Suurin piirtein

[ja pienin kaartein]

Kyösti Salovaara, 2025.

Grazalema Cádizin provinssissa, n. 2000 asukasta.

 

Aika ennen maailmankaikkeutta on pelkkä sana, joka ei merkitse mitään.

- Stephen Hawking

Paljon puhutaan maailman loppumisesta. Alkamisesta hyvin vähän.

    Sellaisia aikoja eletään.

    Epävarmuuden aikoja, sanotaan. Luottamuksen katoamisen vuosia.

    Onko epävarmuus ja levottomuus ihmisten päässä vai ulkoisessa ”säässä”? Suhdanteissa vai mielialassa? Rakenteissa vai psykologiassa?

    The Guardian kirjoitti jokin aika sitten, että vakoilusarjojen lisääntyminen telkkarissa johtuu epävarmoista ajoista ja luottamuksen puutteesta.

    Oliko niin myös ”kylmän sodan” vuosina?

Sekin pisti Guardianista silmään, että muuan kirjoittaja vetosi suomalaiseen ”sisuun” aikojen pelastajaksi.

    Hän kirjoitti, että kun pelastukseksi tarjotaan resilienssin oppimista, se ai auta, toisin kuin suomalainen ”sisu”, jota ei voi eikä tarvitse opetella, koska se on ihmisessä eikä ulkomaailmassa. Sisua tarvitaan silloin, kun tilanne näyttää täysin mahdottomalta, epätoivoiselta.

    Onko suomalainen sisuineen tuollainen selviytyjä?

    Ainakin sään suhteen taitaa olla.

    Suomalaiseen isänmaallisuuteen kuuluu kehua neljää vuodenaikaa. Ja kyllä sisua tarvitaan talven ja syksyn kestämiseen, eittämättä.

    Minä tyytyisin vähempään. Minulle riittäisi yksi vuodenaika: kesä.

    Onko kesän toivominen epäisänmaallista? Paljastaako se sisun puuttumisen?

    Ehkä, kenties ei.

Viime perjantaina ajoimme lounaalle Grazaleman vuoristokaupunkiin.

    Jos vetää viivan Malagasta Cádiziin, Grazalema on suunnilleen puolivälissä. Malagasta sinne ajaa noin 2 tunnissa, Cádizista puolessatoista tunnissa. Tiet ovat kauniita, laaksot syviä ja vuorten rinteet jyrkkiä.

    Grazalema on tiheään rakennettu ikivanha kaupunki vuoren rinteellä. Kaunis katsella, niin kuin nämä vuorten rinteille rakennetut kaupungit ja kylät ovat Välimeren piirissä Italiassa, Ranskassa ja Espanjassa.

    Grazalema on Andalusiassa, jota pidämme hyvin kuivana alueena, niin kuin se osittain onkin. Ja varsinkin viime vuosina kuivuus on ollut paikoitellen kauheaa. Mutta Grazelemassa sataa vuosittain n. 2000 mm, mikä on enemmän kuin missään muualla Espanjassa. Vertailuksi: Malagassa sataa vuodessa 500 mm ja Helsingissä 650 mm.

    Lounas Grazalemassa oli valtavan maukas - jossakin tuolla Jumalan selän takana.

Kyösti Salovaara, 2025.

Estepona.

Kyösti Salovaara, 2025.

"Brutalismia" Málagassa.

Miksi etäisten paikkojen sanotaan olevan ”jumalan selän takana”?

    Onko tämä sanonta suurkaupunkilaisten suusta päästettyä roskaa vai onko suurkaupungissa enemmän tietoa Jumalasta kuin pitkien taipaleiden takaisilla metsäseuduilla?

    Ovatko kaupunkilaiset omahyväisiä vai itsekkäitä olettaessaan, että Jumala katselee heitä ja kääntää selkänsä kaukana asuville?

    Voihan asia on päinvastoin. Kenties Grazaleman kaltaisissa paikoissa ihmiset ovatkin Jumalan selän takana turvassa, kun taas suurkaupunkilaisia pitää vahtia ja auttaa korruption, väkivallan ja epäystävällisyyden vallitessa leveiden katujen varsilla ja korkeiden talojen kuiluissa.

    Grazalemassa, viime perjantaina, lounasaikaan, söin pitkään haudutettua villisikaa vadelmakastikkeella. Ravintolan erikoisuus taisi olla tammenterhoista valmistettu jälkiruoka. Mikä ihmeellisintä: ravintola täyttyi perjantaina kello 14 aikaan lapsista, mummoista ja vaareista ja äänekkäistä keski-ikäisistä viimeistä pöytää myöten. Siellä "jumalan selän takana".

Miksi vanhat kaupungit vuorten rinteillä ovat niin tiheään rakennettuja ja niin kauniita kaukaa katsoa?

    Tietämättä asian oikeaa laitaa, epäilen että nuo tiheäksi rakennetut kaupungit ovat syntyneet käytännön tarpeesta, eivät esteettisen kauneuden tavoittelusta. 

    Kun rakentaa kylän tai kaupungin vuoren rinteelle, tilaa ei ole tuhlattavaksi. Talojen pitää olla lähellä toisiaan jotta asioiden toimittaminen on mahdollista. Tiheäksi rakennettu kaupunki on myös turvallinen, koska sinne pääsee kenties vain yhtä tietä pitkin. Sitä on helppo puolustaa, jos vihamielinen tunkeutuja pyrkii kaupunkiin.

    Moderni suurkaupunki on toinen juttu. Kadut ovat leveitä, koska niitä pitkin ajetaan autoilla ja rekoilla. Kaupunki voi olla laajalla alueella, sillä metrolla, raitsikalla, junilla ja busseilla pääsee laidasta toiseen ja kolmanteen.

     Ironista kyllä, nykyisten suurkaupunkien rakentamisessa ja uudisrakentamisessa puhutaan paljon estetiikasta. Siitä joka tuntuu puuttuvan. Grazaleman kaltaisissa paikoissa estetiikasta ei tarvitse puhua eikä kiihkoilla, koska valkoisten rakennusten kaupunki on esteettinen implisiittisesti.

    Asian voi ilmaista näinkin:

    Ei kai ole ihan varmaa miksi Napoleon III ja hänen ”käsikassaransa” paroni Haussmann 1800-luvun jälkipuoliskolla rakensivat Pariisin komeat bulevardit ja hävittivät kapeat ja synkeät kujat. Autojen syytä se ei ollut.

    Napoleon kolmannen ja paroni Haussmannin kerrotaan perustelleen bulevardien rakentamista kauneuden tavoittelulla: leveät kadut antoivat valoa ihmisille ja kansalaiset pääsivät näkemään talojen ja patsaiden komeuden. Myös liikkumisen parantaminen - ennen autoja - oli yksi peruste bulevardeille. Ilmeisesti bulevardien sotilaallinen merkitys on kiistanalaisempi: Haussmann toki halusi leveillä bulevardeilla eristää rahvaan aloilleen ja pitää heidät kurissa.

    Bulevardien kaupunkimalli levisi kaikkialle, myös Pohjoismaihin.

    Onko Pariisissa tai Berliinissä tai New Yorkissa tai Madridissa yksilö alistettu mahtailevan asemakaavan vaatimuksille?

    Yksioikoista vastausta ei löydy. 

Suurin piirtein ja ja pienin kaartein: sellaistahan elämä on ja kaupungit siinä ohessa elämän kuvajaisena. 

    Iltayöllä katselen Välimeren rantaa myötäilevää promenadia, joka taipuu kaaren tavoin etäällä pilkottavaan kalastustroolarien ja huviveneiden satamaan.

    Siellä väylävalo vilkuttaa vasemmalla punaista ja oikealle vihreää. Kalastajat ja muut veneilijät osaavat niiden avulla palata kotiin.

    Olisiko mahdollista, että myös ihmiselämän polkuja ohjaisivat samanlaiset kotisataman lateraalimajakat punaista ja vihreää vilkuttaen?

    Vai onko elämä liian arvaamatonta ja epämääräistä, jotta sitä  pystyisi ennakolta ohjaamaan oikeaan suuntaan? Kotisataman paikkakin saattaa olla illuusio.

    Mutta suurin piirtein ja pienin kaartein toki tiedämme missä satamamme on ja osaamme sinne palata.

Kyösti Salovaara, 2025.

Paseo Maritimo Rey de España. 

      

Kafka kirjoitti vapautuakseen

[ja päätyi kielen vangiksi]

Kyösti Salovaara, 2024.

 

… olisi väärin ottaa Kafka pelkkänä painajaisten tallettajana. ”Mielettömyyden objektiiviseen kuvaukseen” liittyy hänellä myös huumoria, joka tulee sitä selvemmin näkyville mitä enemmän häntä lukee.

- Kai Laitinen 

Etelä-Tirolissa sijaitsevan Meranon kaupungin lävistää pirteästi virtaava Passer-joki (Passirio). Joen vartta seurailevalta promenadilta löytyy Franz Kafkalle (1883-1924) pystytetty muistomerkki, kunnianosoitus Prahassa syntyneelle kirjailijalle. Kafka vieraili Meranossa keväällä 1920 saamassa hoitoa tuberkuloosiin. 

