Debatti on debatti on debatti

[ja digisaappaat lentohiekassa]

Kyösti Salovaara, 2026.

On vain kolme kunnioitettavaa olentoa:

pappi, soturi, runoilija. Tietää, tappaa ja luoda.

Muut ihmiset ovat verollepantuja ja ikeenalaisia, omiaan

pilttuuseen, se on, harjoittamaan niin sanottuja ammatteja.

- Charles Baudelaire: Alaston sydämeni. Suom. Eila Kostamo. Otava, 1972.

Sunzi totesi: ”Kuningas rakastaa puhumista mutta ei kykene muuttamaan niitä teoiksi.”

- Sunzi: Sodankäynnin taito. Suom. Tero Tähtinen. Basam, 4. painos, 2025.

Hyvin lohkaistu, mösjöö.

    Tuliko mieleesi, että pappi, soturi ja runoilija saavat vapautensa ja leipänsä niiltä, jotka yhteisessä suuressa pilttuussa harjoittavat niin sanottuja ammatteja?

    Tietää, tappaa ja luoda - siinä eivät pelkät sanat riitä. Tarvitaan monenlaisia väkivallan kapistuksia, jotta tietää missä tapettava liikkuu ja miten osua.

    Mutta mihin runoilijaa tarvitaan?

    Istumaan aidalla ja rustailemaan anteeksipyyntöjä ja sepittämään isänmaallisia loruja – niinkö?

    Juhannuksena ruusut kukkivat ruusuina.

Keskustelun keskustelu innostaa keskustelemaan.

    Kuinkas muuten!

    Suomessa ja olettavasti muuallakin vallitsee keskustelun paradoksi: media, some ja poliittiset areenat ovat pullollaan keskustelua, jossa ääniä kuulee loputtomasti mutta yhteisiä ajatuksia ratkaisuista olemattoman vähän.

    Vallitsee vastakkainasettelujen pattitilanne. Asiat eivät etene, koska jokainen, melkein jokainen keskustelija pitää omaa näkökantaansa absoluuttisesti oikeana. Oikeasta ei voi tinkiä kasvojaan menettämättä. Ei tarvitse.

    Tietysti asiallistakin keskustelua käydään. Mutta etualalla pauhaa loputon ”omiin arvoihin” jumittunut 11 boforin huutomyrsky.

    Poliitikkojen keskustelua en jaksa enää seurata. He eivät ”keskustele” vaan haukkuvat toisiaan ja kehuvat itseään. Harmillista on, että ns. asiantuntijatkin vedetään tieten tai tahtomattaan vastakkaisten mielipiteiden ”sotaan”.

    Jos et ole samaa mieltä kuin minä, olet kelvoton – kuuluu taisteluhuuto kaikilta rintamilta.

Viime viikolla käydyt presidentin Kultaranta-keskustelut poikkesivat edukseen vallitsevasta epä-älyllisestä ”keskustelun sotatilasta”.

    Se johtui presidentti Alexander Stubbin avarasta suhtautumisesta erilaisiin mielipiteisiin ja paikalla olleiden keskustelijoiden - niin ulkomaalaisten kuin kotimaisten – kykyyn hahmottaa maailman ja Euroopan kipupisteitä realistisesti, mutta vailla niiden peilaamista hetken puoluepoliittisiin intohimoihin.

    Kiitos hyvästä keskustelusta kuuluu kaikille osallistujille, mutta myös istuntoja vetäneille toimittajille. Ensimmäisenä päivänä englantilaiset huipputoimittajat näyttivät  suorasukaista mallia siitä miten keskustelijat haastetaan väistämään pinnallisia vastauksia. Toisena päivänä, jolloin puhuttiin vain suomea, Ylen entinen Ykkösaamun toimittaja ja nykyinen verkkolehti Uuden jutun päätoimittaja Olli Seuri jatkoi englantilaisten linjalla ja ”pakotti” keskustelijat asioiden ytimeen.

    Kultarannassa kliseitä kartettiin. Yritettiin kielentää optimistisen realismin alustaa.

 

Kyösti Salovaara, 2026.

Kaikissa joukoissa, pienestä suureen, etsitään syntipukkia asioiden tolalle, varsinkin jos ne, asiat, ovat menossa ”väärään” suuntaan. Jotakuta pitää kiusata.

    Kultarantakeskustelujen ”kusitolpaksi” valikoitui (ansaitusti) tietenkin presidentti Donald Trump hallintoineen ja sen myötä Yhdysvallat aseineen ja asenteineen.

    Melkein kaikki paikalla olleet ”todistivat”, etteivät eurooppalaiset voi enää luottaa Yhdysvaltoihin.

    Entä sitten?

    Europarlamentaarikko Merja Kyllönen yllätti älykkäällä vastakysymyksellä: Voiko meihin eurooppalaisiin luottaa, jos me emme luota edes itseemme?

    Kyllösen mukaan luottamus on kaksisuuntainen tie. Mitä Eurooppa on tehnyt, jotta meihin kannattaisi luottaa? Ei riitä että olemme vain perävaunuja vuodesta toiseen, Kyllönen nauratti kuulijakuntaa.

Optimistinen realismi!

    Onko se realismia vai itsepetosta? Kangastus vai kauhukuva?

    Arvokysymyksissään piehtaroiva Eurooppa sai esimakua realismin realismista vaatiessaan Intiaa tilille öljykaupasta Venäjän kanssa. Paikalla ollut, huumoria viljellyt Intian ulkoministeri Subrahmanyam Jaishankar vastasi, että minä, Intia, ostan venäläistä öljyä koska tarvitsen öljyä.

    Päätä ei voi painaa pensaaseen, vaikka Helsingin Eirassa ja Suomen Pihtiputaalla niin tekisi mieli tehdä.

    Euroopan ongelma on edelleen fragmentoituminen kansallisiin ”linnoituksiin”. Sehän kuulostaa nationalismilta ja protektionismilta, mutta eurooppalaiset hokevat, että koska Amerikkaan eikä Kiinaan (eikä Marssiin eikä Venukseen) voi luottaa, meidän pitää suojella omia yrityksiämme ja lopettaa amerikkalaisen teknologian käyttö ja vastustaa kaikenlaista rajojen yli läikkyvää.

    Jne. Jne. Jne.

    Mario Draghi analysoi pari vuotta sitten raportissaan, että Euroopan ongelma on liiallinen sääntely. Kaikkea reguloidaan eikä Euroopalla aidosti ole yhteistä kotimarkkinaa eikä yliopistojen tutkimusta, niin kuin ei ole yhteistä armeijaakaan. 27 valtiota hääräilee kukin kotipesässään ja perustele sitä häpeämättömästi epäluottamuksella laajempiin sfääreihin.

