torstai 5. joulukuuta 2024

Eskapismin tabu

 [suomalaisessa taidepuheessa]


Kyösti Salovaara, 2024.

Minun kirjahyllyssäni viihdettä ei erotella vakavasta.


Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana: unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä… Sanon ainoastaan että kaikki ajankuluksi lukeminen on pakenemista, olkoon aihe sitten kreikkaa, matematiikkaa, tähtitiedettä, Benedetto Crocea tai Unohtuneen miehen päiväkirja. Joka muuta väittää, on älyllinen keikari ja pelkkä aloittelija elämäntaidossa.

- Raymond Chandler, 1944.



On se.

    Suomi ja liehuva lippu. 

    Kyllä.

    Keskustellaan, ollaan jotakin mieltä, jonkin puolesta ja jotakin vastaan. Väliin jää iso monttu, jonka pohjaa ei näy.

    Puhutaan kirjoista ja taiteesta. Lukemisesta ja siitä että ei lueta. Väitetään että kaunokirjallisuus tekee hyviä ihmisiä ja sirkushuvit huonoja. Tarkoitetaan että lukeminenkin on terveellistä ja hyödyllistä, taloudellisestikin (lukijalle) kannattavaa ja ennen kaikkea kannatettavaa.

    Kierretään lukemisen ydintä kuin kissa kuumaa puuroa. Ei uskalleta sanoa, niin kuin amerikkalainen Raymond Chandler sanoi, että lukeva ihminen haluaa hetkeksi paeta omaa hetkeään.

    Suomessa lukemiseen ja taiteeseen liitetään kaikki hyvät asiat ja tavoitteet, mutta siitä pidetään huoli ettei ihmisiä innosteta viihtymään eikä iloitsemaan. Viihtymisessä on jotakin syntistä, vaikka kirkko ei enää asettele arkipäivän henkisen olemisen kehyksiä. 

    Itku pitkästä ilosta, suomalainen sanoo ja uskoo vankasti että niin on. Ja varsinkin kirjoja kirjoittavat ja niistä arvosteluja kirjoittavat ovat samaa mieltä. Kirja on liian vakava juttu kevyesti otettavaksi. Huvikseen lukeminen olisi ihan kauheaa.



Kun Finlandia-palkinnot jaettiin, puhetta piisasi kuin persialaisella torilla. 

   ”Leikkaukset taiteelta, muun muassa kirjojen arvonlisäveron korotus, rankaisevat ihmisiä lukemisesta, tarpeesta ymmärtää maailmaa taiteen avulla”, toisti palkinnon voittanut Pajtim Statovic kirjallisuusväen mantraa. Aivan kuin yhden euron korotus 28 euroa maksavaan kirjaan lopettaisi kirjojen myynnin ja estäisi lukijoita ymmärtämästä taiteen avulla maailmaa. On ilmeisesti mahdoton hyväksyä tosiasiaa, että kirjoja ostava porukka on hyvin koulutettua ja varakasta, niin että yksi euro sinne tai tänne ei tätä väkeä heilauta. Kirjojen ostaminen on luksusta vaikka kuinka muuta väitettäisiin.

     Tietysti myös 1 (yksi) euro on rahaa. Helsingissä laitettiin suositun hiihtoalueen parkkipaikka maksulliseksi – kolme tuntia maksaa yhden euron. Siitä nousi hirveä äläkkä. Katumaastureilla hiihtämään saapuvat eivät halua maksaa kolmen tunnin pysäköinnistä edes yhtä euroa. Joten auto ajetaan jonnekin piiloon, sivukaduille ja peltojen pientareille.

    Mutta en toisaalta ymmärrä miksi kirjojen pitäisi olla ilmaisia. Kuka niitä sitten kustantaisi? Valtioko? Onko jossakin joskus tapahtunut, että valtio olisi kustantanut jonkin merkkiteoksen? Ihan oikeasti?

    Päinvastaisia esimerkkejä löytyy kosolti. Kirjoja jotka valtio on repinyt, silpunnut ja polttanut. Muuallakin kuin berliiniläisellä torilla.

    No, kyllä myös kirjallisuusväki osaa. Sarjakuvia itsesensuroidaan, puhutaan jopa Tarzanin ja Robinson Crusoen vaarallisuudesta. Aikaisemmin julkaistuja teoksia muutetaan 2020-luvun puritaaniseen ilmapiiriin sopiviksi.

    ”Matemaattis-tieteelliset taipumukset merkitsevät ennen muuta kykyä ymmärtää asioiden välisiä suhteita, ja erityisesti myös kvantitatiivisia suhteita”, Yrjö Ahmavaara sanoi teoksessaan Hyvinvointivaltion Tabut (1998).

   Jostakin syystä kulttuuriväki ei edes yritä ymmärtää asioiden mittakaavaa. Eivätkö kirjailijat olekaan niin älykkäitä kuin itse itseään pitävät?



Kyösti Salovaara, 2023.

James Joycen muistomerkki Triestessä.
Joycen Odysseus julkaistiin Pariisissa, ladottiin ja
painettiin siellä 1922, koska Brittein saarilla mieli oli ahdasta.
Muutamaa vuotta aikaisemmin Englannissa hallinto
poltti julkisesti D.H. Lawrencen kirjoja.



Lasten ja nuortenkirjojen Finlandian voittanut Päivi Lukkarila sanoi juhlapuheessaan, että ”vihan sokaisema ihminen seuraa sitä ääliötä, jolla on kovin ääni ja typerimmät väitteet. Lukeva ihminen ajattelee ja kyseenalaistaa.”

    Ville Similä tarttui tuohon väitteeseen Helsingin Sanomissa  jutussaan Lukeminen ei tee kenestäkään viisaampaa (28.11). ”Vihan sokaisema ihminen on usein lukeva ihminen”, Similä sanoi. ”Kovaäänisiä ja typeriä väitteitä voi lukea myös kirjoista. ”

   Jos Lukkarila tarkoitti, että lukeminen suojaa populistiselta politiikalta, hän Similän mukaan on väärässä. ”Kirjaviisaat miehet ovat tuoneet maailmaan paljon tuhoa ja hävitystä”, Similä kirjoitti. Hän luetteli joukon ”lukeneita” hirmuhallitsijoita sekä vasemmalta että oikealta: ”Neuvostoliiton perustaja Vladimir Lenin vietti koko elämänsä kirjastoissa. Kiinan kansantasavallan perustaja Mao Zedong oli kirjafriikki, joka luki aamusta iltaan viimeiseen henkäykseensä asti. Kambodžan kansanmurhan arkkitehdit olivat Sorbonnessa ja muissa Ranskan huippuyliopistoissa opiskelleita älyköitä. Natsi-Saksan kulttuuri- ja propagandaministeri Joseph Goebbels opiskeli kirjallisuutta ja historiaa viidessä yliopistossa ja väitteli lopulta tohtoriksi. Hän kirjoitti kolme näytelmää ja kaikkiaan 14 kirjaa. Se ei estänyt Goebbelsia hyökkäämästä ”epäarjalaiseksi” katsomaansa taidetta vastaan saati osallistumasta miljoonien juutalaisten murhaamiseen.” 

    Listaa voi jatkaa loputtomiin. Koulutus ei väistämättä tee ihmistä paremmaksi, viisaammaksi eikä romaaneja ja runoja lukevasta kehity aina humaania ihmisystävää.

    Jotkut Similän kommenttia arvostelleet lukijat vetosivat siihen, että vaikka hirveät johtomiehet olivatkin lukutoukkia, niin kenties heidän apurinsa olivat kouluttamattomia ääliöitä, jotka sitten ohjasivat johtajansa pahoille teille.

    Tämäkään väite ei pidä paikkaansa. Maailman sivu älymystöstä on löytynyt jokaiselle hirmuhallitsijalle tukea ja liehittelyä. Valta vetoaa älypäihin; hallitsijat tuntevat vetoa älypäihin.

    Lauri Hokkanen tiivistää omakohtaisessa teoksessaan Kenen joukoissa seisoin – taistolaiset ja valtioterrorin perintö (2021) kuinka lukeneisto ihastuu totalitäärisiin ajatuksiin: ”Nuortaistolaisuuden ydinjohto koostui opiskelijoista, tiedesivistyneistöstä ja kulttuurin ammattilaisista, joiden tehtävänä piti olla oman ajattelun ja sivistyneistön tärkeimmän ominaispiirteen, kriittisyyden vaaliminen. Me nuortaistolaiset luovuimme – vapaaehtoisesti – omasta ajattelusta. Me haimme ratkaisua maailman polttaviin ongelmiin menneisyydestä. Meidän puolesta oli ajateltu ja ajateltiin. Puolue oli – sitten kun se oli ’oikea’ – ’luokan aivot luokan asia’. Meidän oli vain liityttävä tuohon tajunnan virtaan.”

