Hiljaisten miesten laakso

[Häme resonoi Pradoa]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Kirjoitan uudella läppärillä – kannettavalla tietokoneella.

    Entinen meni ”rikki”. Ei ollut vanha, hyvä että edes takuuaika ohi.

    Älylaitteisiin ahdetaan pieneen tilaan paljon tekniikkaa. Älyä on enemmän kuin kykyä tai halua rakentaa kunnollista. Matemaatikot osaavat kirjoittaa hienoja algoritmeja; teknikot eivät pysy perässä. Tai sitten kaupallinen rima on matalalla.

    Limboillaan yhdessä, hups!

    Uudella koneella entisen kaltaista tekstiä.

    Jos haluaisi uutta, pitäisi vaihtaa pää, mutta miten se tehdään?

Kukapa meistä ”entisistä pojista” ei olisi lukenut James Oliver Curwoodin (1878-1927) tai Zane Greyn (1872-1939) romaaneja, joissa seikkaillaan villissä luonnossa ja villissä lännessä - sankarillisesti.

    Curwood oli journalisti, Grey hammaslääkäri ja baseball-pelaaja. Molempien kirjoja suomennettiin runsaasti. Itse pidin enemmän Greyn tyylistä kirjoittaa kuin Curwoodin. Se oli makuasia. Ehkä westerni vetosi enemmän kuin Jack London -tyyppinen erämaakuvaus. Luin silti mieluummin Londonia kuin Curwoodia. 

    Kaksikymmentäluvulla Curwoodilta suomennettiin romaani Hiljaisten miesten laakso. En muista olenko lukenut.

    Kirjan nimi resonoi sielua.

    Hiljaiset miehet eivät aina tyydy osaansa.

    David Lodgen romaanissa Maailma on pieni (1984) päähenkilö nauttii joka aamu ajaessaan yksi autolla kehätietä pitkin työpaikalleen. Miehen ainoa "oma paikka" on hänen autonsa. Hiljaisten miesten "työhuone"? Virginia Woolf sai oman, naiselle kuuluvan työhuoneen aikoja sitten - miehelle jätettiin yksityiseksi tilaksi henkilöauto.

    Graham Greenen hienossa, Vietnamiin sijoittuvassa romaanissa Hiljainen amerikkalainen (1955) toisena päähenkilönä oleva CIA:n agentti Pyle paljastuu amerikkalaisen viattomuutensa takaa ”rumaksi” amerikkalaiseksi, joka aiheuttaa siviileihin kohdistuvan massamurhan vietnamilaisen kaupungin kadulla.

    Pitääkö hiljaisia miehiä myös pelätä eikä vain ihailla?

No niin, tähän asti olen johdattanut lukijaa harhaan.

    Tarkoitus ei ole kirjoittaa westerneistä eikä kirjoista muutenkaan. Pakinan kuvatkin ovat vain viittauksenomaisessa suhteessa pakinan aiheeseen – jos sellaista nyt ylipäätään on. Heinäkuun lopulla aiheet kastuvat ja mätäkuu alkaa. ”Jaakko” ei raaskinut heittää kylmää kiveä, koska vedet eivät ehtineet lämmetä. Onni yksillä, kesää ei kenelläkään.

    Ylellä oli mielenkiintoinen juttu Josif Stalinista.

    Jos se nyt on mielenkiintoista, että luotettavan mielipidetiedustelun mukaan 46 % venäläisistä ihailee Stalinia. Heidän mielestään Stalin oli uudistaja, joka myös pelasti Neuvostoliiton natseilta.

    Kuinka suuria rikoksia pitää tehdä menettääkseen maineensa? Muhiiko Venäjällä erilainen mielenlaatu kuin länsimaissa?

    Timothy Snyderin teoksessa Bloodlands (2010) kerrotaan alkuperäisiin lähteisiin ja tilastoihin tukeutuen, että reilun kymmenen vuoden aikana Stalin ja Adolf Hitler aiheuttivat noin 14 miljoonan siviilin kuoleman Itä-Euroopassa. Stalinin osuus veritantereille murhatuista oli kolmasosa. Pelkästään Ukrainassa hänen määräyksensä aiheuttivat yli 3 miljoonan siivilin kuoleman; suuri osa kuoli nälkään.

    Uudistaja ja pelastaja, Stalin?

    Snyder toteaa teoksen johdannossa, että siviilien massamurha irrotti juutalaisten historian Euroopan historiasta ja itäisen Euroopan historian läntisestä. Eikä tämä tilanne ole vieläkään normalisoitunut.

    Kaksi poliittista johtajaa teki massamurhan kiltintehokkaine apulaisineen. Hiljaisten miesten voima oli uskomaton. Tuon murhan uhrien ”kotimaa” ulottui Berliinistä Moskovaan, sen jälkeen kun Stalin ja Hitler olivat päässeet valtaan 1930-luvun alkupuolella.

    Saksalaiset eivät onneksi laajemmin ihaile omaa ”murhaajaansa”. Venäläisillä on vielä historian oppitunti edessään. Saksankaan väkivaltaan ihastuneilta ääriryhmiltä - olivatpa heidän lippunsa punaisia tai mustia – ei pidä sulkea silmiään.

    Rauha on arkipäivän työtä.

Pakina jatkuu harhautuksen hengessä.

    Nimittäin, ajelin viikonvaihteessa Kangasalalla Längelmävettä myötäilevää tietä ja silmiin osui kadunviitta: Hiljaistenmiestenlaakso.

    Hemmetti mikä osoite!

    Tuollahan minun pitäisi asua ja elää ja kirjoitella pakinoita. Siellä kynä lentäisi ja sanat säkenöisivät. Olisin syvällinen kuin mummoni kaivo Anjalassa, missä aurinko paistoi aina täydeltä terältä ja kimalaiset surisivat perennojen iki-ihanissa kukkasissa.

    Jos asuisin Hiljaistenmiestenlaaksossa, en epäröisi käyttää sanan valtaa enkä pelkäisi mitään – paitsi ehkä toisia hiljaisia miehiä.