    Tässä suhteessa Kultaranta-keskustelukaan ei ottanut ratkaisevaa askelta eteenpäin. Euroopan digisaappailla juututaan lentohiekkaan. Puhetta piisaa, entä tekoja?

    Viime vuoden kesäkuussa kirjoitin blogissani, samalla kun kehuin Stubbin luomaa keskustelun ilmapiiriä, yhteenvedon silloisista Kultaranta-keskusteluista tähän tapaan: ”Kultarantakeskustelijoiden sanoman voi tiivistää näin: Euroopassa on valtava potentiaali, mutta olematon halu (tai uskallus) tarttua sen antamiin mahdollisuuksiin.”

    Vuonna 2026 Eurooppa kuorsaa Ruususen unessa.

No, kohta vietämme ns. keskikesän juhlaa, vaikka oikea kesä ei ole vielä edes alkanut. Pari lämmintä päivää ei kesää tee. Kotipiirin pihlajassa kirjosiepot ruokkivat poikasiaan.

    Kannattaa kuitenkin hyristä tyytyväisenä. Lunta ei ole satanut vähään aikaan.

    Ja päivän aiheeseen liittyen iloitkaamme, että poliittinen eliitti häipyy kesämökeilleen palatakseen sitten erilaisille festareille vahvistamaan suomalaista selfieparlamentarismia.

    Baudelairea lainaten: ”Kenellä hyvänsä, joka osaa vain huvittaa, on oikeus puhua itsestään.”

Muuten olen sitä mieltä:

    että globalisaatio on hyvä asia ja 

    että EU tulee muuttaa liittovaltioksi.

Kyösti Salovaara, 2026.

Todellisuus on kuin tarua

[ja tarinat ovat kuin todellisuus]

John le Carré: 
Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja.
(Tinker Tailor Soldier Spy, 1974.)
Suom. Eero Mänttäri. Tammi, 1974.

On silkkaa omahyväisyyttä kuvitella että yksi lihava, keski-ikäinen vakoilija on ainoa ihminen, joka pystyy pitämään maailman koossa.

- John le Carré: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja. 

Yllättikö joku uutinen sinut lehteä lukiessa tai telkkarin uutisia katsoessa?

    Jokainen meistä yllättyy joskus, paitsi ne jotka tietävät kaiken, mutta sellaisia ihmisiä ei taida olla läsnä.

    Kun uutisissa kerrotaan paljastuneista mafiamiehistä, vakoilijoista, talousrikollisista jne, jännärien lukija ja rikoselokuvien ja -sarjojen katsoja huokaisee: näistähän minä olen lukenut sen ja sen dekkareista ja nähnyt tuon ja tuon filmeissä. Mitä uutta tässä oikeastaan on?

    Todellisuus on tarua ihmeellisempää, mutta joskus fiktiiviset tarinat kertovat ennen aikojaan sen mikä tulee ”virallisiin” uutisiin viipeellä.

Media on kertonut Suojelupoliisiin kohdistuvista rikostutkimuksista. Niiden ”kummallisena” sivujuonena journalistit pitävät Supon eläkeläisten toimintaa. Jotkut Supon eläkeläisistä ovat yhä osallistuneet ulkovaltojen vakoojien paljastamiseen, ja heille on annettu virastosta tietoja, joita eläkeläisten ei pitäisi saada käsiinsä.

    Suomalainen uutispommi siis!

    Jännäreiden lukija ja trillerien katsoja hymähtää. Eikö jännnärigenressä ole enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että eläkkeelle siirtyneet vakoilijat, poliisit tai salaisen palvelun kovanaamat haetaan eläkkeeltä töihin, koska siellä tarvitaan ihmisiä, joiden ei tarvitse noudattaa ”boxin” sääntöjä, ja koska he osaavat katsoa ”boxiin” ulkopuolelta ilman sitoumuksia ja sovinnaisia lojaliteetteja.

    John le Carrén, Len Deightonin ja Mick Herronin vakoiluromaaneissa eläkeläisillä on keskeinen osa, kun paljastetaan tiedustelupalveluun soluttautuneita vieraan vallan vakoilijoita, pettureita eli myyriä. Suomalaisista kirjailijoista ainakin Taavi Soininvaaran romaaneissa Supon eläkkeelle jääneellä johtajalla on jonkinmoinen rooli nykyhetken vakoilupelissä.

Tietääkö fiktiota kirjoittava kirjailija enemmän kuin faktaan nojaava journalisti?

    Vai uskooko hän huhuihin? Tai kenties vain omaan mielikuvitukseensa, maailmaan jossa kaikki on mahdollista. Tai jospa kirjailijallakin on vakoilijan tai poliisin tausta.

    Saattaa olla että jännärien tekijät (kirjailijat, ohjaajat, käsikirjoittajat) ovat ikuisia romantikkoja. He uskovat, että yhteisön ulkopuolelta saapuva sankari pelastaa yhteisön, koska sankari luottaa omaan itseensä ja moraaliin, jossa ei tarvitse tehdä kompromisseja.

    Mutta silti kirjailijat tietävät, ettei kukaan ole niin hyvä etteikö toiminnasta irtoava lika tarttuisi myös sankareihin, jotka tiedostavat, etteivät ole täydellisiä ihmisiä. 

John le Carré julkaisi "toisen" läpimurtoteoksensa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja vuonna 1974. Le Carrélla (oik. David Cornwell, 1931-2020) oli tiedustelupalvelun taustaa, vaikka onkin vaikea saada selkoa, että millaista ja missä määrin. Hänen ensimmäinen, todellinen läpimurtoromaaninsa Mies kylmästä (The Spy Who Came in from the Cold) ilmestyi 1963.

    Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja on eräänlainen kertomus Cambridgen vakoojaviisikon paljastamisesta. Tuo viisikkohan (heistä kuuluisin lienee Kim Philby) vakoili Neuvostoliiton laskuun ja aiheutti uusien tutkimusten mukaan brittien ja amerikkalaisten tiedusteluorganisaatioille suurempaa vahinkoa kuin aikaisemmin on tiedetty.

    Mutta palataanpa fiktioon.

    Vanhaa saksalaista kirjallisuutta harrastava, brittien tiedustelupalvelusta eläköitynyt George Smiley kutsutaan le Carrén romaanissa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja etsimään englantilaisten tiedustelupalvelussa Neuvostoliiton hyväksi toimivaa myyrää. Smiley selvittelee tiedustelun todellisuutta viraston ulkopuolelta, koska kukaan ei tiedä keneen tiedustelupalvelun sisällä voi luottaa. Smileyn apuna on luotettava, tiedustelupalvelussa työskentelevä Peter Guillam. Smiley ja Guillam ovat vakoilijoiden vakoilijoita.

