torstai 9. elokuuta 2018

Sikoruokapönttö


[ja unohtamisen harmillinen ”ihanuus”]

Kyösti Salovaara, 2018.

Hyviin tapoihin ei kuulu aloittaa kirjoitusta kysymyksellä.
    Aloitan kuitenkin.
    Mitä muistamme kun me muistamme?
    Tähän lisään rinnalle kysymyksen: Mitä me tiedämme kun tiedämme?
    Mutta koska haluan panna paremmaksi, heitän point blank inhorealistisen kysymyksen: Mitä muka tiedämme kun me muka tiedämme jotakin?
    Puutarhuri kertoi radiossa, että viime kesänä ei tarvinnut vetää kasteluletkuja Helsingin kaupungin puutarhoihin, koska satoi koko ajan.
    Entäpä viisi vuotta sitten? Millainen kesä silloin oli? Tai muistatko miten aurinko paistoi kesällä 1994? Entä elokuun yhdeksäntenä vuonna 1978?
    Kuluvaa kesää päivitellessä muistan, että ensi viikolla tai seuraavalla tervapääskyt lentävät Suomesta pois.
    Viime kesänäkin muistin, mutta oliko silloin Suomessa tervapääskyjä juuri lainkaan?


Jaakonpäivänä Aloma Rodríguez pohdiskeli El País-lehdessä, miksi ihminen muistaa hyvin missä paikassa ja millaisessa asussa ja millaisessa tunnelmassa hän luki jotakin tiettyä romaania, mutta ei muista paljoakaan lukemastaan, siitä millainen juoni kirjassa oli ja millaisia ihmisiä sen ympärille oli punottu.
    Rodríguez lainasi jutussaan amerikkalaisia lehtiä ja muistamisesta tehtyjä tutkimuksia. Hän päätyi ajatukseen, että lukeminen on eräänlaista narsismia: se kertoo meille myöhemmin millaisia ihmisiä olimme, kun löysimme jonkun tekstin luettavaksi. Usein muistamme fyysisen suhteemme teokseen, mutta emme muista mitä kirjassa oikeastaan kerrottiin.
    Muistamisen, tai pikemminkin unohtamisen ongelma on siinä, että luettua pitäisi palauttaa yhä uudestaan mieleen ensimmäisen vuorokauden aikana, jotta siitä jäisi pysyvä jälki aivoihin. Ja kuinka moni meistä tekee tuota ”palauttamista” luettuaan kaunokirjallisen teoksen? Jos haluat muistaa mitä olet lukenut, mieti sitä yhä uudestaan nimenomaan sillä hetkellä kun olet unohtamassa sen.
    Rodríguezin jutussa oli mielenkiintoinen havainto tv-sarjojen katsomisesta. On huomattu, että ne jotka katsovat jotakin sarjaa vaikkapa kerran viikossa, muistavat siitä enemmän kuin ne, jotka katsovat sen (jostakin lähteestä) pötköön vaikkapa yhden päivän aikana.
    Väitetään, että kaunokirjallisuus opettaa lukijansa empaattiseksi, ymmärtämään toisia ihmisiä.
    Miten se on mahdollista, jos ihminen unohtaa useimmiten lukemansa 24 tunnin sisällä? Narsismi toki lukemalla vahvistuu, kuten edellä todettiin.


Ilmainen ei tietenkään ole ilmaista, mutta leikitään että on.
    The Guardian-lehti haastatteli muutama päivä sitten israelilaista historiantutkijaa Yuval Noah Hararia, joka on noussut tiedettä popularisoivien kirjoittajien huipulle parilla kirjallaan, joista ensimmäinen käsitteli ihmisen menneisyyttä ja toinen tulevaisuutta. Kolmas, nykyhetkeen paneutuva teos on juuri ilmestymässä.
    Haastattelussa Harari kritisoi kuvitelmaamme, että olemme vapaita yksilöitä ja sanoi, että ilmainen tiedonvälitys on erittäin vaarallista. Hänen mielestään ihmiset kuvittelevat ajattelevansa ja tuntevansa pelkästään oman sisäisen mielensä ehdoilla, vaikka nykymaailmassa ajatukset ja tunteet tulevat manipulointikoneiston kautta ulkoapäin. Koneisto tietää mitä sinun tulee ajatella. Ihminen luulee ajattelevansa, vaikka ei ajattele vaan toistaa muualla ajateltua.
    Siksi ilmainen media on Hararin mielestä vaarallista; se on vastuutonta manipuloidessaan miljoonien mieltä. Media, varsinkin ilmainen media pyrkii vain herättämään huomiota totuudesta välittämättä. ”Me maksamme mielellämme laadukkaista vaatteista, ruoasta ja autoista”, Harari totesi ja kysyi: ”Miksi emme halua maksaa laadukkaasta informaatiosta?”
    Tuttua puhetta, eikö vaan?
    Ironia on siinä, että haastattelu julkaistiin ”ilmaisessa” laatulehdessä, sillä Guardianilla ei ole (verkossa) maksumuuria, ja taatusti lehti on laadukkaampi kuin esimerkiksi Helsingin Sanomat.
    Toki säätiön julkaisemalla Guardianilla on taloudellisia vaikeuksia. Lehti kertookin nettisivuillaan, että 800 000 lukijaa tukee sitä vapaaehtoisesti. Minäkin tuen muutamalla kympillä vuosittain, koska ilmaisen käyttämisestä tulee huono omatunto. Se johtuu siitä, että tietää ettei mikään ole lopulta ilmaista.


Kyösti Salovaara, 2018.


