torstai 21. lokakuuta 2021

Esteettinen, moraalinen ja älyllinen aikuisuus

 [muuttumaton minuus?]



Kyösti Salovaara, 2021.

Museokatu 13, Kotka.
Lapsuuteni ja nuoruuteni ikkunat etualan
 vihreässä puutalossa 1947-1972.
Kotiini, sen Sapokkaan katsovien ikkunoiden
takaiseen asuntoon isäni muutti n. 10-vuotiaana 1920-luvulla ja asui
siinä melkein 70 vuotta. Äitini muutti Museokadulle
1946 ja asui siellä melkein 70 vuotta.




Esittämäni väitteet vaikuttavat hämärältä teoretisoinnilta. Tähän voin sanoa vain, että niiden merkitys on tavoitettava sisältä käsin. Niitä ei voi todistaa loogisesti. Sisäinen kokemus täytyy elää. Sitä ei ole helppo saavuttaa, ja älyllisesti ulkoapäin tarkasteltuna sitä täytyisi lähestyä joukkona erillisiä toimintoja: älyllisiä, esteettisiä ja myös moraalisia. Koko ongelma täytyisi muotoilla uudestaan. Vain sisältä käsin, hurmokseen asti elettynä kokemus näyttää yhdistävän sen, mikä diskursiivisen ajattelun on erotettava. Sisäinen kokemus sulauttaa yhteen aiemman kokemuksen monimuotoiset sisällöt (kuten Jumalan ja hänen kärsimyksensä) samoin kuin esteettiset, älylliset ja moraaliset muodotkin ja jättää ulkopuolelleen ainoastaan diskurssin, jonka avulla nämä kohteet pyritään erottamaan toisistaan (ja tekemään niistä vastauksia moraalisiin pulmiin).

Georges BatailleSisäinen kokemus.


Ihmisen ja petolintujen silmät ovat suurinpiirtein yhtä suuret, mutta aistintietoa käsittelevän järjestelmän - aivojen - koko on ihmisellä verrattomasti suurempi. Havaintomaailman rakentuminen ja sinä olevien piirteiden rikkaus riippuu sekä aistintiedon hankintaan että sen analyysiin käytettyjen järjestelmien ominaisuuksista. Kotkan näön tarkkuus on yli kaksi kertaa parempi kuin ihmisen, mutta se elää havaintomaailmassa, joka on piirteiltään huomattavasti köyhempi kuin ihmisen. Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköaistijärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsellään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.

- Kai Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa.


Ihmisen luonne on hänen kohtalonsa.

- Herakleitos


Kirjallisuudessa ei ole varhaiskypsiä neroja, se on mahdotonta. Sellaisia tavataan musiikissa, kuvataiteessa, shakissa ja matematiikassa mutta ei kirjallisuudessa, koska kielen hallitsemiseen tarvitaan niin pitkä (oppi)aika.

- Paul Auster El País-lehden haastattelussa kirjoitettuaan elämäkerran 28-vuotiaana kuolleesta Stephen Cranesta.



Varoituksen sana: tässä pakinassa esitän ajatuksia, jotka ovat täysin intuitiivisia. En tiedä mitä nykyhetken tiede ajattelee psyyken ja hermoston kehittymisestä suhteessa ihmisen aikuistumiseen; mitä tiede sanoo ihmisen luonteesta, tavalla tai toisella yksilön ”sielun” olemassaolosta ja sen muuttumisesta ihmisen vanhetessa.

    Leikittelen ajatuksilla. Minusta tuntuu että…
    Kun ryhdyin kirjoittamaan kirja-arvosteluja 1970-luvulla, ajattelin, että kunpa löytäisin kuhunkin arvosteluuni edes yhden ko. kirjaa koskettelevan oman ajatuksen. Vaatimus tuntuu helpolta, mutta sen toteuttaminen ei ole.
    Onko tässä pakinassa jotain uutta, juuri nyt ajateltua? Onko tässä edes yksi uusi, itse keksitty ajatus?
    En osaa sanoa. En lupaa. Katsotaan mitä tuleman pitää.



Itse asiassa havahduin parikymmentä vuotta sitten tajuamaan, että eräiden vanhenevien kirjailijoiden romaanihenkilötkin tuntuivat ”vanhoilta”, vaikka kirjailija selvästi kuvasi vaikkapa kolmekymppisiä aikuisia.

    Tuollainen ”vanhan” esteettisen, moraalisen ja jopa älyllisen näkökulman painavuus kiinnitti huomiota: kun pitkän kirjoittajanuran tehneet kirjailijat, esimerkiksi Eric Ambler (1909-1998), Graham Greene (1904-1991) tai John le Carré (1931-2020) kirjoittivat aidosti ”nykyhetkestä” niin heidän kuvaamiensa henkilöiden arvostukset ja kirjailijoiden tekemät huomiot jotenkin heijastivat 1920-luvun (Ambler, Greene) tai 1950-luvun (le Carré) henkistä asennetta. Tuo heijastui myös esteettisessä ilmaisussa, vaikka sitäkään en suoranaisesti pysty todistamaan enkä lauseillani perustelemaan.
    Edellä sanottu ei tarkoita, että mainitsemani kirjailijat (ja monet muut pitkän uran tehneet) eivät olisi olleet ”ajan tasalla”, päinvastoin heidän jännärinsä olivat yhä uudestaan poliittisen, yhteiskunnallisen ja moraalisen pohdiskelun avant gardessa. He tarttuivat nykyhetkeen uskottavasti ja älyllisesti, mutta heidän arvostussfäärinsä tuntui kauan sitten opitulta ja koetulta.
    Onko mahdollista, että hypoteesini ihmisen syvimmän minuuden säilymisestä suunnilleen ”samanlaisena” koko hänen elämänsa ajan pitää paikkansa?



