25 haukkaa

 [ja 5 härkää]

Kyösti Salovaara, 2026.

Antikvaarikauppiaiden kirjakatu Cuesta de Moyano, Madrid.

Ulkopuolelta katsottuna hänen touhunsa näytti varmaankin maaniselta, ikään kuin hän olisi hermoromahduksen partaalla, ja niin hän ehkä olikin.

- Stefan Ahnhem: Sukupolvi nolla. 2025.

P alaan lauseen alkuun. Siinä se seisoo. Sanoja peräkkäin.

    Opimme vähitellen. Sanat eivät ole tarkkoja, yksikäsitteisiä. Mutta eivät kuvatkaan ole.

    Optimisti toivoo, että sana on niin kuin se kirjoitetaan. Pessimisti pelkää, että juuri niin, niinhän se ei ole.

    Sanan läpi näkyy todellisuus. Kirjat ovat sanoja pullollaan.

M uistan erään filosofisen pohdiskelun Aku Ankka –lehdestä. Muistan koska luin lehteä satunnaisesti, silloin tällöin, hyvin harvoin.

    Miksi lintu laulaa? lehdessä kysyttiin.

    Ehkä se itkee, ehkä se nauraa, kuului vastaus.

    Tai ehkä se muuten vaan laulaa.

M iksi presidentti Donald Trump vaahtoaa?

    Johtuuko se sanoista, joilla sanotaan enemmän kuin mihin niistä on? Vai todellisuudesta, johon sanat eivät pysty?

    Amerikka on iso, mutta sanana ”valhe”, kirjoitti Buenos Airesissa syntynyt ja Madridissa asuva kirjailija Martín Caparrós muutama päivä sitten El País -lehden kolumnissaan.

M e valehtelemme itsellemme koko ajan, koska viisisataa vuotta sitten eräs hyvin kasvatettu mies valehteli. Tai heitä oli kaksi, Caparrós kertoo.

    Nuorempi miehistä, Firenzen tienoilla v. 1454 syntynyt Amerigo Vespucci kirjoitteli 1500-luvun alussa kiehtovasti omista ja Kolumbuksen tutkimusmatkoista. Hän kirjoitti Kolumbuksen löytämästä mantereesta niin hienosti, että saksalais-ranskalainen kartografi, ensimmäinen maapallon kartan laatinut Martin Waldseemüller nimesi uuden mantereen Amerigon mukaan. Ja eurooppalaiset ihastuivat Amerikka-nimeen, vaikka espanjalaiset puhuivat pitkään Uudesta Intiasta.

    Kaksi miestä valehteli, ja kun valhetta toistaa riittävän monta kertaa siitä tulee totuus. Tai eihän se valhe ollut, faktisesti, koska uudella mantereella ei ollut nimeä, jota olisi voinut käyttää. Tai kukaan ei kysynyt ihmisiltä jotka siellä asuivat.

    Ei ole varmaa kävikö Amerigo Vespucci koskaan Amerikassa, mutta hän osasi kirjoittaa. Se riittää – joskus. Sanoista syntyy maaginen tosi.

    Martín Caparróksen mielestä häneltä itseltään ja hänen kaltaisiltaan ”varastettiin” koko manner viimeistään silloin kun englantilaiset siirtokunnat julistivat itsensä itsenäiseksi ja antoivat maalleen nimen Amerikan Yhdysvallat. Sen jälkeen Amerikka tarkoitti Yhdysvaltoja eikä oikeastaan lainkaan Argentiinaa ja muita mantereen eteläisiä valtioita. Keitä argentiinalaiset olivatkaan?

    Caparrós kirjoittaa salaa humoristisesti. Niin ymmärrän, luulen.

    Tietysti hän oikeassa. Jokainen meistä tietää, mitä ”amerikkalainen unelma” tarkoittaa ja millaisia ovat ”amerikanraudat”. Unelmat eivät todellakaan ole argentiinalaisia eivät amerikanraudat brasilialaisia.

    Espanjalainen ja espanjankielinen huumori on joskus groteskia. Toisella tavalla älykästä kuin vaikkapa englantilainen

J os kaksi miestä kauan sitten saavutti ”valehtelemalla” näin paljon, mitä kolmas herra nyt sitten yrittää? Pannako paremmaksi?

    Kun Donald Trump ryhtyi kaavailemaan Grönlannin haltuunottoa, kaikkialla kauhistuttiin. Mutta oliko hän oikeastaan uudella asialla?

    Grönlanti-keskustelussa ei yksikään toimittaja muistanut tanskalaista Vallan linnake -sarjaa, jonka neljäs tuotantokausi kertoi melkein samanlaisen tarinan kuin mihin Trumpin narratiivi nyt perustuu.

    Muutama päivä sitten Vallan linnakkeen luoja ja käsikirjoittaja Adam Price muisteli The Guardianissa sarjan neljättä tuotantokautta vuodelta 2022. Siinä Grönlanti oli pääosassa. Sieltä oli löytynyt öljyä, joka aiheutti kansainvälisen sotkun. Mukana kiistelemässä öljystä olivat tanskalaiset, saaren oma väki itsenäisyyspyrkimyksineen, luonnonsuojelijat ja ennen kaikkea kanadalainen öljy-yhtiö, jota luultiin venäläisten bulvaaniksi, mutta joka paljastui lopulta kiinalaisten hankkeeksi vallata Grönlanti.

    Oliko Trump ihan asialinjalla väittäessään, että Grönlanti ajautuu Kiinan ja Venäjän syliin ellei Amerikka puutu asioihin?

    Price toki kauhistelee Trumpin aikeita ja toteaa, että hänelle olisi naurettu, jos hän olisi sijoittanut USA:n presidentin valtaamaan Grönlantia Vallan linnakkeen neljännellä tuotantokaudella.

    Mutta ehkä viides tuotantokausi, jota ei tarvitse filmata, paljastaa fiktion vahvan otteen elämästämme ja sanoista, joiden totuutta emme tiedä.

Kyösti Salovaara, 2026.

Madridissa kävellessään tajuaa, että kaupunki ei ole tasainen vaan rykelmä mäkiä, joita noustaan ylös ja laskeudutaan alas.

    Kaupungin keskusta sijaitsee oikeastaan kahdella mäellä.

    Lännen puolella on keskusta kuninkaanlinnoineen, oopperoineen ja vanhan kaupungin kapeine katuineen. Idän puolelle on suurenmoinen Retiron puisto ravintoloineen ja puistokäytävineen.

    Mäkien väliin jää komea puistobulevardi Paseo del Prado, jonka eteläpäässä sijaitsee Madridin päärautatieasema ja modernin taiteen museo, ja jonka varrelta löytyvät kaupungin kuuluisat museot Prado, CaixaForum ja Thyssen-Bornemisza.

    Paseo del Pradon ja Retiron välissä, kadun eteläpäässä sijaitsee viime vuonna sadatta vuottaan juhlinut 200 metrin mittainen antikvaarien ja vanhojen kirjojen kauppiaitten Cuesta de Moyana. Kirjakojut ja kävelykadulle esille pannut kirjatiskit ovat avoinna vuoden jokaisen päivänä. Myös viime lauantaina, jolloin lämpötila Retirolla keskipäivän aikaan oli 5 astetta.

    Mutta kirjat!

    Päällisin puolin silmäiltynä suuri osa espanjankielisistä kirjoista on tietokirjoja kaikenlaisista asioista.

    Kirjat ovat täynnä sanoja ja lauseita.

    Niistäkö totuuden löytää, jos riittävästi sanoja lukee?

J os lähtee autolla Malagásta Madridiin, noin 550 kilometrin reitti kulkee Granadan ja Jaénin kaupunkien ohi Valdepeñasin viinikaupungin vieritse La Manchan tasangot halkaisten Madridiin.

