torstai 20. tammikuuta 2022

Kuka kertoo mitä lukis?

 [valinnanvapauden kauhistus]



Kuvat kirjoista: Kyösti Salovaara, 2022.

Näillä kirjahyllykuvilla en yritä antaa
lukuvihjeitä
enkä väitä että juuri nämä kirjat
olisivat "hyviä".
Ne ovat pelkästään pieni esimerkki kirjoista, jotka ovat
"puhutelleet" minua, kirjojen lukijaa.


Samuel harrastaa nykyään varsinkin tieteitä. Hän on kaupungin kirjaston suurimpia asiakkaita. Hän saattaa viipyä siellä pitkiä aikoja luetteloita selaillen. Kirjojen tieteelliset nimet herättävät hänessä aina suurta uteliaisuutta. Hän on jo lukenut ”Geologian”, ”Biologian alkeet” ja ”Estetiikan peruskysymyksiä” ja lisäksi hän on tutkinut kemiaa, ”Lajien syntyä” ja Marxin teorioita, eivätkä Descartesin ”Metodin esitys” ja Nietzschen ”Näin puhui Zarathustra” ole hänelle tuntemattomia. Hän lukee ahmien, ilman mitään järjestelmää, niin kuin nälkäinen syö ruokaa. Ja kaikkia näitä asioita hän hautoo sitten yksinäisessä sielussaan, päämääränään siepata universumin salaisuus esiin kirjaston pölyisiltä hyllyiltä. Ei mitään sen vähempää.

Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa, 1932.


Salovaaraa on pakko arvostaa. Hän ei kulje virtasten mukana. Hän seisoo yksin koko maailmaa vastaan. Hän on ottanut kunnianhimoiseksi tehtäväkseen osoittaa, ettei laatukirjallisuus ole laatukirjallisuutta, koska se ei häntä puhettele, ja ettei roskakirjallisuus ole roskakirjallisuutta, koska se häntä puhuttelee.

- Juha Seppälä, Suomen Sosialidemokraatti 20.12.1984


Ekspressiivinen kirjallisuus ja eskapistinen kirjallisuus ovat arvostelijoiden slangia, aivan kuin abstraktisilla sanoilla olisi jokin ehdoton merkitys. Kaikki elinvoimaisesti kirjoitettu kuvaa tuota elinvoimaa; ei ole tylsiä aiheita, on vain tylsiä ajattelijoita. Kaikki lukevat ihmiset pakevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana; unen laadusta voidaan keskustella, mutta vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä… Tarkoituksenani ei ole saarnata salapoliisiromaanista ihanteellisena pakenemisen välineenä. Sanon ainoastaan että kaikki ajankuluksi lukeminen on pakenemista, olkoon aihe sitten kreikkaa, matematiikkaa, tähtiedettä, Benetto Crocea tai Unohtuneen miehen päiväkirja. Joka muuta väittää, on älyllinen keikari ja pelkkä aloittelija elämäntaidossa.

- Raymond Chandler: Se murhaa joka osaa (The Simple Art of Murder, 1944).



Tästä saattaisi kirjoittaa pitkästi.

    Kirjoitan lyhyesti.
    Tämä asia selviää parhaiten sanoilla, ei kuvilla.
    Säännöstelen sanoja, käytän paljon kuvia.
    Ristiriita tavoitellun ja toteutetun välillä on ilmeinen, mutta olematon.


Yritän vastata otsikon kysymykseen. Mistä tietää mitä pitäisi tai kannattaisi lukea? Kenen ohjeiden mukaisesti? Kriitikkojen vai algoritmien?

    Oikeastaan vastaus on helppo: ei mistään, ei kenenkään.
    Kun tuon vastauksen osaa antaa, on jo aika pitkällä lukemisen harjoittamisessa. Silloin tietää ettei ole universaalia, absoluuttista totuutta ”hyvästä” kirjallisuudesta, eikä objektiivista listaa sadasta parhaasta romaanista.
    Neuvoa toki saa ja kannattaa kysyä. Vihjeitäkin saapi kuunnella.
    Toivo Pekkasen romaanissa nuori kotkalainen tehdastyöläinen selaili kirjaluetteloita kaupungin kirjastossa. Hän oli utelias, halusi ahmia kaikkea mahdollista. Hänellä oli ”hyvä” systeemi lukemisessaan: ”Hän lukee ahmien, ilman mitään järjestelmää, niin kuin nälkäinen syö ruokaa.”





En keksinyt pakinan otsikkoa tyhjästä.