    


Joulukuun ensimmäisenä päivänä runoilija Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoitti Hesarissa, että ”viihde tarjoaa meille sen, mitä osaamme pyytää. Taide vie meidät sinne, mistä emme vielä tiedä. Taide kohtaa tarpeen syvällä sisimmässämme.”

    Mihin tuo väite perustuu? Ihmisaivojen neurologiaan? Vai kuvitelmaan siitä, että on olemassa hyviä ihmisiä (jotka lukevat hyvää kirjallisuutta) ja huonoja ihmisiä (jotka lukevat huonoa kirjallisuutta eli viihdettä)?

    Jos niin olisi, niin miksi runoilija valitsee ihmiset, jotka ovat valmiiksi hyviä? Eikö kannattaisi valita ne onnettomat, jotka etsivät kulttuurista viihtymistä ja iloa, sirkushuvejakin? Vai onko viihteen kuluttajan sielussa jokin vamma, joka estää oikean taiteen kokemisen? 

    ”Leipä ja sirkushuvit riittävät pitkälle”, Huotarinen jatkoi esseemäistä pamflettiaan. ”Mutta kun ne loppuvat, vain taide meidät vapauttaa.” 

    Mistä taide vapauttaa ihmisen, jolta leipä loppuu? Mihin ihminen taloudellisen pohjan pettäessä vapautetaan? Hautausmaalle?

    On mielenkiintoista, että taideväki vaatii, että keskiluokkainen ”rahvas” maksaa taiteen ja taiteen tekijöiden elämän, mutta samalla se pilkkaa rahvasta siitä, että rahvas haluaa viihtyä eikä osallistua kollektiiviseen murjottamiseen vakavan taiteen äärellä.  

    Englantilainen man of letters John Carey totesi kirjassaan What Good are the Arts? (2005), että koska taide ei tarjoa tosia vastauksia, ei se koskaan ole väärässäkään. Careyn mielestä oleellista on, että taiteessa, vaikkapa kaunokirjallisuudessa, menneisyydellä on yhtä tärkeä osa kuin nykyisyydellä. Taideteoksiin ei kumuloidu ajan kuluessa mitään viisautta, toisin kuin luonnontieteissä, joissa tiede kehittyy ja tieto kumuloituu.

    Tämä tarkoittaa ettei vuonna 2024 julkaistu romaani väistämättä korvaa vuonna 1924 samasta ”aiheesta” kirjoitettua romaania ”viisaudellaan”, ”tietämyksellään” tai ”älyllään”, olemalla enemmän ”totta” kuin tuo aikaisemmin julkaistu romaani.

    Joten: naurettavasti meidät on valjastettu maailman kärryjen eteen.

    Hahhahhaa!

    

     

Kyösti Salovaara, 2024.

   

torstai 28. marraskuuta 2024

Marraskuun hämärässä

[päälauseita ja sivu]



Kyösti Salovaara, 2024.


 

Päiväkö? Ei tämä on joku muu

tummuva illansuu.

Kenelle raivaat?

kysyy huuli.

Kujat on märät, ja märät on taivaat,

niitten välissä vain vilu tuuli,

jonka kyljet ovat

tunnottomat, kovat.

Et sitä kiellä. Et sano: ei niin.

Elät kuin ennenkin, enemmän antain,

vaikenevammin taakkasi kantain

hengität, hengität tuulen seiniin.

- Aaro Hellaakoski runossa Marraskuuta, kokoelmassa Sarjoja, 1952. 3.p WSOY 1990.




Kävelen rannalla, kaupungissa, lahtien reunoilla, meren äärellä marraskuussa. On satanut, vettä ja lunta ja vettä. 


Linnut pakenevat kesää. Unohtavat matkansa määrän. Kunnes lahti jäätyy.


Marraskuun päivä on vitsi. Hetki aamuyön ja illan välissä. Kun menee ulos, jalat käyvät aamua ja pää osuu illan hämärään. 


Täällä meri ei ole sininen marraskuussa eikä koskaan. Eikä turkoosin kaunis. Mutta onhan se: kaunis. Vaatimaton riittää suomalaiselle. Pois meistä koreilu.


Sain ystävältäni jouluruusun neljä syksyä sitten. Se kukoisti joulusta tammikuuhun. Siirsin kuistille pois menemään. Ei kuollut. Istutin kesäkuussa pihan reunaan, kuistin ikkunan alle. Nyt taas kukkii vaikka satoi lunta joka suli pois. Kukkii jo kolmatta talvea kylmästä ja harmaasta piittaamatta. Kukoistaa marraskuussa missä aamu ylettyy iltaan itsestään lukua pitämättä.


Jouluruusun kukkiessa ulkona ajatus harhailee sisällä.




Tuli muuten mieleen Jouko Tyyri. Mies joka muutti nimensä Laineesta Tyyriksi. Turhamainenko? Halusiko erottautua porukasta? Kirjoitti lyhyitä lauseita. Iski asiaan kuin seppä alasimeen.


Tyyri (1929-2001) oli Urho Kekkosen mies ennen kuin käänsi takkinsa. Timo Hämäläisen mukaan Tyyri oli sanomalehtikirjailija. Hämäläinen lainasi Hesarissa Tyyrin muistokirjoituksessa Juhani Niemeä: Tyyri oli "50-luvun kirjallisen polven äänekkäimpiä villitsijöitä, eräänlainen litterääri häirikkö tai kulttuurin pyromaani".


Minua Tyyrin kolumnit Helsingin Sanomissa 1970-luvun puolivälissä ärsyttivät. Ei pelkästään asian vaan tyylin takia. Kirjoitti lyhyitä lauseita. Ei välittänyt sivulauseista. Sähkösanomatyyliä Tyyriltä?


Mutta tuossakin on pointtinsa. Kirjoittamalla päälauseita asia tulee selväksi. Sanotun ymmärtää. Ei eksy mieli eikä kieli asiasta sivuun.


Yritin etsiä Hesarin arkistosta Tyyrin kolumneja. Ollakseni varma mitä kirjoitan. En jaksanut löytää. Joten en ole varma. Kirjoitan kuitenkin. Päälauseita Tyyriä jäljitellen.




Kun loikkaa ajassa, pääsee pitkälle. Pidemmälle kuin pihalla hyppien.


Marraskuussa tekee mieli lainata Franz Kafkaa. Sopii haileaan valoon. On hauska omalla tavallaan. Synkästi mukava, mukavasti pirteä, traagista huumoria.


Ottakaa opiksi ja ojennukseksi: ”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhtä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.” (Keisarin kirje. Suom. Aarno Peromies. Otava 1989.)


Kafka ei aavistanut kirjoittavansa manuaalia 2000-luvun ”arvoliberaaleille.”


”Häkki lähti etsimään lintua.”


Mitä tapahtuu kun häkki löytää linnun?


Vastauksen antaa satojen vuosien takaa kiinalainen runoilija ja virkamies Po Chü-i: ”Sain lahjaksi Annamista punaisen papukaijan: / se hohti kuin persikka ja puhui kuin ihminen. / Sille kävi niin kuin lahjakkaille miehille käy: / milloin mahtavat häkin säleet sillekään avautua?” (Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava 1975.)



Kyösti Salovaara, 27.11.2024.



Marraskuun valoa, himmeää kuin väsynyt ajatus.


Etsin hyllystäni luettavaa. Silmäilin Marcel Proustin romaania. Oli kuulemma etsimässä kadonnutta aikaa.


Ei se etsimällä löydy.


En ryhtynyt lukemaan. Liian pitkiä virkkeitä. Tarkoitus hukkuu sivulauseisiin. Pääajatus puuttuu. Proustilta tai minulta – vapaasti saa valita. Toistaiseksi sen mitä lukee ja syö.


Nappasin Maria Langin romaanin Tunkeilija naistenkerhossa (Att vara kvinna, 1961. Suom. Antero Tiusanen, Gummerus 1962). Yllätyin romaanin tuoreutta. Tässä kirjassa kaikki ovat naisia, uhrit ja murhaajat. Lang kirjoittaa kirpeän hauskasti keskiluokkaisista naisistaan. Bättre Folk!


Nykyään ideana on vihata miehiä. Koska ovat miehiä jotka vihaavat naisia. Siksi Lang piristi. Ei vihannut. Harrasti ironiaa: ”Osaasi, Betti, alistu / on sankarteot miesten vainen” ja sitten ”ei joka ruusu pistele, / miessydän kätke hyveellisyyttä”.


