torstai 16. marraskuuta 2017

Toinen kotimaa

[valohoitoa]

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

Tiistaina söin pizzaa pesetan muistomerkin lähellä.
    Ilma oli muuttunut. Pohjoinen viima hyydytti lämpimät päivät. Pohjoisesta virtaa kylmää ilmaa ja kovaa kuria Välimerelle asti.
    Kuka haluaa olla aina pilkun piip? No, suomalaiset ja ruotsalaiset joka tapauksessa.
    Pesetan muistomerkki on rannassa. Siitä aukeaa meri Afrikkaan. Ja itäisille maille. Joskus aikaisemmin raha oli valtion ja kotimaan merkki. Suomen markka, Espanjan peseta, Ranskan frangi.
    Kun kaikki maksetaan euroissa, missä kotimaa on?


Sunnuntaina aurinko paahtoi kesäisesti. Lämpöä piisasi jotain 24 astetta.
    Muuan vanhempi mies meni uimaan Torreblancan rannalta.
    Ottamassani kuvassa näkyvät elämän ääripäät. Etualalla mies ui kohti Benalmadenaa, joka alkaa harjanteen rakennusrivien takana. Kaukana siintävät Sierran Nevadan vuoriston lumiset huiput. Kesä ja talvi samassa kuvassa.
    Espanjalainen maisema on ääripäiden figuuri.
    Mutta tärkeintä on huikaiseva valo. Marraskuun valossa rakennukset ovat teräväpiirtoisia palikoita kuin arkkitehdin pienoismallissa. Vuorien rinteet erottuvat niin veitsenterävinä, että niillä voisi ajaa partansa.
    Selvästi näkyvä näkyy selvästi.
    Ei ihme että taiteilijat ovat saapuneet Välimerelle valon perässä. Huonompiakian harrastuksia on.
    Melkein tyyni meri kimaltaa auringon kilossa kuin miljoona tonnia puhdasta valoa.
    Niin että hyvin punnittuja ajatuksia valosta.


                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Välimeri ja lumiset vuoret.


Serkkuni Maija toivotti ”hyvää matkaa toiseen kotimaahanne”.
    Hän liioitteli ystävällisesti, monessakin mielessä.
    Espanja ei liene kotimaani, vaikka tänä vuonna olen viettänyt Espanjassa noin kaksi kuukautta, en tosin yhteen menoon enkä yhdessä paikassa. Mitä kotimaalla sitä paitsi tarkoitetaan? Onko se sama asia kuin isänmaa tai äidinmaa tai jopa kansakunnan kotipaikka?
    Koti, kotikortteli, kotikatu, kotikaupunki – siinäkö kotimaan paikka, fyysinen ja vähän henkinen? Mutta moderni ihminen saattaa ihmetellä jos joku väittää, että hänellä on vain yksi kotimaa.
    Jokaisella kirjoja lukevalla ja elokuvia katsovalla on monia kotimaita, kulttuurien tyyssijoja. Jos seuraat kansainvälistä jalkapalloa, tunnet kenties paremmin Manchester Cityn ja Arsenalin tai Barcelonan ja Madridin pelaajat kuin Ilveksen ja Kupsin. Maailman media on meidän kotimaamme, ilman rajoja ja passia, halusit tai et.
    Internet on samanlaista infraa kuin kotikatu ja kaupunkisi kaupalliset korttelit. Tosin internetissä pääset nopeammin perille kuin kotikadulla. Ja ihmeitä piisaa enemmän.
    Maailma avautuu sulkeutuakseen.
    Näin väitti Kanava-lehdessä Hannu Niklander, jonka mielestä suomalaiset sulkevat ikkunat Eurooppaan opiskelemalla pelkästään englantia. Se on pakkoenglantia, Niklander sanoi, amerikkalainen juoni
Kyösti Salovaara, 2017.
kielen valepuvussa, Troijan puuhevonen, jonka sisällä amerikkalainen kapitalismi valloittaa muun maailman.
    Niklander puolusti kotimaataan, jonka ajatteli määrittyvän kielestä, kielellä, kieleksi. Hän saattoi olla oikeassa, mutta amerikkalaisen salaliiton merkitystä hän liioitteli. Se on fiktiota. Kukaan ei pakota lukemaan englanninkielistä kirjallisuutta, katsomaan amerikkalaisia tv-sarjoja, uskomaan Hollywoodin unelmiin.
    Aurinko paistaa Välimerellä. Valohoitoa koko sielulle. Kielien meri, paikat ja vuorien rinteet. Saa tulla ja olla.
    Saa olla ihan hiljaa jos haluaa. Turistina turistien joukossa.


Kotimaassa, siinä oikeassa, luin ennen matkaa Jörn Donnerin mammuttimaista Mammuttia (2012). Aloittelin sen vuosia sitten. Saa nähdä koska lopettelen.
    Lukemisen verkkaisuus ei johdu Donnerin tavasta kirjoittaa.
    Hän osaa kirjoittaa osaamisen kaikissa merkityksissä. Mammutti on kuin fiktiivinen muistomerkki, vähän toisenlainen kuin pesetan patsas tuolla rantakadulla. Siis enemmän tulkintaa, kysymyksiä.
    Donneria lukiessa alkaa tosin ihmetellä kuinka vähän hän kertoo kirjoittamisen prosessissa siihen nähden kuinka paljon hän kirjoitti nuoruutensa ja keski-ikänsä parhaina vuosina. Toisaalta Donner kertoo paljon naisistaan kertomatta heistä paljoakaan. Idea tulee selväksi, kuitenkin. Lukija ihmettelee miten (ja missä) naissuhteidensä välissä Donner oikeastaan ehti kirjoittaa niin paljon. Tai toisinpäin, miten hän kirjoittamisensa ja elokuvahommiensa ohessa ehti niin monen naisen kanssa sänkyyn – kerran New Yorkissakin vihreäkyntisen elokuvaohjaajan kanssa.
    Sen jälkeen vihreävarpaisia ei näkynyt.