Onko maailma siis muuttunut? Onko nykyihminen jotenkin eri tavalla ulkopuolisen manipulaation kohteena kuin aikaisemmin? Mitä manipulaatiota papit ja paavin lähettiläät kirkoissa aikoinaan harjoittivat?
    Umberto Eco sanoo Laurent Binetin romaanissa Kuka murhasi Roland Barthesin? että "Ateenan kaupunkivaltiossa oli kolme tukipilaria: gymnaasi, teatteri ja retoriikkakoulu. Viihdeyhteiskunnassamme on yhä merkkejä tästä kolmijaosta, sehän nostaa julkimoiksi kolmenlaisia ihmisiä: urheilijoita, näyttelijöitä (tai laulajia, antiikin teatterissa se oli yksi ja sama) ja poliitikkoja.”
    Econ mukaan kolmas kategoria on tähan asti ollut kaikkein vahvin, koska se edellyttää kaikkein tehokkaimman aseen eli kielen hallintaa. Ja kielen hallinta on aina ollut politiikan keskeinen haaste, Eco jatkaa, myös jo feodaaliaikana. Niinpä Machiavelli ”selittää ruhtinaalle, että ihmisiä ei hallita voimalla vaan pelolla, eikä se ole sama asia: pelko syntyy siitä, kun puheella hallitaan voimaa. Allora, se joka osaa puhua, kykenee herättämään pelkoa ja rakkautta ja on käytännössä maailman valtias!”
    Pelon herättäjä on maailman valtias!


Ilmainen ja maksettu media kipittävät usein rinnakkain kuin kaksi pässiä saman tolppaan kiinnitettyinä. Niiden väliltä on vaikea etsiä vastakohtaisuutta, erimielisyyttä
    Yle julkaisi kyselytutkimuksen muovipusseista.
    Siinä 37 % suomalaisista halusi kieltää muovipussit kaupan kassoilta.
    Ihmiset olivat ilmeisesti pelästyneet kuvia, joissa muovijätteiden pyörre kiertää valtamerellä itseään kuin hirvittävä uudenlainen roskaversumi.
    Tosiasiassa Suomessa muovipussit eivät päädy mereen, vaan kierrätykseen tai polttolaitokseen (vantaalaiset saavat ”ilmaista” energiaa). Mutta pelästytetty ihminen ei osaa ajatella asioiden mittakaavaa, ei suhteuttaa määriä todellisuuteen eikä miettiä omaa käyttäytymistään suhteessa globaaliin käyttäytymiseen.
    Tanskalaisen tutkimuksen mukaan kangaskassia pitää käyttää kauppakassina 7000 kertaa ennen kuin se on ekologisempi valinta kuin kerran käytetty muovikassi. Jos käyt kaupassa kolme kertaa viikossa, niin vasta 45 vuoden päästä alat ”suojella” luontoa kangaskassillasi. Onkohan se ehjä vielä silloin? Kuinka monta kertaa pesit sen 45 vuoden aikana ja tuhlasit energiaa?
    Ylen tutkimuksessa hätkähdytti eniten ihmisten asenne: kielletään muilta se mitä itse emme halua! Tällä ei ole mitään tekemistä järjen tai järkevyyden kanssa.
    Kielletään se mitä en itse pidä tärkeänä. Kielletään sitä mitä itse paheksun. Kielletään se mistä en itse välitä.
    Kielletään muut kuin Minä!


Sikoruokapönttö sijaitsi "keskipihan" reunalla, roskalaatikon vieressä. 32 asunnon puutaloyhteisössä Kotkan saarella, Museokadulla Sapokan äärellä, puutalojen välissä molemmilla ”keskipihoilla” oli oma sikoruokapönttönsä ja roskalaatikkonsa.
    Sikoruokapönttö oli peltitynnyri ja siinä oli jonkilainen kansi, ei kovin tiivis. Pönttöön kaadettiin ruoantähteet semmoisenaan. Vieressä olevan lautarakenteisen roskalaatikon kansi oli yhtä harva. Lautojen välistä pilkotti roskikseen kannettuja tavaroita.
    Sikoruokapöntön ja roskalaatikon (josta löytyi ”aarteita”) vierellä ja äärellä lapset viettivät paljon aikaa, me pojat 50-luvulla. Siellä näki rottia ja matoja ja valkoisia toukkia ja ties mitä. Sikoruokapöntön kansi piti avata, jotta pääsi kauhistumaan: Hyiiii! Haju kestettiin miehekkäästi. Ja kun silmäluomeen sitten ilmestyi näärännäppy, äiti tivasi vihaisesti: ”Olitsiä taas leikkimäs roskalaatikol?”
    Sikoruokapöntöt tyhjennettiin kun ne olivat täynnä liejuisen limaista ”sapuskaa”. Ne kuljetettiin hevosen vetämillä kärryillä kunnalliskodin sikalaan.
    Muistanko muka oikein? Oliko kunnalliskodissa sikala?
    Viisikymmentäluvun meininki haisi pahalta.


Kyösti Salovaara, 2018.

torstai 2. elokuuta 2018

Liplattaa


[sanan ja valon oikkuja]

Kyösti Salovaara, 2018.


Perjantai-iltana soudettiin lammen keskelle odottamaan kuunpimennystä.
    Auringon laskettua lampea reunustavat puut heijastuivat veden pintaan luonnon kalligrafeina. Kaakkurit olivat vaienneet, lopettaneet kidutukselta kuulostavan huutelun.
    Kuuta ei näkynyt. Etsittiin sitä myös rannan tuuheiden mättäiden alta.
    Koko juttu alkoi tuntua ”valeuutiselta”.
    Kun yötuuli virisi hentona, veneen laitoja vasten osuvat pienet laineet liplattivat rauhoittavasti. Liplatusta ei voi kuvailla, se pitää kuulla paikan päällä.
    Valon ja veden äänen värinä muuttuu sanoiksi.
    Kun elämä liplattaa, tiedämme miltä sanat kuulostavat.