Nyt luen kolmatta Langin romaania. Marraskuussa missä aamu ylettyy iltaan niin että jalat käyvät aamussa kun pää kolhii yöhön. 



Joko lyhyet virkkeet riittävät?


Keskipäivällä harmaa päivä sataa vettä.


Punatulkut kyyristyvät mustien runkojen taakse piiloon.


Jouluruusu kukkii ystävältä saatuna. Kukoistamalla lumen sisältä se ikään kuin pilkkaa talvea ja nauttii.


Radiossa ylempiarvoiset (lopullisen totuuden haltijat) paasaavat mitä rahvaan pitää syödä ja juoda. Miksi se heitä kiinnostaa? Eihän rahvas ole mitään. Roskia pudonneiden lehtien peittämällä käytävällä. Mitä niitä lakaisemaan!


Ottaisinko vielä yhden? Uskaltaisinko? Loukkaamatta ketään?


No hemmetti, tässä Kafkaa: ”Tietystä pisteestä lähtien ei ole paluuta. Tämä piste on saavutettavissa.”


Ja bonuksena Maria Langia: ”ja tunne arvos, uskottu: / on kunniaksi olla nainen”.



Kyösti Salovaara, 2024.



torstai 21. marraskuuta 2024

35 000 kg

[tuottavuuden paino]



Kyösti Salovaara, 2024.


 


Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä missä puutteen ja ulkonaisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa… Kuten alkuihmisen täytyy taistella luontoa vastaan tyydyttääkseen tarpeensa, säilyttääkseen ja uusintaakseen elämänsä, niin sivistysihmisenkin täytyy taistella kaikissa yhteiskuntamuodoissa ja kaikkien mahdollisten tuotantotapojen vallitessa. Ihmisen kehittyessä tämä luonnollisen välttämättömyyden valtakunta laajenee, koska hänen tarpeensakin laajenevat; mutta samalla laajenevat myös tuotantovoimat, jotka palvelevat niiden tyydyttämistä.

- Karl Marx: Pääoma.




Ihmisen yhteiskuntaa voi tarkastella ylhäältä alaspäin, kansantalouksien kokonaisvirtauksista pieniin puroihin ja niiden sorapohjakivikoihin päätyen. Toisaalta voi lähteä yksilön arkipäivästä ja piirtää suhteiden verkostoista sitä monimutkaisemmaksi muuttuvaa kuvaa mitä lähemmäksi kokonaisvirtausta lähestytään. 

    Kaikki muuttuu. Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa, mietiskeli filosofi virtaa katsoessaan. 

    Vaikka tajuamme tuon, tietämällä tai pelkästään vaistoamalla, jatkuvaa muutosta on vaikea hyväksyä, mutta sekin tuottaa päänvaivaa, että jotkut asiat ja ilmiöt eivät näytä muuttuvan lainkaan.

    Kun yleistää, kuvan tarkkuus kärsii. Silti loitolta havaitsee sellaista mihin likinäkö ei pysty.

    Jos yleistän hurjasti, niin väitän että nykyisessä yhteiskuntakeskustelussa vallitsee ajatusharha takautuvan paluun mahdollisuudesta, siitä että samaan virtaan voi todellakin astua; että kunhan alkuteollisen ajan elämänmuodot ennallistetaan, nykyinen hyvinvointi jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. 



Miksi kissaa ei nosteta pöydälle? Vai onko se jo siinä koiraksi pukeutuneena? Häntää heiluttaen?

    Olen lukenut Risto Murron teosta Miksi Suomi pysähtyi? (Otava, 2024.) Muutaman ensimmäisen luvun jälkeen kiittelen mielessäni, melkein ääneen yksin puhuen, työeläkevakuutusyhtiö Varman toimitusjohtajan ja kauppatieteiden tohtorin selkeää kirjaa Suomen talouden seisahtamisesta ja seisahtamisen ongelmista. Murto on Mika Malirannan ja Aki Kangasharjun tavoin ekonomisti, joka luottaa esityksessään järkeen ja faktoihin eikä syöksy pinnalliseen keskusteluun tunne edellä. No, Kangasharju kärjistää toisinaan taloustieteellisiä havaintojaan aika lailla, melkein politiikkaan livahtaen.

    Murto rakentaa harkitusti ja viileän analyyttisesti kuvaa suomalaisen talouden ongelmista. Pienessä maassa on pienen maan ongelmat, mutta yksilön kannalta ne ovat yhtä suuria kuin suuren maan kansalaisella.

    Pysähtyikö Suomi siksi, että tuottavuuden kasvu pysähtyi? Suomen kansantalous ei ole kasvanut 17 vuoteen lainkaan. Vaatimukset paremmasta eivät ole vähentyneet, vaikka elintason parantamiseen ei ole aineellisia edellytyksiä.

    Kaiken keskiössä on tuottavuus. ”Tuottavuuden kasvu on elintasomme pitkäaikaisen nousun perusta”, Murto kirjoittaa teoksensa alussa. ”Ilman toteutunutta tuottavuuden kasvua söisimme huonommin, eläisimme lyhyemmän ajan ja työmme olisi fyysisesti huomattavasti raskaampaa. Elämämme olisi aiempaa köyhempää ja vaativampaa.”

    Itse asiassa Murto sanoo vuonna 2024 saman asian eri sanoilla kuin mitä Karl Marx sanoi 1800-luvulla teoksessaan Pääoma.



Mitä tuottavuus sitten tarkoittaa? Sitäkö että tehdään työtunteja enemmän ja käytetään luonnonvaroja runsaammin omaksi hyödyksemme?

    Ei, ei se sitä tarkoita.

    Murto kirjoittaa, että kansantalouden kasvu riippuu pitkällä aikavälillä työvoimasta, investoinneista ja teknologisesta kehityksestä. Nämä yhdistyvät tuottavuudessa: ”Tuottavuus nousee, kun saamme tehdyillä työtunneilla enemmän tuotantoa aikaiseksi. Taloustieteessä tätä kutsutaan työn tuottavuudeksi.”

   Vähemmällä enemmän – siinä yksi tuottavuuden määritelmä!

   Teknologia näyttää olevan mukana kaikissa tuottavuuskehityksen vaiheissa. Puhutaan kolmesta tai viidestä teollisesta vallankumouksesta. Yleensä tuottavuusloikka otettiin, kun jotakin uutta teknologista ”keksintöä” pystyttiin soveltamaan moneen erilaiseen asiaan, moneen erilaiseen teolliseen tuotantoon. Höyrykoneella pumpattiin vettä kaivoksista, ajettiin junalla mantereiden halki, kuljetettiin tavaroita merien ylitse jne. Kun sähkö ”keksittiin”, sitä pystyttiin käyttämään melkein mihin tahansa tavaroita ja palveluja tuottavaan toimintaan. Eikä sähkön vallankumous ole vieläkään lopussa. Metsässä kasvavan puun hyväksikäyttö mullisti suomalaisen yhteiskunnan – samalla kun paperi ja kirjapainotaito mahdollistivat tiedon vallankumouksen, joka sitten myöhemmin tietokoneiden myötä muuttui digitaalisuuden vallankumoukseen – ja jälleen uutta keksintöä, tietokoneita, ohjelmistoja, informaation taltioimista ja välittämistä pystyttiin hyödyntämään melkein kaikessa teollisessa toiminnassa. Eikä tämäkään kumous ole vielä kypsynyt täydeksi. 

    Tuhosiko metsäteollisuuden vallankumous Suomen metsät?

    ”Sahateollisuuden ansiosta pelättyä metsien tuhoamista ei tapahtunut”, Murto sanoo. ”Itse asiassa tapahtui juuri päinvastoin, kun metsälle tuli korkeampi taloudellinen arvo. Lisäksi peltoviljelyn yleistyminen vähensi kaskeamista, joka kulutti metsiä erityisen paljon.”



Kyösti Salovaara, 2024.



Syyn ja seurauksen erottaminen toisistaan on vaikeaa, joskus mahdotonta. Monimutkaisissa verkostoissa kaikki asiat heiluttavat toisiaan.

    Kun Murto tarkastelee tuottavuuden kasvun historiaa, hän yllättää lukijan aloittamalla siitä mitä on tapahtunut arkipäivässä jokaisen kotona.

   Murto lainaa amerikkalaista taloustieteilijää Robert J. Gordonia, jonka laskelmien mukaan pohjoiscarolinalainen kotiäiti joutui vuonna 1885 kantamaan vuodessa 35 000 kg vettä sisälle kotiin. Jätevesiä piti kantaa ulos. Ja polttopuita sisään.