    Kävelytien reunaan graniittisärmiön päälle sveitsiläinen kuvanveistäjä Urs Lüthi on asetellut androgyyniltä näyttävän ihmispään. Se ei muistuta Kafkaa.

    Eikä Lüthin veistos (2015) olekaan Kafkan muotokuva vaan kuvanveistäjän omakuva. Silti se kertoo olevansa kunnianosoitus Kafkalle.

    Lüthi kaiketi tarkoittaa, että Kafkan vaikutus kirjallisuuteen ja taiteeseen on niin voimakas, ettei Kafkan kuvaa tarvitse kopioida ollakseen kafkamainen. Me kaikki olemme kafkamaisia kokiessamme ainakin hetken maailman niin kuin Kafka koki: olemme ansassa, jonka rakensimme epähuomiossa itsellemme vaikka muuta tarkoitimme.

    ”Häkki lähti etsimään lintua”, Kafka kirjoitti. Ennemmin tai myöhemmin huomaamme olevamme häkissä.

Kafka on niin monimielinen ja niin monella tavalla kummallisen ironinen ja unenomaisten painajaisten humoristinen kirjailija, että hänestä ja hänen tavastaan kirjoittaa lienee mahdotonta tehdä elokuvaa. Miten kuva voisi kertoa kielestä, joka vangitsee kahdessa merkityksessä kirjailijan, joka haluaisi vapautua isänsä ja perheensä kahleista kirjoittaakseen epätoivosta, joka näyttää perimmiltään inhimilliseltä farssilta, missä byrokraattien määräykset ohjaavat kokijansa sitä kauemmaksi tavoitteestaan mitä lähemmäksi hän sitä pääsee.

    Mahdotonta? 

    Mutta saksalais-itävaltalainen minisarja Kafka (2024) onnistui sittenkin mahdottomassa: kirjailijan elämän ja hänen teostensa mielen ja kielen yhteensovittamisessa, niin että 6-osaisesta tv-elokuvasta tajuaa kuinka kieli ja kirjoittaminen olivat Kafkalle kaikki, vaikka Kafka ei itse tuntunutkaan saavuttavan haluamaansa eli kielensä hallitsemista.

    Loistava elämäkertaelokuva siis? 

    Minusta kyllä, mutta Helsingin Sanomien kriitikon Leena Virtasen mielestä Ylen esittämä Kafka on rimanalitus. ”Kun karusta elämästä tehdään hupsua, se on iso virhe”, otsikoi Helsingin Sanomat 28.1.2025 Virtasen tv-kritiikin. ”Saksalais-itävaltalainen draamasarja on enimmäkseen teennäinen yritys kertoa kirjailija Franz Kafkan elämäntarina.”  

    Virtanen perustelee näkemystään näin: ”Sarja on hassu, hupsu, mikä ei vastaa yhtään omaa mielikuvaani Kafkan elämästä tai varsinkaan kirjailijasta itsestään.” Virtasella on kuvitelma siitä millainen kirjailijan elämän täytyy olla tuottaakseen kirjailijan kirjoittaman tuotannon. Kafka-sarja ei sovi Virtasen ennakkoajatuksiin. Siksi elokuva on huono. Se ei ole samaa mieltä Kafkasta kuin kriitikkonsa. Kafkalla ei Virtasen mielestä voinut olla hauskaa elämässään.

    ”Yksi ongelma on jo siinä, että Kafkan lyhyehkössä elämässä ehti tapahtua aika vähän”, Virtanen jatkaa. ”Sitäkin enemmän möyrysi hänen päänsä sisällä, eikä sarja yllä sinne vaan seurailee jostakin vierestä, milloin kenenkin silmin.”

    Sarja perustuu saksalaisen Reiner Stachin kolmiosaiseen Kafka-elämäkertaan (2002, 2008, 2014). Stach on ollut mukana kirjoittamassa tv-sarjaa. Mutta sekään ei kelpaa Virtaselle, koska hän on kuullut jostakin, että Stachin elämäkertaa on kritisoitu. Ilmeisesti Virtanen ei kuitenkaan ole sitä lukenut. Kuulopuheitakin sopii käyttää mielikuvien tueksi.

    Arvostelijalla on tietysti oikeus olla mitä mieltä tahansa. Hänen tulkintansa kokemastaan on yhtä oikea kuin kenen tahansa. Mutta pitääkö kriitikkoa uskoa sanasta sanaan totena?

    Ei tietenkään. Leena Virtanen pettyi ja jopa suuttui Kafka-sarjalle, koska siinä ihminen Kafka ei olekaan niin kafkamainen kuin mitä kirjailija Kafka kertoi ihmisen elämän olevan. Sarjassa Kafka-ihmisellä on liian hauskaa, hän oppii seksitavoille isänsä kehottamana ilotaloissa ja hänellä, työtapaturmavakuutuslaitoksen toimihenkilöllä, on jatkuvasti seuranaan prahalaisia intellektuelleja, joka innostavat Kafkaa kirjoittamaan yhä laadukkaammin ja ”kafkamaisemmin”. Hän on ihailujen kohde, ei väärinymmärretty uhri.

Kafka-elokuvan suurin ansio lienee siinä, että se todistaa miten vaikea on tietää mikä kirjailijan fiktiossa on faktaa ja mikä faktassa on fiktiota. Kirjat ja kirjoitukset syntyvät kirjailijan elämästä, mutta kirjailijan elämä tulee täydeksi vasta hänen kirjoituksistaan, jotka kuvaavat jotakin mitä elämässä ei ollut ennen kokemuksia, kirjoittamistakaan.

    Joitakin vakiintuneita käsityksiä Kafka-sarja kumoaa tai ainakin täydentää.

    Vaikka Kafkasta ei elämänsä aikana tullut suurten lukijakuntien kirjailijaa, hän ei suinkaan kärsinyt aikalaistensa ylenkatseesta ja vähättelystä. Päinvastoin Kafkalla on valtavan innokkaita ihailijoita, jotka myös kertoivat innostuksestaan Kafkalle. Kafkan työpaikalla kollegat juoksupojasta johtajaan kehuivat Kafkaa ei vain hänen työpanoksestaan vaan myös hänen taidostaan kirjoittaa. Yksi johtaja antoi Kafkalle runojaan luettavakseen, toinen johtaja pyysi Kafkaa arvioimaan hänen Goethe-tutkimuksensa. Kun Kafka sanoi ettei tiedä Goethesta mitään, johtaja sanoi että kun pystyy kirjoittamaan niin hienosti kuin Kafka kirjoitti, hän osaa kirjoittaa Goethestäkin kaiken tarvittavan.

    Rainer Maria Rilke kehui Kafkan kirjoituksia. Tv-sarjassa he tapaavat toisensa. Berliinissä asunut itävaltalaiskirjailija Robert Musil kutsui Kafkan Berliiniin. Musil oli kirjallisen aikakauslehden Die neue Rundschaun toimittaja. Hän oli valmis julkaisemaan Kafkaa, kunhan Kafka muuttaisi Berliiniin. Kafka tapasi Musilin ja lupasi muuttaa Berliiniin. Kun Kafka sitten oli valmis jättämään Prahan, Musil oli lähdössä rintamalle, eikä Kafkasta tullut berliiniläiskirjailijaa. Ensimmäinen maailmansota ”päätti” Kafkan puolesta ryhtyäkö ammattikirjailijaksi.

     Myöhemmin myös Kafka pyrki rintamalle, mutta vakuutuslaitoksen johtajat estivät sen, koska Kafka oli laitoksen kyvykkäin työntekijä selvittämään vaikeimmat tapaukset. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Merano.

Toisin kuin Virtanen, minä suorastaan riemastuin huomatessani, että tv-sarjassa käytetetään monessa kohtaa Kafkan mietelmiä sellaisenaan - joko kohtausten väliotsikkoina tai sitten dialogissa Kafkan sanomana. Näitä mietelmiähän on suomennettu Kai Laitisen toimittamaan teokseen Keisarin viesti (Otava, 1969).

   Huomasin viime viikolla ”leikekirjaani” selatessa, että otin Kafkan humoristisen mietelmän ”häkki lähti etsimään lintua” Ylioppilaslehteen kirjoittamani kolumnin motoksi vuonna 1975. En ole päässyt enkä pääse Kafkasta irti.

    Kafka oli oikeustieteen tohtori. Lait ja määräykset olivat hänen leipälajiaan. David Schalkon ohjaama Kafka-minisarja paljastaa, kuinka humoristisesti Kafka suhtautui sekä lakien että fiktiivisten kirjoitusten esittämään maailmaan. Kirjoitettu laki ei ole koskaan aivan yksikäsitteinen vaan aina myös jossain määrin fiktiivinen eikä kirjoitettu fiktio ole koskaan pelkästään fiktiota vaan aina myös jonkin verran totta. Siksi Kafkaa ”naurattaa” sekä lakien tulkinta että fiktion kirjoittaminen. Kielellä on laissa ja fiktiossa vähintään kaksi tasoa: se mitä sana sanoo ja se mitä lause tarkoittaa. Hyvä lakimies ja hyvä kirjailija ovat sukua toisilleen. Heille rivien välit merkitsevät enemmän kuin sanojen pinta. 