    Viime perjantaina suhteellisen hyvässä kelissä laskimme matkan varrelta 25 haukkaa ja viisi Veterano-härkää. Linnut olivat haara-, tuuli- ja hiirihaukkoja. Granadan ja Jaénin seuduilla tien varsia ja mäkien rinteitä peittävät loputtomat oliivipuulehdot. Niillä main haukkoja ei juuri näkynyt, mutta kun päästiin Castilla-La Manchan avarille peltoaukeamille, haukkoja oli runsaasti, haarahaukat ilmassa lekotellen ja hiirihaukat aitojen päällä saalista vaanien.

    Vuonna 1956 graafikko Manolo Prieto suunnitteli Osborne-yhtiölle sen Veterano Jerez brandyn ikoniseksi tunnukseksi tien varsille rakennettavat peltiset härkäsilhuetit. Tänään näitä härkiä on jäljellä (Wikipedian mukaan) 92. Suurin osa niistä sijaitsee Andalusian, Castilla-La Manchan ja Castile y Leónin alueilla.

    Perjantaina bongasimme 5 härkää!

J aarittelen. Olen siis olemassa.

    Fiktion ja toden välissä on sanoja, jotka ovat totta ja valhetta, mutta jotta en liioittelisi korjaan: sanat ovat ”totta” ja ”valhetta”.

    Onko Amerikka sanana joutunut myrskyn silmään?

    Presidentti Trump on ainakin herättänyt kaikki maailman antiamerikkalaiset toimittajat, tutkijat ja poliitikot vannomaan ettei ”amerikkalaista unelmaa” ole enää olemassa, jos koskaan on ollutkaan. Yksi ja toinen ”erkkituomioja” nousee piilostaan julkisuuteen viisastelemaan ettei Amerikka eikä Nato ole Suomen ystävä.

    Sanokaa minun sanoneen: Suomessa monet maan alle piiloutuneet voimat odottavat vesi kielellä sitä hetkeä, kun taas päästään YYA-henkiseen Venäjä-kumppanuuteen.

    Maailma muuttuu niin kuin Martín Caparrós vihjaa: Kolmas mies jatkaa kahden valehtelijan aloittamaa Amerikka-nimen väärinkäyttöä ja sillä on seurauksensa.

    Sääli Amerikkaa!

    Antiamerikkalaisten kuoron unisonossa en laula.

Kyösti Salovaara, 2026.

Veterano-härkä maisemassaan. Castilla-La Mancha.

Valon varjot

[harmaita ja pikimustia]

Kyösti Salovaara, 2026.

Murheeseen laskee Misericordian aurinko

aina ja aina, en saa sitä silmistäni.

Mutta se on aurinko, puut tuntevat sen, lehdet

hetkessä puhkeavat heleät, keveät

kuin lapsen nauru...

- Eeva-Liisa Manner kokoelmassa Fahrenheit 121, 1968.

K irkkaita päiviä Välimeren rannalla. Varjot eivät ole pitkiä, mutta vahvoja.

    Aurinkoisessa tyynessä paikassa tarkenee t-paidassa. Sitten taivas menee pilveen, tuuli yltyy, on viileää. Harry-niminen matalapaine kiertää Iberian niemeä. Rankkoja sateita, kiivaita tuulia. Korkeita laineita eri puolilla niemimaata.

    Monet ravintolat ovat talvilomalla. Toiset, tututkin paikat kutsuvat lounaalle aurinkoiselle terassille.

    Tuttu ja outo, valot ja varjot: siinäkö arkielämän koko kuva?

I hmisellä on ristiin käyviä haluja. Outo kiehtoo. Tuttu vetää puoleensa. Elämän askareista tulee ikiomia rituaaleja, joista ulkopuolinen ei tiedä eikä kuule.

    Kun ajan Málagan kehätietä, itään tai länteen, moottoritie sukeltaa Churrianan tunneliin.

    Se on yksi tunneli monien joukossa, mutta Churrianan tunnelissa muistan aina, että Eeva-Liisa Manner asui sen lähellä Churrianassa. Manner rakasti ja vihasi elämäänsä Churrianan rinteillä. ”Puoli vuotta kovassa valossa, ja silti / he elävät syvällä varjossa, se näkyy kasvoista”, Manner kirjoittaa vuoristokylien naisista, ”kivettyneistä ilmeistä, jyrkistä poskipäistä, / joiden yli iho on pingottunut tummana ja kuivana… Elämä on alituista varuillaanoloa / täällä missä se on hyvin köyhää: / kulunut maa, valon ja vuohien kaluama.”

    ”Olin parilla lomamatkalla käynyt Churrianassa Eeva-Liisaa tapaamassa”, muisteli Jarl Hellemann, kustantaja Tammessa ja Mannerin ystävä, teoksessaan Lukemisen alkeet (Otava, 1996), ”mutta en oikein koskaan pystynyt näkemään paikkaa hänen silmillään… kylä oli mielestäni kuin mikä tahansa unelias, hieman rappeutunut espanjalainen esikaupunkialue. Hänen katunsa Castillo laskeutui porrastettuna loivasti alakylään johtavalle tielle. Talo numero 6, valkoiseksi rapattu yksikerroksinen talonpätkä, oli kylki kyljessä neljän viiden muun kanssa korkealla rinteellä, jonka juurella aukeni Málagan lentokenttään päättyvä alanko. Etäällä näkyi lentokoneiden siipien välke, ja silloin tällöin rauhan rikkoi jarruttavien moottorien melu. Villiintyneen puutarhan takana oli korkea valkoinen muuri, jonka yli kylän naiset tyhjensivät likaämpärinsä. Lapsia ja kissoja vilisi joka paikassa.”

    Elämän varjot pimensivät vuoristopolut ja Mannerin mielentilan.

M itä kirkkaampi valo, sen jyrkempi varjo.

    Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Ernest Hemingwayn läpimurtoromaanin Ja aurinko nousee julkaisemisesta. 1925-1926 olivat Yhdysvaltain kirjallisuuden huippuvuosia. Edellisenä vuonna F. Scott Fitzgerald julkaisi romaaninsa The Great Gatsby (Kultahattu), jota on pidetty parhaana 1900-luvun amerikkalaisena romaanina.

    Jostakin syystä Hemingwayn romaanit ovat jääneet minulle etäiseksi. Kenties pidän enemmän hänen novelleistaan. Niin tai näin, Ja aurinko nousee herkistää ja ihastuttaa Hemingwayn romaaneista voimakkaimmin. Romaanin kirjoittamisen vaiheessa hänen elämänsä varjot olivat vielä harmaita ja sävyjä täynnä.

    Hemingwayn jälkiä löytyy Espanjasta melkein kaikkialta, niin Andalusiasta kuin Madridista ja pohjoisen Pamplonasta, Baskimaan lähettyviltä.

    Ernest Hemingway matkusti Espanjaan kesällä 1924 ja päätyi Pamplonaan seuranaan Donald Odgen Stewart, Bob McAlmon ja John Dos Passos. Fiestaa vietettiin viinin, brandyn ja härkien seurassa. Chicago Tribune kommentoi miekkosten fiestaa värikkäästi:

    ”Madrid, heinäkuun 28. (1924) – Donald Odgen Stewartia ja Ernest Hemingwaytä, kahta amerikkalaista kirjailijaa, puski härkä Pamplonan härkätaisteluareenalla, missä he olivat seuraamassa fiestaa. Herra Stewartilta katkesi kaksi kylkiluuta ja herra Hemingway sai ruhjevammoja. Molemmat säilyivät hengissä.