Sanotaan että pätevän taidemaalarin tunnistaa siitä, kuinka hyvin hän tavoittaa meren ja ylipäänsä veden luonteen maalauksiinsa. Modernistit eivät edes yritä; he hajottavat ja pilkkovat merenkin kirkuviksi pisaroiksi.
    Veden maalaaminen saattaa olla vaikeaa sen tähden, ettei vesi ole minkään väristä. Kun maalaa veden pintaa, täytyy kuvata jotakin muuta, jotakin mikä heijastuu siihen ylhäältä tai alhaalta. Heijastuminen ja sen heijastumisen kuva menee pintaa syvemmälle, kertoo muusta kuin vedestä, seesteisen meren tai tyynen lammen pinnasta.
    Elämän liplatustako taiteilija yrittää vangita?
    Vaikea tehtävä, myönnetään.
    Vähän sen jälkeen kun Pablo Picasso oli tavannut Dora Maarin, tunnustetun valokuvaajan, surrealistin ja upean naisen, jonka kasvoja Picasso sitten myöhemmin pilkkoi ja raateli maalauksissaan, hän tunnusti valokuvaajalle, että myös hän oli kokeillut valokuvausta, mutta se ei ollut häntä varten.
    ”Eikö?” Dora Maar kysyi.
    ”Ei. Liian ennustamatonta”, Picasso perusteli. ”Toisin kuin maalaustaide, jossa ohjat ovat taiteilijalla, eikä suinkaan auringon oikuilla.”
    Maar sanoi, että aurinko on kuin maali. Miten niin, kysyi Picasso.
    ”Ensin on työskenneltävä sen asettamien rajojen ja sen oikkujen ehdoilla”, Maar selitti. ”Harjoittelun myötä niitä oppii käyttämään hyödykseen. Taiteilija oppii kuulemaan mitä se tahtoo.”
    ”Mutta maaliin voi koskea”, Picasso jatkoi epäilyään. ”Sitä voi levittää pensselillä ja sormenpäällä.”
    ”Aurinko osaa yllättää”, Maar sanoi. ”Se leikkii taiteilijan kanssa. Ja filmi paljastaa asiat, jotka eivät näy paljaalla silmällä. Saattaisit nauttia siitä enemmän jos luopuisit kontrollista.”


Kyösti Salovaara, 2018.


Valo paljastaa elämän ja olevaisen. Taiteilijan viiva ja kankaalle maalattu väri paljastavat vähän tai enemmän sekä elämästä että pensseliä kontrolloivasta taiteilijasta, ihmisestä.
    Liplatus syntyy vasta kun pienet laineet osuvat johonkin, veneeseen tai rantakiveen.
    Valokuva syntyy vasta kun valo osuu kameran objektiiviin, valoa kuvaksi muuttavaan filmiin tai kennoon.
    Lauseet syntyvät vasta kun elämä koskettaa tarkkailijaa, samalla tavalla kuin laineet veneen kylkeä.
    Pinnalta tuntuu, että sanat ovat täysin kirjoittajan hallussa, hän kontrolloi, tietää miten sana kirjoitetaan ja luulee tietävänsä mitä se tarkoittaa.
    Luulee tietävänsä mitä sana tarkoittaa.
    Mutta kenties kirjoittaja yliarvioi itsensä, kykynsä eikä huomaa pienten laineiden liplatusta.
    Kun nyt sattumalta luen Roland Barthesista (Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? Gummerus, 2017.), niin… Barthes osoitti että kirjallisessa teoksessa (ainakin J.F. Kahnin mukaan) on kolme tasoa: kieli, tyyli ja kirjoitus. Tyyliä kontrolloidaan, ja "kirjoitus, kuten Barthes sanoi, on laajassa mielessä poliittista, toisin sanoen kirjoituksen kautta ilmenee kirjailijan tiedostamattakin se, mitä hän on sosiaalisesti, kulttuurisesti, alkuperältään, yhteiskuntaluokaltaan, ympäröivän yhteiskunnan edustajana... ja vaikka hän joskus kirjoittaisi jotain itsestään selvää - vaikkapa Racine näytelmässään: 'Vetäytykäämme huoneisiimme' siis jonkun yhdentekevän lauseen - sepä ei ole yhdentekevä, väittää Barthes. Vaikka pitäisi lausetta itsestään selvänä, se on epäilyttävä, pinnan alla piilee jotain, mikä sen kautta tulee esiin."
    Damien Lecarpentier puolestaan sanoo teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria (Gaudeamus, 2015), että Barthes vastusti kirjallista realismia, joka pyrki kuvaamaan sitä, miten asiat maailmassa todella ovat, koska ei ole olemassa realistista kirjoitusta, joka voisi raportoida puolueettomasti tosiasiat. ”Kaikki kirjoitus kantaa mukanaan kulttuurikoodeja, joiden alaisuudessa se on tuotettu - se on tehty niistä… olemme kielen vankeja. Barthesin mukaan emme voi koskaan tuntea todellisuutta itsessään, koska voimme tavoittaa sen vain omien kulttuurikaavojemme ja -koodiemme kautta.”
    Picasso tuskastui, kun valokuvaajan piti alistua auringon valon oikuille. Hän käytti pensseliä ja sormenpäitä kontrolloidakseen maailman tauluihinsa, mutta mitä siitä lopulta syntyi? Liplatuksen värit mutta ei ääntä? Menettikö Picasso todellisuuden käyttäessään kontrolloivaa penseliään todellisuutta kuvatessaan?
    Pitääkö meidän myöntää, että kirjoittaessammekin altistumme tiedostamattomille todellisuuden oikuille, koska emme tiedä mitä sanat kaikkineen tarkoittavat?


