Arvotaan seuraava arvo

[todellisuus kielen vankina]

Kyösti Salovaara, 2026.

Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä, missä puutteen ja ulkonaisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella puolella. 

- Karl Marx: Pääoma, 1867-1894.

Mitä suuremman inhimillisen vapautumisen jokin kehitystie hetkellä t yhteiskunnassa S tuottaa, sitä objektiivisesti arvokkaampi se on tuossa yhteiskunnassa tuolla hetkellä.

- Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka, 1976.

Somewhere over the rainbow

Bluebirds fly

Birds fly over the rainbow

Why, then, oh, why can't I?

-Yip Harburg (sanat) ja Harold Arlen (sävel) elokuvaan Ihmemaa Oz, 1939.

V iime vuosina ”arvoista” on puhuttu niin paljon ja niin kovalla äänellä, että keskustelu alkaa kuulostaa ”arvottomalta”.

    Tässä on kielen ansa.

    ”Arvottomalla” en tarkoita halpahintaista enkä alamittaista keskustelua.

    Tarkoitan että kun kaikilla hyvillä ”asioilla”, ”tunteilla” ja ”käsitteillä” väitetään olevan ”objektiivinen arvonsa”, niin lopulta millään ei ole. Kieli pettää, koska sanoja voi ymmärtää niin monella tavalla.

    Ei edes arvokas kieli ole yksiselitteistä.

T ammikuun lopulla Helsingin Sanomat haastatteli entistä pappia ja nykyistä ”filosofia” Antti Kylliäistä. ”Emme tiedä arvojamme”, Kylliäinen saarnasi. (HS. 27.1.2026).

    Kylliäinen otti esimerkiksi tasavallan presidentin puheet. Alexander Stubb on ihan kuutamolla mitä arvoihin tulee, Kylliäinen sanoi. Kylliäisen mukaan Stubbin arvoina ilmaisemat asiat, kuten puhe demokratiasta, oikeusvaltioperiaatteesta, kansainvälisestä oikeudesta, kansainvälisistä instituutioista ja ihmisoikeuksista, eivät ole lainkaan ”arvoja” vaan ”välineitä” johonkin.

    Suksetkin ovat välineitä. Niillä pääsee lumessa eteenpäin.

    Kylliäinen väitti että suomalaisista laeista löytyy riittävästi ”oikeita arvoja”. Hän luetteli arvoja: ”Niitä ovat esimerkiksi oikeus, vapaus, ihmisarvo, sivistys ja tasa-arvo. Ne ovat itsessään tärkeitä päämääriä, joita suomalaiset ovat demokraattisesti päättäneet tavoitella.”

    Tietenkin Kylliäinen puhui itsensä pussiin. Se on filosofien tehtävä nykymaailmassa. Itse asiassa Kylliäinen puhui täsmälleen samoista arvoista kuin Stubb.

O vatko arvot absoluuttisia ja objektiivisia? Vai pelkästään suhteellisia, ajasta ja paikasta riippuvaisia käyttäytymisohjeita?

    Jostakin syystä nykyisessä, moniarvoisessa yhteiskunnassa arvoista puhutaan ikään kuin ne olisivat todellakin absoluuttisia, vaikka yhteiskunta näyttää koostuvan lukemattomista henkisistä, taloudellisista, paikallisista ja ties mistä ryhmistä ja ajatussuunnista.

    Kun Ilkka Kauppinen esitteli ranskalaisten pragmaattisen sosiologian kirjoittajan Luc Boltanskin ideoita arvojen oikeuttamisesta, hän totesi: "Olennaista on, että mikään arvojärjestelmä ei vastaa jotain tiettyä sosiaalista sfääriä, vaan kussakin sosiaalisessa sfäärissä voi vaikuttaa, ja usein vaikuttaakin, useampia arvojärjestyksiä. Ihmisillä on esimerkiksi vaihtelevia tapoja arvottaa sitä, millainen on erinomainen jalkapalloilija, tai perustella yliopistojen lukukausimaksujen tarvetta. Monimutkaisissa yhteiskunnissa esiintyy siis keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, millainen on legitiimi sosiaalinen järjestys ja mikä on arvokasta." (1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Toimittaneet Miikka Pyykkönen & Ilkka Kauppinen. 2015.)   

    Jermu Laine - pitkän linjan sosialidemokraatti, ajattelija, kansanedustaja ja ministeri - kirjoitti Kanava-lehdessä (4/2024), että ”arvoja ei todella voi keksiä. Ne ovat ihmismielen syvimpiä tuntoja ja ilmaisuja, osa luonnon vaatimaa elollisen toiminnan jatkuvuuden turvaamista.”

    Laineen johtopäätös oli, että ei voi olla arvojohtajia, koska ”perimmäiset arvot ovat luonteeltaan yksilöitten henkilökohtaisia arvoja.”

    Usein sanotaan, että ”demokratia” on arvoista arvokkain. Samaa mieltä oli myös Jermu Laine em. kirjoituksessaan.

    Mutta mitä demokratialla oikein tarkoitetaan? Missä mielessä se on ”arvo” eikä vain institutionaalinen metodi jonkin muun ”asian” saavuttamiseen? Sukset joilla kinokset ylitetään?

    ”Demokratia on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä”, kirjoitti Ralf Dahrendorf kirjassaan Huomisen Eurooppaan (1990). ”Se tarvitsee niitä jotka johtavat, mutta yhtä paljon myös niitä, jotka tekevät lopun politiikan ilmeisistä erehdyksistä ja kosteasta vallankäytöstä.”

    Kieli pettää, on ansa jossa me kaikki olemme, koska meillä ei ole muuta tapaa ilmaista itseämme. Suppeassa mielessä Dahrendorf kertoo sen mitä demokratia on välineenä. Joillekin toisille demokratia ilmentää kokonaista elämäntunnetta ja kehystä missä kaikki muu tapahtuu.

    Kaikki ovat oikeassa käyttäessään kieltä omien tarpeittensa ja mieltymyksiensä mukaan.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kyösti Salovaara, 2024.

Valta, demokratia, sivistys -
arvojen henkinen viitekehys?

Mutta entä talous, tuotanto ja luonto?

O nko esimerkiksi tasa-arvo absoluuttinen totuus, objektiivinen kuvaus siitä tai tästä ihmisen elämäntilasta ja tilanteesta?

    ”Ei ole itsestään selvää, onko tasa-arvolla itseisarvoa ja jos on, missä tilanteissa, ja millä tavalla tasa-arvoa tulisi edistää muiden asioiden kustannuksella”, kysyi Rurik Holm kirjassaan Yksilönvapaus (2017). ”Vastaavasti voidaan kysyä, minkälaisissa tilanteissa epätasa-arvon edistäminen olisi oikeutettua. Esimerkiksi tulonjaoltaan tasa-arvoisemmat yhteiskunnat vaikuttavat olevan monilla mittareilla parempia yhteiskuntia kuin epätasa-arvoisemmat yhteiskunnat. Kuitenkin tasa-arvoisiksi kutsutut yhteiskunnatkin ovat tulonjaoltaan merkittävän epätasa-arvoisia.”

    Ehkä ongelma on, että ihminen tottuu itsestään selvyyksiin, jolloin asioiden ja ilmiöiden historiallinen merkitys unohtuu tai sitä ei tajuta lainkaan. Niinpä arvokeskustelussa päädytään ajattelemaan, että ”hyvät arvot, meidän arvomme” ovat ikuisia ja että ne ovat aina olleet samanlaisia.

    Mainio esimerkki ”absoluuttisen arvon” problemaattisuudesta - siitä ettei arvo olekaan absoluuttinen – on vaatimus, että ”oikeus työhön” on perustuslaillinen oikeus. ”Mikään perustuslaillinen ’oikeus työhön’ ei voi estää työttömyyttä”, sanoi Ralf Dahrendorf. ”Se vain halventaa perustuslakia, koska se lupaa sellaista, mitä yksikään tuomari ei voi tarjota.”