Astelen hyvin ohuella jäällä. Saatan pudota sen läpi ja kastua kiireestä kantapäähän. Kylmässä vedessä palelee.

    Osallistuin 2000-luvun taitteessa muutaman vuoden aikana työnantajani järjestämille teamleader-kursseille, joiden opettajat olivat suomalaisia huippukonsultteja, eri alojen asiantuntijoita.
    Muuan heistä - harmillista kyllä en muista hänen nimeään – luennoi siitä, kuinka ihminen aikuistuu vasta noin 30-vuotiaaksi päästessään. Hän kertoi esimerkkinä burnoutista, joka alle kolmekymppiselle on paljon vaikeampi kokemus kuin sitä vanhemmille. Yli 30-vuotiaat selviävät burnoutista huomattavasti helpommin kuin nuoret, alle kolmekymppiset, joista jotkut eivät koskaan palaa entiselleen.
    Idea tässä tietysti oli, niin sen ymmärsin, ihmisen minuuden ”valmiusaste”. Kun yksilö on ”aikuistunut” ja hänen mielensä järkkyy, on jotakin lujaa, entistä johon voi palata. Sen sijaan kun vasta kasvava, kesken oleva minuus särkyy, ei ole entistä lujaa mihin palata.
    Onko tämä tieteellinen selitysmalli - en tiedä.


Kyösti Salovaara, 2021.

Keskuskansakoulu, Kotka
Kansakouluvuoteni 1954-1958.
Kun kansakoulu rakennettiin 1929,
se oli Suomen toiseksi suurin koulu


Kyösti Salovaara, 2021.

Kotkan Lyseo.
Oppikouluvuoteni 1958-1966.
Rakennus valmistui vuonna 1905.

Kyösti Salovaara, 2021.

Helsingin yliopisto.
Yliopistovuoteni 1967-1972.


Neurobiologi Kai Kaila kertoo mielenkiintoisen esimerkin aivokuoren hermosolukytkentöjen muovautuvuudesta teoksessaan Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa (Otava, 1985).

    ”Jos kissanpentuja kasvatetaan visuaalisesti köyhässä ympäristössä”, Kaila kirjoittaa, ”eivät näköjärjestelmän hermosolukytkennät kehity normaalilla tavalla.” Visuaalisesti köyhässä ympäristössä kasvaneen kissanpennun näköaivokuoren solut eivät toimi ympäristön piirteiden ilmaisimina niin hyvin kuin rikkaammassa ympäristössä kasvaneella.
    Ja: ”Jos ympäristössä on nähtävissä pelkästään erilaisia pisteitä ja rajaviivat puuttuvat täysin, kehittyy ensimmäiseen näköaivokuoreen tavallista vähemmän hermosoluja, jotka reagoivat määräsuuntaisiin rajapintohin.”
    Hätkähdyttävimmän huomion Kaila kertoo näin: ”Kissanpennut, jotka kasvatetaan vain pystysuoria raitoja sisältävässä ympäristössä eivät myöhemmin pysty erottamaan vaakasuoria viivoja. Tämä näkyy sekä aivokuoren solujen toiminnassa että eläinten käyttymisessä.”
    Selittäisikö Kailan kertoma hermosolujen muovaantuminen tiettyyn ikään mennessä jollakin analogisella tavalla myös ihmisen aikuistumisen luonnetta? Sitä että meille muodostuu ”sisäinen kokemusmaailma”, jota kannamme suunnilleen samanlaisena elämämme loppuun asti?
    Eikö jokainen seniori-iässä elävä tunnustakin, että mieli tuntuu aika lailla samanlaiselta kuin noin kolmekymppisenä? Vasta peilin edessä totuus valkenee!



Edellä mietittyä voisi yrittää testata kenen tahansa pitkään kirjoittaneen kirjailijan tuotantoa lukemalla. Suomalaisista kirjailijoista voisi ottaa esille Antti Tuurin. Ovatko hänen romaaniensa henkilöiden sisäinen olemus ja arvostusmaailma pysyvästi Tuurin aikuistumisen ajoilta, 60-luvun taitteesta?

    Tästä pääsee kätevästi sukupolvikokemukseen.
    Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Minkä ikäisiä ovat ne vaikuttajat, jotka luovat ”yhteisen” tunteen sukupolvesta?
    Väitän että kun me aikuistumisen hetkillä koemme sukupolvikokemuksen, niin vaikuttajat - kirjailijat, muusikot, taidemaalarit, poliitikot - ovat aina hieman vanhempia kuin itse olemme, ja näin siirtävät meidän sukupolvelle oman minuutensa kasvamisen hetken.
    Kun esimerkiksi Jean-Paul Belmondo ja Sean Connery äskettäin kuolivat, meistä tuntui, että oman sukupolvemme (1960-luvulla aikuistumisen kynnyksellä olleiden) suuret ikonit poistuivat keskuudestamme. Ja kuitenkinkin sekä Belmondo uuden ranskalaisen elokuvan ja Connery uudenlaisen seikkailuelokuvan avant gardeina olivat meitä selvästi vanhempia, Belmondo syntyi 1933 ja Connery 1930. Ja kun Jean-Luc Godard teki läpimurtonsa vasemmistolaisilla, jopa dogmaattisilla uuden aallon filmeillä 1960-luvun alussa, hänkin oli jo ”aikuinen”, kolmekymppinen mies.
    Tai ajatellaanpa 1960-70 luvun vasemmistolaista laululiikettä ja teatteria. Sen merkkihenkilöt eivät olleet 20-vuotiaita vaan kolmekymppisiä ja yli. Kaj Chydenius syntyi 1939, Arvo Salo v. 1932, Matti Rossi v. 1934, Marja-Leena Mikkola v. 1939, Kalle Holmerg v. 1939 ja Ralf Långbacka v.1932.