    Herra Stewart, Hemingway, John Dos Passos ja Robert McAlmon, Pariisissa asuvia amerikkalaisia kirjailijoita kaikki, olivat tulleet Pamplonaan Espanjaan katselemaan perinnäistä juhlintaa. Pamplonassa on tapana sulkea sivukadut ja ajaa kunkin päivän taisteluihin osallistuvat härät pääkatua pitkin areenalle enimpien kaupunkilaisten juostessa edellä. Myöhemmin päästetään areenalle härkä, jonka sarvet ovat kääreissä, ja sitten toreadorit leikkivät härän kanssa pukkihyppyä ja naattaa.

    Pamplonassa sisältyy miehuudensaavuttamisseremonioihin se, että on ollut kääresarvisen härän heiteltävänä. Herrat Stewart ja Hemingway osallistuivat ensimäisenä päivänä leikkiin menestyksellisesti, mutta toisena päivänä härkä paiskoi Stewartia.”

    Näistä, näistäkin kokemuksista syntyi Hemingwayn mestariteos.

Kyösti Salovaara, 2026.

N yt, tammikuussa 2026 seisomme roomalaisen kylpylän raunioilla Torreblancan rinteellä Fuengirolassa. Jalkojen alle jää monen ”sivilisaation” varjot; roomalaisten jälkeen seudulle tulivat visigootit, sitten muslimit ja lopulta kristityt. Torreblancan rinnettä ei ole kaivettu kokonaan auki. Kenties maanpinnan alta löytyy lisää pohjoisesta tulleiden ”valloittajien” jälkiä.

    Sivilisaatioiden aikakaudet ovat pitkiä. Muslimien valtakausi kesti Espanjan niemellä noin 700 vuotta. Yhden ihmisen elämänkäsitys ei riitä tuollaisten aikakausien ymmärtämiseen. Ihminen, yksilö, näkee historian vain hetkellisenä välähdyksenä, ikään kuin ovenraosta tai avaimen reiästä.

    Seisoessamme roomalaisen kylpylän raunioille, sormeni painaa vahingossa puhelimen näyttöä. Kännykkä ottaa kuvan, jossa varjomme lankeavat historian ikiaikaisten varjojen päälle. Mikään ei pysy, kaikesta jää jälki. Aine ei katoa. Se muuttaa muotoaan. Tulee toiseksi.

M uutama päivä sitten, sunnuntai-iltana kohtalokas junaturma Adamuzin kaupungin lähellä, noin neljänkymmenen kilometrin päässä Córdoban kaupungista. Kaksi luotijunaa suistui raiteiltaan kohdatessaan toisensa Adamuzissa.  Tällä hetkellä on tiedossa 43 kuollutta, yli sata loukkaantunutta.

    Tiistaina istumme aurinkoisella terassilla Marbellassa Puerto Banúksen satamaraitilla. Oluttuoppi maksaa yhtä paljon kuin Helsingin parhailla paikoilla. Tammikuussa turisteja on vähemmän, mutta loistoautoja riittää loistoristeilijöiden satamaan. Drinkin hinta korreloi ultrakomeiden jahtien hintojen kanssa.

    Sataman reunalla liput liehuvat puolitangossa. Adamuzin onnettomuuden jälkeen Espanjassa vietetään kolmen päivän suruaikaa. Vaikka valoa riittää, surun varjoa ei pääse pakoon.

Mutta ihminen näkee peilistä vain itsensä.

Kyösti Salovaara, 2026.

Puerto Banús, Marbella.

K un poikkeaa Espanjan moottoriteiltä, kohtaa maaseudulla, ei aina kovin kaukana kaupungeista, tien varteen rakennettuja suurehkoja ravintoloita. Arkipäivänä niiden ohi ajaessaan ihmettelee, miten nuo kannattavat, kuka siellä oikeastaan käy syömässä vai käykö kukaan. Usein niiden nimessä on historiaan viittaava ”venta”, vähän kuin kestikievari Suomessa.

    Mutta viikonloppuisin ravintolat täyttyvät. Perheet tuttavineen saapuvat tienvarsiravintoloihin. Autot täyttävät parkkipaikat, ja ravintolan sisällä keskustelun volyymi vyöryy nurkasta nurkkaan.

    Yleensä nuo ravintolat tulee ohitetuksi. Olisi kiva käydä… mutta, entä jos ei mahdu sisään. Ehkä pitäisi varata pöytä etukäteen.

    Viime sunnuntaina ajoimme erääseen tienvarsiravintolaan. Sen nimi oli jotain "Kievari el Cordobés”, kenties tunnetun härkätaistelijan mukaan. Toiseen suuntaan olisi päässyt Rondaan, toiseen mm. Málagaan.

    Onni oli mukanamme, saimme pienen pöydän baaritiskin vierestä. Kohta ravintolan ovella oli taas pitkä jono pöytää odottavia.

    Hetki espanjalaisessa ”kansanravintolassa” oli terapeuttinen. Perinteinen sapuska maittoi, oli kohtuullista hinnaltaan. Mielen varjo kaikkosivat, ulkona pilvet menivät auringon eteen, mutta sisällä tuntui lämpimältä. Entinen koulurakennus, joka sitä aiemmin oli ollut kappeli, pulppusi puhetta ja niiden monia sävyjä eikä ohikulkijan kannattanut edes yrittää ymmärtää mistä kaikesta puhuttiin.

    Ihminen ei saa kiinni varjoaan vaikka kuinka yrittäisi.

Kyösti Salovaara, 2026.

"El Cordobés".

Unelmilla ei ole siipiä

[vaan taulukoukku]

Kyösti Salovaara, 2026.

Kommunistit halveksivat salata mielipiteitään ja aikomuksiaan. He selittävät avoimesti, että heidän päämääränsä voidaan saavuttaa ainoastaan väkivaltaisesti kumoamalla koko tähänastinen yhteiskuntajärjestys. Vaviskoot vallassaolevat luokat kommunistisen vallankumouksen koitteessa. Proletaareilla ei siinä ole muuta menetettävää kuin kahleensa. Heillä on maailma voitettavana. Kaikkien maiden työtätekevät, liittykää yhteen!

- Karl Marx ja Friedrich Engels, 1848.

Vapautta voi kunnolla hyödyntää vain autonominen henkilö. Siksi vasta autonomia antaa vapaudelle täyden merkityksen hyvän elämän tärkeänä osatekijänä. Autonomia tuottaa yksilölle kyvyn käyttää tai hyödyntää vapauttaan omaehtoisen elämän rakentamiseen… julkisen sektorin tehtävänä on taata yksilöille potentiaali rakentaa omaehtoista elämää eli turvata kasvaminen autonomiseksi yksilöksi.

- Rurik Holm, 2017.

Tärkeää ei ole perille pääseminen, koska perille ei voida päästä, vaan tärkeää on suunta, pyrkimys, liikkeelläolo.

- Mauno Koivisto, 1971.

J oskus.

    Joskus jotakin jää ajattelematta.

    Joskus kaikkea ei sanota.

    Toisinaan se mitä ei sanota, kertoo enemmän kuin sanottu.

    Mutta yleensä kaikkea ei voi sanoa, koska maailma on rannaton.

    Täytyy tyytyä vähempään.

    Joskus meri jäätyy.

    Joskus jää sulaa, niin kuin unelmat, arkipäivä ja jäätelö keittiön pöydällä.

    Joskus. Toisinaan. Aina.

E n ole filosofi, mutta olen.

    Viime viikolla puhuttiin utopioista. Siitä kuinka vaarallisia ne ovat jos toteutuvat. Onneksi eivät.

    Mutta jos utopian ottaa yrityksenä löytää perille, siihen voi suhtautua myönteisesti, koska aina kannattaa etsiä tietä. Niin kuin Mauno Koivisto kirjoitti: perille ei pääse, mutta liike on silti tärkeää.

