Plaza Mayor, Helsinki

[torilla tavataan?]

Kyösti Salovaara, 2020.
Terassien tori?

Sadan vuoden kuluttua, vuonna 1917, joku istuu kahvilassa Suurtorilla ja ajattelee arkkitehtia, minua.

    - Engel päiväkirjassaan 22.12.1817 Jukka Viikilän romaanissa Akvarelleja Engelin kaupungista

Tori. Kauppapaikkaa merkitsevä tori on lainaa ruotsin sanasta torg. Tämä puolestaan juontuu muinaisvenäläisestä sanasta tŭrgŭ … Suomen kirjakielessä tori on mainittu ensi kertaa herra Martin maanlain suomennoksessa vuoden 1570 tienoilla.

    -Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja

Sunnuntaina kuulen punavarpusen Vantaanjoen rantapolulla. Maanantaina kevään ensimmäiset tervapääskyt sinitaivaalla.

    Kesän merkit.

    Istutan 20 punaista kukkaa kahteenkymmeneen ruukkuun puutarhassa ja kuistilla.

    Kirkaan punaista on kolme sävyä. Ruukut ovat eri kokoisia ja muotoisia. Symmetria on ajatuksessa, ei muodoissa.

    Pidän punaisesta.

    Entä punaiset liput?

Ensi viikolla, jos kaikki käy hyvin, ravintolat availevat ovia. Elämä palautuu toreille ja turuille.

    Niin ajatellaan, niin toivotaan.

    Terasseilla saa istua vapaammin kuin sisällä. Turvavälejä mitataan. Kyynärpäätuntumaa tulee välttää. Ei pidä huudella pöydästä toiseen. Ja illalla kiltisti kotiin eikä puistoon.

    Talous palailee urilleen. Niin toivotaan. Ihmiset tulevat kaupungille, näkyville poluilta, puskista ja kuusien varjoista.

    Helsinki osallistuu talouden elvyttämiseen sallimalla uusia terassiravintoloita ja entisten laajennuksia. Jopa Senaatintorille suunnitellaan terasseja Aleksanteri toisen patsaan vierelle.

    Nyt Carl Ludvig Engel kirjoittaa päiväkirjaansa: vihdoinkin ne istuvat minun torillani ryypyllä ja ajattelevat arkkitehtia.

Kyösti Salovaara, 2019 ja 2018.
Historiallisten torien nykyaikaa:
Plaza de la Corredera Córdobassa
 ja Plaza Mayor Salamancassa (alakuva).

Senaatintori on suomalainen Plaza Mayor, suuri aukio, keskusaukio, pääpaikka.

    Johan Albrecht Ehrenström ja Engel rakensivat uuden torin vanhan paikalle. Helsinki oli tuulinen ja kylmä paikka.

    ”Ne jotka asuvat lämpimän meren, kuten Välimeren rannalla, hakevat mereltä lyyrisiä hetkiä”, Engel kirjoittaa päiväkirjaansa Jukka Viikilän kauniissa romaanissa Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016). ”Helsingin rannoilta haetaan karaistusta.”

    Kun Engel palaa matkoilta marraskuiseen Helsinkiin, hän huokaisee: ”Torilla ei ollut ristin sielua.”

    Jossain muualla kaupungit ovat toisenlaisia, ruuhkaisia: ”Sitähän kaupungit ovat: ihmisenä olemisen kuvia, ruuhkaisia, likaisia ja täynnä piilopaikkoja. Mutta täällä on avaraa ja kirkasta, oikeastaan aika kammottavaa. Miksi tehdä tällaisia monumentteja näin tyhjään kaupunkiin. Aivan kuin ihmiset haluttaisiin pitää erillään toisista. Kamalaa.”

    Aivan kuin ihmiset haluttaisiin pitää erillään toisistaan!

    Siihen tarvitaan avaria toreja ja leveitä bulevardeja, sellaisia joita paroni Haussmann rakensi Pariisiin. Tarkoitus oli eristää kapinalliset toisistaan, mutta samalla näyttää kadulla kulkijalle kuinka kauniita rakennuksia leveän kadun reunoilla oli.

