torstai 13. joulukuuta 2018

Eilen, tänään, huomenna


[”mä tiedän, mä tiedän”]

Kyösti Salovaara, 2018.


Mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän tiedän.
    Vanha vitsi. Kannattaa kierrättää. Maailma on monimutkainen, joten väliäkö sillä että minä kerta kaikkiaan ”tiedän”?
    Kaaosta siellä, katastrofia tuolla. Keltaisilla liiveillä leikitään vallankumousta. Kukaan ei tiedä mitä valtaa kumotaan ja mihin suuntaan. Pääasia lienee ettei bensan hinta nouse ja ettei veroja tarvitse maksaa. Kuulin radiosta, että ranskalaisista 42 prosenttia ei maksa valtiolle tuloveroja lainkaan.
    El Paisín pääkirjoitussivun kolumnissa Antonio Caño moitti populisteja, varsinkin heitä, monimutkaisten ongelmien – kuten maahanmuuton, ilmastomuutoksen, väestön ikääntymisen, taloudellisen epätasa-arvon ja sukupuolten välisen tasa-arvon – vähättelystä; siitä että kansalle luvataan kuu taivaalta uskottelemalla, että monimutkainen ongelma ratkeaa yksinkertaisia lakeja säätämällä, muutamalla twiitillä ja iltauutisissa poseeraamalla.
    Ja kaiken voi tehdä nopeasti, sukkelasti kuin vetäisi sukan jalkaan. Kansalaisille ei haluta tai uskalleta kertoa, että monien ongelmien ratkaiseminen edellyttää valtavia uhrauksia, ja että monia ongelmia ei koskaan pystytä ratkaisemaan kokonaan ja toisia ei lainkaan. Ei ainakaan demokraattisen järjestelmän keinoilla.
    Cañon kolumnia tuki Eduardo Estradan tyylitelty piirros konkreettisista työkaluista. Siinä oli jakoavain, pihdit ja taskukello. Niistä on apua moneen probleemaan mutta ei maailman muuttamiseen.


Oliko maailma ennen yksinkertaisempi? Olivatko ongelmat pienempiä? Tiesikö ihminen ennen enemmän?
    Kolmeen kysymykseen vastataan: ei tietenkään.
    Mutta ihmisen, yksilön suhde maailmaan oli yksinkertaisempi, rajatumpi, selkeämpi.
    Monimutkaisessa, moniarvoisessa maailmassa yksilö on autonominen toimija, jonka elämä liittyy niin moneen asiaan ja prosessiin ettei kaikkia liittymäpintoja pysty edes kuvailemaan. Kun nyky-yhteiskunnassa tehdään päätöksiä, ei ole selviä voittajia eikä selviä häviäjiä (toisin kuin ennen) vaan jokainen voittaa yhdessä asiassa ja häviää toisessa. Tämä koskee myös instituutioita, yrityksiä ja organisaatioita.
    Tällaisessa globaalissa ja hyvin sumeassa verkossa massojen vallankumous on mahdoton. Teitpä sitä tai tätä, ammut omaan jalkaasi.
    Välillä tuntuu ettei ihminen enää tajua eilisen ja huomisen eroa eikä sitä missä nykyhetki on.


Kyösti Salovaara, 2018.