Missä on taiteilijan kotimaa?
    Romaanin sivuilla, elokuvan leikkauspöydässä, maalauksen figuureissa?
    Donner sanoo, muistaakseni, että todella suuret kirjailijat eivät ota elämää vakavasti, koska keskittyvät kirjoittamiseen. Niin suuri kirjailija Donner ei taida olla – tai ainakaan hän ei itse pidä Donneria niin suurena. Entä tavallinen ihminen - pitääkö hänen ottaa elämä vakavasti? Jos pitää, miksi? Kenties heimon ja suvun takia, ihmiskunnan?
    ”Voidakseen luoda on tuomittu yksinäisyyteen”, Donner kirjoittaa Mammutissa, ”väliaikaisesti sen voi murtaa luuloteltu tai todellinen yhteenkuuluvaisuus.”
    Tässä Donner ehkä määrittelee kotimaan itselle ja muille.
    Mutta onko kosmopoliitti Donner koskaan ollut missään ”kotimaassa”?
    Hänellä oli hieno työ Tukholmassa elokuvainstituution palveluksessa ja hän asui kodissa, jota ei välittänyt sisustaa omakseen. Kun erään kirjan deadline lähestyi eikä työ edennyt, Donner muutti tukholmalaiseen hotelliin, jossa täydellisen vierauden keskellä pystyi syventymään kirjoittamiseen.
    Ja yhä uudestaan yhä merkityksettömmimmissä paikoissa Donner kirjoittaa kirjoja ja suunnittelee elokuvia. Kotimaan kamaralla hän ei tunnu pystyvän luovaan tekoon – paitsi naisten ja silakoiden parissa.
    Ja sitten Donner tunnustaa olevansa henkisesti sukua Raymond Chandlerin romaanisankarille Philip Marlowelle.
    ”Joskus hän [Jörn Donner] on ehkä ajatellut Chandlerin kertojaa, yksityisetsivä Marlowea ja tämän ja rikkaan Linda Loringin suhdetta, joka osoittautuu yhteensovittamattomaksi. Nainen kuvittelee hänen luopuvan vaivalloisesta elämästään. Se ei onnistu. Vuonna 1995 J sattuu matkallaan hienolta taloltaan Moraga Drivelta Suomen konsulaattiin kulkemaan Loring Avenuen ohi, mikä muistuttaa häntä päivittäin Marlowen ja Linda Loringin epäsymmetrisisestä rakkaustarinasta. Ehkä symmetria puuttui myös J:n ja Jeannetten väliltä.”
    Donner ei luovu vaivalloisesta taiteilijanelämästään edes rikkaan vaimon hyväksi. Kirjoittaminen on hänen kotimaansa.

                                                         S.I. 2017.
Espanja on myös karu maisema.


Mitä sitten tulee Raymond Chandleriin, tämä kaipasi koreassa Kaliforniassa lapsuutensa ja nuoruutensa Englantia niin voimakkaastí, että se koski yön pitkinä tunteina kuin puukko sydämessä.
    Chandlerhan syntyi Amerikassa, mutta vanhempien avioliiton hajottua, kasvoi sukulaisten tykönä Englannissa. Palattuaan syntymämaahansa hän menestyi Yhdysvalloissa jonkinmoisena öljy-yhtiöiden johtajana, mutta menetti lopulta työpaikkansa.
   Chandler ajeli sitten 1930-luvun alkuvuosina autolla vaimonsa Cissyn kanssa Kalifornian rantateitä, kuunteli aaltojen hyrskyjä ja luki dekkarilukemistoja ja harjoitteli itse kirjoittamaan jännitysnovelleja.
    Tuohon aikaan, vuoden 1932 paikkeilla, kun hänen vanheneva vaimonsa oli jo yli kuudenkymmenen ja hänellä itsellään koko kirjailijan ura vielä edessäpäin, Chandler kirjoitti muistivihkoonsa runon Nocturne from Nowhere, missä pakahduttavasti kaipaa oikeaa kotimaataan ja oikeaa rakkauttaan, todeten ettei kummallakaan ole mahdollisuutta toteutua:
Ei ole maata yhtä kaunista
kuin Englanti jonka kuvittelen öisin
tässä kirkkaassa ja kurjassa maassa
maanpaossa ja kauhuissani.
Ei ole naista yhtä hellää kuin se nainen
joka katsoo ruiskukansinisin silmin
katseessa pettymyksen lumo
ja lupaus mahdottomasta paratiisista.
Siksi yösydännä hetkiseksi
tahdon palata
siihen pehmeään, uljaaseen tulevaisuuteen
joka ei ole mennyt,
koska sitä ei ollutkaan,
vaan silti on kadotettu ikuisesti…
(suom. Leena Tamminen.)


Vanhahko mies ui Välimeressä Sierra Nevadan lumipeitteisiä huippuja kohti.
    Rannalla turisti katselee vieraana maailman menoa.
    Espanjalaiset suhtautuvat turistiin välillä huvittuneen ystävällisesti ja toisinaan pysähtyvät jalkakäytävälle parveksi kuin estääkseen kaiken ulkopuolisen vaikutuksen.
    Ihmisellä on monta kotimaata – niin monta että kaikissa voi tuntea itsensä vieraaksi, turistiksi. 
    Hyvää ruokahalua, buen provecho – tarjoilija toivottaa ja hymyilee. Turistiakin naurattaa, semminkin kun hän oivaltaa että sanalla ”valohoitoa” on monta merkitystä, positiivisia ja negatiivisia.
    Suomalainen elokuvanäyttelijätär ihmettelee kahvilassa, voiko Välimereen mennä uimaan – onko sen pohjassa hiekkaa vai jotakin muuta? Jos varvasta ei kastele, ei tiedä miltä meri tuntuu.
    Koiralla on neljä jalkaa. Ihminen kulkee pystyssä päin kunnes kompastuu.
    Kirjailija katsoo ikkunasta eikä näe kotimaataan, koska ei tiedä missä se on, missä ne ovat. Niitä on joka puolella eikä missään. Lauseen perään kirjoitetaan piste, kirjailija ajattelee ja ihastuu omaan ajatukseensa.
    Lauseen perään kirjoitetaan piste, myös Espanjassa.


                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Toinen kotimaa? Tunne vai järki?

torstai 9. marraskuuta 2017

Sanojen kieltäminen sanoilla

[soista ja surkeaa]


                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Maiseman kieli...


Haistelin Paavo Haavikon runokokoelmaa silmät kiinni. Pehmeäkantinen nuhjuinen teos tuoksui vanhalta paperilta ja elämältä.
    En päässyt nuuskimalla perille mistä Haavikko kirjoitti.
    Avasin silmät. Teos oli painettu vuonna 1973. Omistuskirjoitus kertoo, että sain sen isältä ja äidiltä kyöstinpäivälahjaksi kesällä 1979.
    He ovat kuolleet. Haavikko on kuollut.
    Sanoja ei tapa mikään, eivät edes kielen säädyllisyydestä huolta kantavat kielipoliisit.
    Mutta miltä talvi tuoksuu? Vai haiseeko se? Mikä on lumen haju ja pakkasen tuoksu? Entä pimeys: haiseeko se yksinäisyydeltä?
    Onko minulla lainkaan hajua mitä haluan sanoa?


