torstai 24. marraskuuta 2022

Punainen pelargonia

 [Onko sananvapaus vain kitschiä?]




Totalitaarisen kitschin valtakunnassa vastaukset ovat ennalta annettuja ja minkä tahansa kysymyksen poissulkevia. Tästä seuraa että totalitaarisen kitschin todellinen vastustaja on kysyvä ihminen… Totalitaarisella tarkoitan: kaikki kitschiä häiritsevä kitketään elämästä, niin että jokainen yksilöllisyyden ilmaus (muista erottautuminen on hymyilevän veljeyden kasvoille sylkäisty ruikka) kuin jokainen epäilys (pikkuasian epäilemisellä aloittava epäilee lopulta elämää sinänsä) ja ivakin (kitschin valtakunnassa kaikkeen on suhtauduttava vakavasti)...

- Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys, 1983.


En pelkää niinkään yön pimeyttä

kuin ystäviä joita en tunne.

John le Carré lainaa Stevie Smithin runoa romaanissa The Russia House, 1989.


Moralismin sumu kietoo Suomen viittaansa.

    Qatarin jalkapallokisat ovat medialle musta aukko, joka imee kriittiset sanat, niin että niistä tulee moraalista kitschiä päivänvalosta kadotessaan.

    Normaalimaailma järkkyy Suomessa, ei Berliinissä eikä Lontoossa, Pariisissa eikä Madridissa. Presidentti Niinistönkin poskia punottaa. Kannattaako tässä enää futista katsoa telkkarista.

    Helsingin Sanomat tonkii pahaa hajua. Yle heittelee deodorantin sekaan myrkkyhajuja. Vain MTV lähettää paikan päälle urheilutoimittajia: legendaarinen selostaja Tuomas Virkkunen ja jalkapalloilija Mika Väyrynen raportoivat.   

    Samaan aikaan normaalimaailmassa Saksa tekee mittavan kaasusopimuksen Qatarin kanssa. Kiina panee paremmaksi: miljoonia tonneja nesteytettyä kaasua ryhdytään tuomaan vuosikaupalla Qatarista.

     Tuomarin pilli viheltää. 

     Juna meni.


Tämä on vaatimaton tositarina sananvapaudesta. Onko sitä vai onko se ”totalitaarista” kitschiä,  juhlapuhe Sanomatalossa.

    Värit ovat värejä.

    Valkoinen: viattomuus, synnittömyys, ehdottomuus.

    Punainen: synnillisyys, rakkaus, kapina.

    Tässäkin pienessä tarinassa on käänteitä. Opetus?

    Opetus: kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Sitä paitsi: parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla, sillä joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa.

     Suomi on moraalista kitschiä.


Sanoista sarviin.

     Helsingin Sanomat julkaisi 18.11.2022 imelän jutun jalkapallosankari Riku Riskistä otsikolla Hiljainen esikuva. Jutun kirjoitti urheilutoimittaja Ari Virtanen.

    ”Riku Riskistä tuli kolme vuotta sitten harvinainen vaikuttaja, kun hänen henkilökohtainen Qatar-boikottinsa vuoti julkisuuteen”, artikkelin ingressissä mentiin suoraan asiaan. ”Riski näkee jälkikäteen rohkaisevana sen, miten tuntematonkin urheilija voi oikealla hetkellä vaikuttaa julkiseen keskusteluun.”

     Artikkelin yksipuolisuus ärsytti. Tietysti kisojen antaminen Qatarille oli järjetöntä, mutta kun ne siellä pelataan, ei muita kenttiä ole tarjolla tähän hätään.

     Kirjoitin Virtasen artikkelin perään oman kommenttini, jonka HS julkaisi saman päivänä, perjantaina klo 9:29. Näin kommentoin:


”Eikö politiikkaa ja urheilua kyetä enää mitenkään pitämään erillään?

Se että me ylemmyydentuntoiset pohjoismaalaiset tiedämme muita paremmin mikä on moraalisesti oikein, ei kai tarkoita etteikö muuallakin kuin Helsingissä ja Tukholmassa saisi urheilla ja pyrkiä vaikkapa jalkapalloa pelaamalla elämässään eteenpäin.

Geopoliittinen asenne hallitsee taas keskustelua. Mutta toisin kuin aikaisemmin - reaalipolitiikan aikana - nyt mukana on vahva moraalinen (jopa moralistinen) vastakohta-asettelu. Olet joko kunnollinen (moraalisesti) tai sitten et lainkaan. Tämä on, kuten joku sanoi, millenaalien kansainvälistä politiikkaa: peukalo ylös tai peukalo alas. Elämän harmaita sävyjä ei hyväksytä.

Niinpä sitten Riskin ja Sparvin tavalla jalkapallo ei ole enää peliä, vaan huomio keskitetään pelaajiin, ja heidän kunnollisuuteensa ihmisinä.

Nyt MM-kisoista tehdään pahin peikko, joka häivyttää jalkapallofaneilta ilon katsoa matseja, koska pitää koko ajan vavista moraalisen närkästymisen tartuttamana.

Samaan aikaan, kuten päivän lehdestä käy ilmi, kyseisen kisamaan kaasu kelpaa meille kaikille ja Saksalle varsinkin, koska nyt pahin pahis on Venäjä.

Historiasta kai tiedämme ettei moralismi johda koskaan mihinkään hyvään. Historiasta muistamme myös kuinka urheiluliikkeen politisointi johti Suomessa esimerkiksi Sos.dem puolueen hajoamiseen.”



Keskustelu oli laimeaa, muutama kommentti julkaistiin.

    Pekka Jänkälä (Hesarin nettilehdessä kommentointi tapahtuu pääasiassa omalla nimellä ja hyvä niin) otti kantaa kommenttiini ja sanoi: ”Urheilun epäpoliittiseksi väittäminen tai sen urheilun ja politiikan toisistaan erillään pitämisen vaatiminen on täydellisen poliittinen kannanotto. Laajemmin ajateltuna yhteiskunnassamme on oikeastaan hyvin vahän (jos ollenkaan) politiikasta erillään olevia asioita, koska ’politiikka (kreikk. Πολιτικά, politiká, 'kaupunkien asiat') on toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan valtiollisiin, valtioiden välisiin tai yhteiskunnallisiin asioihin, tai toimintaa, jolla hoidetaan niitä.’”

     Yritin jatkaa keskustelua, joten kirjoitin tarkentavan kommentin.

     Helsingin Sanomat ei julkaissut sitä. Moralismin sumea verho heitettiin silmilleni kuin märkä rätti, ajattelin. 

     Koska olen tottunut, että HS ”mielivaltaisesti” jättää julkaisematta järkeviä, säädyllisen asiallisia mutta kantaa ottavia kommentteja, olen neljän vuoden aikana laittanut kaikki kommenttini muistiin. Ja merkinnyt sensuroidut erikseen. Tänä kuluvana vuonna olen kirjoittanut Hesarin nettisivulle n. 50 kommenttia joista kolme tai neljä on jäänyt julkaisematta.

     Riku Riski -artikkeliin kirjoitin jatkokommentin. Tätä ei siis julkaistu:


”No tietysti ’kaikki’ on politiikkaa, jos kaiken halutaan olevan politiikkaa. Toinen asia on sitten se, kuinka järkevää ja hedelmällistä kaiken politisoiminen on. En tarkoita tässä etteikö Quataria pitäisi arvostella ja paheksua.

Mutta järkevässä kanssakäymisessä,  jos siis halutaan olla toisella tavalla ajattelevien kanssa tekemisissä, ei pitäisi kaikkea politisoida. Kun nykyään politiikka ymmärretään myös moraalin korostamisena, ajaudutaan ikävään polarisointiin.

Meillä oli Suomessa aikoinaan  yksi Työväen Urheiluliitto (TUL),  joka sitten hajosi kahdeksi työväen urheiluliitoksi (TUL ja TUK). Pitäisikö nykyään perustaa ilmastonsuojelijoiden urheiluliitto, vegaanien urheiluliitto, autoilun vastustajien urheiluliitto jne? Ja jos, niin mitä ajattelua ja yhteistoimintaa tuo edustaisi?”



Edellisestä tein johtopäätöksen ettei Helsingin Sanomat halua julkaista ”omasta moraalisesta Qatar-linjastaan” poikkeavia kannanottoja. 

    Kun pään pistää pensaaseen, se on siellä.

    Oliko minulla syytä loukkaantua?

      No, ei oikeastaan, sillä eihän HS ole velvollinen julkaisemaan kaikkea sinne lähetettyä. Lehti on sitä paitsi kommentointiohjeissaan määritellyt kommentitkin lehden journalistiseen linjaan kuuluvaksi materiaaliksi. Kommenteissa ei niin ollen puhu niinkään kommentoijat kuin Hesarin kaikkitietävä toimitus. Soraäänet eivät kuuluu kaikkitietävän entiteetin julkipuheeseen. 

    HS:n ohje kommentoijille saattaa melkein vastata Milan Kunderan totalitaarisen kitschin olemusta, mutta päällisin puolin Hesari tietysti on oikealla asialla ohjeistaessaan näin: ”Kommentit ja keskustelupalsta ovat osa HS:n sisältöä, josta olemme vastuussa myös lain edessä, ja jota haluamme toimittaa huolella. Toimitustyö tarkoittaa valikointia: toisin kuin sosiaalisessa mediassa, HS:ssä kaikki viestit luetaan läpi etukäteen ja julkaistaviksi valitaan vain ne, jotka vievät keskustelua asiallisesti eteenpäin.”