    Dahrendorfin mielestä oikeus olla tekemättä työtä on vakuuttavampi tarjokas perustuslakiin, koska ”se suojelee ihmisiä pakkotyöltä”.

    Mutta ei Dahrendorfinkaan ajatus ole yksikäsitteisen "oikein" perusteltu. Kun yhteiskunta tarjoaa kansalaisille valtavasti sekä julkisia että yksityisiä palveluja ja fyysistä infrastruktuuria, niin onko todellakin moraalisesti oikein, että kansalainen ei osallistuisi millään tavalla yhteiskunnan edellyttämään työntekoon vaan keskittyisi pelkästään nauttimaan yhteiskunnan tarjoamiasta "ilmaisista" palveluista?

S ekä Karl Marx että Yrjö Ahmavaara tuntuvat ajattelevan, että ihmisen vapautuminen on arvoista arvokkain. Ja olihan ”vapaus” myös Ranskan vallankumouksen keskeinen vaatimus.

    Marxin kirjoituksissa vapautuminen näyttää melkein anarkistin tai boheemin elämännauttijan unelmalta. Vapauden valtakunnassa mikään palkkatyöhön liittyvä ei ole arvokasta sinänsä vaan ihmisen aito elämä löytyy sen ulkopuolella. Jos Marx tulisi meidän aikamme yhteiskuntaan, hän huomaisi, että nykyään ajatellaan aika lailla samalla tavalla ja että Marxin haaveilema vapauden valtakunta on aika hyvin konkreettisesti toteutunut.

    Mutta voiko sateenkaaren juurelta todellakin löytää ikioman aarteensa? Vai katoaako se sitä kauemmaksi mitä lähemmäksi sateenkaaren päätä päästään?

    On mielenkiintoista, että Yrjö Ahmavaara perusteli objektiivisten arvojen olemusta (ja että sellaisia on) matemaattisella mallillaan.

    Ahmavaara puhui arvojen arvosta eli objektiivisista arvoista, joissa toteutuu kaikkien yhteiskunnan osien ja osallistujien ”hyvä”. Ja kyberneettisessä mallissa, tai prosessissa, tämä arvojen arvo liittyy vapautumiseen välttämättömyyden kahleista. Tässä ajatus kulkee samoilla urilla kuin Marxilla.

    Ahmavaara kirjoitti Yhteiskuntakybernetiikassaan, että ”toteuttaakseeen mahdollisimman yleistä objektiivista arvoa tulee kunkin yksilön tai kollektiivin siten pyrkiä suuntaamaan omaa vapautumistaan niin, että se tukee maksimaalisella tavalla myös muiden yksilöiden ja kollektiivien ja viime kädessä koko ihmiskunnan vapautumista.”

    Hyvä jos näin on.

    Mutta entäpä jos ihmisen täydellinen vapautuminen luonnon, tuotantovoimien ja sosiaalisen järjestyksen kahleista johtaakin ihmiskunnan katoamiseen maan päältä?

R auha!

    Onko ”rauha” arvo sinänsä? Onko sekin arvojen arvo? Voiko sen toteutuminen olla ristiriidassa jonkun muun arvon kanssa? Sillä kuten todettua erilaisten arvojen toteuttaminen johtaa hyvin usein ratkaisemattomiin ristiriitoihin.

    Toissapäivänä, tiistaina 24.2.2026, Venäjän aloittama brutaali hyökkäyssota Ukrainaan jatkui viidennelle vuodelleen. Putinin sota näyttää kestävän kauemmin kuin toinen maailmansota.

    Neljä vuotta sitten, maaliskuun 3. päivänä 2022 kirjoitin blogissani näin:

    ”Viime torstaina Vladimir Putinin venäläiset joukot päättivät väkivaltaisesti eurooppalaisen rauhankauden.

    Rauha tuntui vakiintuneelta olotilalta, joka alkoi vuonna 1945 toisen maailmansodan päättyessä. Mutta mikään ei ole ikuista, vaikka toisin luullaan. Ei edes yhteisesti vaalittu rauha.

    Torstaina 24.2.2022 Putinin joukot hyökkäsivät Ukrainaan.

    Seuraavana päivänä täytin 75 vuotta. Näin ollen sain 75 rauhan vuotta. Tulevaisuus on sumea ajatus.

    Syyskuussa 2019 kävelin Normandiassa ns. Omaha-rannalla. Sieltä alkoi Natsi-Saksan sotavoimien ratkaiseva nujertaminen. On vain yksi historia, mutta sen tavoittaminen on vaikeaa. Ajan läpi ei näe.

    Olen kuitenkin 'omin silmin' nähnyt 75 rauhan vuotta.”

S anoilla on historiansa, joten historia jää sanoihin kuin pöly takkiin, jota ei harjaamallakaan saa puhtaaksi.

    Tässä en ole pohtinut, kuinka paljon arvot syntyvät vallanpitäjien ja vallan vaatimuksista. Henkistä valtaa käytti pitkään vahva kirkko eri muodoissaan. Se määritteli hyveet ja paheet. Monet hyväksytyistä arvoistamme palautuvat pyhissä kirjoissa esitettyihin arvoihin ja etiikkaan. Jossakin päin maailma dogmaattiset uskontokunnat käyttävät tänäänkin sekä henkistä että maallista valtaa kansalaistensa kurissa pitämiseksi.

    Jos kävelet Hannoverissa Breite Strassea pitkin, saatat hämmästyä kohdatessasi ”komean” rauniokirkon, josta vain torni ja seinät ovat tallella, mutta joka sinänsä näyttää hyväkuntoiselta.

    Kyseinen Aegidienkirche rakennettiin 1300-luvulla ja se pommitettiin raunioiksi toisen maailmansodan aikana vuonna 1943. Tänään Aegidienkirche on sodan uhrien ja väkivallan muistomerkki.

    Kirkon raunioita katsellessa tulee mieleen, että se on arvojen ja niitä vaalineiden aikakausien monikerroksinen muistomerkki. Arvot syntyvät ajassaan, kestävät aikansa ja katoavat aikoihinsa.

Kyösti Salovaara, 2025.

Aegidienkirche, Hannover.

Kadonneen artikkelin metsästys

[synkkien uutisten varjossa]

Kyösti Salovaara, 2026.

Vallan ja sivistyksen piiri
vasemmalta oikealle:
Sanomatalo, Eduskunta, Musiikkitalo, Oodi keskustakirjasto.

Journalistit esittävät tarinansa kahden vastakkaisen kansan, näkemyksen tai ryhmän konflikteina. Heistä tarinat äärimmäisestä köyhyydestä ja miljardööreistä ovat parempia kuin tarinat siitä, että suuri enemmistö ihmisistä ponnistelee kohti parempaa elämää. Journalistit ovat tarinankertojia. Samoin ovat ihmiset, jotka tuottavat dokumenttiohjelmia ja elokuvia. Dokumentit asettavat vastakkain heikon yksilön ja ison pahan korporaation. 

- Hans Rosling: Faktojen maailma. Suom. Matti Kinnunen. Otava, 2018.

Hyvinä aikoina

lauletaanko silloinkin

silloinkin lauletaan

synkistä ajoista.

- Bertolt Brechtiä mukaillen Kyösti, 19.2.2026.

M aailma ahdistaa.

    Eurooppa ahdistaa.

    Suomi ahdistaa.

    Helsinki ahdistaa.

    Eikä talvi luovuta.

A jelehdimme synkässä uutisvirrassa.

    Sodat jatkuvat. Ihmisiä tapetaan. Neuvotteluissa vallitsee jäätävä ja jännittynyt tunnelma.

    Isot vallat mahtailevat. Pienet painavat pään pensaaseen.

    Kaikki menee pyllylleen. Joka neljäs palkansaaja ilmoittaa uupumuksestaan. Työt eivät huvita. NikuMäättäset uhkailevat vanhukset "hengiltä" vaatimalla eläkkeiden leikkaamista. Professorit tietävät mistä pulu pissii.

