Noppamiehen maailmanloppu

[Luke Rhinehart]

Kyösti Salovaara, 2018.
Voiko maailmanloppua paeta Atlantille?
Mitä maailmanreunan takana on?

Tositarina miellyttää lukijaa. Siinä hehkuu arvoituksellisuus. Kysymys on tarinasta, siis osittain fiktiosta. Mutta myös tosi on läsnä.

    Englannissa julkaistaan tänään torstaina ranskalaisen kirjailijan, käsikirjoittajan ja elokuvaohjaaja Emmanuel Carrèren (s. 1957) kirjoituskokoelma 97,196 Words. Tähän teokseen sisältyy essee Noppamiestä etsimässä. Kirjan esseet ovat ilmestyneet Ranskassa viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana.

    The Guardian julkaisi viime viikolla lyhennetyn version tuosta esseestä. Siinä Carrère selvittelee amerikkalaisen Luke Rhinehartin arvoitusta. Hän lähtee liikkeelle Rhinehartin kulttikirjasta The Dice Man (1971) ja lukee sitä omaelämäkerrallisena tosikertomuksena, niin kuin monet ovat lukeneet, mm. Suomessa Merete Mazzarella teoksessaan Elämän tarkoitus. The Dice Man on sekä arveluttava että koukuttava teos. Mazzarella paheksuu sen elämänasennetta enkä ihmettele lainkaan.

    Luke Rhinehartista tulee heti mieleen jännitysromaani Pelastukoon ken voi, joka julkaistiin Suomessa syksyllä 1983, samana vuonna kuin Yhdysvalloissa.

Joskus, tosin harvoin, kirjoista pääsee keskustelemaan itsestäänselvyyksien ohi.

    Lokakuussa 1983 Eino Leinon seuran kokouksessa virallisen ohjelman jälkeen ”meidän pöydässä” tuli puheeksi kirjat, joista ei yleensä puhuta. Tarkoitus oli välttää kehumasta itsestään selvyyksiä, kuten Joycen Odysseusta, Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, Tolstoin Sotaa ja rauhaa tai Chandlerin Pitkiä jäähyväisiä.

    Kerroin lukeneeni juuri ilmestyneen Luke Rhinehartin romaanin Pelastukoon ken voi ja sanoin, että se saattaa olla syksyn tärkein romaani. Minua vastapäätä istuva Seppo Loponen, yleensä rauhallinen ja tuumaileva kaveri, hyppäsi melkein seisomaan ja huudahti: ”Noppamies!” Sen jälkeen Loponen ryhtyi ylistämään Luke Rhinehartin teosta The Dice Man. Hän kertoi suomentaneensa sen 1970-luvulla.

    Minä en tietenkään ollut edes kuullut Noppamiehestä. Muutamaa viikkoa myöhemmin kirjoitin Rhinehartin jännäristä Pelastukoon ken voi kiittävän arvostelun Suomen Sosialidemokraattiin.

    ”Rhinehartin jännittävän ja hienon romaanin alkuperäinen nimi Pitkä matka takaisin sopii teoksen hengelle ja merkitykselle paremmin kuin suomennoksen tylsä Pelastukoon ken voi”, sanoin Demarissa marraskuun lopulla. ”Romaanissahan kerrotaan, kuinka pienehkö amerikkalaisseurue pakenee purjeveneellä Yhdysvaltain aloittaman ydinsodan kauhuja. Pako alkaa luhistuvan sivilisaation sydämestä ja päättyy jonnekin maailmanreunan taakse… Rhinehartin romaanissa korostetaan sitä konfliktia mikä väistämättä syntyy maailman tuhonneiden suurvaltojen ja muun, sinänsä syyttömän maailman välille… On ehkä liioittelua sanoa Rhinehartin romaania syksyn käännöskirjallisuuden merkkitapaukseksi. Mutta paljon muutakaan ei voi sanoa. Se on merkkitapaus. Voiko seikkailuromaani olla merkittävä?”

    Kirjoituksessani ihmettelin kuka tämä Rhinehart on. Jännityskirjallisuuden vuonna 1980 ilmestyneestä ”raamatusta” häntä ei löytynyt, sillä eihän maineikas Noppamies ollut jännäri. ”Voi olla että Luke Rhinehart on George Cockcroft –nimisen miehen kirjailijanimi”, arvelin Demarin arvostelussa.