     ”Valitaan ne jotka vievät keskustelua asiallisesti eteenpäin.”

     Oliko minun kirjoittamani jatkokommentti epäasiallinen? Eikö se vienyt (olisi vienyt) keskustelua eteenpäin?


Kyösti Salovaara, 2022.
Suomalaiset kulttuuri-instituutiot marraskuun hämärässä:
Oodi-kirjasto, kustantaja Sanoma ja modernisti Kiasma.


No, ajattelin että puhiskoot puskassaan.

    Mutta kun kaksi päivää myöhemmin HS:n pääkirjoituksessa otettiin taas moralistinen kanta futiskisoihin ja väitettiin ettei kukaan pysty nauttimaan näiden kisojen katsomisesta, ajattelin että piruvie tähän pitää tarttua.

    Hesarin pääkirjoituksen otsikko 20.11.2022 kuului Qatarin kisoista on reiluus kaukana.  Pääkirjoituksen johdannossa sanottiin oleellinen: ”Jalkapallon MM-kilpailut alkavat sunnuntaina. Nyt niitä on ikävä katsoa, sillä ihmisoikeuksia polkevan Qatarin kisapaikat on rakennettu siirtotyöläisten verellä.”

    Koska olin päättänyt, että katson jalkapalloa enkä hautaa päätäni suomalaisen moralismin paineastiaan, kirjoitin pääkirjoitukseen kommentin sunnuntaiaamusella ja HS julkaisi sen klo 8:48. Näin kirjoitin:


”On mielenkiintoista miten eri maissa suhdaudutaan alkaviin futiskisoihin, tai paremminin miten media suhtautuu.

Luen kolmea lehteä, joista englantilainen The Guardian ja espanjalainen El País ovat liberaaleja vasemmistolaisia julkaisuja, enemmän tai vähemmän. Helsingin Sanomat on tietysti sitoutumaton mutta kaiketi enemmän vasemmalla kuin oikealla, liberaali yhtä kaikkea.

Yllä olevan pääkirjoituksen ja viime päivinä HS:ssä olleiden kriittisten Qatar-artikeleiden perusteella teen tällaisen johtopäätöksen: mitä etelämpänä Euroopassa ollaan, sitä enemmän kiinnostutaan itse jalkapallosta ja mitä pohjoisemmaksi tullaan, sitä vähemmän jalkapallo kiinnostaa ja sitä enemmän keskitytään kansainvälisen politiikan moraaliin, jota Qatarin kisat tietysti myös heijastavat.

Voisiko tämä moraalinen, ei jalkapallollinen lähestymistapa heijastaa myös sitä faktaa kuinka huonosti tai hyvin kuhunkin maahan jalkapallo on kiinnittynyt ja kuinka tärkeä osa se on kyseisen maan kulttuurista?

Mutta näkyykö tässä myös suomalaisen kulttuurin tietynlainen ahdasmielisyys ja nurkkakuntaisuus? Jostakin syystä suomalaiset, me suomalaiset, pidämme itseämme parempina ihmisinä kuin melkein kukaan missään muualla. Ja näköjään kerromme myös julkisesti paremmuutemme.”


Muutama kommentoija tarttui kirjoitukseeni.

    ”Niin, mikä se onkaan ahdasmielisyyttä, vaatia ihmisoikeuksia siirtotyöläisille, naisille ja seksuaalisilla vähemmistöille; vai olla sitä mieltä, että ne kuuluvat vain isäntämaan miehille?” kysyi Olli Knuuttila klo 9:43 julkaistussa kannanotossaan. ”Kumpi on ahdasmielisempää, ruoskia väärin uskovat vai vaatia uskonnonvapautta? Onko ahdasmielisempää ihmetellä Talebanin uskonkiihkoilijoiden tukemista vai tukea sitä paljonkin rahallisesti? Onko ahdasmielistä tuomita kymmenien miljoonien eurojen korruptio vai tukeutua siihen? Onko itsensä parempana pitämistä todella ihmetellä miljardien eurojen rakennusten rakentamista aavikolle käyttämättömäksi vai pitää erinomaisena ajatuksena tuhlata järjettömästi resursseja ympäristön tuhoamiseen?”

     Tässä vaiheessa, viettäessäni sunnuntaiaamua Ylen iskelmä- ja poplähetyksiä kuunnellen, mietin että vieläkö yrittäisin ”puolustautua” vai pitäisikö uskoa, että en osaa viedä ”keskustelua eteenpäin”.

      Päätin kuitenkin yrittää ja tein jatkokommentin. Ja - hemmetti - sehän julkaistiin. Joten sunnuntaina klo 10:43 HS:ssä kirjoitin:


”No tietenkään ihmisoikeuksista kirjoittaminen ja epäkohtien paljastaminen ei ole nurkkakuntaisuutta eikä ahdasmielisyyttä. Puhun suhteellisuudentajusta.

Mutta jos epäoikeudenmukaisuuden tiedostaminen estää kanssakäymisen tuollaisten yhteiskuntien kanssa siksi, että me koemme olevamme heitä parempia ja ikään kuin pelkäämme, että heiltä tarttuu meihin jotain, se on nurkkakuntaisuutta ja muukalaisvihamielisyyttä.

Saksa teki huomattavat sopimukset Qatarin kaasutoimituksista. Pitäkö nyt Saksaa alkaa vieroksumaan? Se on kai Suomen suurin kauppakumppani - luovutaanko kaupasta Saksan kanssa?

Jalkapallokatsomossa istuu kaikenlaisia ihmisiä. Minulle ei kuulu arvostella kenenkään moraalia tai kunnollisuutta - kunhan siellä katsomossa käyttäydytään kunnolla (mitä ultrafanit eivät aina tee). On hienoa että katsomossa istuu kaikenlaisia katsojia, siis symbolisesti. Ja on hienoa että kentällä pelataan hienoa futista, olipa tuo kenttä missä tahansa.

Tämä edesauttaa hyvää kanssakäymistä, luulen ja se edistää globaalia yhteisymmärrystä, vaikka me maailman parhaat ihmiset emme voikaan noin vaan määrätä mihin toisissa yhteiskunnissa saa ja pitää uskoa, millaisia arvoja tulee noudattaa.

Kun ulkopoliitikasta tehdään pelkästään moraalikysymys, ollaan hyvin lähellä nationalismia.”


Mitä tästä kaikesta pitää ajatella? Mitä tästä opimme? 

    Mitä minä opin?

    En tiedä.

    Tietynlainen totalitaarisen (vai sopulilauman) journalismin aave kyllä kummittelee ympärillämme. Pienessä maassa sosiaalinen paine "samoinajatteluun" on hirvittävän suuri. Toisin ajattelevat pysyttelevät yleensä vaiti. Ainakin ne kuuluisat toisinajattelevat tolkun ihmiset.

    Kun aloin pistää muistiin Hesariin kirjoittamiani kommentteja vuonna 2019 niistä ”sensuroitin” aika moni.

     Vähitellen olen oppinut talon tavoille. Yritän ja useimmiten osaan arvata miten pitää kirjoittaa tullakseen julkaistuksi.

      Onko tämä hienoa? Että opin, olen oppinut, tulen oppimaan edelleen?

       Vai onko tämä samanlaista hienoviritteistä autoritarismia mitä sosialistivaltioissa harjoitettiin? Kansalaisille ei suoraan sanottu mitä pitää ja saa sanoa. Heidän piti itse tajuta mikä on sallittua. Näin elämä muuttuu itsesensuurin helvetiksi. Joka hetki pitää yrittää arvailla vallanpitäjän oikkuja ja haistella oikeassa olemisen suhdanteita.

      Jos tämänkaltaisen autoritaarisen ajattelun metodia sovelletaan myös suomalaisessa arvoliberaaliksi itseään pitämässä mediassa, sananvapaus alkaa muistuttaa Milan Kunderan romaanin kuvastamaa totalitaarista kitschiä: moralistisen yhdenmukaisuuden rihkamaa. 



Kyösti Salovaara, 2015.

torstai 17. marraskuuta 2022

Virtavesien politiikkaa

 [Olemmeko yhä maantieteen vankeja?]


Kyösti Salovaara, 2022.
Tätäkin tunturipuroa pitkin uitettiin joskus tukkeja.
Salla.


Venäjän ja Länsi-Euroopan välissä nousevat Balkanit, Karpaatit ja Alpit, mitkä muodostavat toisen vallin. Tai melkein muodostavat. Näistä vuorista pohjoiseen tasainen käytävä – suuri eurooppalainen tasanko – yhdistää Venäjän sen hyvin aseistautuneisiin läntisiin naapureihin Ukrainan ja Puolan kautta. Sitä pitkin voit ajaa pyörällä Pariisista Moskovaan.

Voit ajaa myös tankilla.

- Daniel Immerwahr: Are we really prisoners of geography? The Guardian, 10.11.2022.


