Dystopian aaveet

[Kuka pelkää datakeskuksia?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Timo Penttilän piirtämä Hanasaaren voimalaitos
otettiin käyttöön 1970-luvun alkuvuosina.

”Ja tässä taas olen. Kaikki on yhtenä sekamelskana.”

”Ei ’sekamelskaa’ ole olemassakaan. Hämärää kyllä – mutta sekamelskaa on vain sekaisessa päässä.”

- Agatha Christie: Lentävä kuolema, 1935.

"Mutta isompi tarina on se, että jos Suomi haluaa talouskasvua, niin bkt:n kasvu kulkee käsi kädessä sähkönkulutuksen kanssa. Jos sähkönkulutus ei kasva, ei myöskään bkt.”

- Datakeskuksia rakentavan infrastruktuuriyhtiö Verdan toimitusjohtaja Ruben Bryon Helsingin Sanomissa 23.9.2026

Sanotaan, että elämme vastakkainasettelujen aikaa. Sopimukset murtuvat. Luottamus katoaa. Poliitikot huutavat toisilleen naama punaisena eikä kukaan kuuntele mitä sanotaan.

    Mutta elämmekö myös paradoksien aikaa?

    Maailmassa ei ole koskaan ollut informaatiota, tietoa niin paljon kuin nykyään, ja silti nyt uskotaan enemmän kuin koskaan dystooppisiin salaliittoihin, jotka tuhoavat enemmin tai myöhemmin mukavan elämänmuotomme.

    Minullakin on tietoa aaveesta joka kohta hätkähdyttää Suomea tai ainakin Helsinkiä. Mutta en ole ainoa joka tietää.

Eräs nettisivustoja tutkiva journalistiryhmä pääsi elokuun lopulla perille hankkeesta, jolla arkkitehti Timo Penttilän piirtämä Hanasaaren voimalaitos muutetaan jättiläismäiseksi datakeskukseksi. Tähän asti kulttuuriväki on himoinnut toimintansa lopettanutta voimalaitosrakennusta bilepaikakseen.

    Hankkeesta on tihkunut epämääräistä tietoa sieltä ja täältä. Päättäviin elimiin sitä ei ole vielä uskallettu tuoda, koska datakeskusten ja AI-sovellusten pelko on saanut dystopiaa ennustavat kauhistelijat liikkeelle myös valtamediassa.

    Ihmeellistä kyllä Hanasaaren datakeskuksen vastustajatkin ovat jo aktiivisesti liikkeellä. He ovat perustaneet useita protestialustoja nettiin. Poimin niistä muutamia esimerkkejä kuvastaakseni suomalaisen ihmisen mielenmaisemaa.

”Lopettakaa tämä hölmöily hyvän sään aikana”, vaatii Alatölviön maamiesseuran lukupiiri kommentissaan. ”Ei me sähköä tarvita, vaan puhdasta ruokaa. Ei tekoäly osaa kyntää eikä niittää.”

Sipoolainen omakotitalon omistaja on kiukkuinen: ”Minulla on 300 neliön talo ja käytän pörssisähköä. Kesällä se ei maksa juuri mitään. Mitä hemmettiä me annetaan joidenkin datakeskuspaskiaisten nostaa taloni lämmityskustannuksia? Minä tarvitse asunnon, en datakeskuksia. Netflixistä en kyllä luovu.”

Rovaniemeltä kuuluu joulupukin pajasta hätähuuto: ”Miksi te etelän äijät vohkitte meijän sähköt? Lopettakaa tai ette saa ensi jouluna yhtään lahjaa.”

Pirkkalan edistyksellisten nuohoojien paikallispiiri lähettää terveiset Helsinkiin: ”Miksi te pölvästit annatte ulkomaalaisten viedä tuhkatkin pesästä? Ulkomaalainen pettää aina,  Härmässä se tiedetään.”

”Me halutaan demokratiaa eikä tekoälyä”, kirjoittaa Tampereen yliopiston humanististen tutkijoiden lauantaiseura. ”Ei tieto meitä lohduta vaan demokratia. Mitä enemmän tietoa sen pahempi olo. Tunteet, tunteet, mihin Suomi ne hukkasi?”

Helsinkiläisten artistien kannatusseura Päreiden valossa edellyttää, että Hanasaaren voimalaitos muutetaan bilesaliksi, jossa saa soittaa sähkökitaraa niin kovaa kuin haluaa. ”TikTokissa on elokuvataiteen tulevaisuus, ei missään datakeskuksessa”, Päreiden valossa huomauttaa kotisivullaan.

Kyösti Salovaara, 2026.

No, aika näyttää miten Hanasaaren voimalaitokselle käy. Datakeskuksen mahdollisuus on olematon nykyisen keskustelun ilmapiirissä. Eikä sellaista kai kukaan ole ehdottanutkaan.