    Päätin kirjoitukseni lainaamalla Loposta: ”Tuota Noppamiestä Seppo Loponen piti loistavana teoksena, jolla oli kaikki kulttikirjan ominaisuudet. Hieman samaa makua on tässä uudessakin romaanissa. Se pitää lukea. Kuuluu asiaan lukea hyviä ja vaikuttavia kirjoja. Tänään täällä Suomessa.”

Päällys: Eeva Mehto.

1960-luvun loppupuolella Luke Rhinehart työskenteli psykiatrina New Yorkissa ja oli kyllästynyt työhönsä ja elämäänsä, aloittaa Emmanuel Carrère esseensä. Asiakkaiden väkivaltaiset pakkomielteet tuntuivat yhdentekeviltä. Mene ja tapa vaimosi, jos siltä tuntuu, Rhinehart olisi halunnut sanoa asiakkaalleen. Jos haluat raiskata ja tappaa pikkutytön, siitä vaan, kunhan et rasita minua fantasioillasi.

    Rhinehart ihaili psykiatrikollegansa kaunista vaimoa Arlenea. Hänen teki mieli, mutta hän ei uskaltanut. Sitten hän päätti heittää noppaa. Jos tulee joku silmäluku kakkosesta kuutoseen, pesen hampaani, otan pari aspiriinia ja menen nukkumaan vaimoni viereen. Jos tulee ykkönen, menen Arlenen luo ja rakastelen hänen kanssaan.

    Noppa antoi ykkösen. Rhinehart meni Arlenen luokse. Rakasteli tämän kanssa ja palasi kotiin muuttuneena miehenä.

    Myöhemmin hänen poikansa kertoi, että muuan koulukaveri kiusasi häntä. Isä kehoitti poikaa kirjoittamaan paperille kuusi asiaa mitä hän halusi tehdä. Yksi niistä oli kiusaajan pahoinpitely. Sen jälkeen isä neuvoi poikaansa käyttämään noppaa. Jos tulisi ykkönen, hän menisi hakkaamaan kiusaajansa. Niin tapahtui. Kotiin palattuaan poika pyysi nopan itselleen. Hän oli muuttunut, vapautunut.

     Vaimonsa hylkäämä Luke Rhinehart ajautui vähitellen noppansa kanssa yhä syvemmille ja kyseenalaisemmille vesille, vaikka hän olikin löytänyt uudenlaisen vapauden: sattuman tottelemisen. Lopulta hän perusti "Totaalisen satunnaisuuden kokeilukeskuksia" levittääkseen uudenlaista vastakulttuuria. Niistä tuli samanlaisia skandaalimaisia, sivilisaatiota uhkaavia järjestöjä kuin Timothy Learyn narkkariyhteisöt tai Charles Mansonin satanismia ja kommunismia lietsovat ”opintopiirit”.

    Lopulta, niin kuin Carrère kertoo, FBI pidätti Luke Rhinehartin ja tämä vietti 20 vuotta vankimielisairaalassa.

No, tämä oli tositarinan tarina.

    Nykyhetkessä – vaikka Carrèren esseessä ei käy tarkalleen ilmi että minä vuonna, luultavasti 2014 – Carrère sai nopeasti selville, että Luke Rhinehart on Albanyssa, New Yorkissa 15.11.1932 syntyneen George Cockcroftin kirjailijanimi. Netistä löytyi kirjailijan kotisivu ja yhteystiedot. Kirjailija johon Carrère oli ihastunut 16 vuotiaana oli yhä hengissä, ja hänellä oli email-osoite.

    Carrère oli mielikuvissaan ajatellut, että Luke Rhinehart on Carlos Castanadan, William Burroughsin ja Thomas Pynchonin ruumiillistuma, mutta nyt netissä olevassa kuvassa stetsonpäinen Cockcroft vaikutti enemmänkin sarkastisen luisevalta lännenmieheltä.

    Carrère sopi haastattelusta. Hän saapui New Yorkiin. Siellä stetsonpäinen Cockcroft oli vaimonsa Annin kanssa vastassa. He ajoivat vieraansa kanssa Albanyyn perheen hienolle kartanolle.