Seuraavan toukokuun tavanomaiset suursotaharjoitukset Itä-Saksassa olisivat mittavimmat kuin vielä koskaan aikaisemmin. Lisäksi ne eroaisivat eräässä suhteessa ratkaisevasti kaikista aikaisemmista. Ne eivät olisikaan harjoitukset, vaan täyttä totta. Käskyn käydessä vyöryisi valtava sotakoneisto länteen: 30 000 taistelupanssarivaunua, panssaroitua miehistöajoneuvoa, telatykkiä ja amfibioajoneuvoa iskisi moukarin tavoin Elbelle ja sen yli, edelleen Länsi-Saksaan ja kohti Ranskaa ja Kanaalin rannikon satamia… Iskujoukkoina etenevien mekanisoitujen armeijoiden kärkiyksiköt pääsevät ranskalaisiin Kanaalin rannikon satamiin sadan tunnin kuluessa ylitettyään Elben.

- Frederick Forsyth: Paholaisen ruletti, 1979.



Ei vaan kyllä.

    En kirjoita Jasper Pääkkösen ”suunnitelmista” purkaa virtavesien padot ja avata joet nousukaloille uitavaksi. Näinä päivinä vesivoimalla on sähköntuotannossa suurempi merkitys kuin muutama kuukausi sitten.

    Mutta kyllä, tarkemmin ajatellen Pääkkösen padonrikkomiset liittyvät maailmanpolitiikkaan joltakin syrjältä, vaikka koskessa kiiltävin kyljin hyppäävä lohi ei kansainvälistä politiikkaa selitä eikä perustele. 

     Tänään ajatus lentäköön vapaasti, kuin tajunnanvirtana mielen padoista välittämättä.


Amerikkalainen historioitsija Daniel Immerwahr (s. 1980) julkaisi 10.11.2022 The Guardian -lehdessä mielenkiintoisen esseen globalisaatiosta ja geopolitiikasta.

    Immerwahr kuvaa lähimenneisyyttä, sitä kuin geopolitiikka aikaisemmin perusteli valtioiden toimia; kuinka esimerkiksi Adolf Hitlerin Saksa halusi osansa sotataidon asiantuntijan, englantilaisen Halford Mackinderin v. 1904 hahmottelemasta maailmanvallan "sydänmaasta", Euraasian Uralille asti ulottuvista tasangoista.

     Toista maailmansotaa seurasi geopoliittinen kylmän sodan aikakausi. Mutta sen jälkeen, Berliinin muurin kaaduttua ja Neuvostoliiton romahdettua, alkoi globalisaation aikakausi, rajat häivyttävä kansainvälinen yhteistyö, jonka ajateltiin lopullisesti tuovan rauhan maapallolle.

    Kunnes Vladimir Putinin sotaretki Ukrainaan palautti kansainväliseen politiikkaan pessimistimisen ja kyynisen ”karttapoliitikan”.

    Immerwahrin esseen lähtökohtana on englantilaisen toimittajan Tim Marshallin (s. 1959) bestsellerteos Prisoners of Geography (2015), jossa Marshall kehoittaa katsomaan Venäjän karttaa ja pinnanmuodostusta. Kun niin tehdään huomataan, että Venäjää ympäröivät jäätiköt ja vuoristot melkein kaikkialla, niin että Venäjä voi kokea olevansa ”turvassa”, sen sydänmaa on reunustettu pinnanmuodostuksen suojavalleilla - paitsi yhteen suuntaan.

    Tähän yhteen suuntaan Putin Venäjä nyt sitten hyökkäsi, tiukentaakseen otettaan sydänmaasta. Kartta ”vangitsee” johtajat, Immerwahr lainaa Marshallin kirjaa, niin että näillä on paljon vähemmän vaihtoehtoja ja tilaa manöövereihinsä kuin on totuttu ajattelemaan.

    Olemmeko siis yhä ja taas karttojemme lumoissa, geopolitiikan vankeja, pessimistejä ja kyynikoita joiden mielestä kansainvälinen politiikka on nollasummapeliä?


Kyösti Salovaara, 2017.
Seine Pariisin keskellä.


Immerwahr vertaa geopolitiikkaa marxismin hahmottelemaan luokkataisteluun. Molempien kuviteltiin päättyvän kun Neuvostoliitto hajosi. Sen jälkeen alkoi globalisaation, kansainvälisen kaupan ja yhteistyön aikakausi, jolloin tavarat, teknologia ja ihmisten ajatukset ylittivät kartoille piirretyt rajat ikään kuin niitä ei olisikaan, eikä maiseman pinnanmuodoilla – vesistöillä, salmilla, joilla, vuoristoilla – ollut enää merkitystä yhteistyön ja yhteisen elämänpiirin esteenä. 

    Kylmän sodan aikana tuijotettiin silmät kipeiksi karttoja.

    Globalisaatio näytti häivyttävän kartoille piirretyt rajat.

    Optimistit, Immerwahr kirjoittaa, kuten vaikkapa Thomas Friedman vuonna 1996, uskoivat että taloudellisten verkostojen moninaisessa ja monimutkaisessa maailmassa ei ole enää syytä ryhtyä sotimaan. Friedman ”ennusti", että maat, joissa McDonald's myy hampurilaisia, eivät koskaan sotisi keskenään.

    Mäkkäriteoria näytti toimivan ikuisen rauhan symbolina kunnes… kunnes Putin hyökkäsi Ukrainaan.

    Geopoliitiikka ja kartanlukijat saivat kostonsa!

    Immerwahr kertoo amerikkalaisesta ajatushautomosta Stratforista - ”varjo CIA:sta” - jonka huippututkijat, kuten Robert Kaplan, Ian Morris, George Friedman ja Peter Zeihan ovat suosituissa teksteissään keskittyneet geopoliitiikkaan kansainvälisen politiikan perusselityksenä.    

    Kartta ei tietenkään selitä kaikkea, mutta kartalta löytyvät kulttuurien, menneisyyden ja nykyhetken voimapesät, uudenlaiset mannerlaatat joiden törmäykset ovat geopolitiikan asiantuntijoiden mukaan väistämättömiä ja ilmeisiä.  


Kyösti Salovaara, 2014.
Rein yhdistää Sveitsin mereen.
Saksalaisessa Koblenzin kaupungissa Mosel sulautuu Reiniin.


Onko siis hyvä, että Putinin aloittaman sodan hätkähdyttämänä joka puolella palataan karttapolitiikkaan? Oliko sinisilmäistä luottaa globalisaation rauhanomaiseen kehitykseen, joka samalla loi hyvinvointia kaikkialle maapallolla? Onko syytä luopua optimismista ja alkaa paisutella pessimistisiä tuntoja ymmärtääkseen kuinka maailma toimii?

   Paluu geopolitiikkaan näyttää lävistävän kaiken, jopa Suomessa. Sosialidemokraattinen pääministerimme vaatii, että myös Kiinaan pitää suhtautua yhtä epäillen ja pelokkaasti kuin Venäjään, joka lännen ”hyvistä aikeista” huolimatta petti ihmisten välisen luottamuksen piirin.

    On hemmetin ironista että sekä vasemmistolaiset että oikeistolaiset ”nationalistit” alkavat hallita kansainvälisen politiikan keskustelua. Oliko globalisaation hyveet todella pelkkää pinnallista haihattelua, joka pyyhkiytyi pois ensimmäisen kriisin koittaessa samalla tavalla kuin Pavlovin koirat tulvavettä pelästyessään unohtivat hetkessä kaiken oppimansa?

    Tältä näyttää. 

     ”’Ikkunat auki itään’, julisti suomalainen älymystö juuri ennen Krimin miehitystä”, Helsingin Sanomat ilkkui 15.11.2022 artikkelissaan, jossa todistellaan että globalisaatio on sinisilmäisten haihattelua. Suomalainen media etsii nyt polttolasilla ”syyllisiä”, poliittisesti naiiveja yhteistyömiehiä ja -naisia.

    Muutama päivä aikaisemmin (13.11) kokenut, arvioissaan luotettava ja ammatissaan kaiken nähnyt politiikan toimittaja Unto Hämäläinen pohti Hesarissa pitäisikö Suomen liittyä Natoon vaikka Turkki viivyttäisi Ruotsin sisäänpääsyä. Hämäläisen vastaus oli geopoliittisesti selkeä: Kyllä! Kyllä pitäisi!

      ”Valtiot toimivat oman etunsa pohjalta”, Hämäläinen kirjoitti johtopäätöksenään. ”Niin toimi Ruotsi syksyllä 1990, ja niin pitää Suomen toimia nyt, jos tilanne sitä vaatii. Ruotsi on suojattu maa ja Suomi on uhattu maa, kuten ruotsalainen diplomaatti ja historioitsija Krister Wahlbäck on osuvasti kiteyttänyt naapurimaiden geopoliittisen eron. Palataan vielä 1990-luvun alun tunnelmiin. Olin paikalla, kun presidentti Mauno Koivisto puhui kautensa lopulla Paasikivi-seurassa ja päätti puheen testamenttiinsa: ’Oman maan ja kansan parasta on pyrittävä ajamaan. Sitä eivät kaikella varmuudella muut tee.’”



Kyösti Salovaara, 2006.
Missä Budapest olisi jos Tonava juoksisi muualla?