Kun ei tiedetä mitä tulevaisuudelle pitäisi tehdä, ryhdytään mestaroimaan menneisyyttä. Tämä on uudenlaista menneisyyden hallintaa, koska nyt menneisyys yritetään puhdistaa ikävistä asioista, ikään kuin maan kamaralla olisi elänyt vain täydellisiä ihmisiä.
    Ikävät ihmiset kirjoitetaan pois.
    Chilessä on pitkään haluttu nimetä pääkaupungin lentokenttä uudestaan. Nobelkirjailija Pablo Nerudan nimi antaisi lentokentälle taiteelliskosmopoliittista hohtoa, mutta puuhan vastustajat väittävät raivoissaan, että nimi on sopimaton, koska Neruda käytti naisia hyväkseen, hylkäsi sairaan lapsensa ja tunnusti (ilmeisesti) myös raiskanneensa diplomaattivuosinaan Ceylonilla palvelustyttönsä. Niinpä feministit ehdottavat Santiagon lentoasemalle naisrunoilijan nimeä. Hänelläkin, Gabriela Mistralilla on kirjallisuuden Nobel laukussaan. 
    New Yorkissa on tänä vuonna kamppailtu Kristoffer Kolumbuksen patsaasta, joka pystytettiin vuonna 1892. Kolumbusta pidetään alkuperäiskansojen murhaajana. Patsaankaatajien mielestä Kolumbus ei ansaitse  minkäänlaista kunnianosoitusta New Yorkilta.
    Nyt taistelu näyttää päättyneen Kolumbuksen ja historian voitoksi: patsas suojellaan eikä sitä kaadeta maan tasalle.
    Espanjassa on kohuttu Arturo Pérez-Reverten uudesta romaanista Sabotaje, missä kirjan päähenkilö, Francon vakooja Falcó tapaa Pariisissa mm. Pablo Picasson vuonna 1937.
    Kohu nousi romaanin toteamuksesta, että Picasso maalasi kuuluisan Guernicansa rahasta eikä lainkaan epäitsekkäästä motiivista, demokratiaa puolustaakseen. Picasso ei sisällisodan aikana astunut jalallakaan Espanjaan, Pérez-Reverte muistutti kohuun liittyvässä haastattelussa.
    Espanjan tasavaltalaiset tilasivat Picassolta vuoden 1936 lopulla seinätaulun Pariisin vuoden 1937 maailmannäyttelyyn. Palkkioksi sovittiin 200 000 frangia. Se on nykyrahassa 11 miljoonaa euroa! Espanjan paviljonki maksoi 2 miljoonaa frangia, joten Picasson palkkio oli 10 % kustannuksista.
    Picasso otti runsaan etumaksun vastaan, mutta ei saanut talvella eikä keväällä tilaustyötä aloitetuksi. Vasta kun saksalaiset huhtikuun lopulla (26.4.1937) pommittivat Baskimaalla Guernican (Gernikan) kaupunkia, taiteilija löysi seinämaalaukselle aiheen. Näyttely avautui kuukautta myöhemmin.
    Monet aikalaiset ja taiteen tuntijat ovat olleet sitä mieltä, että Picasso maalasi Guernican pyyteettömästi, inhimillisyyttään, demokratiaa puolustaakseen.
    Ehkä niin tapahtui, mutta hänelle maksettiin pyyteettömyydestä jättiläismäinen palkkio. 
    Tämä eikä Picasson sovinistinen suhde naisiin ole estänyt Malagan lentokentän nimeämistä Malagassa syntyneen Picasson kunniaksi. Toki Malagan päärautatieasema on nimetty Malagan seudulta kotoisin olevan María Zambranon mukaan. Zambrano oli runoilija ja filosofi, Francon hallinnon vastustaja.


Saako Suomessa heilutella hakaristilippuja?
    Jos saa, mitä yhteiskunta sallii?
    Jos ei saa, mitä se kieltää?
    Kysymys on niin monimutkainen ettei siihen kukaan oikein uskalla/halua ottaa yksikäsitteistä kantaa. 

    Viime viikolla julkaisin tällä palstalla kuvia kirjoista ajattelematta olivatko nuo kuvat sopivia tai vastenmielisiä. Toisessa kirjankannessa Pekka Loiri sijoittaa hakaristin Britannian lipun keskelle. Toisessa kannessa Kauko Allén piirtää hakaristirilipun Euroopan yhteisön tähtilipun viereen.
    Jos hakaristilipun kantaminen ja esittäminen kielletään, saako sitä kopioida edes kirjankanteen, vaikka teoksessa, kuten Len Deightonin romaanissa SS Lontoo tai Robert Harrisin jännärissä Kolmannen valtakunnan salaisuus kritisoitaisiin natsihallintoa ja fasistista yhteiskuntaa kuinka voimakkaasti tahansa?

    Kun sanoja ja symboleja kielletään, mitä silloin kielletään? Voiko historian ymmärtää, jos aikakausien ikävät piirteet puhdistetaan nykyhetkestä kuin rasvaläikät uunin keraamiselta pinnalta?
    Mutta toisaalta: eikö pahan kritisoiminenkin houkuttele höyrypäitä kokeilemaan esitettyä pahaa, jopa innostumaan siitä? Kansanmurhat eivät ole leikkiä, vaikka lippujen heiluttelu tuntuisikin leikkisältä.