    ”Todellinen kauneus on aina etäällä ja sen ympärillä on avara tori”, Engel miettii huhtikuussa 1823. 

Kenelle tori rakennetaan? Vallalle vai vallattomille?

    ”Suurtorin piirsin hiljaiseksi toriksi”, Engel tunnustaa. ”Siellä ei pidetä markkinoita. Äänettömyyden rikkovat ani harvat seremoniat ja armeijan näyttäytymiset, sen jälkeen lammen pinta taas sulkeutuu niin kuin taruolennon silmä.”

    Kevääseen 2020 asti Senaatintorilla digikameroiden suljinten pseudoäänet ja vieraskielinen puhe kaikuivat kivipinnoista. Uudenlaisen armeijan äksiisi. Bussit odottivat turistilaumoja. Kalalokki kakki Aleksanterin harteille.

    Sitten hiljeni.

    Kohta siellä kumahtalevat olutlasit ja viinipullon korkin avaus.

    Senaatintori on ympäröity vallan merkeillä. Yhdellä sivulla kirkko edustaa henkistä valtaa, toki nyhetkeen maallistuneena. Toisella sivulla valtioneuvosto käyttää ehdotonta valtaa. Kolmannella sivulla yliopisto täydentää vallan henkistä perustusta ja esittää vallan puolesta sen perustelut.

    Ja aikaisemmin neljännellä sivulla, korttelin nurkassa, Helsingin poliisilaitos varmisti pampulla ja pyssyllä vallan toteuttajien tahdon.

    Jos Aleksanteri treenaisi muutaman tunnin kiven heittämistä, hän saattaisi lingota kiven presidentin porstuaan ja Helsingin kaupunginjohtajan pöydälle. Valta keskittyy. Keskelle jää tyhjä tori. Sieltä käsin valtakin näyttää kauniilta.

    ”No bailout”, sanoo presidentti Sauli Niinistö poimiessaan Aleksanterin heittämän kiven porstuan matolta.

    Presidentti Niinistö on toistanut tuota jo viikon ajan. No bailout! Suomeksi se tarkoittaa: Naapuria ei pelasteta. Samaa hoki Timo Soini poliitikonuransa hehkeimpinä hetkinä.

    Euroopan talous on yhteinen, muistuttaa puolestaan Josep Borrell - EU:n ulkoasioiden korkea edustaja - ja toteaa, että ”kaikki eurooppalaiset selviävät kriisistä yhdessä tai sitten ei kukaan selviä”.

    Kohta mennään yhdessä torille – pelastamaan Suomen kansantaloutta.

Kyösti Salovaara, 2020.
Kaksi toria Malmilla:
Ylä-Malmin tori  (yläkuva) ja Tilketori.
Helppo siivota, halpa ylläpitää.

Tori on kauppapaikka, elämän paikka, kohtaamisten paikka, leppoisan joutenolon ja komeiden rakennusten paikka.

    Vai onko Suomessa?

    Kotitorini Ylä-Malmilla muistuttaa arkkitehtuuriltaan italialaista piazzaa. Niin olen joskus ajatellut ääneen. Torin sivulla rakennusten ”pylväsholveissa” on muutamien ravintoloiden terasseja. Joskus niihin paistaa aurinko, useimmiten ei.

    Torilla on joskus torikauppiaita, useimmiten ei. Sinne on myös rakennettu veistos, johon kuuluu vesiallas. Joskus altaassa on vettä, useimmiten ei. Kaupunki ei saa sitä korjatuksi. Puuttuu halu tai kyky.

    Viime kesänä yksi ravintoloista sai luvan pienelle lisäterassille. Se toi elonpilkettä hiljaiselle torille.