    Kun Carrère kysyi Cockcroftilta psykiatrin ja psykoanalyytikon ammatista, tämä kertoi olevansa englanninkielen opettaja. Noppamiehen kansiteksissä kyllä kerrottiin, että kirjailija on psykiatri, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Kävi ilmi ettei juuri mikään Luke Rhinehartin ”elämästä” muistuttanut George Cockcroftin perhe-elämää. Annin kanssa hän meni naimisiin 1956 ja parisuhde jatkui yhä sopuisana. Heillä oli kolme poikaa, tavallisia Budweiserista tykkääviä amerikkalaispoikia ruutupaidoissaan. Yksi pojista oli puuseppä, toinen talomaalari. Kolmas poika asui vanhempiensa kanssa, koska sairasti skitsofreniaa.

    Cockcroftit asuivat 1960-luvulla Mallorcalla, missä George opetti amerikkalaisessa koulussa englantia. Siellä hän kirjoitti neljä vuotta Noppamiestä. Elämä Baleaareilla oli 60-luvulla villiä, mutta George ei harrastunut huumeita eikä ollut uskoton.

    Mallorcalla Cockcroft näytti Deiàn kylässä (joka muuten oli mm. englantilaisen runoilijan Robert Gravesin kotikylä) käsikirjoitusta eräälle englantilaiselle kustannustoimittajalle ja tämä innostui. Cockcroft sai kustannussopimuksen ja kirjan filmausoikeudet myytiin heti Paramountille. Näillä rahoilla perhe osti maatilan Albanystä, läheltä Georgen syntymäkotia.

    Emmanuel Carrère hämmästyi kohdatessaan tavallisen ihmisen eikä 1960-luvun vastakulttuurien sekoittamaa kestohippiä. 

Todellisuus näytti paljon arkisemmalta kuin Luke Rhinehartin elämä. ”Mutta mitä minä lopultakaan tiedän todellisuudesta?” Carrère ajatteli Cockcroftin tavattuaan. Kertoiko mies kaiken? Mitäpä jos hän kuitenkin heittää noppaa elämällään?

    Kun Carrère oli palannut Ranskaan, tositarina sai epiloginsa.

    Eräänä päivänä hän sai sähköpostitse uutisen, jossa kerrottiin että Luke Rhinehart on kuollut rauhallisesti ja ilman tuskia. Carrère soitti New Yorkiin esittääkseen Annille surunvalittelut. Ann vastasi puhelimeen. Kuultuaan kuka soittaa, hän sanoi että pyytää Georgen puhelimeen.

    George kertoi, että Luke Rhinehart on kuollut, ei hän. Hän keskittyisi nyt omaan elämäänsä ja karistaisi Rhinehartin harteiltaan lopullisesti.

    Mihin kannattaa uskoa?

    George Cockcroft näytti Albanyssä Carrèrelle englantilaisen gonzo- ja musiikkijournalistin Ben Marshallin dokumentin (Diceworld, 1999), missä toimittaja elää kolme kuukautta noppamiehen elämänohjeella. Siinä haastatellaan myös kirjailijaa itseään, joka stetson päässään saarnaa kuin televisioevankelista: ”Vietät tylsää elämää, orjan elämää, sellaista joka ei tyydytä sinua, mutta siitäkin on olemassa ulospääsy. Tarvitset vain nopan. Anna mennä, antaudu nopalle ja huomaat että elämäsi muuttuu, sinusta tulee jotakin mitä et osannut edes kuvitella.”

    Ehkäpä monet ovat noudattaneet Luke Rhinehartin ohjetta. Antaa sattuman viedä… Noppamiehen väkivaltaisista fantasioista ja niiden toteuttamisesta näkee yhä kopioita jännityskirjallisuudessa. Esimerkiksi ruotsalaisen Stefan Ahnhemin Fabian Risk -romaaneissa Noppamiehen elämänohjeita noudatetaan vastenmielisellä pieteetillä.

    Mitä sitten kävi Seppo Loposen Noppamies-suomennokselle 1970-luvulla? Puhuttiinko siitä kahviloissa ja kodeissa? Tuliko romaanista vuoden tapaus?

    Ei puhuttu eikä tullut. 

    Loponen kertoi syksyllä 1983, että kustantaja (A-lehtien kustannusfirma) ei julkaissut romaania. Kenties sitä pidettiin arveluttavana. Lopulta kustantaja hukkasi käsikirjoituksen joten Loponen ei voinut tarjota sitä muuallekaan. Noppamies suomennettiin "uudestaan" 1995, kustantajana Pikku-idis.

    Tositarinoilla on puolensa. Ne viehättävät lukijaa, koska lukija ei tiedä mikä on totta ja mikä tarua.