    Madridissa ilmestyvä El País -lehti haastatteli muutama päivä sitten saksalaista huippufilosofia, nuorehkoa Peter Neumannia, joka kirjoittaa myös runoja. Neumann sanoi, että vaikka utopia ei koskaan toteudu, se houkuttelee ajattelemaan uudella tavalla. Utopian epäonnistuessa saavutetaan jotakin muuta, jopa hyvää. Utopiaa tavoitellessa yhteiskunta parantaa juoksuaan. Toki joskus väärään suuntaan, kohti suden suuta.

    Alussa lainasin Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kirjoittamaa Kommunistisen puolueen manifestia. Sen viimeisessä kappaleessa luvataan maailman työväelle kahleista vapautumista väkivallan avulla.

    Onneksemme useimmat Marxin ”perilliset” jättivät väkivaltaisen kumouksen tekemättä tai kesken, niin kuin Suomessa. Venäjällä se vietiin loppuun asti. Ehkäpä Leninin vallankumous jatkuu yhtä Putinin käänteisessä utopiassa.

M utta marxilaisuuden positiivista vaikutusta maailman menoon ei sovi vähätellä. Kuinka paljon pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta kaavoitettiinkaan työväenliikkeen ohjelmissa!

    Kehitys tapahtui kuitenkin dialektisesti.

    Monien voimien ja vastavoimien ”kamppailujen” tuloksena meillä on Pohjoismaissa maailman ”parhaat” yhteiskunnat, joissa yksilöllä keskimäärin on kaikkea sitä mistä niin työväen- kuin erilaisten valistusliikkeiden ajattelijat aikoinaan unelmoivat.

    Se mitä toteutui, oli laimea version Marxin ja Engelsin utopiasta, mutta toteutuessaan se oli kehitystä parempaan, melkein niin hyvään, että historian liike näytti jo pysähtyvän.

    Vai pysähtyikö se sittenkin?

V iime aikoina on alettu kaivata uusia utopioita.

    Jostakin syystä kukaan kaipaajista ei ole sanallakaan sanonut millaista utopiaa he haluavat, millaisesta unelmasta he puhuvat vaietessaan.

    Voisiko neuvottomuus johtua tehtävän mahdottomuudesta? Siitä ettei ole enää myönteistä utopiaa, joka saisi ihmisjoukot barrikadeille ja uusien lippujen perään. Jäljellä on vain pieniä paranteluja.

    Ota mikä tahansa yhteiskunnallisen elämän, arkipäivän elämän, aineellisen elämän, henkisen elämän todellisuus mietittäväksi, niin on mahdoton julistaa jotain täysin uutta ja vallankumouksellista tavoitetta. Nykyistä yhteiskuntaa kaikkineen kelpaa toki hienosäätää, mutta vallankumouksen fanfaareille ei löydä uudenlaista säveltä tai soundia. Ihmisillä on niin erilaisia haluja ettei niistä synny joukkovoimaa. 

    Negatiiviset utopiat ovat paljon luontevampia nykyhetkessä.

    1970-luvulla luonnonsuojelu eteni Suomessakin huimasti. Merta, jokia ja järviä alettiin puhdistaa määräämällä paperi- ja selluteollisuudelle jätevesien puhdistustavoitteet. Kaupunkien ja kuntien reunoille rakennettiin jätevesien puhdistuslaitokset. Jne. Jne.

    Tällä hetkellä jyrkimmissä utopioissa vaaditaan, että kaikki tehtaat pitää purkaa, kaikki pellot metsittää ja loppujen antaa soistua. Tällainen utopia kuulostaa komealta, mutta kuinka moni ihminen on valmis kumoukseen, jonka seurauksena ns. hyvinvointivaltio puretaan ja tilalle saadaan jotakin missä ihmiselle ei ole sijaa.

JS. 2026.

Lux Helsinki 2026.

J ostakin syystä ihmiset ahdistuvat hyvinvointinsa keskellä.

    Mitä pitäisi saada lisää? Mikä mättää?

    Pitäisikö pyrkiä utopiaan missä kenenkään ei tarvitse tehdä mitään mikä ei ”huvita”? Ja jos niin kävisi, mitä siitä seuraisi?

    Työnjako selittää ja määrittelee yhteiskuntien ja talouksien elämän ja sitä mukaa yksilöiden elämää.

    Marx ja Engels kirjoittivat Saksalaisessa ideologiassaan (jota muuten ei julkaisu heidän eläessään vaan vasta 1930-luvulla), että työnjako aiheuttaa sen että joistakin tulee taiteilijoita ja toisista ei. Toiset maalaavat toisenlaisia tauluja  ja toiset saattaisivat maalata toisenlaisia, mutta heitä ei pidetä taiteilijoina. Joten toiset elävät tauluja maalaamalla ja toisten pitää mennä muuhun työhön. ”Vaikka tiettyjen yhteiskuntasuhteiden vallitessa jokainen yksilö olisi erinomainen taidemaalari”, Marx ja Engels kirjoittivat, ”niin tämä ei lainkaan poistaisi mahdollisuutta, että jokainen olisi myös omintakeinen taidemaalari, joten tässäkin eronteko ’inhimillisen’ ja ’ainoalaatuisen’ työn kesken on sulaa mielettömyyttä.”

    Mistä siis unelmoida? Millaista utopiaa tulisi taidekulttuurin suhteen haaveilla?

    No, Marxin ja Engelsin ajatuksissa kangasti ”anarkistiseltakin” kuulostava kommunistinen yhteiskunta, jossa ei enää olisi työnjakoa taiteilijoiden ja muiden työtätekevien välillä, sillä ”kommunistisessa yhteiskunnassa ei ole taidemaalareita vaan pelkkiä ihmisiä, jotka muun ohessa harjoittavat maalaustaidetta”.

    Saataisiinko suomalainen kulttuuriväki barrikadeille tällaisen utopian tavoittelemiseen? Utopiaan jonka vallitessa ammattimainen taidetyöntekijä on poistettu työelämästä tasa-arvon tähden.

J oulukuun lopulla espanjalainen datajournalisti ja matematiikan tohtori Kiko Llaneras kirjoitti El Paísissa artikkelin otsikolla Maailma ei pahene, se paranee; 44 hyvää tarinaa aloittaaksemme vuosi 2026 optimisesti.

    Llaneras poimi maailmanlaajuisista ja paikallisista tutkimuksista tilastotietoja torjuakseen ihmisten käsityksen, jonka mukaan maailma on taantumassa ja menossa kohti kaaosta, vaikka tiedot maailmasta todistavat, että suunta on koko ajan parempaan.

    Tässä muutama esimerkki.

    Elämme pidempään kuin koskaan aikaisemmin. Vuodesta 2000 globaali elinajan odote on kasvanut seitsemällä vuodella ja on nyt 73 vuotta.

    Vuonna 2000 maapallon väestöstä 36 % kärsi äärimmäisestä köyhyydestä, vuonna 2025 vastaava luku oli 10 %. Kiinassa on nostettu viidessä vuodessa 50 miljoonaa ihmistä pois köyhyydestä.

    Miljoonat ihmiset ovat saaneet vuoden 2000 jälkeen sähkön käyttöönsä.

    Ensimmäisen kerran maailman historiassa sähköä tuotetaan enemmän uusiutuvilla raaka-aineilla kuin hiilellä. Nyt suhde on 34 % uusiutuvilla, 33 % hiilellä.

    Helsingin liikenteessä ei kuollut yhtään ihmistä vuoden aikana!

    Espanjassa juhlittiin demokratiaan siirtymisen 50-vuotispäivää.

    Maailmanlaajuisesti itsemurhat ovat vähentyneet vuodesta 2000 lähtien 50 prosentilla. Espanjassa ne vähentyivät 20 %.