    Kun ilta koittaa ja Hiljaistenmiestenlaakso vaikenee, katukilpi häämöttää vehreiden pensaiden yläpuolella, sillä sen loistetta eivät pimeä eikä ahdistus eikä minkäänlainen epätoivo pysty sammuttamaan.

    Hämäläinen tie resonoi sielua.

                                                                                                    Jaakko Salovaara.
Vueltan kilvanajoa
Madridissa Paseo del Pradolla syyskuussa 2016.
Kapteenit apuajajien turvaamina.
Vasemmassa reunassa valkoisessa paidassa
Chris Froome.

Viime vuonna syyskuussa seurasin Paseo del Pradon varrella Espanjan ympäriajon (la Vuelta) päätösetappia.

   Pyöräilijöiden vauhti oli hurjaa Madridin keskustassa. Komea Prado-museo katseli ohiajavia pyöräilijöitä välinpitämättömästi. Se on tottunut tähän touhuun.

   Koska ammattipyöräily, toisin kuin ensin tulee mieleen, on joukkueurheilua (22 yhdeksänmiehistä joukkuetta ajaa kolmen viikon aikana 21 etapilla yli 3000 kilometrin kilvan), jokaisen joukkueen voima ja mahti tai heikkous perustuu ns. apuajajien (domestiques) voimaan ja ketteryyteen ja sisukkuuteen kannatella joukkueen kapteenin (tai kapteenien jos pyritään sekä kokonaiskilpailun että sprinttietappien voittamiseen) ajamista. Joukkue ikään kuin kietoo kapteeninsa turvalliseen syliin, avaa hänelle tietä ja pönkittää ajamista niinä hetkinä kun kapteenilta tuntuvat jalat loppuvan.

    Kukapa meistä muistaa noiden apuajajien nimiä? He ovat hiljaisia miehiä keskellä shown pauhua, ovat hetken etunenässä mutta väistyvät juuri oikeaan aikaan sivuun kun suosion meteli yltyy ja palkintoja jaetaan.

    Mutta elämä ei ole - ei edes ammattipyöräilyssä - noin yksinkertaista.

    Hiljaiset miehet eivät aina tyydy osaansa.

    Talleista voimakkain ja ammattimaisin (?) on viime vuosina ollut englantilainen Sky. Muutama vuosi sitten (2012) Bradley Wiggins voitti Ranskan ympäriajon, vaikka välillä näytti että hänen apuajajansa, ”luutnantti” Christopher Froome oli vahvempi pyöräilijä, kestävämpi ja sisukkaampi vuoristoon kiipeäjä kuin kapteeni Wiggins.

    Mutta tuolloin Froomen piti pysytellä roolissaan. Hän oli domestique, apuajaja.

    Viime sunnuntaina Chris Froome sitten voitti jo neljännen kerran le Tourin; Wigginsin jälkeen hänestä tuli Sky-joukkueen kirkkain tähti.

    Ja jälleen katsoja kiinnitti huomiota hiljaisiin miehiin. Nyt espanjalainen Mikel Landa, baskimaalta kotoisin oleva pyöräilijä näytti vahvemmalta ja sisukkaammalta pyöräilijältä kuin kapteeninsa. Mutta Landan piti tyytyä rooliinsa, hänhän oli apuajaja, luutnantti, ”domestiquena” alistettu. Ilman joukkueensa vahvoja apuajajia Froome vaikutti haavoittuvaiselta.

    Maanantaina Mikel Landa antoi haastattelun El Pais -lehdelle Pariisissa. ”Uhrasin itseni joukkueelle eikä siitä ollut mitään hyötyä”, Landa sanoi hieman katkerana.

Hiljaisten miesten Häme resonoi Paseo del Pradoa.

    Me olemme ”kaikki” hämäläisiä, me olemme kaikki ”apuajajia”.

    Me asumme hiljaisten miesten laaksossa ja näemme, että kukkuloiden takana paistaa aurinko. Sateen jälkeen kiiruhdamme etsimään sateenkaaren päätä.

    Ne jotka löytävät sen, eivät koskaan palaa kertomaan millaista elämä sen jälkeen on.

    Me kateellisemmat väitämme luonnontieteeseen vedoten ettei sateenkaaren päästä löydy aarretta poimittavaksi.

  Uskoo ken tahtoo.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

_____________________________

Nostalgiaa

[redillä]

Pamir ja Herzogin Cecilie Kotkan satamassa 1933.
Kuva: Osmo Salovaara (?).

Jostakin syystä sanoihin ja lauseisiin tarttuu symboliikkaa.

    Pitäisikö katsoa peiliin?

    Panee havaijipaidan päälle ryhtyäkseen kirjoittamaan. Löytääkseen uusia ajatuksia. Mutta ne kääntyvät taaksepäin.

    Uusi on vanhaa.

    Nostalgia tihkuu läpi. Viikonloppu Kotkassa, Meripäivät 2017, 200 000 ihmistä joista valtamedia ei paljon kirjoita. Kaakon kulmalla eletään omaa elämää, hieman itseensä sulkeutunutta.

    Kun 1980-luvulla istuttiin Meripäiviä Metsolan Aikamiespoikien kaljateltassa Keskuskadun lehmusten alla ja kuunnelttiin kun joku veisasi Juha Vainion lauluja, ei oikein tajuttukaan kuinka rauhallisia tuon kolkan ihmiset ovat. Samoina kesinä Hangossa regatat aiheuttivat ratkaisemattomia ongelmia.

    Kotkalainen ironia on kohtuuton: kuinka noin suuren kansainvälisen sataman väki saattoi olla itseensä käpertyvää?

Etsii kirjahyllystä Lillian Hellmanin muistelmateoksen Pentimento. Se löytyy helposti, nopeammin kuin mihin Google pystyy.