Kieli on maailman mieli. Päähän sijoitettuna. Koska päitä on monta, ei ole olemassa yhtä maailman mieltä vaan monta.
    Kieli on myös menneisyyttä. Se on sitä oikeastaan enemmän kuin tätä hetkeä, sillä vanhat sanat elävät pitkään, senkin jälkeen kun niiden alkuperäistä merkitystä ei tiedä juuri kukaan.
    Sanoja tulee ja menee, se on kielen evoluutiota.
    Luin englantilaisesta lehdestä tuoreesta tutkimuksesta. Tutkijat olivat selvitelleet englanninkielen vahvojen ja heikkojen verbien kehitystä.  Yllättävä tulos kertoi, ettei kielen evoluutiossa ollut juuri mitään ”järkeä”, sillä sanat näyttävät löytävän muotonsa sattuman kaupalla, ei minkään rakenteellisen ominaisuuden perusteella. Englanninkielen evoluution logiikkaa on se ettei ole logiikkaa.
    Niinpä kielen muutoksia ei kannata vastustaa, koska muutoksessa ei mitään suunnitelmaa. Se vaan tapahtuu.
    Ei ole oikeita sanoja eikä lauseita.
    On vain sanoja ja lauseita.


Suomenkieli on Suomen mieli.
    Onko kieli enemmän kuin sanat ja niiden järjestys?
    Monen sortin kielipoliisit pyrkivät väittämään, että kieli on muutakin kuin sanoja ja niiden merkityksiä; että kielikoodilla on itsessään valtaa.
    Huvitti kun luin iltapäivälehdestä, että legendaarinen urheiluselostaja Anssi Kukkonen oli kieltänyt pääministeriä sanomasta, että hallitus saa jotakin aikaiseksi. Kukkosen mukaan hyviä ja huonoja asioita saadaan aikaan.
    Tietysti Kukkonen oli väärässä. ”Saadaan aikaiseksi” on ikivanhaa murretta ja on vain sattumaa ettei sitä muotoa aikanaan valittu kirjakieleksi. Kotkassa on totuttu saamaan aikaiseksi, muualla ehkä sitten ei niinkään. Kotkassa myös alettiin lukemaan, yhä uudestaan, hyviä kirjoja ja huonompiakin. Muistan kuinka Timo Hämäläinen kapakkapöydässä korjasi joka kerta lauseeni, jos sanoin että alan lukemaan Hannu Salamaa tai Christer Kihlmania. ”Lukea”, Hämäläinen korjasi.
    Yhä uudestaan.
    Oppi meni työläästi perille. Turhaa vaivaa sinänsä, koska nyt on luvallista alkaa lukemaan jopa Paavo Haavikkoa. Olisi kannattanut hikoilla jonkin tähdellisemmän asian parissa.


Toukokuussa 1933 natsien opiskelijajärjestöt polttivat vaaralliseksi kokemiaan kirjoja Bebelplatzilla Berliinissä.
    He ajattelivat, että todellisuus katoaa, kun sanat kieltää, muuttaa, pesee puhtaaksi. Että koodin hävittämällä katoaa myös todellisuus, jonka kuvaksi koodi on keksitty, päätelty, järjestetty.
    Tuntuu tyhmältä ajatella, että sanan kieltäminen hävittää asian tai esineen tai olennon tai ajatuksen, jota sana kuvaa. Aika taikauskoista – eikö vaan? Edistyksellistä voodoota!
    Muutama viikko sitten Aamulehti kertoi hävittävänsä sivuiltaan ”mies”-loppuiset sanat. Noin tekemällä – kieltämällä sanan sanalla – ajateltiin että myös todellisuus muuttuu; että esimiehet, takamiehet, talonmiehet, palomiehet, puhemiehet, siviilipalvelusmiehet, asiamiehet, lakimiehet, maanmiehet ynnä muut miehet lakkaavat olemasta kun sana lopetetaan, teurastetaan, unohdetaan.
    Hevosia kuohitaan – voiko myös kielen kuohita? Jos voi, mihin sellaista kieltä käytetään?
    Viime viikolla eräs helsinkiläinen päiväkoti ilmoitti hävittävänsä isänpäivän, koska päiväkodissa käy lapsia, joilla ei ole isää. Samoin hävitetään äitienpäivä, sillä äidittömiäkin on. Tästä eteenpäin vietetään läheisenpäivää.
    Jos ollaan tarkkoja, päiväkoti oli väärässä. Tietääkseni jokaisella ihmisellä edelleen on isä ja äiti. Ellei Helsingissä sitten synny ihmisenkaltaisia olentoja muualtakin, robotinpoikasia. Onko sana ”poikasia” muuten sallittua kieltä sekään? Saako talihärällä olla poikasia vai onko tuollaisen kirjoittaminen tasa-arvon loukkaamista?
    Helsinkiläisen päiväkodin johtaja perusteli, että kun ”maailma muuttuu, täytyy meidänkin muuttua”. Päiväkodissa muutos aloitettiin kielen tuhoamisella, sanojen kieltämisellä, samalla tavalla kuin natsinuoriso teki Bebelplatzilla.
    Mutta Helsingissäkään ei huomattu, että kieli on vain koodi eikä maailma sellaisenaan. Koodin voi tuhota mutta maailma säilyy. Isät ja äidit eivät katoa kutsumalla niitä ”läheisiksi”.
    Sitä paitsi: voiko tai saako maailman pluralismin hävittää edes tasa-arvon nimissä? Onko erilaisuuden kieltäminen tasa-arvon toteutumista? Jos on, minkälaiseen yhteiskuntaan ollaan pyrkimässä? Käänteisestikö samanlaiseen kuin mihin natsinuoriso pyrki?