    Ihmisellä on huono muisti. Se auttaa sopeutumaan nykyhetkeen. Yhtä huonosti me ymmärrämme kokonaisuuden suhdetta yksityiskohtiin. Me näemme vain lähelle. Naaman edessä sijaitsevat yksityiskohdat peittävät laajemman maiseman.

    Unohdamme, että Suomi on aina vaurastunut ulkomailta tulevan rahan ja älyn kiihdyttämänä. Ulkomainen raha ja äly on suomalaisia paremmin havainnut mitä Suomesta kannattaa myydä ulkomaille. Niin kuin norjalainen Hans Gutzeit havaitsi perustaessaan Kotkan saarelle Norjan sahan vuonna 1872.

Ruben Bryon sanoo, että talouskasvu kulkee käsi kädessä sähkönkulutuksen kasvun kanssa. Hieman samalla tavalla kuvattiin aikaisemmin öljynkulutuksen suhdetta informaation lisääntymiseen: öljynkulukulutuksen nouseva käyrä kulki käsi kädessä informaation kasvua kuvaavan käyrän kanssa.

    Samaan kuvaan voisi tietenkin piirtää teknologian kehittymisen käyrän. Ja vähän humanistien kiusaksi edellisten käyrien rinnalle voisi piirtää myös kansalaisten hyvinvoinnin kasvun käyrän. Mutta ollakseni varovainen, puhun kansalaisten aineellisesta hyvinvoinnista ja vapaa-ajan kasvusta. Mitä henkisesti tapahtuu, sitä on vaikeampi hahmottaa.

    Miksi hyvinvointivaltion hyvin koulutettu väki pelkää teknologisen kehityksen aaveita? Vaikka se hyvin tietää - tai sen pitäisi tietää – miten teknologia on vapauttanut ihmistä.

    Kysymys on tuottavuuden noususta.

    Risto Murto kuvasi tuottavuuden kasvua hienosti teoksessaan Miksi Suomi pysähtyi? (Otava, 2024.) Murto lainasi amerikkalaista taloustieteilijää Robert J. Gordonia, jonka laskelmien mukaan pohjoiscarolinalainen kotiäiti joutui vuonna 1885 kantamaan vuodessa 35 000 litraa vettä sisälle kotiin. Jätevesiä piti kantaa ulos. Ja polttopuita sisään.

    Tänään vesi tulee kotiin ja menee pois kenenkään sitä fyysisesti kantamatta, samoin kuin lämpö. Teknologian kehitys vapautti pohjoiscarolinalaisen naisen muihin hommiin.

Ihmiskunnan aineellinen ja henkinen historia on kiehtovasti muutoksen historiaa, ja kuitenkin me jotenkin kavahdamme sen tajuamista.

    Aikoinaan ihminen etsi meriväyliä sekä uteliaisuuttaan että ahneuttaan. Roomalaiset rakensivat hienosti toimivia maanteitä pitkin Eurooppaa - eivätkä kaikki tiet todellakaan johtaneet Roomaan. Joidenkin tutkijoiden mielestä oliivipuiden historia Välimeren piirissä on melkein tärkeintä Euroopan kehitykselle. Ja foinikialaiset levittivät niitäkin kauppaa käydessään. Jossain vaiheessa roomalaisten tiet päällystettiin asfaltilla, ja ennen pitkää informaatio kaikessa runsaudessaan tyrkättiin internetin valtaväylille, jotka yhdistävät eri puolilla sijaitsevat datakeskukset uuden ”Rooman” keskuksiksi.

    Mutta jos haluat valita toisen tien, jos haluat vastustaa datakeskuksia, kuoleta heti kaikki luottokorttisi, sillä jokainen maksu edellyttää tiedon siirtymistä datakeskuksesta toiseen; niin ikään lopeta läppärin ja älypuhelimen käyttö, älä missään nimessä hae netistä mitään; älä varsinkaan striimaa sarjafilmejä tai realitysarjoja netistä, koska niiden kotipaikka sijaitsee mahtavissa datakeskuksissa. Jos tapaat katsoa Tik-Tokia, lopeta se nyt, ellet halua lisää datakeskuksia kotiseudullesi.

    Ihminen voi tehdä valintoja, mutta historiaa ei pääse pakoon vaikka mieli tekisi.

Kyösti Salovaara, 2025.

Japanilaiset arkkitehdit Kazuyo Sejima ja Ryue Nishizawa
suunnittelivat Louvre-Lens museon.
Sekin on eräänlainen "datakeskus", jonka
”ajan galleriassa” esitellään taiteen elämänlangat
 menneisyydestä lähelle nykyaikaa, lähtien
 5000 vuotta vanhoista arkeologista löydöistä melkein
 moderniin maalaustaiteeseen.