    Le Carré kirjoittaa mestarin otteella, kieli on elävää ja henkilöhahmot jäävät lukijan mieleen. Tästä kirjasta eteenpäin le Carré pohtii jatkuvasti ja yhä enemmän tiedustelun, vakoilun ja kansainvälisen politiikan moraalia. Mitä keinoja vakoilija saa käyttää moraalisen tavoitteen saavuttamiseksi? Saako hän olla moraaliton hyvä asian puolesta? Tarttuuko vastustajan epäinhimillisyys hyvää tarkoittavaan toimijaan, jos hän itsekin käyttää epäinhimillisiä keinoja?

John le Carré:
Värisuora.
(Smiley's People, 1979.)
Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Tammi, 1980.

Vakoilun maailma sekä romaanien että todellisuuden aiheena on loputtoman kiehtova, sanoo CIA:ssa työskennellyt Frederick P. Hitz teoksessaan The Great Game – The Myths and Reality of Espionage (2004). Vakoilu koskettaa inhimillisen elämän raaimpia ja samalla oleellisimpia käyttäytymispiirteitä. Miksi Juudas petti Jeesuksen? Rahasta? Kateellisuudesta? Saadakseen valtaa? Kostaakseen? Entä mitä petos oikeastaan on? Millaisia inhimillisiä ominaisuuksia petturilta vaaditaan?

    ”Vakoilun maailmassa”, Hitz sanoo, ”yhden maan sankari on toiselle maalle roisto.” Tämä koskee sekä todellisuutta että siitä kehkeytynyttä fiktiota.

    Kun George Smiley lopulta, romaanissa Värisuora (Smiley’s People,1979), voittaa Neuvostoliiton tiedustelupalvelun johtajan Karlan ja saa hänen loikkaamaan länteen, Smiley tiedostaa, Länsi-Berliiniin johtavalla sillalla Karlaa odottaessaan, moraalisen dilemmansa: ”Karlan ylle oli laskeutunut Smileyn säälin kirous, Smileyn ylle Karlan fanaattisuuden kirous. Olen tuhonnut hänet juuri niillä aseilla, joita olen inhonnut. Olemme ylittäneet toistemme rajat ja me olemme ei-keitään ei-kenenkään maalla.”

    Nujertaessaan Karlan ja hyväksikäyttäessään isän rakkautta tytärtä kohtaan, Smiley ymmärtää, että vastustajakin on ihminen: ”Mutta toisaalta vastustajalla oli nyt hämmentävän inhimilliset kasvot. Se jota Smiley niin taitavasti ahdisti ei ollutkaan mikään raakimus, ei mikään epämääräinen fanaatikko, ei automaatti. Kysymyksessä oli ihminen, mies, jonka tuho, mikäli Smiley sen haluaisi aikaansaada, johtuisi pelkästään rakkaudesta, liiallisesta rakkaudesta; heikkoudesta, jonka Smiley omasta sotkuisesta elämästään varsin hyvin tunsi.” 

Tunteet vai tunteettomuus - siinäkö on ei vain tiedustelupalvelujen vaan myös kaiken poliittisen ja yhteiskunnallisen toiminnan kohtalonkysymys?

    ”Tiedustelupalvelun työntekijä on inhimillisille tunteille aivan yhtä altis kuin kuka tahansa”, Smileyn läheisin apulainen Peter Guillam miettii romaanissa Vakoojan perintö (2017). Nyt myös eläkkeellä oleva Guillam muistelee Smileyn tapauksia 1960- ja 1970-luvuilta. ”Olennaista on, kuinka hyvin hän kykenee ne tukahduttamaan joko reaaliajassa tai - kuten minun tapauksessani - viidenkymmenen vuoden päästä”, Guillam ajattelee.

    Lopulta Guillam matkustaa tapaamaan Smileytä, joka nyt, jälleen eläkeläisenä, tutkii 1600-luvun saksalaista kirjallisuutta Freiburgissa.

    Freiburgissa Guillam yllyttää Smileyn pohtimaan, miksi kaikki tuli tehtyä.

    ”Maailmanrauhanko takia, mitä sitten tarkoittaakin? Kyllä, kyllä, ilman muuta”, Smiley vastaa. ”Vai tehtiinkö kaikki kapitalismin nimissä? Herra paratkoon. Kristinuskon? Herra paratkoon jälleen.”

    Tai ehkä kaikki tapahtui Englannin tähden, Smiley arvelee. ”Sellainen aika oli, ilman muuta. Mutta kenen Englannin? Vainko yksin Englannin, muusta erillisen? Peter, minä olen eurooppalainen. Jos minulla oli erityinen tehtävä - jos koskaan tiedostin täyttäväni tehtävää, vihollista vastaan taistelun lisäksi, se koski nimenomaan Eurooppaa. Jos olin sydämetön, olin sydämetön Euroopan tähden. Jos mielessäni oli tavoittamaton ihanne, se koski sitä että Eurooppa tuotaisiin pois pimeästä kohti uutta valistuksen aikakautta. Minulla on se yhä.”

    Sitten hiljaisuus...

John le Carré:
Vakoojan perintö.
(A Legacy of Spies, 2017.)
Suom. Tero Valkonen. Tammi, 2018.

Itsensä määrittelyn vaikeus

[ollako peruna, banaani vai sipuli?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa - jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.

- Paul Auster: Lukittu huone (1987). Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. Tammi, 1989. 

Hei, otetaanpa tänään vakavasti.

    Millä tavalla ihminen, ihmisyksilö, pystyy määrittelemään itsensä, jos se on niin vaikeaa kuin amerikkalainen kirjailija sanoi? Ja jos emme tunne itseämme, miten hemmetissä luulemme tuntevamme naapurimme ja naapurimme naapurin mielenmaiseman?

    Jos Paul Austeria on uskominen, ja miksei olisi, kirjailijat ”valehtelevat” luodessaan erilaisia ihmishahmoja ja uskotellessaan tuntevansa näiden mielen ja kielen. Mutta kaipa niin onkin, että jokainen kirjailija etsii vain oman mielensä eri rooleja kuvaillessaan fiktionsa henkilöhahmoja.

Lehdissä näkee leikkimielisiä haastatteluja, joissa toimittaja pyytää haastateltavaa kertomaan mikä eläin, mikä lintu ja jopa mikä kasvi tämä haluaisi olla; mikä eläin tai kasvi parhaiten kuvaisi haastateltavan luonnetta ja olemusta.

    Tämmöiset leikit ovat vakavaa puuhaa.