Tässä sanotulla en tarkoita, etteivätkö ihmiset vanhetessaan muuttaisi (aidosti) mielipiteitään ja etteivätkö he pystyisi sopeutumaan yhteiskunnan muuttuessa. He jopa muuttavat yhteiskuntaa ajattelessaan aivan uudella tavalla.

    Tarkoitan ainoastaan sitä, että meillä kullakin on ”sisäinen kokemus”, niin kuin Bataille kohtuullisen hämärästi kirjoittaa, joka ohjaa arvojamme estetiikassa, älykkyydessä ja moraalissa ja että tuo sisäinen kokemus, eräänlainen sielu, eräänlainen luonne on muodostunut aikuistuessa, siihen mennessä kun suunnilleen täytämme 30 vuotta eikä tuota sisäistä kokemusta hevin muuteta sattuipa elämän poluilla mitä tahansa. Tuota vakaata minuutta ympäröi mielen muuttuvat ja joustavat ja oppivat kerrokset.
    Jos olen vähänkään oikeassa, melkein pelkään arvioida, että pitäisikö tämän jälkeen olla enemmän optimisti kuin pessimisti – vai päinvastoin!


Kyösti Salovaara, 2021.

Miekka 2 K 172, Espoo.
Aikuistumiseni vuodet 1973-1978.

torstai 14. lokakuuta 2021

Maailma. Missä?

 [kirjoissako?]






Kuu katseli miettiväisin silmin Afganistanin karua vuorimaata ja on perin luultavaa, että se oli hiukan surumielinen. Sanotaan, että taivaankappaleetkin itkevät nähdessään ihmissuvun hurjaa riehuntaa kiertotähtemme pinnalla.

    Aina on Afganistanin historia ollut veristä, mutta harvoin sentään siinä määrin, kuin kuningas Habibullahin ja kuningas Nadir Khanin selvitellessä sotkuisia välejään Kabulin laaksossa. Kaksi suurta armeijaa oli iskenyt yhteen, ja tuhansia miehiä oli lähtenyt sille tielle, jolta ei ole paluumahdollisuuksia, tuhannet lesket ja orvot surivat vuoriston majoissa.
    Ja afgaanit taistelivat vallasta. Se onkin luonnollista, sillä Afganistanissa on kivääri miehen tärkein työkalu.

- Marton Taiga: Mustan lipun ritarit. 1937.


Missä kurdit ja kafiirit kohtaavat, liki porttia Peshawarin,

kadun oikeutta istumaan kävi maaherra Kabulin.
Oli mestausveitsi ja hirsipuu sen ainoa rangaistus,
vaan varassa paksun lompakon oli syyllisen armahdus.
Löi taannoin miestä Jusufzain eräs koira alamaan.
Hänet tuomitsivat kuolemaan, hänen sylkivät kasvojaan.
Oli veitsi jo kädessä mestaajan, niin oikusta kohtalon
luo saapui kuningas, henkeään kun aneli uskoton.

-Rudyard Kipling: Balladi kuninkaan armosta (ote). 1889. Suom. Antero Manninen, 1976.


Valloittajaehdokkaita on Afganistanissa käynyt kosolti. Aleksanteri Suuren armeijat, Tšingis-kaanin paimentolaislaumat, Timur Lenkin sotajoukot, kaikki ne työntyivät tämän alueen autiomaihin ja vuorille ja viljelyksille. Kaikki ne teurastivat ja hävittivät ja polttivat, kaikki ne rakensivat kaupunkeja ja temppeleitä omaksi kuvakseen, kaikki ne epäonnistuivat. Aika tuhoaa sen, joka yrittää taivuttaa tahtoonsa pataanit ja uzbekit ja tadžikit ja hetsarit. Hänen kaupunkinsa hautautuvat hiekkaan, hänen temppeleittensä kivet käyttävät maanviljelijät peltojensa aitoihin. Viktorian, Brittiläisen imperiumin hallitsijan lähettämät joukot tulivat kahdesti kuormastoineen ja palvelijoineen, saivat tylyäkin tylymmän vastaanoton, pääsivät hetkeksi voitolle ja perääntyivät sitten taas...

    Joitakin läksyjä ei kerta kaikkiaan opita helpolla.

-Gerald Seymour: Taistelu vuorilla. 1984.


Taleban palauttaa amputoinnin rangaistukseksi: ”Käsien katkominen on välttämätöntä.”

- otsikko Helsingin Sanomissa 24.9.2021



Maailma kirjoissako? Otsikko kuulostaa vanhanaikaiselta. Kukapa nykyään ajattelisi, että kirjat, nimenomaan fiktiivinen kertomakirjallisuus paljastaa maailman tilan ja tolan.