    Se tuli ulkoapäin. Keskustelusta jota käydään.
    Yhdeksäntoistavuotias opiskelija Laura Hack kirjoitti Helsingin Sanomien mielipideosastossa 8.1 että ”algoritmien ja sosiaalisen median maailmassa on käsittämätöntä, että nuorten odotetaan lukevan samalla tavalla kuin vanhempansa”. Hack oli keskustellut ikätovereidensa kanssa miksi nämä eivät lue kaunokirjallisuutta: ”Vastauksissa toistuu yksi sama teema: hyvien kirjojen löytäminen on vaikeaa ja rasittavaa. Useimmat haluaisivat lukea, mutta he eivät tiedä mistä aloittaa.”
    Hack kertoi nuorten tottuneen Tiktokin, Spotifyn ja Instagramin hienoihin algoritmeihin, jotka ”tietävät” mitä nuori haluaa. Hack ei ymmärtänyt, miksi äänikirjakustantajat julkaisevat vain genrekohtaisia mahtavia luetteloita: ”Kirjojen suoratoistopalveluiden ei pitäisi näyttää valtavalta kirjastolta, jossa valinnanvaraa on liikaa eikä haluamaansa voi löytää kuin selaamalla kaikkea, mitä tulee vastaan.”
    Laura Hackille kirjojen kuunteleminen tarkoittaa lukemista.
    En puutu tuohon ajatusvirheeseen.
    Mutta onko lukemiseen joku oikotie?


Tietenkään lukemiseen ei ole oikotietä.

    Jostakin pitää aloittaa. Kirjansa löytää lukemalla. Mikään algoritmi ei pysty valitsemaan sinulle niitä kirjoja, jotka sinua ”puhuttelevat”. Paitsi jos luet vain sellaisia kirjoja joita olet lukenut aikaisemminkin.
    Kukaan ei pakota ahmimaan erilaista ja monenmuotoista kirjallisuutta, niin kuin Samuel Oino ahmi Pekkasen romaanissa. Yksi ahmii yhdenlaista, toinen tyytyy toisenlaiseen. Oma "kirjapino" kasvaa kuin villiintynyt lehtipuu.
    Hackin ja hänen ikätovereiden ajatus siitä, että on ”hyviä” kirjoja, joita fiksu algoritmi tuottaisi lukijan luettavaksi on naiivi. Sitä voi pitää suurena ja kohtalokkaana väärinymmärryksenä yksilön suhteesta todellisuuteen.
    Alussa lainaamani Juha Seppälä (jota en lainaa todistuksena omasta erinomaisuudestani enkä filmaattisuudestani vaan itseironisesti) kiteyttää lukijan ja luetun suhteen todella hienosti: lukijalle ”hyvä” kirja on se mikä häntä puhuttelee, "huono" se, joka ei puhuttele.
    Tämän paremmin ei tarvitse eikä itse asiassa edes voi määritellä ”hyvää” kirjaa lukijan kannalta. Algoritmin kohteena tällainen lukija on täysin avoin: koskaan ei voi etukäteen tietää mikä kirja häntä puhuttelee. Miljoonien kirjojen joukosta voi aina löytyä uudenlainen puhutteleva romaani: ”hyvä” romaani.







Mutta olkaamme tarkkoja.

    Se mikä puhuttelee minua, ei ehkä puhuttele sinua. Ja toisinpäin.
    Eikä tämä ole ongelma.
    Päinvastoin, se todistaa että olemme, minä ja sinä, ihmisiä, yksilöitä. Elämme samassa maailmassa, mutta olemme kokeneet sen omilla tavoillamme, joten odotamme löytävämme romaaneja, jotka kertovat maailmasta erilaisia tarinoita, vaikka maailma sinänsä onkin yhteinen ja kokonainen.
    Jonkinmoinen looginen johtopäätös: jos olisi olemassa absoluuttisesti hyvä romaani (hyviä romaaneja), me kaikki ihmisyksilöt olisimme ajatuksiltamme toistemme klooneja, täysin samanlaisia olentoja, biologisia robotteja.
    Vapaus valita lukemansa ei näin ollen ole kurja kauhistus. Totta kai se on usein työlästä. Mutta kuten sanoin: oikotietä ei ole. "Kirjapuun" kasvattaminen käy sitä helpommaksi mitä enemmän lukee.
    Ennen oli hyvin varusteltuja kirjakauppoja, kuten Akateeminen Helsingissä. Sieltä löysi aina kirjan (varsinkin tietokirjaosastolta) josta ei tiennyt mitään, mutta joka herätti kiinnostuksen. Löytäminen vaati kirjakauppaan menemisen vaivan.
    Mutta oleellinen pointti on, että joku oli kirjakaupassa valinnut tiskeille ja hyllyihin monipuolisen kokoelman kirjoja. Ei Akateemisessakaan ollut kaikkia maailmassa ilmestyneitä kirjoja.
    Nyt kun menee nettikaupasta etsimään luettavaa, siellä todellakin tuntuu olevan koko maailman kirjasto. Se on hankalaa, semminkin kun kustantajat eivät vaivaudu kirjoittamaan kunnollisia esittelyjä kirjoistaan.
    Niinpä ymmärrän Laura Hackin tuskan.
    Minäkin tuskastun selatessani koko maailman kirjaluetteloa netissä.


Kirjoja ei ole pakko lukea.