    Luonnon inhimillistäminen on yksi puoli ihmisen egon laajentamisesta oman itsen ulkopuolelle.

    Kukapa ei haluaisi olla uljas merikotka, peloton jalopeura, laumaansa johtava ori tai viisautta jakava pöllö.

    No, MeToon jälkeen orit ovat huonossa maineessa. Jos jotakuta sanotaan pöllömäiseksi, se ei tarkoita että kyseistä ihmistä pidetään viisaana. Huuhkajakin on pöllö, mutta huuhkajaksi ilmoittautuvia on niukasti, semminkin kun suomalaiset ovat hurahtaneet jääkiekkoon eivätkä ymmärrä jalkapalloa.

    Sudeksi ei monikaan halua samaistua, vaikka sanotaan että ihminen on susi toiselle ihmiselle. Hyeenat ovat huonossa huudosssa, vaikka niitäkin ihmislaumassa riittää. Orava on sympaattinen, kunhan ei ajattele sen sukulaispoika rottaa.

    Käärmeeksi en ole kuullut kenenkään itseään määrittelevän.

    Karhu kuulostaa jykevältä otukselta. Verokarhun mielenlaadun moni tunnistaakin itsessään, ainakin vasemmistossa. Mutta uskaltaisiko perusdemari kuvata itseään vertaamalla itseään Ferrariin? Vai kuuluuko hänen luonnehtia julkista habitustaan Tipparelluksi?

Kyösti Salovaara, 2026.

Eläimeksi tai kasviksi ilmoittautuminen saattaa osoittautua riskaabeliksi.

    Jos haluat määritellä itsesi tulppaaniksi tai juhannusruusuksi, kaikki on hyvin, mutta jos erehdyt olemaan kurttulehti tai lupiini, niin varo autuas!

    Suomen luonto on täynnä vieraslajeja, joista valtiovalta on ottanut muutamia silmätikukseen. Lupiini olet vankilarangaistuksen uhalla, muista se.

    Ehkä monikaan ei pidä valkoposkihanhista, mutta tähän asti niiden sontiminen kaupungin nurmikoille ja peltojen tuhoaminen Karjalan laulumailla on ollut sallittua ja niiden tepastelua on mielellään seurattu. Kohta on toisin, joten jos itseäsi määrittää parhaiten valkoposkihanhen olemus, muuta määrittelyäsi pikaisesti.

    Vanha viisaus muistutti, ettei elämästä selviä hengissä, mutta melkein yhtä ikävää olisi kokea Gregor Samsan kohtalo.

”Kun Gregor Samsa eräänä aamuna heräsi levottomista unista”, Franz Kafka kertoo novellissaan Muodonmuutos, ”huomasi hän muuttuneensa vuoteessa suunnattomaksi syöpäläiseksi. Hän makasi panssarimaisen kovalla selällään ja näki, jos hieman kohotti päätään, kuperan, ruskean, kaarimaisiin kovettumiin jakaantuneen vatsansa, jolta sängynpeite oli valumaisillaan alas. Hänen lukuisat, muuhun kokoon nähden surkean ohuet jalkansa sätkyttelivät avuttomina silmien edessä.”

Vihreiden päällikköhenkilö Sofia Virta moitti Suomea banaanivaltioksi.

    Banaani taitaa vihreille olla liian rahvas olemukseltaan; kaikki niitä ostavat ja syövät. Poliitikon pitää erottautua, ei olla samanlainen, kunhan häntä äänestävät eivät erottaudu vaan ovat toistensa kaltaisia.

    Niin kuin banaanit ovat, mutta vihreälle poliitikolle sopii paremmin avokadot ja mangot, koska niissä on tropiikin mystistä viehätystä. Ne maistuvat modernin keittiön salaatissa.

    Jos et kuitenkaan halua olla banaani etkä kasteluvettä tuhlailevasti imevä avokado, miten olemustasi kuvastaisi suomalainen peruna? Se on terveellistä, kansanomaista, hyvin sukuaan jatkavaa heimoa. Vai onko peruna liiankin tavallista? Yhtä perunaa ei toisesta erota.

    Sitä paitsi, kun jotakuta kauheasti harmittaa, hän rumempia sanoja välttääkseen sadattelee, kuinka kauheasti hallituksen toimet häntä potuttavat. Mistä perunan negatiivinen puoli kumpuaa? Mullasta ja maasta vai?

    Entäpä keltainen sipuli? Suomessa sipulit ovat aika kitkeriä, mutta espanjalaisessa auringossa kasvaneina jopa makeita.

    Niin että haluaisitko kuvata itseäsi kertomalla, että olet kuin Espanjassa kasvatettu sipuli? Makea, kaunis, syvällinen?

    Jos olemme kuin sipuleita, meistä voi kuoria aina vaan uusia mielen kerroksia. Ja sellaisiahan me todella olemmekin. Emme yksi persoonaa vaan monta päällekkäin, rinnakkain, lomittain.

    Kun sipulia kuorii kerros kerrokselta, mitä lopulta löytyy?

Olkaamme siis sipuleita.

    Banaaneja emme ole, emmekä halua mangoiksi muuttua.

    Kun sipulia ja ihmismielen kerroksia kuorii kerros kerrokselta, pääsee kaiken ytimeen.

    Se on ei-mikään ei-missään!

    Siinä on kaiken tarkoitus eikä minkään. Tyhjä ääretön, ei määriteltävissä.

    Sillä sipuli!

Kyösti Salovaara, 2026.

Vaatimalla minä vaadin

[Seis Maailma!]

Kyösti Salovaara, 2023.

Casares.

Koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia, kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus, 2017.

Kuningas luulee olevansa ihminen.

    Ihminen luulee olevansa poliitikko.

    Poliitikko luulee olevansa kuningas.

    Luulemisen johtopäätös: ihminen on sekä kuningas että poliitikko.

Modernissa, kohtuullisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa preferenssejä piisaa. Sekä yksilöt että ryhmät korostavat omien preferenssiensä erinomaisuutta, jopa sitä että muiden preferensseillä ei ole väliä. Kyllä jokainen ”minä” tietää mikä ”minulle” on parasta ja sopivinta.

    Jostakin syystä kompromissit ovat huonossa huudossa. Moderni ihminen ei halua tinkiä periaatteistaan. Hän vaatimalla vaatii, että vain hänen preferenssinsä otetaan huomioon. Hyvin usein hän huutaa median julkisella torilla: Seis maailma! Nyt riittää! Tulkoon minun jälkeeni vedenpaisumus, jos minun arvojani ei oteta vakavasti huomioon.

    Ja tietysti vedenpaisumus tulee.