    Aurinkovoiman käyttö on globaalisti lisääntynyt kolminkertaiseksi 7 vuodessa. Nyt aurinkovoimaloiden paneeleja näkyy satelliittikuvissa Badajozista Tiibettiin.

    Pariisilaiset uivat taas Seinessä.

    Maanviljelyn tuottavuus on moninkertaistunut. Maatalous tuottaa 250 % enemmän viljaa verrattuna vuoteen 1961 ja siihen on tarvittu vain 14 % lisää viljelypinta-alaa. Ilman tuottavuuden nousua maapallon metsät ja ekosysteemi olisi tuhoutunut ruoantuotannon takia.

    Sydänkohtauksien kuolettavuus on vähentynyt. Vuonna 1970 jopa 40 % sairaalaan joutuneista kuoli, kun nyt kuolleisuus on 10 %.  Eräs tutkimus kutsuu tätä kehitystä lääketieteen ihmeeksi.

    Lehdestä luettua: Amsterdamissa rakennetaan kanavien reunoille pieniä portaikkoja, jotta kanavaan pudonneet kissat pääsevät takaisin rannalle eivätkä huku.

H uonot uutiset masentavat.

    Joskus hyviäkin on, mutta niitä ei kerrota.

    Elämän ja olemisen äärellisyys ahdistaa.

    Toisaalta jokaisen pitäisi muistaa, ettei prikaatin murheita kannata ottaa harteilleen – ellei satu olemaan prikaatin komentaja.

    Melkein naurattaa ripustaessaan unelmansa seinälle kuin puseron tai pipon.

Kyösti Salovaara, 2026.

Lux Helsinki 2026.

 

Utopian ja dystopian välissä

 [on avoin yhteiskunta]

Kyösti Salovaara, 2017.

Bamassi Traore: Buffle, 2016.
Paavien palatsi, Avignon.

Utopia kuuluu totaalisen yhteiskunnan luonteeseen. Se on ehkä olemassa ”ei-missään”, mutta sitä pidetään sen maailman tosiasioiden vastavoimana, jossa me elämme. Utopia on vaihtoehtona täydellinen ja sen vuoksi väistämättä suljettu yhteiskunta.

- Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan, 1990. Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä, 1991.

Kokemus näyttää osoittavan, että elleivät ihmiset voi taistella oikean asian puolesta, koska tuo oikea asia sai voiton jo aikaisemman sukupolven aikana, he ryhtyvät taistelemaan oikeata asiaa vastaan. He ryhtyvät taisteluun taistelun itsensä takia.

- Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen, 1992. Suom. Heikki Eskelinen. WSOY, 1992.

 V iime sunnuntaina, tammikuun neljäntenä päivänä, Helsingin Sanomien pääkirjoitusaukeama tarjosi harvinaisen monipuolisen katsauksen maailmaan ja Suomen paikkaan siinä.

    Neljässä eri artikkelissa katsottiin kauas ja lähelle, nähtiin yhtäällä arvoja ja kirjattiin toisaalla yhteiskunnan pragmaattisia prosesseja.

    ”Nimetön” pääkirjoittaja otsikoi printtilehdessä, että ”Vanhat lupaukset eivät pidä.” Netissä oltiin raflaavampia: ”Euroopan johtajien perhepotretit eivät tuo rauhaa Ukrainaan.”

    Toisessa pääkirjoituksessa pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio otsikoi, että ”Suomalaisilla on henkilökohtainen valtiosuhde.” Nettiversiossa hänen otsikkonsa haastoi enemmän: ”Suomalaisten henkilökohtainen valtiosuhde saattaa hidastaa talouskasvua.” 

    Pääkirjoitustoimituksen päällikkö Saska Saarikoski aloitti ”jälkipuheensa” otsikolla ”Suomi valvoo ja toimii”.

    Hesarin toimituspäällikkö Jussi Pullinen ”väitti” puolestaan pääkirjoitusaukeaman kolumnissa, että ”Utopioiden puute on jo vaarallista”.

    Ajatuksia heräsi, vastaväitteitäkin.

 P ääkirjoitus katsoi Eurooppaan ja maailmaan. ”Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Euroopalla on takanaan pettymysten vuosi.”  Eurooppa on heikko ja hajanainen. Niinpä pääkirjoitus summasi: ”Kun vuosi vaihtui, Euroopalla ei ollut omaa strategiaa Ukrainan tukemiseksi ja Venäjän uhkaan vastaamiseksi. Halukkaiden koalitio saa aikaan ryhmäpuheluita ja perhepotretteja, muttei oikeudenmukaista rauhaa Ukrainaan.”

    Miksi suomi lamaantuu taloudessaan?

    Paavo Raution mielestä voi erilaisten kyselyjen perusteella päätellä, ”että suomalaiset kiinnittyvät Suomen valtion intresseihin ihan henkilökohtaisesti. Ei uskalla ostaa mitään kallista, kun valtio on velkaantunut."

    Havainto kertoo suomalaisista, joille keskusvalta on tärkeämpää kuin oma elämä. Niinpä Rautio jatkoi johtopäätöksellä: ”Suomalaisten henkilökohtainen valtiosuhde voi olla se valtiovarainministeriön hartaasti etsimä ’tuntematon jarru’, joka hidastaa kulutuksen kasvua ja samalla talouskasvun alkamista.”

    Jälkipuheessaan Saska Saarikoski korosti suomalaisen hallinnon ja viranomaisten suorituskykyä, resilienssiä riittää ja toimeksi uskalletaan panna: ”Suomen vesille ei kannata tulla ankkuria raahaamaan, sen luulisi tulleen tyhmimmällekin merikapteenille selväksi…Joka tapauksessa rivakka operaatio lähetti selvän viestin siitä, että Suomi on hereillä eikä pelkää toimia. Rikkoja saa vastata kysymyksiin ja tekemisistään, mutta tuomiot jaetaan lakien mukaan – mikä vie totta kai oman aikansa.”

 K un kaikki on hyvin niin kaikki on hyvin, eikö vaan?

    Jussi Pullinen oli hieman toista mieltä.

    Hän kirjoitti, että suomalaisilta puuttuu utopioita ja unelmia. ”Dystopioita arvatenkin riittää, mutta utopioista on pulaa. Ja minusta olisi ikävää elää maailmassa, jota hallitaan dystopialla.”

    ”Visiottomuus tarttuu nuoriin”, Pullinen kirjoitti.

    Tästä voi sitten kysyä: mistä se tarttuu? Ei kai kaupungilla kävellessä, baarissa istuessa, junalla matkatessa visiottomuus tartu noin vaan, kuin flunssa.

    Eivätkö visiot ja muut unelmat ja dystopian haamut tule tietoisuuteen ”joukkotiedotuksen” kautta? Sanomalehdet, tv ja netti (ynnä kulttuurin tuotteet kaikissa muodoissaan) kertovat meille, millaisessa maailmassa me elämme; ja kaikensorttinen journalismi ujuttaa meihin kokemuksia ja näkemyksiä sen sijaan, että pienessä elämässämme saisimme maailman kokemuksia suoraan iholle.

    Pullinen käytti kirjoituksessaan sanoja ”utopia” ja ”unelmat” ikään kuin synonyymeinä. ”Utopioiden puute on lopulta vaarallista etenkin nyt, kun sääntöpohjaiset rakenteet muuttuvat ryskyen”, Pulliainen sanoi. ”Ellemme tiedä, millaista maailmaa poliitikot sisimmässään toivovat, emme tiedä, mistä lopulta äänestämme. Visiottomuuteen tyytyminen antaa vallan jonnekin muualle, ja nuoria jo vaivaava lannistuminen leviää.”

    Vika on siis poliitikoissa eikä journalismissa?