Sitä ajattelee (toivoo) valitsevansa parhaiten tähän sopivat sanat.
    ”Kukaan proosakirjailija, kaikkein terävä-älyisinkään, ei täysin tiedä mitä aikoo sanoa”, totesi Jean-Paul Sartre kirjassaan Mitä kirjallisuus on? (Otava, 1967, 1976.) ”Hän sanoo liikaa tai liian vähän, jokainen lause on vedonlyönti, tietoinen riski; mitä enemmän haparoi, sitä oudommaksi sana muuttuu; niin kuin Valéry on osoittanut, kukaan ei voi ymmärtää sanaa loppuun saakka. Näin jokaista sanaa käytetään samanaikaisesti sekä sen kirkkaan ja sosiaalisen merkityksen että jonkin hämärän kaikupohjan, sanoisin melkein: sen ulkonäön vuoksi.”
    Mutta onko sanoilla ulkonäkö? Tyyli? Edes filosofisesti? Jos on, mitä luonto ”piirtää” veden pintaan antaessaan itsensä heijastua muiden nähtäväksi?
    Ja!
    Jos kirjoittaja ei tiedä mitä sanat perimmiltään tarkoittavat, kuinka lukija tietäisi sen paremmin? Epätietoisuus on yhteinen, mutta silti aivan yksilöllinen ja erilainen. Sanat (melkein kaikki sanat) liittävät kirjoittajan ja lukijan yhteiseen kokemukseen, josta kumpikaan ei tiedä mitä se lopulta tarkoittaa eikä semminkään sitä mitä toinen tarkoitti: toinen valitessaan sanan ja toinen yrittäessään lukea sen.
    Todellisuus on olemassa, mutta mistä sen löytää?
    Pienet laineet liplattavat veneen kupeessa. Puut heijastuvat veteen kuin tarkoitusta julistaen. Joku ”suuri” piirtää kalligraafeja, mutta emme tiedä ketä varten. Onko kaikki sattumaa vai hyvin tarkasti valittua?
    Sanoja on paljon, mutta vielä enemmän tarvitaan.


Kyösti Salovaara, 2018.


torstai 26. heinäkuuta 2018

Toisella tähdellä


[vaikka samalla]

Kyösti Salovaara, 2018.



Ajan moottoritiellä.
    Avara maisema pysyy paikallaan, vaikka voimakas auto liikkuu hyvää kyytiä.
    Vuorijonojen silhuetti peltojen tuolla puolen häviää lämpiävän aamun utuun. Portugali on edessä, Salamanca takana.
    Hattuhyllylle on heitetty punainen, ”virallinen” La Vuelta-lierihattu.
    Ajajan paikalta näyttää, että takapenkillä istuu joku punainen lierihattu päässään. Istujan kasvoja ei taustapeilistä näe.
    ”Minua kiusaa”, sanon, ”että tuntuu kuin istuisin takapenkillä, vaikka ajan autoa.”


Hiukkanen voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, mutta ihminen ei, paitsi ajatuksissaan.
    Kotiin palattua törmää arkipäivän Suomen pikkumaiseen tiedonvälitykseen. Avaat radion ja kuulet tunnista tuntiin samanlaista jaarittelua, se on yhtä aikaa tyhjänpäiväistä ja jollakin tavalla kantaa ottavaa. Pieniä asioita suurennellaan, suuria vähätellään – ja kaikesta ollaan suunnilleen samaa mieltä.
    Ensimmäinen huomio musertaa: onko suomalaisilla vain yhdet, kollektiiviset aivot?
    En ole vielä matkan jälkeen kertaakaan katsonut tv-uutisia tai ajankohtaisohjelmia. Lehtiä ja nettisivuja tietysti olen lukenut, mutta yritän vaalia vielä vähän aikaa illuusiota, että voin ja saan ajatella mitä haluan.
    Lukeminen onkin toinen juttu; siinä valitsee mitä lukee.
    Huomasin muuten juuri artikkelin, jossa väitettiin, että ihmiset muistavat missä ovat lukeneet kirjoja, mutta eivät juuri lainkaan mitä ovat lukeneet. Luetun sisältö häviää aivoista nopeasti, lukemisen muodot, rituaalin vaiheet muistetaan.
    Lohduttavaa?
    En tietenkään kuvittele, että muualla radion tai tv:n ohjelmavirta olisi sen syvällisempää tai avarakatseisempaa kuin Suomessa, mutta koska muualla et useinkaan ymmärrä mitä ympärilläsi puhutaan, voit ja sinun täytyy keskittyä omiin ajatuksiisi.
    Kuulostaa huolestuttavalta, mutta ei välttämättä ole.


Löydän vahvistuksen Albert Camusilta. Palattuaan Mallorcalta 1936 Camus mietti matkustamisen ”filosofiaa”.
    ”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon”, Camus kirjoitti. ”Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty.”
    Camusin mielestä ei pidä sanoa, että matkustaminen on huvia: ”Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.”
    Digiaikana kotimaa kietoutuu matkustajaan kuin virtuaalinen päällystakki tai pakkopaita, mutta onko mikään muu muuttunut Camusin matkan ajoista?