    Jos menet jäälle, ota naskali matkaan.

    Jos menet kauppaan, älä osta mitään. Pane palkkasi säästöön. Pahan päivän varalle. (Oletko varma ettei valtio vie rahojasi kun paha päivä koittaa?)

    Pirun AI – se vie loputkin tuhkat pesästä tai ainakin löysät työpaikat.

    Kiinalaiset robotit tanssivat. Pitääkö siitä huolestua, kysyi The Guardian eilen keskiviikkona.

    Tietenkin pitää. Kaikesta pitää. Seuraavaan hallitukseen tulee Huolen ja Ahdistuksen ministeri.

A hdistus ei ole pelkästään suomalaista, mutta suomalaiset ovat niin kauan laulaneet mollivoittoisia lauluja, että toivottomuuden kuoppaan ei taivaskaan paista.

    Tai hetkinen.

    Viime lauantaina Helsingin Sanomat julkaisi yllättävän valoisan artikkelin HS Visiossa, talousosastossaan. Luin sitä aamutuimaan aamiaisella ystävänpäivän paperilehdestä.

    Merja Saarisen toimittaman artikkelin otsikko tiivisti asian ytimen: Tilastot kertovat: Suomalaisten lompakot ovat nyt lähes ennätyksellisen pulskia.

    Artikkelin ingressi paljasti talousjutun myönteisen juonen: ”HS:n keräämät tilastot kertovat, että suomalaisten ostovoimakuoppa on nyt lähes kurottu umpeen. Erityisesti naisten ostovoima on kasvanut kohisten ja on nyt parempi kuin kertaakaan kymmeneen vuoteen.”

    No, hemmetti, minä sanoin ääneen. Ja jatkoin lukemista.

    ”Suomalaisten ostovoiman paranemista on odotettu jo niin pitkään, että moni ei jaksa siihen enää uskoa”, Merja Saarinen kirjoitti. ”Tilastot kertovat kuitenkin toista.”

    Palkansaajien ostovoima on parantunut odotuksia nopeammin. Eniten palkat parantuivat julkisella sektorilla, ja siellä naisilla.

    Mutta miksi kulutus ei kasva?

    Asiantuntijan mukaan ”miehet tyypillisesti reagoivat suhdanteisiin naisia nopeammin.”

    ”Naiset sen sijaan ovat juuri nyt miehiä enemmän huolissaan omasta taloustilanteestaan. Tämä kävi ilmi Säästöpankkiryhmän viime syksyn Säästämisbarometrissä.

    Samaa viestiä kertoo myös Tilastokeskuksen kuluttajaluottamusta mittaava indikaattori. Naisten kuluttajaluottamus on miehiä heikompi, ja juuri nyt ero poikkeuksellisen suuri.”

M iksi lintu laulaa? Miksi naiset ovat pessimistisempiä kuin miehet?

    En tiedä.

    Mutta Hesarin juttu maistui niin myönteiseltä, että päätin ottaa siitä kopion omaan ”arkistooni”.

    Joten hyppäsin Helsingin Sanomien kotisivulle ja etsin artikkelia ottaakseni siitä PDF-kopion.

    Mutta eihän sitä ollutkaan netissä!

    Katsoin lauantaina illemmalla uudestaan. Artikkelia ei ole HS.fi:ssä.

    Sama tarkistus sunnuntaina. Ei ole. Mitä nyt on tapahtunut? Oliko juttu liian myönteinen kollektiivisen valituksen ilmapiiriin? Lauantain näköislehdessä se tietenkin näkyi, mutta ei lehden kotisivuilla.

    Tässähän on journalistisen skuupin paikka, innostuin. Pakinan aihe: Helsingin Sanomat sensuroi itseään! Kerran minäkin ehdin muiden edelle!

    Kielteiseen meidät on velvoitettu. Myös hyvinä aikoina kannattaa laulaa synkkiä lauluja. Ainakin Suomessa.

M aanantaina "uutispommini" katosi kuin suomalaisen pieru Urho Kekkosen kansallispuistoon.

    Maanantaina Merja Saarisen artikkeli löytyi lehden kotisivulta. Netissä sen otsikko kuului: Ekonomisti yllättyi: Suomalaisilla on nyt rahaa kuin vanhoina hyvinä aikoina – naisten reaalipalkat ennätyssuuret.

    Olin pettynyt.

    Paranoidi asenteeni osoittautui harhaksi. Mutta yleensä HS julkaisee pitkät artikkelinsa ensin netissä ja vasta sitten paperilehdessä. Nyt järjestys oli toinen. Miksi?

    Pinnallisesti katsoen netin ja paperilehden teksti oli täysin sama, joten paperilehden juttua ei muutettu nettiin.

    Maassa kaikki hyvin! Journalismi kiittää!

    Hesarin journalismi on pääkirjoituksien lisäksi monipuolisinta talouden ja ulkomaan osastoilla. Ahtaimmillaan se on kulttuuria ja luontoa käsittelevissä jutuissa.

P äivät pitenevät, varjot lyhenevät.

    Maailmaa jaetaan uudenlaisiin blokkeihin.

    Robotit tanssivat Kiinassa. Suomessa kaljabaarit menevät konkurssiin.

    Pääministeri matkustaa Intiaan. Tasavallan presidenttiä seurataan Münchenissä. Kuningashuoneet vapisevat Norjassa ja Englannissa. Brasilia saa ensimmäisen talviolympialaisten kultamitalinsa. Suomi keräilee pronssia.

    Mutta tärkeintä ei ole voittaminen vaan osallistuminen. Kunhan Italiassa saisi edes kunnollista ruokaa, huokaa pettynyt suomalainen pujottelija.

    En yhdy valitusvirteen, mutta ollakseni kotoisen konformistinen (venettä ei pidä kaataa virtapaikassa), laitan pakinan loppuun Bertolt Brechtin alkuperäisen runon. Sen suomensi Brita Polttila ja julkaisi Tammi 1960-luvulla:

        Synkkinä aikoina

        lauletaanko silloinkin

        silloinkin lauletaan

        synkistä ajoista.

Helsingin Sanomat, 14.2.2026.

Juoni juttu

[vai pelkästään pyykkinaru?]

Mauríce Dekobra:
Samettiliekkejä (1927).
Suom. Tauno Nuotio.
Satakunnan kirjateollisuus Oy, 1928.

Havlek löi otsaansa ja huudahti äkkiä:

    ”Ajatelkaapa, herra Jacquemod. Jos kaikki nuo ihmiset ovat hulluja?”

    ”Eivät, eivät! Edgar Poen jälkeen hullut eivät enää hoida sairaita. He tyytyvät laatimaan lakeja.”

- Mauríce Dekobra: Samettiliekkejä, 1927.

I hminen selittää itseään selittämällä itseään.

    Sanoista ei ole puutetta. Merkityksiä riittää.

    Uusimmassa kirjallisuuslehti Parnassossa (1/2026) Suvi Ahola kertoi miten hänestä tuli Helsingin Sanomiin kirjoittava kirjallisuuskriitikko. Hän kertoi ”miten lukevasta lapsesta tulee ammatikseen kirjoittava ihminen”.

    Kaikista ei tule.

    Aholan kohdalla käännekohta ilmeni näin: ”Ymmärsin, että juoni ei aina olekaan kirjojen pääasia, ja luulen, että tästä oivalluksesta alkoi tie kritiikin pariin.”

    Mistä juonesta Ahola puhuu kirjan juonesta puhuessaan?

    Hän ehkä tarkoittaa, että ”hyvä lukija”, niin kuin hän itse on, osaa lukea päällimmäisten tarinoiden läpi ”syvemmälle” romaanin sieluun. Olettaen että sellainen on. Samalla Ahola kirjallisuusväen tavoin vähättelee niitä ihmisiä, joille romaania vetävä tarina, juoni, on tärkeä koska sillä tavalla lukeminen on helppoa ja viihdyttävää. 