Ovatko kyyniset kartanlukijat Daniel Immerwahrin mielestä oikeassa? Onko geopoliittinen pessimismi paras työkalu valtioiden välisessä kanssakäymisessä? Vai olivatko globalisaation kannattajat sittenkin oikeassa häivyttäessään fyysisiä rajoja ja luodessaan kartoista piittaamattoman maailman tasangon?

    Immerwahr edustaa, niin tulkitsen, jonkinlaista kolmatta linjaa. Hänen mielestään eivät globalisaation eivätkä geopolitiikan kannattajat huomaa, että maailma on muuttumassa ilmastonmuutoksen takia toisenlaiseksi. Kartatkin piirretään uudestaan, hyvät elinolosuhteet siirtyvät toisenlaisiin paikkoihin, epävarmuus lisääntyy.

    Ehkä niin on, mutta ei Immerwahr sen enempää kuin muutkaan ”kolmannen tien” ehdottajat esitä ratkaisua siihen miten uudessa maailmassa kansojen hyvinvointi edelleen turvataan ja heikompien kehitys taataan.

    Kun katsoo karttoja tästä näkökulmasta, niin hämmästyy tajutessaan että melkein kaikki rannikkovaltioiden elinvoimaiset kaupungit sijaitsevat meren rannalla joen deltassa. Tai ainakin suuren joen varrella. Sekin pistää silmään, että vaikka pääkaupunki symboloi kunkin maan sekä henkistä että taloudellista ”sydänmaata”, niin kartalla pääkaupunki melkein aina on valtionsa reunalla. Siksikö turvaa sitten haetaan valloittamalla lisää alueita reunoilta?

     Poikkeuksiakin toki on, kuten Moskova ja Madrid. Molemmat sijaitsevat toki joen rannalla, mutta merelle on hirveän pitkä matka. Madrid on kummallisesti Espanjan keskipisteessä, niin että jokaiseen vauraaseen kaupunkiin valtion reuna-alueilla on noin 600 kilometrin matka. Ehkä Madrid haluttiin löytöretkien jälkeen yhdistyneen Espanjan valtion keskelle tasapainottamaan entisiä, ensin Rooman vallan ja sittemmin muslimien vallan aikana rannikoille hajauttamia kaupunkikeskuksia, keskelle Iberian sydänmaata turvaan kaikenlaisilta kapinahenkisiltä seikkailijoilta.

     Kun perinteiset joet kuivuvat, minne hyvinvointi sitten siirtyy?

     Jossakin sataa kuitenkin. Vesi ei katoa vaikka entiset kasvupaikat kuivuvat.



Kyösti Salovaara, 2020.
Vantaajoki putoaa mereen Helsingin vanhassa "keskustassa".
    

torstai 10. marraskuuta 2022

Helsinkikeskeinen Suomiselitys

 [kauas on pitkä matka]


Kyösti Salovaara, 2022.
Aikaisemmin luultiin että aurinko kiertää maapalloa.
Nykyään "tiedetään" että Helsinki on Suomen keskipiste.


Muuttaako Suomi Helsinkiin?

SUOMIKO Helsinkiin?

Vastavalmistunut tilasto vastaa myöntävästi. Helsingin seutu on synnyttänyt suomalaiset työpaikat 1960-luvulla. Ja vetänyt samalla ihmiset etelään.

Etelässä on ruuhka, joka on muuttanut seudun kasvuilmaston epäsuotuisaksi. Myrskyn merkit ovat herättäneet etelän suunnittelijat, mutta viralliset päätökset lupaavat yhä kasvun jatkumista samanlaisena.

Se on kaikki muulta Suomelta pois.

Etelässä on havaittu, ettei pelkkä väestörajoitus merkitse mitään. Kasvu vain jatkuu. Villin kasvun haitat koventavat vaatimusta: Kasvua pitää rajoittaa ensisijaisesti elinkeinoelämän ja valtion virastojen ja laitosten sijoittumista ohjaamalla.

Tämä vaatii yhteistyötä valtiolta, kunnilta ja yrityksiltä.

- Helsingin Sanomat 50 vuotta sitten 7.11.1972.



Kuinka pitkälti on kauas? Oikein kauas?

    Ennen sanottiin, että kaikki tiet vievät Roomaan. Sanomatta jäi että Roomasta pääsee pois kaikkialle.

    Nyt kaikki tiet vievät Helsinkiin. Jotta sieltäkin pääsisi pois, tehdään Tamperetta varten "tunnin juna". Jostakin syystä tamperelaisten pitää päästä tunnissa Helsinkiin ja helsinkiläisten tampereelle. Mikseivät kohtaa Riihimäellä?

    Tarkempaa syytä moiseen pikamatkailuun ei ole kerrottu.

    Onko tässä jotakin samaa kuin Rooman imperiumin levittäytymisessä pitkin Eurooppaa. On hämmästyttävää, että esimerkiksi Espanjasta löytyy yhä ennen kaivamattomia hienoja roomalaisia kaupunkeja ja kylpylöitä. Roomalaiset todella veivät kehitystä muualle.

     Entäpä Helsinki? 

     Löytyykö muualta Suomesta komeita merkkejä Helsingin ”kaupunki-imperiumin” vaikutuksesta fyysiseen ja henkiseen?

     Kirjoitan tätä Sallassa tunturin juurella. Siniset hetket tulevat päivä päivältä aikaisemmin. Aamun hämäryys jatkuu joka päivä pitempään. Helsinki on kaukana. Vai onko?


Viisikymmentä vuotta sitten elettiin vuotta 1972. Sinä kesänä aloitin palkkatyössä Helsingissä ja menin naimisiin Kauniaisissa. Niin kuin Hesarin vanhassa uutisessa kerrotaan: etelä ruuhkautui. Väki muutti Helsinkiin. Minä Espooseen.

    Hyvä vai paha?

    En osaa sanoa. En väitä vaan totean. Muutamalla esimerkillä esitän faktoja. Sopii ihmetellä. 

    ”Seuraavien eduskuntavaalien kannalta saatiin tällä viikolla tärkeä tieto”, kirjoitti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 3.11.2022. ”Lokakuun viimeisen päivän asukasluvut nimittäin ratkaisevat, kuinka monta kansanedustajan paikkaa kullakin vaalipiirillä seuraavissa vaaleissa on. Asukaslistojen tarkistaminen aiheuttikin muutoksia. Väen vähenemisestä kärsivä Kaakkois-Suomi menettää kaksi paikkaa ja Lappi yhden. Kasvaneet Helsinki, Uusimaa ja Pirkanmaa saavat kukin yhden lisäpaikan. Seuraavissa eduskuntavaaleissa Kaakkois-Suomesta valitaan 15 edustajaa ja Lapista 6. Uudeltamaalta valitaan 37 kansanedustajaa, Helsingistä 23 ja Pirkanmaalta 20.”

    Demokratia sakenee etelässä, ohenee pohjoisessa ja idässä. Vai onko niin, että demokratia asuu siellä missä ihmisetkin eikä siellä missä koivut ovat vaivaisia ja suot suunnattomia?

    Hesarin pääkirjoitus jatkoi: ”Suunta on ollut selvillä jo pitkään, eikä se ole muuttumassa. Suomalaiset pakkautuvat asumaan eteläiseen Suomeen, joten eteläisten vaalipiirien edustajien määrä kasvaa.”

    Selvä kuin kaupan mainos, mutta millä logiikalla Hesarin pääkirjoitustoimittaja pitää Kaakkois-Suomea etelän takaisena alueena. Kyllä Kotka, Hamina ja Lappeenranta ovat yhtä ”etelässä” kuin Helsinki. Vai onko toimittajan mielestä etelää vain Eirassa, Kalliossa ja kauppatorilla Etelärannassa?



Kyösti Salovaara, 2022.
Sininen hetki Sallassa.


Niin on kuin näyttää.

      Helsingin Sanomien toimituksen vieressä sijaitsevat Musiikkitalo, Kiasma ja Oodi-kirjasto - kulttuuria korville, silmille ja aivoille. Niiden ympärillä asuu n. 3 000 helsinkiläistä neliökilometrillä. Neliökilometri tarkoittaa neliön muotoista maapalasta, jonka sivut ovat yhden kilomertin mittaiset.

    Tässä ympärilläni, tässä missä tätä pakinaa kirjoitan, on kolme suomalaista kuntaa: Savukoski, Pelkosenniemi ja Salla.

    Näissä kunnissa asuu yhteensä n. 5 000 ihmistä 14 249 neliökilometrin suuruisella alueella. Jokaisella täällä asuvalla on kaksi neliökilometriä ”omaa” henkistä tonttia. Jos tämä kolmen kunnan alue olisi neliön muotoinen, neliön sivun pituus olisi 119 kilometriä.

    Vastaavasti Uudellamaalla asuu 1 700 000 asukasta noin 9 000 neliökilometrin alueella. 

     Pitäisikö näistä luvuista päätellä, että henkistä kulttuuria on eniten ja jo pelkästään matemaattisista syistä Helsingin Sanomien lasitemppelin lähellä, vieressä, ihan tykö?

      Otan esimerkin. Johtopäätöksiä en tee. Siniset hetket tulevat yhä aikaisemmin. Aamun hämärä jatkuu yhä myöhemmäksi.