Kyösti Salovaara, 2018.


Voiko ihminen olla kahdessa paikassa yhtä aikaa? Onko mahdollista olla menneisyydessä ja nykyhetkessä samalla kertaa?
    Helsingin Sanomat julkaisi epäonnistuneen artikkelin ”taistolaisuudesta”, siitä että tuota ”haukkumasanaa” käytetään yhä kaikenlaisten suvaitsemattomien ja dogmaattisten, ”hyvää” tarkoittavien ryhmien leimana, vaikka nuoremmat sukupolvet eivät edes tiedä (tai eivät halua tietää) mitä ”taistolaisuus” tarkoittaa, tarkoitti 1970-luvulla.
    1980-luvulla syntyneen Noora Vaaralan artikkelin (HS, 21.7) otsikko kuului: ”Feministit ja Ultra Bra taistolaisia – Taistolaisuuden leimakirves viuhuu edelleen, vaikka liike kukoisti vain pienen hetken neljä vuosikymmentä sitten.”
    Jutun kirjoittaja ja hänen käyttämänsä asiantuntijat harhautuivat sivupoluille alusta pitäen eivätkä nähneet oleellista: ei taistolaisuuden kestolla tai sen kannatuksen laajuudella ole merkitystä, vaan sillä että se oli konkreettinen, suomalainen esimerkki totalitaariseen ajatteluun perustuvasta liikkeestä, joka ei suvaitse mielipiteiden moninaisuutta, ajattelun vapautta, erilaisten toimintahorisonttien mahdollisuutta. Oleellista on, että yhä uudestaan syntyy totalitaarista komentoa haikailevia yhteiskunnallisia liikkeitä ja ryhmittymiä.
    Noora Vaarala saattoi harhautua tietämättömyyttään.
    Mutta miksi jutussa haastatellut tutkijat eivät liittäneet taistolaisuutta laajempaan kokonaisuuteen? Tai miksi he eivät halunneet verrata sitä totalitaarisen ajattelun ytimeen, sen historiaan?
    Tekivätkö he itse asiassa nykyhetken politiikkaa vähättelemällä taistolaisuuden päämäärien ja keinojen luonnetta? Vai johtuiko se siitä, että koska tutkijat eivät halua myöntää monien nykyhetkessä vaikuttavien liikehdintöjen (feminismi, luonnonsuojelu, nationalismi jne.) totalitaarista pohjavirettä, ei taistolaisuudenkaan todellista olemusta voi sanoa ääneen?


Historian tutkijatohtori Katja-Maria Miettunen väitti Hesarin artikkelissa, ettei taistolaisuutta voi tutkia, koska ”monikaan liikkeen jäsenistä ei ole suostunut haastateltavaksi. Ja kun historiantutkimus puuttuu, taistolaisuuden ympärillä leijuu salaperäisyyden aura.”
    Leijuu salaperäisyyden aura!
    Eikö historian tutkijatohtori tiedä, että taistolaiset olivat aktiivisia kirjoittajia? He ottivat mielipiteen johtopaikkoja, niin kuin kommunistien kuuluu ottaa, monissa kulttuuri- ja tiedejulkaisuissa. Taistolaisten, kovan linjan kommunistien silloisia mielipiteitä ei tarvitse kysyä heiltä itseltään, koska ne voi tarkistaa lehdistä ja kirjoista.
    Miettunen ”unohtaa” senkin, että vähemmistökommunistit julkaisivat Tiedonantaja-nimistä sanomalehteä. Tiedonantajasta voi lukea liikkeen ajatuksen ja pyrkimyksen. Se edellyttää toki hieman historiantutkimusta.
   Ja jos taistolaisten kirjoituksia lukee, salaperäisyyden aura aukeaa kuin peltoinen maisema, jota maantie halkoo.


Valtio-opin yliopistonlehtori Mikko Lahtinen puolestaan vähätteli asian merkitystä sillä perusteella, että taistolaiset olivat vasemmiston pieni vähemmistöliike. Lahtinen unohtaa, että esimerkiksi Leninillä oli hyvin pienen porukan tuki vallankumoukselleen.
    Taistolaiset eivät tehneet terroritekoja eivätkä olleet väkivaltaisia, Lahtinen sanoo. ”Väkivaltatoimien sijaan taistolaiset keskittyivät puolustamaan hyvinvointivaltiota, tiedettä ja teknologiaa”, Lahtinen puolustelee taistolaisia Vaaralan artikkelissa. ”Kaikkea tällaista modernia.”
    Kaikkea tällaista modernia!
    Hyvinvointivaltio syntyi SDP:n, maalaisliiton (keskustapuolue) ja ammatti- ja työnantajajärjestöjen sopimuksilla. Kansandemokraattisen liikkeen sosialistit olivat mukana perustamassa sitä, mutta kommunistien jyrkkä siipi, taistolaiset, stalinistit, vastustivat kaikenlaisia tupoja ym. sopimuksia työnantajien kanssa kuin ruttoa.
    Vallankumous pitää tehdä kerralla, ei sopimalla. Taistolaiset odottivat vallankumousta. Heillä ei ollut aikaa/halua hyvinvointivaltion ”rakentamiseen”.
    Ihminen ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, mutta historianlehtori on keksinyt tavan, jolla luodaan kaksi erilaista, yhtä aikaa havaittavissa olevaa historiaa.
    Miksi taistolaisen, stalistinisten liikkeen totalitaarinen perusajatus unohtuu?


Kyösti Salovaara, 2018.


