torstai 14. kesäkuuta 2018

Sininen ja valkoinen


[taivastelua]

Kyösti Salovaara.
Taivas - Vanhakaupunki, Helsinki 10.6.2018.

Ollaan paikallaan ja ajetaan muualle.
    Katsotaan taivaalle, otetaan valokuvia sinisestä.
    Tiedetään ettei taivasta voi kuvata, mutta kuvataan silti. Yksi kuva kotinurkilta Malmilta, toinen Vanhastakaupungista meren rannalta, kaislikon keskeltä kun kaislan tupsun päässä räksyttää joku kerttunen ja sitten vielä Kotkasta, Katariinasta, venäläisten rakentaman linnoitusmuurin ulkopuolelta, melkein Putinin varpaita sivellen.
    Ei taivasta voi kuvata, koska ei sitä ole olemassa.
    Kolme kuvaa – mitä niissä on jos taivasta ei ole?
    Sinistä valoa, vai? Jos, niin mistä se tulee kaikkialle?
    Mistä se tulee jos mitään ei ole?
    Taas lehdessä kerrottiin, että Einsteinin kaava paljastaa avaruuden, mutta taivaasta ei puhuttu mitään. Kun minä kirjoitan pisteen virkkeen perään, ja joku olio kirjoittaa pisteen yhtä aikaa oman lauseensa perään miljoonan valovuoden päässä, niin eikö meillä ole täsmälleen sama sininen hetki? Myös kohta kun kirjoitamme seuraavan lauseen. Siitä riippumatta mitä Einsteinin kaava väittää, ja kuinka kovaa minä ja se olio menemme kohti jotakin. Ainakin Platon oli sitä mieltä. Olisi ollut jos Hesari olisi kysynyt.
    Piste tulee… tässä.


Maailman menoa on mukava taivastella nojatuolissa.
    Istun ja taivastelen.
    Eikä taivas putoa päälle.
    Viime torstaina kunnioitettu säveltäjä Kari Rydman kirjoitti blogiinsa Synkän yksinpuhelun. Sen aiheena oli liberaaliin valepukuun sonnustautunut uusi suvaitsemattomuus. Rydman kertoi kyllästyneensä edes mainitsemaan sitä ja kirjoittamaan siitä.
    ”Kaikkialla vaanivat kulttuuri- ja mielipidepoliisit”, Rydman kirjoitti, ”ja heidän pienimmätkin murahduksensa saavat huumaavan kaiun kaikissa medioissa. Julkiset toimijat vapisevat pelokkaina näiden murahdusten paineessa, olivatpa ne peräisin kuinka pieneltä ammattiloukkaantujien joukolta tahansa.”
    Onkohan maailma muuttunut, vai näyttääkö vain siltä?
    Pitkäpyrstöinen lintu hakeutuu pitkäpyrstöisen lajitoverinsa seuraan, koska haluaa omien geeniensä jatkuvan. Pyrstön pituudesta voi päätellä paljon. Lyhytpyrstöisillä on sitten oma klubinsa. Pitkäpystöinen ajattelee että vain pitkäpyrstöiset ovat arvokkaita pariutumaan, lyhytpyrstöisellä on toinen tähtäin seuraa etsiessä.
    Mutta onko myös kulttuuri evoluutiota, samaan seuraan hakeutumista? Samankaltaisuuden tavoittelua hinnalla millä hyvänsä?  Pitkäpyrstöiset karsastavat lyhytpyrstöisiä.
    ”Terve ja vakaa yhteiskunta sietää monenkaltaisia ajattelutapoja”, Rydman jatkoi juttuaan. "Yksi voi kaikessa rauhassa olla sitä, toinen tätä. Jonkun ajattelutapaa voi kummeksua ja oudoksua, mutta asiaa jää siihen. Tämä nykyinen yhteiskunta ei ole terve. Sen suurimpina käyttövoimina toimivat julmettu ja kovaääninen ’pöyristyminen’ ja suorastaan ammattimainen toistenkin puolesta hampaita kirskuttava ’loukkaantuminen’. Uutta vuotta 1918 on ehkä turha povailla, siihen rintamalinjat ovat liian moninaiset ja sekavat. Mutta tämä maailma ei ole lähelläkään sitä, missä haluan elää.”
    Sinisen taivaan alla kaikenväristä pessimismiä ja katkeruutta: onnellinen Suomen väki!