Kyösti Salovaara, 2019.
Onneksi fiktio on fiktiota - eikö?

---

Emmanuel Carrère: Who is the real Dice Man? The elusive writer behind the disturbing cult novel. The Guardian, 7.11.2019.

Luke Rhinehart: Pelastukoon ken voi. (Long Voyage Back, 1983.) Suom. Erkki Hakala. WSOY, 1983.

Kyösti Salovaara: Merimatkalla lopun jälkeen. Suomen Sosialidemokraatti, 26.11.1983.

Topi ja Topin poika

[digitaalisen analogia]

Kauko Helovirta on Topi.

On.

    On kaksi todellisuutta: se oikea, konkreettinen ja toinen: sen toisen kuvaus.

    Hypoteettisesti väitän, että digitaalinen todellisuus on konkreettisen analogia tai paremminkin analogiaa, koska kuvaus ei ole koskaan täydellinen. Digitaalinen todellisuus (todellisen todellisuuden kuvaus) eroaa esimerkiksi Vincent van Goghin auringonkukkamaalauksista siinä, että digimaailma muokkaa todellisuutta, osallistuu konkreettisen todellisuuden muutoksen, joten se muuttuu itsekin. Goghin auringonkukat säihkyvät muuttumattomina ja ihanina vuodesta toiseen.

    Tämä kuulostaa saivartelulta.

    ”Ei tule itsenäistä Kataloniaa sen enempää offline kuin online”, varoitti Espanjan pääministeri Pedro Sánchez viime viikolla. Hallitus sääti lain, jonka mukaan Espanjan julkishallinnon serverit pitää sijoittaa EU:n alueelle.

    Säädös tarvittiin, koska Katalonian itsenäisyysliike on yrittänyt luoda virtuaalivaltion, johon liittymällä kansalaiset irrottautuvat Espanjasta. Mallia otettiin Eestin sähköisestä kansalaisuudesta.

    Virtuaalivaltio ja sen virtuaalikansalaisuus on mielenkiintoinen ajatus varjotodellisuudesta. Kuinka konkreettinen se voi olla? Voisiko virtuaalikatalonialla olla virtuaalipoliiseja? Entä sitten virtuaaliverot ja virtuaalieläkkeet? Virtuaalimoottoritiellä olisi mukava huristella Barcelonassa valmistetulla virtuaali-Seatilla.

    Paella kuitenkin pitää syödä lautaselta.

    Sisiliassa mafia pyöritti omaa varjotodellisuuttaan. Mutta sekin perustui konkreettisesti pyssyille ja tikareille.

Kutsu minua.

    ”Kutsu minua Ismaeliksi”, alkaa Herman Melvillen romaani Moby Dick.

    ”Joo, voitte kutsua minua Topiksi”, sanoo Kauko Helovirta monipolvisen monologin alkupuolella Valtion tietokonekeskuksen (VTKK) tuottamassa mainosfilmissä Topi ja Topin poika.

    ”Löysin” mainosfilmin Youtubesta eräänä päivänä kun tarkistin narsistisesti onko netissä sanottu minusta viime aikoina pahaa tai hyvää. Ei ole. Kumma juttu.

    Tein käsikirjoituksen elokuvaaja Kalevi Pihkalan toteuttamaan filmiin vuonna 1988. Diatekniikalla kuvatussa filmissä kerrotaan Topista ja Topin pojasta, jotka perustavat ”raavaan miehen ristoranten” käyttämällä apunaan Valtion tietokonekeskuksen tietopankkeja.

    Elettiin aikaa ennen internetiä ja Googlea.

    Tietopankit ja niiden ohjelmointi eivät kuulunut työtehtäviini VTKK:ssa, mutta koska kirjoittelin kaikenlaista kaikenlaisiin julkaisuihin Timo Korpela ja Kari-Matti Pihkala ”palkkasivat” minut työstämään heidän kehittelemänsä aiheen ja juonen käsikirjoitukseksi. Taustaryhmässä oli myös Seppo Virtanen asiantuntijana.