    Kirjat kun ovat nyt hyllyssä täysin aakkosissa, Jaakon avustuksella sinne vietynä, oikeaan paikkaan aseteltuina.

    Lehdessä lukee etteivät kirjahyllyt kuulu enää olohuoneisiin. Saman toki huomaa kun selailee sisustuslehtiä.

    Ei tarvitse tavallisenkaan ihmisen pyrkiä osoittamaan sivistystä kirjahyllyllä. Ehkä se olikin tekopyhää. Tai sitten pelkkä unelma.

    Hiljainen tieto huutaa.

    Turha pullikoida kehitystä vastaan. Kirjat katoavat vähitellen.

    Vielä hetken niihin saa tukeutua.

    Vertauskuvat tihkuvat nostalgiaa.

Hellmanin ajatus oli, että hänen muistelmissaan erilaiset ihmiset ja heidän pyrkimyksensä tulevat esille kuin ikääntyvässä maalauksessa, jossa vähitellen paljastuu taiteilijan aikomukset ja piiloon

                                                                                S.I. 2017.
Minä ja Ruotsinsalmi -
lapsuuden meri.

jätetyt viivat ja värit. Monien kerrosten yhtä aikaisesta kuvasta syntyy uudenlainen kuva, pentimento, ei ihan totta mutta ei valhettakaan.

    Ihminen muistaa paljon, monta asiaa väärin ja kuvittelee että muistaa omia kokemuksiaan vaikka toistaakin muitten kertomaa.

    Sanon suoraan: en tiedä mitkä asiat tässä ovat totta, mitkä kuviteltua ja mikä tarinaa perheen piiristä, vuosien varjosta eikä se varjo enää ylety kovin kauas.

    Otetaanpa vaikkapa pakinan johdantokuva.

    Luulen tietäväni, että isäni Osmo Salovaara otti valokuvan harvinaisesta kohtaamisesta Kotkan sataman redillä 1930-luvun alussa. Kaksi ahvenanmaalaisen varustajan Gustaf Eriksonin nelimastoparkkia osui yhtä aikaan Kotkaan. Taka-alalla on Pamir ja etualalla komea Herzogin Cecilie.

    Kuva oli meillä kotona kirjoituspöydällä suurennettuna kehyksissa. (Nykyään olen sen kadottanut.)

    Seitsemänkymmentäluvun vaihteessa se julkaistiin teoksessa Kotkalainen kirja, josta olen sen nyt skannannut tähän juttuun. Kirjan mukaan valokuva on vuodelta 1933. Mitään tekijätietoja kirjassa ei mainita. En voi olla täysin varma, että tämä Pamirin ja Herzogin Cecilien kuva on juuri se isäni ottama, mutta tiedän että johonkin julkaisuun tuo isäni ottama kuva aikanaan kopioitiin.

    Oletan siis asioita, kehrään muistikuvia, kuvitelmia.

    Kotkalainen kirja tehtiin Eteenpäin -lehdessä vuonna 1972, kirjapainon työhuonekunnan talkoovoimin. Isäni oli siihen aikaan yrityksen toimitusjohtaja.

    Kirjan mottona on hieman pahaenteinen lainaus Kotkan kaupungin historiasta vuodelta 1904:

    ”On vaikea ennustaa, miten kaupunki tulevaisuudessa tulee kehittymään. Jatkuvan edistymisen edellytykset ovat epäilemättä olemassa. Tuleva kehitys riippuu kuitenkin paitsi hyvästä asemasta ja hyvistä liikeneuvoista, myös kaupunkimme asukkaiden toimintakyvystä.”

Olisiko niin, että karjalaisuuden ja savolaisuuden integraatio tuotti sitten jossain määrin toimintakyvyttömän kotkalaisen kulttuurin? Ei voi yhtä aikaa suuntautua ulospäin ja sisäänpäin. Siitä syntyy "Kotkan poikii ilman siipii"!

    Suuret purjelaivat olivat nyt Meripäivillä hetken Kotkassa.

    Aikanaan ne vierailivat usein kaupungissa, odottivat redillä pääsyä satamalaituriin tai sitten niitä lastattiin redillä, jos laiturissa ei ollut riittävästi tilaa.

    Herzogin Cecilie upposi kuvanottohetkestä muutaman vuoden päästä Devonin edustalla. Pamir upposi 1950-luvulla.

    Isäni valokuva-albumissa on muutamia kuvia suuren purjealuksen täkiltä. Olisivatko ne Herzogin Cecilielta? Siellä on myös pari kuvaa jossa on taustalla palmuja, joten ne eivät ainakaan ole isäni ottamia.

    Mutta voi hyvin uskoa, että Osmo vieraili nelimastoparkilla sen ollessa Kotkassa, sillä naapurin poika Apon Olli työskenteli Herzogin Ceciliella merimiehenä. Muistan kuinka hän kertoili pelastumisestaan Devonin karilleajon jälkeen Englannin rannikolla.

    Viisikymmentäluvulla isäni ja Olli pelasivat shakkia pukeutuneena ruskeisiin tupakkatakkeihin. Siihen aikaan Olli oli palomies ja isäni kirjapainomies.

    Mutta muistanko todella oikein? Purjehtiko Olli tuolla laivalla?

    Shakkia he pelasivat yhtä kaikki.

    Sitäkin saattaisi ihmetellä millä kameralla isäni on (olisi) noita kuvia ottanut. Valokuva-albumissa kuitenkin kuvia on, monta ja toinenkin kuva Herzogin Ceciliesta.

                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
"Raana" ja hollantilainen Morgenster.

Nostalgia tihkuu läpi kuin huokoisesta paperista.

    Paperitehtaan piipussa on yhä Enso Gutzeitin tähti.

    Kantasatamassa vierailevien purjeveneitä vahtivat vanhat nosturit eli ”raanat” kuin lastia turhaan kurkotellen. Menneisyys läikähtää tunteen kiloon.