    Lukutaito kuitenkin on välttämätön.
    Hackin mielipidekirjoituksesta saa vähän sen kuvan ettei lukutaito olekaan oleellista, kunhan äänikirjojen kustantajat tekisivät kirjoistaan ”trailereita”, joita nuoret voisivat kuunnella (eivät siis lukea) ja sen lisäksi olisi ALGORITMI, joka valitsisi juuri oikeat (hyvien kirjojen) trailerit heidän kuultavakseen.
    En epäile Laura Hackin idean pyyteettömyyttä. Hän on aidosti huolissaan kavereidensa puolesta - kirjojen valinnan kauhistuttavasta vaikeudesta.
    Mutta jos Hackin idea olisi ainoa tapa kirjojen valitsemiseen, eläisimme aika lailla totalitaarisessa yhteiskunnassa, jossa joku muu kuin minä tietäisi minua paremmin, mikä kirja puhuttelee minua ja mikä ei.
    Valinnanvapaus (ja sen vaikeus) nimittäin saattaa olla ihmisyksilön elämisen merkittävimpiä oikeuksia ja taitoja.
    ”Jo valinnanvapaus itsessään voi olla arvokas asia”, kirjoitti Ruurik Holm ajatuksia herättävässä kirjassaan Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi (2017).
    ”Libertaarisessa traditiossa vapaus valita kuuluu merkitykselliseen elämään, vaikka valinta todellisuudessa olisikin selvä”, Holm perusteli valinnanvapauden tärkeyttä. ”Valinnan mahdollisuus itsessään (eikä pelkästään se, että saavutetaan tietyt vaihtoehdot) voi olla tärkeää ihmisen kasvamisen kannalta. Itseä koskevien valintojen tekeminen (erotuksena siitä, että pelkästään eläisi yksilöllisten pyrkimystensä mukaista elämää jonkin muun mekanismin kuin omien valintojen välityksellä) voi olla merkityksellisen elämän edellytys.”


Sanoja tuli taas liikaa.

    Niistä pitäisi valita osuvat.
    Harmi että osuvien valinta jää lukijalle.
    Mystisesti ajatellen: kun ihminen valitsee kirjoja luettavakseen, hän lopulta valitsee (muotoilee) itsensä tässä maailmassa.







torstai 13. tammikuuta 2022

Paluu ihmiseen

[Richard Leakeyn jalanjäljillä]



Kyösti Salovaara, 6.1.2022.


Me olemme yksi laji, yksi kansa. Jokainen yksilö koko maapallolla kuuluu lajiin Homo sapiens sapiens, ja ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita. Ihmisen kyvyt sallivat luoda kulttuuria mitä erilaisimmin ja mitä värikkäimmin tavoin.

Richard Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty.


Tässä vaiheessa voimme ehkä todeta vain seuraavat seikat. Ihmisen käyttäytyminen, mukaan lukien hänen moraalinen toimintansa, on jollakin tavoin riippuvainen hänen biologisesta perimästään. Jos ihminen olisi biologisesti toisenlainen, myös ne moraaliperiaatteet, joilla voi olla hänelle jotakin mieltä tai merkitystä olisivat toisenlaisia.

- Eerik Lagerspetz: Evoluutio ja etiikka.


Ihmiset on luotu toisiaan suvaitsemaan

toisiaan ymmärtämään toisiaan rakastamaan
heillä on lapsia joista tulee ihmisten isiä
heillä on lapsia joilla ei ole kotia ei kontua
jotka keksivät uudelleen ihmiset
ja luonnon ja isänmaansa
joka kuuluu kaikille ihmisille
joka kuuluu kaikille ajoille.
- Paul Eluard: Kuolema, rakkaus, elämä. Suom. Aale Tynni.



Ajattelin.

    Vai niin, joku huokaa.
    Ajattelin antaa tajunnan virrata. Asiasta toiseen.
    Niin kuin nämä maakuntavaalit. Joihin helsinkiläisen ei tarvitse osallistua, paitsi katsomosta.
    Seurasin tiistai-iltana hetken vaalikeskustelua.
    Kylläpä ihminen on joustava yhteistoimintaeläin. Laumassa pitää olla johtajia tai johtaja. Toisin kuin sanotaan susi ei ole sudelle susi. Mutta mitä menestynyt poliitikko on?
    Annikka Saarikko (esimerkiksi) on valtionvarainministeri. Sen lisäksi hän on kansanedustaja ja kuntapoliitikko. Kohta Saarikko toimii myös hyvinvointialueensa valtuustossa. Saarikolla on neljän päättäjän rooli samassa kehossa, yhdessä päässä.
    Eräänä päivänä tulee tilanne, jossa Saarikon pitää olla lojaali neljään vastakkaiseen suuntaan: poliitikon päätä ei sekään huimaa.


Variksista puheenollen: ne ovat fiksuja, melkein fiksumpia ongelmanratkaisussa kuin ihmiset keskimäärin.