Pitääkö ajatella paljon, vähän vai ei lainkaan?
    Espoossa vietettiin ompelupäiviä.
    Tilaisuuden järjestäjä kertoi innostuneena, kuinka ompeleminen, vaatteiden valmistaminen, on jälleen nousussa ja että se johtuu osittain siitä, että Suomeen on syntynyt paljon kangastehtaita.
    Mutta suomalaiset eivät nyt ompele toteuttaakseen omaa taiteellisuuttaan tai säästääkseen rahaa. Näin meille vakuutettiin. Ei, päinvastoin, nämä uudenlaiset kankaat ovat kalliita, usein ihan ”luomua”, ja nyt nämä ompelijat kuulemma vastustavat halpa-asusteita ja saman tien globalisaatiota. Halutaan olla ”trumpilaisesti” kotikutoisia.
    Onko tämä totta?
    Eikö Suomessa saa edes ommella omaksi huvikseen, ollakseen oma disainerinsa vaan kaikki pitää perustella tiukan oikeaoppisesti yhteiskunnallisella tai moraalisella paatoksella?
    Kun äitini, räätälin tytär, neuloi ja leikkasi kankaita somiksi ja tyylikkäiksi vaatteiksi 1950-luvulla hän ei tehnyt sitä kapinoidakseen ”jotakin” vastaan vaan luodakseen sellaista kauneutta, joka tyydytti hänen silmäänsä.
    Saako Suomessa ajatella mitä haluaa? Eikö iloa ja kauneutta voi ja saa luoda pelkästään ilon ja kauneuden tähden?
    Alkaa epäilyttää.

Kyösti Salovaara.
Taivas - Malmi, Helsinki 10.6.2018.


Kesällä aivot pitää ripustaa naulakkoon.
    En tiedä miksi, mutta sellainen tapa täällä on, ja kenties myös  muualla.
    Ainakin jos voi jotakin päätellä Helsingin Sanomien kultuuriosaston jokakesäisestä tempauksesta otsikolla Kesä, kärpäset ja ruumis (10.6). Dekkareista siis kirjoitettiin, koska jostakin syystä niiden lukeminen, jopa Hesarin väelle, on sallittua kesällä.
    Tosin dekkareita ilmestyy nykyään niin paljon, ettei voi olla varma kannattaako niitä läpeensä kahlata. Mutta eroaako tämä ns. vakavien romaanien tilanteesta, sitä en osaa sanoa, vaikka osaankin ottaa sinisestä taivaasta kolme valokuvaa.
    Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus tietysti vähättelee jännityskirjallisuutta heitellessään pieniä pätkiä muka-arvosteluina sivuilleen, mutta sekin on sallittua, varsinkin kesällä kun aivot siivotaan narikkaan.
    Minäkin pakkasin matkalukemista melkein täyden lentolaukullisen, ja taitavat olla melkein kaikki jännäreitä. Kaipa myös minulla on oikeus vaan ei velvollisuutta pistää aivoni naulakkoon, ihan perälle.
    Silti kapinoin ajatusta… että kesällä ei tarvitsisi rasittaa aivojaan, mutta myös sitä ajatusta karsastan, että salapoliisromaanien lukeminen on vähempiarvoista puuhaa kuin vakavien romaanien lukeminen, paperilta tai sähköisesti. Analoginen ja digitaalinen kirjain muuten näyttää samalta. Jos ei näyttäisi, sitä ei ymmärtäisi.
    Ollakseni ikävä, lainaan tähän Raymond Chandleria:
    ”Ekspressiivinen kirjallisuus ja eskapistinen kirjallisuus ovat arvostelijoiden slangia, aivan kuin abstraktisilla sanoilla olisi jokin ehdoton merkitys… Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä… Tarkoitukseni ei ole saarnata salapoliisiromaanista ihanteellisena pakenemisen välineenä. Sanon ainoastaan että kaikki ajankuluksi lukeminen on pakenemista, olkoon aihe sitten kreikkaa, matematiikkaa, tähtitiedettä, Benedetto Grocea tai Unohtuneen miehen päiväkirja. Joka muuta väittää, on älyllinen keikari ja pelkkä aloittelija elämäntaidossa.” (Suom. Eero Huhtala.)