    Torien taustoja selvitellessä huomasin, että paikallinen kotiseutuyhdistys vastusti keväällä 2019 terassin laajentamista. Malmi-seuran perustelut kuulostavat kaiulta raittiusliikkeen menneisyydestä. Malmi-seura väitti että on epäeurooppalaista sallia torin reunassa ravintolatoimintaa; että terassi sulkee julkisen tilan käytön pois lapsilta ja nuorilta ja … kaikilta muiltakin ja että terassin ohi kävellessä lapsiperheet saavat huonoja vaikutteita ja että…

    Eurooppalaisella torilla on järjestään ravintoloita ja terasseja. Niissä istutaan ja katsellaan elämänmenoa, juodaan kahvia, teetä tai kaakaota, nautitaan olutta, kilistetään viinilasilla ja otetaan päälle konjakki tai viski, joskus pastis pitkässä lasissa. Ollaan, ei syrjitä ketään. Eurooppalaisella torilla lapset ja vanhukset ja kaikki siltä väliltä käyttävät yhteistä tilaa ja näkevät koko ajan toisensa, ovat toistensa kanssa kosketuksessa, näköetäisyydellä. Siellä julkinen tila on muutakin kuin karu kivipelto. "Koko Suomi on yksi ainoa kallionjärkäle", Engel totesi 1820 tuskastuttuaan yksitoikkoiseen maahan ja sen asukkaisiin.

    Eteläisessä Euroopassa lapsia ei suljeta pois vanhempiensa normaalielämästä, toisin kuin Suomessa. Ja jopa ikiarvokkaiden, 1600-luvulta peräisin olevien komeiden torien reunoilla ravintoloiden terassit houkuttelevat asiakkaita aurinkoon, jos ollaan talvessa ja varjoon, jos kesäauringon paahde käy sietämättömäksi.

Kun katselee uusia toreja tai aukioita Suomessa, niistä tajuaa yhden keskeisen suunnitteluperiaatteen.

    Torin ei ole tarkoitus houkutella ihmisiä luokseen. Ei, torin tarkoitus on eristää ja loitontaa. Tyhjä tila nujertaa ihmisen.

    Suomalaisella torilla ei kasva puita, koska niistä putoaa lehtiä, jotka pitäisi siivota pois. Tori katetaan kivetyksellä, joka on helppo puhdistaa lakaisukoneella kaksi kertaa vuodessa, kerran keväällä ja toisen kerran syksyllä. Muuten sille ei tarvitse tehdä mitään, joten sen ylläpito tulee halvaksi. Sitä ei tarvitse hoitaa. Ihmisistä on sitä vähemmän haittaa, mitä tyhjempänä tori pysyy.

    On siis kosolti tyhjiä toreja. Terasseille riittäisi paikkoja. Mutta entä suomalainen ilmasto? Tukeeko se Suomen kansantalouden pelastamista?

    Saa nähdä miten Senaatintorin käy.

    Tähän asti sinne on kokoonnuttu osoittamaan mieltä jonkin asian puolesta tai jotakin vastaan. Usein punaisten lippujen liehuessa, vaikka punaisilla lipuilla on oma tori Hakaniemessä. Mutta vallalle pitää osoittaa mieltä siellä missä valta on.

    Tämä on kyllä pulmallista, sillä kuka tietää missä valta nykyään luuraa?

    Yhtä kaikki, torilla tavataan… kenties.

    Suomen puolesta, ehkä.

Kyösti Salovaara, 2020.
Nämäkin torit kaipaavat terassien elämää:
Erottajan aukio Svenska Teaternin vieressä ja
Narinkkatori Kampissa (alakuva).

Sääli hyvää kirjailijaa

[Hall, Rattray, Trevor]

Romaanin Surmantanssi Singaporessa takakansi (osa).
Typografinen suunnittelu Kari Lindgren.

Sanojen kohtaloksi ei saisi tulla, että ne vain sanotaan ja unohdetaan heti paikalla.

    - Simon Rattray: Sääli mukavaa miestä.

Jatkan aloittamallani linjalla.

    Luen aikaisemmin lukemiani romaaneja retrospektiivisesti. Yritän tunnustella miltä kauan sitten luetut kirjat tuntuvat nyt kymmeniä vuosia myöhemmin.

    Tällä kertaa tehtävä on hankala.

    Ensinnäkin siksi, että Adam Hallin, Simon Rattrayn ja Elleston Trevorin jännäreitä on niin paljon, runsaat sata kappaletta ja hyllyssäni on niistä kymmenesosa, ettei niitä ehdi lukea, ei jaksa lukea eikä niitä saa edes käsiinsä.