Modernin maailman kulttuurinen moninaisuus on monelle ihmiselle vaikea paikka.
    Eniten hämmästyttää, että se on vaikea paikka ns. liberaaleille, edistyksellisille ihmisille, niille joiden huulilta kuulemme kaksi kertaa päivässä Ranskan vallankumouksen loitsun: Vapaus, veljeys, tasa-arvo!
    Vuosien saatossa loitsun ensimmäinen sana vapaus, joka siis pyhittää kaiken, on tippunut pois kuin eno veneestä. Tasa-arvo ymmärretään vulgääristi, aivan kuin sillä olisi lähtökohtaisesti tarkoitus kieltää erilaisuus ja moninaisuus.
    Selaillessani Miikka Pyykkösen ja Ilkka Kauppisen toimittamaa kirjaa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria (Gaudeamus, 2015) sattui silmään – eikä muuten tehnyt kipeää – osuva selitys hyvää tarkoittavien ihmisten modernille epätietoisuudelle.
    Surffailin kirjan sivuilla, en lukenut.
    Ilkka Kauppinen käsittelee omassa ”jutussaan” Luc Boltanski – kritiikin sosiologian ja kriittisen sosiologian välimaastossa kahden sosiologin, Luc Boltanskin ja Laurent Thévenotin ajatuksia monimutkaisten (=modernien) yhteiskuntien oikeuttamisarvojärjestelmistä.
    Kuulostaa kiemuraiselta, mutta ainakin intuitiivisesti ajatuksen ymmärtää.
    Nykyisenkaltainen yhteiskunta on erilaisista sosiaalisista sfääreistä muodostuva useiden arvojärjestysten tila. ”Pluralistisessa yhteiskunnassa kehkeytyy konflikteja ja kiistoja”, Kauppinen selittää, ”kun ihmiset nojautuvat erilaisiin arvojärjestyksiin ja niiden mukaisiin oikeuttamistapoihin arvioidessaan omien tai toisten näkökantojen ja sosiaalisten käytäntöjen hyväksyttävyyttä.”
    Monimutkaisessa yhteiskunnassa kilpaillaan siis siitä, millainen legitiimi sosiaalinen järjestys on ”oikea” ja mikä on ”arvokasta”.
    Boltanskin ja Thévenotin mukaan ei ole olemassa yhtä periaatetta ylitse muiden, josta käsin oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida: ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää tietysti yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”
    No, eikö tuossa ole tieteen kielellä määritelty mitä tarkoitetaan sosiologisella tai kulttuurisella kuplalla, jonka sisältä on melkein mahdoton ymmärtää ja hyväksyä toisen kuplan arvoja?
    Vielä tärkeämpi huomio on ettei ole olemassa mitään ehdotonta hyvän tai tasa-arvon tai oikeanmukaisuuden normia, johon kuplassa voitaisiin vedota omien käsityksien perusteluna.
    Tästä voitaisiin myös päätellä, että kun tulevien presidentinvaalien ehdokkaat korostavat pyrkivänsä arvojohtajiksi, he ovat väärässä jos kuvittelevat, että on olemassa vain yksi hyväksyttävä arvokupla tai Boltanskin kielellä sanottuna yksi ja yhteinen arvosfääri. Mutta jos presidentti sitten pyrkii kaikkien arvosfäärien johtajaksi, niin eikö se ole mission impossible?


Soista ja surkeaa, sanoi Ihaa, pessimisti kun oli.
    Sanoiko oikeasti, en tiedä, koska käsillä ei ole nyt A.A. Milnen Nalle Puhia. Ehkä muistan oikein, kenties väärin. Jos väärin, tämä on tyypillinen ”factoid”, sillä kun kirjoittaa tuon lauseen Googlen hakukenttään, se ponnahtaa netistä esille aikaisemmista kirjoituksistani.
    Mutta Ihaan ajatus sopii kuvastamaan tunnelmaa kuplien Suomessa. Värejä vähennetään, sävyjä kielletään. Ihminen rakentaa itsestään robottia. Kaikki robotit ovat onnellisia, koska ne ovat keskenään samanlaisia.
    Huolestunut aikuinen ihmettelee millaisia lapsia (tai robotteja) päiväkodeissa kasvatetaan. Sellaisiako jotka eivät näe, että maailmassa on erilaisuutta ja moninaisuutta. Lapsiasiamieskin moitti helsinkiläisiä kielen kieltäjiä: ei lapsien silmiä saa sulkea erilaisuudelta, pettymyksiltäkään.
    Ehkä huolestun turhaan. Kieltä ei voi kahlita eikä sanoja kieltää vaikka kuinka yrittäisi. Mutta maailman voi toki yrittää muuttaa sellaiseksi paikaksi, minkä kuvaamiseen ei enää tarvita moninaista kieltä, erilaisia sanoja. Natsit yrittävät sitä Saksassa ja melkein onnistuivat. Totalitaarista uus-kieltä luotiin myös Neuvostoliitossa.
    Alkaako päiväkodeista uudenlainen kumous pluralistisen yhteiskunnan kuihduttamiseksi? 
    George Orwell sanoi, että "hyvä proosa on kuin ikkunalasi".
    Hyvin sanottu. Tämä pätee laajemmin myös kieleen. Kirkaan lasin läpi todellisuus näkyy. Lasia tuhrimalla todellisuus ei katoa vaan sumentuu.


                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
... Suomen mieli?


torstai 2. marraskuuta 2017

Suloinen tiede hallitsee

[synkät uskonnot poistuvat]

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2016.
"Tämä rakennus ei pelkästään riko sääntöjä.
Se ei piittaa niistä ollenkaan."
Gehryn Guggenheim, Bilbao.

Aurinko paistaa matalalta.
    Päivä lyhenee. Yö pitkä.
    Turkuun pääsee moottoritietä. Sieltä pääsee pois samaa tietä pitkin.
    Kävin.
    Kun ryhtyy kirjoittamaan, pitää päästä pois hetkestä. Mielen rinnakkaiseen todellisuuteen. Tarkoittaa ettei radiosta saa kuulua puhetta eikä kevyttä musiikkia.
    En pidä raskaasta musiikista, mutta lauseen kirjoittaminen onnistuu paremmin kun taustalla soi Mozart tai Vivaldi. Kevyttä klassista. Yksinkertaisia lauseita.
    Kulttuuri on pehmeä matto kävellä.
    Ei pistele jalkapohjiin.
    "Suomalainen identiteetti on pitkälti luterilaisen perinteen muovaama", kirjoittaa Rene Nyberg Kanavassa. Eikä tämä väittämä ole pelkästään uskonnollinen. 
    Voimmeko vähätellä kulttuurimme luterilaista tai katolista sivistystä, täällä tai tuolla? Haluammeko?
    Ihminen etsii selitystä. Ja pelästyy kun kuulee sellaisen.


Amerikkalainen Dan Brown on niin suosittu kirjailija, ettei hänestä oikeastaan kannata kirjoittaa. Ei ainakaan hänen romaaneistaan, joita kriitikot tuntuvat pitävän huonosti kirjoitettuina.
    Mutta mitä huonosti kirjoittaminen tarkoittaa?
    Mikä on pinnallista? Millaisia ovat ”hyvät” lauseet jos Dan Brownin lauseet ovat ”huonoja”? Onko lause ”pinnallinen”, jos lukija ymmärtää jokaisen sanan? Onko romaani kevyt, jos siinä tarkastellaan ihmisiä tekojen perusteella eikä heidän psyykkisen elämänsä perusteella? Jos on, miten on mahdollista että jotain Dashiell Hammettia – joka kirjoitti behavioristisia dekkareita - pidetään suurenmoisena kirjailijana?
    Toinen näkökulma: voiko romaanin arvottaa lauseista käsin? Vai pitäisikö se lukea kokonaisuutena, palauttamatta sitä yksiköihin, lauseisiin ja sanoihin? Tiedän että joku loukkaantuu, kun totean että esimerkiksi Leena Lehtolaisen lauseet ovat melko alkeellisia ja kömpelöitä, joskus kuin virkamiessuomea. Silti monet arvostavat hänen romaanejaan. Tai otapa joku Ilkka Remeksen lause luupin alle: kauheita kliseitä, läpitylsiä adjektiiveja, kelvotonta kuvausta… mutta vetäviä tarinoita, joissa on ”syvällisiä” ajatuksia kansainvälisestä politiikasta.
    Suhtauminen Dan Browniin on kaksijakoista. Hänen lauseitaan moititaan, hänen henkilöhahmojaan pilkataan, mutta samalla tunnustetaan että hänen romaaneissaan pohditaan tärkeitä asioita, kuten uskontoa ja evoluutiota, oikeita ja vääriä oppeja, arkkitehtuuria ja kuvataidetta, merkityksiä ja kuvitelmia, ja kaikki tämä historian kehyksessä.
    On kummallista, että Dan Brownin ”huonosti” kirjoitetut lauseet ovat hermostuttaneet jopa Vatikaanin johtajat.