Se, että yksilö (tai ryhmä yksilöitä) haluaa kaiken, on luonnollista. Haluaminen ei tee kenestäkään epäihmistä eikä roistoa eikä edes narsistia.

    Kyseenalaista sen sijaan on oman tahdon perusteleminen yleisillä, kaikkia koskevilla perusteluilla.

    Ihminen ei kehtaa tunnustaa, että haluaa jotakin vain itsekkäistä syistä. Itsekkyys piilotetaan kuviteltuun yhteiseen tahtoon, jota ei välttämättä ole olemassakaan. Ei ole, koska kaikkien yksilöiden kaikkien halujen edistäminen on mahdotonta. Niin kuin sekin, että kaikki ihmiset haluaisivat yhtä ja samaa asiaa.

    Friedrich Engels ymmärsi monien tahtojen ristiriidan paljon paremmin kuin nykysuomalainen, joka valittaa pettyneenä kaikesta, mikä muuttaa hänen ympäristöään. ”Historia tapahtuu siten, että lopputulos on aina seuraus monien yksityistahtojen ristiriidasta, tahtojen, joista joukko erikoisia elinehtoja tekee taas jokaisen siksi, mikä se on... Sillä mitä joku yksityinen tahtoo, sen joku toinen estää, ja se mitä syntyy, on jotakin, mitä kukaan ei tahtonut”, Engels kirjoitti Lontoossa syyskuussa 1890.

Luonnontilan ennallistaminen saattaa olla haave, joka perustuu väärään ymmärrykseen luonnon muuttumattomuudesta aikojen yli.

    Mutta entä kaupunki?

    Voiko sen ennallistaa? Mihin pisteeseen se pitää tehdä, jos ennallistaminen on mahdollista? Tai hyödyllistä ellei sitten ihan turmiollista?

    ”Arabianrannan rauhaa ei pidä uhrata”, kirjoitti Pirjo Hagelin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 20.5.2026. ”Arabianrannan suunnittelussa pitäisi puolustaa rauhaa eikä rikkoa sitä uudella pyöräreitillä.”

    Arabianrannassa on nykyään kerrostalojen ja meren välissä kolme hiekkapintaista ”raittia”, kaksi kävelijöille ja yksi pyöräilijöille. Nyt tarkoituksena on muuttaa lähinnä taloja kulkeva raitti asfalttipintaiseksi pyöräilybaanaksi.

    Hagel vastustaa baanaa vetoamalla siihen, että hänen yksityinen rauhansa meren rannalla katoaa: ”Täällä tuntuu toiselta maailmalta, paratiisilta. Usein saan kävellä rantapuistossa lähes yksin. Vastaan tulee ehkä yksi ihminen – kevyt katse, pieni nyökkäys, joskus jopa hymy… Eniten rakastan hiljaisuutta. Arabianrannan puisto hengittää omaa rauhallista rytmiään. Vain pilvet liikkuvat hitaasti veden yllä. Illalla istun pitkään katselemassa tätä, aamulla taas kahvia maistellen. Silti mielenrauhaan on hiipinyt suuri varjo.”

    Pirjo Hagelinin pettymyksessä ei sinänsä ole mitään väärää. Hän kokee julkisen tilan, sen rauhan ja erämaan tunnelman ikiomakseen. Mutta Hagelin on vain yksi ihminen Helsingin noin 690 000 asukkaasta ja vain yksi pääkaupunkialueen noin 1 600 000 asukkaasta.

    Siitä huolimatta kirjoittaja vetoaa yleisiin preferensseihin, kaikkia koskeviin arvoihin, joita oikeasti ei ole olemassa: ”Eikö mikään enää ole pyhää? Luonto. Historia. Maiseman henki. Liian usein heräämme vasta silloin, kun on myöhäistä. Sama on tapahtunut monille Helsingin vanhoille koristeellisille rakennuksille. Sitten matkustamme ulkomaille ihailemaan juuri sitä kauneutta, jonka olemme itse antaneet kadota.”

Kyösti Salovaara, 2025.

Grazalema.

Kukaan ei yksinään omista julkista tilaa, vaikka rakastaisi sitä sydämensä pohjasta.

    Mitä ihanaa me matkustamme katsomaan ulkomaille?

    Oletan Hagelin tarkoittavan, että turisti etsii mennyttä maailmaa eurooppalaisten kaupunkien historiallisista keskustoista ja vuorien rinteille rakennetuista, aikanaan tiheästi asutuista kaupungeista, jotka etäältä näyttävät kauniilta koruilta.

    Aloituskuvani on andalusialaisesta, Málagan provinssin länsilaidalla sijaitsevasta Casaresin kaupungista, joka todella näyttää ihanalta, viehättävältä, kauniilta ja luokseen kutsuvalta. Kaupunki sai nimensä roomalaiselta Julius Caesarilta, joka vuonna 61 (ekr) vieraili seudulla parantelemassa maksavaivojaan seudun kylpylöiden rikkipitoisissa vesissä.

    Mutta samalla kun ihailemme espanjalaisen (tai italialaisen tai ranskalaisen) vanhan kaupungin ulkomuotoa, me suomalaiset vaadimme, että ikkunastamme näkyvä lähin naapurin ikkuna sijaitsee jalkapallokentän kokoisen pihan toisella laidalla. Mielipidepalstoilla kauhistellaan, kun naapuri saattaa olla kaupungissa niin lähellä, että tämä näkee suoraan kotiini, siis ”minut” joka haluan asua erämaassa enkä tiheästi rakennetussa kaupungissa.

    Pakinani kuvat – eivätkä ne ole poikkeuksia vaan sääntö vanhoissa kaupungeissa – osoittavat, että oikein vanhassa kaupungissa talojen välisen kujan ylitse voi kätellä naapuria, antaa hänelle pusun tai sylkäistä hänen parvekkeelleen, jos naapuri ottaa päähän.

    Ei Helsinki minustakaan ole ”kaunis paikka” eikä se ole edes vilkas suurkaupunki. Mutta minkäs teet? Suomalaiset rakentavat tällaisia kaupunkeja eivätkä juuri kuljeskele niiden kaduilla ja toreilla, eivät istu perhekunnittain sunnuntailounaalla ravintolassa niin kuin esimerkiksi espanjalaiset istuvat mummosta ja vaarista lapsenlapsiin.

    Välillä tuntuu, että ”oikea” kaupunki on suomalaisille perimmäinen paha ja kauhistus, urbaani helvetti.

Kyösti Salovaara, 2019.

Córdoba.

Ilmentääkö suomalaisen kaupungin ankeus meidän pohjoiseen kulttuuriimme kuuluvaa protestanttista vaatimattomuutta? Sellaista vaatimattomuutta Pirjo Hagelin näyttää mielipidekirjoituksessaan kaipaavan Arabianrantaan.