    Tämän päivän kodissa vesi tulee ja menee itsekseen, samoin lämpö. Tuottavuuden kasvu on hämmentävä. Se on absoluuttisesti parantanut ensi sijassa naisen asemaa, samoin kuin kun pölynimurit, pesukoneet, jääkaapit ja monet kodinkoneet ylisummaan. Murto huomauttaa että itse asiassa viime vuosina ei kodissa enää olekaan tapahtunut sen enempää tuottavuuden kasvua – ellei siivousroboteista sitten tule sellaista.

    Filosofinen kysymys sitten taitaa olla, että kuinka paljon naisen asema parani kun hän siirtyi kotitöistä teollisuuden ja kaupan työntekijäksi miesten rinnalle. 

    Suomessa kaikki edellä sanottu tapahtui muuta Eurooppaa ja USA:ta paljon myöhemmin. Vuonna 1960 Suomessa vain puolella talouksista oli juokseva vesi! Joka toinen kantoi vetensä kaivosta!

    Suomalaisessa kodissa tuottavuusloikka tapahtuikin vasta 1960- ja 1970-luvuilla. Mielenkiintoista on, että meillä koettiin suurin tuottavuuden kasvu myös koko kansantaloudessa noina vuosina – siis verrattuna aikaan ennen noita vuosikymmeniä ja jälkeen noiden vuosikymmenten.



Miksi tuottavuus Suomessa kasvoi pikkuhiljaa mutta kuitenkin jatkuvasti 2000-luvun alkuvuosiin ja pysähtyi sitten kuin seinään? Tämä on kummallista myös siksi, että nimenomaan 2010-luvulla digitaalisuus tunkeutui kaikkialle, sekä talouteen, palveluihin, teollisuuteen että vapaa-ajan viettoon. Eikö tämän tietovallankumouksen olisi pitänyt nostaa kansantalous kokonaan uudenlaiseen vaiheeseen eikä pysäyttää kehitystä? Vai onko tietokoneilla vain siirretty hallinnollisia tehtäviä toisilta tekijöiltä toisille itse tuottavuutta (tehtävien vähentämistä kaikkiaan tai toteuttamista lyhyemmässä ajassa) parantamatta?

  Meillä suomalaisilla taitaa olla epärealistisen ruusuinen kuva kansantaloutemme historiasta ja omasta erinomaisuudestamme.

    Risto Murto toteaa, ettei teollinen vallankumous olisi koskaan voinut alkaa Suomesta eikä Pohjolasta, koska täällä kaikki elämän ja yrittämisen muodot olivat niin kovilla säännöillä kahlittuja. Vallankumous alkoi Englannista, koska siellä oli eniten vapauksia yrittää ja kokeilla erilaisia ideoita ja keksintöjä.

    Säännöstelyn ja sääntöjen maana Suomi on jatkanut muita pohjoismaita pidempään. 1970-luvulla Suomi oli valtiokapitalistinen talous, josta ulkomainen pääoma puuttui lähes tykkänään. Silloin yksilötkin pakotettiin säästämään teollisuuden hyväksi.

    Tästä voinkin hypätä nykyhetkeen. Kun Mario Draghi - ekonomisti, pankinjohtaja ja Italian entinen pääministeri – vieraili alkusyksystä Suomessa ja puhui Euroopan puuttuvasta kilpailukyvystä, hän toisti yhä uudestaan, että Euroopassa vallitsee juhlapuheista huolimatta valtava fragmentoituminen. Se koskee yhtä lailla teollisuutta kuin tutkimusta. Erilaiset ja monentasoiset säännöt estävät yritysten skaalautumisen rajojen yli. Eivätkä investoijat sijoita rahojaan yrityksiin, jotka eivät pysty kasvamaan. Siksi rahaa menee Yhdysvaltoihin. Draghi sanoi, että myös tutkimuslaitokset ja yliopistot ovat erillisiä saarekkeita sekä valtioiden sisällä että koko EU:n mitassa. Kun aito synergia puuttuu, ei keksintöjäkään synny.

    Suomessa on ollut tapana moittia esimerkiksi Japania (aikaisemmin), Kiinaa ja Koreaa (nykyisin) siitä, että ne kopioivat muualla tehtyä ja pystyvät sitten skaalaamaan kopioimansa halvoiksi tuotteiksi. Murto sanoo kirjassaan, että ”Suomen teollisuus oli ilmeisen hyvä kopioimaan.” Hyvin harva teollinen keksintö on peräisin Suomesta. ”Käytännössä Suomen teollistumisen historia on teknologian siirron historiaa.” 



Risto Murto kirjoittaa tuottavuudesta, teknologiasta, koulutuksesta ja pääomista harkitun viileästi mutta kuitenkin elävästi ja konkreettisesti, usein oman elämänsä kokemuksia mukaan sovittaen.

    En vielä ole niin pitkällä, että osaisin sanoa mitä kaikkea kirjassa esitetään ja ehdotetaan. Olen viime aikoina hieman vierastanut, että palvelut (aineeton teollisuus) erotetaan varsinaisesta tavara- ja elintarviketuotannosta niin jyrkästi. Tuntuu että myös Murto tekee niin. Väitän maallikkona, että suurin osa ns. palveluista on osa tavaratuotantoa, sillä se liittyy tuotteiden ylläpitoon ja jakeluun. Niinpä esimerkiksi suomalainen hissifirma saa suuren osan tuloistaan palveluista, mutta nuo palvelut tarkoittavat hissien kunnossapitoa eikä niitä olisi olemassa ilman aineellisia hissejä.

    Toinen asia mietittäväksi on mitä raaka-aineen entistä parempi hyödyntäminen tarkoittaa: eikö sekin ole tuottavuuden kasvua? Tähän kaiketi kuuluu myös kiertotalous.

    Olin vuonna 1970 Kotkassa kesätöissä Enso-Gutzeitilla. Siellä autoin keräämään tietoja (sahauksen lopputuloksista) siitä miten tukkipuu kannattaa sahat lankuiksi ja laudoiksi niin että rungosta saadaan mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty. Tietoja kerättiin ilmeisesti Ruotsissa kehitetyn puunrungon sahaamista optimoivan tietokonemallin testaamiseksi.

    Seuraavan kesänä olin ”ohjelmoijana” saman firman atk-osastolla Kotkan paperitehtaan yläkerrassa. Teimme Fortran-kielellä selluloosakeittämön ohjausjärjestelmää. Järjestelmää pyöritettiin huoneenkokoisella prosessitietokoneella. Fyysisiltä mitoiltaan valtavassa tietokoneessa oli keskusmuistia 64 000 tavua; siitä käyttöjärjestelmä tarvitsi 32 000 tavua joten ohjelmille jäi toiset 32 000 tavua. Sillä piti pärjätä.

   Kirjoitan tätä pakinaa hieman kirjaa kookkaammalla läppärillä, jonka keskusmuisti on 8 gigatavua eli 8 000 000 000 tavua. Käytössäni on siis kaikkiaan tilaa tekstinkäsittely- ja selausohjelmille (käyttöjärjestelmä mukaan lukien) ja muokattavaksi ottamilleni valokuville 125 000 kertaa enemmän kuin oli valtavaa selluloosakeittämöä ohjaavilla ohjelmilla huoneen kokoisessa IBM 1800 tietokoneessa vuonna 1971!  

    Tämäkin ”aineen” (mikropiirien, puolijohteiden, transistorien) suurempi hyödyntäminen pienemmässä fyysisessä tilassa on käsittääkseni merkittävä osa tuottavuuden kasvua, mutta ei työn vaan aineen määrässä. 



Otava, 2024. 154 sivua.
Kansi: Timo Numminen.


    

torstai 14. marraskuuta 2024

Muurin takana

[on toinen maa]


Kyösti Salovaara, 2022.

Kappale Berliinin muuria, nyt viaton ja vaaraton.
Mutta onko historia vaarallista?



Maailmankaikkeuden reunaehto on se ettei maailmankaikkeudella ole reunaa. Maailmankaikkeus on suljettu järjestelmä, joka ei ole vuorovaikutuksessa minkään ulkopuolisen kanssa. Siksi sitä ei voi luoda eikä tuhota. Se on yksinkertaisesti vain olemassa.

- Stephen W. Hawking kirjassaan Ajan lyhyt historia.


Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa... ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine.

- Henry James esipuheessa romaaniinsa Naisen muotokuva.


Ei ole selvää, ohjaako äänestäjien enemmistön mielipide demokraattisen yhteiskunnan kehitystä… Demokratia ei tarkoita, että jokainen hallitsisi itseään, vaan ainoastaan sitä, että jokainen hallitsee yhdessä muiden kanssa itseään ja kaikkia muita… Koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia, kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta. 