    Kun ”raanamiehet” 50- ja 60-luvulla pelasivat puulaakipelejä Urheilukeskuksen hiekkakentällä, siinä oli vastustaja helisemässä. Nimittäin suuri osa KTP:n mestaruussarjapelaajista teki päivätyötään satamassa nosturinkuljettajina.

    Noita pelejä oli hauska katsoa. Rennosti syntyi maaleja, tiuhaan. Ei ollut samanlaisia paineita kuin mestaruussarjapeleissä viereisellä ruohokentällä, jota nykyään kutsutaan Arto Tolsa -areenaksi.

    Kun me pojat pelailimme ruohokentän reunalla, keskemmälle ei aina päästy kuluttamaan nurmea - kentänhoitajat olivat kovaa porukkaa - kaupungilla sijaitsevan kirkon tornista saattoi tarkistaa kellonajan.

    Siihen aikaan lapsilla ei ollut kelloa ranteessa.

    Eikä kännykkää taskussa.

    Mutta pallo oli yhtä pyöreä kuin tänään.

                                                                                               Kyösti Salovaara, 2017.
Ilkka Vainio Juha Vainio -palkinnonjakotilaisuudessa
 Kotkan torilla perjantaina 14.7.2017.

Yöllä Ilkka Vainio vetää absurdin shown Janus Hanskin kanssa Kairon terassilla. Surrealismi on huipussaan kun ”Ile” pistää väen huutamaan ”kooteepeetä” kolmeen kertaan.

    Me olemme toisen polven taiteilijoita, Vainio toistaa itseironisesti.

    Äitinsä, niin Ilkka kertoo, oli huippu-uimari, joka lopetti uimisen tavattuaan Juhan – sen jälkeen vain siittiöt pääsivät uimaan. Riemuissaan Vainio vetäisee myös komean Veteranolaulun, samoille härille omistettuna joista kirjoitin pari viikkoa sitten Välimerellä.

    Iltapäivällä Vainio oli jakamassa vuotuista Juha Vainio -palkintoa Juha Tapiolle. Seuraavan päivän iltana kirkkokonsertissa. Koripallo taisi jäädä väliin, koska kaupunki unohti koritelineet varastoon.

    Aurinko paistaa, jopa risukasaan.

    Kun on lapsi, se paistaa aina.

    Kummallinen muistikuva viisikymmentäluvun puolivälistä. Olemme kenties noin 7-9 vuotiaita, me Museokadun pojat. Joku tulee kertomaan että Junnu on Mansikkalahdessa.

    Kipitämme katsomaan. Siellähän ”teini-ikäisten” nuorten porukka istuskelee uimarannan lähellä kalliolla, Junnu keskipisteessä.

    Mikä tässä sitten on kummallista?

    No se, että mistä me silloin tiesimme että Juha Vainiosta oli tulossa, vuosien päästä ”merkkimies”. Ilmeisesti Junnulla oli jo silloin jotakin taskuissaan, ehkä hän oli ”kunnostautunut” jossakin, luonut paikallista legendaa.

    Kun en tässä nyt pysty tarkistamaan, niin olisiko Juha Vainio jo silloin saanut kannuksia Fennian Keisarikunnasta? Jos, niin mistä me sen tiesimme ja mitä se meille merkitsi?

Sunnuntaina purjelaivat lähtevät satamasta merelle.

    Nostalgia on kuin pentimento, nykyhetken ja menneisyyden viivojen ja värien uudesti luoma tunnepiirros.

    Kävelen talojen ohi menneisyyteni läpi eikä sanoilla ole kilpeä vastustaa kaipuuta, jota ei oikeastaan ole olemassa enää.

    Vieras kulkee kadulla.

    Nupukivet huokailevat ajan hikeä.

    Mereltä tuulee, viileä henkäys, etäällä Suursaaren silhuetti.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Venäläinen Mir jättää
Ruotsinsalmen taistelujen maiseman taakseen.

______________________________

Sitten tuli vielempi hiki

[kun täytyi ajatella]

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

Kuuma iltapäivä - kahdeksan kilometrin lenkin jälkeen tuntee itsen kuivaksi väännetyksi rätiksi. Aloittelen juttua sunnuntaina, ennen illallista.

    Aamiaisen aikaan kaksi haukkaa jahtasi haarapääskysiä sinistä taivasta vasten. Kun toinen kääntyi äkkiä alaspäin, sen selkä loisti aamuauringossa punaisenruskeana. Tuulihaukkoja kenties. Aamiaista nekin tarvitsevat.

    Tulee hiki muutenkin. Ajatellessa isoja ajatuksia. Tai pieniä. Siltä välin.

    Pitääkö aina olla jotain mieltä?

    Viikosta toiseen. Mitä jos antaisi kaiken mennä, alamäkeen, pilvien saattamana, höyrynä joka nousee auringon paahtamasta merenpinnasta.

    Jo kaskaatkin rätisevät.

    Meri jää, miehet menevät ja tulevat, ne jotka aikovat.

Erkki Tuomiojan päiväkirjat ”vainoavat” minua. Eivät pahassa vaan hyvässä. Siis että niitä lukemalla saa jonkinlaisen ahaa-elämyksen: Näinkö päämäärätöntä arkipäivän politiikanteko lopulta on?

    Muistetaan Friedrich Engelsin lausahdus yhteiskunnassa vallitsevasta dialektisesta prosessista: Yksi tahtoo yhtä, toinen tahtoo toista ja se mitä syntyy, on jotakin mitä kukaan ei tahtonut.

    Tuomiojan muistiinmerkintöjen perusteella kaikki Engelsin tarkoittama pitää korotaa potenssiin kymmenen. Tai sata.

    Ahaa-elämykseni koskee sitä, kuinka monia vastakkaisia ja rinnakkaisia yrityksiä politiikan prosessissa on, ja että se ei nimenomaan ole samanlainen projekti kuin vaikkapa talon tai metrotunnelin tai paperikoneen tai IT-järjelmän suunnittelu ja rakentaminen.