Impressioita kulttuurista

[onko se kaikki vai ei mitään?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Unelmilla on siivet -
onko se kulttuurin ydinlause?

”Vaikutatte järkevältä nuorelta naiselta. En usko teidän ajatelleen maailmanpolitiikkaa kovinkaan paljon, eikä ole väliäkään, sillä asia on niin kuin Hamlet viisaasti sanoi, että mikään ei ole hyvää eikä pahaa, vaan hyvä ja paha syntyvät ihmisen ajatuksissa.”

- Agatha Christie: He tulivat Bagdadiin, 1951.

Kulttuurista puhuminen ottaa kierroksia.

    Se johtuu monesta syystä, eikä vähiten siitä, että ”kulttuurilla” voi tarkoittaa melkein mitä tahansa ihmiseen liittyvää. Jos joku sana tarkoittaa kaikkea, tarkoittaako se lopulta mitään?

    Kulttuurista tulee mieleen 3 tärkeää pointtia. Ne ovat: kulttuuri, kulttuuri, kulttuuri!

    Halvalla vitsillä etenen itse asiaan.

Walesilainen Raymond Williams sanoi, että englannin kielessä sanalla ”kulttuuri” on kolme yleisesti käytettyä merkitystä.

    Ensiksi kulttuuri on älyllistä, henkistä ja esteettistä kehitystä. Se on arvokkainta ihmisessä ja hänen sivilisaatiossaan. Päällimmäisenä tulee eliittikulttuuri. Onkohan se sitä luksusta?

    Toiseksi kulttuuri on elämäntapoja, tapoja kaikkineen. 

    Kolmanneksi sanalla kulttuuri voidaan tarkoittaa taiteita. Kirjat, elokuvat, musiikkikappaleet, teatteri ja tiede ovat kulttuuria.

    Nykyään taiteista puhuminen kiihdyttää ihmisiä eniten: niitä jotka saavat siitä elantonsa ja niitä jotka viis veisaavat taiteista.

    T.S. Eliot puolestaan määritteli englantilaisen kulttuurin tunnusmerkkejä näin: ratsastuskilpailut Derbyssä, Henleyn soutukilpailut, Cowesin purjehduskilpailut, jalkapallocupin loppuottelu, elokuun kahdestoista, koirakilpailut, kuulapelipöytä, tikkataulu, Wensleydale-juusto, lohkoina keitetyt kaalinpäät, punajuuret etikkaliemessä, 1800-luvun uusgoottilaiset kirkot ja Elgarin musiikki (Eliot: Notes Towards the Definition of Culture, 1948).

    Onko Eliotin määritelmä mainio vai liian laaja? Onko kaikki tosiaan kulttuuria?

Kyösti Salovaara, 2026.

Kulttuurilla on 2 suuntaa:
menneisyys ja tulevaisuus.
Välissä on nyt.

Kultuuritoimittaja Jakke Holvas kirjoitti kulttuurin latistumisesta mielenkiintoisesti ja haastavasti syyskuun seitsemäntenä Ylen nettisivuilla.

    Holvas lainasi jutussaan ranskalaisprofessori Olivier Royn teosta Maailman litistyminen: Kulttuurin kriisi ja normien valtakunta (L'Aplatissement du monde. La crise de la culture et l'empire des normes, 2022). Holvaksen mukaan Roy sanoo, ”että länsimaisen kulttuurin tilalle ovat tulleet ohjeet.”

    Kaikesta päätellen Roy ei puhu taidekulttuurista vaan kulttuurista ihmisten tapoina käyttäytyä, olla toistensa seurassa. Holvas kirjoittaa: ”Kulttuuri tarkoittaa Roylle piilevää ymmärrystä, ääneen lausumattomia itsestäänselvyyksiä ja asioita joita ei tarvitse perustella. Se liittyy uskomuksiin, yhteisesti kuviteltuihin asioihin.”

    Royn mukaan yhteinen kulttuuri on katoamassa. Olemme hukassa. Siirtyminen digitaaliseen ”kokemukseen” häivyttää perinteet ja yhteisen, kirjoittamattoman kulttuurin missä toimimme paikallisesti.

    ”Kulttuuri vaatii fyysisen paikan, jossa ihmiset elävät yhdessä arkeaan”, Holvas lainaa Royta. ”Hän väittää, että hiipuvaa kulttuuria ei korvaa uusi kulttuuri, vaan itse kulttuuri haihtuu. Netin myötä paikalliset tavat ja sukupolvelta toiselle siirtyvät perinteet menettävät merkityksensä.”

    Jos ja kun paikallinen katoaa, mitä tulee tilalle? Vai tuleeko mitään, niin kuin Roy ennustaa?