    Leikitään kuitenkin, että saan olla vanhanaikainen, ja että kaunokirjallisuudella on merkittävä tehtävä maailman selittäjänä.
    Matemaattisesti todeten: maailma ei ole kirjoissa, mutta kirjat ovat maailmassa.
    Kaunokirjallisuus on siis osa maailmaa, mutta se ei ole koko maailma. Mutta jos maailma on pelkästään konkreettinen entiteetti, niin minne sijoittuvat fiktiivisten romaanien kertomukset? Nehän eivät ole totta, mutta eivät täysin valhettakaan, vaan pikemminkin todellisuuden erilaisia mahdollisuuksia.
    Sekin kannattaa muistaa, että kaunokirjallisuus ei ole (luonnon)tiedettä. Kun romaani ilmestyy, se ei koskaan kumoa jonkin aikaisemmin samasta aiheesta kirjoitetun romaanin kertomusta. Ne ovat yhtä totta - tai valhetta.



Romaaneja on kahdenlaisia: hyviä ja huonoja.

    Mutta niinkin voi sanoa, että romaanit ovat joko viihdyttäviä tai tylsiä.
    Kertooko hyvä mutta tylsä romaani enemmän todellisuudesta kuin huono mutta viihdyttävä?
    Ei tietenkään kerro eikä jaottelulla muutenkaan ole mieltä. Subjektiivisia arvioita ei voi laittaa universaaliin puntariin. Kaunokirjallisuutta voi toki luokitella mielensä mukaan vaikka sataan lokeroon, mutta se ei auta hahmottamaan maailmaa. Eikä välttämättä edes kirjallisuutta.
    On vain erilaisia romaaneja, siinä kaikki.



Luin kolme fiktiivistä kertomusta Afganistanista. Tavalla tai toisella ne olivat ”jännäreitä”, seikkailukertomuksia.

    Mitä niistä pitäisi ajatella?
    Usein sanotaan - ja minäkin sanon - että jännityskirjallisuus kertoo todellisuudesta enemmän kuin ihmissuhteiden psykologiaan keskittyvä ns. vakava romaani. Jännityskirjallisuus kuvaa sitä mitä ihmiset tekevät, psykologinen romaani kertoo sen mitä ihmiset ajattelevat. Jännityskirjallisuudella on lupa, melkein velvollisuus, kuvata kaikenlaisia ”asioita” juonikuvion reunalta.
    Tuokin lienee liioitteleva yleistys, melkein klisee.
    Mutta jonkinmoista totuuden siementä ajatuksessa on. Lukijasta sitten riippuu arvostaako hän enemmän ihmisen ajatuksia ja tunteita kuin sitä mitä ihmiset tekevät, ja millaisessa maailmassa elävät.
    Mielenkiintoista on, että ylläoleva jännityskirjallisuuden luonnehdinta muistuttaa Aristoteleen käsitystä tragediasta: ”Tärkein osatekijöistä on tapahtumien sommittelu, sillä tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä, ja elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.”



Ensin luin Marton Taigan (1907-1969) vuonna 1937 ilmestyneen seikkailuromaanin Mustan lipun ritarit (Tammi, 2.p, 1976), jossa eletään 1920-luvun jälkipuoliskoa Afganistanissa ja missä afgaanikuninkaiden keskinäiseen sotaan osallistuu joukko palkkasotureita Suomesta, Saksasta ja Englannista ja missä naruja taustalla vetelee Kabulissa toimiva amerikkalaisen öljy-yhtiön pomo.

    Taigan romaani, hänen ensimmäinen romaaninsa muuten, on hauska ja muistuttaa huumorillaan vähän Edgar Wallacen Sandi-juttuja. Sandin Afrikka ja Taigan Afganistan eivät tietenkään huumorimielessä naurata sellaista nykylukijaa, joka tietää tarkasti mitä sopii sanoa ja mitä ei.
    Toiseksi tartuin englantilaisen vuonna 1941 syntyneen ja ensi kuussa 80 vuotta täyttävän Gerald Seymourin romaaniin Taistelu vuorilla (In Honour Bound, 1984. Suom. Aulis Rantanen. WSOY, 1988.) Tässä kertomuksessa englantilainen olalta laukaistavien ilmatorjuntaohjuksien asiantuntija menee auttamaan afganistanilaisia sodassa Neuvostoliiton miehitysjoukkoja vastaa. Miehitystä on jatkunut 4 vuotta ja neuvostoliittolaiset taisteluhelikopterit hallitsevat laaksoja ja vuoria. Englantilainen sotilas pyrkii ampumaan alas vähintään yhden helikopterin, jotta brittien tiedustelupalvelu pääsisi tutkimaan tuon ylivoimaisen sotilaskoneen salaisuuksia. Kertomus avautuu vähitellen vaikeampaan kysymykseen: miten ja mihin pitää kunniantunnossaan sitoutua. Onko puolen valitseminen ylipäänsä mahdollista?
    Kolmantena Afganistan-juttuna oli Nobel-kirjailija Rudyard Kiplingin (1865-1936) satiirinen novelli kahdesta miekkosesta, joista toinen päätti ryhtyä Afganistanissa kuninkaaksi. Kiplingin novelli Mies, joka pyrki kuninkaaksi (The Man Who Would Be King) julkaistiin v. 1888. John Huston ohjasi siitä vuonna 1975 kohtuullisen hyvän filmin, jossa kuninkaiksi pyrkiviä miekkosia esittivät Sean Connery ja Michael Caine. Suomeksi novelli löytyi V. Hämeen-Anttilan toimittamasta ja suomentamasta kertomuskokoelmasta Kolmas ”Hyvää yötä” – Hetki lepoa kunnes nukahdatte (Arvi A. Karisto, 1936.)
    Kolmen kertomuksen fiktiivinen otos Afganistasta on tietysti mielivaltainen eikä todista juuri mitään - ei Afganistanista eikä jännityskirjallisuudesta.