    Eikö yksilöiden omilla unelmilla on mitään merkitystä? Eikö nykyajan ihmisellä enää todellakaan ole unelmia? Mistä me muuten tiedämme mitä poliitikot ajattelevat? No tietysti lukemalla lehtiä ja "katselemalla" digitaalista liejua. 

    Eikä media koskaan kerro koko totuutta ja vain sitä! Kuinka usein toimittaja kirjoittaa oman "utopiansa" jonkun toisen suuhun?

Kyösti Salovaara, 2017.

Rotaatiopainokone vuodelta 1883.
Tekniikan kehittyessa sanomat levisivät laajemmalle nopeammin.
Tekniikan museo, Pariisi.

 U topia on problemaattinen ”haave”, koska se pyrkii olemaan lähtökohtaisesti täydellinen vaihtoehto nykyiselle avoimelle, mutta hyvinkin ristiriitaiselle yhteiskuntatodellisuudelle.

    ”Me kaikki olemme varmoja, että jokainen tulisi onnelliseksi unelmiemme kauniissa, täydellisessä yhteiskunnassa. Ja epäilemättä maan päälle laskeutuisi taivas jos me kaikki voisimme rakastaa toisiamme”, kirjoitti K.R. Popper teoksessaan The Open Society and its Enemies (1945). ”Mutta, kuten olen sanonut aikaisemmin, yritys tehdä taivas maan päälle saa poikkeuksetta aikaan helvetin. Se johtaa suvaitsemattomuuteen. Se johtaa uskonnollisiin sotiin ja sielujen pelastamiseen inkvisitiolla. Ja se perustuu, luulen, moraalisten velvollisuuksiemme täydelliseen väärinymmärtämiseen. Meidän velvollisuutemme on auttaa apua tarvitsevia; meitä ei kuitenkaan ole velvoitettu tekemään muita onnelliseksi, koska heidän onnellisuutensa ei riipu meistä, ja koska moinen yritys liian usein merkitsee tunkeutumista niiden ihmisten yksityiselämään joiden suhteen meillä on tuollaisia rakastettavia aikeita. ”

    Utopiassa yksilö ei voi olla yksilö, koska se sotii utopian ideaa vastaan. Utopiassa kaiken pitää olla ylhäältä määrättyä.

    Mutta samalla kun Jussi Pullinen näkee ympärillämme vain pelkkää dystopiaa, hänen havaintonsa on tietyssä mielessä oikea.

    Sillä eihän radikaali ”vihreä” utopia paremmasta maapallosta ole mitään muuta kuin dystopia. Tuossa tulevaisuuden utopiassa ihminen köyhdytetään, pakotetaan palaamaan niukkuuteen ja askeesiin ja ohjataan luopumaan luonnon hyväksikäyttämisestä. Ja kun maailma muutenkin on mullillaan, mistä muusta voisi unelmoida kuin rauhasta - ja sitähän jo koettiin hyvä aika toisen maailmansodan jälkeen.

    Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan!

 S uomalaiset sananlaskut ja sananparret kuvaavat alistumista suurempien voimien myllerrykseen. Ne kertovat jo sinällään ilottomasta dystopiasta. Niin kuin se että ”itku pitkästä ilosta” tai että ”räkänokastakin tulee mies, mutta ei tyhjän naurajasta”.

    Demokratia ei ole täydellinen systeemi, tapa hallita yhteiskuntaa, mutta keskeneräisyys on demokratian idea. Koska se on avoin muutokselle, se ei kahlitse ihmistä utopian vankilaan. Utopiaa olisi paljon helpompi hallita kuin oikuttelevaa demokratiaa, joka ei aina anna kansalaisille parasta mahdollista vastetta. Mutta demokratiassa muutos on sallittua, jopa toivottua.

    Journalisteilla on taipumus vähätellä median valtaa ja kykyä muokata ihmisten maailmankuvaa. Ajatellaan että journalisti vain kopioi sitä mitä kansa haluaa ja miettii. Tietysti perinteinen media kamppailee somemaailman vaikuttajien kanssa. Siellä levitettävän tiedon ja epätiedon laadusta vähät välitetään.

    Mutta eihän kansalla ja ihmisillä ole vain yhtä ajatusta ja mieltä vaan monta, ja ne monta ovat useimmiten hyvinkin ristiriitaisia suhteessa toisiinsa. Jokaisen aikakauden journalismi ratsastaa aallon harjalla ja antaa sitä mitä kuvittelee kansan haluavan.

    Tällä hetkellä ”muodissa” on dystooppinen ajatus ihmisen pahuudesta luonnon tuhoajana.

    Kun lukee esimerkiksi Hesarin kulttuuriosastoa, ymmärtää mitä tarkoitan.

    Esimerkiksi pari päivää sitten lehdessä ”paheksuttiin” Pier Paolo Pasolinin matkakirjaa vuodelta 1959. ”Pasolini matkusti turismiin”, Maaria Ylikankaan moralisoiva kirja-arvostelu otsikoitiin. Ja tietenkin arvostelija osasi toistaa tämän hetken tärkeimmän moraliteetin: ”Lisäksi matkakirjallisuus on hirveässä ristiriidassa ilmastokriisin todellisuuden kanssa.”

    Jussi Pullinen kaipaa unelmia.

    Mutta miten ihminen voi unelmoida, jos media someilmiöineen päivästä toiseen moralisoi hänen arkipäiväisiä haaveita? Jos kaikki sellainen mitä pidämme elämää piristävänä - kuten matkustaminen, autolla ajaminen, lihapullat ja huokeat muotivaatteet - ei sovi tulevaisuuden utopiaan, niin eikö utopia ole jo nyt määritelty dystopiaksi ja päinvastoin? Vaikka maailmanmeno seisauttaminen olisi kuinka järkevää tahansa, niin miksi kukaan tai monikaan ihminen haaveilisi tulevaisuudesta, joka rajoittaa hänen elämäänsä?

    Dystopian kääntöpuolella on utopia; utopian kääntöpuolella on dystopia. Niiden väliin jäävä elintila kapenee päivä päivältä. Se ei tiedä hyvää avoimelle yhteiskunnalle.

Kyösti Salovaara, 2017.

Ndary Lo: Egypte I et II, 2002.
Paavien palatsi, Avignon.

   

Onko Suomi olemassa

 [vai pelkästään ajatus?]

Kyösti Salovaara, 2025.

Suomi 1: Helsinki.

Ajatus sisältää siinä ajatellun asiantilan mahdollisuuden. Mikä on ajateltavissa, on myös mahdollista.

Emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti.

- Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus, 1921. Suom. Heikki Nyman. WSOY, 1971.

Joulupukki on olemassa niin kuin on raha tai Suomi.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 24.12.2025.

 V uoden vaihtuessa saa esittää isoja kysymyksiä. Todennäköisesti niihin löytää pieniä vastauksia.

    Muistaakseni Karl Marx vaati 1800-luvulla filosofeja keskittymään maailman muuttamiseen sen sijaan, että tyytyvät sen selittämiseen. Sittemmin todettiin, ettei filosofeille jää muuta tehtävää kuin kielen analysointi. Ja tänään, vuoden 2025-2026 taitekohdassa, pitää kai hyväksyä, että filosofeista on tullut kummallinen porukka median life style -osastoille. 

    Kielen analysointi ei ole mitätöntä puuhailua. Eihän todellisuutta millään muullakaan tavalla voi tarkastella. Järki ja tunne tulevat ilmi kielessä, ei järkenä eikä tunteina. Kieli välittää ja tulkitsee aivojen käsityksen todellisuudesta.

 O nko kaikki siis käsitteellistä? Myös sukset ja sauvat ja suomalaiset ”pilvenpiirtäjät” ynnä tunturiin paistava aurinko?