Maailma on monimutkainen.
    Vaikka sen ymmärtäisi, voiko sitä muuttaa niin että kukaan ei kärsi, kukaan ei häviä, kukaan ei tule pahalle tuulelle?
    Usein vedotaan eiliseen kun halutaan muuttaa huomista. Siihen väliin jää nykyhetki eikä ihmisellä oikeastaan muuta olekaan. Pitääkö yksilön luopua siitäkin, siis nykyhetkestä ollakseen melkein totaalisen altruistinen?
    Mistä johtuu, että meidän aikamme sankareiksi tarjotaan ihmisiä, jotka (muka) ovat täydellisiä ihmisiä? Jos kolumbukset, picassot ja nerudat revitään pois toreilta, taidegallerioista ja kirjastoista, mitä jää jäljelle?
    Täydellinen maailmako?


Kyösti Salovaara, 2018.
Menneen maailman työkalu?

torstai 6. joulukuuta 2018

Oma maa


[mansikka ja ne toiset...]

Kyösti Salovaara, 2016.


Nykymenoa.
    Uutisvirtaa. Siihen ei upota kahdesti vaan toistaen.
    Suuria sanoja, pieniä ajatuksia. Ja päinvastoin. Käänteisiä totuuksia, suoranaisia valheita. Yritetään ymmärtää.
    Mäntyniemessä asuu viekas kamaripopulisti. Tarjoaa vierailleen luonnonmukaista villikalaa ja riistaa. Kalat on troolattu meristä melkein loppuun. Luonnosta syrjäytynyt helsinkiläinen, kehäkolmosen sisälle vangittu urbaani olento, hihkuu innosta: "Joko mä pääsen ampumaan Paloheinän villipetoja sunnuntaisafkaksi?"
    Puhutaan paljon. Ajatellaan vähän.
    Avataan hulppea kirjasto, jossa kuulemma saa myös ommella. Ja pissille pääsee omankokoiseen pönttöön. Yhtään kirjaa ei ole luettu, mutta siitä viis. Kirjat ovat vanhanaikaisia. Eläköön uuden ajan kirjasto ompelukoneineen!
    Osakkeet nousevat, laskevat, eivät pysy ennallaan. Donald Trump twiittaa olevansa kunnollinen tullimies. Rajat railona aukeaa.
    Kannattaa uskoa galluppeihin. Ainakin Andalusiassa sosialistit luulivat, että kannattaa ja uskoivat, että kohta fiesta repeää. Toisin kävi. Pitkä valta vaihtuu lyhyeen, oikealta tuulee, vaahtopäitä yön merillä.
    Valtionvarainministeri polleilee Suomessa, että uusi Hansaliitto pani EU:n talousjärjestykseen. El País kirjoittaa, että sovituksi tuli hiuksenohut mitättömyys. Silti pohjoisessa ollaan polleita kun etelä pistettiin polvilleen.
    Uutisvirta keinuttaa venettä. Jonkun mielestä tänään torstaina julkkisten tissit ovat julkista tavaraa. Niin on jos siltä näyttää!


Maailma on niin kuin se luetaan. Pitkä lause, monta sanaa.
    "Brexit-prosessi on näyttö muun muassa siitä, että totuuden tuotto on nykyään ainakin lyhyellä aikavälillä usein valheen tuottoa pienempi", kirjoitti Paavo Rautio Helsingin Sanomissa.
    Nykymaailmassa kannattaa siis valehdella, vääristellä, huijata. Johtuuko se siitä, että ihminen haluaa tulla huijatuksi? Vai siitä, että nykykansalainen luulee tietävänsä kaiken. Kaiken tietävä eksyy helposti, koska ei tajua tietämättömyyttään.
    Venäjän uhkista kyberturvalliisuudessa väitöskirjaa tekevä Matti. J. Kari sanoo, että Venäjän kielessä on kolme sanaa valheelle. Siitä johtuu, että tarvittaessa sopii valehdella, jos se tukee kansallista strategiaa. Venäjällä hyvä valhe pyhittää tarkoituksen. Jo jesuiitat tiesivät miten valehdella moraaliaan kadottamatta.
    Karin mielestä Venäjä kokee olevansa uhattu linnoitus. Sitä on aina yritetty valloittaa. Ensin tulivat mongolit, sitten Napoleon ja lopulta Hitler. Nyt länsi yrittää samaa kaikkine viettelytemppuineen.
    Venäjän strategian ymmärtää jotenkin, kun sen ymmärtää.
    Minä oikeastaan en.