BBC ennustaa, että Belgia voittaa jalkapallon MM-kisat.
    No, Putin ne ainakin voittaa.
    Saa nähdä miten kansainvälinen poliitikkaa liikahtelee pelien päätyttyä.
    Aika moni veikkaa Brasiliaa. Espanja on voittanut maailmamestaruuden kerran ja Euroopan herruuden pari kertaa pallonhallintapelillään, joten kestääkö tuo tyyli nykyhetken säröä? Ja voi myös miettiä pystyvätkö Espanjan maajoukkueen ”katalaanimilitantit” todella pelaamaan täydellä sydämellä keskusvaltion ”puolesta” - saapas näkee mitä nappulakenkä tekee. Espanjan "moraalia" saattaa myös heikentää maajoukkuevalmentaja Jolen Lopeteguin ilmoitus siirtyä Real Madridin leipiin kisojen jälkeen. (Lisäys, keskiviikkona illalla  22:28, Madrid: Real Madrid -pestin julkaiseminen johti Lopeteguin potkuihin. Espanjan jalkapalloliitto ilmeisesti piti tilannetta mahdottoman joukkueen onnistumisen kannalta.)
    Belgia ja Brasilia ovat tulvillaan huipputähtiä.
    Pelkät tähdet eivät riitä, jos joukkue puuttuu. Yksin on eri asia kuin yhdessä.
    Saksa on kone, mutta joskus konekin menee epäkuntoon. Oikean öljyn valinta edellyttää momentumia. Hiukkaspäästöt huolestuttavat pientä kulkijaa.
    Tämä ei ole jalkapallokieltä eikä mitään. (Yhteiskunnallinen kannanotto?)
    Pistinpä sanoja peräkkäin. Se sallitaan koska aivot jäivät narikkaan.
    ”Nämä ovat sivullisen tarpeettomia ajatuksia”, kirjoitti Eeva-Liisa Manner andalusialaisessa vuoristokylässä, ”illan viiletessä, / kun taivas on syvä ja kirkas / ja verhottu aurinko paistaa / silkin läpi.”


Piti vielä meikäläistä elämää taivastellakseni lainata Nicolas Freelingiä.
    Siispä lainaan. Varmistan että kolmelle taivaankuvalle saadaan katetta. Siis perustelu.
    Romaanissa Sateisen maan kuningas (1966) Freelingin hollantilainen poliimies Van der Valk pohdiskelee pohjoisten kansojen romantiikan puutetta, ja sitä mitä intohimo on:
    ”Sitä on kahta lajia, hän tuumi. On pohjoinen laji, joka kuvittelee olevansa väkevää tunnetta ja on vain väkevää mielikuvitusta. Se koskee meitä: minua, saksalaisia, skandinaaveja, englantilaisia, amerikkalaisia. Me olemme taipuvaisia sameaan epätodellisuuteen ja nyyhkivään, kakistelevaan melodramaattisuuteen; meillä ei ole intohimoja mutta me kuvittelemme niitä niin tehokkaasti että olemme muka valmiit mihin tahansa mahtavaan dramaattiseen eleeseen. Se on meidän romantiikkaamme, joka ei ole romantiikkaa lainkaan vaan romantisoimista. Me vetistelemme ämpärikaupalla intohimosta jota meillä itse asiassa ei ole; me teemme itsemurhia kaiken aikaa ja sekin johtuu sulasta itsesäälistä. Meidän mahtavia elkeitämme elähdyttää kostea ja ylenpalttinen teatterintaju.” (Suom. Seppo Loponen.)
    Tuon analyysin jälkeen tekee mieli kysyä: Ovatko suomalaiset skandinaaveja vai kuuluvatko pikemminkin slaavilaisen bysantin varjostamaan kulttuuriin?
    En kysy, koska en tiedä eikä tietämättömyyttä pidä julistaa.
    Vain sellaista voi kysyä, mihin on vastaus.
    Näin sanoi joku viisas, vaikka en muista kuka.
    Olen muuten varma etteivät taivaasta ottamani kuvat menneet sekaisin.
    Usko tai älä, juuri tuollaiselta taivas näyttää Malmilla, Helsingin Vanhankaupungin rannassa ja Kotkassa meren keskellä.


Kyösti Salovaara.
Taivas - Katariinan meripuisto, Kotka 11.6.2018.

torstai 7. kesäkuuta 2018

Flitcraft


[sattuman kaupalla]

Kyösti Salovaara, 2018.