    Mutta juonen voi ymmärtää monella tavalla.

S analla on monta merkitystä, vivahdetta.

    ”Juoni” tarkoittaa Nykysuomen sanakirjan mukaan mm. kavalaa suunnitelmaa, viekasta menettelyä jonkun pettämiseksi, vehkeilyä. Sitten on tietenkin romaanin (tai näytelmän ja elokuvan) juoni: toiminnan kulku, punainen lanka, tarinan eteneminen ajassa ja tilassa. Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan juonen "alkuperäinen merkitys lienee kulkemalla tai polkemalla syntynyt tie tai ura."

    Aina kun juonen merkitystä vähätellään, tarkoitetaan että sillä, juonella on petollinen ulottuvuus, salakavala taito kietoa lukija tarinan pauloihin. Bestseller-kirjailijat ovat "huonoja kirjailijoita", koska vehkeilevät lukijan uteliaisuudella ja tunteilla.

    Juonen merkitystä paheksuvat pitävät juonta ikään kuin hunaja-ansana", jolla ihminen, lukija saadaan unohtamaan oma itsensä ja antautumaan kokonaan fiktion maailmaan ja sen pyörteisiin. Vietelty lukija ei osaa varoa eikä pysty olemaan kriittinen.

    Niinpä kirjallisuuseliitin puheessa "hyvä" kirja on sellainen, jota on hankala lukea; jossa jokainen lause ja kappale on kuin este joka ylitetään hammasta purren ja vastukset voittaen päästään uupuneena perille.

    Mutta entä jos tarina, juoni, on ihmisen aivoille tyypillinen ja välttämätön tapa hahmottaa maailmaa ja kokemuksiaan siinä? Kenties ihmiset ovatkin tarinoita kertovia apinoita niin kuin on sanottu.

V iisaita ajatuksia on kiva lukea.

    ”Juoni on siis tragedian perusta ja ikään kuin sen sielu”, kirjoitti Aristoteles Runousopissaan (suom. Pentti Saarikoski, 1967)… ”tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä, ja elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.”

    Kun Aristoteles puhuu tragedian ”kokonaisuudesta”, hän tarkoittaa kokonaisuutta, jolla on alku, keskikohta ja loppu.

    Meidän arkipäiväinen elämämme - enkä nyt tarkoita murhenäytelmiä – on täynnä pieniä ”kokonaisuuksia”. Tiistaina puolilta päivin vein autoni pestäväksi (alku); sillä välin kun sitä pestiin, tein kävelylenkin Viikin pelloilla ja istahdin juomaan kahvikupillisen croissantin kera (keskikohta); kahvin nautittuani ajoin hissillä ostokeskuksen parkkihalliin, sain autoni, maksoin 30 euroa ja ajoin kotiin (loppu).

    Pienistä ”kokonaisuuksista” syntyy suuria, jolloin tarinat ovat toistensa sisällä yhä uusina alkuina ja loppuina. Tässä mielessä sekavalta näyttävä todellisuus on loogisia kokonaisuuksia pullollaan.

    Historiankirjoittaja kertoo mitä on tapahtunut. Runoilijan tehtävänä on Aristoteleen mukaan kuvata sitä ”mikä saattaisi tapahtua, sitä mikä on todennäköistä tai välttämätöntä”.

    Juoni siis vie eteenpäin (ja usein modernissa romaanissa myös taaksepäin) ja panee lukijan odottamaan miten aikaisemmin tapahtuneesta seuraa jokin uusi todennäköinen tapahtuma, tai sitten siitä ei sitä seuraakaan, jolloin lukijan on jäljitettävä tarinan yllättävää polkua toisaalle.

    Suppeimmillaan kirjan juoni on kuin pyykkinaru, jolle on ripustettu erilaisia ja erivärisiä vaatteita kuivumaan. Hyvin usein, melkein aina, romaanissa (ja elokuvassa) samalle pihalle on viritetty useita pyykkinaruja. Niissä kuivuvien vaatteiden lomaan saattaa jopa eksyä.

Agatha Christie:
Kortit pöydällä (1936).
Suom. Aune Suomalainen.
WSOY, 1951.

L uonnontieteiden - ja miksei myös ihmistieteiden – ”vallankumous” 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla johti kulttuurikriitikot arvioimaan taiteen ja taideteoksien muodon ideaa uudella tavalla. Einsteinin ja Freudin jälkeen maailma ei ollut entisensä, joten miten perinteinen romaanikaan saattaisi olla entisen kaltainen?

    Rationalistinen maailma romahti.

    ”Luonnontutkijat, kemistit ja fyysikot, atomiteoreetikot ja biologit tulevat linsseineen, retortteineen, mikroskooppeineen ja koeputkineen, jotka Zeissin tehdas on valmistanut nykyajan vaatimusten mukaisiksi, ja erittelevät vanhan maailmankuvan hajalle”, kirjoitti T. Vaaskivi vuonna 1937 kirjassaan Vaistojen kapina.

    Jos suuressa mitassa kaikki on suhteellista, jopa aika, ja jos pienessä mitassa kaikki on pelkkää kvanttien todennäköisyyttä ja sattumia, miten romaanien kertomuksetkaan saattaisivat olla johdonmukaisia ja rationaalisia? 

    Näin kysyttiin.

    Humanistit innostuivat luonnontieteiden ”todistamasta” epävarmuudesta ja sovelsivat sitä taideteorioihin. Heiltä jäi huomaamatta, että ihminen rakensi yhä rationaalisempia ja järjestäytyneempiä ”kokonaisuuksia”.

M iksi muistamme menneisyyden mutta emme tulevaisuutta?

    Näin kysyi fyysikko ja kosmologi Stephen Hawking kirjassaan Ajan lyhyt historia vuonna 1988 (suom. Risto Varteva). ”Luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.”

    Ja kuitenkin ihminen kokee elämänkulun ajassaan. Ja kuitenkin romaaneissa ja elokuvissa väistämättä on tarinan alku ja loppu, sanottiinpa se selvästi tai kierrellen tai hämäten. Katso jotakin romaania pöydälläsi: ei sen kuvailema ”kokonaisuus” muutu koskaan vaikka tuijottaisit kirjaa vuositokulla samalla kun itse vanhenet. Siinä on fyysisesti alku ja loppu ja keskikohta, vaikka kirjailija olisi yrittänyt häivyttää ne taideteoksestaan. 

    Hawking sanoi että ajan suunnan voi määritellä kolmella tavalla. Ensinnä: termodynaaminen aika ilmoittaa missä suunnassa entropia eli epäjärjestys kasvaa. Toiseksi: psykologinen aika kertoo meille mikä on menneisyyttä ja mikä tulevaisuutta. Kolmanneksi: kosmologisen ajan suunta kertoo kuinka maailmankaikkeus laajenee jatkuvasti.

    Hawkingin huikea johtopäätös oli, että ”älyllistä elämää voi kehittyä vain silloin, kun sekä termodynaaminen aika että kosmologinen aika osoittavat samaan suuntaan. Vain silloin voi syntyä olioita jotka osaavat kysyä: Miksi epäjärjestys kasvaa, kun aika kulkee maailmankaikkeuden laajenemista osoittavaan suuntaan?”

    Mitä entropia on? Miten niin ihminen synnyttää pieniä järjestyksen saarekkeita epäjärjestyksen lisääntyessä?

    Tässä tulee konkreettinen esimerkki Hawkingin kirjasta.

    Jos luet Hawkingin teoksen Ajan lyhyt historia ja muistat siitä jokaisen sanan, aivoihisi on tallentunut noin 2 miljoonaa tiedonpalasta eli ”aivojesi sisäinen järjestys on kasvanut noin kahdella miljoonalla yksiköllä”.