Päällys: Pekka Loiri.


Mutta mitä britit tekevät saarellaan? Kuka heitä uhkaa?
    Fintan O’Toole väitti (16.11) The Guardian-lehden mielenkiintoisessa artikkelissa (otteena tuoreesta kirjastaan), että brexitin voimavirtana on brittien perinteinen vainoharha, jossa pelätään ulkopäin tulevaa valloittajaa.
    Haastavasti O’Toole käytti englantilaisen vainoharhan kuvaukseen kahta jännitysromaania, joissa dystopian tunnelmin jossitellaan, millaista elämä Englannissa ja Euroopassa olisi, jos Hitlerin Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan. Sekä Len Deightonin romaanista SS-Lontoo (SS-GB, 1978) että Robert Harrisin teoksesta Kolmannen valtakunnan salaisuus (Fatherland, 1992) voi lukea mitä britit yhä pelkäävät ja miksi he eivät vieläkään tajua voittaneensa Saksaa sodassa.
    Deightoniin ja Harrisiin O’Toole ei viittaa siksi, että nämä olisivat taantumuksellisia tai nationalistisia kirjoittajia, pikemminkin päinvastoin, vaan siksi että molemmat romaanit paljastavat englantilaisen mielenmaiseman, pelon siitä että rajojen aukeaminen romuttaa perienglantilaisen elämän.
    Mitä englantilainen pelkää?
    Deightonin romaanissa eletään vuotta 1941. Englanti on valloitettu, komento on natseilla. ”Olut tuntui päivä päivältä muuttuvan laihemmaksi, ja se joka uskoi juttuihin, joiden mukaan humalaviljelykset olivat tuhoutuneet taisteluissa, ei ollut koskaan maistanut saksalaisten sotilaiden kanttiineissa myytäviä vientilaatuja.”
    Kulttuuri on tapoja, varsinkin Englannissa, sanoi T.S. Eliot, amerikkalainen runoilija ja pankkivirkailija Englannissa. Ja Len Deightonin dystopiassa englantilaiset tavat turmeltuvat ja katoavat. Kahvilassa tuoksui ennen Woodbine-savukkeille, voidelluille paahtoleiville ja säilykemaidolle, tiskit olivat täynnä painavia leipävanukkaita. Ennen miehet juttelivat laukkakilpailuista. Mutta nyt, saksalaisten tultua, kaikki on toisin: ”Nyt teesäiliöstä, jonka pinta oli kulunut niin että messinki oli tullut näkyviin, sai ainoastaan teenkorviketta, eikä lämpöä ollut koko paikassa edes sen verran, että ikkunoihin olisi tiivistynyt kosteutta.”
    Vuonna 1964, Robert Harrisin romaanin ”nykyhetkessä” Suur-Saksa hallitsee Eurooppaa:
    ”Läntisessä Euroopassa Saksa oli Rooman sopimuksella koonnut yhteiseksi Euroopan talousalueeksi kaksitoista valtiota: Portugalin, Espanjan, Ranskan, Irlannin, Iso-Britannian, Belgian, Hollannin, Italian, Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen. Kaikissa näissä maissa Saksa oli toinen virallinen kieli ja pakollinen oppiaine kouluissa. Kaikkialla ajettiin saksalaisilla autoilla, kuunneltiin saksalaisia radioita, katsottiin saksalaisia televisioita, työskenneltiin saksalaisten omistamissa tehtaissa ja moitittiin saksalaisten turistien käyttäytymistä Euroopan lomakohteissa. Saksalaiset joukkueet voittivat kaikki kansainväliset urheilukilpailut lukuun ottamatta krikettiä, jota pelasivatkin vain englantilaiset.”
    Harris kirjoitti romaaniaan samaan aikaan kun Saksa jälleenyhdistyi.


Päällys: Kauko Allén.