Jostakin syystä ryhdyin miettimään Flitcraftin tapausta.
    Miksi?
    En osaa sanoa. En muista mistä ajatukset alkoivat. Enkä tiedä mihin ne päätyvät.
    Päädyinkö miettimään Flitcraftia tätä loputtonta SOTE-keskustelua seurattuani? Ei häntää eikä päätä. Niin kuin tiistaiaamuna muuan Helsingin yliopiston professori todisti Ylen Ykkösaamussa: ”Minulta on koko ajan kyselty minkä puolueen asiaa perustuslakikysymyksessä ajan. Minä vastaan, en minkään puolueen. Minun puolueeni on professori!”
    Arvatkaa pääsikö nauru?
    Että tuon miekkosen ainoa poliittinen näkemys on siinä, että hän toimii professorina yliopistolla.
    Jotkut muistavat 1960-luvun keskustelun porvarillisesta hegemonista. Silloinhan virkamiehet vakuuttivat olevansa puolueettomia. Jos joku heistä olisi sanonut puoluekantansa olevan virkamies, vasemmistolaiset kriitikot olisivat tikahtuneet nauruunsa.
    Nyt ei naurata ketään. Paitsi minua. Että jonkun ihmisen yhteiskunnallinen katsanto on professori!


Naiivi saa olla, mutta kannattaako se paljastaa?
    Entä sitten Flitcraft – eksistentialistinen sankariko?
    Kenties tämä pohdiskeluni johtuukin vanhenemisesta. ”Aika kuljettaa meitä samalla tavalla, nukkavierun elämän jokaisena päivänä”, Albert Camus mietti esseessä Absurdin muurit. ”Mutta sitten tulee hetki, jolloin meidän on itse kuljetettava sitä.”
    On tartuttava hetkeen, niin kuin tapana on sanoa kun ei muuta keksitä sanoa. Tai sanotaan tuo toisella tavalla, niin kuin Jean-Paul Sartre tiivistäessään eksistentialismin yhteen virkkeeseen: ”Ei ole mahdollista valita omaa aikaansa, mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan.”
    Kuinka usein se onnistuu? Itsen valitseminen?
    Useimmiten annamme ajan kuljettaa. Lastuna laineilla keinutaan kevyesti. Jos tämä vaatimus osallistua hetkeen koskee yksilöä suhteessa omaan aikaansa ja elämäänsä, miten käy yhteisölle? Onko silläkin eksistentialistinen valinnan hetki? Pitäisikö senkin valita ”itsensä” omassa ajassaan, koska mitään muuta aikaa ole ole käytettävissä?
    Tulisiko Flitcraft nähdä yleisenä ilmiönä eikä vain yksilön kokemuksena?


Heittelen kysymysmerkkejä aivan kuin ne olisivat ilmaisia.
    Tämä miekkonen, tämä Flitcraft vietti hyvää perhe-elämää Tacomassa. Hän oli menestyvä kiinteistövälittäjä. Hänellä oli asiat kunnossa, hieno perhe, viehättävä vaimo ja pari mukavaa lasta.
    Eräänä päivänä Flitcraft ei palannut kotiin. Hän katosi kuin tuhka tuuleen. Vaimo ja lapset eivät kuulleet miekkosesta sanaakaan. Heillä ei sinänsä ollut hätää, sillä Flitcraft jätti perheelleen mukavasti rahaa, jotta nämä saattoivat jatkaa turvallista elämää, nyt tosin ilman herra Flitcraftia.
    Viisi vuotta myöhemmin rouva Flitcraft kuvitteli nähneensä miehensä Spokanessa. Hän palkkasi yksityisetsivän avukseen. Tämä löysi herra Flitcraftin helposti.
    Kävi ilmi, että Flitcraftilla oli uusi perhe, uusi työpaikka, pari mukavaa lasta ja hän vietti säädyllistä pikkuporvarillista elämää Spokanessa, täysin samanlaista kuin hän oli viettänyt Tacomassa.
    Vaimo ei koskaan ymmärtänyt mitä aviomies oli tehnyt, mutta he erosivat sovussa.

Kyösti Salovaara, 2018.


Herra Flitcraft kertoi Sam Spadelle, yksityisetsivälle, että tuona päivänä mennessään aamiaistunnille hän käveli rakenteilla olevan talon ohi ja rakennustelineiltä putosi jonkinlainen palkki aivan hänen jalkojensa juureen.
    Flitcraft ei pelästynyt mutta järkyttyi. ”Hänestä tuntui kuin joku olisi nostanut kannen hänen elämänsä päältä ja antanut hänen katsella sen koneistoa”, Sam Spade muistelee Flitcraftia Dashiell Hammettin romaanissa Maltan haukka.
    Palkin pudotessa Flitcraftin viereen tämä tajusi, että ihmiset kuolivat umpimähkäisesti ja ”että he saivat elää vain niin kauan kuin sokea sattuma säästi heidän henkensä”.
    Koska sattumalta putoava palkki saattaisi koska tahansa päättää hänen päivänsä, Flitcraft ajatteli, hänkin muuttaisi omaa elämäänsä täysin sattumanvaraisesti. Hän ei palannut kotiin, kierteli Kaliforniaa muutaman vuoden ja päätyi sitten Spokaneen, meni naimisiin, sai lapsia ja ryhtyi viettämään täysin samanlaista elämää kuin mitä oli paennut, sattumanvaraisesti.
    Tarinan ironia ei jätä kylmäksi.
    Flitcraft ”mukautui palkkien putoilemiseen, ja kun niitä ei enää sen enempää pudonnut, hän mukautui niiden putoamattomuuteen.”