    Kuitenkin ihminen vallitsee ja hallitsee tellusta ja jopa Helsingin kaupunkia.
    Miksi ihminen eikä varis?
    En tiedä, mutta en osaa kuvitella varista auton rattiin. Jos ei osaa ajaa autoa, ei pääse hyvinvointialueen valtuustokokoukseen maakuntakeskukseen. Paitsi jos käyttää kuskia. Kenties varis käyttäisi.
    Mutta jalkapallokentälle en osaa variksia kuvitella. Puhkaisisivat pallon, luulen.
    Johtopäätös, minä: ihminen on luomakunnan kruunu. Pipo päässä ja villahousut jalassa.
    Johtopäätös, Franz Kafka: "Varikset väittävät, että yksikin varis pystyisi tuhoamaan taivaan. Tästä ei ole epäilystäkään, mutta se ei todista mitään taivasta vastaan, sillä taivashan merkitsee: variksien mahdottomuutta."


Vakavoidun.

    Katsoin Roman Polanskin ohjaaman filmin J’accuse (2019, suom. Upseeri ja vakooja). Kohtuullisen hyvä filmi perustuu Robert Harrisin romaaniin. Harris oli myös käsikirjoittamassa Polanskin filmiä. Harris kirjoittaa jännäreitä todellisuudesta, joka on tapahtunut. Jostakin syystä Harrisin romaaneja ei enää suomenneta. Kustantajien energia kuluu nordic crimen suomentamiseen, koska jokainen pahaa oloa henkivä pohjoismainen dekkari pitää suomentaa.
    J’accuse käsittelee tietysti kapteeni Alfred Dreyfusin tapausta. Juutalaistaustainen upseeri tuomittiin heiveröisillä todisteilla 1894 vakoilusta Saksan hyväksi. Harrisin tarina keskittyy Ranskan tiedustelupalvelun toimintaan; siihen kuinka tiedustelupalvelu lavasti Dreyfuksen syylliseksi ja siihen, kuinka korruptoitumaton tiedustelumies paljasti järjestelmän kehittämän ”salaliitton”.
    Elokuvaa katsoessa tajusin, kuinka pinnallisesti me (minä) muistamme historiaa. Kun puhutaan antisemitismistä, mieleen tulee aina 1930-luvun Saksa ja se kuinka kansallissosialistit rikkoivat juutalaiskauppojen ikkunoita,  polttivat "vaarallisia" kirjoja – ja sitten juutalaisia.
    Mutta antisemitismillä on tietysti paljon pidemmät ja laajemmat juuret melkein kaikkialla. Kun Émile Zola kirjoitti Dreyfusin syyttömyyttä puolustavan kirjoituksensa J’accuse vuonna 1898, suuri osa ranskalaisista raivostui. Zolan henkeä uhattiin, juutalaiskauppojen ikkunoita rikottiin ja Zolan kirjoja poltettiin toreilla. Ja kaikki tämä siksi, että Zola puolusti juutalaisupseerin kunniaa ja syyttömyyttä.
    Ihminen on yhteistoimintaeläin. Hyvässä ja pahassa.



Richard Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty.
(Origins, 1977.)
Kirjayhtymä, 1978.
Suomentaneet Virve Kajaste ja Antero Manninen.


Miksi ihminen on ihmisen kaltainen otus?

    Haastava kysymys.
    Olen usein, kenties liian usein, lainannut näillä sivuilla (ja aikaisemmin lehtijutuissani) kenialais-englantilaisen paleoantropologi Richard Leakeyn teosta Ihmisen synty (1977), jossa Leakey ja tiedetoimittaja Roger Lewin pyrkivät valottamaan miksi ihmisestä on tullut nykyihmisen kaltainen ja mitä ihmisen kulttuuri ja sen erilaisuudet merkitsevät.
    Richard Leakey kuoli Keniassa 2.1.2022.
    Hän oli syntynyt Nairobissa 19.12.1944. Leakeyn vanhemmat olivat maineikkaita antropologeja. Myös Leakeystä tuli merkittävä ihmisen alkuperän tutkija, vaikka häneltä puuttui muodollinen koulutus. Sen lisäksi hänet tunnettiin villieläinten suojelijana, poliitikkona.
    Leakey piti itseään ennen kaikkea humanistina ja rationalistina.
    The Humanist-lehden haastattelussa vuonna 2012 Leakey selvitti ihmisen alkuperää tutkivan tiedemiehen haastetta. Tiedämme että kaksi ynnä kaksi on neljä, Leakey sanoi. Tiedämme miten painovoima vaikuttaa ja kuinka puut kasvavat auringon valossa. Tämä kaikki on tieteellisesti tutkittua aikoja sitten. Mutta ihmisen alkuperä ja prosessi jonka tuloksena ihminen on nykyisen kaltainen voidaan ymmärtää samanlaisilla päätelmillä. Kysymys ei ole uskosta eikä makuasioista. Meillä pitäisi olla tieteellinen selitys, miksi me olemme tässä ja miten me päädyimme tähän, kuinka opimme kävelemään ja miten saimme kaikenlaista tehtyä käsillämme ja kuinka kehitimme teknologiamme. Meidän pitäisi pystyä selittämään tieteellisesti mistä kykymme hallita planeettaamme ja kanssaihmisiämme kumpuaa.
    Tieteellisiä vastauksia Leakey etsi biologiasta ja evoluutiosta, mutta niin että kulttuurin evoluutio on keskeinen osa ihmisen syntyä.
    Leakeyn toteutumattomana haaveena oli rakentaa mahtava museo Keniaan juhlistamaan evoluutiota ja ihmiskunnan yhteistä afrikkalaista alkukotia. ”Haluan rakentaa katedraalin elämälle, en Jumalalle”, Leakeyn kerrotaan sanoneen. ”Me olemme yks laji, me tulimme Turkanajärveltä kolme miljoonaa vuotta sitten ja meidän täytyy tajuta, että asumme samassa talossa.”