    Kirjaa lukiessa olet kuitenkin muuttanut ainakin tuhat kilokaloria ruoassa saatua järjestynyttä energiaa epäjärjestyneeksi energiaksi, joka on siirtynyt ympäristöösi ilmavirtausten tai hikoilusi mukana. ”Lämmöksi muuttuminen on lisännyt maailmankaikkeuden epäjärjestystä arviolta 20 miljoonaa miljardia miljardia yksikköä eli noin 10 000 miljoonaa miljardia kertaa enemmän kuin aivojesi järjestys on kasvanut…”

    Kirjan kirjoittaminen, sen painaminen paperille, sen lukeminen mukavassa nojatuolissa luovat konkreettista järjestystä maailmaan, jonka epäjärjestys kasvaa samalla uskomattoman paljon.

    Jokaisella juonella on hintansa. 

Jaroslav Hashek:
Kunnon sotamies Shvejkin seikkailut
maailmansodassa 
1. Rintaman takana (1921).
Suom. Viljo Kajava.
Kirjailijain kustannusliike, 1935.

Taidekulttuuria

[ja kulttuuritaidetta]

Kyösti Salovaara, 2025.

Louvre-Lens taidemuseo, Lens, Ranska.

Minä kyllä luen kirjoja, mutta en ole vielä saanut minkäänlaista aitoa tyydytystä yhdestäkään; minulla on aina sellainen tunne, ettei koko hommassa ole mitään elävää… Wolfe kysyi minulta kerran, että miksi hitossa minä sitten olin lukevinani kirjoja, ja minä sanoin että kulttuurisyistä, ja hän sanoi ettei minun kannattanut nähdä mokomaa vaivaa, kulttuuri kun on rahan kaltaista, sitä saavat helpoiten ne jotka ovat vähiten sen tarpeessa.

- Rex Stout: Pelokkaitten miesten liitto. Suom. Reijo Lehtonen. WSOY, 1990.

K ulttuuri ja taide ovat hassu ”juttu” niin kuin otsikkoni yhdyssanat kertovat. Merkityksiä riittää.

    Kielessämme yhdyssanoilla on maaginen vaikutus kieleen ja merkityksien vaihtumiseen. Sanoja käännellessä naurattaa. Niin kuin: kahvipannu ja pannukahvi, paloauto ja autopalo, metsälintu ja lintumetsä, kattotiili ja tiilikatto, uunipasta ja pastauuni.

    Mutta tarkoituksenani on olla hieman vakavampi, vaikka naurattaa.

    Mikä ihmeen taide- ja kulttuurivirasto? kysyi Pekka Gronow uusimmassa Kanava-lehdessä (1/2026). Gronowin juttu oli kriittinen. Hänen mielestään uuden viraston nimi ei kerro koko totuutta, sitä mitä on tarkoitus tehdä.

    ”Vanhempi väki” muistaa Gronowin Ylen musiikkiohjelmista, populaarikulttuurin puolustamisesta ja monista kirjoituksista ja kirjoista, jotka käsittelevät populaaria laajasti mitään osa-aluetta vähättelemättä.

E n ota kantaa Gronowin kritiikkiin. Uskon että hän oikeassa väittäessään, ettei kysymyksessä ole ”kulttuuri-” vaan arkistovirasto. Tai sen pitäisi olla.

    Mielenkiintoni koskettelee Gronowin ajatusta kulttuurin ja taiteen eräänlaisesta yhteismitattomuudesta. Ne ovat toistaan vain rajatusti.

    ”Jo taide- ja kulttuurivirasto -nimi on harhaanjohtava”, Gronow sanoi. ”’Taide’ on yksiselitteinen käsite, mutta ’kulttuuri’ voi merkitä monia asioista. Taide on kulttuuria, mutta niin ovat myös tapakulttuuri, ruokakulttuuri ja ruumiin kulttuuri. Oikea nimitys olisi Taide- ja arkistovirasto, sillä elokuvien sekä radio- ja tv-ohjelmien arkistointi muodostaa puolet sen tehtävistä.”

    Gronow on kirjoituksissaan ja radio-ohjelmissaan puhunut taiteen monista muodoista, iskelmistä jazziin, mutta onko ”taide” todellakin yksikäsitteinen asia? Tiedämmekö tarkasti mitä ”taideteos” tarkoittaa? Olemmeko yhtä mieltä siitä, mikä ihmisen tekemä on taidetta ja mikä ei?

    Luulenpa että emme ole yhtä mieltä!

O len usein viitannut näissä pakinoissa englantilaisen kirjallisuusmiehen John Careyn teokseen What Good Are the Arts? (2005). Siinä Carey mm. väittää ettei ole objektiivista keinoa erotella hyvää ja huonoa taideteosta toisistaan sen perusteella miten eri ihmiset kokevat jonkun taideteoksen, kirjan tai maalauksen. Toinen kirjan pointti on osoittaa, ettei taide ole samalla tavalla totta kuin luonnontieteet. Uusi romaani ei korvaa jotakin aikaisemmin ilmestynyttä niin, että se olisi enemmän ”totta” kuin aikaisemmin ilmestynyt.

    Mutta jotta Carey voisi pohtia taiteen totuudellisuutta ja hyvyyttä suhteessa huonoon, hänen pitää ensin määritellä mitä taideteos tarkoittaa. Mikä ja mitä taideteos on tai ei ole?

    Carey sanoo, että pystymme helposti luettelemaan taideteoksia. Mozartin Taikahuilu, Shakespearen Hamlet, Picasson Guernica ja Joycen Odysseus ovat taatusti taideteoksia.

    Taidekeskustelua seuratessa tulee tietysti mieleen, etteivät kriitikot suinkaan ole yksimielisiä siitä millaiset teokset ovat taidetta. Monet pitävät Aki Kaurismäen filmejä taiteena, mutta onko Reino Helismaan kirjoittama elokuva Rovaniemen markkinoilla taidetta? Entäpä sitten Runebergin päivänä syntyneen Jörn Donnerin sekava teos Mammutti? No… ainakin J. L. Runebergin oma teos Vänrikki Stoolin tarinat on taidetta, eikö vaan?

Taidetta ja/tai toritaidetta?


Kun katselen Nikolai Silverbergin
öljymaalausta seinälläni
tulee mieleen 1950-luvun Kotka ja sen
rannat, joilla tuollaiset laivat vielä purjehtivat.

J ohn Carey huomauttaa, että taideteoksien luetteleminen on helppoa. Paljon vaikeampaa on määritellä mikä ei ole taidetta.

    Gronow sanoi, että taide on yksikäsitteisesti taidetta. Careyltä menee kirjastaan melkein 30 sivua saman asian pohtimiseen. Lopputulos yllättää. Careyn mielestä mikä tahansa ihmisen tekemä on taideteos, jos yksikin ihminen sitä taiteena pitää.

    Jos niin on, ei taiteesta pysty kauheasti kiivailemaan.

    Ajatellaanpa kuuluisaa ranskalaista kuvanveistäjää. Hänen veistoksensa ovat radikaaleja, ottavat kantaa yhteiskuntaan. Ovat avantgardea.

    Taiteilijalla on avautumassa retrospektiivinen näyttely pariisilaisessa galleriassa. Hänellä on ateljeessaan ikivanha nahkapäällysteinen nojatuoli. Taiteilija haluaa päästä siitä eroon. Hän maalaa tuolin punaiseksi, käsinojat siniseksi ja jalat vihreäksi. Hän vie ”teoksen” näyttelyynsä ja antaa sille nimeksi Vallankumous 1848.

    Syntyikö näin uusi taideteos joka on taidetta? Ottiko taiteilija kantaa ranskalaiseen yhteiskuntaan? Entä näkökulma historiaan?

    Aloitin juttuni valokuvalla loistavasta Louvre-Lens taidemuseosta. Kuvassa näkyy taideteoksia eri aikakausilta. Yksi teos näyttää huputetulta. Sen vieressä on pesusanko ja varoitus, että lattia on liukas.