Juhani Karila haastatteli viime sunnuntaina Helsingin Sanomissa Dan Brownia.
    Samalla kun Karila tunnusti olevansa Dan Brown -fani, hän hyväksyi kaikki Brownia koskevat kriittiset kliseet. Niin kuin että Brown ei ole merkittävä kirjailija loistavan kirjoituskykynsä ansiosta. ”Kriitikot pilkkaavat kilpaa hänen kömpelöä lausettaan ja opettavaista otettaan”, Karila kirjoitti. Karilan mukaan Brown edelleen uudessa romaanissaan Alku ”käyttää surullisenkuuluisaa kursiiviaan selittääkseen kädestä pitäen henkilöidensä ajatukset… Kyllä, Brown on kamala kirjoittaja. Mutta koukuttavien jännäreiden rakentajana hän on lyömätön.”
    Karilan kirjoituksesta saa kuvan, että on vain yksi tapa kuvata proosassa henkilöiden ajatuksia. Missä tuo on määritelty? Mitä saa rangaistukseksi jos käyttää jotain toista tapaa, omaansa? Kriitikoiden pilkan mutta… ketä se kiinnostaa?
    Eikö Brownin romaaneissa ole mitään muuta kuin koukuttava juoni?
    Höpsistä, niissähän on paljon muutakin, ei kai The Wall Street Journalin arvostelija muuten kirjoittaisi, että ”älyllinen cliffhanger on Dan Brownin mestaruuslaji”.
    Älyllinen cliffhanger!
    En tiedä miksi yleensä terävä kirjoittaja Juhani Karila luikahti nyt siitä missä aita on matalin. Ilmeisesti riitti että hieman varvisti.
    Brownin uudessa romaanissa on koukuttavaa toimintaa todella vähän. Pääosa romaanista käsittelee evoluutiota, tekoälyä, maailmankaikkeuden syntymistä ja mahdollista kuolemista; ja näitä teemoja yhdistää sen pohtiminen mikä Jumalan osuus on tässä kokonaisuudessa, vaiko mikään. Brownin lauseet saattavat olla helppolukuisia, mutta niiden käsittelemiä aiheita on kaikkea muuta kuin helppo ymmärtää.
    Karilaa oivaltavammin kirjoittikin The Telegraphin Jake Kerridge luonnehtimalla Alkua sanoilla ”kevyttä toimintaa, raskasta historiointia tiedonmurusilla”. Kerridge huomautti, että Alku sisältää paljon vähemmän toimintaa, arvoituksia ja kryptogrammeja kuin aikaisemmat romaanit, ja siksi se on kiinnostavampi. Nyt Brown keskittyy enemmän älyllisiin ideoihin, ja juuri ne saavat hänet innostumaan. 
    Jonain päivänä, Kerridge ennusti, Brown kirjoittaa romaanin pelkästään siitä, kuinka Robert Langdon istuskelee kaikessa rauhassa ystävänsä kanssa käyden sokratemaista dialogia, ja siitä tulee hänen paras romaaninsa.


Paikat, rakennukset, ajatukset ja kuvitelmat, kuvat ja koodit – siinä tyypillistä Dan Brownin romaanien maisemaa.
    Uudessa romaanissa liikutaan pääasiassa Espanjassa: Bilbao, Madrid, Kaatuneiden laakso, Sevillan läheinen maaseutu, Barcelona.
    Kehyksessä ovat arkkitehtuurin merkilliset ja merkittävät rakennukset, kuten Frank Gehryn suunnittelema Guggenheim-museo Bilbaossa ja Antoni Gaudín Sagrada Familia Barcelonassa. Kehyksenä on myös luonnontieteen suurimmat kysymykset, Stephen Hawkingin ajatukset maailmankaikkeuden synnystä ja sen tulevaisuudesta, Richard Dawkinsin puolustuspuheenvuorot evoluution ymmärtämiseksi, kreationismin kumoamiseksi. Mutta kehyksenä on myös William Blaken runoelma uppoamassa keinoälyn huikaisevaan tulevaisuuteen: kirjoittaako tietokone joskus parempia säkeitä kuin Blake? No, kriitikoiden mielestä varmaankin parempia lauseita kuin Dan Brown.
    Alku on romaani ihmisen alkuperän ja tulevaisuuden mysteeristä.
    Siinä on tämän jännärin ydin. Jos se kuulostaa jännittävältä: hyvä! Jos se kuulostaa yhdentekevältä: mikäpä siinä, silloin kannattaa keskittyä kevyempiin asioihin, vaikkapa telkkarin lauantai-illan viihdeohjelmiin.
    Elämän ja alkuperän kysymykseen sopinee mennä kahden perusajatuksen läpi, niin kuin myös Brown kirjassaan menee, tai ainakin niin ajattelen että hän menee, vaikka ei juuri näitä lainaakaan.
    Ensimmäinen kuuluu Hawkingia siteeraten: ”Luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.”
    Tarkoittaako Hawking että luonnonlait olivat olemassa ennen alkuräjähdystä? Ei, ei tarkoita, mutta ei hän osaa kertoa mistä luonnonlait ovat ”ilmestyneet”. Eikä Hawking tahdo Jumalallekaan tuosta kunniaa antaa.
    Toinen lause, muutama virke Dawkinsilta, selittää evoluution mahdottamalta tuntuvan mahdollisuuden näin: ”… elävät olennot ovat liian epätodennäköisiä ja liian erinomaisesti ’suunniteltuja’ syntyäkseen sattumalta. Miten ne siis ovat syntyneet? Selitys on vähittäisissä, askel askeleelta tapahtuvista muutoksista, joiden lähtökohtana on niin yksinkertainen olio, että se on voinut syntyä sattumalta.”
    Tämä selittää evoluution uskottavasti. Mutta Brown jää myös miettimään, mikä pani evoluution liikkeelle? Oliko se energian levittämisen ”pakko”? Vai oliko tässä - alun ja olemisen välissä - sittenkin Jumalalla pieni rako viheltää peli käyntiin?
   Entä koneet? Onko tekoälyn maailmassa luonnonkaltaista evoluutiota? Onko tietokoneella DNA?