    Kai Laitinen muistuttaa, että Kafka halusi irrottautua perheestään ja voimakkaan isänsä vaikutusvallasta voidakseen omistautua kirjoittamiselle. Samaan aikaan Kafka toivoi avioliiton vakautta voidakseen keskittyä kirjoittamiseen, mutta ymmärsi sitten että myös avioliitosta tulisi ”häkki”, joka estäisi kirjoittamiseen keskittymisen.

    ”Kafka tajusi kirjoittamisen, taiteen, elämänsä päätehtäväksi, ainoaksi mahdolliseksi olemassaolonsa muodoksi”, Kai Laitinen sanoi Keisarin viestin jälkisanoissa v 1969.

    Nyt, saksalainen tv-elokuva kertoo saman asian hienosti eikä kaihda elämänpiirin koomisia puolia. Tv-elokuva näyttää myös sen mahdottomuuden mistä Laitinenkin kirjoitti: Kafka kävi kirjoittamisen puolesta taistelua milloin isää, milloin virkaansa, milloin juutalaisuuttaan, milloin avioliiton houkutuksia vastaan ja milloin Prahaa, milloin sairauttaan, milloin tuskaneuroosejaan vastaan.

    Niin hienosti kuin Kafka pääsikin ”kielensä herraksi”, hän alkoi vähitellen epäillä myös taiteen merkitystä.

    Tajusiko Kafka että kielikin oli häkki joka tavoitti ja vangitsi hänet, vapaan ihmisen tai ihmisen joka luuli että vapaa ihminen olisi mahdollinen?

    Kafka ei kuitenkaan kironnut taidetta, Laitinen sanoo, toisin kuin vaikkapa Tolstoi, huomatessaan että taide alkaa paljastua pimeiden mahtien palvelemiseksi. ”Kafka valitsi toisen tien: hän hyväksyi tietoisesti syntipukin osan ja kesti sen huumorin avulla”, Laitinen sanoo. ”Lopputuotannossaan hän yhä enemmän ironisoi kohtaloaan – kyseessä on myös strateginen veto taistelussa yltyvää sairautta vastaan - tähdentää taiteellisen luomisen ja taiteilijan rooliin sisältyviä parodisia piirteitä.”

    Huumori, ironia, sarkasmit - hassu elämä toivottomuuden sisälläkin oli kafkamaista Kafkaa, selväjärkisen miehen hupsuttelua sanojen ja merkityksien maailmassa. Kafka sanoi usein suoraan sen, mitä muut pelkäsivät sanoa tai ajatella.

Ehkä olemme kaikki väärässä lukiessamme Kafkaa, tai sitten aivan oikeassa kukin tavallaan ja tahoillaan.

    Sveitsiläinen Urs Lüthi laittoi omakuvansa Kafka-patsaaksi, tehdäkseen kirjailijalle kunnianosoituksen.

    Maanantaina Välimerellä, Andalusian rannalla satoi tolkuttomasti koko päivän, vasta lounaan jälkeen pilvet alkoivat rakoilla. Olisiko sateisen päivän kuva Aurinkorannikon palmuista sopivan kafkamainen omakuvakseni ja kunnianosoitukseksi Kafkalle? Tai kuva Afrikan pelottavasta mutta kiehtovasta rannikosta Euroopan reunalta nähtynä?

    Ei aina tiedä pyrkiäkö etäälle ollakseen lähellä.

    Epäilemättä seuraavat Kafkan mietteet ovat naurattaneet minua matkan varrella yrittäessäni (turhaan) väistellä omaa häkkiäni:

”Tietystä pisteestä lähtien ei enää ole paluuta. Tämä piste on saavutettavissa.”

”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

”Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi jos pakenee sen luo?”

”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

”Häkki lähti etsimään lintua.”

”Oikea tie kulkee nuoran ylitse, joka ei ole jännitetty korkealle, vaan hivenen verran maanpinnan yläpuolelle. Se näyttää määrätyn pikemminkin aiheuttamaan kompastelua kuin kuljettavaksi.”

Kyösti Salovaara, 2024.

Sanooko runo jotakin

[vai sanoillako se vaikenee?]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Ihmisestä ei voi tietää mitään, mitä ei ole puettu sanoiksi. Toisaalta intohimo runoutta kohtaan pitää kaiken huippuna sanaketjuja, joita on mahdoton kääntää. 

- Georges Bataille: Sisäinen kokemus (1943 ja 1954). Suom. Viljami Hukka ja Anna Nurminen. Gaudeamus, 2020.

Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti; he ovat muuta.

- Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (1948). Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava, 1967, 1976. 

Maailma ei ole johdonmukainen. Siitä käsittää vain pieniä palasia. 

    Itsestäänselvä ei ole itsestään selvää.

    ”Mitä ajatukset tosiasiassa ovat ja miten ne syntyvät aivoissa? ” kysyi kymmenvuotias Myy Korkiakoski Helsingin Sanominen tiedepalstalla 24.1.

    Hyvään kysymykseen ei ole helppoa selitystä.

   ”Joskus ajatellaan, että ajatukset ovat mielen sisäistä puhetta”, vastasi kognitiotieteen dosentti Otto Lappi. ”Silloin ajattelusta vastaisivat erityisesti kieltä käsittelevät aivoalueet. Joskus taas ajatellaan, että ajatukset ovat mielen sisäisiä kuvia, jolloin ajattelusta vastaisi ihmisen näkökykyyn liittyvät aivoalueet.”

    Lapin mukaan jotkut tutkijat esittävät, ”että ajatuksilla on aivan oma, eri ilmaisutavoista kuten puhumisesta, kirjoittamisesta tai piirtämisestä riippumaton logiikka.”

    ”Vaikka ajattelua on ajateltu tuhansia vuosia, ei kukaan osaa varmuudella ja tyhjentävästi sanoa, mitä ajatukset ovat”, Lappi päätti vastauksensa.

    Onko ajattelu siis sanojen ja kuvien tuolla puolen? Jossakin ja jotakin mitä ei voi kirjoittaa eikä piirtää?

Olen usein lainannut ranskalaisia ajattelijoita ja kirjailijoita Georges Bataillea ja Jean-Paul Sartrea. Molemmat tutkivat syvällisesti mitä kirjoittaminen on, mitä sanat kertovat, missä kielen idea piilee.

    Sanon ”syvällisesti” koska en oikein ymmärrä heitä, vaikka heidän ajatuksensa kuulostavatkin kiehtovilta ja ikään kuin todellisuutta suhteessa kieleen erinomaisesti ymmärtäviltä.

    Bataille on Sartreakin vaikeampi, mystisempi.

    Bataillen mukaan ihmisellä on sisäisiä kokemuksia, joille ei löydy sanoja, koska käytössä olevat sanat viittaavat aina ihmisyksilön ulkopuoliseen todellisuuteen. Mitä enemmän sanoilla yrittää kuvata sisäistä kokemustaan, sitä vähemmän tulee ”sanotuksi”.

    ”Sisäisille tiloille ei voi löytää mitään määriteltävissä olevaa syytä”, Bataille kirjoittaa, ”samaan tapaan kuin on vaikea löytää syytä kokemukselle taivaan puhtaudesta tai huoneen tuoksusta. Jälkimmäisillä kokemuksilla on kuitenkin suhde kieleen - sana taivas tai huone - joka ohjaa huomiomme kokemuksesta sanan kohteeseen. Sisäisten tilojen kohdalla kieli onkin avuton, se ei kykene sanomaan mitään, ja se voi vain yrittää viedä näistä tiloista muualle, minkä niiden epämääräisyys tekee helpoksi.”

    Runous voi yrittää esimerkiksi kuvata äärimmäisyyttä, mutta se on mahdotonta. ”Äärimmäisyys ei ole koskaan kirjallisuutta”, Bataille sanoo. Äärimmäisyys on runoudesta erillään. Äärimmäisyyden tavoittelu kadottaa runouden, runollisuuden: ”Kun äärimmäisyys on tavoitettu, keinot joilla se tavoitettiin, ovat poissa.”

    Onko myös sisäinen kokemus eräänlaista äärimmäisyyttä?

Runoilijat puolestaan kieltäytyvät käyttämästä hyväkseen kieltä, väitti Sartre. Runous palvelee sanoja, mutta ei kieltä, ajatuksia. Siksi runous ei sitoudu, ei ainakaan silloin kun se pyrkii ilmaisun rikkomiseen, surrealismiin, todellisuuden mitättömien palasien suurenteluun.

    ”Runoilija on itse asiassa kokonaan vetäytynyt pois kieli-instrumentin parista: hän on kerta kaikkiaan valinnut asenteen, joka ymmärtää sanat olioina eikä merkkeinä”, Sartre kirjoitti vuonna 1948.

    Sartren mielestä runous on kuin peli, jossa hävinnyt voittaa. ”Ja todellinen runoilija päättää hävitä vaikka kuolemaan saakka voittaakseen.”