Tullimies Trump on moneen kertaan paheksunut sitä, että amerikkalaiset ajelevat Bemareilla, mutta sakemannia ei saa millään Chevroletin rattiin.
    Fintan O’Toole huomauttaa, että (menneisyyteensä jämähtäneille) briteille on olemassa vain siirtomaavallan todellisuus: joko olet siirtomaaherra tai kolonialismin uhri. Brexitiä selittää pelko joutua uudenlaisen siirtomaavallan komennettavaksi. Valloittaja ei tule Neuvostoliitosta eikä Natsi-Saksasta vaan Euroopasta, jolla on saksalaisen sielu. Brexituskovainen ajattelee: Hitler yritti yhdistää Euroopan, samaa yrittää EU. Johtopäätös: EU on yhtä paha kuin Hitler.
    ”Napoleon, Hitler, monet ihmiset yrittivät yhdistää Euroopan traagisin tuloksin”, sanoi Boris Johnson Telegraph-lehdelle kuukausi ennen brexit-äänestystä. ”Nyt EU yrittää samaa erilaisin metodein.”
    Kaikki tämä, valheiden ja dystooppisten vainoharhojen sekasotku saattaa selittää englantilaisten käyttäytymisen.
    Mutta olemmeko me muut eurooppalaiset yhtään enemmän järjissään kuin britit? Eikö meillä muka ole lainkaan vainoharhaisia pelkoja yhdentyvän Euroopan tulevaisuudesta? Jos ei, niin mitä innostus uudesta Hansaliitosta tarkoittaa?
    Itsenäisyyspäivänä liput nostetaan salkoon. Mäntyniemen herra, jolla on hieman kamaripopulistin pilkettä silmäkulmassaan, tarjoaa juhlavierailleen villiä kalaa ja metsäs ammuttua riistaa ikään kuin antaakseen suomalaiselle talonpojalle korvatilkan hymyssä suin. Eivät kelpaa lypsylehmän tuotokset presidentinlinnaan.
    Muoti on muotia on muotia, kuten Gertrude Stein sanoisi jos pitäisi Suomessa ompelukerhoa suomalaisille taiteilijoille, mutta ei sano, koska ei elä Suomessa, joten minun on sanottava Steinin puolesta.
    Italialainen, kenties Genovassa syntynyt ja Espanjassa kuollut Kristoffer Kolumbus purjehti Atlantin yli 526 vuotta sitten espanjalaisten rahoittamana ja avasi ihmiskunnalle globaalin tulevaisuuden oven. Kuolemaansa asti hän luuli löytäneensä meritien Intiaan.
    Madridin keskustassa Kolumbuksen patsas katsoo länteen. Taustalla liehuu maailman suurin espanjanlippu.


Kyösti Salovaara, 2018.

torstai 29. marraskuuta 2018

Tarkan sanan paikka


[kirjapuhetta ja elämää]

Onnen Pekka - takakansi.
Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen.



Kun kirjoittaa arvostelun jostakin romaanista, ei tarvitse ajatella romaanin kirjoittajaa. Ei hänen aikeitaan, ei romaanin tarkoitusta eikä kirjailijan silmien väriä.
    Moraalikriitikko on tietysti toista mieltä. Hän on löytävinään jokaisesta romaanista kirjailijan julistuksen… sen tai tämän asian tai ilmiön puolesta.
    Mutta miten muistelmiin tulisi suhtautua?
    Ei kai ole sivistynyttä ryhtyä ”kritisoimaan” kirjoittajan elämää, luonnetta, tehtyä ja tekemättä jätettyä? Ja jos ryhtyy, pitää olla aika varma oman elämänsä erinomaisuudesta. 
    Tietysti voi yrittää päästä perille muistelijan tekstin ja hänen kuvaamansa ihmisen yhteensopivuudesta. Mutta sekin on vaikeaa, jos muistelija, niin kuin Pekka Tarkka teoksessaan Onnen Pekka (Otava, 2018), toteaa jo lähtökohtanaan, että kirjoittajan yksityisyyden kuva on aina enemmän tai vähemmän fiktiota, taidepuhetta ja taideteos.
    Onko näin ollen olemassakaan ”parempia” ja ”huonompia” muistelmia?
    Vaikea sanoa, sillä kirjoitettu muistelu on ihminen itsessään eli riittävän ”hyvä” eikä lainkaan parempi, kunhan muistelija on kohtuullisen rehellinen ja pysyttelee ”tosiasioissa”.
    Huonomuistisia muistelijoita toki riittää. Me kaikki.