- Rurik Holm kirjassaan Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi.



Maailmankaikkeus saattaa olla reunaton ja silti äärellinen, mutta ihminen ei ole, paitsi siinä katsannossa, että mielikuvituksella ei periaatteessa ole mitään rajaa eikä reunaa.

    Ihminen rakentaa fyysisiä ja henkisiä muureja. Ne pystytetään suojaksi ja turvaksi. Mutta samalla kun muuri suojelee, se myös erottaa ihmisen ja yhteisön muusta maailmasta. Kun muuri erottaa, se ehkäisee mielen avartumisen, kaupankäynnin edistymisen, yhteistyön syventymisen.

    Viime viikonvaihteessa Berliinissä juhlittiin Berliinin muurin murtumista marraskuussa 35 vuotta sitten. Länsimaissa olisi kannattanut juhlia laajemminkin, koska vuonna 1961 rakennetun muurin murtuminen johti kylmän sodan loppumiseen, Neuvostoliiton hajoamiseen ja globaalin kaupan ja kulttuurin kukoistukseen.

    Vai johtiko? Ainakin näin ajateltiin, meillä ja muualla. Kiistämätöntä on, että Suomikin vapautui kahleista, konkreettisista ensin ja henkisistä vähitellen.

    Berliinin muuri oli 155 km pitkä. Se tarkoituksena oli estää sosialistisen Itä-Saksan (DDR) kansalaisia muuttamista läntiseen, demokraattiseen Saksaan. DDR:ssä toki perusteltiin, että muurin tarkoituksena oli turvata itäinen Saksa läntisen fasismin maahantulolta.

    Muuri oli sekä ainetta että henkeä.



Kiinan muuri oli virallisesti 9000 km pituinen mutta käytännössä kai paljon pidempi. Tarkoituksena oli estää pohjoisesta tulevien valloittajien aikeet. Kuinka paljon kysymyksessä oli myös henkisen valtakunnan turvaaminen, sitä en tiedä.

    Keskiajalla kaupunkeja ympäröivät melkein aina muurit, jotka suojasivat kaupunkilaisia. Estivätkö muurit kaupunkilaisia kulkemasta niiden ulkopuolella? Oliko muurin ympäröimä kotiraitti koko maailma?

    Entä sitten uskontojen ja kirkkojen asema – olivatko nekin eräänlaisia muureja yksilön ja toisen maan, toisenlaisen maailman välillä? Uskonnot sekä rauhoittivat ihmisen mieltä että asettivat mielenmaisemalle sallitut rajat. Mielikuvitus on rajaton, mutta kirkko loi kuitenkin sille selkeät reunat.

    Myös tänään rakennetaan konkreettisia muureja, vaikka ne ovat enemmän symbolisia ja mielen sisäisiä esteitä kuin muurin ylittämistä kävellen tai hyppien estäviä.



Satatuhatta ihmistä osallistui 35 vuotta sitten Berliinissä muurin murtamiseen. Kuitenkin, niin kuin eräs tutkijat sanoo, miljoonat itäsaksalaiset pysyttelivät kotonaan katsellen verhojen rakosista, mitä ulkona tapahtuu.

    Tänään Saksassa politiikka kipuilee maan itäisellä reunalla verhojen välistä kylmän sodan loppua katselleiden kansalaisten ja heidän jälkeläistensä kiistäessä ”sovitun” demokraattisen kehityksen.

    Ovatko he väärässä? Rakentavatko he uudenlaista muuria nykyajan ja menneisyyden väliin uskotellen, että elämän voi tuupata takaisin menneisyyteen?

    Samalla kun henkisiä muureja rakennetaan urakalla yksilöiden ja ryhmien väliin – eikä niitä todellakaan ole tarkoitettu purettavaksi eikä niihin jätetä portteja läpikulkea toisenlaiseen todellisuuteen – objektiivinen menneisyys näyttää katoavan ja muuttuvan nykyhetken tunnevihan leimaamaksi taistelutantereeksi.

    Historian sormeilu ja säätäminen alkaa olla jokapäiväistä mediapuuhailua ja poliittista veivaamista. Ja mitä enemmän historiaa suodatetaan tarkoituksenmukaisesti, sitä vähemmän siitä tunnutaan tiedettävän. Sekä menneisyys että tulevaisuus alkavat näyttää samalta sumulta.

    Jos et tiedä mistä tulet, kuinka voit osata perille?


Kyösti Salovaara, 2024.



Ihmiset tietävät historiasta ylisummaan hyvin vähän. Minäkin tiedän aika vähän. Luuloja on sitäkin enemmän.

    En tiedä esimerkiksi Georg Friedrich Händelin Messias-oratoriosta juuri mitään. Mutta vaikka olen kuunnellut Händelin musiikkia vain vähän, mieleeni ei tulisi suurin surminkaan ryhtyä sensuroimaan sen esittämistä missään ja keneltäkään. Pelkkä ajatus kieltää Händelin musiikin esittäminen kirkkonummelaisessa koulussa on järjetön, jopa oksettavan sivistymätön. Eihän 1700-luvulla sanoitettu ja sävelletty musiikki voi todellakaan pilata kenenkään elämää vuonna 2024, ei yhdenkään aikuisen eikä lapsen eikä kenenkään siltä väliltä.

    Mutta koska menneiden aikojen kulttuuria - kirjoja, näytelmiä, musiikkia - halutaan sensuroida ja lukemista ja esittämistä rajoittaa, tällä täytyy olla jokin rationaalinen tarkoitus. Kysymys ei ole sattumasta.

    Niinpä tulee mieleen, että näilläkin muureilla (kielletyillä kirjoilla, sensuroidulla musiikilla) on samanlainen tarkoitus kuin Berliinin muurilla oli DDR:ssä. Sillä yritettiin estää kansalaisia poistumasta kotipesästä toisenlaisiin maihin ja toisaalta sillä haluttiin estää vieraiden vaikutusten saapuminen kotiseudulle.

    Jokainen muuri eristää yksilön kahteen suuntaan – in ja out.



Koska ihmiset tietävät niin vähän historiasta, he kuvittelevat kaikenlaista. Jokainen tapahtuma liittyy vain ja ainoastaan nykyhetken tajuntaan eikä tapahtumaa osata nähdä perspektiivin osana. Tai häijymmin sanoen: kun historiallinen yhteys katkaistaan, oma narsistinen nyt-käsitys muuttuu ainoaksi oikeaksi ja ehdottomaksi ”totuudeksi”. Narsistinen nykyhetki on aina mustaa ja valkoista.

    Espanjan itärannikolla koettiin äskettäin valtavia sateita ja niiden aiheuttamia tulvia. Tragedian suuruutta on vaikea käsittää eikä sitä voi vähätellä mitenkään. Luonnon yllättävä purkaus näytti raamatulliselta kostolta. Luulisi ettei ihmisen tarvitse nykyään kuolla rankkasateen takia.

    Mutta kun monet suomalaiset, niin kuin eräs näyttelijä syntymäpäivähaastattelussa Hesarissa, kiroavat poliittisen järjestelmän kyvyttömyyttä ja tahdon puutetta estää Valencian tulvatragedian kaltaiset sateet, he ilmaisevat mittavan tietämättömyytensä yhtäältä historiasta ja toisaalta esimerkiksi Espanjasta. Mustavalkoisessa mielenmaisemassa ei ole värejä eikä etäisyyksiä: on vain narsistinen hekuma omista tunteista. 

    En minäkään tiedä Espanjasta paljoa. Olen kyllä seurannut, myös paikan päällä, kuinka viime vuosina kuivuus koettelee itäistä ja eteläistä Espanjaa, samalla kun luoteisissa ja pohjoisissa osissa maata sataa enemmän kuin tarpeeksi.

   Mutta kuivat kaudet ja äkilliset rankkasateet ovat kuuluneet aina noiden seutujen ilmastoon, siis jo kauan ennen teollista aikakautta, joka sekin tietysti on osaltaan vaikuttanut ilmaston muuttumiseen.

    Valencialainen historiantutkija Justo Serna kirjoitti El País -lehdessä 7.11 lavean esseen siitä kuinka sade ei Valenciassa tiedä miten pitäisi sataa. Valencian seudun kulttuuriperinteessä suuret tulvat on Sernan mukaan muovailleet kieltä, kirjallisuutta, lauluja, maalauksia ja elokuvia ja luoneet kollektiivisen mielenmaiseman veden, hedelmätarhojen ja kaupungin historiallisista suhteista.

   Eräiden laskelmien mukaan nyt koetun kaltainen tulva tapahtuu Valenciassa kerran 1000 vuodessa – ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta riippumatta. Sateelle kukaan ei voi mitään, mutta tietysti rakennetun ympäristön tulvansietokykyä voidaan parantaa.