Päällys Urpo Huhtanen.
Antero Mannisen valitsema ja suomentama
 runokokoelma perustui teokseen
Rudyard Kipling's Verse, Definitive Edition, 1940.
WSOY, 1976.



Uskallan sanoa, että kolme lukemaani Afganistan-kertomusta suhtautuvat kriittisesti tarinoidensa länsimaisiin seikkailijoihin ja heidän rooliinsa ”valkoisen miehen taakan” kantajina. Se ei kuitenkaan tarkoita, että afganistalaisia pidettäisiin millään muotoa romanttisina alkuasukkaina. Päinvastoin, kaikki kirjailijat kertovat yhä uudestaan paikallisten heimojen ja sotapäälliköiden julmuudesta ja keskenään kilpailevien uskontokuntien takapajuisuudesta, eräänlaisesta fatalistisesta suhtautumisesta sekä ankaran luonnon että aggressiivisten ”kuninkaiden” ylivaltaan.

    Marton Taiga ja Rudyard Kipling osoittautuvat melkoisiksi humoristeiksi, eri tavalla luonnollisesti. Taiga piruilee kaikelle, jopa romantiikalle eikä oikein ota tosissaan mitään, mutta kirjoittaa elävää proosaa. Yllätyin!
    Koska Kipling on jopa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja, hän ei voi olla ”huono” kirjailija. Kuitenkin Kiplingin maine taitaa nykyään olla jopa epäilyttävä - olihan hän brittiläisen imperiumin (ja niin ollen kolonialismin) ylivallan runoilija. Käsillä olevassa novellissa kirjailijan ote on kuitenkin huikaisevan taitava; hän kritisoi ja pilkkaa sarkastisesti kaikkea mikä liikkuu, yhtä hyvin länsimaista lehdistöä kuin afgaaniheimojen taikauskoa. Novellissa afgaanit hyväksyvät brittiseikkailijan kuninkaakseen, koska pitävät tätä jumalana, mutta kaveri sotkeutuu naimapuuhiin, ja kun vastentahtoinen vaimoehdokas raapaisee miestä kasvoille ja niistä valuu verta, kuninkaan tekijät tajuavat ettei verta valuva mies voi olla jumala. "Laakso oli täynnä ulvovia, kirkuvia olentoja, ja jokikinen siellä huusi: 'Ei jumala eikä paholainen, vaan tavallinen ihminen.'"
    Kiplingin novellin minäkertojana on englantilainen, Intiassa työskentelevä kyyninen lehtimies, jonka korvien läpi kuninkaiksi pyrkivien miesten tarina toistetaan. Lehtimies siis kertoo kuulemastaan, ei näkemästään. Kiplingin lehtimies ”tietää” millaista rajan takana Afganistanissa on:
    ”Teidät on silvottu kappaleiksi, ennenkuin olette ennättäneet tunkeutua kahdeksankymmentä kilometriä rajan taakse”, varoitin minä. ”Teidän on matkustettava Afganistanin halki, päästäksenne siihen maahan. Koko seutu on vain louhikkoa, vuorenhuippuja ja jäätiköitä, eikä yksikään englantilainen ole siellä käynyt. Ihmiset ovat oikeita petoja, ja vaikka pääsisittekin niiden luo, ette voisi saada mitään aikaan.”



Neuvostoliitto kuvitteli vuonna 1983 - aika jota Seymourin romaani kuvaa - kääntäneensä ylivertaisten taisteluhelikopterien avulla sodan Afganistanissa voitokseen.

    Mutta, Seymour kirjoittaa, nyt vastassa ei ollut NATO:n sotilaat eikä Vietnamin taisteluista selviytyneet USA:n merijalkaväen joukot. ”Heidän vihollisensa on mies, joka ei osaa lukea”, Seymour sanoo. Eikä sellaisen ”miehen” lannistaminen onnistu perinteisen sotataidon opeilla. Ironia on siinä, että samalla kun Seymour ennusti Neuvostoliiton häviävän ”lukutaidottomille” afgaanisotureille, hän tavallaan myös ennusti 2000-luvun länsiliittoutuman tulevan häviön talebaanien konservatiiviselle, autoritaariselle ja kurinpidossa väkivaltaiselle elämänkatsomukselle.
    Gerald Seymour on hieno kirjailija, joka ei ole koskaan löytänyt paikkaa suomalaisessa käännöskirjallisuudessa. Hän on taustaltaan toimittaja; hän paneutuu tarinoidensa yksityiskohtiin tarkasti, jopa kliinisesti, aika lailla samalla tavalla kuin Frederick Forsyth. Toimittajataustaiset kirjailijat ovat usein aikaansa edellä; he vaistoavat mitä julkisen tiedonvälityksen takana tapahtuu, huomaavat kehityskulkuja joita päivän normaali tiedonvälitys ei huomaa. Jälkikäteen lukien esimerkiksi jotkut Forsythin romaanit käyvät melkein kansainvälisen politiikan tutkimuksesta, vaikka ne on kirjoitettu keskellä sitä aikaa jota kuvaavat.