    Mutta kaikki runoilijat ovat väistämättä myös proosan kirjoittajia ja päinvastoin. Kuivinkin proosa sisältää aina hiukan runoutta: ”kukaan proosakirjailija, kaikkein kirkasälyisinkään, ei tiedä täysin mitä aikoo sanoa”

    Näin ollen runous on Sartren mukaan tarkoituksellista sanojen aiheuttamaa sekasortoa.

    ”Jos proosakirjailija hellii liikaa sanoja… me joudumme keskelle sekasortoa. Jos runoilija kertoo, selittää tai opettaa, runoudesta tulee proosallista, ja runoilija on hävinnyt pelin.” 

Viime viikolla ”törmäsin” erääseen kirjoittamaani runoon etsiessäni Mickey Spillane -juttuani 1970-luvulta.

    Runoni johdatti jälleen kerran miettimään Sartren ajatuksia ja Bataillen mystiikkaa: onko runo enemmän kuin sanoja? Kuvaako se mitään konkreettisen todellisuuden toiselta puolelta, ihmisen sisältä? Aavistaako siitä kirjoittajan sisäisen kokemuksen, jota kirjoitetut sanat eivät pysty ilmaisemaan? 

    Laitan kyseisen runon tähän loppuun. En siksi että se olisi erinomainen enkä siksi että se vaatisi tulla uudestaan julkaistuksi. Sen nostalginen (ja kenties ainoa) arvo on siinä, että se julkaistiin 5.12.1976 Eteenpäin-lehden kulttuuriliitteessä Sana ja Taide otsikolla Harmaat kuvat ovat harhakuvia.

    Eteenpäin-lehden toimitussihteeri Jorma Savikko toimitti tuota kulttuuriliitettä Eteenpäin-lehden viettäessä parhaita vuosiaan. Savikko oli myös näytelmäkirjailija, joka työskenteli sekä Rauni Mollbergin että Jouko Turkan kanssa. Savikko mm. sovitti kolme Toivo Pekkasen romaania Kotkan kaupunginteatterille haastavaksi Kotka-eepokseksi. Turkka ohjasi näytelmän komeana, elokuvallisena spektaakkelina kuvittaen Kotkan kaupungin teollista historiaa.

    Jos sovellan Sartren analyysia runooni, niin se todellakin eksyy selittämiseen ja opettamiseen, joten se on hyvinkin proosallinen ja häviää pelin. Onko se runo lainkaan?

    Jos sitä kuitenkin pitää runona, niin sitä lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että olin lukenut liikaa Paavo Haavikkoa. Olinko? En muista kuinka paljon Haavikkoa luin, mutta Haavikon sanamaneereja oli helppo jäljitellä.

    Minä jäljittelin joulukuussa 1976.

    Näin:

Harmaat kuvat ovat harhakuvia

1.

Valo lakastuu ja harmaat kuvat syntyvät. 

Arvot jotka olivat eivät erotu, 

eivät yksilöidy.

2.

Satatuhatta jokamiestä tekee työttömyyttään. 

Tekemätön työ unohtuu.

Tavara ei synny, laulua ei lauleta ja

tarpeet muutetaan tarpeettomiksi: olemattomiksi. 

Valo sammuu kun se sammutetaan, raaka-ainetta ei löydy 

kun sitä ei etsitä.

Leipä on. Sitä ei syödä.

Autot kiiltävät ja maksavat. Maksavat huonekalut ynnä 

muu rihkama on ja ei, tilastoissa on, jokamiehellä ei. 

Ostamaton tavara myydään ja myymätön ostetaan, 

ja vaihto käy hämärässä, juuri silloin

kuvat lakastuvat, rikkauden varjokuvat: lamat ja pulat.

3.

Ikkuna pestään likaiselta puolelta ja lasi 

pysyy, kirkastuu ja näkyy läpi.

Mutta todellisuus peitetään, omaisuus verhotaan. 

Korko lasketaan olemattomalle ja köyhyys 

myydään hyvällä hinnalla, itse kullekin: kaikille. 

Esineet eivät ole, vain kuvat: kuvien kuvat.

4.

Tekemätön työ talletetaan pankkiin.

Ilmaisosakkeet jaetaan niille joilla on.

Viiniä ei juoda, leipä jää syömättä, intohimoista 

luovutaan.

Rikkaus pannaan paperille, varastoon, suhdanteisiin. 

Lama tehdään suhdanteista sillä rakenteet ovat suhteita 

ja konjuktuurit pysyvät koska niin on, koska niin 

halutaan. Arvojen arvot kumotaan.

Kun optimismi hirtetään siitä kasvaa pessimismin 

pääoma: rahaksi ja raudaksi.

Huono onni todennäköistyy.

Kohtalo todenmukaistuu normaalijakautuman puitteissa,

aikasarjan tiedon taikuutta:

autuuden kehto ja onnen hauta.

5.

Talo rakennetaan, se on seiniä ja katto.

Se asutaan, se nähdään ja uskotaan, se eletään. 

Elämä kehrätään työstä, se kehrätään.

Viini ja laulu, leipä ja lempi alkavat kun työ 

loppuu ja elämä alkaa.

6.

Elämä on lineaarinen.

Elämä ei hyppää: ojan yli.

Se tehdään, se rakennetaan, se ollaan.

7.

Ei ole lamaa, köyhyyttä ei ole, ei ole pulaa 

kun on työtä ja ainetta, miehiä ja naisia, perheitä. 

Ikkunaa ei voi pestä puhdistamatta.

Elämä ei ole stokastinen funktio, se ei katkea 

käskystä, se ei nouse pörssiin, sillä ei ole kurssia. 

Ja vielä kerran: todellisuus on ja pysyy, siihen 

ei sisälly lama eikä pula, harmaat harhakuvat.

8.

Aarteenetsijä on vangittu, vartiomies nukahti ja

peitto varastettiin: harmaassa valossa kaikki on ei-mitään.

9.

Kun suhteet muuttuvat, kun ne muutetaan,

syntyy suhdanteista leipä, viini ja lempi.

kirkkaissa kuvissa elää intohimo, mehu ja maku, 

elämän maku, ja mehu.

Eteenpäin - Sana ja Taide, 5.12.1976.

Onko USA fiktio

[vai kovaa faktaa?]

Kyösti Salovaara, 2015.

Pitkin kaiteita näkyi kasvoja; lastiruuman aukossa ja ikkunoissa näkyi kasvoja. Eltaantunut tuoksu lehahti aluksesta, joka hiukan toiselle kyljelle kallistuneena yritti ankkuroida kellertävän karanteenilipun liehuessa mastossa…… .. …

    ”Antaisin miljoonan”, sanoi vanha mies antaen airojen levätä, ”jos vain tietäisin, miksi he tulevat tänne.”

    ”Juuri rahan takia”, vastasi nuori mies, joka istui veneen perässä. ”Eikö tämä ole kaikkien mahdollisuuksien maa?”

    ”Tiedän vain”, vanhus vastasi, ”että minun nuoruudessani tänne saapui keväisin irlantilaisia, ensimmäisten silliparvien keralla… Nyt ei enää ole silliä, ja nuo ihmiset, Jumala sen yksin tietää, mistä he oikein tulevat.”

    ”Tämähän on kaikkien mahdollisuuksien maa.” 

- John Dos Passos: Suurkaupungin kasvot (Manhattan Transfer, 1925). Suom. Toini Aaltonen. Tammi, 1945.

Yhdysvaltain 47. presidentti Donald Trump piti maanantaina myyttejä, uhkauksia ja lupauksia viljelevän puheen heti kun oli vannonut valan alkavaan toiseen kauteensa.

    Trump lupasi kultaista aikakautta. Uhkasi Panamaa, Meksikon kartelleja ja Grönlantia. Kertoi että hänen retkikuntansa matkustaa Marsiin kuin muina miehinä. Tehdään Amerikasta suuri, suurempi kuin koskaan. Tähtiin ulottuva.

    En ryhdy analysoimaan Trumpia sen enempää. Asiantuntijat ja media ja muut kynnelle kykenevät huutokuorot sekä Suomessa että Euroopassa ovat pitäneet huolen öykkäri Trumpin arvioimisesta ja arvostelemisesta. Jos uskoo kaiken mitä Trump päästää suustaan, maailman järjestys murskataan eikä mikään ei ole neljän vuoden päästä samalla tolalla kuin tänään.

    Monet asiantuntijat sanovat, että USA:n presidentti noudattaa ”hullun miehen” taktiikkaa. Mieletön puhe peittää kovan ytimen: pyrkimyksen diileihin. Tai sitten puhe onkin mies itse.

Kyösti Salovaara, 2015.

Kyösti Salovaara, 2015.

Merkille pantavaa on, että eurooppalaiset suhtautuvat kaikkineen Trumpin toimiin hyvin pessimistisesti, mutta muualla - latinalaisessa Amerikassa, Aasiassa ja Afrikassa - uuden hallinnon aikomuksia maailman järjestykseen liittyen odotellaan melkein optimistisesti.

    Miksi Eurooppa käpertyy tuolin taakse kun Trump astuu näyttämölle?