    Mutta entäpä jos sekin on taideteos? Ilkikurinen hämäys? Rietas kritiikki taiteen yksiselitteisyyttä vastaan?

P ekka Gronow sanoi, että myös ruumiin kulttuuri on kulttuuria. Gronowin mielestä se ei kuitenkaan ole taidetta.

    Mutta ovatko yksittäiset urheilusuoritukset kuitenkin samanlaisia kuin mitä taideteokset ovat? Yksi taideteoksen määritelmä on, ettei taideteos ole millään tavalla käyttöesine. Lapiolla voi kaivaa maata, mutta Picasson Guernicaa voi vain katsoa: mihinkään (konkreettiseen) ”hyödylliseen” sitä ei voi käyttää.

    Kun pikajuoksija juoksee sadan metrin maailmanennätyksen, niin eikö se ole samanlainen taideteos kuin vaikkapa seinälle ripustettu Mona Lisa? Ei maailmanennätysjuoksuakaan voi käyttää mihinkään hyödylliseen toisin kuin lapiota voi. Taideteosta katsotaan, luetaan tai kuunnellaan – sillä ei kaiveta maata jotta ruusut tulisivat istutetuksi.

    Me jalkapallon ystävät sanomme usein, että tuo tai tämä futaaja on todellinen taiteilija. Hänen potkunsa, hänen syöttönsä, hänen ohituksensa ovat silmiä hivelevän kauniita ja älyllisen ällistyttäviä. Todellisia taideteoksia, vaikka ne eivät toistu pelistä toiseen aivan samanlaisina.

    Jos taiteen ja taideteoksien suurin merkitys on siinä, että ne yhdistävät ihmisiä todellisuuteen (ja toisiinsa) jollakin esteettisen kokemuksen asteella, niin eikö jalkapallo kaikessa kaupallisuudessa ja viihteellisyydessä tee samaa. ”Tietenkään jalkapallo ei ole samaa kuin Bach tai buddhalaisuus. Mutta usein se koetaan väkevämmin kuin uskonto”, totesi amerikkalainen toimittaja Franklin Foer jalkapallon ihmemaailmaa tutkivassa teoksessaan How Soccer Explains the World.

    Taideteokset siis selittävät maailmaa, vaikka eivät olekaan totta.

    Taide ei tässä mielessä ole yksiselitteinen käsite, koska todellisuuskaan ei ole yksiselitteistä.

    Ymmärrän kyllä, mitä Gronow tarkoitti.

    Kun olin katsomassa Atlético de Madridin ja Real Mallorcan välistä futismatsia, tiesin etten ole taidenäyttelyssä enkä teatterissa, mutta koin silti istuvani ja huutavani kulttuuritilaisuudessa, jossa tunteet olivat korkealla ja estetiikkaa piisasi.

Kyösti Salovaara, 2026.

Atlético vs Mallorca 3-0
tammikuun 25. vuonna 2026.

   

25 haukkaa

 [ja 5 härkää]

Kyösti Salovaara, 2026.

Antikvaarikauppiaiden kirjakatu Cuesta de Moyano, Madrid.

Ulkopuolelta katsottuna hänen touhunsa näytti varmaankin maaniselta, ikään kuin hän olisi hermoromahduksen partaalla, ja niin hän ehkä olikin.

- Stefan Ahnhem: Sukupolvi nolla. 2025.

P alaan lauseen alkuun. Siinä se seisoo. Sanoja peräkkäin.

    Opimme vähitellen. Sanat eivät ole tarkkoja, yksikäsitteisiä. Mutta eivät kuvatkaan ole.

    Optimisti toivoo, että sana on niin kuin se kirjoitetaan. Pessimisti pelkää, että juuri niin, niinhän se ei ole.

    Sanan läpi näkyy todellisuus. Kirjat ovat sanoja pullollaan.

M uistan erään filosofisen pohdiskelun Aku Ankka –lehdestä. Muistan koska luin lehteä satunnaisesti, silloin tällöin, hyvin harvoin.

    Miksi lintu laulaa? lehdessä kysyttiin.

    Ehkä se itkee, ehkä se nauraa, kuului vastaus.

    Tai ehkä se muuten vaan laulaa.

M iksi presidentti Donald Trump vaahtoaa?

    Johtuuko se sanoista, joilla sanotaan enemmän kuin mihin niistä on? Vai todellisuudesta, johon sanat eivät pysty?

    Amerikka on iso, mutta sanana ”valhe”, kirjoitti Buenos Airesissa syntynyt ja Madridissa asuva kirjailija Martín Caparrós muutama päivä sitten El País -lehden kolumnissaan.

M e valehtelemme itsellemme koko ajan, koska viisisataa vuotta sitten eräs hyvin kasvatettu mies valehteli. Tai heitä oli kaksi, Caparrós kertoo.

    Nuorempi miehistä, Firenzen tienoilla v. 1454 syntynyt Amerigo Vespucci kirjoitteli 1500-luvun alussa kiehtovasti omista ja Kolumbuksen tutkimusmatkoista. Hän kirjoitti Kolumbuksen löytämästä mantereesta niin hienosti, että saksalais-ranskalainen kartografi, ensimmäinen maapallon kartan laatinut Martin Waldseemüller nimesi uuden mantereen Amerigon mukaan. Ja eurooppalaiset ihastuivat Amerikka-nimeen, vaikka espanjalaiset puhuivat pitkään Uudesta Intiasta.

    Kaksi miestä valehteli, ja kun valhetta toistaa riittävän monta kertaa siitä tulee totuus. Tai eihän se valhe ollut, faktisesti, koska uudella mantereella ei ollut nimeä, jota olisi voinut käyttää. Tai kukaan ei kysynyt ihmisiltä jotka siellä asuivat.

    Ei ole varmaa kävikö Amerigo Vespucci koskaan Amerikassa, mutta hän osasi kirjoittaa. Se riittää – joskus. Sanoista syntyy maaginen tosi.

    Martín Caparróksen mielestä häneltä itseltään ja hänen kaltaisiltaan ”varastettiin” koko manner viimeistään silloin kun englantilaiset siirtokunnat julistivat itsensä itsenäiseksi ja antoivat maalleen nimen Amerikan Yhdysvallat. Sen jälkeen Amerikka tarkoitti Yhdysvaltoja eikä oikeastaan lainkaan Argentiinaa ja muita mantereen eteläisiä valtioita. Keitä argentiinalaiset olivatkaan?

    Caparrós kirjoittaa salaa humoristisesti. Niin ymmärrän, luulen.

    Tietysti hän oikeassa. Jokainen meistä tietää, mitä ”amerikkalainen unelma” tarkoittaa ja millaisia ovat ”amerikanraudat”. Unelmat eivät todellakaan ole argentiinalaisia eivät amerikanraudat brasilialaisia.

    Espanjalainen ja espanjankielinen huumori on joskus groteskia. Toisella tavalla älykästä kuin vaikkapa englantilainen

J os kaksi miestä kauan sitten saavutti ”valehtelemalla” näin paljon, mitä kolmas herra nyt sitten yrittää? Pannako paremmaksi?

    Kun Donald Trump ryhtyi kaavailemaan Grönlannin haltuunottoa, kaikkialla kauhistuttiin. Mutta oliko hän oikeastaan uudella asialla?

    Grönlanti-keskustelussa ei yksikään toimittaja muistanut tanskalaista Vallan linnake -sarjaa, jonka neljäs tuotantokausi kertoi melkein samanlaisen tarinan kuin mihin Trumpin narratiivi nyt perustuu.

    Muutama päivä sitten Vallan linnakkeen luoja ja käsikirjoittaja Adam Price muisteli The Guardianissa sarjan neljättä tuotantokautta vuodelta 2022. Siinä Grönlanti oli pääosassa. Sieltä oli löytynyt öljyä, joka aiheutti kansainvälisen sotkun. Mukana kiistelemässä öljystä olivat tanskalaiset, saaren oma väki itsenäisyyspyrkimyksineen, luonnonsuojelijat ja ennen kaikkea kanadalainen öljy-yhtiö, jota luultiin venäläisten bulvaaniksi, mutta joka paljastui lopulta kiinalaisten hankkeeksi vallata Grönlanti.