Kirjassaan Ihmisen synty Richard Leakey ja Roger Lewin palauttavat nykyisenkaltaisen ihmisen ja kulttuurin ihmiseläimen sosiaalisuuteen ja ryhmäkäyttäytymiseen, jotka helpottivat metsästäjä- ja keräilijäheimojen selviytymistä.

    Sosiaalisuus ja yhteistoiminta edesauttoivat kielen ja työkalujen kehittämistä. Niiden kehittyminen vahvisti sosiaalisuutta ja yhteistoimintaa. Sosiaalisuus ja yhteistoiminta johtivat myös moraalin ja etiikan kehittymiseen sellaiseksi kuin se nykyään on. Tietenkin konkreettinen ja henkinen olivat jatkuva prosessi, missä kaikki vaikutti kaikkeen.
    Leakey pohtii moraalin syntymisen esimerkkinä ikiaikaista sukurutsaustabua, jonka alkuperää ja perimmäistä tarkoitusta on vaikea ellei mahdoton selittää pelkästään biologialla. Toisin kuin usein ajatellaan, varhaisen ihmisen olisi ollut mahdotonta konkreettisesti huomata sisäsiittoisuuden turmiollista vaikutusta, ja sitä paitsi pitkässä kaaressa sisäsiittoisuus jopa vahvistaa lajia, koska evoluutio karsii epäonnistuneet yksilöt vähitellen pois.
    Niinpä Leakey päättelee, että sukurutsauksen välttäminen oli yhteisön elämän kannalta järkevää ja hyödyllistä. Kun kahden keräilijäryhmän välille solmittiin ”avioliittoja”, se vahvisti molempia ryhmiä, ja auttoi rauhan säilymistä. Leakey lainaa Margaret Meadia, joka kertoi Uuden-Guinean arapesh-vuoristolaisesta, joka sanoi: ”Jos nait sisaresi, sinulla ei olisi lankoa. Kenen kanssa työkentelisit? Kenen kanssa metsästäisit? Kuka auttaisi sinua?”
    Koska vuorovaikutus - vastavuoroinen auttaminen - tekee elämästä helpomman, se synnyttää myös sitä edistävän moraalin ja etiikan. Näinollen arvot syntyvät konkreettisesta elämästä ja sen tarpeista eivätkä korkealentoisesta ajattelusta.


Kyösti Salovaara, 2022.


Sosiaalisuus, ryhmäkäyttäytyminen on ihmisen vahvin kyky. Onko se myös tuhoisin?

    Ihminen sopeutuu, koska sosiaalinen vuorovaikutus edellyttää sopeutuvaisuutta. Vastaantulijalle ei parane näyttää hampaitaan, ei ihmisten yhteiskunnassa.
   ”Se mitä meissä on, on erittäin hanakka taipumus ryhmähenkisyyteen ja ryhmähankkeisiin”, Leakey ja Lewin sanovat. ”Voidaan väittää, että tämä ryhmään samastumisen vietti on alkusyy moniin maailmassa kohtaamiimme konflikteihin. Sota ei olisi mahdollista, elleivät ihmiset olisi valmiita kokoontumaan lippunsa ympärille ja taistelemaan maansa etujen puolesta, mitä nämä ’edut’ sitten mahtavatkin olla.”
    Tässä päättelyssä pitää kuitenkin olla tarkkana.
    ”Jos kuitenkin sanotaan”, Leakey jatkaa, ”että ryhmään samastumisen ja yhteistoiminnallisuuden biologinen perintö on sodan syy, voitaisiin yhtä hyvin väittää, että tykit ovat sodan syy. Kummassakin tapauksessa on vain kysymys sodankäynnin keinoista. Sota kävi mahdolliseksi vasta, kun tuli jotakin taistelemisen arvoista…”
    Metästys- ja keräilytaloudessa yhteisöt olivat pieniä, liikuttiin paljon eikä omaisuutta kertynyt. Pienryhmissä elämä oli kohtuullisen turvallista. Tilanne muuttui kun asetuttiin paikalleen ja ryhdyttiin viljelemään maata. Omaisuuksia alkoi kertyä, yhteisöt suurenivat, pian oli paljon puolustettavaa.
    Jos nykyisenkaltaisen sivilisaation alkukohtana pitää maanviljelyksen alkamista, niin ihminen on 10 000 vuodessa rakentanut teknologisen ja teollisen systeemin, joka sekä on pelastanut ihmisen että monien mielestä näyttää tuhoavan ei vain ihmistä vaan myös koko planeetan.
    Oleellista on huomata, kuten Leakey ja Lewin sanovat, että ihmisen aivot olivat 10 000 vuotta sitten melko samanlaiset kuin meillä nytkin on. Niinpä pelastusta, jos sellaista hakee, ei kannata etsiä evoluutiosta vaan ihmisten luomasta kulttuurista.