    Ei se kuitenkaan Marsiin pääse, asiantuntija sanoo totisena. Ei se onnistu.

   Tiistaina, uuden valtakautensa toisena päivänä Donald Trump julkisti mahtavan ja konkreettisen projektin. 500 miljardia dollaria maksavalla hankkeella Yhdysvaltoihin luodaan valtava tekoälyinfrastruktuuri. Julkistamistilaisuudessa Trumpin vieressä seisoivat suuren japanilaisen rahoitusyhtiön SoftBankin toimitusjohtaja, tietokanta- ja pilvipalveluohjelmistoja rakentavan Oraclen perustaja Larry Ellison ja tekoälyfirma Open AI:n toimitusjohtaja. 

    Larry Ellisonin mainitsen nimeltä, koska 1990-luvulla olin Cannesissa, samassa kongressitalossa jossa elokuvajuhlat pidetään, Oraclen järjestämillä käyttäjäpäivillä, ja siellä Ellison piti kiehtovan puheen IT-alan tulevaisuudesta. Muutaman päivän aikana opin miten amerikkalaiset huippuesiintyjät rakentavat esitelmänsä. Otetaan kolme pointtia ja käydään ne läpi!

Mistä me tiedämme millainen USA on?

    Mistä amerikkalaiset itse tietävät sen? Vai tietävätkö? 

    Lainaus amerikkalaisen, madeiralaiset sukujuuret omaavan John Dos Passosin modernista, 100-vuotiaasta romaanista Suurkaupungin kasvot kertoo miten USA on syntynyt, miten se on kasvanut ja miten se edelleen sulattaa kaikenlaisia, kaikenvärisiä, kaikenlaisiin uskomuksiin, uskontoihin ja maailmanselityksiin luottavia ihmisiä yhteen. 

    Rahan perässä? Vapauden perässä? Pakoon jostakin?

    Amerikkalainen unelma saattaa olla myytti, mutta se kiehtoo ihmisiä ja saa heidät pakkaamaan kamppeensa paremman huomisen toivossa. 

    Me eurooppalaiset, me hemmetin sivistyneet hyvinvointivaltioiden kasvatit, katsomme Yhdysvaltoja nenän pieltä pitkin. Mokomat nousukkaat! Imperialistit? Pyssynheiluttajat? Vapaudesta saarnaavat lännenmiehet jotka eivät tiedä aidosta vapaudesta mitään! Kapitalistit! Poratkaa vaan öljyänne, me sivistyneet ajelemme sähköllä! (Toki Teslalla mutta siitä viis!)

    Kaikenlaista kohinaa atmosfääri sakeana.

    Tuo 500 miljardin dollarin tekoälyprojekti kertoo, kuinka amerikkalaiset skaalaavat tulevaisuutta. Samaan aikaan Eurooppa voivottelee miten tekoälyn vaikutuksia saisi säädellyksi ja vartioiduksi, tekoälyn haittoja minimoiden.

   Amerikkalainen USA tekee, Eurooppa puhuu tai vaikenee tykkänään.

Olen käynyt Yhdysvalloissa vain kerran. Kahden viikon matkalla Miamissa, Naplesissa ja Key Westissä kohtasin vauraan ja kimaltavan Amerikan. Varjoja ei näkynyt. Pakinani kuvitus ei väitä, että uskoisin näkemääni. Kuvat kertovat vain sen vähän mitä kertovat.

    Minun ”Amerikkani” perustuu kirjallisuuteen, elokuviin, musiikkiin. Minulle fiktion USA on kovaa ”faktaa”, siis kuvitelmaa eikä arkipäivän kokemusta. Luulen että useimmille eurooppalaisille USA on samalla tavalla fiktiosta syntynyt. Ehkä se on sitä myös monelle amerikkalaiselle.

    Mutta myös fiktio on "totta", siis olemassa.

    Nykyisiä vaalikampanjoita käydään ennen kaikkea somessa. Tai siltä tuntuu. TikTok ja Elon Muskin X ovat keskeisemmässä asemassa kuin USA:n mahtava kulttuuriperintö kirjoineen, elokuvineen, musiikkikappaleineen. Osallistuiko kirjallisuus ja musiikki vielä 1960-luvulla USA:n presidenttiehdokkaiden vaalityöhön voimalla, jota nykyään on vaikea kuvitella? Oliko amerikkalaisella fiktiolla silloin vielä väliä?

    En tiedä.

Kyösti Salovaara, 2015.

Kyösti Salovaara, 2015.

Monet asiat, hyvä asiat, sivistykseen liittyvät asiat, tasa-arvoon ja edistykseen liittyvät asiat on ”keksitty” Euroopassa, otettu täällä käytäntöön.

    Melkein kaikki on Euroopasta kotoisin!

    Mutta melkein kaikki on kaupallistettu, skaalattu laveampaan käyttöön ja muutettu tuotteiksi kaikille sopivaksi Yhdysvalloissa.

    Kävin muutama vuosi sitten saksalaisessa panssarimuseossa. Museo esitteli konkreettisesti miten eri tavalla toisen maailmansodan Saksa valmisti ”sotakaluja” kuin Yhdysvallat.

    Saksalaiset tekivät yhä uusia ”keksintöjä” panssarivaunuihin ja aseisiin. Valmistettiin pieniä eriä tuota mallia, tätä mallia ja suunniteltiin taas jokin uusi malli. Samaan aikaan USA:ssa ryhdyttiin valmistamaan sotakoneita massatuotannolla, kuin liukuhihnalla. Malleja oli vähemmän mutta tuhovoimaa valmistui suunnattomasti enemmän kuin saksalaisissa tehtaissa. Määrät ratkaisevat sodan kulun, yleensä.

    Italialainen pankkimies ja entinen pääministeri Mario Draghi analysoi jokin aika sitten mistä Euroopassa kiikastaa kun tänne ei saada sijoituksia, kun täällä valmistettu ei ole kilpailukykyistä, kun kaikki raha näyttää valuvan Atlantin yli USA:han.

    Yksi keskeinen eurooppalainen ongelma on samankaltainen pirstoutuminen kuin tapahtui saksalaisessa panssarivaunutehtaassa kauan sitten. EU ei ole juhlapuheista huolimatta yksi markkina vaan erilaisilla säätelykeinoilla toimiva erillisten alueiden yhteisö. Täällä ei tuotanto skaalaudu, koska näkymättömät valtiolliset rajat ja kulttuuriset rajat estävät sen. Eurooppa on tulvillaan yliopistoja, jotka nyhertävät tahoillaan. Tietokaan ei aidosti skaalaudu eikä kumuloidu, kulje rajojen yli.

    Periaatteessa Eurooppa on vähintään yhtä vahva teollinen, tekninen, tieteellinen ja sivistyksellinen voima kuin USA, mutta se ei osaa tai tahdo olla sitä käytännössä. Euroopallakin on (ehkä) unelma, mutta se ei uskalla kertoa mikä se on.

Väitän että USA skaalasi aikoinaan myös kirjallisuuden ja elokuvan kaupalliseksi ja maailmanlaajuiseksi tuotannoksi. Ideat tulivat ehkä Euroopasta, mutta toteutus, kirjojen kirjoittaminen, painaminen ja levitys tehtiin Yhdysvalloissa. Sama koskee elokuvaa - olihan sekin alkuaan eurooppalainen keksintö.

    Mitä kaikkea olenkaan lukenut ja katsonut luodakseni oman, fiktiivisen Amerikkani! 

    Työväenkirjallisuutta, sosialistisia romaaneja: Jack London, Upton Sinclair.

    Amerikkalaisen unelman loistoa ja urbaanin keskiluokan tuskaa: F. Scott Fitzgerald, John Cheever, Sherwood Anderson, John Updike, John Irving.

    Amerikan juuria: Sinclair Lewis, John Steinbeck, Fenimore Cooper.

    Kulttuurin kauhukakaroita: Norman Mailer, Charles Bukowski, Jack Kerouac, Ken Kesey.

    Vähemmistökulttuurien riemua ja kritiikkiä: Saul Bellow, Philip Roth, James Baldwin, Richard Wright, Ralph Ellison.

    Kadotettujen sukupolvien tuskaa: Ernest Hemingway, John Dos Passos, William Faulkner, Gertrude Stein.

    Listaa voi jatkaa loputtomiin.

    En mene nyt dekkareihin, scifiin enkä sarjakuviin. Nekin USA skaalasi uudella tavalla, ja niissä toistuivat kaikki vakavan kirjallisuuden keskeiset ja erityiset aihepiirit. Toisin kuin eurooppalaisessa perinteessä Yhdysvalloissa taide koskettaa usein viihdettä ja päinvastoin.

     Entäpä feministinen kaunokirjallisuus? Eikö sekin syntynyt Englannissa ja Euroopassa: Virginia Woolf tai Simone de Beauvoir? Ehkä, mutta esimerkiksi Beauvoiria suomennettiin vasta 1980-luvulla sen jälkeen kun feministinen kaunokirjallisuus oli kukoistanut Yhdysvalloissa runsaana ja monipuolisena 1960- ja 1970-luvuilla ja valloittanut myös vanhan mantereen.