    Englantilainen Len Deighton kuvasi romaanissaan Lontoon ottelu (1985) Berliiniä tavalla, joka tuo aina mieleeni, että kuvaus sopii hyvin myös Helsingin katuihin ja toreihin.

    Näin Deighton maalasi Berliinin maiseman:

    Berliini on ankea harmaakivinen kaupunki. Se on karu protestanttinen kaupunki; etelä-Saksan barokin prameilevat liiallisuudet eivät milloinkaan levinneet Preussin pääkaupunkiin asti. Kadut ovat yhtä leveitä kuin rakennukset korkeita, ja kaupunkimaisema pienentää tuulenpyyhkimillä kaduilla kiiruhtavat ihmiset kääpiöiksi niin etteivät Manhattanin pilvenpiirtäjätkään nujerra ihmishahmoa varjoonsa samalla tavalla. Berliinin modernitkin rakennukset näyttävät kivestä veistetyiltä ja niiden lasiset julkisivut heijastelevat harmaata taivasta tylyinä saumattomina kivipaaseina.

Kyösti Salovaara, 2022.

Ronda.

Tietenkin minä olen oikeassa

[mutta niin sinäkin olet]

Päällys: Urpo Huhtanen.
Roth: Zuckerman Unbound, 1981.
Suom. Pentti Saarikoski.
WSOY, 1982.

I have argued that there are no absolute values in the arts. We cannot call other people’s aesthetic choices ’mistaken’ or ’incorrect’, however much we happen not to like them. Or, rather, we cannot do so rationally.

- John Carey: What Good Are the Arts?

Kyllä kansa tietää, on tapana sanoa, kun tarkoitetaan, että kansalaiset eivät ole koskaan väärässä käyttäessään äänioikeuttaan vaaleissa, vaikka monen mielestä kansa äänestäisikin ”väärin”. Demokratian ajatukseen sisältyy väärässä olemisen oikeutus.

    On asioita ja asioita. Joistakin voi vain sanoa mielipiteensä. Toisiin tarvitaan paikalle ”asiantuntija” kertomaan asioiden tola. Luonnontieteissä asioiden ”oikea” laita löydetään ajan mittaan. Tällöin asiantuntija on yksiselitteisesti oikeassa. Humanistisissa tieteissä asioista voi yleensä olla montaa mieltä. Tällöin asiantuntijakin on vain yksi monista ”tuntijoista”.

    Jostakin syystä ihmisellä on taipumus etsiä objektiivista totuutta sellaisestakin, mistä sitä ei voi löytää. Taideteoksen arviointi on aina mielipide, sanoivatpa kirjanoppineet ja viisaustieteilijät mitä tahansa. Siitäkin kiistellään mikä lopulta on taidetta ja mikä ei.

Edellä sanotusta huolimatta mediassa meillä ja muualla laaditaan jatkuvasti listoja ”parhaista” tai ”tärkeimmistä” tai "edistyksellisimmistä" romaaneista, elokuvista, rock-lyriikoista tai jopa siitä, missä abstraktissa maalauksessa todellisuus esitetään realistisimmin.

    Subjektiivinen ihminen rakastaa objektiivista. Eikä ihmiselle minkään subjektiivisen pukeminen objektiiviseksi ole mahdotonta. Jos eteesi isketään ”sadan parhaan suomalaisen romaanin” lista, älä nikottele vaan ryhdy lukemaan, ja jos olet eri mieltä, iske esille oma listasi, koska sinähän parhaiten tiedät, miltä sinusta tuntuu.

    No, en temppuile enempää vaan otan esille pari listaa, joita voi vertailla missä mielessä tahansa, hyvässä tai pahassa tai ihan siinä parhaimmassa, mikä ei liene kummallista.

Kuluvan kuukauden 16. päivänä englantilainen The Guardian julkaisi listan sadasta parhaimmasta koskaan englanniksi julkaistusta romaanista, otsikkona oli 100 best novels of all time. Kirjojen alkuperäisellä kielellä ei ollut väliä.

    Lista perustui yli 170 kirjailijan, kirjallisuustoimittajan ja ”alan asiantuntijan” äänestykseen. Jokainen äänestäjä sai valita 10 parhaimmaksi katsomaansa romaania.

    Niin kuin arvata saattaa, lista näyttää korkealentoiselta; suomeksi sanottuna jopa ikävystyttävän totiselta, raskaalta ja sovinnaiselta. Kymmenen parhaan romaanin kirjoittajia olivat: Gustave Flaubert, Jane Austen, Charlotte Brontë, Leo Tolstoi (2 teosta), Marcel Proust, Virginia Woolf, James Joyce, Toni Morrison ja George Eliot.

    Ei siis yllätyksiä?

    Se toki yllättää, että sadan parhaan romaanin listalle pääsi vain yksi dekkari, Patricia Highsmithin Ripley-juttu, aivan kuin se olisi maailman paras englanniksi julkaistu jännitysromaani!

Yksi listan toimittajista, Lisa Allardice kirjoitti samassa lehdessä huomioita listasta ja sen äänestäjistä jutussaan Who’s in, who’s out, and how many have you read? The story behind our 100 best novels list.

    Allardice lainasi listan äänestäjistä Stephen Kingiä (jonka omista teoksista yksikään ei listalle päässyt), jonka mukaan tehtävä oli mahdoton, koska vain kymmentä parasta romaania sai äänestää. Hän ei näin ollen saanut mahtumaan listalle esimerkiksi yhtään rakastamaansa Dickensin teosta.

    Allardice totesi ettei lista todellakaan kohdistu kirjallisuuden hemmoille. Vain F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu toi kaanonin raskauttamaan kirjavalikoimaan raikkaampaa ilmaa. Mutta "parhaiden" listaa saakin rakastaa tai vihata, Allardice heitti. Sen vakavamielisyys ei ole Guardianin ”vika” vaan äänestäjien.

    Mielenkiintoista ja hauskaa tällaisista listoista on miettiä, kuka tai ketkä puuttuvat.

    Niin kuin sanoin, sieltä puuttuvat jännitysromaanien ja kaikenlaisen viihderomaanin edustajat. Allardice kertoo jutussaan, että huvikseen lukeminen on Englannissa kuoleva harrastus: puolet aikuisista englantilaisista ei lue koskaan romaaneja.

