Jäljelle jääneestä kirjeenvaihdosta (tai lähinnä firmojen Kallelle lähettämistä kirjeistä) saattaa päätellä, että Kalle uskoi keksintöihinsä ja luotti, että ne varmistivat perheen taloudellisen tulevaisuuden. Tätä luottamusta kuvastaa myös Kallen laatima testamentti.
    Akatin-hella ja mullistava postituskone herättivät myös julkista kiinnostusta. Mänttäläiselle paperitehtaalle Kalle tarjosi keksintöä, jolla rullataan WC-paperia. Muuramelaiselle huonekalutehtaalle hän myi keinutuolikeksinnön: sopimuksen mukaan jokaisesta myydystä tuolista piti Osmo Ensiolle tilitettämän yksi markka. Postituskone sai postihallitukselta hyväksymisen joulukuussa 1913. Sille oli patentit monessa eurooppalaisessa maassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa.

Mallikappale postituskoneen painamasta osoitteesta.
Tämä oli liitteenä Postihallituksen lupa-anomuksessa.
  
   Mutta keksintö ei ole valmis tuote. 
   Tämän saivat Kalle ja Helmi kokea nahoissaan. Kalle kävi kamppailua postituskoneesta Fredr. Wagnerin kanssa; firman mukaan alkuperäinen keksintö oli puutteellinen. Kun Helmi Kallen kuoltua yritti periä postituskoneesta maksuja, hänelle selitettiin ettei keskeneräisestä voi maksaa, tosin eräässä kirjessä ehdotettiin että Helmi tinkisi sovituista provisioista mutta... ehkä hän ei tinkinyt eikä niin muodoin saanut mitään.
    ”Teidän, Helsingissä olevalle haaraliikkeellemme lähettämänne kirje, jossa te huomautatte, ettei amerikkalaista kilpailua olisi pelättävissä, koska patentti on myönnetty eikä siis sellaisia koneita siellä ennestään olisi olemassa, osottaa Teidän olevan täysin perehtymättömän patenttiasioihin”, kirjoitti Aktiebolaget Fredr. Wagnerin edustaja 3.4.1919 Tukholmasta Fru Helmi Salovaaralle Jyväskylään. ”Sehän onkin luonnollista ja rohkenemme sen vuoksi hiukan selittää asiaa.”
    Asiat eivät lutviutuneet Helmin toiveiden mukaisesti.
    Kahdessa vastinekirjeessä Helmi Salovaaralle, toinen osoitettuna Eteenpäin konttoriin Kotkassa ja toinen Museokadulle, tammikuussa 1923 ja heinäkuussa 1924 Fredr. Wagnerin G.A. Blomfelt näyttää päättävän postituskoneen ”tarinan”:
    ”Vastaukseksi arv. t. k. 25 p:n kirjeeseenne on meidän valitettavasti ilmoitettava että Tukholmasta jo aikaisemmin tulleen vastineen mukaisesti ei voida mitään etumaksuja maksaa miesvainajannne keksimästä postituskoneesta, kun ainoa kone, mikä aikoinaan myytiin Hufvudstadsbladetin kirjapainoon täällä, on sekin epäkäytännöllisenä hylätty, ja meillä ei ole mitään mahdollisuutta enää myydä sellaista konetta. Tukholmassa on kyllä parannuksilla rakennettu uusi kone, joka on tullut maksamaan melkoisia summia, mutta jota, niin kuin sanottu, on mahdoton saada myydyksi ja kun aikoinaan patenttihakemuksetkin tulivat kovin kalliiksi on meillä vain ollut suuria menoja, mutta ei yhtään tuloja, joten koko homma on vain tuottanut meille tuntuvaa tappiota. Näin ollen emme valitettavasti voi pyyntöänne täyttää.... Valitettavasti näyttäytyi kone epäkäytännölliseltä sellaisenaan, joten Hufvudsbladet sen hylkäsi käytännöstä, ja meidän on nyttemmin täytynyt ottaa kone takaisin saamatta siitä täyttä maksua... ja meille siis koko koneesta vain on ollut suuria tappioita, ymmärrätte hyvin, ettemme voi Teille enää miesvainajanne keksinnöstä mitään suorittaa, kun sillä ei enää ole mitään arvoa."
    ”Tärkeä uutuus”, oli Kalle Salovaara kirjoittanut postituskoneen mainoslehtisessä joukuussa 1913: ”Postituskone, joka automaattisesti painaa osotteet suoraan sanomalehtiin. 3-5000 osotetta tunnissa. Ei osotepaperia ei liimaa. Postitus entiseen verraten puolet huokeempi, monta kertaa nopeampi. Ehdoton täsmällisyys.”