    Toiseksi, aloitin näiden romaanien lukemisen helmikuussa ja sitten tuli muuta väliin. Piti lukea matkoille ostettuja kirjoja ja pari tukevaa jännäriä Ruumiin kulttuuri -lehdessä arvosteltavaksi, joten muistikuvat ja tunnelmat on osittain etäisiä, vähän mielestä pois hiipuneita.

    Tietenkään en sääli Hallia, Rattrayta enkä Trevoria. Minua säälittää se, että hyvä ja paikoin jopa erinomainen kirjallisuus katoaa yöpöydiltä ja lukupiireistä. Uusi voittaa jatkuvasti vanhan, vaikka uuden laadusta ei olekaan takeita. Ja sitten toisaalta klassikoiksi siilautuneet romaanit tukahduttavat väliin jäävän kirjallisuuden.

    Mutta sellaistahan elämä on. Se ei palaudu.

Isken pallon pussiin vallin kautta. Etsin kaikupohjaa etäältä päästäkseni liki.

    Englantilainen runoilija, kirjailija ja kriitikko Julian Symons julkaisi vuonna 1972 dekkareita käsittelevän teoksen Bloody Murder. Symons piti itseään ”dekkarihulluna, ei teoreetikkona”. Bloody Murderista tuli dekkarinharrastajan ”katekismus”. Se innoitti analysoimaan kirjallisuutta, mutta rohkaisi myös olemaan eri mieltä. Eri mieltä oleminen helpottaa.

    Vuonna 1985 Symons päivitti teoksensa ja se suomennettiin tylsällä nimellä Murha! Murha!

    Symons ei kelpuuttanut Bloody Murderiin Adam Hallin ”lecarremaisia” vakoilutrillereitä eikä Simon Rattrayn perinteisiä dekkareita, jotka sijoittuvat palapelidekkarin ja kovaksikeitetyn rikosromaanin välimaastoon. Eikä Elleston Trevor mahtunut Symonsin kirjassa jännityskirjailijoiden joukkoon, vaikka Trevoria on pidetty Joseph Conradin, Ernest Hemingwayn ja Erich Maria Remarquen veroisena kirjailijana.

    Vaikka Symons kirjoitti, että ”vakoilutarina on oivallinen väline ilmaista 1900-luvun ihmisen petosta ja itsepetosta”, hän kuitenkin ehdotti vuonna 1971, että ”olisi pitkän päälle kaikkien edun mukaista, jos vakoiluromaanien kirjoittaminen voitaisiin kieltää seuraavan kymmenen vuoden ajaksi”.

    Niin ei tapahtunut, tietenkään.

    Symons arvosti John le Carrén ensimmäisiä romaaneja, mutta pettyi myöhempiin teoksiin, vaikka le Carrén suosio kasvoi juuri silloin ja nimenomaan 1970-luvulla. Symonsin mielestä le Carrélla oli yhä taito orkestroida kirjoja, mutta ”tyyli oli raskassoutuista”, tarinat ”hautajaismaisen hitaita” ja le Carré harrasti tarpeetonta kiertelyä.  Eniten Symonsia kuitenkin harmitti se, että George Smileystä oli tullut sankari, samoin kuin hänen edustamastaan tiedustelupalvelusta.

    Symons, kuten moni muukin, tykkäsi antisankareista ja valtiollisten instituutioiden arvostelemisesta. Antisankari ei romantisoi. Niinpä Adam Hallin vakoiluromaanit eivät (ehkä) miellyttäneet Symonsia. Myös Hallin kirjoitustyyli on lecarremaisella tavalla kiertelevää ja karttelevaa eikä Hall kritisoi valtiota. Toki romanttiset sankarit puuttuvat Hallin romaaneista.

Tässä kohtaa lienee asiallista todeta, että Adam Hall ja Simon Rattray ovat englantilaisen Elleston Trevorin (1920-1995) kirjailijanimiä. Hän kirjoitti myös muilla salanimillä.

    Lyhyesti: Elleston Trevor (alkuaan Trevor Dudley-Smith) julkaisi noin 100 romaania, joista osa oli lastenkirjoja. Hän kirjoitti myös kuunnelmia ja näytelmiä. Hän työskenteli toisen maailmansodan aikana Spitfire-lennoston mekaanikkona. Sodan jälkeen hänestä tuli ammattikirjailija. Hän asui Espanjassa ja Ranskassa ja muutti 1972 Arizonaan, missä asui jylhän erämaan laidalla kuolemaansa asti.