    Yllättävää ja huomionarvoista Allardicen mielestä on, että listalta puuttuvat kokonaan amerikkalaisen kirjallisuuden ”suurpedot” Philip Roth, John Updike ja Norman Mailer, jotka vartioivat amerikkalaisen kirjallisuuden maisemaa 1900-luvun loppupuolella, samoin kuin heidän brittijälkeläisensä. Allardice arveli tämän johtuvan MeToo-liikkeen jälkivaikutuksesta; nykyhetki vierastaa noita kirjailijoita siitä riippumatta kuinka häikäisevää proosaa em. miespedot saivat aikaiseksi.

Englantilainen kirjailija, toimittaja ja kustantaja Robert McCrum julkaisi toisenhenkisen kirjalistan The Guardianissa elokuussa 2015. McCrumin listan nimenä oli The 100 best novels written in English: the full list.

    McCrumin lista hengitti kaunokirjallisuutta laveasti reunasta reunaan. Se johtuu tietenkin siitä, että kyseessä on yhden ihmisen persoonallinen luetteloa kirjoista, joista hän pitää ja joita hän pitää parhaina lukemistaan kirjoista.

    McCrum on kirjoittanut itsekin jännäreitä (joista ainakin yksi vakoiluromaani on suomennettu), joten ei ole ihme, että kaanonin perusromaanien (samojen joita edellä käsitelty lista sisältää) lisäksi McCrum ottaa parhaiden listalle mm. Edgar Allan Poen, Wilkie Collinsin, Arthur Conan Doylen, John Buchanin, Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin jännäreitä. Myös Roth ja Updike ja Martin Amis kelpaavat McCrumille.

    Tämän listan avaramielisyydestä - ja sanon että myös esteettisestä rohkeudesta – kertoo McCrumin valitsema Jack Londonin pakahduttavan liikuttavan romaanin Erämaan kutsun valinta 100 parhaan koskaan englanniksi kirjoitetun romaanin joukkoon.

Peruutuspeiliin katsoessa maantie pakenee menneisyyteen, maisema litistyy, suuret mäet hiipuvat horisontin utuun.

    Se mikä eilen oli kookasta, näyttää juuri nyt eteenpäin kiitävän auton taustapeilistä mitättömältä nyppylältä.

    Onneksi kirjat fyysisinä kappaleina ovat omassa tai vieraassa, yksityisessä tai julkisessa kirjahyllyssä yhä saman kokoisia, olivatpa ne kirjoitettu 1920-, 1960- tai 2000-luvulla. Vasta kirjan lukija osaa sanoa, kuinka suurelta tai pieneltä romaanin tarina ja atmosfääri tuntuu.

    Vain lukija pystyy olemaan lukemansa romaanin suhteen objektiivisesti subjektiivinen.

    Jos uskaltaa olla ja sanoa sen ääneen.

    Jos ei muille, niin itselle ainakin.

Päällys: Pekka Loiri.
Updike: Rabbit is Rich, 1981.
Suom. Jukka Kemppinen.
WSOY, 1983.

Pintaa raapaisemalla

[pintaan tulee naarmuja: entä todellisuus?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Eikö laiva, joka on kerran lähtenyt matkaan,

                       kerran myös palaa?

- Po Chü-i

Sanoja kirjoittaessa ja niitä lukiessa kohtaa todellisuuden, mutta vain pintaa raapaisten.

    Sanat ovat todellisuuden jälkiä. Niitä seuratessa päätyy jonnekin - joko uuteen ”paikkaan” tai kotoisille seuduille missä kaikki on tuttua ja turvallista.

    Kun maamies kyntää pellon, metsuri kaataa männyn ja panostaja ampuu kallion hajalle, jokainen meistä voi omin silmin kokea muutoksen. Sanoja seuraamalla muutoksen huomaaminen on vaikeampaa, yleensä mahdotonta.

    Purjelaiva suuntaa avoimelle merelle. Se jättää jälkeensä vanan, joka kohta katoaa auringon kimalteeseen.

    Onko todellisuus minkään asian pysyvä olotila?

Todellisuuden hahmottaminen kiehtoo jatkuvasti uteliaita ihmisiä.

    Voiko todellisuuden kokea syvällisesti omin aistein? Vai pääseekö siitä perille lukemalla päättäjien, poliitikkojen, liikemiesten, tutkijoiden tai kirjailijoiden tekstejä?

    Haminalainen kirjailija, toimittaja ja metsäammattilainen Martti Linna pohti kokemusperäisen, omakohtaisesti hankitun tiedon haastetta blogissaan. ”Havahduin hiljattain siihen, kuinka pienen osan kovin vajavaisista tiedoistani olen hankkinut itse, oman kokemusperäisen elämisen kautta”, Linna kirjoitti (Martti linnan kotisivut, 6.5.2026). ”Olen lukenut moninaisia kirjoja, kuunnellut erinäisen määrän luentoja, nähnyt paljon fiktiivisiä ja dokumentaarisia televisio-ohjelmia. Olen käyttänyt muitakin lähteitä imeäkseni itselleni oppeja, joiden avulla selviän vajaan sadan vuoden taipaleestani täällä maan päällä.”

    Linna totesi, että loppujen lopuksi suurin osa ihmisen hankkimista tiedoista on toisen käden tietoa, ei omakohtaista, empiiristä. ”Sama tosiasia koskee myös bunkkerissaan tai valkoisessa talossaan istuvaa suurvallan johtajaa. Se, kuinka hän tuota ympärilleen valitsemiensa neuvonantajien ja muiden kanavien tuottamaa tietoa seuloo, riippuu hänen elämänkokemuksestaan, aistiensa kunnosta, epäluuloista ja mieltymyksistä. Niistä, ja lukemattomista välikäsistä. Se ajatus kieltämättä hirvittää.”

Kukanpäivän tietämissä kävelen Välimeren rannalla. Otan muutaman valokuvan. Tästä olen ennenkin ottanut. Katselen merta, ohi kulkevia ihmisiä, pilviä vuorten päällä.

    Valokuvat ovat arkipäivän empiiristä tiedonhankintaa, tiedon eteenpäin tuuppaamista, mutta kuten tiedämme, valokuva on vain raapaisu todellisuuden pinnasta.

    Akatemiatutkija Timo Miettinen pohti esseessään Jo Shakespeare tunsi kuninkaat, joille omatunto on pelkuruutta ja voima oikeutta (Helsingin Sanomat, 10.5.2026) vallankäytön olemusta ja sitä kuinka se näyttäytyy meille muille; meille joihin valta kohdistetaan.

    Miettisen mukaan aikaisemmin oli kohtuullisen fiksua ajatella – jopa Shakepearen kuningasnäytelmien opettamana – että ”valta ei ole vain käskyjä, päätöksiä tai väkivaltaa. Se on esitys, jonka uskottavuus syntyy rituaaleista ja tunnustuksesta. Hallitseminen tarkoittaa näihin liittyvän roolin kantamista. Politiikan ydin ei ole vain siinä mitä tehdään vaan siinä, miten valta saadaan näyttämään luonnolliselta.”