Miksi länsimaalaiset ovat yhä uudestaan rynnänneet Afganistaniin?

    Lukemani tarinat eivät vastaa tuohon kysymykseen. Toki Taigan romaanissa amerikkalaiset ovat Kabulissa varmistaakseen pääsyn Afganistanin öljyyn - jos semmoista olisi ollut saatavilla. Muita luonnonvarojahan siellä ainakin riittää. Nyt vuonna 2021 niiden perässä ovat kiinalaiset, kenties.
    Enkä tiedä kuinka suurta tai pientä kirjallisuutta Taigan Mustan lipun ritarit, Seymourin Taistelu vuorilla ja Kiplingin Mies, joka pyrki kuninkaaksi edustavat. Jos kirjallisuudella ei ole enää kovin suurta merkitystä maailman selittäjänä, näillä tarinoillakaan sitä ei voi olla, paitsi suppeasti historiallisessa katsannossa.
    Ja kuitenkin, eivätkö ne noudatakin jopa yllättävän monipuolisesti Aristoteleen tragedian sääntöä: Päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.
    Ollakseni vanhanaikainen – siis ”uskossani” seikkailuromaaniin – lainaan tähän vielä Graham Greeneä (1904-1991), joka kirjoitti sekä vakavia romaaneja että jännäreitä, ja joka lopulta onnistui jännäreissään paremmin kuin vakavissa romaaneissaan. Jotkut hänen jännäreistään saattavat elää klassikkoina, vakavat romaanit eivät.
    ”Meidän sukupolvemme oli kasvatettu seikkailukertomuksilla”, Greene muisteli kirjoituskokoelmassa Pakoteitä vuonna 1980. ”Ensimmäisen maailmansodan tuottama suunnaton illuusioiden romahdus puuttui meiltä, ja niin me kuljimme etsimässä seikkailua vähän samaan tapaan kuin tein kesällä 1940, kun minulla oli tapana viettää lauantai-illat Southendissä odottaen pommituksia vähääkään aavistamatta, että jonkin ajan kuluessa olisin saanut niistä tarpeeksi Lontoossa sekä yöllä että päivällä.”


Päällyksen kuva Petri Holm.
Päällyksen typografia Liisa Holm.


torstai 7. lokakuuta 2021

Kyynisesti, hieman

[eläinkunta, kasvikunta, kivikunta]



Jaakko Salovaara, 2021.
Kivitunturin Pirunkuru. Savukoski.



Miksi muistamme menneisyyden mutta emme tulevaisuutta? Luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.

- Stephen Hawking: Ajan lyhyt historia, 1988.


Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.

- Pentti Linkola: Toisinajattelijan päiväkirjasta, 1979.




Vertauskuvia ei tarvitse etsiä. Ne työntyvät esille.

    Maailma on monimutkainen apparaatti: kiveä, kasvia, eläintä. 1950-luvulla radion suositussa tietoleikissä yritettiin vihjeiden avulla päätellä mistä ”asiasta” oli kysymys; vihjeenä annettiin kuuluiko se kivikuntaan, kasvikuntaan vai eläinkuntaan. Ihmiskunnasta ei kaiketi puhuttu mitään.
    Ehkä ajateltiin, että ihmiskunta kävelee kivien, kasvien ja eläinten yläpuolella - niin kuin käveleekin. Mutta mihin maapalloa kiertävät tuulet kuuluivat?
    Edellä sanottu on myrkkyä ympäristöjournalisteille ja -poliitikoille.
    Ollakseni tänään hieman kyyninen sanon niin.



Amerikkalainen kirjailija F. Scott Fitzgerald sanoi jotenkin niin, että ensiluokan älyn tunnistaa siitä, että se pystyy käsittelemään kahta vastakkaista asiaa yhtä aikaa ja säilyttämään silti toimintakykynsä. Tuon sanoessaan, kirjoittaessaan, Fitzgerald oli kokenut hermoromahduksen. Hän ei pystynyt käsittelemään kahta vastakkaista asiaa elämässään.

    Pirullisesti laajennan Fitzgeraldin huomion politiikkaan ja journalismiin.
    Olen pirullisella tuulella. Pari päivää sitten seisoin Pirunkurun ylittävällä riippusillalla Kivitunturissa. Päälläni oli Espanjasta ostettu ruudullinen takkipusero, jonka värit sopivat huonosti Lapin maiseman harmoniaan.
    Kun seisoo sillan keskellä, tajuaa mistä puhutaan kun puhutaan vastakohdista. Voit kipittää sillan toisen päähän ja samaistua siellä olevaan. Voit myös palata toiseen päähän ja toivoa ettei sieltä koskaan tarvitse lähteä minnekään, ei edes sillan yli.
    Mutta jos haluaa rakentaa henkisen sillan, pitäisi pysytellä sillan puolivälissä ja kipaista tämän tästä sillan molemmissa päissä tsekkaamassa miltä näyttää. Sillan rakentaminen on vasta puolet tehtävästä.



Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi lanseerasi lokakuun ensimmäisenä päivänä lehden digiversion uuden ympäristöjournalistisen osion. Hyvää mielikuvitusta käyttäen sen nimeksi annettiin HS Ympäristö.