Mistä minä tiedän, että Leakeyn näkemys ihmisen kehittymisestä nykyisenkaltaiseksi on (edelleen) tieteellisesti validi?

    En mistään, tietenkään.
    Hyllyssäni oleva Ihmisen synty on yli 40 vuotta vanha, kirjan kansipaperi on repaleinen, tärkeät johtopäätökset olen alleviivannut ajatellen että ne ovat ”lopullisia”, mitä ne eivät välttämättä ole.
    Jos kaikki on pelkkää spekulaatiota, niin se joka tapauksessa kuulostaa uskottavalta, järkeen käyvältä. Ihmisen ryhmähenkisyys ja sosiaalisen hyväksymisen kaipuu tuntuvat yhä selittävän ihmisen saavutuksia mutta myös ihmisen pahoja tekoja. Onko tämä uskottavin tulkinta ihmisen (ja kulttuurin) synnystä? Onko siinä ”totuus”?
    ”Mikä totuus, pitää kysyä”, kysyi Heikki Ylikangas kirjassaan Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen (2015). ”Oikeaksi todistettua historiallista totuutta ei ole vielä nähty eikä tulla koskaan näkemäänkään, jos ei tyydytä pelkkään tapahtumahistoriallisten faktojen määrittämiseen (mikä sekään ei ole aina kiistatonta) ja jätetä syiden ja seurausten etsimistä sikseen… Totuuden todistettu saavuttaminen historiassa on yhtä mahdotonta kuin on määritellä toistettua koetta vastaavalla varmuudella, mikä on hyvä romaani.”
    Ihmisen kehityksen syitä ja seurauksia voi tulkita monesta näkökulmasta.
    Pentti Linkola kirjoitti aikoinaan, että ”ihmislajin kohtalokkaimmat, destruktiivisimmat ominaisuudet ovat toisaalta tekninen osaavuus, toisaalta sosiaalisuus ja solidaarisuus. Insinööritaito ja lääketiede eivät kaksistaan olisi aiheuttaneet ekokatastrofia. Niiden rinnalla vain sosiaalisuus ja solidaarisuus ovat mahdollistaneet ihmisväestön syöpämäisen kasvun.” (Toisinajattelijan päiväkirjasta, 1979.)
    Linkola ei suostunut ymmärtämään eikä hyväksymään ihmisen kehityksen hyvää puolta, kehitystä kohti vapautta, turvallisuutta, suvaitsevaisuutta. Päinvastoin, Linkola haaveili tulevaisuuden kylmästä ja kovasta yhteiskunnasta, josta pehmeys ja hyvinvointi on karsittu pois ja missä ”’tiimityö’ rankaistaan kuolemalla”.
    Tammikuun toisena päivänä kuolleella Richard Leakeyllä oli paljon valoisampi, innostavampi ja uskallan väittää myös järkevämpi näkemys ihmisestä ja ihmisen kulttuurista kuin Linkolalla.
    ”Ihmislajin tulevaisuus riippuu ratkaisevasti kahdesta seikasta, nimittäin suhteestamme toinen toiseemme ja suhteestamme ympäröivään maailmaan”, Leakey kirjoitti vuonna 1977. ”Me olemme yksi laji, yksi kansa. Jokainen yksilö koko maapallolla kuuluu lajiin Homo sapiens sapiens, ja ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita. Ihmisen kyvyt sallivat luoda kulttuuria mitä erilaisimmin ja mitä värikkäimmin tavoin. Eri kulttuurien välisiä useinkin hyvin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mitä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin. On selviön toistamista, jos politiikkaa sanotaan kansainväliseksi. Kun näin on, siitä seuraa, että jokainen yritys pitkäaikaisen turvallisuuden takaamiseksi voi onnistua vain globaalisen määrätietoisuuden ja tahdon voimin.”


Kyösti Salovaara, 2022.



torstai 6. tammikuuta 2022

Askelia muistissa

[muisti askeleissa]



Kyösti Salovaara, 2021.
Askeleiden muisti.
Käytävät joita ei ole.
Avaamaton ovi ruusutarhaan.