    Niinpä tähän asti on opittu ajattelemaan, että politiikka on esitys, jolla on pinta ja jonka takana on jotakin syvempää, tarkoitus johonkin jollakin tavalla. Poliitikkojen puhetta ei koskaan kannata lukea koko totuutena, koska se mihin pyritään jää usein sanomatta, arvattavaksi.

    Miettisen mukaan nyt tämä on muuttunut. Esityksen takana ei olekaan enää mitään enempää, kaikki sanottu on se mitä on, ja kaikki mitä sanotaan, tehdään vallankäyttönä. Puhe on valtaa sinänsä ja se ilmaistaan kiertelemättä. Meistä tuntuu että Donald Trump jättää tarkoituksensa sanomatta, tai että tarkoitus muuttuu hetkittäin ja päivittäin, mutta kaikki mitä Trump (ja muut nykyajan valtaherrat) sanoo, on joka hetki ”totta” sellaisenaan, niin röyhkeältä kuin se kuulostaakin.

    Miettinen vertaa Trumpin kaltaisten poliitikkojen esiintymistä tosi-tv:hen: ”Itse muotoilisin kuitenkin ajatuksen näin: politiikka on tosi-tv:tä juuri siksi, että se ei ole teatteria. Teatteri säilyttää etäisyyden pinnan ja syvyyden välillä: se antaa ymmärtää, että ilmiasujen takana on jokin jännite, jota voidaan tulkita tai joka voidaan paljastaa. Tosi-tv toimii toisin. Se ei kysy, mikä oikeuttaa vallan tai miten tuo valta on syntynyt.”

Kyösti Salovaara, 2024.

Embalse de Conde de Guadalhorce 
huhtikuussa 2024.

Kyösti Salovaara, 2026.

Embalse de Conde de Guadalhorce
toukokuussa 2026.

Niinpä näppäilen valokuvia enkä yritä ymmärtää mitä pinnan takana on. Pinta on kaikki mitä on. Näen naarmuja todellisuudessa. Olkoon niin.

    Olen ottanut vuosien mittaan kuvia Málagan provinssin tekoaltailta. Välillä ne ovat täynnä vettä, toisinaan järven pohja melkein näkyy. Kuivuuden ja rankkojen sateiden kaudet vaihtelevat. Espanjalainen yhteisö ei oikein tiedä mihin pitäisi varautua: loputtomaan kuivuuteen vai kaiken tuhoaviin sateisiin.

    Dilemma on ikiaikainen: vuotavaa kattoa ei huvita sateella korjata, mutta auringon paistaessa sillä pärjää korjaamattakin.

    Silloin kun tekojärvet ovat täynnä kimaltavaa turkoosia vettä, pinnan alle ei tarvitse tunkeutua miettimään asioiden todellista olemusta.

Otan Rondassa pari valokuvaa Ernest Hemingwayn ja Orson Wellesin muistomerkeistä. Sekä Welles että Hemingway rakastivat Espanjaa, viettivät täällä paljon ajastaan. Molemmilla oli ystävinä härkätaistelijoita, joten on luonnollista että amerikkalaistaiteilijoiden muistomerkit sijaitsevat Rondan härkätaisteluareenan vieressä.

    Koska Welles vietti paljon ajastaan Espanjassa, häneltä kysyttiin, miksi hän viihtyy niin hyvin Francon diktatuurissa. Welles vastasi, että hän ei ole Francon kaveri vaan tavallisen espanjalaisten.

    Kun monet - minäkin - ajattelen ettei Trumpin Yhdysvaltoihin pidä eikä kannata matkustaa, tuota Wellesin perustelua voisi hyvinkin käyttää ja ajatella: enhän minä kaveeraa Trumpin kanssa vaan tavallisten amerikkalaisten.

Kyösti Salovaara, 2026.

Kävelen Paseo Maritimolla Fuengirolassa. Otan valokuvia vuosittaisen musiikkitapahtuman Marenostrum Fuengirolan mainosplakaateista. Kesän mittaan Sohail-linnan puistossa esiintyvät mm. Sting ja Apulanta.

    Näin suomalaisetkin taiteilijat raaputtavat todellisuuden pintaa, melkein kuin tosi-tv:ssä.

    Sohailin linnan kukkulalta on löydetty foinikialaisten ja roomalaisten asutusten jälkiä.

    On mielenkiintoista, että kun foinikialaiset, ennen roomalaisia, ”löysivät” Málagan seudun ja asettautuivat Guadalhorce-joen suistoon asumaan, kantaväestö asui sisämaassa eikä rannikolla. Vähitellen paikallinen väestö muutti foinikialaisten ”opettamana” Guadalhorcen suistomaalle meren rantaan.

    Foinikialaiset, roomalaiset, visigootit, maurit ja ties ketkä ovat naarmuttaneet Andalusian todellisuutta joksikin mitä se nyt on. Jälkiä siis on, vaikka niitä ei tämmöinen tavallinen tallaaja huomaisikaan.

Kyösti Salovaara, 2026.

Kaiken voi ajatella teatterina, kaiken voi kokea tosi-tv:nä.

    "Eikö laiva, joka on kerran lähtenyt matkaan, / kerran myös palaa?" kysyi kiinalainen runoilija Po Chü-i. (Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.)  

    Joskus unessa niin tapahtuu.

    Tasan vuosi sitten Kukanpäivänä ystäväni Sirpa menehtyi yksityissairaalassa Benalmadenassa Málagan kaupungin lähellä. Vuosi on lyhyt aika, mittaamattoman pitkä, kuin naarmuja sydämessä.

    Alakulon hetkellä, ystävääni muistaessa, kiinalaisen runoilijan sanat lohduttavat mutta paljastavat, kuinka kauas pilvet karkaavat:

Miten ystävyyttä voisi mitata?

Voi vain kysyä: onko meillä yhteinen sydän?

Minun sydämeni lähti sinun rinnassasi;

istun täällä, ja koko pääkaupunki on tyhjän tyhjä."

---

Miten jaksaisi kestää kaikki nuo huolet?

Kun suru tulee, vaeltaja nousee ja katsoo kauas, kauas -

mutta näkee vain virtaavan veden,

pilviä hipovat puut, vehmaat, vehreät,

sumun ja aallot

            jotka mistään välittämättä vyöryvät etäisyyksiin.

 

 

Kyösti Salovaara, 2023.

Sirpa Gibraltarin salmen rannalla
huhtikuussa 2023.
Salmen takana häämöttää Afrikka.