    Perustellessaan HS Ympäristön journalistista tarvetta Niemi lateli kaikki ilmassa leijuvat kliseet ja propagandasloganit. Päätoimittaja vetosi suomalaisten ”hyvään luontosuhteeseen”. Pandemian aikana monien suomalaisten suhde lähiympäristöönsä ja luontoon syveni merkittävästi, Niemi kirjoitti.
    Suomalaisten luontosuhde on myyttinen myytti; samanlainen kuin suomalaisten onnellisuus. Sillä voi tarkoittaa mitä tahansa. Niin kuin sitä, että Nuuksion ”erämaapoluilla” urbaanit helsinkiläiset vaeltavat tappituntumalla ja keskustelevat äänekkäästi arkipäivän asioistaan. Suhteet siis syvenivät.
    Hyvä propagandisti osaa valita sanansa. Sellaiset ovat parhaita, jotka eivät tarkoita mitään, vaikka tuntuvat sanovan kaiken.

Kyösti Salovaara, 2021.
Luosto.
Naavaparta kertonee että luonnonsuojelu
on onnistunut: happosateiden jälkeen ilma on taas puhdasta.


Aitoa luontosuhdetta ei pidä etsiä Nuuksiosta eikä Lapin tuntureiden samoilureiteiltä vaan Helsingin Sanomien lasisen pääkonttorin toimistopöydiltä, Helenin hiilikasoista ja sitten huipennuksena Musiikkitalon sinfoniakonsertista, missä Töölön, Kruununhaan ja Eiran tiedostava eliitti kokoontuu urbaanin ylihyvän sulosointujen äärelle.

    Tämäkin kuulostaa kyyniseltä. Sitä se on, vähän.
    Tarkoitan ihmisten kykyä unohtaa mitä sillan toisessa päässä on. Kyvyttömyyttä katsella koko kuviota, maisemaa kaikkineen. ”Asia” kuuluu ihmiskuntaan, joka on rakennettu kivikunnan, kasvikunnan ja eläinkunnan päälle ja sisälle niin etteivät rajat näy eikä sillan toisesta päästä ole tietoakaan.
    Vai pitäisikö aitoa luontosuhdetta kuvailla numeroilla?
    Siellä Musiikkitalon ympärillä asuu n. 3000 helsinkiläistä neliökilometrillä. Neliökilometri tarkoittaa neliön muotoista maapalasta, jonka sivut ovat yhden kilomertin mittaiset.
    Tässä ympärilläni, tässä missä tätä pakinaa kirjoitan, on kolme suomalaista kuntaa: Savukoski, Pelkosenniemi ja Salla.
    Näissä kunnissa asuu n. 5000 ihmistä 14 249 neliökilometrin suuruisella alueella. Jokaisella täällä asuvalla on kaksi neliökilometriä ”omaa” henkistä tonttia. Jos tämä kolmen kunnan alue olisi neliön muotoinen, neliön sivun pituus olisi 119 kilometriä.
    Vastaavasti Uudellamaalla asuu 1 700 000 asukasta noin 9000 neliökilometrin aluella.
    Luontosuhteita on kaikenlaisia. En tiedä miltä aito luontosuhde näyttää Sanomatalon lasi-ikkunasta Kiasman ja Oodin puristuksessa. Kaamealta, voin kuvitella.
    Kuvittelen hetken, kyynisen pirullisesti.



Helsingin Sanomat rakentaa ympäristöjournalismia uhkailemalla, maanittelemalla, pelottelemalla, kenties kohta kiristämällä. Se sanoo toimivansa tiedon levittäjänä.

    No, ehkä toispuoleinenkin tieto on tietoa.
    ”Uhkien silottelu olisi lukijoiden aliarviointia”, sanoo HS Ympäristön luontokirjeenvaihtaja Petja Pelli. ”Voi kuitenkin kirjoittaa uhkien lisäksi myös siitä, miltä luonnon kannalta kestävä tulevaisuus ja arki voisivat näyttää. Iso osa ratkaisuista on jo olemassa, eikä maailman pelastaminen tarkoita paluuta perunakuoppaan.”
    Pelottelu ja uhkailu ei ilmeisesti ole lukijoiden aliarviointia - ei varsinkaan niiden lukijoiden, joilla on ”hyvä luontosuhde”. Ettei muka perunakuoppaan tarvitse palata, vaikka HS Ympäristön kaikki jutut kiroavat modernin teknologisen yhteiskunnan kadotukseen ja kaipaavat mennyttä maailmaa.
    Hesarin ympäristötoimittajat ovat sattumalta unohtaneet luonnossa tapahtuvan evoluution, jatkuvan muutoksen. ”Kadotettua luontoa ei niin vain saa takaisin, vaikka kuinka tulisi katumapäälle”, julistaa HS Ympäristön tuottaja Piia Elonen. Hän ilmeisesti kuvittelee, että luonto on aina ollut samanalainen; kuin vaikkapa vuonna 1951 tai 1851 tai 1451 tai...
    Kaius Niemeä vapaasti "tulkiten": HS Ympäristö rakentaa sillan ei mistään mihinkään.

Kyösti Salovaara, 2021.
Lokan tekojärvi. Sodankylä.

Kyösti Salovaara, 2018.
Embalse de la Serena, La Siberia. Badajoz.