Olemmeko me kaikki eräänlaisia ”flitcrafteja”? Ainakin ajatuksissamme?
    Koska et voi valita aikaasi, valitse itsesi!
    Tämäkin kuulostaa komealta, mutta onko?
    Sanooko Sartre ja eksistentialismi syvän totuuden vai kertooko pelkän triviaalin huomion: koska aikakonetta ei ole, pysy siinä missä olet ja nauti sen kuin pystyt!
    Muuan kirjoittaja väitti, että Dashiell Hammettin Maltan haukka on paras populaari kuvaus eksistentialismista. Olisi kiva tietää lukivatko Sartre ja Camus Hammettia.
    Kovaksikeitettyjä romaaneja Sartre joka tapauksessa luki, jos nyt Ernest Hemingwaytä voi pitää ”kovaksikeitettynä” kirjoittajana. Yhtä kaikki, niin kuin Sartre sanoi, Hemingwayn ja Saint-Exupéryn jälkeisen kirjallisuuden pitää syöstä asiat ja ihmiset toimintaan: ”Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä, ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta, se ponnahtaa ulos kirjastanne kuin vieterin ponnahduttamana. Maailma ja ihminen siis paljastuvat toiminnassa. Ja kaikki ne toiminnat, joista me voimme puhua, palautuvat yhteen ainoaan: historian tekemiseen.”
    Herra professori, ymmärrätkö sinä tämän eksitentialismin dilemman? Sinä jonka yhteiskunnallisena näkemyksenä on olla professori? Tajuatko että historia pitää tehdä? Että ei voi antaa loputtomasti ajan kuljettaa meitä vaan joskus pitää tarttua siihen ja ryhtyä kuljettamaan sitä?


Tarkoituksena ei ole väittää SOTEsta mitään.
    Minussa on kolme Kyöstiä – tänään Kyöstin nimipäivänä kun tätä kirjoitan.
    Radikaali Kyösti tukee Sipilää ja Orpoa: tehkää se hemmetin SOTE! Syöskää asiat ja ihmiset toimintaan! Tehkää historiaa!
    Pragmaattinen Kyösti kannattaa oppositiota ja yliopistojen kelpo professoreja: otetaan varovaisesti, ei tehdä mitään hätiköiden, aloitetaan kaikki alusta, ei tässä mitään kiirettä ole, hyvä kun puuhastelua piisaa tuleville vuosille, kysytään Euroopalta saako...
    Anarkistinen Kyösti toivoo, että kaikki menee päin honkia, ettei mistään tule mitään vaan yhteiskunta ajautuu kaaokseen, josta… kenties jonakin päivänä nousee uudenlainen, autonomisten yksilöiden järjestäytynyt hyvinvointiyhteiskunta!
    Tai jos ei nouse, aina parempi. Kaikkeen tottuu, sanoi pässi kun päätä leikattiin.

Kyösti Salovaara, 2018.


Johdattelua eksistentialismiin:

Albert Camus: Kapinoiva ihminen. Esseitä ja katkelmia. Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava 1971.
Dashiell Hammett: Maltan haukka. (The Maltese Falcon, 1930.) Suom. Kalevi Nyytäjä. WSOY, 1974.
Keijo Kettunen (toim.): Varjomiehen jäljillä – Dashiell Hammett 100 vuotta. Suomen dekkariseura, 1994.
Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu’est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Numminen. Otava, 1967, 1976.

torstai 31. toukokuuta 2018

Katoamispisteen kadottaminen


[viisastelevia viivoja]

Kyösti Salovaara, 2011.
Tie keskellä Espanjaa.