    Adam Hallin Quiller-jännärit olivat kansainvälisiä bestsellereitä. Hän oli parhaimmillaan samanlaisessa asemassa kuin Lee Child nykyään. Ja kuitenkaan, tällä hetkellä, Hallin teoksista ei oteta uusia painoksia. Lukeeko niitä joku, jossakin? Epävirallista kotisivua www.quiller.net on viimeksi päivitetty vuonna 2010. Eksoottiselta kuulostaa, että Tanskassa Quillereitä julkaistaan yhä tyylikkäinä laitoksina.

    Elleston Trevorin nimellä julkaistuista seikkailuromaaneista tunnetuin lienee Aavikkolento (The Flight of the Phoenix, 1964), josta Robert Aldrich teki hienon elokuvan.

    George Tolstiakov - joka avusti Trevoria romaanien taustoituksessa - kirjoitti Armchair Detective -lehteen vuonna 1996 muistoartikkelin, jossa hän totesi, että ei ole epäilystäkään, ettemmekö lukisi Quiller-jännäreitä ja Elleston Trevorin muita romaaneja pitkään tulevina vuosina. ”Ja se on parasta mistä kirjailija voi haaveilla”, Tolstiakov lopetti artikkelinsa.

    Tolstiakov taisi olla väärässä, mutta pitääkö - kannattaako - kirjailijan ylipäänsä unelmoida kuolemattomuudesta? No, en oikeastaan usko että niin kannattaa tehdä, sillä kukaan ei tiedä, mitä kirjoja tulevat sukupolvet lukevat vai lukevatko mitään.

    Sitä paitsi: elämä on tässä, myös kirjailijan elämä. Sen vaihtaminen kuolemattomuuteen saattaa olla huono diili.

Simon Rattrayn kuusi Hugo Bishop –dekkaria ilmestyivät 1950-luvulla.

    Olen usein sanonut, että yksi suosikkidekkarini, siis kaikista lukemistani salapoliisiromaaneista, on vuonna 1953 ilmestynyt Sääli mukavaa miestä. Nyt kun luin sen uudelleen, en ole varma ansaitseeko teos suosikkiaseman. Itse asiassa tänään luettuna Uraanikentän salaisuus (1954) ja Kuoleman ympyrä (1955) tuntuvat taiteellisesti hallitummilta ja perustellummilta tarinoilta.

    Rattrayn romaanien päähenkilönä on psykologisia kirjoja kirjoittava rikas ja komea poikamies Hugo Bishop, joka tuntuu selvittelevän rikoksia ”huvikseen”, ikään kuin yksityisetsivänä joka ei kuitenkaan pyydä palkkiota työstään. Bishopin apuna on sihteeri Vera Corringe, jolla on ”yhä” seksuaalista viehätysvoimaa, vaikka hän onkin ”jo 50-vuotias”!

    Bishopin ja Corringen (työ)suhde kantaa tarinoita eteenpäin kotoisan turvallisesti, samoin kuin Arthur Conan Doylen tarinoita kannattelee Holmesin ja Watsonin kiinteä suhde. Myös Hercule Poirotin ja kapteeni Hastingsin suhde kannattelee Agatha Christien muutamia romaaneja (ja varsinkin tv-sovituksia). 

    Dekkarikirjallisuudessa muistettavia työpareja ovat olleet Erle Stanley Gardnerin Perry Mason ja hänen sihteerinsä Della Street, Mickey Spillanen Mike Hammer ja tämän sihteeri Velda sekä Rex Stoutin romaaneissa kovaksikeitetyn minäkertojan Archie Goodwinin suhde työnantajaansa Nero Wolfeen. Robert Galbraith hyödyntää nykyajassamme työparin kiehtovuutta kuvatessaan yksityisetsivänsä Cormoran Striken ristiriitaista suhdetta tämän avustajaan Robin Ellacottiin.