Lokan tekojärvi Sodankylässä on
 Euroopan unionin suurin tekoallas,
 Serenan tekojärvi Espanjan Siberiassa on
puolestaan Euroopan kolmanneksi
 suurin tekoallas (Wikipedia).

Ihminen koskee luontoon, järjestelee sitä "omaksi
parhaakseen".



Samana päivänä, lokakuun ensimmäisenä Petja Pelli julkaisi laajan artikkelin muuttolinnuista ja siitä kuin linnuston lajimäärä supistuu.

    Juttua lukiessa tuli mieleen, että puhuvatko intomieliset ornitologit tahallaan vääristellen vai uskovatko he todella puheisiinsa.
    Tietysti monet linnut ovat kadonneet ja kannat harventuneet maatalousympäristön muuttuessa. Tarkoittavatko Pelli ja ornitologit, että Suomessa pitäisi palata 1950-luvun maatalouteen, siihen aikaan kun haarapääskyillä vielä oli ränsistyvien latojen räystäiden alla paikka pesilleen, ja varpusilla ja muilla pihapiirin linnuilla riitti syötävää kärryjä vetävien hevosten paskakasoilla ja laitumella käyskentelevien nautojen sontakasoilla?
    Kuinka paljon ihmisen ylipäätään pitää ryhtyä mestaroimaan luonnon evoluutiota? Ihmisten ruokkimia merikotkia on jo niin paljon, että ne syövät toisiaan ja jopa haahkoja.
    Luonnon mestarointi muistuttaa Jumalan työlistaa. Narsistinen ihminen kuvittelee itsensä tuon listan laatijaksi.



Olen pirullisella päällä. Vähän kyyninen.

    ”Suomessa lintukatoa aiheuttavat etenkin metsien hakkuut, maatalouden tehostuminen ja aiempina vuosikymmeninä tehdyt soiden ojitukset”, Petja Pelli totesi lokakuun ensimmäisenä päivänä HS Ympäristössä. ”Siis ihmisen aiheuttama elinympäristöjen muutos ja pirstaloituminen. Se on myös maailmalla kuudennen sukupuuttoaallon suurin syy. Muita syitä ovat ilmastonmuutos, vieraslajit ja ympäristömyrkyt. Suomessa vanhojen metsien lintulajit taantuvat, kun metsiä kaadetaan sellukattiloiden tarpeisiin.”
    Metsiä kaadetaan sellukattiloiden tarpeisiin!
    Missäköhän Pelli kirjoittaisi ja asuisi, jos Suomessa ei olisi kaadettu metsiä sellukattiloiden ja raamisahojen terien tarpeisiin? Ei ainakaan lasisessa Sanomatalossa.
    ”Hyvä luontosuhde” ei näin ollen hyväksy hyvää elintasoa, hyvinvointivaltiota. Mutta jos sellukattiloita ei saa ruokkia, saako suomalainen kerätä puolukoita metsästä? Osoittaako sellainen luonnon antimien” ”varastaminen” hyvää luontosuhdetta? Jos osoittaa, miksi sellukattilan keittäjällä on ”huono luontosuhde”? Riippuuko hyvä ja paha siitä kuinka paljon varastaa?
    Seisoskelen Pirunkurun heiluvalla sillalla espanjalainen ruutupaita päälläni. En sovi maisemaan, hymyilen kyynisesti.



Luonnon monimuotoisuudesta puhutaan paljon.

    Kenties aiheellisesti.
    Pentti Linkola sanoi ettei kulttuurin monimuotoisuudella ole mitään merkitystä, koska hän ei ehdi lukea kaikkia kirjoja eikä kuunnella kaikki sävelteoksia.
    HS Ympäristön ”sillanrakentajilla” taitaa olla samanlainen ajatus. Mitä monista kirjoista kun ei niitä kuitenkaan ehdi lukea. Kulttuurin monimuotoisuus ei ole tärkeää vaikka luonnon monimuotoisuus on - miten loogista tällainen ajattelu on?
    Mutta miksi luonnon monimuotoisiuus sitten on niin tärkeää? Hyvää selitystä en ole kuullut. Tunteeko joku miljoonat kasvit, ötökät, kivikunnan isot ja pienet juonteet? Jos luonnon monimuotoisuus vahvistaa kasvi- ja eläinkuntaa eikö kulttuurin ja sivilisaation monimuotoisuus samalla tavalla vahvista ihmiskuntaa?
    Tappituntumassa Nuuksion poluilla kulkeville pitäisi tehdä luontokoe. Vain ne hyväksytään ”hyvän luontosuhteen klubin jäseniksi” jotka tunnistavat vähintään 70 kasvia, 25 lintulajia ja 18 kalaa. Puun halaamisella ei klubiin pääse. Eikä luontopoluilla mölyämisellä.



Pirunkurun riippusillalla seisoo pirullisia miettivä mies espanjalainen ruututakki päällään. Hän ei sovi maisemaan. Edessä on vielä vaikea polku. Sen pituudesta ei ole tietoa.

    Auringon säteet puhkaisevat pilvitaivaan.
    Kaukana tunturien viivat pehmenevät ja loittonevat.
    Kohta alkaa sataa. Puut pudottavat lehtensä.
    Ruututakki, vesipullo, pieni kamera - suuri maisema.


Jaakko Salovaara, 2021.
"Kyyninen" pakinoitsija
Pirunkurun päällä espanjalaisessa ruututakissa

Kyösti Salovaara, 2021.
Adios, tunturit!