Kaksi miestä keskustelee intensiivisesti ikkunapöydässä päät toisiaan kohtaan kumartuneina.
    Kahvilan ikkunasta näkyy katu ja sitä reunustavat talot, tyypillinen kaupunkimainen perspektiivi.
    Eletään vuotta 1908 tai sinne päin. Istutaan Pariisissa tai jossain muualla, kenties etelässä Pyreneiden tuntumassa.
    ”Taide ei ole kyennyt kehittymään 400 vuoteen”, Georges sanoo, ”koska sillä on pakkomielle perspektiiviin, se on silmän oikkuja. Katoamispiste. Se vetää kaikkea poispäin katsojasta.”
    ”Olet oikeassa”, Pablo innostuu. ”Meidän on pantava katoamispiste katoamaan.”
    Georges ilahtuu tajutessaan, että hän on löytänyt sielunveljen kapinalliselle taidekäsitykselleen.
    ”Meidän on tehtävä muutakin kuin haastettava perspektiivisäännöt”, Pablo jatkaa kiihkeästi. ”Kaikki säännöt. Valot, värit ja muoto on kyseenalaistettava. Revimme kaiken kappaleiksi ja luomme uudenlaisen maalauksen!”
    Ja niin tapahtuu. Vuosina 1908-1912 Georges Braque (1882-1963) ja Pablo Picasso (1881-1973) ”luovat” uudenlaisen, mullistavan taidesuunnan, kubismin, siinä hengessä mitä kahvilassa suunniteltiin. Jonkin aikaa he maalaavat vuorotellen teoksia, joista ei välttämättä erota kumpi oli maalannut minkäkin.


Edellä toistettu vuoropuhelu on National Geographic Channelin esittämästä tv-sarjasta Genius: Picasso.
    Tapahtuiko kubismin ”perustaminen” faktisesti tuolla tavalla kahvilan ikkunapöydässä, ei ole tärkeää. Oleellista on taiteilijoiden manifesti uudenlaiselle maalaustavalle, jossa perspektiivi ja muut perinteisen kuvan ”säännöt” kumotaan. Tuliko ”manifesti” ennen taideoksia? Ehkä tuli, ehkä ei, mutta noilla alussa lainatuilla sanoilla heidän teoksiaan voi katsoa ja yrittää ymmärtää.
    Piti löytää jotakin uutta. Se oli ajan henki.
    Vähän ironista on, että rikkoessaan normaalitavan katsoa maisemaa ja ihmistä perspektiivissään, Picasso väitti pyrkivänsä näkemään oleellisen todellisuudesta. Ei ole muuta lähtökohtaa kuin todellisuus, hänen kerrotaan sanoneen. Miten tuohon lähtökohtaan istui sitten se, että hän pirstoi maalauksissaan ihmishahmon ja uhrasi syvyyden, tilavuuden, tunnelman, perspektiivin ja värit jonkinlaisen ”puhtaan” todellisuuden esittämiseksi?
    Onko ristiriitaista puhua todellisuudesta kun haluaa esittää sen aivan epätodellisena maalauksena?
    Kubismi ei kopioi eikä jäljittele luontoa, ei näe sitä sillä tavalla kuin ihminen näkee luonnon ja itsensä siinä, vaan esittää (ehkä) kaikki puolet katsoa maisemaa yhtä aikaa, kaikkialta kuin ”jumala”.
    Kun Picasso sanoi, että ”me hylkäsimme jokaisen elementin joka ei olennaisesti kuulunut todellisuuteen”, Picasson ja aikalaiskubistien maalauksia katsova tietysti huudahtaen kysyy: Mikä sitten on tuo puhdistettu todellisuus joka kubismin tauluissa näkyy? Miksi meidän näkemä todellisuus ei kelvannut taiteilijoille?

Kyösti Salovaara, 2014.
Verdun - perspektiivi tilassa ja ajassa:
Picasson ystävistä Braque ja Apollinaire haavoittuivat
ensimmäisen maailmansodan taisteluissa vakavasti.