    Tarinaa kirjoittaessani tiesin, että joviaali Kauko Helovirta puhuu sen mitä kirjoitan. Voitte kutsua minua Topiksi, kirjoitin…

    Noin yhdeksänminuuttinen ”elokuva” tuntui VTKK:n auditoriossa asiakastilaisuudessa esitettynä vähän liian pitkältä vuonna 1988. Nyt netistä kuunneltuna ja katsottuna se on kestänyt ajan rientoa hyvin ja on melkein hauska. Sopii hyvin tämän hetken keskusteluun siitä mitä saa syödä ja mitä ei. Sitä paitsi, ajattelepa jos VTKK:n tietopankeista olisi kasvanut ”google” ennen Googlea.

    Klikkaa: Topi ja Topin poika.

Eräänlaista ohjelmakoodia tämäkin.

Elettiin aikaa.

    Elettiin aikaa ennen internetiä. VTKK:n tietopankeista löytyi jo silloin valtavasti julkisen vallan keräämiä tietoja, mutta niiden hakemisesta piti maksaa jos ei maltaita niin markkoja kuitenkin. Jokainen haku hinnoiteltiin sen mukaan kuinka paljon keskuskoneen sisäistä tehoa tarvittiin haun toteuttamiseen. Reaalisekunnissa oli monta virtuaalisekuntia. Sitä ihminen ei tajunnut.

    Muutamaa vuotta myöhemmin näpyttelin pari Kalevi Sorsan esseekokoelmaa kotona Soukanrannassa. Sorsa kutsui minua kirjojensa tuottajaksi, kovaksi piiskuriksi ja viimeistelijäksi. Ensimmäisen kokoelman Paikallisjunalla Eurooppaan (1991) näpyttelin sähkökirjoituskoneella. Teoksen nimen ”varastin” Paul Therouxin matkakirjasta Paikallisjunalla Patagoniaan.

    Jälkimmäisen teoksen, Uusi itsenäisyys (1992) kirjoitin ensimmäisellä mikrotietokoneellani. Se oli Olivetti. Käytin VTKK:ssa valmistettua tekstinkäsittelyohjelmaa Tekoa. Se oli toteutettu FAS-ohjelmointikielellä. Teko oli mainio teksturi, "parempi" kuin moni muu senaikainen. Sen oikeinkirjoitustarkastus oli tuohon aikaan ennen kokematonta.

    Tekolla kirjoitettua esseekokoelmaa ei kuitenkaan voinut sellaisenaan lähettää Otavaan, joten muunsin FAS-tiedostot WP-tiedostoiksi "korpulle". Niin ne kelpasivat sähköisessä muodossa Otavalle.

    Halusin sijoittaa yhden esseen alkuun sitaatin Suomen hallitusmuodosta. Laiskana miehenä en viitsinyt lähteä kirjastoon vaan kysyin tietopalvelun ”pojilta” saisinko ”tiskin alta” ilmaiseksi pätkän hallitusmuotoa heidän tietopankeistaan.

    Kyllä sain.

    Muotovirhe lienee vanhentunut eikä käytettyä CPU-aikaa minulta enää karhuta, vaikka eihän tuota tiedä, koska Kalevi Sorsan kirjaa Uusi itsenäisyys saa yhä lainata kirjastoista ja ostaa divareista. Jotkut asiat vanhenevat, toiset eivät koskaan.
    Kerran sanottu on aina

Toista on.

    Toista on vuonna 2019.

    Matti Utelias-Virtanen käy lukiota Helsingin laitamilla, ei kovin kaukana mistään.

    Hän halusi kirjoittaa esseen Karl Marxista.

    Matti googletti ”Karl Marx”.

    Hakukone antoi 35 100 000 osumaa. Se kesti 0,56 sekuntia eikä maksanut mitään. Matti oli täpinöissään. Kuinka helppoa, kuinka ilmaisen ihanaa tämä onkaan, hän huokaili, ei kaukana juuri mistään.

    Sitten Matti ryhtyi laskemaan ja miettimään aikataulua. Essee pitäisi saada valmiiksi jouluun mennessä. Jos käytän jokaisen osuman tsekkaamiseen minuutin, minulta menee 35 100 000 minuuttia tähän, mutta sitten hallitsen Marxini kaikilta puolin, Matti ajatteli.

    Matti suunnitteli aikataulua. Tähän menee, hetkinen, jos teen 40 tuntisia viikkoja 281 vuotta! Hemmetti!

    Matti Utelias-Virtanen kalpeni. Hän tajusi että virtuaalinen maailma on pullollaan ilmaista tietoa, jota on mahdoton käyttää.

    Matti kirjoitti uuden haun: ”Marilyn Monroe”.