    Mutta kaipa ihmisillä tulevaisuudessakin on ”tapoja” käyttäytyä ja kohdella toisiaan jollakin tavalla. Mistä yhteinen ymmärrys sitten kehkeytyy? Ei varmaankaan kannata luottaa, että AI sanelee tulevaisuudessa käyttäytymisen mallit.

Luetellessaan kulttuurin ilmenemismuotoja T.S. Eliot listaa mukavia ja viehättäviä arkipäivän ja juhlahetkien tapoja. Jossakin niiden pimeällä puolella on toisenlaisia tapoja, kuten väkivaltaa, alistamista, nöyryyttämistä ja kaiken huippuna kansojen ja ryhmien välistä sodankäyntiä.

    Mutta jälleen, myös niistä pimeistä tavoista on vuosisatojen mittaan ”tehty” sekä korkeaa että viihdyttävää taidetta: näytelmiä, kirjoja, elokuvia, lauluja. ”Pahat tavat” on kuvattu ”hyvällä tavalla”.

    Luultavasti törmäsin ensimmäisen kerran droonien tulevaisuuteen nykysodissa amerikkalaisen Nelson DeMillen romaanissa The Panther (2012). Teos sijoittuu Jemeniin, minne amerikkalaiset kauko-ohjaavat suuria pommittajadroojenaan.

    Nyt olen lomareissulla lukenut kaksi mielenkiintoista jännäriä, joissa molemmissa kansainvälisen politiikan piilevät sodankäynnit ovat tarinan ytimessä. Agatha Christien hieman yllättävä He tulivat Bagdadiin (1951) kertoo nuoren englantilaisnaisen joutumisesta valtapolitiikan kynsiin, kun Bagdadiin järjestetään USA:n ja Neuvostoliiton välistä huippukokousta, jota erilaiset salaliittoporukat yrittävät sabotoida.

    Christien romaani lähtee yksilöstä, ja tulee samalla kertoneeksi nuoren naisen ”kehityskertomuksen”. Taavi Soininvaaran Ratamo-jännäri Musta legenda (2025) puolestaan lähestyy yksilöitä laajemmasta näkökulmasta: pinnan alla käytävästä kansainvälisestä hybridisodasta, jossa yksilöt ovat pelkkiä teknokraattisia operaattoreita hyvän ja pahan välisessä maastossa olivatpa sitten tiedemiehiä, toimittajia tai vakoilijoita. 

    Christien ja Soininvaaran romaanit kertovat maailman ja jännityskirjallisuuden muuttumisesta. Nykyään kaikki on kollektiivista, erilaisten porukoiden harmaalla alueella tapahtuvaa ”hybridisotaa”. Aikaisemmin, niin kuin Christien romaanissa tai monissa Eric Amblerin romaaneissa, tavalliset yksilöt ja geopoliittinen valtapeli olivat etäällä toisistaan ja vain sattumoisin yksilöt kohtasivat kansainvälisen kylmän sodankäynnin todellisuuden.

Kyösti Salovaara, 2026.

Kulttuuri on tapoja paikassa, ei netissä.

Äskettäisiä PISA-tuloksia, ja niiden romahtamista monissa maissa, on tutkittu laajasti.

    Espanjalainen El País -lehti kertoi tutkimusten jopa yllättävistä piirteistä. On käynyt selväksi, että lukutaidon romahtamisen taustalla näyttää olevan se, että huonosti pärjäävät eivät lue mitään huvikseen, eivät kaunokirjallisuutta, aikakauslehtiä eivätkä sanomalehtiä. Ne oppilaat puolestaan pärjäävät, jotka lukevat nimenomaan paperille painettua kaunoa, aikakauslehtiä ja sanomalehtiä. Tutkimuksessa oppilaiden sosioekonomiset taustat  poistettiin johtopäätöksiä arvioitaessa, mikä korostaa huvikseen lukemisen merkitystä. 

    Pari päivää sitten The Guardianin kolumnisti John Harris varoitti mielipidejutussaan, että demokratia ei selviä, jos kirjojen lukeminen kuihtuu.

    Ja jälleen huomion pointtina oli huvikseen lukemisen katoaminen.

    Harris kertoi, että 20 vuodessa Englannissa nuorten ja lapsien yhtäällä ja aikuisten toisaalla huvikseen lukeminen on molemmissa ryhmissä laskenut noin 35 %.

    Kirjallisuuden aikakausi näyttää jäävän lyhyeksi välisoitoksi ihmiskunnan oraalisen varhaiskauden ja uuden digitaalisen ajan välissä.

    Onko tämä ihan oikea ongelma?

    John Harrisin lainaama Timesin kolumnisti James Marriott on huolissaan ja pitää lukemisen loppumista vakavana ongelmana. Hän puhuu uudessa kirjassaan ”uudesta pimeästä aikakaudesta” (The New Dark Ages: The End of Reading and the Dawn of a Post-Literate Society.)