Helsingin Sanomat jakaa vuosittain palkinnon vuoden parhaalle suomeksi kirjoitetulle esikoisteokselle. Tänä vuonna se jaetaan 17.11.2022. Viime vuonna parhaaksi katsottiin Meri Valkaman hieman kiisteltykin romaani Sinun, Margot.

    Kulttuuritoimittaja Antti Majanderin artikkelissa lokakuun 30. päivänä lehti esitteli kymmenen ”finaaliin” päässyttä esikoiskirjailijaa.

    Poimin Majanderin artikkelista muutamia faktoja ja nostoja.

    Kaikki finalistit asuvat Helsingissä. Toki moni heistä on syntynyt muualla.

    Kirjailijoiden ammatit ja/tai koulutus: Sosionomi, elintarviketieteiden kandidaatti, yhteiskuntatieteiden tohtori ja taiteellisen tutkimuksen dosentti, valtiotieteiden opiskelija ja free-toimittaja, maisteri ja ohjaaja, teoreettisen filosofian opiskelija ja runolehden toimittaja, filosofian maisteri ja luovan kirjoittamisen opettaja, runoilija, valtiotieteiden ja taiteen maisteri, medianomi ja senior copywriter.

    Sitten lainauksia Hesarin kriitikoiden arvosteluista em. kirjailijoiden esikoisteoksiin liittyen. Jokaisesta kirjasta omansa.

    ”Metsässä juoksee nainen ennakoi hyytävällä tavalla yhteiskuntaa, jossa sosiaalityö on yksityistetty ja tehostettu.”

    ”Lautapalttoo näyttää, miten valtavasti rohkeutta itsensä löytäminen sekä varsinkin toteuttaminen vaatii suvaitsemattomissa oloissa.” 

     ”Riipaiseva kertomus traumasta, väkivallasta, ruumiista sekä ennen kaikkea muistista ja sen kesyttömyydestä.” (Ruumis / huoneet.)

    ”Teoksen päähenkilö on kirjaa kirjoittava helsinkiläinen, joka harhailee yökerhoissa, jatkoilla, tyhjillä kaduilla, radioaalloilla, kyberavaruudessa.” (Radalla.)

      ”Myös tämän fiktiivisen tarinan taustalla on kirjailijan itsensä kokema menetys. Veera Ikosen lapsi kuoli yhdeksän päivän ikäisenä. Aiheestaan huolimatta ja kenties juuri sen takia Ikosen esikoisromaani Pimeässä syttyy majakka on eittämättä tänä keväänä arvioimistani kirjoista hienoin – mutta ei rankin tai raskain.” 

    ”Usein hänen aforisminomaiset, avoimet runokatkelmansa vaativat paljonkin aikaa. Vähistä sanoista alkaa aueta ajatuksia, jossa luodataan etäisyyksiä ja haastetaan tuttuja havaintotapoja.” (Silmittömyys.)

    ”Päivi Liskin esikoisteos osallistuu hienovaraisella tavalla keskusteluun eläinten tunteista ja niiden oikeuksista elää lajityypillistä elämää.” (Erään kanan tarina.)

   ”Rädyn esikoinen on toistaiseksi painokkaimpia puheenvuoroja uudessa kotimaisessa ekorunoudessa, ja lähestyttävyydessään suositeltavaa luettavaa heillekin, jotka harvemmin tarttuvat nykyrunoon.” (Borealia.)

     ”Ehkä suhtautuu yrityskieleen pelimäisesti, älyllisenä ja esteettisenä haasteena. Kuin käytössä olisi rajallinen, traditiota vasten katseltuna ei-kaunis yrityssanasto, jonka osia täytyy esiintyä teoksen kielessä tietyllä frekvenssillä, ja josta täytyy luoda jotain mahdollisimman kaunista.”

    ”Käänteet tarinassa ovat paikoin odottamattomia, ja loppua kohti romaani laajenee esseeksi, joka käsittelee päihteitä, addiktiota ja itsetuntemusta meikäläisittäin tuoreistakin näkökulmista.” (Pete.) 



Kyösti Salovaara, 2022.


Roomalaiset rakensivat kaupunkeja, huviloita, siltoja ja ties mitä ympäri Eurooppaa. He osasivat hommansa, koska imperiumin konkreettisia jälkiä voi yhä tutkailla ja ihailla maisemassa.

    Mutta Roomakin tuhoutui. Veronkanto hiipui. Tietotaso kuihtui. Ei enää osattukaan rakentaa eikä pitää valloitettuja alueita itsellään.

    Sitä ennen menestyvä Rooma avautui maailmaksi.

    Entäpä tämä Helsinki, Kallion ja Punavuoren ja Töölön ja Eiran leimaama Suomen keskipiste, jonka ympärillä Suomi pyörii hyrränä. Mikä sen anti on Tullinpuomin takaiselle Suomelle? Avautuuko se Suomeksi? Vai pieneekö kulttuurin ja ajatuksen piiri mitä keskemmälle Helsinkiä tullaan?

    Onko Helsinki rakentanut paljonkin kestävää, henkisesti tai fyysisesti?

    Vai onko tärkeintä että Helsingin satamasta pääsee meren yli muualle ja lentoasemalta vaivattomasti kauemmaksi?

    Tunturin juurella siniset hetket tulevat yhä aikaisemmin. Aamulla hämärä kestää pitkään.


      

Kyösti Salovaara, 2022.
          

torstai 3. marraskuuta 2022

Sivistyksen purkaminen

 [ääliöiden mediakumous]


Kyösti Salovaara, 2022.
Sivistyksen tallentaminen: kirjat.


Taidemuseoiskut ovat ääliöiden aktivismia. Ilmastoaktivistien iskuista taidemuseoissa on tullut Euroopassa suoranainen epidemia. Niiden takana näyttää olevan minimaalisesti analyysiä mutta maksimaalisesti julkisuudenhalua.

- Pääkirjoitus Helsingin Sanomissa 29.10.2022.


Niina Uusitalo ja Jenni Niemelä-Nyrhinen kirjoittavat, että ilmastonmuutoksen taustalla vaikuttavat perusolettamukset ovat ihmis- ja kulutuskeskeisyys. He ehdottavat, että visuaalisen journalismin pitäisi ravistella näitä vahingollisia olettamuksia ja löytää uusia näkökulmia, kuten toimijuuden siirtäminen pois ihmisiltä tai kulutushoukutuksen kyseenalaistaminen. Odotan sitä toiveikkaana.

-Kirjailija, taiteen tri ja valokuvataiteen yliopistonlehtori Hanna Weselius Suomen Kuvalehdessä 28.10.2022.


Mutta entä jos ihminen ei ole järjen ruumiillistuma, vaan apina, joka kuvittelee itsestään liikoja? Ihminen on erityinen samalla tavalla kuin mikä tahansa muukin eläin. Meidän lajityypillinen ominaisuutemme on kulttuuri. Ihmisen tapa selviytyä on muokata ja kultivoida ympäristöään.

- Dokumentaristi, kirjailija Riikka Kaihovaara Helsingin Sanomissa 29.10.2022.


Mitä ihmettä me tarkkaan ottaen tekisimme kolmella Sibeliuksella ja viidellä Aleksis Kivellä? Eikö korkean tason kansallisen ja kansainvälisen yleiskulttuurin tarjonta ole – jos ollaan rehellisiä – määrällisesti riittävä tai enemmänkin? Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.

- Pentti Linkola, 1971.




Etsiskelin jotakin unohtunutta vanhoista pakinoistani.

    Vähän yllätyin.

    Niissä oli leppoisampi ote kuin nykyään.

    Se oli alussa tarkoitus. Leppoistella torstaisin.

    Mutta on hymy hyytynyt. Jostakin syystä.

    Maailma ei paranna juoksuaan kuin sika kartanolla.

    Eikä marraskuussa varis naureskele.


No jos rehellisiä ollaan, niin kuin Linkola ehdotti oltavaksi, niin Hesarin pääkirjoituksen sanoin ihmettelen luontoaktivistien ääliömäisyyttä. Sen lisäksi ihmettelen vielä enemmän näiden taiteen tohtoreiden ja uusheränneiden kirjailijoiden konformistista yhteispuhetta ihmisen kieltämiseksi. 

    Ihmisen kieltäminen on muodissa.

    Jos olisin rohkeampi, otsikossa lukisi ”ääliöiden ja ekofasistien esiinmarssi”, mutta en ole. Sitä paitsi ”fasismi” on sanana menettänyt kaikki täsmälliset merkityksensä.

    Minua huvitti kun muuan nuori esikoiskirjailija tunnusti ”halveksivansa ironiaa” ja kertoi haluavansa olla ”moderni”. Ollakseni rehellinen, vähän ironinen, tuo ei huvittanut, koska ironia on ihmisen älykkyyttä, sitä että ihmisyksilö sittenkin poikkeaa apinasta ympäristöään tarkkaillessa.

    Jos rehellisiä ollaan, meillä on kaikki perustelut uskoa ihmiseen, toisin kuin Kaihovaara, Weselius ja Linkola propagoivat. 

Sivistys on
myös kuvia.