                                                                                         Kyösti Salovaara, 2016.
Jeff Koons: Puppy.
Guggenheim-museo, Bilbao.


Alku alkaa oikeastaan Bilbaosta Guggenheim-museon pihalta: ”Professori Langdon kohotti katseensa aukiolla istuvaan kahdentoista metrin korkuiseen koiraan. Eläimen turkkina oli ruohon ja kukkien muodostama elävä, tuoksuva matto.”
    Paikka on vertauskuva: ”Guggenheim museo näytti olevan peräisin avaruusolion hallusinaatiosta: pyörteilevä kollaasi vääristyneitä metallisia muotoja, jota näyttivät melkein siltä kuin ne olisi pystytetty sattumanvaraisesti toisiaan vasten.”
    Guggenheimin museossa kutsuvieraat odottelevat Langdonin etevän oppilaan Edmond Kirschin mullistavaksi luonnehdittua esitelmää ihmisen alkuperästä, siitä mistä me olemme tulleet ja mihin me menemme. Kaikki tulee muuttumaan, kun kansalaiset kuulevat selityksen, myös kirkon rooli, Jumalan merkitys…
    ”Edmond Kirsch oli maailmankuulu oman tiensä kulkija – miljardeja ansainnut tietojenkäsittelytieteilijä, futuristi, keksijä ja yrittäjä.”
    Kirsch ammutaan ennen kuin videoesitys alkaa. Langdon pakenee paikalta Espanjan kruununprinssin kihlatun kanssa ja ryhtyy selvittämään salasanaa, jolla Kirschin esitelmä saataisiin tietokoneelta esille ja maailman tietoisuuteen. Tehtävää vaikeuttavat katolisen kirkon harhaoppiset militantit ja Espanjan kuningashuoneen taustalla käytävä valtataistelu – ja tietenkin 47 merkkisen salasanan selvittämisen monimutkaisuus, sen piilopaikan löytäminen.
    Tarina huipentuu Sagrada Familiaan. ”Valtavasta jalanjäljestään huolimatta kirkko näyttää leijailevan melkein painottomana maanpinnan yläpuolella, kun ilmavien torninhuippujen siro rykelmä kohoaa vaivattomasti Espanjan taivaalle… Gaudí koristeli kirkkonsa perinteisellä uskonnollisella kuvastolla, mutta hän sijoitti sinne myös lukemattomia hätkähdyttäviä piirteitä, jotka kuvastivat hänen kunnioitustaan luontoa kohtaan: kilpikonnia kannattelemaan pylväitä, julkisivuista versovia puita ja jopa ulkopintaa peittäviä valtavia kivisiä etanoita ja sammakoita.”
    Ihmisen tarina kuin Gaudín talo: aistillinen, hengellinen, orgaaninen ja samalla vulgaari, teennäinen, rienaava.


Tässä tarinassa… "synkät uskonnot poistuvat & suloinen tiede hallitsee".
    Lopulta tiede hallitsee, mutta onko se suloinen, niin kuin Blake kirjoitti Neljä Zoaa runoelmassaan?
    Ja kun synkät uskonnot poistuvat, jääkö tilalle pelkkä kliininen ateismi vai vapauttaako synkkien uskontojen poistuminen tilan valoisammille?
    Kuka tai mikä ”loi” luonnonlait? Mikä potkaisi evoluution, mutaatiot käyntiin? Mihin asti keinoäly riittää? Pelastaako se ihmisen?
    Kun aurinko paistaa, ei sada.
    Itsestään selvyys ei ole itsestäänselvää.
    Kuviot ja koodit eivät ole sama asia, Dan Brown kertoo Langdonin suulla. Tehty ja tekemätön.
    Kuvio on mikä tahansa järjestäytynyt kokonaisuus, Langdon selittää. Kuvioita on kaikkialla luonnossa: auringonkukan kierteiset siemenet, hunajakennon kuusikulmaiset osat, pyöreät väreet lammen pinnassa kalan hypättyä ilmaan.
    Mutta koodit ovat erityisiä, koska niiden pitää sisältää informaatiota, ne siirtävät dataa ja välittävät merkityksiä. Kirjoitettu kieli, nuotit, matemaattiset kaavat, ohjelmointikielet kuljettavat merkityksiä ja informaatiota, jota auringonkukan tai lammen pyörteet eivät siirrä.
    Koodeja ei esiinny luonnostaan. Ne ovat älykkään tietoisuuden kehittämiä.
    Entä sitten DNA? Elämän geneettinen koodi? Eikö se ole ”luonnostaan” syntynyt, evoluution tuottama sattumakimppu?
    Aivan, DNA on paradoksi. Kuin älyn synnyttämä, vaikka evoluutiolla ei olekaan älyä.
    Onko jossakin sittenkin tietoisuus, josta emme tiedä mitään emmekä voi olla varmoja sen olemuksesta? Matematiikan täsmällisyys, fysiikan luotettavuus ja kosmoksen symmetria. "Minusta tuntuu", Langdon sanoo, "että näen elävän jalanjäljen... varjon jostakin korkeammasta voimasta, joka on vain nipin napin tavoittamattomissa."
    ”Se mistä me tulemme, ei ole läheskään yhtä hätkähdyttävää kuin se, mihin olemme menossa.”


                                                                        Kyösti Salovaara, 2016.
"Sagrada Familia näyttää leijailevan..."

>>>>
Dan Brown: Alku. (The Origin, 2017.) Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2017.
Richard Dawkins: Sokea kelloseppä. (The Blind Watchmaker, 1986.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1989.
Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.
Juhani Karila: Dan Brown. Helsingin Sanomat, 29.10.2017.
Jake Kerridge: Origin by Dan Brown, review: light on action, heavy on historical factoids. The Telegraph, 4.10.2017.

torstai 26. lokakuuta 2017

Irrotellen

[virkkeitä maailman kirjasta]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.


Mietitään miten pakinaan pääsee sisälle.
    Otsikko harhauttaa, ei kotiuta.
    Tuumaillaan saako olla jotakin mieltä. Jos ei saa, onko tässä mitään mieltä? Jos saa, mitä sitten pitäisi ajatella?
    Ehkä ei "pitäisi" vaan olla vaan - jotakin mieltä.  
    Järkeä ja tunteita, edellinen vaikeampaa, jälkimmäinen turhan helppoa.
    Eikä maailma ole kirja, ei edes kirjoittamaton. Virkkeitä kyllä piisaa. Joihin tarttua. Joita irrotella kirjoitusten kirjoituksista tähänkin pakinaan.
    Romanialaisen E.O. Chirovicin mainiossa dekkarissa Peilien kirja on myös mainioita sitaatteja. Niistä päästään alkuun, tullaan näyttämölle. Ensimmäisen repliikin sanoo Richard Kadrey:
    ”Muistot ovat kuin luoteja. Jotkin suhahtavat ohitse ja vain säikäyttävät. Toiset repivät meidät palasiksi.”