Noukin pakinan ympärille sieltä täältä otettuja valokuvia, joissa perspektiivi on voimakkaasti läsnä - tilan tuntu. Ne on otettu eritasoisilla digipokkareilla eikä tarkoituksena ole pitää niitä minkäänlaisina taideteoksina.
    En ota kantaa siihenkään, miten todellisuus ”pitäisi” maalaustaiteessa kuvata, jäljitellen vai abstrakteina viisastelevina viivoina, joten maisemista näppäillyt kuvat ei millään muotoa haasta Picasson tai Braquen tai kenenkään taiteilijan näkemystä maailman kuvaamisesta.
    Mutta Braquen ja Picasson lähtökohta tuntuu periaatteessa kummalliselta, paitsi tietysti siinä että taiteilijoiden piti menestyäkseen ”keksiä” jotakin todella uutta.
    Eikö tilan näkeminen perspektiivissä, ole ihmisen aivoihin evoluution mukana kehittynyt synnynnäinen, rakenteellinen ominaisuus? Ja jos on, miksi todellisuutta, tilaa, kuvaavassa kaksiulotteissa maalauksessa tuo perimmäinen ominaisuus, aivojen luoma ”illuusio” tilan syvyydestä tulisi hävittää?
    Kuvittelevatko taiteilijat, että vähentämällä informaatiota, he pystyvät kertomaan (kuvaamaan) ”enemmän”? Jos pystyvät, mitä se ”enemmän” on? Enemmän todellisuutta jossa on vähemmän informaatiota? Vai Picasson sanoin: oleellisen.
    Mutta kun näkemästämme ottaa tilavaikutelman pois, mitä jää?
    ”Miksi havaitsemme vain kolme tilaulottuvuutta ja yhden aikaulottuvuuden”, Stephen Hawking kysyi. Varmaa vastausta ei ole, mutta kaksiulotteisessa maailmassa elämä saattaisi olla mahdotonta, ja toisaalta jos ulottuvuuksia olisi kosolti enemmän, maailmankaikkeus ei kenties pysyisi kasassa.
    Halusivatko Picasso ja Braque maalauksillaan kertoa ettei maailma pysy kasassa? Että ihminen hajoaa? Että elämä on mahdoton juttu? Tai että ainakin taiteilijan kuvaamana se on mahdotonta!

Kyösti Salovaara, 2014.
Taidemuseon porstua Strasbourgissa -
kauneus on väriä ja tilaa.


Eikö ihminen oppinut selviytymään maailmassaan juuri perspektiivitajun avulla?
    Tilan ja etäisyyden funktio auttoi metsästäjää. Kun varhainen ihminen vaelsi pitkin metsiä ja lakeuksia, hänen piti oppia arvioimaan etäisyyksiä. Siksi maalla oli helpompi kulkea kuin merellä – avoimella ulapalla ei ole perspektiiviviivaa jota seurata.
    Kun katsoo oheisia valokuvia, aivoissa virittyy jotakin voimakasta, sillä perspektiivi kiehtoo, viettelee mukaansa. Haluaa nähdä tai ainakin kuvitella mihin tie vie, mitä vuorten takana avautuu, mitä tapahtuu kun pitkospuut kääntyvät metsikön taakse.
    Seuratkaapa jotakin, melkein mitä tahansa elokuvaa ja sen kameraa: eikö alati toistuvat kamera-ajot perspektiiviin ole se käsittämätön, melkein kiihottava voima, joka tempaa katsojan tarinan sisälle?
    Mutta, juuri tämänkaltaista perspektiivin tunteellista ja vaiston herättävää viettelyä Picasso ja Braque ehkä tahtoivatkin vastustaa. Maalauksen katsojaa ei saa päästää kuvittelemaan mitä kaukana on, mitä kaikkea maalauksen kuvasta saattaisi johtua ajattelemaan. Ei, katsoja piti melkein väkivaltaisesti pysäyttää kuvan pintaan: siinä on kaikki eikä sen takana mitään!
    Tahtoiko Picasso nujertaa katsojan uteliaisuuden kuvan pintaan, koska avautuva uteliaisuus ennen pitkää johtaisi muualle kuin mitä Picasso halusi kuvallaan kertoa?

Kyösti Salovaara, 2003.
Perspektiivi Rooman suuruuteen, fyysinen ja henkinen.