Tietenkin kulttuuri on osa ihmisen tekemää. Tietenkin kulttuuri on osa luonnon hyväksikäyttöä - sen tajuamiseen ei tarvitse olla taiteen tri eikä dokumentaristi.

    Mutta sekin pitäisi tajuta, että kaikki riippuu kaikesta, kaikki liittyy kaikkeen.

    Modernin eliitin - sen joka sotkee taideteoksia ja istuu Mannerheimintiellä liikenteen tukkona ja sen joka puolustaa modernin tuhoamista – harhainen unelma että kulttuuri säilyy vaikka kaupan kassat karkoitetaan ikuiselle lomalle erämaahan ja insinöörit teloitetaan aamun koittaessa, on vaarallistia puhetta. Joku voi ottaa sen tosissaan.

    Ollakseni vielä täsmällisempi, sanoakseni mitä tarkoitan, lainaan Pentti Linkolaa, joka oli myös oikeassa.

     Vain hyvin koulutettu ihminen pystyy raastamaan maapallon puhtaaksi luonnonvaroista, Linkola kirjoitti vuonna 1971. ”Maisterin ja insinöörin vaatima tuotevalikoima ja palvelusten, kuljetusten, energian määrä on aina monta kertaa suurempi kuin pienviljelijän.”

     Linkolan sysimusta johtopäätös: ”Lukeneistoa toisin sanoen mahtuu maapallolle hyvin paljon vähemmän kuin alkukantaista maalaisväestöä… Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

    Onko Linkola ironian mestari vai mestari muuten vaan?


Joskus toivoisin, sellaisina valoisina hetkenvälähdyksinä, että tämä moderni eliitti, joka yksisilmäisesti paasaa hyvinvointiyhteiskunnan paheista ja hekumoi apinoiden ja lituskajalkaisten vallankaappauksesta, todellakin lukisi Pentti Linkolaa, eikä vain lukisi, vaan asettaisi itselleen tehtävän: Yritän ymmärtää mitä Linkola tarkoittaa!

    Yritän ymmärtää mitä luen!

    ”Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

    Hyvin selkeästi sanottu: massojen hyvinvointi on tuhonnut maapallon.

    Linkolan ymmärtää vaikka ei osaisi lukea rivien välistä.

    Weselius kaipaa ihmisestä irtautumista, näkökulman muuttamista, kulttuurin ja hyvinvointiyhteiskunnan purkamista. Hän ei todellakaan, niin kuin ei kirjailija ja dokumentaristi Kaihovaarakaan, halua myöntää, että moinen tehtävä tarkoittaa suurien ihmisjoukkojen alentamista kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten elämän tasolle.

    Kyllä, eliitille riittää aina korkeakulttuuria, sapuskaa ja elämän viihdykkeitä. On aina riittänyt, tulee aina riittämään.

    Ongelmana tässä on rahvas, joka on viimein päässyt makean elämän makuun ja jopa kulttuurielämää viettäväksi sosiaaliseksi olennoksi. Weseliuksen ja kaltaistensa mielestä ongelma ratkeaa palauttamalla rahvas alkukantaisen elämän liejuun.

    Nyt pistää nauruksi.

    Heheheheh!

    Ja kaiku vastaa: ..eheh, eheh, eheh! 

    

Kyösti Salovaara, 2022.
Sivistyksen purkaminen: Ensin poltetaan kirjoja ja sitten ihmisiä.


torstai 27. lokakuuta 2022

Kun todellisuus ei riitä

 [painetaan legenda]



Kyösti Salovaara, 2022.
"Virallinen" Real Madrid pipo.



Tässä ottelussa nimittäin kiehuu myös poliittisesti. ”Katalonia on valtio ja FC Barcelona sen armeija”, sanoi aikoinaan futislegenda Bobby Robson ja oli oikeassa: FCB on itsenäisyyttä havittelevan maakunnan symboli. Real taas oikeistodiktaattori Franconkin suosikkijoukkueena symboloi keskusvallan sortoa.

- Riku Rantala El Clásicon - Barcelona vs Real Madrid - tunnelmasta Helsingin Sanomissa 19.10.2022.


”Ette siis käytä tätä tarinaa, herra Scott?”

”En. Tämähän on Villi Länsi. Kun legendasta tulee faktaa, painetaan legenda.

- Sanomalehden toimittaja vastaa legendansa paljastaneelle senaattorille John Fordin elokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen, 1962.


Huhun leviämisen ehtona on, että se uskotaan, vaikkakaan sitä ei tiedetä todeksi. Huhun uskominen todeksi määräytyy puolestaan juuri siitä, sopiiko huhun lausuma ajatus yhteisössä vallitsevaan maailmankuvaan, hegemoniaan, vaiko ei. Huhun muodossa voivat levitä vain yhteisössä vallitsevaan ajattelutapaan sopivat hypoteettiset ajatukset: huhuistaan yhteiskunta tunnetaan.

- Yrjö Ahmavaara teoksessa Informaatio. Kolmas painos, Weilin+Göös, 1975.



Kyllä.

  Tiedän hyvin ettemme yksilöinä emmekä kollektiivina tiedä kaikkea.

   Ja kyllä, yksilöinä meillä on ennakkoluuloja, jotka sopivat yhteisössä vallitsevaan maailmankuvaan.

   Niinpä meillä, minullakin, on taipumus uskoa huhuihin, jos ne sopivat ennakkoluuloihini. Ja kyllä, huhut ovat eräällä tavalla tarinoita, joita kerrotaan totena. Tositarinat ovat mukavampia ja ennen kaikkea helpompia omaksua kuin kovat faktat.

   Tarinat ovat siinäkin mielessä koukuttavia, että niissä otetaan usein kantaa hyvän puolesta pahaa vastaan.

   Tällainen tarina on Riku Rantalan kolumniinsa ”jostakin” lainaama väittämä, että jalkapallojoukkue FC Barcelona on hyvis, koska se, sen tukijoukot Espanjan sisällissodan aikana (1936-1939) taistelivat kenraali Francisco Francoa vastaan ja Real Madrid on pahis, koska se muka oli Espanjan sisällissodassa Francon suosiossa ja tuki francolaisia taistelussa sosialisteja vastaan.

   En väitä, että alkuun kirjoitetussa lainauksessa Riku Rantala vääristelee totuutta tietoisesti. Mutta kun luodaan tarina, esimerkiksi jalkapallojoukkue Barçasta ja Realista, siinä väistämättä tiivistetään historia muutamaan seikkaan, jotka poimitaan eri ajoilta, eri vuosikymmeniltä ja niin saadaan aikaiseksi järkeenkäypä legenda, joka ei itse asiassa ole totta vaan historian väärentämistä, eräänlainen anakronistinen julkilausuma.

   Tästä oudosta tarinasta nyt pakinoin.


Kummallista on, että hyväksyin pitkään itsekin tämän tarinan Real Madridista sisällissodan pahiksena. Kummallista siksi, että olinhan jo 1970-luvulla lukenut (ja siitä kirjoittanut) Upton Sinclairin pienoisromaanin Taistelu Madridista ja tiesin tarkalleen, että Madridin kaupunki oli tasavaltalaisten puolella ja että Madridissa taisteltiin Francon kapinallisia vastaan vuonna 1936-1937 ja sen jälkeen osittain piiritettynä aina maaliskuun loppuun 1939.

  Mutta jotenkin en yhdistänyt tätä faktaa väitteisiin Real Madridin ”petturuudesta” vaan suhtauduin Realiin konformistisesti enemmän tai vähemmän kielteisesti.

  Silmät aukenivat kun luin englantilaisen, Espanjassa asuvan Sid Lowen kirjan Fear and Loathing in La Liga – Barcelona vs Real Madrid (Yellow Jersey Press, 2013). 

  Sid Lowe (s. 1976) on väitellyt Espanjan historiasta. Ammatikseen hän kirjoittaa jalkapallosta mm. The Guardian -lehteen.

  Em. kirjassa Lowe käy puolueettomasti läpi Espanjan sisällissodan vaiheet sekä FC Barcelonan että Real Madridin osalta. Ennakkoluulot karisevat historiantutkijan esittäessä faktoja, ei huhuja. Toinen Espanjassa asuva englantilainen Giles Tremlett (joka on kirjoittanut mm. teoksen Ghosts of Spain – Travels through a Country’s Hidden Past, 2007) arvosteli Lowen kirjan The Guardianissa lokakuussa 2013 ja luonnehti Lowea ”myytintappajaksi”. Lowen käsittelyssä, Tremlett kirjoitti, FC Barcelonan sankarillinen tarina Francon vastustajana ja viattomana uhrina menettää loistonsa melkein kokonaan, vaikka ei täydellisesti.

  Myytit ovat tarinoita, joihin uskomme. 




Upton Sinclair: Taistelu Madridista.
(No Pasaran! A Novel of the Battle of Madrid, 1937.)
Suom. tekijän luvalla N. W-m.
Kirjailijain kustannusliike, 1937.


Miksi myytti FC Barcelonasta, Barçasta, sitten elää niin voimakkaasti? Mistä se on syntynyt?

  Tätä on tietysti mahdoton selittää täydellisesti; osittain kysymys on tietämättömyydestä, osittain seuran sankarillista menneisyyttä koskevista taitavista tarinoista ja osittain, luulen, halustamme uskoa että maailmassa on hyvää ja pahaa.