    Massojen lukutaito on tuore ilmiö, Marriott sanoo, aivan samoin kuin on massojen demokratia. ”Me emme todellakaan tiedä voiko toinen säilyä ilman toista.”

    Harris sanoo lopuksi, että jos me lopetamme kirjojen lukemisen, ei ole mitään väliä sillä poltetaanko kirjoja toreilla ja turuilla.

    No, nythän niitä jo revitään AI-koneiden "ruokatarpeiksi".

Kyösti Salovaara, 2026.

Jännärit osuvat aikaansa.

Impressioita Sad Hillissä

[päiväni Anthony Hopkinsina]

Kyösti Salovaara, 2026.

Sad Hill 9.9.2026.

Vaikka tarinat eivät ole totta,

ne kertovat todellisuudesta,

joka on totta.

- K.S.

Impressiot ovat vaikutelmia, siis subjektiivisia kokemuksia siitä mitä minä ja sinä ja me kaikki näemme, haistamme, kuulemme.

    Vesittääkö edellä sanottu impressionismin?

    Ei kai taiteilija voi kuvata muuta kuin mitä näkee ja kuulee? Hän ei voi uskottavasti kuvata muiden ihmisten kokemuksia, koska kukaan meistä ei tiedä mitä naapurimme ajattelee, miltä hänestä tuntuu, miten hän maailman kokee.

    Kokemukset ovat ikään kuin tarinoita, jotka ovat totta toiselta laidalta ja fiktiota toiselta. Se toinen laita on subjektiivinen elämän tunto.

    Niin että täältä pesee.

    Ei tiedettä vaan pelkkää subjektiivisuutta. Impressioita. Joita edeltää harkinta.

Tiistaina Madridin kuumuus hehkui kadun pinnalta siniselle taivaalle.

    Sitten yöllä viileä ilmavirtaus muutamine sadepisaroineen ylitti kaupungin ja sitä reunustavan maaseudun. Keskiviikkoaamuna lämpöä oli 15 astetta vähemmän kuin tiistaina illalla.

    No, ei sillä väliä. Säät ovat säitä ja muikut muikkuja. Espanjalainen brandy on tuttua Andalusian ravintoloissa, mutta ei Madridissa.

    Edellinen huomio vaatisi kokemustieteellisen todistuksen. Se puuttuu.

    Reissun yhtenä tavoitteena oli Sad Hill. Fiktiivinen hautausmaa Burgosissa. Fiktiivinen entiteetti joka on fyysisesti olemassa, vaikka sinne ei olekaan ketään haudattu. Paitsi fiktiossa.

    Tarinat ovat tosia valheita.

Keskiviikkoaamuna kirjauduimme ulos madridilaisesta hotellista.

    Viehättävä respan nuori nainen sanoi minulle: ”Näytät aivan Anthony Hopkinsilta. Onko kukaan ennen sanonut että olet Hopkinsin näköinen? Pitäisikö pyytää nimmaria?” Hän jatkoi naurahtaen.

    Häntä nauratti ja minua. Ja muutamia aulassa seisovia.

    Ei ole, ei ole ennen sanottu Anthony Hopkinsin näköiseksi eikä Gary Grantin eikä edes Elviksen.

    Mutta ihan totta, päivä alkoi hienosti.

    Anthony Hopkinsina kelpaa tepastella Sad Hillin hautausmaalla. Fiktiivinen aavistus värisytti tunteitani aamutuimaan.

    Gracias!

Ruma, Hyvä ja Paha valmistautuvat viimeiseen taisteluun.

Kuvakaappaus Sergio Leonen elokuvasta Hyvät, pahat ja rumat, 1966.

Täsmälleen 60 vuotta sitten italialainen Sergio Leone (1929-1989) ohjasi kolmannen lännenkuvansa Hyvät, pahat ja rumat. Se filmattiin Espanjassa. Suomessa filmin ensi-ilta oli helmikuussa 1968. Silloin minäkin näin sen. Silloisen tietojenkäsittelyoppia Helsingin yliopistossa opiskelevan Kyöstin muistikuvat ovat toki epämääräisiä, mutta filmi, kuten kaksi aikaisempaankin Leonen ”spaghettiwesterniä” iskivät tunteisiin ja ylipäänsä elokuvan maagisen voiman tunnistamiseen.

    Onko matka Hyvien, pahojen ja rumien filmauspaikalle 60 vuotta myöhemmin pyhiinvaellusta vai toivoton yritys takertua menneisyyteen joka ei ole tulevaisuus?

    En tiedä, en uskalla ajatella. Siispä vain olen.