Kirjahyllyssäni on Rauno Setälän vuonna 1970 ilmestynyt teos Uusstalinistin uskontunnustus – Lähtökohtia 70-luvun luokkataisteluun.
    Samalla kun Setälä kuvasi oman kehittymisensä porvarispojasta ensin tunteelliseksi sosialistiksi ja sitten oikeaoppiseksi kommunistiksi, stalinistiksi, tuo kirja antaa mainion kuvan kommunistien, ja sitä mukaa taistolaisten – vaikkei tuota sanaa kai kirjasta löydykään – ajatusmaailmalle ja siitä johdetulle toiveelle vallankumouksesta, jota ei tehdä parlamentissa, niin kuin Setälä painokkaasti korostaa, vaan muualla. ”Kivääri ovat eri mallia kuin Venäjällä 1917 tai kiväärejä ei tarvita lainkaan”, Setälä vinoilee aatteensa voimaannuttamana.
    Setälän kirja ilmestyi hetkellä jolloin osa yleisvasemmistolaisesta liikkeestä hakeutui kommunistien syliin. Setälä huomauttaa, että myös kansandemokraattisessa liikkeessä kommunismiin herännyttä älymystöä karsastettiin: ”Liikkeen piirissä on viime aikoina (epävirallisesti) arvosteltu voimakkaasti ja moralistisin äänenpainoin sivistyneistöä uusdogmatismista, uusstalinismista, uusautoritaarisuudesta, uusdogmaattisesta pietismistä – ja tuettu näin itse asiassa porvarillisessa lehdistössä käynnistettyä ’stalinisminvastaista’ kampanjaa, jonka tavoitteena on ensi sijassa kansandemokraattisen liikkeen sisäisen eripuran lietsominen.”
    Siinä missä Setälä hahmottaa kommunistisen liikkeen luonnetta aina oikeassa olevana poliittisena liikkeenä joka kieltää eri mieltä olevilta oikeuden omaan mielipiteeseen, hän tulee myös kuvanneeksi yleisemminkin erilaisten totaalitaaristen ajatusmallien luonnetta ja tapaa toimia. Sanoja muuttelemalla ja korvaamalla Setälän ”uskontunnustus” kävisi monen modernin yhdenasianliikkeen tai ryhmittymän - oikealla ja vasemmalla - ”ohjelmajulistukseksi”.
    Keskeisintä on tajuta, että kommunistit eivät pyrkineet yhteiskuntaan, jossa vallitsee mielipiteiden vapaus.
    Setälä muistutti, että ”leniläiselle kommunistiselle puolueelle on ominaista ideologinen yhtenäisyys, monoliittisuus. Puolue ei voi olla erilaisten katsomusten vapaa foorumi. Se ei voi olla erilaisten vallankumouksellisten näkemysten alkuitu, kuten garaydylaiset Ranskassa ja uusvasemmistolaiset Suomessa vaativat. Se voi rakentaa toimintansa yksinomaan marxismi-leninismin periaatteiden pohjalle. Sen on käytävä lakkaamatonta taistelua kaikkia niitä näkemyksiä vastaan, jotka asettavat marxismi-leninismin periaatteet kyseenalaiseksi. Sen toiminta ei perustu erilaisten sosialististen näkemysten suosimiseen ja sallimiseen, vaan ennen kaikkea ideologisen yhtenäisyyden vaalimiseen.”
    Totalitaarisessa yhteiskunnassa sana pluralistinen kielletään.


Ehkä olen kohtuuton.
    Kenties Noora Vaarala todella yritti selvittää mitä taistolaisuus oli ja miksi sitä edelleen käytetään leimakirveenä, kun jokin ajatuskonsepti huomataan dogmaattiseksi ja suvaitsemattomaksi, vaikka tuolla konseptilla olisi kuinka ihanteellisia tavoitteita.
    Olen huomaavinani, että tässä saattaa avautua sukupolvien välinen aito kuilu. Me vanhemmat, eikä välttämättä viisaammat, sukupolvet tiedämme vaan niin paljon enemmän pelkästä arkipäivän kosketuksesta.
    Se että historiantutkijat eivät viitsi paneutua historiaan mahdollisimman objektiivisesti, on huolestuttavaa. Onko humanistinen tutkimus yhä pelkkää politiikkaa?
    Kaikkea ei voi eikä tarvitse tietää.
    Kuten viitisen viikkoa sitten kerroin, tein ”pyhiinvaellusmatkan” Sergio Leonen elokuvan Hyvät, pahat ja rumat loppukohtauksen filmauspaikalle. Sen jälkeen tuo elokuva tuli esille parissa lyhyessä keskustelussa kahden keski-ikäisen espanjalaisen kanssa, toinen heistä oli asunnon vuokraaja Salamancassa ja toinen taksikuski Malagassa, eikä Leonen elokuva sanonut heille mitään, siitä puhumattakaan että he olisivat tienneet, että Espanjassa (monessa paikassa) filmattiin näitä westernejä.
    Ehkä Sergio Leonen elokuvat ovat täysin tuntemattomia myös nuorille suomalaisille, vaikka minä kuvittelen että ne kuuluvat kaikkien ”sivistyneitten” ihmisten elokuvakokemukseen.
    Kun itseään katsoo, ei muita näe!
    Kun itseään kuuntelee, kuka puhuu ja ketä kuunnellaan?
    ”Pyrimme aina olemaan jotain sellaista mitä emme ole tai mitä olemme joskus olleet mutta emme voi enää ikinä olla”, filosofi Gilles Deleuze huokaa Laurent Binetin dekkarissa Kuka murhasi Roland Barthesin?
    Ajan autoa ja minusta tuntuu, että istun takapenkillä.