  Kaikkien tarinoiden pimeässä ytimessä on Espanjan sisällissota 1936-1939. Kuka soti, missä sodittiin ja ketä vastaan?

   Jokin aika sitten Espanjassa julkistettiin tutkimus, joka paljasti, että espanjalaisista nuorista suurin osa tiesi sisällissodasta hyvin vähän. Paljastui että yli puolet heistä luulee, että sisällissodassa kapinalliset sosialistit, tasavaltalaiset yrittivät kumota diktaattori Francon fasistisen hallinnon.

   Totuus on tietenkin toisenlainen, päinvastainen. Vallankumousta yritti, ja siinä lopulta onnistui, kenraali Francon johtama falangistien joukko. Tasavalta vaihtui Francon diktatuuriin huhtikuussa 1939, ja sitä kesti vuoteen 1975 saakka.

  Kuinkakohan moni suomalainenkin ajattelee espanjalaisnuorison tavoin, ehkä myös lainaamani Riku Rantala, että Madridin kaupunki oli sisällissodan aikana Francon hallitsema fasismin ydin, jota vastaan urheat barcelonalaiset sosialistit nousivat kapinaan? Ja koska Madrid tässä tarinassa oli Francon hallinnon keskus, myös sen futisjoukkueen Real Madridin täytyy olla fasistisen Francon suosikki.

   Kerrataan vielä: Francon joukot ryhtyivät kaatamaan Espanjan laillista tasavaltaa kesällä 1936. Sekä Barcelonan kaupunki että Madridin kaupunki olivat syntyneen sisällissodan aikana tasavaltalaisten hallinnassa; molemmissa kaupungeissa taisteltiin Francoa vastaan. Madrid antautui huhtikuun alussa 1939, Barcelona kuusi viikkoa aikaisemmin. Madridin porteilla, kaupungin reunamailla taisteltiin koko kolmevuotisen sodan ajan. Barcelona oli kauempana rintamalinjasta, hyvässä turvassa.


Tarina kuuluu, niin kuin Sid Lowe tiivistää kirjassaan: ”Barça demokraatteja, Real Madrid fasisteja; Barça sisällissodan häviäjä, Real sodan voittaja ja vapauden tukahduttaja; Barça vasemmalla, Real oikealla; Barça hyvä, Real paha.”

   Tämä legenda toistuu yhä, jopa suomalaisessa Wikipediassa. Englantilainen ja espanjalainen Wikipedia ovat varovaisempia, ristiriidat historian kertomuksessa tiedostetaan.

  Yksi FC Barcelonan myytin keskeisistä luojista, katalonialainen kirjoittaja Manuel Vásquez Montalbán (1939-2003) - jota Lowe kutsuu marxilaiseksi, mutta jonka parhaiten tunnemme rouheiden dekkareiden kirjoittajana - julisti että Barça on ”Katalonian symbolinen armeija ilman aseita”. Tämän jälkeen on helppo ymmärtää mistä tulee esimerkiksi englantilaisen Terry Venablesin (joka valmensi Barcelonaa 1984-1987) järjetön anakronismi: ”Real Madridin nujertaminen on kuin Barça voittaisi toisen sisällissodan... kun me voitimme La Ligan, oli aivan kuin tasavaltalaisarmeija olisi saanut voiton.”

  Ja kuitenkin, todellisuudessa, sekä Barcelonassa että Madridissa taisteltiin vuosina 1936-1939 fasisteja vastaan, molemmissa kaupungeissa työläiset ja sosialistit ja kommunistit (Barcelonassa tietysti myös anarkistit, jotka sotkeutuivat sisällissotaan niin, että välillä sisällissodan sisällä käytiin toista sisällissotaa) ”hallitsivat” sekä FC Barcelonaa että Real Madridia.

   Kärsimyksiä ei pidä ryhtyä vertailemaan. Mutta sota oli Madridissa lähempänä kuin Barcelonassa. Madrid ei ollut sodan aikana Francon kaupunki vaan tasavaltalaisten. Barcelona ja Madrid olivat samalla puolella, niinpä Barcelonassa (josta sota oli etäällä) liimattiin talojen seiniin julisteita: ”Madridin puolustaminen on Katalonian puolustamista!

   Ja kun näin oli, Barça ja Real olivat  faktisesti samalla puolella eivätkä ”sotineet” toisiaan vastaan, eivät edes ”symbolisesti".


Tosielämässä on mielenkiintoisia käänteitä.

  Samaan aikaan kun Francon joukot yrittivät valloittaa Madridia sisällissodan ensimmäisenä vuotena 1936-1937, FC Barcelona kutsuttiin pelimatkalla Meksikoon. Luvassa oli hyvä palkkio.

  Pelimatka toteutui. Matkaan lähti 16 pelaajaa. Joukkue kävi pelaamassa myös USA:ssa New Yorkissa. Kaikkiaan Barça pelasi reissulla 14 ottelua.

   Takaisin Barcelonaan seilattiin syyskuussa 1937. Yhdeksän pelaajaa jäi Meksikoon. Muutama meni Ranskaan, osa palasi Barcelonaan. Joukkueen saamalla isolla korvauksella maksettiin seuran velat ja loput talletettiin ranskalaiseen pankkiin. Kun sisällissota päättyi, FC Barcelona oli Ranskaan talletettujen Meksikon matkan tulojen takia liigan vaurain seura, kun taas sodasta totaalisesti kärsinyt Real oli liigan köyhimpiä jalkapallojoukkueita. Francon diktatuurin ensimmäisen vuosikymmenen aikana Barca voitti Espanjan liigan toistuvasti kun taas Real voitti ensimmäisen liigamestaruutensa sisällissodan jälkeen vasta vuonna 1954. 

  Ironiaa on siinäkin, että Francon päästyä valtaan, Madridin toinen suurseura, vuonna 1903 perustettu Athletic yhdistyi Francon ilmavoimien joukkueeseen, niin että 1940-luvulla seuran nimi oli ensin Athletic de Aviación de Madrid ja sitten Atlético Aviación de Madrid ja lopulta Atlético de Madrid. Tunnetusti, ja yhä edelleen, Atléticoa pidetään varsinaisena työläisten seurana eikä francolainen menneisyys - jos sellaista on - häiritse tarinoiden kertojia.

  No, minäkin käyn mielellään katsomassa Atléticon pelejä, jos tai kun Madridiin tie vie. Kenties Atléticon fyysinen ja hienostelematon peli-ilme muistuttaa KTP:n kotkalaista ”ahtaajafutista” - joka sekin on aika lailla myytti - enemmän kuin Realin taitopeli. 

  Toinen, globaali ironia irvistelee sitä, että olipa tarinoiden Barça demokraattinen tai Real francolainen, niin menestyneen jalkapallotyylinsä, pelifilosofiansa Barcelona sai sittemmin Hollannista ja Real puolestaan Argentiinasta. 

  

  

Kyösti Salovaara, 2022.
"Virallinen" Atlético de Madrid lippis.

torstai 20. lokakuuta 2022

Yhteiskuntakoneen luddiitit

 [Onko heitä?]


Kyösti Salovaara, 2022.
Tietämiskone.


Meidän riippuvuutemme muista maista kasvaa kaiken aikaa. Uskon, että sellaiset Robinson Crusoet, jotka lähtevät siitä, että me porskutamme täällä yksinämme emmekä välitä mitään siitä, mitä maailmalla tapahtuu - että pannaan vain omat maailmankaupan säännöt pystyyn - ovat ilmeisesti vähenemässä. Ymmärretään, että näillä leveysasteilla ei tämmöistä kulutustasoa pidetä yllä muuten kuin läheisessä kanssakäymisessä muitten maitten kanssa. Se edellyttää kaupankäyntiä; se edelleen tavaranvaihtoa ehdoilla, jotka muut maat hyväksyvät. Hinnoilla, jotka joku muu on valmis maksamaan.

- Mauno Koivisto, 1978.


Suomen kaltaisessa maassa on mahdollista elää sivistynyttä elämää vain, jos lähes kaikki tuodaan ulkomailta. Ainoa mahdollisuutemme on se, että me erikoistumme muutamiin hyödykkeisiin, toivottavasti arvokkaisiin, joita myymällä sitten hankimme lähes kaiken ulkomailta.

- Heikki Pursiainen, 2019.


Suhteellisuudentaju ei kuulu kirjallisuutemme hyveisiin. Kirjallisuutemme todellisuuskuva on musta-valkoinen - tai paremminkin musta-musta. Kun kirjailijamme haluavat sanoa tästä yhteiskunnasta jotakin, he tekevät sen niin, että panevat romaaniensa sankarit oksentamaan pakastimeen ja ulostamaan vaatteidenpesukoneeseen. Semmoinen on kuulemma kulutusyhteiskunnan kritiikkiä.

- Kyösti Salovaara, 1983.



Niinpä sittenkin.

    Kehitys kehittyy kirjailijoiden, hippien ja uusluddiittien vastalauseista piittaamatta. 

    Voiko kehitys kehittyä huonoon? Vai tarkoittaa sana ”kehitys” aina parempaa?