Roomalaiset perustivat Valencian kaupungin Turia-joen rantamille, eräänlaiselle saarelle, vuonna 138 ennen ajan laskun alkua.

   Justo Serna muistuttaa, että luonnonkatastrofit ovat kuuluneet satojen vuosien ajan Valencian historiaan ikään kuin raamatullisina rankaisuina paikallisten asukkaiden synneistä. Vuosien 1321 ja 1957 välillä Valenciassa koettiin 20 kohtalokasta tulvaa. Niinpä suomalaisen näyttelijän käsitys Valencian tulvasta paljastuu täydelliseksi tietämättömyydeksi.

    Sernan mukaan valencialaisten kieli on täynnä tulviin liittyviä sananlaskuja ja ilmaisuja. Hänen artikkeliaan kuvittaa valencialaisen taidemaalarin Antonio Muñoz Degrainin maalaus Amor de madre (Äidin rakkaus, 1912-1913). Tuossa sydäntä särkevässä maalauksessa äiti pitää lastaan päänsä yläpuolella keskellä valtavaa tulvahyökyä. Vaikuttava maalaus voisi hyvinkin olla valokuva äskettäin koetun tulvan keskeltä. 

    Artikkelissa on niin ikään Hollywood-elokuvan mainosjuliste vuodelta 1926. Elokuvan nimi on Torrent ja sen tähtinä ovat Greta Garbo ja Ricardo Cortez, ohjaajana Monta Bell. Julisteessa kerrotaan myös, että elokuva perustuu Vicente Blasco Ibáñezin romaaniin. Julisteessa mies ja nainen halaavat toisiaan keskellä tulvivaa jokea.

    Sernan mukaan filmi perustuu Valenciassa syntyneen ja siellä osan elämästään vaikuttaneen Vicente Blasco Ibáñezin naturalistiseen romaaniin Entre Naranjos (Appelsiinipuiden katveessa, 1900). Se on parasta ja aidointa mitä suurista tulvista on kirjoitettu ja siitä miten tulvat kohtelevat ihmistä, Serna sanoo. 

    Mikään kuva ja mitkään sanat eivät kuitenkaan voi kuvata täydellisesti niitä kauhuja ja murhenäytelmiä, joihin valencilainen maa ihmisensä suistaa.



Ajattelen Henry Jamesin ajatusta kirjallisuuden miljoonasta ikkunasta myös historian metaforana ja pidän sitä väkevänä julistuksena kulttuurin ja historian moninaisuuden ymmärtämiseksi ja hyväksymiseksi.

    Mitä enemmän muureja rakennetaan, konkreettisia ja henkisiä, sitä vähemmän ymmärrämme elämäämme. Yhtäkään historian ikkunaa ei saisi peittää tietämättömyyden kankaalla.

    Peilin takana ei ole mitään, mutta muurin toisella puolella on toinen maa. 

    


Kyösti Salovaara, 2022.

Muurissa oli valvottuja aukkoja joista pääsi sisään
ja pois.



torstai 7. marraskuuta 2024

Voittaako demokratia häviämällä

[vai häviääkö se voittamalla?]



Kyösti Salovaara, 2025.

Ocean Drive, South Beach, Miami.



Yhdysvalloissa enemmistöllä on siis suunnaton valta ja lähes yhtä suuri mielipiteen valta. Kun enemmistö on kerran muodostanut kantansa johonkin kysymykseen, ei enää oikeastaan mikään pysty pysäyttämään sitä tai hidastamaan sen kulkua niin, että se kuuntelisi valituksia.

    Seuraukset ovat tuhoisia ja vaarallisia.

- Alexis de Tocqueville, 1835.


Tahdonvapaus on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.

- Ludwig Wittgenstein, 1921.


Historiallinen kehitys on tosi hidasta.

          Joskus kestää vuosisadan

päästä viisikymmentä vuotta taaksepäin.

- Paavo Haavikko, 1973.


Demokratia on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä.

- Rald Dahrendorf, 1990.


Sattumaa ei suinkaan ole, että ainoat tällä vuosisadalla jossakin määrin yleisönsuosion saaneet universaalisten historioiden kirjoittajat ovat olleet Spengler ja Toynbee, jotka kuvailivat länsimaiden arvojen ja instituutioiden rappeutumista ja hajoamista.

- Francis Fukuyama, 1992.


Me tunnistamme Trumpin tai Vladimir Putinin kaltaisissa johtajissa merkkejä menneisyyden diktaattoreista. Me näemme taloudellisen ahdingon johtavan kerta kerran jälkeen samaan poliittiseen tyytymättömyyteen. Siitäkin huolimatta historia on muutakin kuin väistämättömän toiston alue: se on kenttä, joka tuottaa myös jatkuvasti uudenlaisia merkityksiä ja normeja.

- Timo Miettinen, 2024.




Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Yhtä ennustetaan, muuta sukeutuu. Huominen on arvaamaton, yllättävä ja kuitenkin melkein samanlainen kuin tämä päivä.

    Yksi yrittää yhtä, toinen pyrkii toiseen ja se mikä toteutuu, ei ole kenenkään yksittäisen toimijan sanelemaa.

    Kirjoitin tämän pakinan otsikon tiistaina. Halusin varmistaa etten keskiviikkona esiinny jälkiviisastelijana. Otsikko viittaa demokratiasta käytävään keskusteluun, siihen että pelätään demokratian rapautuvan, tuhoutuvan, muuttuvan sisäsyntyisesti joksikin toiseksi.

    Otsikko siis viittaa tavalla tai toisella myös Yhdysvaltain presidentinvaaliin. Mutta se viittaa myös yhteiskunnalliseen polarisoitumiseen, joka koskettaa yhä useampia länsimaisia yhteiskuntia.

    Otsikkoni ”kaksimielisyys” syntyi El Paísiin tilastollisia ennusteita laativan tekniikan tohtorin Kiko Llanerasin ”vaaliennusteista”. Toisin kuin Suomessa tai Englannissa media uskotteli (toivoi) vaalien voittajaksi Kamala Harrista, Llaneras päätteli laskelmissaan viime viikkoina, että Donald Trumpin voitto on todennäköisempää kuin Harrisin. Tiistaina Llaneras kirjoitti, että Trumpin todennäköisyys voittaa oli 51 %, kun se toissaviikolla oli 54 %.

    Llaneras ei laskenut pelkästään vaalikyselyiden tulosten keskiarvoja vaan otti huomioon myös vedonlyöntilastoja ja simuloi erilaisia mahdollisuuksia eri osavaltioiden vaalituloksesta. Tiistaina hän selvensi mitä todennäköisyys tarkoittaa. Jos pidettäisiin 100 vaalit, niin Trump voittaisi niistä 51 ja Harris 49. Mutta sitä Llaneras ei yrittänytkään ennustaa, että kumpi todella voittaa, koska se saattaisi osua kumman tahansa kohdalle.

    Eikä oleellista tänäisessä pakinassa ole, kuka voittaa ja kuka ei, koska aiheena on demokratia.



Demokratian kriisistä on alettu puhua, ja demokratian tulevaisuudesta huolestua, kun poliittisen valtavirran reunoille on ilmestynyt puolueita, jotka eivät tyydy ennalta arvattavaan ja sovittuun politiikkaan. Ensin niitä ilmestyi oikealle, viime aikoina myös vasemmalle. 

    Kuuluuko demokraattiseen ajatteluun kaikenlaisten ajatusten ja pyrkimysten sietäminen? Niidenkin joiden koetaan jopa uhkaavan demokratiaa? Voiko demokratia johtaa autokratiaan? Totalitääriseen yhteiskuntaan? Saako demokratia kieltää itsensä demokraattisella päätöksellä? Ja jos saa, tarkoittaako se demokratian loppua?

    Vaikeita kysymyksiä.

    Sitä paitsi demokratia on sellaisenaan enemmän tai vähemmän häilyvä ”idea”. Se on kansanvaltaa, parlamentarismia, mutta voiko se olla myös suoraa toimintaa tai jopa anarkiaa? Eikä kukaan kai pitänyt Saksan demokraattista tasavaltaa (DDR) demokratiana.

    Ralf Dahrendorf palaa kirjassaan Huomisen Eurooppaan (1990) Yhdysvaltain alkujuurille ja lainaa yhtä Yhdysvaltojen perustajaa ja neljättä presidenttiä James Madisonia (1751-1836), jonka mielestä edustuksellisuus on yksi valtion oikeutuksen suojatoimi. ”Madison oivalsi jo varhain, että erilaiset kansanäänestykset (plebiscitum ja referendum) voivat saada tyrannivaltaan viittaavia seurauksia. Myös koko on suojatoimi. Vähemmistöt ovat uhanalaisempia pienissä kuin suurissa yhteiskunnissa.”