    Oliko Trump ihan asialinjalla väittäessään, että Grönlanti ajautuu Kiinan ja Venäjän syliin ellei Amerikka puutu asioihin?

    Price toki kauhistelee Trumpin aikeita ja toteaa, että hänelle olisi naurettu, jos hän olisi sijoittanut USA:n presidentin valtaamaan Grönlantia Vallan linnakkeen neljännellä tuotantokaudella.

    Mutta ehkä viides tuotantokausi, jota ei tarvitse filmata, paljastaa fiktion vahvan otteen elämästämme ja sanoista, joiden totuutta emme tiedä.

Kyösti Salovaara, 2026.

Madridissa kävellessään tajuaa, että kaupunki ei ole tasainen vaan rykelmä mäkiä, joita noustaan ylös ja laskeudutaan alas.

    Kaupungin keskusta sijaitsee oikeastaan kahdella mäellä.

    Lännen puolella on keskusta kuninkaanlinnoineen, oopperoineen ja vanhan kaupungin kapeine katuineen. Idän puolelle on suurenmoinen Retiron puisto ravintoloineen ja puistokäytävineen.

    Mäkien väliin jää komea puistobulevardi Paseo del Prado, jonka eteläpäässä sijaitsee Madridin päärautatieasema ja modernin taiteen museo, ja jonka varrelta löytyvät kaupungin kuuluisat museot Prado, CaixaForum ja Thyssen-Bornemisza.

    Paseo del Pradon ja Retiron välissä, kadun eteläpäässä sijaitsee viime vuonna sadatta vuottaan juhlinut 200 metrin mittainen antikvaarien ja vanhojen kirjojen kauppiaitten Cuesta de Moyana. Kirjakojut ja kävelykadulle esille pannut kirjatiskit ovat avoinna vuoden jokaisen päivänä. Myös viime lauantaina, jolloin lämpötila Retirolla keskipäivän aikaan oli 5 astetta.

    Mutta kirjat!

    Päällisin puolin silmäiltynä suuri osa espanjankielisistä kirjoista on tietokirjoja kaikenlaisista asioista.

    Kirjat ovat täynnä sanoja ja lauseita.

    Niistäkö totuuden löytää, jos riittävästi sanoja lukee?

J os lähtee autolla Malagásta Madridiin, noin 550 kilometrin reitti kulkee Granadan ja Jaénin kaupunkien ohi Valdepeñasin viinikaupungin vieritse La Manchan tasangot halkaisten Madridiin.

    Viime perjantaina suhteellisen hyvässä kelissä laskimme matkan varrelta 25 haukkaa ja viisi Veterano-härkää. Linnut olivat haara-, tuuli- ja hiirihaukkoja. Granadan ja Jaénin seuduilla tien varsia ja mäkien rinteitä peittävät loputtomat oliivipuulehdot. Niillä main haukkoja ei juuri näkynyt, mutta kun päästiin Castilla-La Manchan avarille peltoaukeamille, haukkoja oli runsaasti, haarahaukat ilmassa lekotellen ja hiirihaukat aitojen päällä saalista vaanien.

    Vuonna 1956 graafikko Manolo Prieto suunnitteli Osborne-yhtiölle sen Veterano Jerez brandyn ikoniseksi tunnukseksi tien varsille rakennettavat peltiset härkäsilhuetit. Tänään näitä härkiä on jäljellä (Wikipedian mukaan) 92. Suurin osa niistä sijaitsee Andalusian, Castilla-La Manchan ja Castile y Leónin alueilla.

    Perjantaina bongasimme 5 härkää!

J aarittelen. Olen siis olemassa.

    Fiktion ja toden välissä on sanoja, jotka ovat totta ja valhetta, mutta jotta en liioittelisi korjaan: sanat ovat ”totta” ja ”valhetta”.

    Onko Amerikka sanana joutunut myrskyn silmään?

    Presidentti Trump on ainakin herättänyt kaikki maailman antiamerikkalaiset toimittajat, tutkijat ja poliitikot vannomaan ettei ”amerikkalaista unelmaa” ole enää olemassa, jos koskaan on ollutkaan. Yksi ja toinen ”erkkituomioja” nousee piilostaan julkisuuteen viisastelemaan ettei Amerikka eikä Nato ole Suomen ystävä.

    Sanokaa minun sanoneen: Suomessa monet maan alle piiloutuneet voimat odottavat vesi kielellä sitä hetkeä, kun taas päästään YYA-henkiseen Venäjä-kumppanuuteen.

    Maailma muuttuu niin kuin Martín Caparrós vihjaa: Kolmas mies jatkaa kahden valehtelijan aloittamaa Amerikka-nimen väärinkäyttöä ja sillä on seurauksensa.

    Sääli Amerikkaa!

    Antiamerikkalaisten kuoron unisonossa en laula.

Kyösti Salovaara, 2026.

Veterano-härkä maisemassaan. Castilla-La Mancha.

Valon varjot

[harmaita ja pikimustia]

Kyösti Salovaara, 2026.

Murheeseen laskee Misericordian aurinko

aina ja aina, en saa sitä silmistäni.

Mutta se on aurinko, puut tuntevat sen, lehdet

hetkessä puhkeavat heleät, keveät

kuin lapsen nauru...

- Eeva-Liisa Manner kokoelmassa Fahrenheit 121, 1968.

K irkkaita päiviä Välimeren rannalla. Varjot eivät ole pitkiä, mutta vahvoja.

    Aurinkoisessa tyynessä paikassa tarkenee t-paidassa. Sitten taivas menee pilveen, tuuli yltyy, on viileää. Harry-niminen matalapaine kiertää Iberian niemeä. Rankkoja sateita, kiivaita tuulia. Korkeita laineita eri puolilla niemimaata.

    Monet ravintolat ovat talvilomalla. Toiset, tututkin paikat kutsuvat lounaalle aurinkoiselle terassille.

    Tuttu ja outo, valot ja varjot: siinäkö arkielämän koko kuva?

I hmisellä on ristiin käyviä haluja. Outo kiehtoo. Tuttu vetää puoleensa. Elämän askareista tulee ikiomia rituaaleja, joista ulkopuolinen ei tiedä eikä kuule.

    Kun ajan Málagan kehätietä, itään tai länteen, moottoritie sukeltaa Churrianan tunneliin.

    Se on yksi tunneli monien joukossa, mutta Churrianan tunnelissa muistan aina, että Eeva-Liisa Manner asui sen lähellä Churrianassa. Manner rakasti ja vihasi elämäänsä Churrianan rinteillä. ”Puoli vuotta kovassa valossa, ja silti / he elävät syvällä varjossa, se näkyy kasvoista”, Manner kirjoittaa vuoristokylien naisista, ”kivettyneistä ilmeistä, jyrkistä poskipäistä, / joiden yli iho on pingottunut tummana ja kuivana… Elämä on alituista varuillaanoloa / täällä missä se on hyvin köyhää: / kulunut maa, valon ja vuohien kaluama.”

    ”Olin parilla lomamatkalla käynyt Churrianassa Eeva-Liisaa tapaamassa”, muisteli Jarl Hellemann, kustantaja Tammessa ja Mannerin ystävä, teoksessaan Lukemisen alkeet (Otava, 1996), ”mutta en oikein koskaan pystynyt näkemään paikkaa hänen silmillään… kylä oli mielestäni kuin mikä tahansa unelias, hieman rappeutunut espanjalainen esikaupunkialue. Hänen katunsa Castillo laskeutui porrastettuna loivasti alakylään johtavalle tielle. Talo numero 6, valkoiseksi rapattu yksikerroksinen talonpätkä, oli kylki kyljessä neljän viiden muun kanssa korkealla rinteellä, jonka juurella aukeni Málagan lentokenttään päättyvä alanko. Etäällä näkyi lentokoneiden siipien välke, ja silloin tällöin rauhan rikkoi jarruttavien moottorien melu. Villiintyneen puutarhan takana oli korkea valkoinen muuri, jonka yli kylän naiset tyhjensivät likaämpärinsä. Lapsia ja kissoja vilisi joka paikassa.”