Pekka Tarkan (s. 4.12.1934) muistelmia pitää lukea tarkasti, sanan merkityksessä.
    Jo kirjan nimiösivu panee ajatuksen liikkeelle. Miksi teoksen nimenä on Onnen Pekka eikä Onnenpekka? Sanat kuulostavat synonyymiltä, mutta ilmeisesti Tarkan mielestä niillä on eri tarkoitus. Onnenpekka voi olla kuka tahansa, mutta Onnen Pekka on Pekka Tarkka.
    Toisekseen nimiösivulla kerrotaan, että Onnen Pekka on muistelmia, ei muistelmat. Tässä ei siis ole kaikki, vaan osa, jotakin sinne päin mutta ei niin etteikö monia asioita puuttuisi. Sanat tulee lukea tarkasti.
   Koska Tarkan muistelmissa avautuu kokonainen aikakausi, hän perustelee kirjan nimen sekä kollektiivisena tunteena että yksityisenä kokemuksena. Tarkka sanoo, että toisen maailmansodan jälkeinen aika, hänen aikansa, on kuin uudesti syntynyt belle époque, kaunis aika. Monilla ihmisillä, kenties enemmistöllä läntisessä maailmassa on mennyt hyvin: ollaan kaikki onnenpekkoja myös yhteen kirjoitettuna.
    Tarkka on papin poika Pispalasta.
    Helsingissä hän on asunut aikuisen elämänsä kantakaupungin eteläisissä osissa, siellä mihin aurinko paistaa (kuvaannollisesti, ei fyysisesti) useammin kuin lähiöiden takapihoille. Olisiko Tarkasta tullut onnen Pekka, jos sattuma olisi sijoittanut hänet Myllypuroon, Kontulaan tai Malmille?
    Kirjallisuusmies, toimittaja, tutkija – Tarkka on monessa mukana mutta kirjoista hän ei pääse eroon. Eikä halua päästä.


Onnen Pekan arkea. Teoksen kuvitusta.


Siihen kuvaan mikä minulle syntyi vuosien mittaan Pekka Tarkasta, Onnen Pekka luo jännittävän taustavalon. Yllätyn kun Tarkka kertoo poikasena lukeneensa samoja seikkailuromaaneja kuin minäkin luin. Olin ajatellut Tarkan kritiikkejä lukiessa, että hän pomppasi suoraan kehdosta tutti suussa ”vakavan kirjallisuuden” pariin.
    Sekin yllätti, että Tarkka on pitänyt autoista ja autoilusta. Ihan inhimillistä.
    Eräässä muistelmateoksen kuvassa Tarkka pyöräilee jäykässä pystyasennossa kuin julistaakseen mitä on. Vesa Karosen kanssa hän kävi lehdessään Helsingin Sanomissa humoristisen keskustelun oikeasta pyöräilyasennosta, pystypäin vai tangolla maaten, siinäpä vasta kysymys.
    Pystypäin näkee maailman, Tarkka ajattelee.
    Bonuksena on, että myös maailma näkee kuka tiellä polkee. Maailma näkee Pekka Tarkan.
    Vaikka Tarkka pikkupoikana luki seikkailukirjoja, aikuisena miehenä viihderomaanit eivät ole häntä kiinnostaneet. Oikeaan kirjallisuuteen siis kasvetaan, kehitytään ja aikuistutaan.
    Olen aikaisemmin kertonut, kuinka tapasin Tarkan etelähelsinkiläisessä ravintolassa. Matti Salo järjesti tapaamisen. Tarkka oli juuri julkaissut väitöskirjansa Joel Lehtosesta. Älylliseen small talkiin kykenemättömänä minä höpötin (provosoiden) Raymond Chandlerista Tarkan jutellessa vakavasta kirjallisuudesta ja sen kritiikistä.
    Small talk on vaikeaa. Intellektuellien kanssa se on sitäkin vaikeampaa. Pitää olla tarkka mitä sanoo eikä kuitenkaan pysty.