Varjokuvia taivaanrannassa, häilyvät kuin puut illan tuulessa.
    Kallen yksityiselämän jälkiä on mahdoton tavoittaa.
    Hän oli nuori mies kuollessaan, 34 vuotias.
    Hän ehti paljon, työtä ”karttelevanakin”.
    Minulla on muistikuva pienestä lehtiuutisesta, jossa kerrottiin että Kalle Salovaara oli käynyt Brasiliassa. Lehtileike on kadonnut. Muistanko väärin? Jos en, niin milloin se olisi tapahtunut? Tuskinpa vuosisadan ensimmäisellä kymmenykselllä; silloin Kalle opetteli neljän vuoden oppisopimuksella kivenveistämistä, oli työssä kivenhakkaajana ja sitten toimittajana ja taloudenhoitajana. Vastaavana toimittajana hän kärsi lehden puolesta myös linnatuomiot Vaasan linnassa herjauksesta ja kunnianloukkauksesta.
    Entä sitten vaimonsa kuoleman jälkeen, uudessa parisuhteessa, sen jälkeen kun isäni Osmo syntyi?
    Epäilen tätäkin, miksi hän nyt olisi yksin Brasiliaan lähtenyt. Keksintöjen parissa näytti olevan runsaasti puuhaa. Tosin testamentissaan vuonna 1916 Kalle kirjoitti olevansa lähdössä ”matkoille”. Minne? Kuinka kauas? Poisko melkein ihmisten ilmoilta?
    Loogisinta olisi sijoittaa Brasilianmatka vuodelle 1912; hän irtisanoutui keväällä taloudenhoitajan työstään.
    Onneksi Kansalliskirjaston digiarkisto auttaa hieman. Sorretun Voimassa oli uutinen 3.5.1912 Salovaaran perheen lähdöstä Brasiliaan. Toivottiin että lehti saa myöhemmin kuulla uutisia Etelä-Amerikasta. Muutamaa päivää myöhemmin sama lehti kertoi, että Ida Salovaara oli kuollut Hampurissa. Lehden mukaan "vainaja oli jo toista vuotta sairastellut yleistä heikoutta, josta piti itsensä ja lääkärin arvelun mukaan merimatkalla ja lämpöisessä ilmanalassa parantua".
    Kuolinuutinen toistettiin monissa lehdissä kevään ja alkukesän aikana.    
    Mutta mitä Kallelle sen jälkeen tapahtui vuonna 1912?
    Lähtikö hän uudestaan matkalle tuotuaan lapset Suomeen. Sorretun Voimassa oli seuraavan vuoden alussa (3.1) pieni uutinen, jossa mainittiin, että Sorretun Voiman hallinto oli ottanut taloudenhoitajakseen entisen taloudenhoitajan tov. Kaarlo Salovaaran, joka "on tällä välin ollut Amerikassa". Oliko todella ollut vai oliko sinne mennytkään?
    Pelkkää arvailua, historian pyörä pyörähtää mutta ei jätä jälkeä maahan meidän katsottavaksi.


Kaarlo Salovaaran kuoltua lokakuussa 1918 todetaan perukirjassa joulukuun viimeisellä päivällä, että hänen varansa olivat 150 markkaa (n. 55 euroa nykyrahassa). ”Omaisuus” sisälsi yhden käytetyn puvun, kaksi huonompaa pukua, yhden talvi- ja yhden kesäpalttoon ja liinavaatteita.
    Keksinnöt Kalle oli myynyt aikaisemmin vaimolleen.
    Velkoja Kallella oli 33 000 markkaa (n. 11 000 euroa nykyrahassa).
    Kalle yritti paljon, mutta monet asiat jäivät haaveeksi.
    Hän toimi taloudenhoitajana, mutta ei ollut mikään talousmies.
    ”Ensimmäisten vuosiensa aikana Sorretun Voima eli siis selvissä vaikeuksissa”, Päiviö Tommila toteaa lehdistöhistoriassaan. ”Varhaisimmat taloudenhoitajat olivat täysiä amatöörejä eikä Salovaarakaan mikään talousmies ollut. Tahallisesti hän ei varmaankaan tehtäviään lyönyt laimin. Liike yksinkertaisesti kasvoi yli hänen voimiensa.”
    Kesäkuussa 1916 Sorretun Voimassa kuulutettiin pakkohuutokaupasta, jossa 3.7 myytäisiin mekaanikko Kaarlo ja hänen vaimonsa Helmi Salovaaran omistama Akatinmylly rakennuksineen ja vuokra-oikeuksineen Jyväskylän pitäjän Keljon kylässä ellei velat muuten tulisi maksetuksi.
    Elämä kurittaa haaveilijaa. Realisti sitä ei ehkä edes huomaa.

Vankileirillä piirrettyä.