    Elämän varjot pimensivät vuoristopolut ja Mannerin mielentilan.

M itä kirkkaampi valo, sen jyrkempi varjo.

    Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Ernest Hemingwayn läpimurtoromaanin Ja aurinko nousee julkaisemisesta. 1925-1926 olivat Yhdysvaltain kirjallisuuden huippuvuosia. Edellisenä vuonna F. Scott Fitzgerald julkaisi romaaninsa The Great Gatsby (Kultahattu), jota on pidetty parhaana 1900-luvun amerikkalaisena romaanina.

    Jostakin syystä Hemingwayn romaanit ovat jääneet minulle etäiseksi. Kenties pidän enemmän hänen novelleistaan. Niin tai näin, Ja aurinko nousee herkistää ja ihastuttaa Hemingwayn romaaneista voimakkaimmin. Romaanin kirjoittamisen vaiheessa hänen elämänsä varjot olivat vielä harmaita ja sävyjä täynnä.

    Hemingwayn jälkiä löytyy Espanjasta melkein kaikkialta, niin Andalusiasta kuin Madridista ja pohjoisen Pamplonasta, Baskimaan lähettyviltä.

    Ernest Hemingway matkusti Espanjaan kesällä 1924 ja päätyi Pamplonaan seuranaan Donald Odgen Stewart, Bob McAlmon ja John Dos Passos. Fiestaa vietettiin viinin, brandyn ja härkien seurassa. Chicago Tribune kommentoi miekkosten fiestaa värikkäästi:

    ”Madrid, heinäkuun 28. (1924) – Donald Odgen Stewartia ja Ernest Hemingwaytä, kahta amerikkalaista kirjailijaa, puski härkä Pamplonan härkätaisteluareenalla, missä he olivat seuraamassa fiestaa. Herra Stewartilta katkesi kaksi kylkiluuta ja herra Hemingway sai ruhjevammoja. Molemmat säilyivät hengissä.

    Herra Stewart, Hemingway, John Dos Passos ja Robert McAlmon, Pariisissa asuvia amerikkalaisia kirjailijoita kaikki, olivat tulleet Pamplonaan Espanjaan katselemaan perinnäistä juhlintaa. Pamplonassa on tapana sulkea sivukadut ja ajaa kunkin päivän taisteluihin osallistuvat härät pääkatua pitkin areenalle enimpien kaupunkilaisten juostessa edellä. Myöhemmin päästetään areenalle härkä, jonka sarvet ovat kääreissä, ja sitten toreadorit leikkivät härän kanssa pukkihyppyä ja naattaa.

    Pamplonassa sisältyy miehuudensaavuttamisseremonioihin se, että on ollut kääresarvisen härän heiteltävänä. Herrat Stewart ja Hemingway osallistuivat ensimäisenä päivänä leikkiin menestyksellisesti, mutta toisena päivänä härkä paiskoi Stewartia.”

    Näistä, näistäkin kokemuksista syntyi Hemingwayn mestariteos.

Kyösti Salovaara, 2026.

N yt, tammikuussa 2026 seisomme roomalaisen kylpylän raunioilla Torreblancan rinteellä Fuengirolassa. Jalkojen alle jää monen ”sivilisaation” varjot; roomalaisten jälkeen seudulle tulivat visigootit, sitten muslimit ja lopulta kristityt. Torreblancan rinnettä ei ole kaivettu kokonaan auki. Kenties maanpinnan alta löytyy lisää pohjoisesta tulleiden ”valloittajien” jälkiä.

    Sivilisaatioiden aikakaudet ovat pitkiä. Muslimien valtakausi kesti Espanjan niemellä noin 700 vuotta. Yhden ihmisen elämänkäsitys ei riitä tuollaisten aikakausien ymmärtämiseen. Ihminen, yksilö, näkee historian vain hetkellisenä välähdyksenä, ikään kuin ovenraosta tai avaimen reiästä.

    Seisoessamme roomalaisen kylpylän raunioille, sormeni painaa vahingossa puhelimen näyttöä. Kännykkä ottaa kuvan, jossa varjomme lankeavat historian ikiaikaisten varjojen päälle. Mikään ei pysy, kaikesta jää jälki. Aine ei katoa. Se muuttaa muotoaan. Tulee toiseksi.

M uutama päivä sitten, sunnuntai-iltana kohtalokas junaturma Adamuzin kaupungin lähellä, noin neljänkymmenen kilometrin päässä Córdoban kaupungista. Kaksi luotijunaa suistui raiteiltaan kohdatessaan toisensa Adamuzissa.  Tällä hetkellä on tiedossa 43 kuollutta, yli sata loukkaantunutta.

    Tiistaina istumme aurinkoisella terassilla Marbellassa Puerto Banúksen satamaraitilla. Oluttuoppi maksaa yhtä paljon kuin Helsingin parhailla paikoilla. Tammikuussa turisteja on vähemmän, mutta loistoautoja riittää loistoristeilijöiden satamaan. Drinkin hinta korreloi ultrakomeiden jahtien hintojen kanssa.

    Sataman reunalla liput liehuvat puolitangossa. Adamuzin onnettomuuden jälkeen Espanjassa vietetään kolmen päivän suruaikaa. Vaikka valoa riittää, surun varjoa ei pääse pakoon.

Mutta ihminen näkee peilistä vain itsensä.

Kyösti Salovaara, 2026.

Puerto Banús, Marbella.

K un poikkeaa Espanjan moottoriteiltä, kohtaa maaseudulla, ei aina kovin kaukana kaupungeista, tien varteen rakennettuja suurehkoja ravintoloita. Arkipäivänä niiden ohi ajaessaan ihmettelee, miten nuo kannattavat, kuka siellä oikeastaan käy syömässä vai käykö kukaan. Usein niiden nimessä on historiaan viittaava ”venta”, vähän kuin kestikievari Suomessa.

    Mutta viikonloppuisin ravintolat täyttyvät. Perheet tuttavineen saapuvat tienvarsiravintoloihin. Autot täyttävät parkkipaikat, ja ravintolan sisällä keskustelun volyymi vyöryy nurkasta nurkkaan.

    Yleensä nuo ravintolat tulee ohitetuksi. Olisi kiva käydä… mutta, entä jos ei mahdu sisään. Ehkä pitäisi varata pöytä etukäteen.

    Viime sunnuntaina ajoimme erääseen tienvarsiravintolaan. Sen nimi oli jotain "Kievari el Cordobés”, kenties tunnetun härkätaistelijan mukaan. Toiseen suuntaan olisi päässyt Rondaan, toiseen mm. Málagaan.

    Onni oli mukanamme, saimme pienen pöydän baaritiskin vierestä. Kohta ravintolan ovella oli taas pitkä jono pöytää odottavia.

    Hetki espanjalaisessa ”kansanravintolassa” oli terapeuttinen. Perinteinen sapuska maittoi, oli kohtuullista hinnaltaan. Mielen varjo kaikkosivat, ulkona pilvet menivät auringon eteen, mutta sisällä tuntui lämpimältä. Entinen koulurakennus, joka sitä aiemmin oli ollut kappeli, pulppusi puhetta ja niiden monia sävyjä eikä ohikulkijan kannattanut edes yrittää ymmärtää mistä kaikesta puhuttiin.

    Ihminen ei saa kiinni varjoaan vaikka kuinka yrittäisi.

Kyösti Salovaara, 2026.

"El Cordobés".