Kyösti Salovaara, 2018.

torstai 19. heinäkuuta 2018

Polvihousudiplomatiaa


[härkää sarvista]


Kyösti Salovaara, 2018.
Osbornen "konjakkihärkä", palanen.


Pitäisikö tarttua härkää sarvista?
    Siinä on vaara, että härkä vie mennessään, yli olan.
    Kun on kulkenut viisi viikkoa polvihousuissa ja sukitta, tietää miltä polvihousukansan elämä tuntuu. Kengät kenties menevät pilalle, kun ei käytä sukkia, mutta joskus pitää irrotella, kaiken uhalla.
    Kauan sitten, pikkupoikana vappua odotettiin kuin joulua, ei lahjojen vuoksi vaan siksi, että sai pukeutua polvihousuihin. Siitä alkoi kesä.
    Mutta kun mennään vielä kauemmaksi, ennen Ranskan vallankumousta parempi väki pukeutui polvihousuihin. Kun valta kumotaan, sen merkit pitää vaihtaa, joten vallankumouksen jälkeen ”työmiehen” asusta tuli eliitin säädyllinen pukeutumismalli. Työmiehelle jäi omaksi merkiksi lippahattu ja samettihousut.
    Näkövinkkeliä kääntäessä miettii kuitenkin, että pystyykö polvihousuissa liikkuvan ottamaan vakavasti. Voisiko pääministeri mennä työpaikalleen polvihousuissa, kengät paljaissa jaloissa?
    Alexander Stubb taisi yrittää ja pahat kellot muistavat sen pitkään.
    Muistin perukoilla näkyy toisenlaisiakin kuvia polvihousumiehistä: Adolf Hitler baijerilaisissa polvihousuissa seuraamassa tuhansien polvihousuisten nuorten paraatia; brittiläisen imperiumin sotilaat vahtimassa alusmaitaan ja puolustamassa ylemmyyttään.


Venäjällä tehtiin polvihousudiplomatiaa tosissaan. Ranska voitti ja Kroatia tuli hyväksi kakkoseksi, vaikka hyviä kakkosia ei olekaan.
    Jalkapallo on välillä melkein esimerkillistä, vaikka pidin enemmän Belgian kuin Ranskan pelistä, mutta tyylipisteet eivät ratkaise, sillä vain tulos merkitsee.
    Jos tarttuu härkää sarvista, niin olisiko futiskisojen VAR-tarkistuksista (videotsekkaus) malliratkaisu kansainväliseen politiikkaan? Jos ei päästä ratkaisuun, katsotaan videolta kuka on oikeassa!
    Videotarkistus paljastaa näyttelijät ja nilkkoihin rappaajat. Kumpi on parempi näyttelijä: Neymar vai Trump? Jos Trumpin ja Putinin pukee polvihousuihin, syntyykö uudenlaista diplomatiaa, joka keskittyy oleelliseen?
    Ranskan Macron ja Venäjän Putin katsoivat MM-kisojen finaalia puku päällä, tosin pikkutakki otettiin hetkeksi pois. Kroatian presidentti Kolinda Grabar-Kitarovic esiintyi herrojen seurassa urheilullisemmin ja oli pukenut päälleen Kroatian pelipaidan. Naisjohtajalla oli varaa rentoutua, miehillä ei.
    Olisiko Putinilla ja Macronilla ollut kanttia istua katsomossa polvihousuissa? Kengät paljaissa jaloissa?
   Tämä kysymys jää ratkaisematta.
   Kenties valtiomiehen tulee pelätä, että pattipolvet paljastuvat. Onko diplomatia näin ollen oleellisen peittämistä?


Joku on kutsunut C.J. Sansomin historiallisten dekkareiden päähenkilöä, oikeusneuvos Matthew Shardlakea Tudorien Morseksi.
    Kyttyräselkäinen Shradlake on viisas mies, intellektuelli, hieman yksinäinen eikä vain ulkomuotonsa takia. Hänellä on merkittäviä ystäviä, kuten Henrik VIII:n puoliso Katariina Parr, mutta myös yhtä merkittäviä vihollisia, jotka käyvät häijyä valtataistelua uskonnon erilaisten ilmenemismuotojen varjossa.
    Polvihousuissa sain luetuksi uusimman, kuudennen Shardlake-romaanisuomennoksen Kerettiläinen (Lamentation, 2014. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2018.) Sansom punoo Shardlaken henkilön viehättävästi ja jopa uskottavasti oikeiden, historiaa tehneiden miesten ja naisten elämänpiiriin, tässä romaanissa vuonna 1546, suurten kerettiläisvainojen aikaan.
    Muuan kirjoittaja tosin mietti, ystävällisesti, että intellektuellin, epäilijän hahmossaan Shardlake on eräänlainen anakronismi, edellä aikaansa, semminkin kun hänen parhaat ystävänsä ovat mauri ja juutalainen.
    ”En ollut tässä uskonkiistassa kummankaan leirin puolella”, Shardlake tunnustaa, ”ja toisinaan epäilin jopa Jumalan olemassaoloa, mutta olin aikoinani ollut tekemisissä reformistien kanssa. Kuten useimmat ihmiset nykyisin, pidin pääni kyyryssä ja suuni kiinni.”
    Sansom on kirjoittanut romaanin loppuun perustellun esseen romaaninsa aihepiiristä: ”Englannin valtaapitävä eliitti samoin kuin varsinkin Lontoon rahvas olivat vuonna 1546 jakautuneet uskonpuhdistuksen kannattajiin ja vastustajiin. Kyse oli aste-eroista, ja monet pitivät suunsa kiinni välttääkseen ikävyyksiä, tai, kuten hallitsevassa luokassa tapahtui, kääntyivät tuuliviirin tavoin myötäilemään kulloinkin vallitsevaa suuntausta saavuttaakseen poliittista etua. Tudor-ajan keskivaiheilla tuuli puhalsikin myrskyn voimalla, kun Henrik VIII, katkaistuaan välit Roomaan 1532-1533, puolentoista vuosikymmenen ajan kannatti vuoroin perinteistä ja radikaalia kirkollispolitiikkaa.”
    ”Lontoo oli vuonna 1546 levoton, väkivaltainen, köyhä ja lahkoihin jakautunut kaupunki.”
    Sansomia lukiessa tulee mieleen, että hän kirjoittaa myös nykyhetkemme politiikasta, tuuliviireistä ja vallanhimoisista miehistä ja naisista, vääränlaisesta ja tuhoavasta nationalismista.