    Sen minkä Eurooppa aloittaa, sen USA tekee sen mahdolliseksi laajoille kansanjoukoille.

    Mutta huomaako Eurooppa ylimielisyyden ja itsetyytyväisyyden komerossa nyhjöttäessään, sääntöjä ja rajoituksia rakentaessaan, että uusia unelmia tehtaillaan jo ja varsinkin kohta totalitaarisissa valtakunnissa Aasiassa ja Tyynenmeren läntisillä rannoilla.

    Herää, Eurooppa!

Kyösti Salovaara, 2015.

       

Peppi ja Mike

[zeitgeistia]

Raili Salovaaran akvarelli, 1975.

Kyösti lukee kevätlomalla Spillanea!

 

Kulttuuri muuttuu ajassa, mutta on tärkeää, että tehdyistä muutoksista kerrotaan eikä teoksen vanhoja versioita hävitetä jäljettömiin. Totuutta kun ei nykyhetkikään omista. 

- Helsingin Sanomien pääkirjoitus sunnuntaina 12.1.2025

Tutkimieni oppikirjojen joukossa on luvatto­man paljon materiaalia, jossa Neuvosto­liiton lipominen on viety huomattavasti pidemmälle kuin mitä herkät idänsuhteet olisivat vaatineet. Kukaan ei pakottanut kirjoittajia ylistämään Leniniä, eikä kukaan pakottanut Kouluhallitusta päästämään sellaista läpi.

Tuhannen ruplan kysymys kuuluukin, miksi Neuvostoliiton nuolemisessa mentiin niin pitkälle?

- Heikki Aittokoski: Puppua Neuvostoliitosta. Helsingin Sanomat, 16.11.2024

Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.

- Franz Kafka 

Minne voisimmekaan paeta zeitgeistia, ajan henkeä!

    Se on kaikkialla ja kaikessa, jokaisen ihmisen mielessä, jokaisen toimittajan ja kirjoittajan näppäimistöllä, kaikenlaisissa muoti-ilmiöissä sillä myös kirjoittaminen, esittäminen ja julistaminen ovat zeitgeistin värittämiä.

    Tietysti myös se mitä teemme, muokkaa ajan henkeä. Liikenne on vähintään kaksisuuntaista.

    Joissakin historiallisissa hetkissä zeitgeistin merkitys kasvaa. Ollaan ikään kuin käännekohdassa. Kaikki tuntuu selittyvän juuri nyt koettavasta ajasta. Zeitgeist ikään kuin liioittelee itseään, tunkeutuu jokaiseen rakoon, käy kuin viimeistä kamppailua.

    Tällaisia ajan hengen käännekohtia, väkeviä purkauksia koettiin 1930-luvulla, 1970-luvulla ja nyt 2020-luvulla.

    Minusta näyttää - vaikka tätä lienee mahdoton todistaa - että näihin ajan hengen käännekohtiin liittyy aina voimakas puritaanisuuden henkäys ja kulttuurielämän harjoittama itsesensuuri. Ei riitä että nykyhetki halutaan esittää mustavalkoisena vaan myös historiaa pyritään kalibroimaan nykyhetken ”arvoihin” soveltuvaksi. Itsesensuuria ei harjoita virallinen ”väkivaltakoneisto” eli valtio vaan vapaasti toimivat kulttuuri-instituutiot, joiden keskiössä tietysti on media kaikkine muotoineen ja keinoineen.

 

Zeitgeist ei ohjaa vain hihhuleiden puheita ja kirjoituksia vaan yhtä lailla järkevien, älykkäiden ja monessa kohtaa terveen kriittisesti asioihin suhtautuvien ihmisten ”julkista” ajattelua.

   Tarkoitan ”julkisella” sitä, että vaikka kulttuurin tekijät tykönään ajattelisivat hyvin erilaisia ajatuksia, niin ajan hengen mukaisesti he välttelevät tiettyjä aiheita ja tietynlaisia kannanottoja, koska aikaan kuuluu olla suunnilleen samaa mieltä tärkeistä asioista kuin muutkin älykkäät ihmiset ovat.

    Ajan hengen luoma konformisuus on pirullista. Sen olemassaolon vaistoaa, mutta sitä on vaikea kuvata konkreettisesti, yksikäsitteisesti. Sen kritisoiminen on myös siksi hankalaa, että ajan hengen siivittämä konformismi perustelee itsensä ”yhteisen hyvän” tavoittelulla.

    2020-luvun konformisuus ylikorostaa arvoja ja identiteettejä. Ja koska arvoja pidetään kohtuuttoman tärkeinä, niin aikaisemmin kirjoitettuja kirjoja ja aikaisemmin ajateltuja ajatuksia halutaan säätää 2020-luvun arvomaailmalle kelpaaviksi. Aikaisemmin ajateltiin väärin ja noudatettiin vääriä arvoja.

    Vaikka maailma oli ennen toisenlainen, se ei saa näyttää nykylukijasta toisenlaiselta. Niinpä vanhoja kirjoja halutaan kieltää ja niiden lukemista hillitä, mutta koska kirjojen kieltäminen kuulostaa pahalta jopa arvoritarin korvissa, vanhoja tekstejä tyydytään muuttamaan, sillä eihän niitä kehdata kokonaan kieltää.

    Itsesensuuri on älyllistä myrkkyä. Se nautitaan juovuttavana nektarina. 

Viime sunnuntaina Helsingin Sanomat otsikoi pääkirjoituksensa älykkäästi mutta myös kaksijakoisesti.”Tatua ja Patua saa muuttaa, mutta historiaa pitää suojella”, kirjoitettiin lehden nettiversiossa. Otsikko laimeni paperilehdessä: ”Mennyt aika ei ole enää niin kuin ennen.”

    Otsikkoa lukiessani innostuin ajattelemaan, että hienostipa Hesari puolustaa klassikkokirjoja ja vastustaa niiden mukauttamista ajan henkeen sopiviksi. Pääkirjoituksen ensimmäinen lause oli lupaava: ”Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas on mainio lastenkirja, Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossusta puhumattakaan.”

    Sitten petyin.

    Ei pääkirjoituksen tekijä tarkoittanutkaan, että Peppi Pitkätossua ei saisi korjailla 2020-luvun konformismiin sopivaksi. Päin vastoin, vanhojen kirjoitusten muuttamista nykyhetken arvomaailmaa pidettiin normaalina kulttuurikerrostumien rakenteluna. Pääkirjoituksen mukaan riittää, että alkuperäiset teokset ovat jossakin varastossa (vaikka niitä ei kukaan pääsisi lukemaan) ja nykylukijoille sitten sopii tarjota zeitgeistin itsesensuurin muokkaamaa kirjallisuutta. 

    Pääkirjoitus päättyi hurskaaseen, ellei tekopyhään loppunousuun: ”Kulttuuri muuttuu ajassa, mutta on tärkeää, että tehdyistä muutoksista kerrotaan eikä teoksen vanhoja versioita hävitetä jäljettömiin. Totuutta kun ei nykyhetkikään omista.”

    Kummallisinta pääkirjoituksessa oli ajatus, että kaunokirjallisuus on totta ja tiedettä sellaisenaan; että vuonna 2025 kirjoitettu romaani jotenkin kumoaa aikaisemmin samasta ”aiheesta” kirjoitettujen romaanien ”totuuden”.

Samaan aikaan toisaalla mutta samassa lehdessä älykkäitä artikkeleita kirjoittava ulkomaantoimittaja Ville Similä purkautui sydäntä särkevästi Peppi Pitkätossun kammottavasta arvomaailmasta.” Olen kulttuurisotien aseistakieltäytyjä, mutta Peppiä en enää lapsilleni lue”, Similä tunnusti kolumninsa otsikossa. Paperilehdessä otsikko kuului: ”Uusikaan käännös ei pelasta Peppiä.” 

    Similän mielestä ei edes itsesensuuri pelasta Astrid Lindgrenin romaaneja, vaikka niitä kuinka paljon säätäisi.

    Similä ei huomaa, että kun kymmenvuotias lapsi lukee Peppiä, hän ymmärtää lukemansa aivan eri tavalla kuin melkein viisikymppinen aikuinen Similä, kirjoittamisen ja lukemisen ”ammattilainen”.

   Ei lapsi ylitulkitse lukemaansa. Ei lapsi ymmärrä lukemansa syvärakenteita eikä piilomerkityksiä.  Ja jos lapselle jää lukemastaan ja sen kuvaamasta fiktiivisestä todellisuudesta vääränlainen käsitys oikeasta todellisuudesta, niin kyllä vuodet korjaavat tilanteen, niin kuin ovat korjanneet melkein viisikymppisen toimittajankin kohdalla.

    Sillä ei kai lapsi voi mitenkään ymmärtää Peppi Pitkätossua yhtä mustavalkoisesti kuin aikuinen Ville Similä ymmärtää ja eikä lapsi osaa (eikä halua) isänsä tavoin tulkita piilomerkityksiä viimeistä pilkkua myöten: ”Illalla ’rumpujen matala jyske ja kummallinen tanssi’ tuudittavat lapset uneen. Vaikka kieliasua kuinka siistisi, mustat ovat ilmeisen alisteisessa asemassa, ja ihonväristä puhutaan osoittelevasti. Mustat lapset jopa puhuvat kömpelösti… Peppi on hyvä esimerkki siitä, miten myrkylliset asenteet lävistävät koko yhteiskunnan.” 