    Kun normaalielämässä päätetään jostakin projektista, sen lopputulos on ”varma”, etukäteen sovittu ja päätetty eikä sitä muuteta matkan varrella, vaikka kohdattaisiin millaisia teknisiä vaikeuksia. Tekniset vaikeudet ovat ”aineesta” ja ”suunnittelusta” kumpuavia eivätkä siitä, että eri ihmiset haluavat kesken kaiken erilaista lopputulosta. Kun tehdään silta, siitä ei synny tunnelia.

                                                         S.I. 2017.
Jaaha, postmodernia!
Enhän miä
vaan
ne muut.

    Poliitiikassa on toisin: projekti ei ole koskaan valmis, koska sen tekeminen, poliittinen keskustelu on juuri se (ja riittävästi se) millä poliitikot todistavat olemassaolonsa oikeutuksen. Poliittisen projektin lopputulokseksi riittää jokin minkä kaikki hyväksyvät ja pitävät siedettävänä oman poliittisen tulevaisuutensa kannalta. Ehkä pyritään rakentamaan silta, mutta ainoa mitä saadaan aikaiseksi on komea informaatiotaulu: Tähän tulee silta jonakin päivänä!

    Ja silti tuon ”poliittisen informaatiotaulun” suunnittelijat ovat ehkä varmistaneet paikkansa seuraavissa vaaleissa

    Luonnontieteessa puhutaan atomien maailmassa ongelmasta, jossa mittaaja vaikuttaa mitattavien liikkeeseen, joten atomin paikkaa ei ehkä saada selville, saadaan esille vain sen liike tai toisinpäin.

    Poliiittinen prosessi näyttää samanlaiselta.

    Esimerkiksi Paavo Lipposen hallituksen voimakenttiä oli vähintään neljä: hallituksen ministerit ja pääministeri, eduskuntaryhmä, puolueen valtuusto ja hallitus. Eniten ristiriidat tietysti kohtaantuivat eduskuntaryhmässä, jota Tuomioja yritti pitää hallituksen ruodussa. Ammattiyhdistysliike yritti eduskuntaryhmän kautta saada oman agendansa toteutetuksi. Puoluevaltuusto tunsi itsensä alati hylätyksi. Ja muilla hallituspuolueilla oli tietenkin omat sidosryhmänsä ja päällehuutajansa.

    Tuollaisessa tilanteessa Jumalan myllyt jauhavat hitaasti ja politiikan vieläkin hitaammin. Tulokseen ei niinkään vaikuta puolueiden ohjelmat vaan se miten politiikan viheriöllä syötetään, harhautetaan, kampataan, puolustetaan ja hyökätään.

    Hyvä esimerkki on kauppojen aukiolojen vapauttaminen. Juha Sipilän hallitus sai vasta nyt päätetyksi sen, mitä demarit ja kokoomus yrittivät Lipposen ensimmäisessä hallituksessa 20 vuotta sitten.

Mitä todellisuus on?

    Ajatuksia, sanoja vai tekoja?

    Mistä pitäisi olla kiinnostunut, kun historiaa kuvataan? Ajatuksista, pyrkimyksistä vai lopputuloksesta?

    Käytän tahallaan sanaa ”kuvaaminen”, sillä historian tutkiminen saattaa tieteellisessä mielessä olla kohtuuttoman vaikeaa ellei sitten aivan mahdotonta.

    Kun Erkki Tuomioja on kirjannut tuhansia sivuja päivittäin poliittisesta kokemuksestaan päiväkirjoihinsa, onko niissä historiallinen ”totuus” sellaisenaan?

    No ei tietenkään, semminkään kun emme tiedä mitä Tuomioja jätti kirjoittamatta. Mutta laajemmin ajatellen meidän pitäisi saada kaikkien muidenkin vaikuttajien samanlaisen päiväkirjat luettavaksi, jos haluaisimme saada esille tietyn ajankohdan ”polittisen ajatuksen”, siis sen mitä haluttiin sen sijaan, että päätetyistä asioista saamme selville sen mitä toteutui.

    Tehtävä on mahdoton.

    Pieni esimerkki: äitini kertoi kuinka sodan jälkeen Kotkassa kommunistit vallan täyteydessään kiertelivät pelottelemassa demariperheitä uhaten että näille koittaa vaikeat ajat, vankiloineen jne.

    Kerroin tästä eräänä iltana (80-luvulla?) Kosmoksessa tunnetulle historiantutkijalle. Hän sanoi tylysti: ”Ei tuollaista ole tapahtunut. Siitä ei ole pöytäkirjamerkintää!”

    Historian kuvailemiseen tarvitaan monenlaisia pöytäkirjamerkintöjä. Ongelmana on se ettei tiedä kuka puhuu totta ja kuka asian vierestä jotakin vain puhuakseen.

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

Ajatuksen pilarit. Oikeat ja kuvitellut.

No, hypätäänpä vielä pari metriä korkeammalle, jos se tässä helteessä onnistuu.

    Mitä siis on todellisuus? Se mikä juuri nyt ympärillämme miljardeissa päissä ja toimissa tapahtuu vai se minkä tiedämme äsken tapahtuneen?

    Aristoteles otti kai selvästi kantaa ohjeistamalla kertomuksen kirjoittajaa: jätä pois jotakin jotta saat järkevän tarinan.

    Tätä ohjetta kirjallisuus ja draama ja elokuva ovat toistaneet meidän päiviimme asti. Ja toistavat meidän jälkeemme aina vedenpaisumukseen saakka.

    Mutta eroaako fiktio historian ”tutkimuksesta” juuri lainkaan? Pitää jättää jotakin pois, jotta ymmärtää mitä on tapahtunut. Kaiken kertominen ei auta, koska kaiken tietäminen on mahdotonta yhtä lailla kuin kaiken kaiken lukeminen. Pyrkimys pitää voida erottaa toteutuneesta. Pitää vetää johtopäätöksiä.