Mitä maalaus ylipäätään pystyy sanomaan?
    Jos se jäljittelee todellisuutta, maisemaa, ihmistä siinä, onko se enemmän kuin todellisuus, maisema, ihminen? Vai pelkästään erivärinen katse?
    Jos maalaus kubistisen kuvan tavoin rikkoo kaiken palasiksi, ja kerää ne sillä tavalla yhteen että tilan voi nähdä kaikista suunnista yhtä aikaa ja ihmisenkin monessa hahmossa, onko sekään enemmän kuin todellisuus? Vai oleellisesti vähemmän?
    Tässä houkuttelee etsiä selitystä Jean-Paul Sartrelta, jonka mielestä ”merkityksiä ei maalata eikä niitä sävelletä; kuka näin ollen uskaltaisi vaatia maalaria tai muusikkoa sitoutumaan?”
    Vaikka en ole ihan varma mitä Sartre ”sitoutumisella” tarkoitti – hän ei kaiketi tarkoittanut niin triviaalia asiaa kuin vaikkapa liittymistä kommunistiseen puolueeseen – niin jatketaanpa hieman pidemmälle.
    ”Huono maalari yrittää tyypitellä”, Sartre kirjoitti teoksessa Mitä kirjallisuus on? ”Hän maalaa Arabin, Lapsen, Naisen; hyvä maalari tietää, ettei Arabia sen enempää kuin Proletaariakaan ole olemassa todellisuudessa eikä hänen kankaallaan. Hän esittää työläisen – jonkun työläisen. Entä mitä ajatella jostakin työläisestä? Lukemattomia ristiriitaisia asioita. Kaikki ajatukset, kaikki tunteet ovat siinä, kankaaseen liimautuneina, äärimmäisen samanarvoisina: jokainen voi itse valita. Kaunosieluiset taiteilijat ovat joskus yrittäneet liikuttaa meitä: he ovat maalanneet pitkiä työläisjonoja lumessa työnsaantia odottamassa, lakkoilijoiden surkastuneita kasvoja, taistelukenttiä. He eivät hellytä enempää kuin Greuze ja hänen Tuhlaajapoikansa. Entä Guernican verilöyly, tuo mestriteos, onko se muka voittanut yhtään sydäntä Espanjan asialle? Ja kuitenkin siinä on sanottu jotakin mitä ei voi koskaan ymmärtää kokonaan ja jonka ilmaisemiseen tarvittaisiin loputtomasti sanoja.”


Kyösti Salovaara, 2017.
Myös nymfin käsivarsi elää perspektiivissä.
Aleksanteri III:n silta Pariisissa.


Ilmeisesti kaiken eläväisen voi selittää monella tavalla, niin monella että ristiriitoja ei pääse pakoon kuin sulkemalla silmänsä ja peittämällä korvansa, ja sittenkin ajatukset jäävät jäljelle.
    Ja ilmeisesti yksikäsitteistä ei ole muu kuin kuolema eikä siitäkään voi olla varma.
    Yrittivätkö Picasso ja Braque ilmaista maalauksillaan merkityksiä? Vai halusivatko he nimenomaan julistaa sovinnaisen näkemistavan rikkoessaan, ettei maalaus koskaan voi sisältää merkitystä? Halusivatko he sanoa, että oleellista on lopulta todellisuuden, maailman ja ihmiselämän merkityksettömyys?
    Kubismi syntyi vakaumuksesta, että ympäröivän tilan hahmottaminen miljoonien vuosien evoluution kehittämällä tavalla, aivojen kyvyllä kuvitella perspektiivi ja vetää viiva omista varpaista kaukaiselle vuorijonolle niin että viivan merkityksen tajuaa, on perinpohjin liian sovinnainen tapa siirtää näkemänsä maalaukseen, taideteokseen.
    Tämä kapinallisuus on periaatteessa helppo ymmärtää. Uutta etsiessä vanha pitää kumota.
    Mutta jos aivot toimivat evoluution ohjauksella, entisen jalostetun kokemuksen valikoimana, mitä kubismi tarjosi tilalle? Oliko se sittenkin eräänlaista lobotomiaa? Yritys puhdistaa aivot siitä missä ne toimivat parhaiten?
    Taiteilijat loivat uudenlaisen kuvan. He väittivät, että siinä on oleellinen häivähdys todellisuudesta. Kuitenkin, jos ihmiskokeessa joku kasvatetaan tynnyrissä täysi-ikäiseksi ja viedään modernin taiteen museoon ja seisotetaan Picasson ja Braquen maalausten eteen ja kysytään mitä hän ymmärtää todellisuudesta katsellessaan ensimmäisiä ikinä näkemiään maalauksia, vastaus saattaa yllättää.
    Madridin Reina Sofia -museossa voi seisoa tunnin Picasson Guernican edessä eikä sittenkään tajua Espanjan sisällissodasta yhtään enempää kuin museoon astuessaan - ei vaikka tietäisi mihin tapahtumaan Guernican verilöyly liittyy.
    Tie jatkuu vuorille eikä pääty sinne missä se näyttää katoavan. Katoamispiste on aivoissa, ei todellisuudessa. Utelias seuraa pitkospuita kunnes katoaa männikön taakse. Hän katoaa silmistämme mutta ei maailmasta.
    Merkityksiä ei piirretä eikä sävelletä.
    Jäljelle jää... sanoja!


Kyösti Salovaara, 2018.
Pitkospuut Pyhtäällä - katoavan viivan arvoitus.

>>>>>>
Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.
Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu’est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Numminen. Otava, 1967, 1976.
Arianna Stassinopoulos Huffington: Picasso – Nero ja Paholainen. (Picasso – Creator and Destroyer, 1988.) Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Otava, 1989.