    Ylisummaan Rattrayn salapoliisromaanit sovittavat yhteen perinteistä dekkaria ja kovaksikeitettyä jännäriä, kuitenkin niin että yhteensovittavana tekijänä, ikään kuin kirjallisena siltana on ihmisen käyttäytymisen psykologinen mallinnus yksilön kokemaan stressitilanteeseen.

Romaanissa Kuoleman ympyrä Hugo Bishop määrittelee itsensä näin: ”Olen kirjailija. Kirjojani voisi nimittää vaikka kertomuksiksi kummallisista tapauksista. Ne ilmestyvät sarjana, jonka yhteisotsikkona on ’Yksilö olosuhteitten puristuksessa’.”

    Hugo Bishop käyttää rikosten selvittämiseen psykologiaa. Hän provosoi epäillyt - yleensä nämä ovat femme fataleja ja jokaisessa romaanissa heitä on vähintään kaksi - stressitilaan, joka laukeaa syyllisen paljastumiseen.

    Mielenkiintoista on, että myös Adam Hallin jännäreissä olosuhteiden puristus laukaisee kriisin. Hallin päähenkilö, brittien salaperäisessä tiedustelupalvelussa, Toimistossa, työskentelevä Quiller johdattelee vastustajansa pakkotilanteeseen, stressitilanteeseen, jossa ihminen tekee vääriä arvioita ja toimii itseään vastaan.

    Kun Dan Hagen piirsi Espionage Magazineen Adam Hallista muotokuvan, hän totesi, että Quiller määrittyy parhaiten sillä mitä hän ei ole: Quiller ei nauti alkoholia, hän ei kanna asetta, hän ei tupakoi. Quillerillä ei ole sukulaisia, ei omia aatteita, ei riippuvuuksia. Quillerilla ei ole illuusioita, hän ei työskentele kuninkaan eikä kuningattaren puolesta vaan yksityisistä syistä, ei rakkaudesta johonkin vaan pelosta olla heikko. Voi myös sanoa, että Quiller on huumorintajuton; Quiller ei itke eikä naura.

    Voiko edellisestä sitten päätellä, että Hallin sankari on täysin epäinhimillinen olento? Onko Quiller eräänlainen kyberneettinen ihmiskone, joka yksin, valtiolta ja sen pääministeriltä toimeksisaaneena ratkaisee kansainvälisiä kriisejä poistamalla kansainvälisen politiikan näyttämöltä aggressiiviset häiriötekijät?

    Ehkä.

    Ehkä ei sittenkään.

Elleston Trevor kertoi, että Quillerin koodinimi on kunnianosoitus cornwallilaiselle kirjailijalle Sir Arthur Thomas Quiller-Couchille.

    Mutta onko pelkästään atavistinen sattuma, että Trevor ryhtyi kirjoittamaan tarinoita Quillerista luettuaan John le Carrén – joka asuu Cornwallissa – läpimurtoteoksen Mies kylmästä (1963) arvosteluja? Le Carrén romaaneja Trevor ei lukenut. Adam Hallin ensimmäinen Quiller-romaani "tapahtui" sitten kylmän sodan aikaisessa Berliinissä (Berliinin muistio, 1965).

    Trevor luonnehti, että Quiller on mies, joka pelkää omia heikkouksiaan. Hän on kuin vuorikiipeilijä, joka pelkää kiivetä korkealle ja siksi, pelkoaan pelätessään ja sen voittaakseen valloittaa Mount Everestin korkeimman huipun.

    Quiller on pesunkestävä antisankari, juuri sellainen nimetön ja väritön palkkasoturi jollaisia le Carrén ja Len Deightonin antisankarit olivat uudenlaisen vakoilukirjallisuuden parhaina päivinä. Toisin kuin Ian Flemingin James Bond ei Hallin Quiller viettele naisia huvikseen, alistaakseen heitä eikä Quiller tapa vihollisia rankaistakseen näitä näiden pahuudesta.

    Vaikka Hallin romaaneissa eletään kylmän sodan vuosia, niissä ei korostu kylmän sodan vastakkainasettelu. Yleensä Quillerin vastustajana on jonkinlainen terroristiporukka, joka uhkaa kansainvälisen tilanteen status quota.