    Hyönteisdokumentti –blogissa käsiteltiin ja keskusteltiin mielenkiintoisesta aiheesta: onko hömppäkirjallisuudella mitään arvoa? Onko periaatteessa parempia ja huonompia genrejä?

    En palaa tuohon keskusteluun muuten kuin yrittämällä muistaa mitä Raymond Chandler kerran sanoi: Ei ole hyvää tai huonoa kirjallisuudenlajia, on vain hyviä tai huonoja kirjailijoita ja heidän teoksiaan.

    Aina kun puhutaan keskivirran kirjallisuudesta, muistetaan muistuttaa että sen syntinä on juonen punominen. Tällaisille postmoderneille ja avantgardeille puristeille tekee mieli sanoa, että lukekaa Erkki Tuomiojan poliittiset päiväkirjat. Ne ovat postmodernin fiktion kaunein kukka, surrealismia realismin sisässä. Sitä paitsi ne ovat niin totta kuin totta jokin voi olla olematta koko totuus.

    Jos maailman haluaa nähdä älyttömänä sekasotkuna, se on sallittua.

    Mutta jos maailmassa haluaa nähdä edes vähäistä johdonmukaisuutta, pitää osa yksityiskohdista jättää pois ja poimia sieltä ja täältä oleellinen. Niin syntyy kertomus ja historian kuva.

                                                Kyösti Salovaara, 2017.

Ryhdyin Tuomiojan poliittisten päiväkirjojen jälkeen lukemaan Michael Connellyn dekkaria Risteyskohta (The Crossing, 2015).

    Tämä on Connellyn 28. romaani. Varttuva Connelly tuntuu parantavan kirjailijan otettaan kuin sika juoksuaan, niin kuin tavataan sanoa. Entinen rikostoimittaja osaa punoa los angelesilaisen tarinan kudoksen. Romaani on yhtä aikaa sekä poliisityön kuvausta että lakimiestarina – ja kuvaus suurkaupungin hengestä.

    Tuo hömppäkeskustelut tulee väistämättä mieleen Connellyä lukiessa. Risteyskohtaa en sanoisi hömpäksi, mutta ei sillä Nobelin kirjallisuuspalkintoakaan voiteta. Miksi pitäisikään? Vaikka olisi ihan erinomaista jos joskus myös joku valtavirran kirjailija saisi Nobelin – eikä vain reunoilla metelöivät.

    Risteyskohdan päätössanoissa Connelly kiittää kustantoimittajiaan; heidän avullaan kaikesta aineistosta syntyi ”järkeenkäypä kokonaisuus”. Muutamalla sanalla sanottu iso totuus – ei ole (hyviä) romaaneja joista puuttuu järkeenkäypä kokonaisuus. Sattumankin kuvaaminen on järjestyksen kuvaamista.

    Kirjastoihmiset panevat kirjat hyllyssä johonkin järjestykseen. Kriitikot – jos sellaisia vielä on – järjestävät kirjallisuden jollakin toisella tavalla. Kirjallisuudentutkijat yrittävät etsiä valtavirtoja ja pienempiä puroja, jotta maailma selittyisi genren olemuksen kautta. Etsitään näkymättömiä lainalaisuuksia.

    Lukija sen sijaan lukee sitä minkä parissa viihtyy.

    Monet ovat sanoneet, että jättivät Erkki Tuomiojan poliittiset päiväkirjat kesken. Minusta ne olivat jännittävä lukukokemus. Nyt luin amerikkalaista jännäriä yhtä antaumuksella, viihtyen ja eteenpäin sanojen luomassa todellisuudessa pyrkien.

    Maailma ei selity olemalla maailma. Tarvitaan sanoja, tulkinta.

Mies tulee, menee ja on, kunnes toisin sanotaan.

    Meri jää huokailemaan miehen mentyä.

    Kaksi asiaa pysyy mielessä: se mihin pyritään ja se mitä saadaan.

    Dialektinen ajatus… kaskaitten surina ja rantakadulla poispäin hölskyttävän Harley-Davidsonin musiikki.

    Suora lähetys ei ole koskaan täysin suora.

    Sitten tulee vielempi hiki.

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

______________________

Istuva härkä

[seisoo]

                                                                          Kyösti Salovaara, 2017.

Sanoista syntyy mielikuvia.

    Mielikuvilla synnytetään arvailuja, uskomuksia, epäilyjä - siis poliittisia ja yhteiskunnallisia johtopäätöksiä joita sanotut faktat eivät suorastaan perustele. Mielikuvatkin ovat eräänlaista ”totuuden jälkeistä aikaa”, mutta niiden perkaaminen on paljon työläämpää kuin faktavirheiden etsiminen.

    Mielikuva on katsojan ja lukijan päässä. Sinne ei pääse.

    Laki on niin kuin se luetaan, tavattiin ennen sanoa.

    Istuva härkä ei seiso.

    Perustuslakia ei tarvitse edes lukea eikä tulkita, koska se on kaiken sanottavan tuolla puolen. Kiveen hakattu on hakattu.

Päätön otsikkoni ei tullut mieleen siouxien päälliköstä. Epälooginen ajatus (onko sellaisia?) viehättää.

    Muutama viikko sitten El Pais -lehdessä oli juttu Osbornen viinitalon härkäsymbolista. Jokainen Espanjassa liikkunut on sen nähnyt, vaikka ei ehkä tiedäkään mihin se pitäisi yhdistää. Sehän ei suoranaisesti liity härkätaisteluihin vaan erääseen brandymerkkiin, siis espanjalaiseen ”konjakkiin”.

    Vuonna 1956 Cádizin lähellä, El Puerto de Santa Mariassa sijaitsevassa Osbornen vinitalossa päätettiin että Veterano-brandy tarvitsee logon. Sen suunnittelu annettiin kaupungin omalle pojalle Manuel Prietolle.

    Ensimmäiset peltiset härät ilmestyivät maanteiden reunoille toukokuussa 1957. Siis 60 vuotta sitten. Neljämetrisen härän kyljessä luki suurin kirjaimin Veterano.