Kyösti Salovaara, 2018.

Viisi viikkoa polvihousuissa – kääntyikö näkövinkkeli koilliseen?
    Ilmansuunta on keksitty.
    Yhtäläisyydet todellisuuteen sattumaa.
    Olemmehan puhuneet ja miettineet millaisia kirjoja pitäisi lukea.
    Sellaisiako joista tykkäät ja jotka asettuvat mielenmaisemaasi kuin korea kukka palmun juurella? Vai tuleeko lukea kirjoja, jotka inhottavat ja aikaansaavat pahan mielen? Niistäkö oppii? Ja jos oppii, niin mitä?
    Luultavasti pidän Sansomin Shardlake-romaaneista siksi, että ne muistuttavat kirjoitustyyliltään ja ihmisgallerialtaan pikkupoikana lukemiani romaaneja, kuten Robert Louis Stevensonin Aarresaarta, Frederick Marryatin meriromaaneja ja miksei myös Fenimore Cooperin Nahkasukka-tarinoita. Noissa romaaneissa esiityi hyvin hyviä ihmisiä, ja jokseenkin pahoja ihmisiä, joilla on jokin konkreettinen tavoite missä pahuudelle on käyttöä, se on väline. Hyvien ja pahojen välissä on sitten kokonainen kirjo elämästään ja ympäristöstään epävarmoja ihmisiä.
    Edellinen perustelu on tietysti anakronismi. Ja voisi myös väittää, että enkö tuossa kuvannut Charles Dickensin tapaa kirjoittaa romaanitarinoita. Tähän totean etten ole koskaan jaksanut lukea Dickensiä, vaikka tietyllä tavalla Dickensin tavalla jaarittelevat Cooper ja Marryat kiehtoivatkin lukevan nuoren mieltä.
    Nyt viiden viikon polvihousureissulla yritin lukea erästä tanskalaista dekkaria, mutta kyllästyin sen ilmaisemaan nihilistiseen pahuuden kuvaukseen. Jostakin syystä Nordic noir on tulvillaan tarkoituksetonta pahuutta, aivan kuin juuri se kuulusi pohjoiseen elämään.
    ”Kunnolliset” rikolliset – jotka tekevät rikoksen saavuttakseen konkreettista hyötyä – näyttävät puuttuvan uudesta pohjoisemaisesta jännäreistä, joita niin valtavasti on kehuttu perinteisten salapoliisiromaanien kielialueilla.
    Pitäisikö siis heittäytyä lukemaan pahuudesta kertovia tarinoita, jotta saisi itselleen pahan mielen?


Putin ja Trump tulivat Helsinkiin. Puku päällä, kengät kiiltävinä.
    En ollut paikalla. Olin toisaalla.
    Kumpi miehistä näyttelee suurmiestä paremmin?
    Sunnuntaina Ranskan ympäriajossa polvihousumiehet näyttivät paljon urhoollisemmilta kuin Putin tai Trump: he ajoivat pyörillään hurjia Roubaixin koillisranskalaisia mukulakivipolkuja, toistuvasti jonkun ammattilaisen sortuessa tien penkalle hetkellisen kolarin uhrina tai ajautuessa täydellisessä sekasotkussa tiukan mutkan pölyiseen ojaan.
    Kilpailun koskettavin hetki oli voittajan haastattelu, sen ymmärsi espanjalaisesta selostuksesta huolimatta, sillä John Degenkolb puhui englantia kyynelsilmin kertoessaan, kuinka kaikki olivat jo menettäneet uskonsa, että hän pystyisi enää urallaan voittamaan mitään.
    Pari vuotta sitten Degenkolb loukkaantui vakavasti harjoitusmatkalla erään iäkkään englantilaisnaisen ajaessa Espanjassa tien väärää puolta kokonaisen pyöräilyjoukkueen päälle.
    Tuon epäonnisen kolarin jälkeen näytti, että saksalaispyöräilijä ei pysty löytämään kirimiehiltä vaadittavaa itseluottamusta, hurjaa halua uskoa omaan voimaansa. Nuoresta lupauksesta näytti tulleen entinen huippu-urheilija.
    Nyt Degenkolb melkein itkien palasi pyöräilymaailman terävänohuelle huipulle.
    Vaikka suurmiehet karttavat polvihousuja, monessa paikassa polvihousuihin pukeutuneet urheilijat luovat omaa, kiihkeää diplomatiaansa, jossa härkää tartutaan sarvista eikä hännästä.


Kyösti Salovaara, 2018.