    71 100 000 osumaa. Matti katselee Marilynin kuvia jossakin ei kovin kaukana mistään.

Ah, Marilyn!

Kerro.

    ”Kerro mitä uutta tietokonesysteemi luo!”

    Suunnilleen tällainen tehtävä annettiin systeeminsuunnittelukurssilla VTKK:ssa 1970-luvun alkupuolella.

    Vastasin, että tietokoneohjelma ei luo mitään uutta; se kuvaa vain ja ainoastaan jo olemassaolevaa todellisuutta. Kurssia veti karismaattinen koulutuspäällikkö, joka ei pitänyt vastauksestani. "Vai että tietokonesysteemit eivät luo mitään uutta?"

    Olen yhä samaa mieltä. Makkaratehtaassa käytetään robotteja ja ohjelmistoja ja ties mitä, mutta lenkkimakkara on sellaista konkreettista uutta mihin tietokone eikä ohjelma pysty koskaan – ei edes virtuaalisessa Kataloniassa.

    Tämä johtuu ohjelmointikielistä, algoritmeista. Ne ovat kuvaus, eivät itse asia.

    ”Kun kielen pitäisi ilmaista jotakin sellaista, jota ei ole koskaan ennen sanottu”, mietti Martin Heidegger, ”kaikki riippuu siitä luovuttaako kieli siihen sopivan sanan vai ei.”

    Vain niitä sanoja voi käyttää, jotka ovat olemassa. Vain sellaisia sanoja on olemassa, jotka kuvaavat nykyhetkeä ja mennyttä, mutta eivät koskaan sitä mitä ei vielä ole.

    "Sitten kun tietokoneet ymmärtävät luonnollista kieltä”, sanoi puolestaan Roger C. Schank kirjassaan Tekoälyn mahdollisuudet (1984, suomeksi 1987), ”niiden käyttäjien ei enää tarvitse hallita tietotekniikan perustaitoja eikä opetella ainoatakaan ohjelmointikieltä.”

    Eivät ymmärrä vieläkään.

    Suomessa on huutava pula ohjelmoijista. 2000-luvun alussa it-firmoissa hoettiin ettei Suomessa kannata kirjoittaa ohjelmia: ”koodarit” ja ohjelmat ostettiin ulkomailta halvemmalla kuin Suomesta.

    Tämä ajatus oli harhaa. Ohjelmointi on todellisuuden kuvaamista kielellä, joka pitää osata. Mutta kun osaa yhden kielen, osaa toisenkin. Suomalaista todellisuutta ei kuitenkaan voi ulkoistaa eikä ostaa alihankkijalta.

    Tiistaina kuluvalla viikolla noin satakunta it-alan ammattilaista, suurin osa nyt eläkkeellä, kokoontui Tiedon pääkonttorille Espoon Keilaniemeen muistelemaan VTKK:ssa kehitetyn FAS-ohjelmointikielen 50-vuotista historiaa. Tuo kieli kehitettiin hallinnolliseen tietojenkäsittelyyn sopivaksi 1970-luvun taitteessa. Muutama vuosi sitten FAS-kielisellä ohjelmistolla tulostettiin yhä verottajan lähettämät verokaavakkeet kansalaisille, konkreettisesti paperilla.

    Noin satakunta FAS-ammattilaista katseli Tiedon kahvilan ikkunoiden edessä väikkyvää merta ja toisiaan, koska he tajusivat että kieli on todellisuuden analogiaa, ei itse todellisuus, ei nakit ja muusi vaikka joskus spaghettikoodiin olivatkin törmänneet.

    Minut opetettiin kirjoittamaan FAS-ohjelmia VTKK:ssa vuonna 1972. Edellisenä kesänä kirjoittelin pieniä FORTRAN-aliohjelmia ”Kutsetin” paperitehtaan vintillä Kotkassa.

    Silloin, kesällä 1972 olin 25 vuotias. Paljon oli edessä, vähän takana ja luulin tietäväni, että (ohjelmointi)kieli kuvaa konkreettista todellisuutta, mutta ei luo uutta, ei mitään semmoista mitä ihminen ei periaatteessa voisi itsekin tehdä.

    ”Se parhaiten nauraa, joka tietopankkeja käyttää”, päätti Kauko ”Topi” Helovirta enteellisesti monologinsa vuonna 1988.

Berliinin muuri kaatui 30 vuotta sitten.