    Muutamaa vuotta myöhemmin liikenneviranomaiset kielsivät härkämainokset teiden reunasta. Osbornessa tähän vastattiin rakentamalla 14 metrisiä härkiä ja viemällä ne riittävän etäälle tiestä viranomaisilta ”turvaan”. Yleensä härkä katselee ohikulkevaa liikennettä kukkulan laelta. Sieltä näkee kauas, siellä tulee nähdyksi

    Vuonna 1988 viranomaiset kielsivät alkoholin mainostamisen härän kyljessä. Espanjalaisen kulttuuriperinnön ikoniksi kasvanut Osbornen Veterano-härkä oli vaarassa. Ensi hätään brandyn nimi poistettiin härän kupeesta. Kymmenkunta vuotta myöhemmin korkein oikeus pelasti härän myöntämällä, että sillä on esteettistä arvoa espanjalaisen kulttuuriperinteen symbolina.

    Anekdootin mukaan härän suunnitellut taidemaalari Prieto oli hieman katkera siitä, että ainoa mistä hänet tunnettiin, oli brandymainos teiden varsilla.

                                                     Kyösti Salovaara, 2017.

Istuva härkä seisoo tien varrella ja mielen perukoissa.

    Olen lueskellut, sanoisinko inhonsekaisella ihailulla Erkki Tuomiojan poliittisia päiväkirjoja. Ensimmäisessä teoksessa – Siinä syntyy vielä rumihia – käsitellään vuosia 1991-94 ja toisessa teoksessa – Luulin olevani aika piruileva – vuosia 1995-97. Teokset julkaisi Tammi ja ne toimitti Veli-Pekka Leppänen.

    Erkki Tuomioja täytti viime viikolla 71 vuotta.

    Onko hänen ärhäkkä roolinsa demarien virallisena vastarannankiiskenä lieventynyt aikuistumisen vuosina? En tiedä. Ehkä julkinen kuva on kuitenkin leppoisampi, sovittelevampi, vähemmän aggressiivinen. Sitä paitsi vastuullisilla tehtävillä - kaupunginjohtajana ja ministerinä - on ainakin ulkoisia särmiä hiova vaikutus. Mitä näsäviisaalle ja kiukuttelevalle pikkupojalle miehen sisällä on tapahtunut - vai onko tapahtunut mitään - sitä päiväkirjat eivät paljasta. Sitäkin voi miettiä, että kannattaako mielen primitiiviset kerrokset laittaa esille, sillä eikö meillä jokaisella ole ajatusten pimeä puoli, jota ei koskaan valaista sanoilla eikä teoilla?

    Päiväkirjoja lukiessa alkaa ihmetellä miksi Tuomioja on jatkanut poliitikon roolissa näin pitkään. Häntä kun potuttaa kaiken aikaa, vaikka Tuomioja itse käyttää voimakkaampaa ilmaisua. Jos Tuomioja ei jonakin päivänä ole ”vittuuntunut” puoluetovereihinsa, niin masentunut hän on joka tapauksessa.

    Tuomioja vastustaa…. joka päivä jotakin. Kauan sitten hän vastusti Vietnamin sotaa, kansainvälisiä öljy-yhtiöitä, Persian shaahia, eurooppalaista integraatiota, Kalevi Sorsaa, ydinvoimaa, EMUa ja tietenkin Paavo Lipposta – muutaman asian mainitakseni. "Ainoa rooli minunkaltaisellani ihmisellä voi olla jarrumiehen ja varoittajan oppositiorooli", Tuomioja tunnustaa syksyllä 1996 luettuaan Margaret Thatcherin muistelmia ja todetessaan ettei hänellä ole koskaan ollut samanlaista maailman muuttamisen varmaa visiota kuin mitä Thatcherillä oli.
    Hieman ristiriitaista on, että Tuomioja kunnioittaa kovan linjan torypoliitikkoa (vaikka ei tietenkään ajattele hänen tavallaan), mutta melkeinpä halveksii puoluetoveri Lipposta, jolla on Tuomiojan kaipaama vankkumaton visio - unelma viedä Suomi Eurooppaan ja rahaliittoon.    

   Oppositioroolin rinnalla Tuomioja on tutkinut historiaa; hän väitteli tohtoriksi Pekka Kuusi aiheenaan vuonna 1996.

                                      Kyösti Salovaara, 2017.

Mikä pistää miehen tikittämään?

    En tiedä, jään ihmettelemään.

    Päiväkirjoissaan – jotka on kirjoitettu ajassaan, ei jälkikäteen – Tuomioja on harvinaisen suorasanainen. Hän ei juuri kehu ketään, ei aina itseäänkään. Demaripuolueesta tuntuu löytyvän lähinnä ääliöitä ja oikeistolaisia älykääpiöitä. Suurinta sympatiaa Tuomioja tuntee vihreitä kohtaan, kirjoitteleepa heille jopa ohjelmaluonnoksia – toki SDP:n johdon tietäen ja luvalla.

    Jos tähän asti lukemastani (olen nyt syksyssä 1996) yrittää etsiä sankareita, niin sellaiseksi käynee Osmo Soininvaara. Jompi kumpi onkin väärässä puolueessa – Osmo tai Erkki.

    ”Roistoja” ja epäpäteviä poliitikkoja löytyy kaikista raoista. He eivät pääse Tuomiojan inholta pakoon.

    Rehellisyys maan perii. Kohta seisova härkä istahtaa.

    Tuomioja oli keskeisessä roolissa vetämässä Martti Ahtisaarta presidentiksi. Muutamaa päivää ennen vaaleja Tuomioja huokaisee helpotuksesta. Kävipä vaaleissa miten tahansa, hän pääsee Ahtisaaresta eroon, ei tarvitse olla enää tuon miehen kanssa missään tekemisissä.

    Ahtisaari ei siis vastannut Tuomiojan ajatusta hyvästä presidentistä. Hän ajatteli lähes kaikessa eri tavalla kuin Tuomioja, ja sehän Tuomiojan maailmassa on suurin virhe mihin kanssaihminen voi syyllistyä.