Jos voisi elää tulevaisuudessa, nykyisyyden käsittäminen olisi paljon helpompaa, koska kaikki olisi jo tapahtunut.
    Mutta koska elämme jatkuvasti menneisyyden ja tulevaisuuden leikkauskohdassa, emme koskaan tiedä mikä on toistuvaa ja mikä ainutkertaista, niin kuin Heikki Ylikangas muistutti kirjassaan Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Jokin toistuu, ja jotakin tapahtuu vain kerran ja se on ainutlaatuinen tapahtuma.
    Jos tietäisi tarkalleen mikä historiassa toistuu, siitä olisi helppo ottaa opiksi.
    Mutta koska toistuvaa ja ainutkertaista ei pysty erottamaan toisistaan katselemalla ympärilleen, joutuu aika lailla ymmälleen.
    Maailma pursuaa uutisia.
    Mistä tietää mikä on mitäkin?
    Semminkin kun maailma tapahtuu pääasiassa muille ihmisille kuin minulle.
    ”Useimmat ihmiset ovat muita ihmisiä”, sanoi Oscar Wilde.


Olen yrittänyt käsittää uutta nationalismia, joka voimistuu eri puolilla Eurooppaa.
    Miksi Katalonia pyrkii omaksi valtiokseen juuri nyt?
    Sehän ei ole sorrettu maakunta. OECD:n luokitusten mukaan sillä on enemmän taloudellista itsenäisyyttä kuin esimerkiksi Saksan tai USA:n osavaltioilla.
    Katalonia on moderni, monikulttuurinen alue. Miksi sieltä kuuluu nationalismin torvien toitotus? Kenen ”itsenäisyyttä” Barcelonan kaduilla vaaditaan? Ja itsenäisyyttä: mistä? Itsenäisyyttä: mihin?
    Ymmärryksen askelia vaikkapa Paul Kennedyn kirjasta Uuden vuosituhannen haasteet vuodelta 1993: ”Näiden yleismaailmallisten muutosten takia myös itse kansallisvaltion hyödyllisyys on käynyt kyseenalaiseksi… itsenäiset toimijat eivät näytä pelkästään menettävän otettaan ja olevan hajoamassa, vaan ne näyttävät myös olevan vääränlaisia yksiköitä ratkaisemaan viime aikoina esiin nousseita asioita. Joidenkin ongelmien ratkaisemiseen ne ovat liian suuria, toisten ratkaisemiseen liian pieniä.”
    Globaaleja ongelmia pitää ratkaista laajemmissa ympyröissä. Paikallisia ongelmia ei voi viedä edes (aina) valtion ratkaistavaksi.
    Mutta miten nationalismi tähän auttaa? Missä se tulee kuvaan?
    Kennedy kirjoitti, että kun vallankäyttöä siirretään alemmaksi, vaarana saattaa olla kansallisvaltion hajoaminen, ”ainakin yhteiskunnissa, joissa etnisten ryhmien kilpailu ja rajariidat tarjoavat sytykkeitä alueellisiin kiistoihin”.
    Eikö lähidemokratia olekaan demokratiaa? Eikö paikallisesti osata olla tasa-arvoisia, suvaitsevaisia, vapaamielisiä? Jos enemmistö päättää demokraattisesti sortaa vähemmistöä, siitä ei pidä syyttää demokratiaa vaan päätöksen tehneitä. Muodollisesti "oikeassa" oleva enemmistö voi tehdä vääränlaisia päätöksiä.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.


Espanja, monimuotoinen kuin paella, joka sulaa mahassa huonosti.
    Onko Eurooppa samanlainen pyttipannun, risoton ja paellan yhdistelmä: mahdoton? Mitä on saksalaisten ”paella”, entä brittien jotka jättävät suuremman yhteisyyden ja käpertyvät, jos pystyvät, saarelleen? Onko brexit pelkkää nationalismia? Jos ei ole, mitä se on? Silkkaa tyhmyyttäkö?
    Palataan Espanjaan – jonnekin sinne tai kaikkialle, eikä maata voi syödä niin kuin paellaa.
    ”Nyt 2010-luvun puolivälissä ’espanjalainen kansakunta’ natisee liitoksissaan”, kirjoittaa Heikki Aittokoski teoksessaan Kuolemantanssi – askeleita nationalismin Euroopassa, ”ja natinan – tai rytinän – voi olettaa jatkuvan vielä vuosia. Toisin kuin saattaisi luulla karttaa tai jalkapallon arvokisoja katsoessaan, Espanja ei ole keskusjohtoinen yhtenäisvaltio samalla tavalla kuin Suomi tai Ranska. Espanja on 17 itsehallintoalueen jaettu ’kansakunta’ (nación de naciones), kuten joskus sanotaan. Itsehallintoalueilla on toisistaan poikkeavia valtaoikeuksia ja virallisia kieliä. Osa itsehallintoalueista on luotu vanhojen kuningaskuntien pohjalta, osa on tuoreempaa perua. Kaikilla on budjettivalta, oma lippu, omat hallinnolliset elimet, oma mittava byrokratia. Kahdeksanmiljoonaisen Andalusian leivissä on yhtä paljon virkamiehiä kuin Espanjan keskushallinnossa. Madridin keskusvallan ja itsehallintoalueiden välinen tasapaino on jatkuvalla koetuksella. Näin on erityisesti Katalonian ja Baskimaan osalta. Olisi uskaliasta lyödä vetoja siitä, että valtionrajat Pyreneiden niemimaalla näyttävät 2020-luvun päätteeksi samoilta kuin nyt. Varmalta tuntuu vain, että Portugali pysyy Portugalina.”
    Ymmärrämme mistä Paella on leivottu!
    Mutta sitä on vaikeampi ymmärtää, että miksi se pitäisi palauttaa toisistaan irrallisiksi paloiksi ja alkuaineiksi, aivan kuin keitetyt ja paistetut riisinjyvät ja lihat ja kalanpalat ja äyriäiset ja oliiviöljyn voisi erotella toisistaan ja senkin jälkeen maistaa paellan kokonaisen maun.
    Auttaako historia ymmärtämään?
    ”Eurooppalaisten maiden kansallisista identiteetistä on turvallista sanoa vain, että 1800- ja 1900-luvun nationalismit jättivät jälkeensä tukun kysymyksiä, joita 2000-luku yrittää ratkaista omalla nationalismillaan”, Aittokoski päättelee lopuksi. ”Aate muuttaa muotoaan, mutta katoamassa se ei ole.”