Askelia kaikuu muistissamme

käytäviltä jota emme ole kulkeneet
ovea kohti jota emme koskaan aukaisseet
- T.S. Eliot: Neljä kvartettia.


Kerro minulle! Missä ovat kaikki muinaiset mestarit, jotka tunsit hyvin, kun he vielä elivät ja kun he olivat menestyksensä huipulla? Heidän paikallaan ovat jo toiset enkä tiedä, muistavatko nämä heitä.

- Tuomas Kempiläinen: Kristuksen seuraamisesta.


Edellä on tullut monesti ja monella tapaa esille, ettei historiantutkimus pysty saavuttamaan totuutta, koska totuus ei ole koskaan eikä mitenkään todistettavissa.

- Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen.


Matematiikka ei pysty ilmaisemaan ajan todellista luonnetta...Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta.

- Ivar Ekeland: Ennakoimattoman matematiikka.



Miten tähän nyt tarttuisi?

    Olen jo vähän ”kärsämätön”, niin kuin Nalle Puhissa kuuluu olla.
    Onko vuosilla, vuosikymmenillä tai vuosisadoilla mitään merkitystä toisiinsa rinnastettuna? Vai onko kaikki sattumaa, sekin että Putin pullistelee juuri nyt ja Sauli Niinistö viittaa 1930-luvun tapahtumiin?
    Ajatuksilla voi leikkiä, vaikka se on vaikeaa. Sanoilla leikkiminen käy helpommin.
    Niinkuin: Loppiainen lopsahtaa, kaalikuppi kopsahtaa.
    Tai Ludwig Wittgensteinia lainataen: ”Mystistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että maailma on.”
    Ja edelleen LW: ”Sivumennen sanoen: Oliot ovat värittömiä.”
    Ja Wittgensteinin kuuluisin lause: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.”
    Minä: Eikö Wittgensteinin lauseissa kuulekin humoristin äänen?


On siis Wittgensteinin Tractatus Logico-Philophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma.

    On myös James Joycen romaani Odysseus.
    Sen lisäksi on T.S. Eliotin runo Autio maa.
    Nämä julkaistiin vuonna 1922. Sata vuotta sitten.
    Käännekohtia kulttuurissa?
    Tuossako filosofia, runous ja romaani ryhtyivät moderniksi?
    Monen mielestä kyllä. En ole toista mieltä, vaikka kaikki saattaa olla sattumaa, siis se milloin kirja ilmestyy ja mihin se vaikuttaa.
    Mutta otetaan nyt todesta, että 1922 oli merkittävä kulttuurivuosi. Ensimmäisen maailmansodan ja espanjantaudin taistelukentiltä syntynyt, eteenpäin kääntyvä, ei vielä hetkeen kaatuva, jopa iloinen.
    Jussi Alhroth otsikoi viime perjantaina Helsingin Sanomissa hienon esseensä näin: "Mistä ei voi kirjoittaa siitä täytyy vaieta" – Tämän vuoksi sata vuotta sitten tehty filosofian perusteos on niin tärkeä, vaikka sitä on lähes mahdoton ymmärtää.
    Mahdoton ymmärtää - siis klassikko!


Espanjalainen Javier Rodriguez Marcos otsikoi Madridissa ilmestyvän El País -lehden kirjallisuusliitteessä vuoden ensimmäisenä päivänä esseensä yhtä komeasti kuin Ahlroth omansa: 1922, kulttuurivallankumouksen vuosi.
    Joycen, Wittgensteinin ja Eliotin kumouksellisuuden rinnalle nostettiin Virginia Woolf.
    Javier Rodriguez Marcosin kirjoituksessa lainattiin muuatta irlantilaista, joka sanoi, että Joyce on Irlannille samaa kuin Dante Italialle ja Cervantes Espanjalle. Olisiko Aleksis Kivi sitten samaa suomalaisille?
    Ironisessa mielessä kirjoja, joita kaikkien tulisi lukea, mutta joihin harva jaksaa paneutua. Pakkolukemisen pilaamia?
    Ei ole aivan selvää miten kerran kirjoitetut kirjat vaikuttavat kirjallisuuteen myöhemmin vai vaikuttavatko mitenkään. Kuka tänään kirjoittaa kuin Joyce? Kuka ajattelee kuin Wittgenstein? Kuka runoilee kuin Eliot?
    Vai löytyykö jokaisesta uudesta ajatuksesta, uudesta romaanista, uudesta runosta vuonna 1922 kirjoitettu, jotenkin?
    Javier Rodriguez Marcosin esseessä on mielenkiintoinen heitto. Hän sanoo, että em. kirjailijoiden aikalainen Marcel Duchamps vaikuttaa yhä ”pääteoksellaan” Suuri lasi (1915-1923) enemmän taiteen hegemonian virtauksiin kuin Joycen Odysseus romaanin valtavirtaan.
    Mutta ehkäpä virtaukset muuttuvat?
    Kenties askeleita kuuluu kun alkaa kuunnella. Kaiku on ajasta tiheänä. Aivan kuin James Webb -teleskoopin näkemä valon menneisyys.