    Sekin pitää muistaa, että sanoja käyttävät ihmiset. Luonnon näkökulmasta ihmiskunnan kehitys saattaa olla aivan jotain muuta, paitsi että luonnolla ei ole muuta ”näkökulmaa” kuin evoluutio.

    Mutta ihmiskunnan kehitys riippuu luonnosta ja luonnonvaroista. Kauan sitten näin eräässä kirjassa käppyrän, jonka mukaan ihmiskunnan keräämä tietomäärä korreloi täysin käytetyn energian kanssa.

    Näitä korrelaatioita pystyy piirtämään kaikesta ihmisten elämään liittyvästä, yhtä hyvin terveydestä kuin sivistyksestä. Energian ja teknologian määrä selittää melkein kaiken kehityksen kirjastoista oopperaan, terveysasemilta huippusairaaloihin, työpaikoilta demokratian palatseihin, pelloilta hypermarkettien loputtoman runsaaseen tarjontaan.

    Ja kuitenkin 1800-luvun luddiittien tavoin ovat monet ääriliikkeet valmiita purkamaan teknologian ja palaamaan aikaan, jolloin energiaa käytetiin tuskin muuhun kuin nuotiolla lämmittelyyn.



Helsingin Sanomien verkkosivulla julkaistiin muutama päivä sitten Mika Remeksen kiinnostava artikkeli Koneet murskaksi! Se ilmestyi alkuaan Tiede-lehdessä (9/2022).

    Luddiitit olivat lyhytaikainen liikehdintä 1810-luvun alkupuolen Englannissa. Käsityöläiset rikkoivat koneita, jotka veivät heidän työpaikkansa, koska koneilla tehtiin halvempia tavaroita eivätkä työläiset saaneet samanlaista palkkiota työstään kuin aikaisemmin. Puuseppä James Hargreavesin kehittämä Kehruu-Jenny teki kahdeksan ihmisen työn samassa ajassa kuin käsityöläinen teki yhden ihmisen työn.

    Remes kirjoittaa, että jälkikäteen koneita vastaan taistelleita luddiitteja voi pitää pelkästään opportunisteina, joka välittivät vain omasta työpaikastaan. Mutta heitä voi pitää myös ensimmäisenä järjestäytyneenä liikkeenä, joka arvosteli kapitalismia.

    Teollinen vallankumous tuli luddiittien vastarinnasta huolimatta.

    Remes viittaa myös ns. uusluddiitteihin, joka 1930-luvulta lähtien ovat vastustaneet teknologian lisääntymistä myös arkipäivän elämässä. 

    Onko historian ironiaa, että ilmastonmuutoksen mittapaaluilla nykyhetkeä verrataan luddiittien päivien yhteiskuntiin? 



Kyösti Salovaara, 2022.
Energiakone.


Meidän modernia elämäämme saartavat koneet.

    Kun luddiitit vasaroivat murskaksi uusia työkaluja - koneita - meistä lähes jokainen käyttää päivittäin tietoisesti ja tietämättään niin monenlaisia koneita ja niissä olevia puolijohteita ja pikkuisia ”tietokoneita” että niiden murskaaminen olisi mahdonta. Sitä paitsi: me teemme tämän vapaaehtoisesti! 

    Kun puhun ”yhteiskuntakoneesta” tarkoitan sitä näkymätöntä prosessia joka kytkee yhteen ihmiset, ideat, tiedon ja taidon ja fyysiset koneet. Voidaan puhua demokratiasta, hyvinvointivaltiosta, markkinataloudesta, globalisaatiosta, kapitalismista, mutta oleellista on, että ”yhteiskuntakoneesta” ei voi ottaa valokuvaa.

    Otan kätevästi digipokkarilla kuvia fyysisistä vempaimista. Yksi tekee energiaa, toinen pesee astioita, kolmas kaivaa maata, neljäs valmistaa espressokupillisen kahvia ja viides kerää kaikki kuvat yhteen kovalevylleen.

    Mutta yhteiskuntakoneesta, globaalista maailmankoneesta en saa kuvaa, joten sitä pitää kuvailla sanoilla ja kertomalla prosesseista, jotka tätä konetta liikuttavat.

    Tässä yhteiskuntakoneen näkymättömässä luonteessa piilee sen ongelma, sen kehittämisen ongelma. Ilmastonmuutoksen haitat ovat eittämättä yhteiskuntakoneen aiheuttamia, mutta koska sitä varsinaisesti, konkreettisena laitteena, ei ole olemassa, ei ole ”yhtä” keinoa, jolla luddiitti pystyisi hyökkäämään moukari kädessään sen kimppuun.

    Erilaisten fyysisten koneiden kimppuun toki voi käydä, mutta semmoisen hyökkäyksen seuraamuksista ei edeltä käsin tiedä mihin se johtaa. On kauhean helppo paasata kulutuksen vähentämisestä. Sitä vastoin on älyttömän vaikeaa ennustaa mitä tapahtuu yhteiskuntakoneelle (demokratia, sivistys, terveys, vapaus, tasa-arvo, turvallisuus jne.) jos kulutus eli ihmisten ja yrityksien ja kansakuntien välinen kaupankäynti ajetaan alas.

    Media kertoo mielellään sankaritarinoita suomalaisista, jotka palaavat luontoon ja luopuvat hyvinvoivasta kaupunkilaiselämästä, siirtyäkseen ”omaehtoiseen” niukkaan elämään pois kulutuksen ja teknologian taikapiiristä. Sitä media ei vaivaudu miettimään, mitä tapahtuisi, jos kaikki suomalaiset tekisivät samoin. Mitä kävisi yliopistoille, sairaaloille, kirjastoille ja jopa oopperalle? 


Kyösti Salovaara, 2022.
Pesemiskone.

Kyösti Salovaara, 2022.
Espressokone.


Historiaa on helpompi tutkia kuin tulevaisuutta.

    Ilmeistä on, että missään yhteiskunnassa ei ole pystytty vähentämään kaupankäyntiä, kulutusta, vuorovaikutusten verkostoa ilman että yhteiskunta on tuhoutunut tai taantunut, ilman että ihmisten välinen tasa-arvo ja vapaus on vähentynyt.

   Yhteiskuntakone on kummallinen keksintö. Vai onko se sattumusten summa?

   Heinäkuussa 2017 Niko Vartiainen haastatteli Helsingin Sanomissa Jyväskylän yliopiston taloushistorian ja strategian professoria Juha-Antti Lambergia, joka oli työryhmineen laatinut tutkimuksen Rooman imperiumin n. 200 vuotta kestäneestä tuhoutumisesta. 

   Kysymys oli ison talousjärjestelmän tuhoutumisesta, joten siitä voi oppia jotain, Lamberg perusteli tutkimustuloksiaan.

   Kaikki alkoi Rooman väestön vähenemisestä, Lamberg sanoi haastattelussa. Imperiumi menetti alueita ja siten myös väestöä. Syntyvyys laski. Sodat lisäsivät kuolleisuutta. Ja kun väestö väheni, myös kaupankäynti väheni ja verokertymä pieneni. Keskusvallan resurssit pienenivät ja se vaikutti kaikkialle.

   Lambergin työryhmän johtopäätös: ”Ensin vähenee taloudellinen aktiivisuus, tulee vähemmän verotuloja, ja sen jälkeen alkavat instituutiot ja säännöt rappeutumaan.”

   Aikalaiset eivät romahdusta heti nähneet. Jälkeenpäin tarkasteltuna talouden romahdus oli järkyttävä. Palattiin 50-100 vuodessa taaksepäin pronssikauden tasolle. ”Taantumus näkyi esimerkiksi huonoina taloina”, Lamberg sanoo. ”Rakennustaito ei periytynyt sukupolvelta toiselle. Jos teknologisesta osaamisesta ei pidetä huolta, se huononee - eikä vain pikkuhiljaa vaan romahtaen.” 

   Taloudellinen aktiivisuus riippuu siitä kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa. Kasvun logiikka ”näyttää” ainoalta tieltä hyvinvointiin, laajasti ajatellen. ”Ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä”, Lamberg päätteli kesällä 2017. ”Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten kun on vähemmän.”

   Lambergin mukaan historialliset esimerkit kertovat, että talouskasvun loppu on hyvin väkivaltainen, se on aito romahdus myös tiedoissa ja taidoissa. Se vaikuttaa kaikkeen kaikialla:

    ”Kasvun loppu heijastuu kulttuurin ja tiedon arkistoimiseen saakka. Se on pelottavin juttu Roomassa. Siellä menetettiin hallinta kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.”


Niinpä sittenkin.

    Kehityksellä on suuntansa, hyvään tai huonoon. 

    Historiasta tiedämme jotakin, tulevaisuudesta paljon vähemmän.

    Koneet ovat saartaneet meidät. Olemme suostuneet siihen vapaaehtoisesti, halulla, järjellä. Niin ainakin sanomme, väitämme, uskomme.

    Tänään yhteiskuntakonetta vastustavat uusluddiitit sanovat, että ottakaa opiksi Venäjästä. Ei saa olla riippuvainen. Seuraavaksi pitää boikotoida Kiinaa ja laittaa kaupankäynnin väylät kiinni. Sen jälkeen…

    Sen jälkeen?


Kyösti Salovaara, 2022.
Kaivamiskone ja kuljetuskone.