Elokuussa 1916 Kaarlo ”Kalle” Salovaara kirjoitti testamentin, jonka hän sinetöi kirjekuoreen. Sen saisi avata vasta hänen kuoltuaan.
    Olen aikaisemmin lukenut testamentin pikaisesti ja hämmästellyt sen jyrkkää ehdottomuutta.
    Kun nyt lukee rauhallisesti Kallen kirjoittaman, siitä löytää enemmän sävyjä, pehmeyttä ja jopa lievää katumusta itse valitusta tiestä.
    Testamentin kirjoittaja on 32 vuotias mies, joka on kokenut paljon elämässään:

Kun tämä ihmisen elämänlanka on niin heikko, ettei voi koskaan olla varma koska se sattuu taittumaan, niin on minuakin usein – ainakin matkoilla ollessa – vaivannut se ajatus ettei ole tullut mitään järjestettyä sen varalle.
    Nytkin taas lähden matkalle. Junaonnettomuudet j.m.m.s eivät ole mitään harvinaisuuksia. Sitä paitsi asustaa suonissani jo alun viidettä vuotta pirullinen tauti, joka jäytää ruumistani ja uhkaa milloin tahansa tehdä lopun kaikesta.
    Vaikkakaan ei tällaisestä testamentistä ole suurtakaan iloa muille, on se kuitenkin minulle jonain lohtuna: olenhan edes jostain merkinnyt muistiin, ainakin sen ajatuksen, että haluni olisi huoltaa edes perheestäni, vaikkakaan velttouteni tähden en sitä saisi toteutetuksi.
    Perheeni toimeentulon toivon tulevan taatuksi, jos vaan oikein valvotaan keksijäosuuteni. Ne olen kaikki jo aikaisemmin eri välikirjalla myynyt vaimolleni, joka yksin siis on oikeutettu nostamaan ne kaikki. Varojen käytöstä lasten suhteen olen jo aikaisemmin jotain määrännyt.
    Tässä vielä lisään: Äiti hoitaa varat ja lapset hankkien heille, lapsille, mahdollisimman hyvän kasvatuksen ja opetuksen; ehdottomasti minun käsityskantojani vastaavassa hengessä. Jos äiti menee naimisiin tai pitää vähänkin yhteyttä jonkun miehen kanssa, hänen on kaikki lapseni annettava jonkun valistuneen, vapaamielisen henkilön kasvatettavaksi, pois kokonaan luotaan. Sitten kun Tuulikki täyttää 15 vuotta olkoon hän pojille hoitaja. Varojen hoito tulee jättää varatuomari Åke Lundille, jos hän on täällä tahi sitten jollekin toiselle luotettavalle lakimiehelle. Varojen jako tapahtuu siten, että äiti saa neljännen osan ja lapset kukin samaten neljännesosan.
    Minun velkojani toivon myös suoritettavan, jos varoja on. Tuloista käytettäköön niihin korkeintaan kymmenen prosenttia vuosittain.
    Itseni suhteen tahtoisin myös jotain mainita, mutta elämäni on tähän asti ollut puhtaita unelmia ja sellaisia on vieläkin siksi paljon, että olen liian laiska niistä edes ylimalkaistakaan merkitsemään. Paikkani elämässä olen aina koettanut täyttää niin hyvin kun minulla kykyä ja voimia on ollut. Rehellisesti ja avoimesti olen aina yrittänyt toimia. Yhteisissä asioissa on minulla ainakin ollut tarkoitus toimia aina asiain vaatimuksen mukaan, eikä oman itseni tarpeittein ja mielijohteitten mukaan. Vikojani en suinkaan halua kaunistella: niitä on minussa ehkä enempi kuin monessa; ainakin kotielämässä ja muuallakin.
    Jos satun kuolemaan tai muuten joutumaan pois ihmisten ilmoilta, on äidin heti hävitettävä kaikki minun paperini, lukuunottamatta asiapapereita, jotka saattavat olla joksikin hyödyksi.
    Elämää kyllä kernaasti haluaisin vielä jatkaa ellei vaan sitä joku sattuma katkaise. Töitä minulla on paljon kesken. Ja nähdä ja kokea maailmaa sitä vielä haluaisin. Tähän saakka olen syntymästäni asti tapellut ainaista puutetta ja nälkää vastaan. Ne ovat minulle hyvin tuttuja. Mielelläni katselisin elämää toiseltakin puolelta. Se ei kuitenkaan minua sureta, vaikka toisinkin käy. Ainoa, jonka takia erikoisesti tahtoisin elää, on perheeni.
    Jyväskylässä 25/8 1916.
    K. Salovaara ”

Helmi Salovaara eläkkeellä Anjalan Huhdanniemessä 1950-luvulla.
Vesi tuli mökkiin ja meni, kunhan sen jaksoi kantaa.

________________________________
________________________________