Leonen filmi huipentuu Sad Hillin hautausmaalle. Se kuvastaa Yhdysvaltain sisällissodan maisemia, mutta fyysisesti Sad Hill (hautausmaan kulissi) sijaitsi ja sijaitsee Burgosissa, noin kolmen tunnin ajomatkan päässä Madridista pohjoiseen. Seikkailumieliselle kerrottakoon, että navigaattorit tuntevan paikan nimeltä ”Sad Hill.”

    Tänään keskiviikkona sain olla koko päivän Anthony. Tässä muutamia faktoja Leonen elokuvasta. Olen näistä aikaisemmin kirjoitellut.

    Sad Hill sijaitsee Burgosissa, Espanjassa, kahden kylän välisellä karulla alueella, vuorien välisessä laaksossa missä karja laiduntaa. Ajoitpa Sad Hillin reunalle "pyhästä" Santo Domingo de Silosista tai vaatimattomasta Contrerasista, saat pelätä että auto hajoaa kuhmuraisella ja karkealla hiekkatiellä. Jos kävelet sinne, vaaditaan lujia jalkoja ja runsaasti juomavettä. Hautausmaa on noin 1100 metriä merenpinnan yläpuolella.

    Tänne voi tehdä pyhiinvaellusmatkan. Monet tekevät. 

    Kun astut lehmänläjään, ja pyyhit sontaa kengänpohjasta, uskallat miettiä ylevästi astuiko Clint Eastwood samaan läjään 60 vuotta sitten kevätkesällä, kun täällä filmattiin Leonen mestariteosta Hyvät, pahat ja rumat (The Good, the Bad and the Ugly / Il buono, il brutto, il cattivo).

    Sad Hill on hautausmaa, jonne elokuvan tarina (aarteen etsiminen) huipentuu. Se on fiktiivinen paikka, ja kuitenkin faktisesti totta, sillä espanjalaiset sotilaat rakensivat hautausmaalta näyttävän kulissi-hautausmaan Leonen filmiä varten keväällä 1966.

    Ironista on, että Leonen lännenfilmiä ei kuitenkaan haudattu vuosien pimeään onkaloon, ja että varsinkin harrastajavoimin kunnostettu elokuvakulissi Burgosin takamailla kerää päivittäin ”pyhiinvaeltajia” luokseen. Sellaisia jotka eivät pelkää autonsa hajoamista ja sellaisia jotka jaksavat kävellä paahtavan auringon alla nähdäkseen paikan missä Clint Eastwoodin (s. 1930) esittämä kyyninen palkkionmetsästäjä, hyvä, ampuu Lee Van Cleefin (1925-1989) esittämän pahan. Paha ansaitsee palkkansa, koska on pelkästään paha, ahne. Miten palkkionmetsästäjä perustelee hyvyytensä, on juttu sinänsä. Eli Wallachin (1915-2014) esittämä ruma, on kaikkea sitä mitä ihminen raadollisimmillaan on, siis hyvin inhimillinen komediassaan.

    Elokuvan ohjaaja kertoi samaistuvansa tarinan (kyyniseen) hyvään: työtä tehdäkseen on tehtävä kaikenlaista rahasta.

    Pitkässä kaaressa ihminen löytää itsensä Sad Hillin roomalaista amfiteatteria muistuttavalta hautausmaalta Burgosin takamailta tai roomalaiselta sillalta mihin miljoonat askeleet ovat kaivertaneet jälkensä.

    Tänään keskiviikkona 9.9.2026 minäkin olin etsimässä... itseäni, kai.

"Ruma" luulee löytäneensä aarteen.
"Paha" ja "hyvä" tietävät toisin.

Kuvakaappaus Leonen elokuvasta Hyvät, pahat ja rumat.

Kyösti Salovaara, 2026.

Aarteen paikka?

Lisää tarinan faktoja.

    Muuan amerikkalainen aikalainen, Leonen kanssa työskennellyt Mickey Knox, sanoi että Leone oli loistava teknikko, mutta ei suuri näkijä. Ehkäpä niin tai sitten ei. Knoxin mukaan Leone ajatteli elokuvaa 24 tuntia vuorokaudessa. Elokuva, elävä kuva ja musiikki soi hänen päässään. Kaikki oli suunniteltua.

    Leone kertoi kyynisen lämpimiä satuja, joissa pienetkin yksityiskohdat, kuten ihmisten asut, jäljittelivät tarkasti historiallisia faktoja.

    Hyvät, pahat ja rumat huipentuu kaksintaisteluun hautausmaan keskellä.

    Francon sotilaat rakensivat "fiktiivisen" Sad Hillin hautausmaan Burgosiin, Santo Domingo de Silosin lähelle. Innokkaat fanit entisöivät hautausmaan reilu kymmenen vuotta sitten. Sen ”avajaisia” vietettiin kesällä 2016.