    ”Sitten on klassikkokysymys: onko joulupukki olemassa?” kirjoitti ja kysyi kielitieteilijä Janne Saarikivi jouluaattona Helsingin Sanomissa. ”Se on hyvin hämärä keskustelu, jossa tulee ottaa huomioon monenlaisia tajunnan, kulttuurin ja semantiikan tosiseikkoja. Mutta lyhyesti uskoisin, että pukki on olemassa hieman samaan tapaan kuin monet muut abstraktit uskomusolennot, esimerkiksi raha, Suomi tai itse joulu. Siis sikäli kuin niihin uskotaan ja sen mukaan käyttäydytään.”

    Ensi alkuun tuntui pöhköltä verrata joulupukin totuudellisuutta Suomen totuudellisuuteen. Kyllä kai jokainen aikuinen tietää, että Suomi on ja joulupukin kuvitellaan olevan.

    Mutta: onko Suomi sittenkään muuta kuin uskomus Suomeen? Kuvitelma Suomesta?

    Saarikivi jatkoi esseetään leikkisästi: ”Uskomusten valta meihin on kovin vahva. Miljoonat, jotka eivät usko pukkiin, uskovat muihin näkymättömiin ja ehkä myös tylsempiin voimiin, kuten länsimaisiin arvoihin, ihmisoikeuksiin, Suomen kansalliseen tarinaan, vihreään siirtymään, sosialismiin tai feminismiin. Jotkut uskovat jopa itseensä, nuo hoopot!”

Kyösti Salovaara, 2025.

Suomi 2: Kotka.

 O n varsin helppoa luetella ”asioita” ja ”esineitä” ja "instituutioita" ja ”olentoja” ja ”paikkoja”, jotka määrittelevät Suomen. Suomi on helppo ”rajata” pois muusta maailmasta.

    Vai onko sittenkään?

    Jos emme kertoisi sanoilla ja kuvilla millainen Suomi on, niin olisiko sitä olemassa muusta maailmasta irrotettuna entiteettinä? 

    Esitin tietokoneelle kysymyksen: Onko Suomi olemassa?

   ”Kyllä, Suomi on ehdottomasti olemassa”, vastasi Googlen AI. ”Se on itsenäinen parlamentaarinen tasavalta Pohjois-Euroopassa, jolla on oma hallitus, väestö (noin 5,6 miljoonaa ihmistä), ja joka on tunnettu järvistään, metsistään, teknologiastaan ja kulttuuristaan, ja se on ollut itsenäinen vuodesta 1917 lähtien, vaikka verkossa onkin ollut outo teoria, joka väittää toisin.”  

    Salaliittoteorioista en tiedä, mutta kielifilosofi tarkastelee Suomen - ja joulupukin - olemassaoloa hienostuneemmin kuin tekoälykone, joka vastaa mahdollisimman sovinnaisesti. Toki meidän kannattaa hyväksyä tekoälyn vastaus pragmaattisena realiteettina. Mitä siitäkään tulisi, jos heittäytyisimme filosofien purteen emmekä uskoisi sen enempää poliitikkoihin kuin poliisiin?

 M utta, mutta ja mutta!

    Joidenkin mielestä raha on vain eräs pyramidihuijaus. Raha on olemassa koska sen uskotaan olevan olemassa. Mutta kun usko on vahvaa ja ihmisten ja instituutioiden välinen sopimus rahan olemuksesta, ja siitä mitä se ”mittaa”, pitää ja kestää vuosien vaihtumisen, raha ikään kuin muuttuu todeksi. Sen tajuaa kun menee kauppaan ja ostaa banaaneja, jotka on kasvatettu ties missä ja porsaanlihaa Pohjanmaalta.

    Emme voi ajatella mitään epäloogista koska emme voi ajatella epäloogisesti, sanoi Ludwig Wittgenstein. Kuulostaa kehäpäätelmältä, eikö vaan. Ihan loogista, hemmetti! 

    Jos tekoälyn antama vastaus Suomesta on loogisesti oikein, niin eikö siitä seuraa, että myös joulupukki on yhtä lailla olemassa kuin Suomi. Kaiken minkä voi sanoa, sen voi kuvitella olevan olemassa!

    Ja onhan joulupukki todellakin olemassa. Jokainen meistä on nähnyt ”hänet”. Jokainen meistä, melkein jokainen, on saanut ”häneltä” lahjoja. Jokainen meistä, melkein jokainen, tietää mistä ”hän” on kotoisin ja missä ”hänen” lahjapajansa sijaitsee.

    Kieli ei valehtele vaikka ihmiset toki sitä tekevät.

    Joulupukki on meissä jokaisessa. Vähän samalla tavalla kuin jumala on meissä jokaisessa. Jostakin syystä, jokaisella meistä ei ole rahaa samassa mitassa. Tämä tasapainottomuus ei johdu kielifilosofiasta vaan konkreettisesta todellisuudesta. Jos semmoinen on olemassa. Jos ei ole, en tiedä mistä puhua ja kenelle valittaa.

 K atsoin pari päivää sitten Robert Wisen ohjaaman musikaalin Sound of Music (1965). Sen musiikista ja lyriikasta vastasivat Oscar Hammerstein II ja Richard Rodgers. Elokuva sai ensi-iltansa Suomessa viisikymmentä vuotta sitten joulukuussa.

    Eräästä laulusta jäi mieleen säe: ”Kuinka pyydystät kuunsäteen kämmeneesi?”

    Onko mahdollista pyydystää Suomi kämmeneen ja pitää sitä hyvässä turvassa?

    Sitähän me oikeastaan ajamme takaa kun yritämme määritellä Suomen olemuksen.

    Suomessa ei ole juuri mitään ”ihmeellistä”. Pilvenpiirtäjät ovat matalampia kuin muualla, tunturit ovat pienempiä kuin vuoristot muualla, ihmiset ovat tottelevaisempia kuin väki muualla ja kelit ovat huonompia kuin auringonpaiste muualla. 

    Mutta siinäkö Suomen ”ihme” on? Ettei täällä ole mitään ihmeellistä - paitsi usko siihen että Suomi on olemassa.

    Venyttääkseni sanan vapautta äärimmilleen, sovitan vuoden vaihtuessa erään Ludwig Wittgensteinin mietelmän (6.44 / Tractatus) kuvastamaan ajatustani Suomesta: ”Mystistä ei ole se, millainen Suomi on, vaan se, että Suomi on.”

Kyösti Salovaara, 2022.

Suomi 3: Salla.

     

Lainaten laitettua

[jo jouluksi painettua]

Kyösti Salovaara, 2025.

Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi jos pakenee sen luo?

Hyvä on tietyssä mielessä lohdutonta.

Häkki lähti etsimään lintua.

Vihonviimeisen kerran psykologiaa!

- Kafka

Onko minulla omia ajatuksia?

    Luulen että ei ole, mutta kenelläpä olisikaan.

    Hienoja kirjailijoita saa lainailla eikä tarvitse miettiä, ovatko heidän lauseensa itse tehtyjä vai muualta lainattua. Jos tietoisuus ei olekaan paikallista vaan universaalia, ajatuksen olemuksen problematiikka muuttuu kiehtovammaksi. Kukaan ei omista sanoja, mutta onko niiden peräkkäin asettelijalla copyright ajatuksiin ja tietoisuuteen, joka on yhteistä, ihmisen oman pään tuolla puolen?

    Veijo Meri pohti esseekokoelmassaan Kuviteltu kuolema (Otava, 1974) kirjailijan kannalta lainaamisen ja unohtamisen ristiriitaa ja epävarmuutta ajatuksen alkuperästä. Kirjoittaja ei useinkaan muista mistä jokin lause tulee: omasta päästä, hänen entisistä kirjoituksistaan tai hänen muualta lukemisistaan lauseista.