    Madisonin ideana oli, että kun yhteiskunta pirstoutuu moneen osaan, etupiiriin ja kansalaisten luokkaan, eivät enemmistön intressit uhkaa yksilöiden tai vähemmistöjen oikeuksia. 



Kyösti Salovaara, 2022.

Onko demokratia rakennus vai idea?



Onko niin että demokratia sellaisenaan irrottaa ja vapauttaa kansalaiset toistensa vahtimisesta pirstomalla yhteiskuntien ahtaita normirakenteita samaan aikaan kun se luo demokratian toiminnalle tarvittavat konkreettiset instituutiot ja organisaatiot?

    Jotain tällaista ranskalainen Alexis de Tocqueville kirjasi ylös Amerikan matkaltaan. Vuonna 2006 suomennettu teos Demokratia Amerikassa (alkuteokset vuosilta 1835 ja 1840) sisältää herkullisia kiteytyksiä mm. demokratiasta ja sananvapaudesta.

    ”Mitä tasa-arvoisemmiksi olot käyvät ja mitä heikommiksi yksilöt muuttuvat, sitä helpommin he jättäytyvät virran vietäviksi”, Tocqueville kuvasi yksilön suhdetta lehdistöön. ”Silloin heidän on vaikea pitää yksin kiinni muiden hylkäämästä mielipiteestä.” Tocquevillen mielestä sanomalehdestä tulee vallankäyttäjä, eräänlainen yhdistys, samaan aikana kun ihmisistä tulee tasa-arvoisempia.

    Entäpä tämä raadollisen pelottava huomio:

    ”Elinolojen muuttuessa tasa-arvoisemmiksi ilmaantuu yhä suurempi joukko ihmisiä, jotka eivät ole niin rikkaita eivätkä niin mahtavia, että he paljonkaan vaikuttaisivat kaltaisensa kohtaloon… He eivät ole kenellekään velkaa eivätkä oikeastaan odota mitään keneltäkään. He tottuvat pitämään itseään aina erillisinä ja haluavat kuvitella, että heidän kohtalonsa on kokonaan heidän omissa käsissään.

    Näin jokainen ihminen demokratian ansiosta unohtaa isovanhempansa, kadottaa jälkeläisensä ja irtautuu aikalaisistaan. Demokratia saa ihmisen jatkuvasti vetäytymään itseensä sekä sulkeutumaan lopulta kokonaan omaan yksinäiseen sydämeensä.”



Edellisestä saattaisi päätellä, että Tocqueville oli todellinen ennustajaukko, joka näki kristallipallostaan pitkälle tulevaisuuteen, ihan 2000-luvulle asti.

    Ehkä niin.

    Mutta parempi tulkinta lienee, että yhteiskunta, demokraattinen käytäntö ja ihminen ylisummaan ovat muuttuneet vajaassa 200 vuodessa paljon vähemmän kuin luulemme tai pelkäämme niiden muuttuneen.

    Kun demokratiaa koetellaan, pessimistit valtaavat tiedotusvälineiden, tutkimuslaitosten ja politiikan ”puhujakorokkeet”.

    Helsingin Sanomien kyselyn mukaan 82 % suomalaisista toivoi Kamala Harrisin voittoa. Mutta suomalaisilla ei ollut äänioikeutta Amerikassa. Nyt monet ajattelevat, että kyllä jenkit ovat pässinpäitä. Ehkä ovat, mutta millä perusteella suomalainen pitää itseään muita viisaampana? Suomalaisten omahyväinen, moralistinen kopeus sai lommon kylkeensä, kun nyt kerrotaan, että Trump keräsi huomattavasti ääniä latinoilta, naisilta ja nuorilta. 

    Ruben Stiller kysyi Ylellä perjantaiohjelmassaan akatemiatutkija Timo Miettiseltä, mikä on lopulta demokratian ydin. Miettinen vastasi, että sitä eivät ole sittenkään demokratiassa tarvittavat instituutiot ja organismit vaan nimenomaan demokratian mahdollisuus luoda erilaisia tulevaisuuksia. 

    Demokratia ei tarkoita ennalta määrättyä vaan avointa ja joskus myös arvaamatonta tulevaisuutta.



Kyösti Salovaara, 2024.



torstai 31. lokakuuta 2024

Sanomatta jättämisen taito

[ja syvä hiljaisuus]


Kyösti Salovaara, 2024.


 

Siis vihdoin painovapaus!

Ken iloinen ei oo!

Tää eläköhön tapaus

in dulci jubilo.

Nyt kaikki painatamme,

kaikk’ esiin, valohon!

Ja hänet vaiennamme,

ken toista mieltä on.

- Goethe.

  (V.A. Koskenniemen suomennos, 1922.)



Oikeastaan pakinan otsikko on älytön, jos se väitää, että yhteiskunnallisessa keskustelussa vallitsee ”syvä hiljaisuus”. Mutta koska itse kirjoitin otsikkoni – voisihan sen vielä vaihtaa – niin oletan etten kirjoita mitään älytöntä. 

    Maailman tarkkaileminen median (ja tietysti kirjallisuuden) läpi kiehtoo, semminkin kun se tavalliselle ihmiselle on melkein ainoa ”reikä” omasta suppeasta todellisuudesta laajempiin sfääreihin.

    Mediaa ei parane kuvata sanalla ”hiljaisuus”. Onhan se täynnä meteliä, kohinaa, draamaa, konfliktien haistelua ja mutustelua, varsinkin jos myös somejulkisuus lasketaan ”mediaksi”.

    Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa valiteltiin eilen keskiviikkona, että suomalaiset leiriytyvät. Aikaisemmin puhuttiin kuplista, joiden sisältä ei näe ulospäin eikä ulkoa sisälle. Leiriytyminen on ehkä parempi ilmaisu. Siitä tulee mieleen lännenfilmi, jossa uudisasukkaiden vankkurit ajetaan ympyräksi, niin että sisäpuolelle jäävät turvaa hakevat uudisasukkaat ja ulkopuolelle viholliset.

    Kun yhteiskunnallinen ilmapiiri ja siinä käytävä keskustelu ”leiriytyy” mihin media sijoittuu? Missä Hesari on – vankkurikehässä vai sen ulkopuolella? 



Draaman taju – journalismin perushyve ja synti?

    Näinhän ruotsalainen Hans Rosling väitti teoksessaan Faktojen maailma. Roslingin mukaan journalismi etsii konflikteja, draamaa, kaksijakoista maailmaa, koska sillä tavalla syntyy lukijoihin vetoavia tarinoita. Journalistit ”esittävät tarinansa kahden vastakkaisen kansan, näkemyksen tai ryhmän konflikteina”.

    Kun Hesari moittii muita leiriytymisestä, miten se itse toimii? Pyrkiikö se kertomaan koko totuuden ja vain sen? 

    Lokakuun alkupuolella Suomen Kuvalehdessä julkaistiin Metsäteollisuuden kustantama ”aiherahoitettu artikkeli” otsikolla Metsä tuo toivoa, tuloa ja työtä. Suomeksi sanottuna kysymyksessä oli mainos, jolla pyrittiin edistämään metsäteollisuuden etua.

    Mutta mainoksessa oli faktaa median metsäkeskustelusta. Artikkelissa haastateltu Paula Lehtomäki kertoi, että yhteiskuntatieteiden tohtori Juhani Wiio julkaisi alkuvuodesta mediatutkimuksen, jonka mukaan Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa ”metsiä käsitellään ensi sijassa ilmastopolitiikan, luontokadon ja hiilinielujen kautta. Lukuun ottamatta Ylen alueuutisia talouden ääni ei juuri kuulu.”

    Onko media siis pystyttänyt kaksi leiriä, jotka se nostaa metsäkeskustelussa vastakkain?

    Luultavasti on, tai ainakin sen journalismi ”siiloutuu” niin ettei lukijalle muodostu kokonaiskäsitystä metsästä kaikkine merkityksineen. Minä en ole ”luottanut” viime aikoina Hesarin luontojuttuihin juuri lainkaan. En siksi, että niissä faktat kerrottaisiin väärin vaan siksi että kirjoittajien omaan agendaan sopimattomat faktat jätetään kertomatta.



Lukiessani viimeisintä Kanava-lehden numeroa (7/2024) havahduin oivaltamaan, että Kanavassa ei metelöidä kuplien sisällä eikä – Hesarin pääkirjoitusta mukaillen – leiriydytä pinnallisen politiikan eikä kulttuuripolitiikan vankkurikehiin.