Suomen Sadankomitealiiton julkaisema
Ydin-lehti v 1975.
Päätomittajana Jyrki Pietilä. 

Melko tasan 50 vuotta sitten keväällä 1975 luin läpi New Yorkissa syntyneen Mickey Spillanen (1918-2006) romaanituotantoa. Valmistelin Spillanesta esseetä Suomen Sadankomitealiiton julkaisemaan Ydin-lehteen. Minäkin olin ”rauhan” asialla niin kuin 1970-luvun vasemmistolaiseen zeitgeistiin kuului.

    Mutta en suinkaan lukenut  Spillanea ensimmäistä kertaa vuonna 1975.

    Löysin 1950-luvulla (melkein 70 vuotta sitten) Mickey Spillanen Mike Hammer -romaanit asuntomme yläkerran makuuhuoneen kaapista, minne ne oli pantu piiloon. Alakerran kirjahyllyssä sitä vastoin oli runsaasti sittemmin klassikoiksi kasvaneita dekkareita Agatha Christiestä Raymond Chandleriin ja Rex Stoutiin. 

    Olin kova poika lukemaan. Jos olinkin innostunut Chandlerista kymmenvuotiaana, niin yksityisetsivä Mike Hammerin kovaksikeitetyt seikkailut New Yorkissa kiehtoivat yhtä lailla.

    Eräänä päivänä äitini huomasi, että luin Spillanen romaania Velda vimmastuu. Hän kysyi isältäni onko sopivaa, että lapsi lukee tuollaisia kirjoja. No, vanhemmat totesivat että kun olin päässyt Spillanen ”makuun”, niin eipä sille enää mitään mahda, joten sain jatkaa lukemista. Niin sitten jatkoin sellaisten Niteen kustantamien romaanin kuin Minä olen tuomari, Tästä alkaa kosto, Mies ilman muistia, Nainen ilman kasvoja, Suutele minua julmuri ja Kuolet ellet kerro lukemista.

    Miksi innostuin kymmenen ikäisenä noista kirjoista?

    Siksi että ne olivat jännittäviä; että niissä oli rohkeaa seksiä; että romaanien sankari Mike Hammer oli kuin rohkea lännenmies joka yksin puhdisti kaupungin roistoista ja joka edusti puhdasta moraalia.

    Maistuivatko romaanit samanlaisilta keväällä 1975?

Ydin 3-4/1975.

Tietenkään eivät maistuneet.

    Ydin-lehden esseessäni kaikki se mikä lapsena tuntui hienolta ja jännittävältä, oli ironisesti muuttunut vastakohdakseen. 28-vuotias Kyösti käänsi Spillanen sankarin arvomaailman nurin ja löysi Spillanen myöhemmistä romaaneista jopa rankkaa neuvostovastaisuutta. Mike Hammer oli aikuiselle Kyöstille vastenmielinen pyssysankari, hänen arvomaailmansa edusti amerikkalaista oikeistolaisuutta, romaaneissa oli McCarthyismiä ja rasismia. Se mikä 10-vuotiaalle oli kiihottavaa seksiä, merkitsi 28-vuotiaalle naisvihaa, naisen alistamista ja muuttamista esteettiseksi seksiobjektiksi.

    Vuonna 1975 olin niin tuohtunut Mickey Spillanen romaaneista ja hänen kirjailijanuransa kehityksestä etteivät kriittiset sanat meinanneet riittää.

    ”Kuolet ellet kerro [One Lonely Night, 1951] on poikkeus, kuin varomaton lipsahdus Spillanen varhaistuotannossa”, kirjoitin Ydin-lehden numerossa 3-4/1975… ”Kuolet ellet kerro antaa osviittaa, mihin suuntaan kirjailijan kehitys tulisi taipumaan. Hammer oli nyt joutunut vastatusten itse pahan - kommunismin - kanssa, ja seuraamuksia voitiin vain odotella. Ensimmäisen kerran tuossa teoksessa yhdistyvät maailmankatsomuksen ainekset - jonkinlainen yksilöllinen puritaanifasismi, sadismi ja konservatismi - selväksi poliittiseksi julistukseksi: kylmän sodan sisäpoliittiseksi puolustuspuheeksi.”

    Olinko kasvanut aikuiseksi?

    Näinkö maailman vuonna täydempänä ja realistisempana kuin vuonna 1957? Jos näin, niin kuin varmasti näinkin, Similän pelko vuonna 2025 siitä, että joku lapsi saa lopullisen sielunvamman lukemalla alkuperäistä Peppi Pitkätossua (niin kuin se on kirjoitettu), on liioiteltua ja turhanaikaista. Jos Kyösti toipui seksikkäästä ja jännittävästä Mike Hammerista alle 20 vuodessa järkeväksi nuoreksi mieheksi, niin ei Peppikään ketään pilaa.

En muista saaneeni Spillane-esseestä kehuja enkä kiitoksia. Kuulin että muuan Hesarin huipputoimittaja piti sitä yllätyksettömänä. En esittänyt mitään uutta, merkille pantavaa.

    No, en tietenkään esittänyt mitään uutta, koska esseeni oli tulvillaan ajan hengen konformismia. Vähän ironisesti kelpaa ajatella, että tuo essee sopisi mainiosti julkaistavaksi tämän päivän Hesarissa ja luulen, että se naista puolustaessaan ja miesvallan myrkyllisyyttä kritisoidessaan keräisi kiittävää palautetta.

    On kuitenkin outoa, että kirjoitin noinkin yksiviivaisen jutun amerikkalaisesta kirjallisuudesta. Zeitgeist sai hairahtumaan polulta. On melkein pelottavaa, että alistuin jutussani rakastamaan amerikkalaisen kirjallisuuden vihaamista, ja että sopeuduin vihaamaan amerikkalaisen kirjallisuuden rakastamista. Minä, joka arvostelijain liiton matrikkelissa ilmoitin olevani amerikkalaisen kirjallisuuden asiantuntija.

    Mutta vuoden 1975 Ydin-lehtikin näyttää kummalliselta. Siinä julistetaan solidaarisuutta Pohjois-Korean demokraattiselle kansantasavallalle ja paheksutaan joka jutussa Yhdysvaltoja. "Korean kansalle on annettava oikeus vapaasti päättää maansa kohtalosta", lehti lainaa SAK:n rauhanasiain neuvostoa. Ja pohjoiskorealaiset saivat mitä tilasivat, niinkö hyvä?

    Lehden mukaan maailmassa oli kolme pahaa asiaa: kapitalismi, markkinatalous ja USA.

    Kummallista myös oli, että lehden toimittajakunnassa oli monta tolkun demarivaikuttajaa, huipputoimittajia joiden kanssa tein yhteistyötä Eteenpäin/Kymen Sanomien, Suomen Sosialidemokraatin ja Ylioppilaslehden puitteissa. Jos keskilinjan kulttuuridemarit olivat noin dogmaattisia, millaisia sitten oltiin ihan vasemmalla?

Melkein hävettää lukea Spillane-esseetäni vuodelta 1975. 

    Vaikka tein samaan aikaan esimerkiksi Ylioppilaslehden kolumneissani pilkaten pesäeroa kaikenlaisesta jyrkästä vasemmistolaisuudesta, annoin Ydin-lehdessä ajan hengen ohjata kynääni. Puolustin jopa itsesensuuria ja suomettumista.

    Hemmetti sentään! 

    ”Paljon puhuttu kansallinen itsesensuuri on mitätön verrattuna siihen sensuroimattomaan neuvostovihamielisyyteen jota esimerkiksi Spillane henkii”, kirjoitin vuonna 1975. ”Ja kioskista kuin kioskista on saatavilla runsaasti sensuroimatonta viihdettä missä poliittiset tarkoitusperät on ujutettu seksin, väkivallan ja seikkailun kääntöpuolelle.”

    Saatoinko olla noin naiivi 28-vuotiaana?

    Ilmeisesti saatoin ja olin.

    On melkein mahdotonta uskoa, että kirjoitin seuraavan kappaleen ”komean” Spillane-esseeni päätökseksi:

    ”Vaikka emme halua sensuroida mitään tai ketään, saatamme kysyä kiltisti: Onko Mickey Spillanen tuotanto todellakin niin laadukasta, että jatkuvasti kannattaa uhrata niukkoja kääntäjäresursseja sen suomentamiseen. Olletikin kun jokainen tietää kuinka suuria aukkoja hyvän amerikkalaisen kirjallisuuden kentässä yhä on.”

        

Raili Salovaaran piirros yritti
tavoittaa kaksijakoisen "hirviön"
kirjailijanroolin sisältä.

Unettavat kirjailijat

[eli temppu nro 3]

Kyösti Salovaara, 2024.

 

Joka puolelta pimeästä hyönteisten siritystä.