Tarkka kirjoittaa hyvin.
    Tuohon lauseeseen ei kannata takertua. Mutta jotenkin Tarkan tyyliä pitäisi kuvailla. No, sanotaanpa sitten että Tarkka kirjoittaa täsmällisesti, hieman lakonisesti ja tunnepurkauksia vältellen. Siis aika viileästi, jopa kylmäverisesti. Silloin kun Tarkka asettelee lauseeseen adjektiivin, joskus jopa superlatiivin, tarkoitus käy selville koska kannanotto ponnahtaa tekstistä kuin vieteriukko, melkein pelästyttäen.
    Onnen Pekka on kahtalaisen kuvan liimaus yhdeksi.
    Toisaalla ovat Tarkan tekstit, joihin muistelmateos tukeutuu; yleisen kulttuurihistorian dokumenttina teos on ajan ja siinä vaikuttaneiden ihmisten kertomus ja hyvin objektiivinen, luulen. Sitten toisaalla ovat henkilökohtaiset tunnelmat, muistikuvat, yksityiselämä, joka kuvataan aika lailla behaviorisesti, koska Tarkka ei ole pitänyt päiväkirjaa, josta voisi nyt ammentaa sisäisen Pekan psykologian. Elämä on välillä hauskaa, toisinaan murheellista, mutta Tarkka ei yritä esittää, että muistaisi miltä hauskuus, onnen tunne tai murheen alho todella tuntuu, tai olisi tuntunut. Pekka rakastuu, Pekka juhlii, Pekka eroaa, Pekka hiihtää, Pekka pyöräilee… elämän merkkejä jää mutta ei sitä miltä se munaskuissa tuntui. 
    Voiko muistelmat kirjoittaa uuskriittisenä teoksena?
    Onnen Pekkaa lukiessa tuntuu, että kyllä voi, jos osaa. Ja Tarkka voi ja osaa. Hieman ironisesti sanoen: Onnen Pekka on merkittävä uuskriittinen ja behavioristinen muistelmateos.


Pekka teoksen liepeessä.


Onnen Pekassa kohdataan melkein kaikki sodan jälkeisen ajan kulttuurivaikuttajat, suuret ja pienet, laajakatseiset ja ahdasmieliset, pitkät ja pätkät.
    Pekka tuntee kaikki, on kaikkien kaveri ja tuttu, kirjoittaa arvosteluja, tekee tutkielmia ja kirjoja, osallistuu. Väitöskirjan laadusta en osaa sanoa. Se näyttää aikamoiselta sanojen pyörittelyltä, hyvin akateemista, huh. Mutta elämäkerta Pentti Saarikoskesta on maailmanluokan kirjallisuutta. Yksi parhaista mitä olen koskaan lukenut.
    Koska Tarkka työskenteli pitkään Helsingin Sanomissa, lehdellä ja sen kulttuuriosastolla on näyttävä rooli hänen elämässään. Muistelmista saa käsityksen, että Tarkka uudisti paikalleen jämähtäneen kulttuuriosaston 1980-luvulla. Ehkä, kenties. Ulkopuolisen on uskominen eikä kannata epäillä.
    Kirjoittamiseen ja julkaisemiseen liittyvä pohdiskelu on Onnen Pekan parasta antia. Kiehtovaa. Melkein toivoisi, että Tarkka olisi kirjoittanut siitä enemmän. Pitkin linjaa Tarkka tuntuu olleen kulttuurielämän konformisti, joka aina jossakin kohtaa huomaa olevansa ”väärässä” porukassa. Hän ”paranee” Neuvostoliiton ymmärtämisestä vuosien mittaan, toipuu nopeasti uusvasemmistolaisuudesta sen kehkeytyessä taistolaisuudeksi, herää huomatessaan, että Hesarin kulttuuriosastoa viedään Heikki Hellmannin johdolla kohti anti-intellektualismia. Tarkka ei hyväksy Hellmanin ajatusta, että Hesarin kulttuuriosasto ei voisi olla intellektualismin suojaisa linnake. Tarkan mielestä on mahdollista tehdä ”laatulehteä massoille”.
    Vaikka Tarkka lopettaa muistelemisen 1980-luvun lopulle, siihen kun hän palasi kulttuuritoimituksen johdosta takaisin rivimieheksi ja ryhtyi tekemään elämäkertoja, olisi ollut hienoa kuulla epilogina hänen käsityksensä nykypäivän Hesarista. Onhan intellektualismin suojalinnake tuhoutunut median muutoksessa. Lehden kulttuuriosastossa kirjallisuudella ja kirjoilla on korkeintaan viittauksenomainen rooli; tyhjänpäiväiset popparihaastattelut vievät aukeamakaupalla tilaa eikä toimittajilta ilmeisesti odoteta muuta kuin oikeaa asennetta feminismin ja muiden aallon harjalle pärskyvien pisaroiden propagoimiseen.