    Hautausmaan suunnitteli italialainen arkkitehti Carlo Simi (1924-2000). Leone halusi 10000 hautaa, Francon sotilaiden avulla hän sai 5000, joiden välissä voit yhä kävellä ja tuntea filmin taikaa. Simi suunnitteli myös Leonen elokuvien kaupunkeja ja näyttelijöiden asuja.

    Kuvakäsikirjoitus oli ohjaajan päässä. Siitä syntyi maaginen kohtaus - pysyvää valoa elokuvan historiaan. Ja minä, tänään Anthony Hopkinsina muistutan: Leonen päässä soi yhtä maagisena kuin tarinan käänteet Ennio Morriconen (1928-2020) ikimuistettava musiikki.

Tänään keskiviikkona Sad Hillin rinteillä puhalsi viileä viima. Sad Hillistä on vain pitkä kivenheitto Ribera del Dueron viinialueelle.

    Oli ensimmäinen ja kenties viimeinen päiväni Anthony Hopkinsina.

    Tiistaina illalla – ennen Sad Hillin matkaa -  katsoin Madridissa telkkarista mestarien liigan ottelua Real Madrid vs. Inter Milan. Peli pelattiin muutaman kilometrin päässä hotellistamme. Stadionin melu ei kuulunut ”meille saakka”. Real oli vähän surkea voittaessaan Interin. Realilta puuttuu joukkueen "sielu".

    Ennen ottelua Bernabéun stadionilla hiljennyttiin kunnioittamaan Nepalin tulvien uhreja.

    Nyt, niin kuin aikaisemminkin, Bernabéulla soi tällaisia hetkinä Ennio Morriconen haikea teema Leonen lännenelokuvasta Huuliharppukostaja (1968).

    Vaikka en fanita Real Madridia jalkapallojoukkuneena, sympatiseeraan valtavasti sitä henkilöä, joka on valinnut Bernabéun pysyväksi surumusiikiksi Ennio Morriconen sävellyksen Sergio Leonen hienosta westernistä.

    Sad Hillissä inhmilliset teemat kohtaavat kyynisen todellisuuden. Ehkä myös Bernabéulla.

Clint 1966 ...

... ja minä 2026!

 

Impressioita ja ihmiskauppaa

[matkalla Ithakasta Troijaan ja takaisin]

Kyösti Salovaara, 2026.

Lämmöllä ja valolla on taianomainen kyky lievittää ihmisen stressiä… Ei ihme, että pohjoisessa ihmisten ilmeet olivat talvisin yhtä pingottuneita kuin heidän käytöksensäkin.

- Taavi Soininvaara: Musta legenda. Otava, 2025.

Kirjoittaisinko niin kuin Jack?

    Osaisinko kirjoittaa niin kuin Jack ”matkalla”?

    Kannattaisiko kirjoittaa niin kuin Jack automaattisesti, spontaanisti, tajunnan virtaan molskahtaen?

Matkalla minäkin olen niin kuin Jack.

    Me kaikki olemme matkalla Ithakasta Troijaan. Ei siinä ongelmaa. Mutta se paluu takaisin Ithakaan. Siinäpä vasta pulma. Muuan amerikkalainen kirjailija sanoi, että ihminen ei oikeastaan koskaan voi palata kotiin. Lähdettyä ”paikkaa” ei ole olemassa muualla kuin muistikuvissa. Muistikuvien technicolor-värit haalistuvat. Ithakan ranta näyttää oudolta, melkein vieraalta.

    Jokainen löytää Troijasta oman kerroksensa. Toiset Helenansa, eräät palaavat Penelopen luo kuvitellen ettei mikään muuttunut.

    Hassua, ihminen sanoo eikä naura eikä edes hymyile.

Taivas ja maa.

    Sininen vesi.

    Auringon polttamat pellot kumpuilevat valossa kuin taideteokset.

    Tajunnan virtaa, uutisvirtaa, politiikan puuroa Välimeren kaikilla rannoilla.

    Maalarit maalaavat taloa valkoisilla pensseleillä. Seinät hohtavat kirkkaina kunnes jonakin päivänä calima-tuuli tuo Afrikasta punaista hiekkaa, joka takertuu seiniin ja värjää autojen katot.

    Mutta sitten talot maalataan valkoisiksi.

Sivusilmin Espanjan telkkarin pääuutisia seuratessa huomaa, että joka ilta käsitellään kolmea pääaihetta: Ceuta, Ceuta, Ceuta.

    Ceuta vie uutisista valtaosan. Lopun aikaa kerrotaan lomien loppumisesta, ”operaatio kotiinpaluusta”.

    Espanjalaiset lomalaiset palaavat Atlantin ja Välimeren rannikoilta sisämaahan, missä lämpöä piisaa. Liikettä ytimeen kaikilla niemimaan sivuilla.