    ”Minä en ole palkkatappaja, ja te tiedätte sen”, Quiller sanoo päällikölleen (Surmantanssi Singaporessa). ”Olen kerran kylmäverisesti tappanut miehen, koska tämä petti erään naisen, ja nainen jäi ansaan ja kuoli. Minä en ole… minä en ole Toimiston palkkatappaja. Onko selvä?”

Päällys Eino Tepponen.

Suomalaiset kustantajat (Gummerus, WSOY, Tammi, Viihdeviikarit) ovat löytäneet Elleston Trevorin romaanit ja hukanneet ne sitten. Kirjojen ääliömäiset suomalaiset nimet ja kliseiset kansikuvat kertovat ettei Trevorin kirjailijanlaatua otettu vakavasti, hänen teoksiaan ei pidetty oikeana kaunokirjallisuutena.

    Jälkikäteen arvioiden (siis jälkiviisastellen) Rattrayn romaanit olivat harjoittelua Adam Hallin kryptiseen kirjoitustyyliin.

    Hall kirjoittaa vähän kuin le Carré ja Deighton kiertäen itse pääasiaa, johdatellen lukijan huomion epäoleellisiin yksityiskohtiin ja jättäen tapahtuman pääasian muutaman sanan varaan, niin että varomaton lukija, joka harppoo tarinan vietävänä, ei kenties edes tajua mitä kuvauksen sisällä tapahtuu, mitä kerrotaan, mihin olisi pitänyt keskittyä. Hall harrastaa puolittaisia cliff-hangereita: ei kerrota suoraan kuinka joudutaan kuilun partaalle vaan ollaan jo siellä.

    Quiller on itseään tarkkaileva ihmiskone; eräänlainen mielikuvamallintaja, joka hetkessä pystyy analysoimaan tilanteen ja sen edellyttämän toiminnan, tällä tavalla:

    ”Liipaisimen vetäminen vie aikaa koska tapahtumaketju on pitkä ja monivaiheinen. Tällä pojalla oli ilman muuta nopeat reaktiot, mutta se vain kaventaisi aikaväliä, ei sulkisi sitä. Minkä liikkeen tekisinkin, se yllättäisi hänet, koska hänellä oli ase ja minulla ei, mikä antoi hänelle valtavasti itseluottamusta ja jätti hänet aivan suojattomaksi yllätykselle kaikkine siihen liittyvine vaaroineen: hän hukkaisi sekunnin kymmenyksen heti alkajaisiksi, koska tulevan tiedon virta katkeaisi šokkiin. Hän ei pystyisi ajattelemaan, mitä minä tein, koska hänen järkeilykykynsä lamautuisi siihen saakka kunnes šokkivaihe olisi ohi. Tuohon kriittiseen viiveeseen tulisivat lisää normaalit fysiologiset aikatekijät: aika joka tarvittiin tietojen arvioimiseen, oikean toiminnan päättämiseen, sen kuvittelemiseen mielessään, kuvan analysoimiseen, toimintapäätöksen tekemiseen ja toimintakäskyn antamiseen. Hermosignaalin välittymiseen kuluisi hyvin vähän aikaa, sillä sähköimpulssi kulki satoja kilometrejä sekunnissa ja tässä tapauksessa todennäköisesti vähän nopeammin, koska elimistö oli harjaantunut aseettomaan kamppailuun. Mutta kun hänen liipaisinsormensa sitten olisi aktivoitunut lihaksen koukistuessa hän törmäisi kokonaistoiminnan karkeaan viivevaiheeseen: pelkästään hänen sormensa liha absorboisi useita pikkuruisia sekunnin osasia, ja sitten aseen jousijärjestelmä alkaisi kuluttaa suurinta osuutta aloituksesta päätökseen tarvittavasta kokonaisajasta.” (Tappajakala.)

Adam Hallin romaaneissa minäkertoja tarkastelee itseään, ajatuksiaan ja toimintaansa suurennuslasilla: se mitä näkyy on kuin moneen kertaan suurennettu ”selfie”, jota kuvan kohde itse katselee läsnä ollen ja poissa.

    Kirjailijan - jolla itsellään oli musta vyö karatessa - taistelukuvaukset ovat kuin hidastettu hd-resoluution videofilmi. Hallia lukiessa tulee miettineeksi, että jos Lee Childilla on kirjallisia esikuvia, Adam Hallin täytyy olla yksi heistä.