Pekka Tarkan kaltaisia jyhkeitä kulttuurihahmoja ei enää tule eikä synny. 
    Vuodet vierivät virtana… kaikki muuttuu, eikä sille mitään mahda. Kuplia on liian monta, kukaan ei pysty puhkaisemaan kaikkia.
    Ollakseni kuitenkin myös (hieman) kriittinen, otan muutaman lainauksen Suomen Sosiaalidemokraatissa 38 vuotta sitten julkaisemastani arvostelusta, jossa kirjoitin Pekka Tarkan teoksesta Suomalaisia nykykirjailijoita (Tammi, 1980) otsikolla Tarkasti 100 kirjailijaa (SSd, 5.12.1980).
    Täydennän siis kuvaa Tarkasta lainaamalla kohtaamiamme menneisyyksiä. Mutta samaan syssyyn huomautan, että Tarkka on Onnen Pekassa myös ironinen itselle ja aidosti itsekriittinen. Hän ei kätke millään tavalla itseensä kohdistunutta arvostelua; että hän oli välillä ”Hesarin superkyylä” ja esimies joka puuttui kaikkeen ja jolla oli ”känisevä vääpelin ääni”.
    Kenties Tarkan itseironiset toteamukset selittävät, miksi hänen avioliittonsa tapasivat hajota. Jäikö jäljelle pystyasennossa polkeva mustasukkainen mies, jolla oli ”vääpelin” ote ja ”kyylän” katse läheisiinsä?
    ”Tarkka myöntää, että valikoima on subjektiivinen”, kirjoitin joulukuussa 1980 Suomalaisia nykykirjailijoita -teoksen kolmannesta laitoksesta. ”Melko hyvin kirjailijamme ovat silti teokseen päässeet. Paitsi ’viihdekirjailijat’, joita Tarkka hyljeksii. Huonoinkin vakava romaani on Tarkalle tärkeämpi kuin paras ’viihderomaani’.”
    Kirjoituksessani huomautin, että Tarkka kyllä hyväksyy viihdekirjallisuuden - ja lastenkirjallisuuden – kirjallisen harjoittelun välikappaleena, mutta ”jännäreiden tai lastenkirjojen kirjoittaminen ei kuitenkaan käy vakavasta kirjallisesta pyrkimyksestä”.
    Tunnustin 38 vuotta sitten, että Tarkan näppäriä pikku esseitä lukiessa tulee kateelliseksi: ”että joku todella saattaa kokopäivätyönä omistautua kirjojen lukemiseen”.
    ”Esteettihän Tarkka ei ole, mutta hyvin kirjallisuuspitoinen hänen maailmankuvansa kyllä on. Kaikki lähtee kirjoista, kaikki selittyy kirjoilla: kirjat selittyvät kirjoilla. Kärjistäen voi sanoa, että Tarkalle kirjallisuus on suljettu systeemi, joka ruokkii ja lisää itseään. Tässä systeemissä yksittäinen kirja ei ole merkki siitä, että ihmisellä on jotakin sanottavaa kanssaihmisille – ei, se vain on merkki siitä että kirjallisuudella on sanottavaa itselleen, että se puhuu itsekseen.”
    Tarkan kirjailijakuvaukset olivat päteviä, mutta minua epäilytti hänen metodinsa ja häiritsi helppous jolla ”Tarkka kokoaa palapelinsä” ja ihmettelin kaikkitietävää Tarkkaa joka sulki pois normaalimaailman. Kun Tarkka oli tietävinään, että Ulla-Leena Lundberg on Jörn Donnerin ohella Suomen eniten matkustaneita kirjailijoita, kysyin huolestuneena: ”Pitääkö tässä ihan ryhtyä pelkäämään kirjallisuudentutkijoita, joilla tuntuu olevan reseptorinsa myös linja-autoasemilla, rautateiden risteyskohdissa, satamissa ja lentokentillä?”
    Parhaimmillaan Tarkan teksti on kavalan ironista, myönsin.
    ”Ollessaan häijy Tarkka on sitä ihastuttavan ilkeästi, jos kohta teosta ylisummaan leimaa korostetun suopea ja ymmärtävä asenne kirjailijoita ja kirjoja kohtaan. Muuten ei voisikaan olla, sillä kirjat, erittäinkin Vakavat Romaanit ovat Tarkalle Tärkeintä maailmassa.”