    Hieman liioitellen uskaltaa sanoa, että Kanavassa soudetaan rauhallisesti ja hötkyilemättä vallitsevan keskustelun vastavirtaan ja tuodaan esille pointteja, jotka muualla keskustelusta puuttuvat ja joista vaietaan tarkoituksella tai tahattomasti. Tämä ei tarkoita etteivätkö Kanavan esseet ja katsaukset herättäisi lehden sisällä keskustelua; päinvastoin, joskus se käy kärkevänäkin.

    Suomalaista keskusteluilmapiiriä kuvaa tietysti sekin, etteivät Kanavan esseet ja katsaukset juuri heijastu muualle mediaan, eivät aiheuta lehtien ja muiden medioiden välisiä keskusteluja. Kun jättää sanomatta ja huomaamatta, ei tarvitse tinkiä omista vahvoista mielipiteistään.

    Syvä hiljaisuus on hiljaista.







Uusimmassa Kanavassa (vastaavana päätoimittajana Matti Kalliokoski ja vastaavana tuottajana Tuomo Lappalainen) on monta mielenkiintoista artikkelia. Mm. puhutaan Venäjästä (Ari Puheloinen), mietitään mitä sivistys on (Yrjö Sepänmaa), syvennytään matematiikan salaperäiseen maailman (Pentti Alanen), etsitään metsien hiilinieluja (Kimmo Lahti-Nuuttila), tarkkaillaan nousevan sävelkulun vakiintumista suomen kieleen (Erkki Lyytikäinen), väitellään kristinuskon yhteiskunnallisista vaikutuksista (Timo Junkkaala), syytetään Suomen ulkopolitiikan pitkää linjaa serviilistä miellyttämisen halusta (Juhani Suomi) ja ihmetellään miksi myyttien valta ei hellitä (Jukka Koskelainen).  

    Otan tässä nyt esille kaksi juttua, joista toisesta en ymmärrä juuri mitään ja joista toinen väittää, että luontokadosta käytävässä keskustelussa on paljon epätiedettä, vaikka toisin kuvitellaan.

    Pentti Alanen kirjoittaa haastavasti - kuten on tapana sanoa - Platonin ja Aristoteleen maailmankuvien erilaisuudesta otsikolla Eetteri fysiikan ongelmana. Onko maailma matemaattinen, niin kuin Platon ajatteli? Ja jos on, niin mitä se oikeastaan tarkoittaa?

    Maallikko yrittää ymmärtää, mutta on asioita joita ei voi ymmärtää. Ne pitänee ottaa sellaisina kuin annetaan.

    Alanen lainaa Eugene P. Wigneriä: ”Ensiksi haluan korostaa, että matematiikan valtava hyödyllisyys luonnontieteissä on sangen arvoituksellista ja ettei siihen ole mitään järjellistä selitystä.” Sitten Alanen lainaa Antti Kupiaista: ”Useimmat matemaatikot lienevät jonkin asteen platonisteja. Toisin sanoen matemaattiset struktuurit näyttävät muodostavan oman meistä riippumattoman todellisuutensa, josta matemaatikot vähä vähältä saavat tietoa ajattelunsa avulla."

    Onko ”totuus” olemassa vaikka sitä ei tiedetä? Ovatko matemaattiset lauseet olemassa, vaikka niitä ei vielä olisikaan löydetty? Vai onko vain se totta, mikä tiedetään? Ja vain se matematiikka toimii, mitä osataan käyttää?

    Koska en oikeastaan ymmärrä mitä tarkoitetaan, ajattelen että Platonin mukaan totuus kaikesta (koko maailmasta) on olemassa, mutta vain jumalat tietävät sen. 

    Alanen ei hyppää Platonin kelkkaan. Hän lainaa Edmund Husserlia, jonka mielestä kaikki alkaa ja riippuu empiirisestä todellisuudesta: tiede löytää luonnosta vain sellaisia piirteitä, jotka sopivat olettamukseen matemaattisesta maailmankuvasta. Kun esimerkiksi ”mitataan” jotakin, ”mittakeppi” kuuluu samaan konkreettiseen todellisuuteen (ja sen lainalaisuuksiin) kuin mitattava eikä jonnekin kaikesta riippumattomaan todellisuuteen, ”Platonin eetteriin”.

    ”Emme kykene tarkkailemaan maailmaa ulkopuolelta, vaan tutkimme sitä sisältä päin, sen ominaisuuksista riippuvin laittein”, Alanen sanoo johtopäätöksenään. ”Vain paroni von Münchhausen kykenisi nostamaan itseään tukasta.”



Jatketaan dramatisoimisen problemaattisuudesta.

    ”Dramatisoinnista on tullut ympäristöekologian toinen luonne, koska muuten muutosten saama huomio jäisi marginaaliseksi”, Markku Simula kirjoittaa katsauksessaan Ennallistaminen ekologian tieteellisenä ongelmana. Ekologian ongelmana on, niin kuin Simula havainnoi, ettei ekologiassa selkeästi tunnusteta tieteen rajallisuutta eikä eroteta mielipiteitä tutkimustuloksista. Siksi maallikon on vaikea ymmärtää mikä on tiedettä ja mikä ideologiaa. ”Tarkoitus tuntuu pyhittävän keinot, kuten esimerkiksi koko maailmaa koskevat radikaalit lajikatoennusteet ovat osoittaneet.”

    Simula muistuttaa, että taipumuksena on ajatella luonto ihmisestä riippumattomana; että on luontoa johon ihminen ei ole vaikuttanut ja sinne se pitäisi nyt ”palauttaa”. Kun ekologiassa puhutaan luonnon tasapainosta, puhutaan jostakin mitä ei ole olemassa: ”Pysyvä tasapaino on kuitenkin intellektuaalinen konstruktio, joka ei vastaa todellisuutta… Vakaata vastustuskykyistä tilaa ei voida määritellä tieteellisesti, vaikka se edelleen vaikuttaa intuitiivisesti suojelufilosofian kulmakivenä.”

    On oleellista tajuta, ettei ekologia tieteenä voi päättää mikä on ”hyvää” ja mikä ”huonoa” - niin kuin eivät luonnontieteet yleensäkään voi tuommoista päättää. Ihmistieteet ovat luku sinänsä, mutta niitä ei välttämättä voi ”tieteenä” tässä mielessä pitää.

    Simulan mielestä on virheellistä ajatella, että ekosysteemi romahtaa kun jokin laji kuolee pois. ”Monet ekosysteemit ovat kuitenkin vankkoja ja joustavia ja monet lajit toteuttavat niissä samoja funktioita.” Joustavuus ja geneettinen sopeutuminen kuuluvat lajiyhteisöjen piirteisiin. ”Oletetaan esimerkiksi, että mitä enemmän on lajeja, sitä vakaampi on ekosysteemin toiminta. Toisaalta ajatellaan, että ekosysteemin tuottavuus heikkenee, kun lajiston monimuotoisuus vähenee. Tällaiset yleistykset eivät pidä paikkaansa, vaikka niitä tarjotaankin yleispätevinä tieteellisinä tosiasioina.”

    ”Joudutaan myös kysymään”, Simula päätyy kysymään, ”onko ihmisen luomia tai vaikuttamia ekosysteemejä pidettävä määritelmällisesti ennallistamistarpeessa olevina, vaikka ne eivät olisikaan ’luonnollisina’ tai silmin nähtävästi rappeutuneita.” 



Jos on totta, ettei edes matemaatikko pysty pomppaamaan fysikaalisesta laatikosta ulkopuolelle universaalien kaavojen ja sääntöjen eetteriin, koska siellä vain jumalat näkevät maailman ja sen ulkopuolisen tilan ja säännöt, niin onko mahdollista, että journalisti voisi paroni von Münchhausenin tavoin nostaa itsensä pois ympäristöstään, jota artikkeleissaan kuvaa?

    Vastaus taitaa olla, että se ei ole mahdollista.

    Kun media ”mittaa” ja ”punnitsee” yhteiskunnallisten toimijoiden arvoa ja pyrkimyksiä, se on samalla tavalla noiden kuvaamiensa pyrkimyksien ja arvojen vanki kuin fyysistä todellisuutta mittaava fyysikko on mittaamansa todellisuuden lainalaisuuksien ”vanki”.

    Lohdullinen / ikävä lopputulema: ei ole olemassa ”puolueetonta” journalismia. Ei ainakaan jos sitä pääsee tarkkailemaan laatikon ulkopuolelta.

    Mutta kuka pääsee?



Kyösti Salovaara, 2024.

Onko tämä metsikkö "alkuperäistä" luontoa?