    Mutta Hallilla ja Childilla on toinenkin yhtäläisyys: miljöön kuvaamisen geneerisyys, eräänlainen hybridimaisema todellisen ja kuvitellun välimaastossa.

    Elleston Trevor sanoi, ettei hän voinut kuvitella Quilleriä amerikkalaiseen hampurilaisravintolaan, Broadwaylle tai Greyhound-bussiin. Amerikka on liian avoin yhteiskunta, jotta siellä voisi piileskellä Quillerin kaltaisia vakoilijoita. ”Eurooppa on täynnä usvaa ja rajoja toinen toistemme rappusilla”, Trevor jatkoi. Eurooppa henkii salaperäisyyttä. Englantilaiset ovat taitavia ja nokkelia salaamaan asioita ja he näkevät aina kaiken luokka-asemasta käsin. He ovat kovia peittelemään asioita. Siksi he ovat hyviä vakoilijoina.

    Hall ja Child kuvailevat tarkasti ihmisyksilön mielen maisemaa ja liikahduksia siinä.

    Miksi Hallin jännäreistä ikään kuin puuttuu autenttisen miljöön tuntu?

    Johtuuko se siitä, että Trevor kertoi kirjoittavansa paikoista, joissa hän ei ole käynyt? Trevor tunnusti, että hän ei pysty kuvailemaan tuttuja paikkoja, koska ne jähmettävät mielikuvituksen.

    Trevor teki paljon taustatöitä romaanien paikoista, mutta hän ei matkustanut niihin. Hän haastatteli ihmisiä, jotka tunsivat nuo paikat; hän esimerkiksi pyysi Hong Kongin poliisilta mallikappaleen miltä sikäläinen parkkisakkolappu näyttää, mutta hän ei ajanut itse tuon kaupungin kaduilla tunteakseen miltä asfaltti tuntuu kumipyörien alla. Sen sijaan hän kyseli esimerkiksi Singaporessa tai Tiibetissä käyneiltä miltä siellä tuoksuu.

    On jännittävää, että tässä suhteessa Elleston Trevor luotti enemmän muiden ihmisten kokemuksiin kuin omaansa. Hän tunsi rajansa ja syventyi oman mielensä liikahduksiin ja kuvasi niitä antisankarinsa Quillerin ajatuskuvitelmina.

    Kaiken kaikkiaan: sääli jos sanotut sanat unohtuvat! Sääli jos kirjoitettuja kirjoja ei lueta.

    Sääli lukemattomia ihmisiä.

Lähteitä.

Simon Rattrayn romaaneja:

Punainen ratsastaja (Knight Sinister, 1951). Gummerus, 1963.

Sääli mukavaa miestä (Bishop in Check, 1953). Gummerus, 1954.

Uraanikentän salaisuus (Dead Silence, 1954). Gummerus, 1955.

Kuoleman ympyrä (Dead Circuit, 1955). Gummerus, 1962.

Adam Hallin romaaneja:

Surmantango Saharassa (The Tango Briefing, 1973). Tammi, 1979.

Tappajakala (The Mandarin Cypher, 1975). Tammi, 1978.

Skorpionin hetki (The Scorpion Signal, 1979). Tammi, 1980.

Revontulet (Northlight, 1985). Viihdeviikarit, 1987.

Surmantanssi Singaporessa (Quiller’s Run, 1988). Viihdeviikarit, 1989.

Muuta:

Matthew R. Bradley: The Trevor Memorandum, 1994. www.quiller.net.

Dan Hagen: Profile: Adam Hall, 1987. Espionage Magazine. www.quiller.net.

John M. Reilly (toim.): Twentieth Century Crime and Mystery Writers. The Macmillan Press Ltd, 1980.

Chris Steinbrunner / Otto Penzler (toim.): Encyclopedia of Mystery & Detection.McGraw-Hill, 1976.

Julian Symons: Murha! Murha! (Bloody Murder, 1985). WSOY, 1986.

George Tolstiakov: The Man Who Was Quiller, 1996. The Armchair Detective. www.quiller.net.