    Miksi Tuomioja sitten auttoi Ahtisaarta?

    Siksi että hän halusi katkaista Kalevi Sorsan presidentintien. Sorsan vastustaminen oli suurempi arvo kuin Ahtisaaren kannattaminen.

    Kun nuoret demarikansanedustajat vaalien 1995 jälkeen kummastelevat miksi heidän ihanteensa Tuomioja ei ota merkittävämpää roolia puolueen johdossa, Tuomioja masentuu. Mitä häneltä odotetaan? Miksi hänen pitäisi astua etunenään, johtoon? Mutta kun häntä ei valita Lipposen leikkaushallitukseen ministeriksi, Tuomioja masentuu taas ja vittuuntuu: monet epäpätevät ajavat hänen ohitseen, miksi häntä ei huomata?

    Tuomiojalla on kaksi mielenasentoa: vitutus ja masennus.

Niin rankasti kuin Tuomioja moittiikin (muita) poliitikkoja ajattelukyvyn puutteesta, ei poliittisissa päiväkirjoissa oikeastaan ole yhtään Tuomiojankaan (uutta) ajatusta.

    Kummallista!

    Tuomioja kyllä reagoi herkästi ja kiukkuisesti, mutta ei pysähdy itse ajattelemaan tai filosofoimaan. Muita hän moittii kvasifilosofoinnista, mutta ei yritä edes sitä.

    Onko Tuomiojalla ”ajatuksia”?

    Vaikea sanoa, en tiedä. Jos on, hän piilottaa ne taitavasti.

    Vähän väliä Tuomioja tunnustautuu holhousdemariksi. Vaikka hän päiväkirjojen vuosina melkein joka päivä syö lounasta, illallista tai päivällistä - henkilösuhteiden hoitoa, poliittisten tuulten haistelua, poliittisten vastustajien arviointia, juonittelua, lobbareiden kuuntelua - jossakin helsinkiläisessä laaturavintolassa eikä kai sylje lasiin, ja vaikka pilaakin tovereilta ilon juomalla kaakaota kun menee näiden kanssa kiihkeiden neuvottelujen lomassa Kappeliin oluelle, niin yhä uudestaan hän moittii muita ihmisiä ilonpidosta. Taitaa tapahtua Dublinissa, missä Tuomioja aamulenkillä kuulee jostakin irkkupubista remakkaa puheensorinaa: tätä ilonpitoa (joka toisaalta houkuttelee luokseen) Tuomioja juoksuvauhtia kiihdyttäessään paheksuu perin juurin.

    Tuomiojan henkilön kummallisin ristiriita onkin yhtä aikaisessa suvaitsevaisuudessa ja holhoushalussa. Hän ei jostakin syystä halua sallia muille sitä mistä itse kaikin siemauksin elämässään nauttii (toki masentuneena ja vittuuntuneena).

    Tulee mieleen, että tämän Tuomiojan pimeiden ajatusten dilemma leimaa nykyään koko demaripuoluetta (ja miksei myös vihreitä, vassareista puhumattakaan). Moraalinen tuohtumus on muuttunut järjestelmäkritiikksi. Jos esimerkiksi presidenttiehdokas Tuula Haatainen saisi päättää diktaattorina, niin yksityiset kauppaliikkeet ja supermarketit kiellettäisiin ensi vuonna ja niiden tilalle perustettaisiin yksi valtion asuste- ja kenkäkauppa ja yksi kunnan ruokakauppa, jotka kilpailisivat asiakkaista kassajonon pituudella. Mitä pitempi jono, sen parempi kauppa.

    Markkinatalous on demareille nykyään ”perkele”, jonka nimeä ei pidä ääneen mainita. Paholainen se taitaa olla myös perustuslakifundamentalisteille. Ilmeseisti julkinen talous ei saa olla tehokasta, koska tehokas talous loukkaa köyhien ja kipeiden ihmisoikeutta. Miten - sitä yliopiston juristit eivät osaa sanoa.
    Yhtä kaikki Tuomiojan poliittiset päiväkirjat valottavat hienosti ja rehellisesti demarien (ja yleensä vasemmiston) dilemmaa: ole liberaali mutta älä päästä kansalaisia sitovaa liekaa kovin löysälle.

Lueskelen Erkki Tuomiojan poliittisia päiväkirjoja rannalla auringon paistaessa ja aaltojen kohistessa rauhoittavasti.

    Poliittinen Suomi on kaukana, poliittinen mielenmaisema lähellä.

    Jos joku (suomalainen) ohikulkija näkee kirjani rantapedillä, hän saattaa huudahtaa hämmästyksestä. Mitä ihmettä! Kuka hemmetti lukee Tuomiojaa Välimerellä!

    Käsittämätöntä!

    Kun Dan Brown julkaisi menestysteoksensa vuonna 2003, niin monta vuotta sen jälkeen näki ihmisten rannoilla, junissa, odotushalleissa ja kaikenlaisessa julkisessa tilassa lukevan Da Vinci -koodia häpeilemättä. Se oli romaani joka ostettiin lukemista varten – ei hyllyn tai yöpöydän koristukseksi.

    Isäni muuten "opetti" minulle Veteranon keväällä 1985 Palmassa. Olin silloin 38 vuotias, joten opetus lienee moraalisesti hyväksyttävää. Nykyään tuota brandya ei saa läheskään kaikista kahviloista. Ajat muuttuvat. Ja maut.

    Jos Erkki Tuomioja nyt näkisi (tai tietäisi), että hänen poliittisia päiväkirjojaan luetaan Torreblancan piitsillä, mitä hän ajattelisi? Miten suhtautuisi tähän asiantilaan?

    Masentuisi? Vittuuntuisi?

    Vai hämmästyisi tajutessaan, että istuva härkä seisoo.

                                                                           Kyösti Salovaara, 2017.

____________________________