Jos tietäisi mikä historiassa toistuu ja mikä ei, voisi huoleti ennustaa kuinka Katalonialle käy ja sen mihin Espanjan kansojen kansakunta päätyy.
    Historia kuitenkin yritetään ottaa avuksi, koska muutakaan johtolankaa ei ole.
    Valtiotieteen professori Antonio Elorza vertasi El País -lehdessä Katalonian itsenäisyysliikkeen toimintaa Venäjän vallankumoukseen vuonna 1917. Vaikka sadan vuoden ajallinen etäisyys, taloudellinen ympäristö ja poliittinen ideologia erottavat nämä liikkeet toisistaan, niillä on paljonkin yhteistä niiden pyrkiessä kumoamaan nykyisen poliittisen järjestyksen ja lakkauttamaan nykyisen valtion ja korvaamaan sen luonteeltaan toisenlaisella hallinnolla: Lenin proletariaatin diktatuurilla ja Katalonian vallanpitäjät itsenäisellä tasavallalla, joka nojaa etniseen diktatuuriin.
    Tai otetaanpa tähän mukaan espanjalaisen sosialisjohtaja Pedro Sánchezin parin päivän takainen lausahdus siitä, että Kataloniassa tapahtuu nyt aivan samanlaista kuin mitä tapahtuu Puolassa tai Unkarissa ja monissa Euroopan unionin maissa, joissa taantumukselliset liikkeet leikkaavat oikeuksia ja vapauksia ja mitätöivät demokratian toimintamahdollisuudet.
    Mutta miksi?
    Miksi nationalismi viehättää, houkuttaa, voimaannuttaa sortamaan toisinajattelijoita, jakamaan yhteiskuntia ja erottelemaan paremmat ihmiset huonommista?
    Elorzan mielestä katalonialainen nationalismi johtaa enemmän tai vähemmän moderniin etniseen puhdistukseen.
    Tässäkö historia toistaa itseään?
    Ironiaako on, että Katalonian itsenäisyysliike vetoaa Euroopan unioniin etnisen puhdistuksen sallimiseksi?

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2015.


Kun elämme historiaa juuri nyt, ennen kuin siitä tulee ”historiaa”, emme todellakaan tiedä mikä toistuu ja mikä johtaa minnekin.
    ”Jokainen, joka yrittää tulkita kansallisosialismin olemusta älyllistä tietä, epäonnistuu ilman muuta”, sanoi Olavi Paavolainen seurattuaan Hitlerin kansallissosialistien henkeäsalpaavan komeaa näytöstä Nürnbergin puoluepäivillä 1936. ”Tietysti sen synnyn voi selittää marksilaisella dialektiikalla. Mutta sitä ei voi ymmärtää, ei historiallisesti, ei taloudellisesti, ei poliittisesti eikä yhteiskunnallisesti. Älylliselle nykyajan ihmiselle se on ja pysyy paradoksina. Sillä nyt on edessämme ensimmäinen Euroopan synnyttämä uskonto.”
    Yhtä vaikea on ymmärtää 2010-luvun eurooppalaista nationalismia. Onko sekin vain uudenlaista uskontoa? Vahvan johtajan kaipuuta? Oman minän super-ymmärtämistä parempana olentona kuin jonkin toisen yksilön?
    Onko moderni nationalismi enemmän tunnetta kuin järkeä? Vai onko se nimenomaan järjetöntä järkevyyttä, josta tunne on kuivatettu kuin vesi suomalaiselta suolta?
    George Orwell pohti nationalismin luonnetta vuonna 1945 pitkässä esseessä. Orwellin mielestä nationalisit yrittävät luokitella inhimilliset olennot hyönteisten tavoin niin, että ”miljoonien ja kymmenien miljoonien kansanryhmät voitaisiin varmuudella luetteloida ’hyviksi’ ja ’pahoiksi’”.
    Nationalismia ei voi erottaa vallanhimosta: ”Jokaisen nationalistin pysyvä kaipaus kohdistuu vallan ja arvovallan lisäämiseen, mutta ei asianomaiselle itselleen, vaan sille kansalle tai muulle yksikölle, johon hän on katsonut sopivaksi upottaa yksilöllisyytensä.”
    Orwellin mukaan nationalisti ajattelee yksinomaan kilpailevan arvovallan ehdoin. Nationalistin ajatukset ”kääntyvät aina voittoihin, tappioihin, riemuvoittoihin ja nöyryytyksiin”. Nationalistille historia on suurten voimaryhmien loputonta nousua ja laskua: ”Jokainen uusi tapahtuma vaikuttaa hänestä todisteelta, että hänen oma puolensa on nousussa ja jokin vihattu kilpailija alamäessä.”
    Kuinka monta kertaa Katalonian itsehallintoalueen puheenjohtaja Carles Puigdemont onkaan jo huudahtanut: Meitä nöyryytetään!
    Kaikki nationalistit katsovat velvollisuudekseen levittää omaa kieltään kilpailevien kielien kustannuksella, Orwell sanoi.
    Rodullinen ja kielellinen puhtaus – nationalismin ydin?
    Ja vieläkö jaksamme kuunnella historian ääntä?
    ”Kaiken laumahengen, ei vähimmin poliittisen, koossapysyminen edellyttää”, kirjoitti T. Vaaskivi vuonna 1938, nationalistisen Euroopan kuohuessa kaikkialla kuin irti päässeet helvetin virrat, ”että lauman aate tulee yhdessä johtajahahmossa lihaksi ja vereksi, ja että suuri, nimetön kansanaines voi aina katsoa johonkin korkeampaan, jonka olemuksessa ja hahmossa sen omat sielunpiirteet kasvavat rajattomiin asti.”
    ”Miten lyhyt onkaan askel”, Vaaskivi lisäsi, ”jossa isänmaallinen mieliala muuttuu uskonnoksi ja kansallinen itseihailu kansalliseksi rodun ja maaperän kultiksi!”


Lippuja, valoja, ihmislaumoja, merkkejä, logoja – omia lauluja.
    Ahneutta!
    Ylenkatsomista, vähättelyä, torjumista.
    Sanojen merkityksiä käännellään Barcelonassa kuin lettua pannulla.
    Unohdetaan että demokratia on hallitsemisen muoto, ei yhteiskunnallisen olemisen sisältö. Demokratia ei ole mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä, sanoi Ralf DahrendorfSe on eräs tapa hallita, ei elämä sellaisenaan.
    Elämä on paellan valmistamista, syömistä ja siitä toipumista.
    Lasillinen viiniä.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2016.

>>
Heikki Aittokoski: Kuolemantanssi. Askeleita nationalismin Euroopassa. HS-kirjat, 2016.
E.O. Chirovici: Peilien kirja. Suom. Inka Parpola. Otava, 2017.
Paul Kennedy: Uuden vuosituhannen haasteet, 1993. Suom. Heikki Eskelinen. Otava, 1994.
George Orwell: Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Toim. ja suomentanut Jukka Kemppinen. WSOY, 1984.
Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana. K.J. Gummerus, 1936. 4.p 1938.
T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo. K.J. Gummerus, 1938.
Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House, 2015.