                                          Yö on pitkän pitkä.

Ja syksyn taivas tumma. Kohta sataa.

Ikään kuin peläten että ahdistunut ihminen

                                          saisi hetkeksi unta

äänet, äänet tulevat yhä lähemmäs vuoteen ääreen.

- Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.

Ihminen viettää suurin piirtein kolmanneksen elämästään nukkumalla. Miksi, sitä emme varmasti tiedä.

- Kai Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa. Otava, 1985.

Pahinta on kun herää sikeästä unesta aamuyön varhaisina tunteina, käy veskissä, juo kulauksen vettä ja palaa peiton alle eikä nukahda, vaan ryhtyy ajattelemaan kaikenlaista ja mitä enemmän ajattelee, usein ikäviä asioita, sitä kauemmaksi uni karkaa ja sängyssä kääntelehtivä ihminen tuskaantuu.

    Tuttu tunne?

    Unitutkijat neuvovat ettei kannata yrittää väkisin nukahtaa. Parempi nousta ylös, ehkä syödä jotain. Hesarin paperiversio tipahtaa postiluukusta nykyään jo ennen aamukahta, joten tietysti sitä voi ryhtyä lukemaan kellon lähestyessä neljää, mutta sekin tuntuu älyttömältä. Mieluummin lehden lukee aamiaista nauttiessa päivän valjetessa.

    Olen löytänyt hyvän keinon nukahtaa aamuyön kurjina tunteina. Minulle kerrottiin tämä temppu ja kun kokeilin, se tepsi. Se muistuttaa lampaiden laskemista, mutta on konkreettisempi, sillä kukapa on nähnyt lampaita hyppimässä aidan yli. Sellaisen kuvitteleminen on haastavaa. Sitä paitsi oudon kuvitteleminen voi kiihottaa aivotoimintaa.

En suosittele temppua nro 3 alkuyöstä nukahtamiseen, siihen hetkeen kun on vielä valveilla virkeänä, aivot pinkeinä.

     Mutta aamuyöllä, unesta herättyä, puolinukuksissa se tepsii.

     Tarvitaan joku ”luettelo”, jossa on riittävästi nimiä tai asioita ja jotka valveilla muistaa ja osaa panna aakkosjärjestykseen. Luettelossa voi olla mitä tahansa: kirjailijoita, romaanien nimiä, jalkapalloilijoita, laulajia, filmitähtiä tai vaikkapa kaupunkeja ja katuja.

    Oleellista on, että nimiä on riittävästi, niin paljon että niitä mieleen palauttaessaan ei pääse luettelon loppuun vaan nukahtaa kesken kaiken. 

   Minä käytän nukahtamiseen pääasiassa kaunokirjailijoita. Aloitan A:sta, usein mieleen tulee ensin Paul Auster. Omissa säännöissäni pitää muistaa sekä etunimi että sukunimi. Olen kuullut, että joku keskittyy pelkästään etunimiin.

    Austerin jälkeen muistan melkein aina Bert Brechtin, sitten Raymond Chandlerin ja sen perään Charles Dickensin. E on joskus vaikea, mutta sieltä löytyy Jorma Etto tai Kerstin Ekman. F on helppo, koska F. Scott Fitzgerald on usein ajatuksissa esillä, samoin G:stä Graham Greene. Jne.

    Helppoa! Uni tulee. Nukahdan autuaasti?

Kyösti Salovaara, 2025.

Ei se aina tule.

    Jos ei kerta kaikkiaan nukuta, ei aakkosten loppuun saakka käyminenkään ole mikään ongelma. Aivot pistävät nukahtamiselle hanttiin. Q-kirjain saattaa puoliunessa tuottaa vaikeuksia, mutta onneksi kirjahyllyssäni on Quentin Patrickin romaaneja. Niitä nimittäin julkaistiin myös nimellä Patrick Quentin. Patrick Quentin oli monen kirjailijan yhteinen taiteilijanimi. 

    Saattaa olla, että temppu nro 3 kuluu käytössä. Aivot ovat nukkumishalua viekkaammat.

    Niinpä kehitin sääntöä niin, että jokaiselle aakkoselle pitää löytyä kaksi kirjailijaa, ja kun tuokin alkoi olla liian helppoa, niin kolme.

    Kolmen kirjailijan muistelu yön tunteina puolinukuksissa tuntuu tehokkaalta unilääkkeeltä, ainakin toistaiseksi.

    Lähden liikkeelle A:sta: Auster, Eric Ambler ja Juhani Aho. Sitten tulee Brecht, John Barth ja Dirk Bogarde. Siis tulevat jos hyvin menee. Joskus homma meinaa lopahtaa alkuunsa, ei muista mitään. Silloin yritän muistella kirjahyllyäni, mitä kaikkea siellä onkaan aakkosjärjestyksessä.

     Viime viikolla eräänä aamuyönä, noin neljän maissa, pääsin kirjaimeen I. Enkä muistanut yhtään iillä alkavaa kirjailijaa. Mieleen tuli Ulpu Iivari ja Juhani Iivari. Ulpu Iivari on poliittisen toimeliaisuuden ohessa myös kirjoittanut kirjoja, mutta en laske häntä kaunokirjailijaksi. Mietin ja mietin. Sitten välähti tajunnan reunalta: tietysti Hammond Innes. Jonka jälkeen Michael Innes muistui helposti ja jäin miettimään onko kirjailijanimi Francis Iles oikein. Aamulla heräsin ja tajusin nukahtaneeni Francis Ilesiä miettiessä. Jostain syystä paljon tunnetumpi kirjailija John Irving ei tullut mieleen, kello neljältä eräänä aamuna viime viikolla. 

Suosittelen valitsemaan noin 100 nimen joukon, jota yrittää muistella aakkosjärjestyksessä kun uni ei tule ja aamuyö ahdistaa.

    Aivot ovat kummallinen ”apparaatti”.

    Olen joskus kokeillut semmoista mieleen palauttamista, että otetaan kaksi kirjailijaa ja sen jälkeen kaksi elokuvantekijää, sitten kaksi kirjailijaa ja taas kaksi elokuvaihmistä. Tämä on yllättävän vaikeaa, siis hyvä konsti nukahtaa. 

    Tällöin homma menee näin: Ensin esimerkiksi Auster, Ambler, Robert Aldrich, Robert Altman; sitten Nicholas Blake, Stephen Boot, Brigitte Bardot, Luis Buñuel...

    Miksi tämä on vaikeampaa kuin yhden asian luettelon läpikäynti?

    En ole aivotutkija enkä tiedä miten tiedot sijaitsevat ihmisen aivoissa. Tämä nukahtamistemppu vihjaa siihen suuntaan, että aivoissa yhteen kuuluvat asiat ovat jotenkin toisiinsa ”kytkettyjä”, jolloin ne muistaa helpommin kuin sellaiset asiat, jotka ovat toisistaan riippumattomia. Tarkoitan että kirjailijat löytyvät aivoistani "läheltä" toisiaan, elokuvantekijät löytyvät niin ikään läheltä toisiaan mutta eivät läheltä kirjailijoita jne.

    Tietokone on ehkä huono vertailukohta aivojen rakenteelle, mutta kun tietokoneelle luodaan tietovarastoja - niitä sanotaan tietokannoiksi – niin samaan aiheeseen liittyvät tiedot  talletetaan niin, että ne löytyvät nopeasti. Tietokannassa on siis ”oikopolkuja” samaan aiheeseen liittyvien tietojen välillä. Modernissa tietokannassa näitä oikopolkuja on lukemattomia, erilaisista näkökulmista, jolloin voi hakea melkein mitä tahansa, ja aina on valmiina saman aiheisten tietojen ketju, linkitys toisiinsa. Miten oikopolku teknisesti rakennetaan, on toinen juttu, mutta siihen on monia tapoja.

    Tietokonemaailmassa näitä oikopolkuja ylläpidetään jatkuvasti, ne muuttuvat kun tietokantaan tulee uusia tietoja. Hienoimmillaan uusimmat tietokonesovellukset eroavat kai aikaisemmista siinä, että kun jotakin tietoa (tietoryhmää) haetaan ja jos sille ei löydy valmista oikotietä, niin ohjelmisto/tietovarasto ”oppii” uuden oikotien, jonka jälkeen seuraava samanlainen haku osaa käyttää aikaisemmin luomaansa oikopolkua halutun tiedon luo.

   Toimivatko ihmisen aivot samalla tavalla? 

    Nekin oppivat jatkuvasti uusia oikopolkuja aivoihin talletettujen tietojen välille ja tekevät sen luomalla uusia hermosoluja tms. Niinkö?

    Joten: onko unohtaminen aivosolujen välisten oikopolkujen sulkemista? Varastoon panemista? Kenties lopuksi elämää? 

Tänään annan viimeisen sanan Po Chü-ille:

    Putoilevien lehtien ääniä. Kuin sataisi.

    Kuun hohde kuin huurre maassa.

    Myöhään yöllä menen yksin nukkumaan.

    Kuka ravistaisi vuodevaatteistani tomun?

Kyösti Salovaara, 2024.

Benalmadenan perhospuisto.