    ”Vain suurimmat”, Meri kirjoitti, ”joku Shakespeare ja Brecht, nauraisivat tämmöiselle epävarmuudelle. Vain näpistelijät ja pikkuvarkaat pohtivat, kuinka vähän voi ottaa, ilman että kukaan huomaa. Iso varas vie kaiken irtoavan, mennessään vielä ovetkin, niin että kaikki voivat omin silmin todeta tavaran jääneen heitteille ja jonkun luotettavan henkilön korjanneen sen talteen.”

    Tietenkään Meri ei puhunut plagioinnista vaan yhteisestä tietoisuudesta. Hän oli humoristi loppujen lopuksi.

Joulupäivään ajattelin poimia lainauksia sieltä täältä ilman mitään johtoajatusta.

    Annan sattumalle sijaa, vaikka tiedän ettei sattumaa ole, kun availen kirjojani ja selaan niiden sivuja.

    Käytännön pakosta lainailen ennen joulua ilmestyneitä kirjoja.

    Vaikka tulevaisuus onkin kirjoitettu, niin ei sitä pysty lukemaan. Joulun jälkeen ilmestyneitä kirjoja en siteeraa.

M.

”Mitä tehtävää puhujalla olisi, jos ajatus olisi selvä ilman sanoja?… Runoilijan tehtävä ei ole kuvata tapahtunut, vaan sitä mikä saattaisi tapahtua, sitä mikä on todennäköistä tai välttämätöntä.

- Aristoteles: Runousoppi. Otava, 1967.

E.

”En pysty siirtämään todellisuutta paperille suoraan, koska en semmoista omista enkä ole koskaan omistanutkaan, nimittäin valmista todellisuutta. Aina se on itse tehtävä. Mitä muuta kuin fiktiota ovat käsityksemme toisista ihmisistä. Itseään he eivät niistä tuntisi.”

- Veijo Meri: Kuviteltu kuolema.

M.

”Mikä tarkoitus tarinankerronnalla on? Sen voinee kiteyttää yhteen ajatukseen: se antaa ihmisille sen, mitä he eivät todellisessa elämässä saa. Alun perin se oli turvallisuudentunnetta ja rohkeutta, nykyään se voi olla kaikenlaista.”

- Lee Child: Sankari, 2019. Karisto, 2020.

O.

”On vain kolme kunnioitettavaa olentoa:

pappi, soturi, runoilija. Tietää, tappaa, luoda.

Muut ihmiset ovat verollepantuja ja ikeenalaisia, omiaan pilttuuseen, se on, harjoittamaan niin sanottuja ammatteja.”

- Charles Baudelaire: Alaston sydämeni, 1887. Otava, 1972.

L.

”Lehdistön pääasiallinen vapaus on siinä, ettei se ole elinkeino. Kirjailija joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi, ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta ulkonaista epävapautta – sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo itse olemassaolonsakin rangaistukseksi.”

- Karl Marx: Die Verhandlungen des 6. rheinischen Landstags, 1842. Kustannus Edistys, 1974.

M.

”Maailmassa, joka ei enää usko syntiin, saarnaaminen on tullut taiteilijan tehtäväksi. Mutta papin sanat otettiin vastaan siksi, että ne saivat voimaa hänen henkilökohtaisesta esimerkistään. Taiteilija yrittää siis olla esikuvana toisille. Siksi hänet ammutaan tai viedään keskitysleirille, mistä hän syvästi loukkaantuu. Ja sitä paitsi hyve ei ole opittavissa yhtä nopeasti kuin konekiväärin käyttö. Taistelu on epätasainen.”

- Albert Camus, 1948-49. Otava, 1971.

K.

”Kun kysytään, kumpaa taide on, fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu, emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu, yhteiskunta tarvitsee kirjailijaa ja myös kirjailija yhteiskuntaa.”

- Raoul Palmgren Tulenkantajat lehdessä 1933.

J.

”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei. Tai kotoisemmin esimerkein: sellaisen yhteiskuntamuodon kuin vielä 1930-luvulla Suomen luonto olisi kestänyt, hiukan suuremmallakin väestömäärällä. Apteekkarin ja yli-insinöörin huvilat eivät olisi pilanneet Suomen järviä ja merensaaristoja, joidenkin etuoikeutettujen loistoautot ja moottoriveneet mahtuisivat kyllä siihen marginaaliin, jonka luonnonjärjestelmän pelivara sallii. Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

- Pentti Linkola: Sosialismi se kummittelee vaan, 1971. WSOY, 1979.

N.

”Normandian taistelu ei todellakaan sujunut suunnitelmien mukaisesti, mutta edes nojatuolikriitikot eivät voisi koskaan vähätellä sen lopputulosta, miten epätäydellinen se lieneekin. Pitää myös miettiä, mitä olisi voinut tapahtua, jos D-päivän poikkeuksellinen hanke olisi epäonnistunut: jos hyökkäyslaivasto olisi esimerkiksi purjehtinut kesäkuun puolivälin suureen myrskyyn. Siitä tulee mieleen mahdollisuus, että puna-armeija olisi saattanut päästä ei vain Reinille vaan myös Atlantin rannikolle saakka. Siinä tapauksessa Euroopan kartta ja historia olisivat muodostuneet sodan jälkeen todella erilaisiksi kuin nyt.”

- Antony Beevor: Normandia 1944. WSOY, 2009.

J.

”Jo valinnanvapaus itsessään voi olla arvokas asia... pelkästään yksilön haluamia asioita ei voida pitää vapauden kriteerinä: jos yksilö ei halua mitään tai haluaa vähän, hän ei silti välttämättä ole erityisen vapaa… On lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ’todelliset’ tarpeet ja halut… Jokainen on itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle. Toiseksi, mikään ei takaa, että valtiovalta toimisi hyvää tarkoittavalla tavalla… Demokratia ei tarkoita, että jokainen hallitsisi itse itseään, vaan ainoastaan sitä, että jokainen hallitsee yhdessä muiden kanssa itseään ja kaikkia muita.”

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Y.

”Yksilönvapaus sekä orgaanisten että älyllisten tarpeitten tyydyttämisessä on kollektiivisen yhteistyön tulos ja perustuu yhteistyön yksilön toimintavapautta laajentavaan vaikutukseen. Tässä objektiivisessa merkityksessä yksilönvapaus on siis kollektiivisen yhteistyön tulosta eikä sille vastakkainen arvo. Samalla näemme, että yhteistyö, esimerkiksi tuotannollinen työ, on inhimillisten tarpeiden luomista primääriarvoista johtuva sekundaarinen arvo. Työ ei ole oma tarkoituksensa.”

- Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin + Göös, 1976.

J.

”Jean-Jacques on sanonut että hän kahvilaan poiketessaan aina tunsi olonsa kumman vaivautuneeksi. Ujon ihmisen mielestä teatterin lippuluukku jotenkin muistuttaa Helvetin tuomioistuinta.”

- Charles Baudelaire: Alaston sydämeni.

K.

”Kuule nyt, Cranly, hän sanoi. - Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

- James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, 1916. Tammi, 1964.

K.

”Kului tunteja ennen kuin Castle nukkui… Sitten hän antoi itselleen luvan lähteä lapsuutensa sankarin Allan Quatermainin tavoin matkalle sitä pitkää maanalaista virtaa myöten, joka vei hänet eteenpäin aina sen pimeän maanosan sisäosia kohti, mistä hän toivoi löytävänsä pysyvän kodin. Se koti olisi kaupungissa minne hänet otettaisiin vastaan asukkaaksi ilman mitään uskon velvoitusta, eikä se ollut Jumalan eikä Marxin kaupunki vaan kaupunki nimeltä Mielen rauha.”

- Graham Greene: Inhimillinen tekijä. Tammi, 1978.

Kyösti Salovaara, 2025.

Joulu on kukka on joulu.