Kyösti Salovaara, 2021.
Menneisyyden ja tulevaisuuden välissä:
tämä hetki, NYT!


Oliko vuosi 1922 modernin kaunokirjallisuuden kannalta merkittävämpi kuin vaikkapa 1925 tai 1926?

    En osaa sanoa. Ja mitä sillä väliä?
    On kuitenkin valaisevaa luetella vuonna 1922 julkaisseita kirjailijoita. Löytyy paljon sellaisia joita tuntee ainakin nimeltä, ja jopa sellaisia joita on tullut luetuksi.
    Tässä muutamia Wikipediasta (engl.) poimittuina.
    James Joycen ja Virginia Woolfin lisäksi vuonna 1922 romaaninsa julkaisivat mm. F. Scott Fitzgerald, Edgar Rice Burroughs, Karel Čapek, Willa Cather, Agatha Christie, Colette, Freeman Wills Crofts, Herman Hesse, D.H. Lawrence, Sinclair Lewis, A.A. Milne, Marcel Proust, Rafael Sabatini, Booth Tarkington, Edgar Wallace ja Stefan Zweig. Ja vuoden 1922 runoilijoita Eliotin lisäksi olivat mm. Enid Blyton, Thomas Hardy, A.E. Housman, Edith SitwellW.B. Yeats, Conrad Aiken, John Peale Bishop, Edmund Wilson, John Dos Passos, Carl Sandburg, Gertrude Stein, William Carlos Williams, Paul Valéry, Anna Ahmatova ja Rainer Maria Rilke.
    Näiden kirjailijoiden askeleita kuulee yhä kirjallisuuden kammareissa.
    On mielenkiintoista (ja huolestuttavaa?), että vuonna 1922 kuolleista kirjailijoista en oikeastaan tunnista ketään. Minne katosivat mestareiden edeltäjät, ne muinaiset mestarit?
    Sitä vastoin vuonna 1922 syntyneistä löytyy tuttuja nimiä: Jack Kerouac, John Braine, Kingsley Amis, Alistair Maclean, Philip Larkin, Alain Robbe-Grillet, Kurt Vonnegut, José Saramago, Charles M. Schultz ja William Gaddis.
    Niin että: ”Askelia kaikuu muistissamme / käytäviltä jota emme ole kulkeneet /ovea kohti jota emme koskaan aukaisseet(Eliot, 1943. Suom. Sinikka Kallio-Visapää, 1949).


Ensimmäisen maailmansodan jälkeen maailma oli sirpaleina.

    Ehkä se vaikutti myös kieleen ja kirjoitettuun fiktioon. Runokin meni sirpaleiksi, oli surrealistista tai muuten vaan modernia, siis vaikeaa. Mutta ennen kaikkea maalaustaide hajosi atomeiksi, toisiinsa liittymättömiksi maalipintojen molekyyleiksi, jotka ihastuttavat, kauhistuttavat, kiinnostavat katsetta.
    Kulkiko proosa sittenkin toiseen suuntaan, enemmän kohti maailmaa kuin siitä pois?
    Oliko nuori kirjallisuus kadotettujen sukupolvien luomaa? Yrittivätkö he, nuoret kirjailijat tarttua 1920-luvulla maailmaan selittämällä, ei hajottamalla. Eiväthän Ernest Hemingwayn tai F. Scott Fitzgeraldin loistavat teokset 1920-luvun puolivälissä hajoittaneet tajuntaa vaan yrittivät koota sen, kenties silti illuusioita paljastaen.
    Entä suomalainen nuori kirjallisuus - oliko Mika Waltarin ja Pentti Haanpään proosa tahoillaan suomalaisen kadotetun sukupolven ääripäissä 1920-luvulla? Ja tienviittoja tulevaisuuteen?
    Waltarin runo Maailman valloittajat vuodelta 1928 kuvastanee 1920-luvun kosmopoliittisia tunnelmia ajan yli, muistissa, askelten perässä käytävillä joille ei ehditty, ovea kohtia jota ei avattu ruusutarhaan:

    Me olimme kadotettujen joukko; elämä oli merkinnyt

      kasvomme ja kätemme lähtemättömin merkein,
    meillä ei ollut synnyinpaikkaa, Jumala oli meiltä kuollut,
      isänmaamme oli koko maailma,
    ja me valloitimme maailman valkoisen rodun väkevyydellä
      merkiten tiemme lahoavin ristein ja häviävin haudoin...
    ...

    Me olimme kadotettujen joukko; elämä oli merkinnyt

      meidät; me valloitimme maailman.
    Meidän nimiämme ei kukaan tunne; puuristit lahoavat;
      hautamme häviävät hiekkaan.


Kyösti Salovaara, 2021.
Loputtomasti virtaavan ajan reunalle pusertuu hengen fossiileja.