    Mutta myös jalkapallo saa uutisissa tilaa. Messi loistaa otsikoissa. Ja Julian Álvarezin kitkerä saippuaooppera jatkuu. Argentiinalaisella huippuhyökkääjällä on pitkä sopimus Atlético Madridin kanssa. Álvarezia ei myydä koskaan Barcelonalle, seuran johto vakuuttaa.

    Mutta miten pelaaja tähän suhtautuu? Hän kertoi 22. kesäkuuta Yhdysvalloissa haluavansa Barcelonaan, koska hän aikoo toteuttaa unelmansa.

    Unelmalta puuttuu siivet: Atléticon kannattaja buuaavat Álvarezin syksyn ensimmäisessä La Liga pelissä pukukoppiin.

     Harmi että Álvarez ei tuntenut suomalaista sanapartta: Kellä haave on, se haaveen kätkeköön!

Kyösti Salovaara, 2026.

Grazalema.

Ihmiskauppa rehottaa Euroopassa.

Se on laillista toimintaa, hyväksytty tapa kerätä rahaa, siirtää rahaa taskusta toiseen. Ihmiskauppaa seurataan mediassa kuin parasta jännäriä. Kenen kantti kestää maksaa jostakin jalkapallopelaajasta 120 miljoonaa euroa?

    Tiistaina puolelta öin sulkeutui eurooppalaisten jalkapallosarjojen siirtomarkkinoiden aikaikkuna.

    Viiden maan – Englannin, Italian, Saksan, Espanjan ja Ranskan – liigoissa maksettiin pelaajien siirtokorvauksia noin 7 miljardia euroa. Tästä Englannin Valioliigan osuus oli noin 4 miljardia!

    Pitäisikö julkisen alijäämänsä kanssa kamppailevan Suomen ottaa mallia Valioliigan menettelytavoista ja menestyksistä? Mutta Valioliigan rahavirrat perustuvat aika lailla televisio-oikeuksien myyntiin koko maailmalle. Koko maailma tuskin haluaa seurata telkkarista Suomen kamppailua alijäämänsä kurittamiseksi. Tuskin edes Albania.

Grazalema on 2000 asukkaan kunta Andalusiassa, Cádizin provinssissa, noin 140 kilometrin päässä Cádizista ja 120 km päässä Málagasta. Viehättävät talot ja rinne kapeine katuineen sijaitsevat 800 metrin korkeudessa merenpinnasta.

    Syyskuisen auringon paahtaessa keltaisia viljapeltoja – joilta vilja on tietysti korjattu aikoja sitten – ohittaessa ja tien kierrellessä korkkitammilehtoja, on vaikea kuvitella, että Grazalemassa sataa vuosittain noin 2000 mm. Helsingissä vuotuinen sademäärä on n. 700 milliä.

    Kuluvan vuoden helmikuussa Grazalemassa sanoi yhdessä päivässä 600 mm!

    Tuolloin koko vuori tulvi. Talojen seiniin piti puhkaista reikiä jotta vesi pääsi valumaan alaspäin eikä täyttänyt asuntoja ja ravintoloita kattoa myöten.

    Nyt, syyskuun ensimmäisenä päivänä, Grazalemassa vallitsi leppoisa tunnelma. Turisteja riitti ravintoloihin ja terasseille. Grazalema näytti kokoaan suuremmalta urbaanilta paikalta.

    Tekikö englantilainen laatulehti The Guardian kardinaalivirheen kirjoittaessaan 1.9 eräästä Grazaleman ravintolasta innostavan jutun? Lehden mukaan kodikkaassa ravintolassa tarjoillaan monenlaisia riistaruokia ilmentäen seudun ruoka- ja metsästyskulttuuria.

    Kyllä, Jack, olen samaa mieltä kuin Guardian. Olen riistaa tuossa ravintolassa syönyt.

    Mutta kun englantilainen suurlehti kirjoittaa valkoisen pikkukaupungin viehättävästä ravintolasta superlatiiveja viljellen, mahtuuko satunnainen kulkija enää koskaan tuohon ravintolaan?

    Epäilen että ei mahdu, ellei hyvissä ajoin varaa pöytää. Mutta se vie improvisaatioilta ja impressioilta tilan. Kaiken suunnitteleminen etukäteen ei ole kivaa. Mitä Troijaan suunnitellusta reissustakin seurasi?

    Kymmenen vuoden harharetki.

Maa ja taivas, vedet.

    Ruskeanpunaisen mullan monet sävyt, turkoosin järvenpinnan kimallus.

    Ihmisen alituinen matka jonnekin jostakin.

    Miten sen kirjoittaisi, Jack?

Kyösti Salovaara, 2026.

Embalse del Conde de Guadalhorse.

93 miljardia valovuotta

[mittakaavan mystisyys]

Kyösti Salovaara, 2026.

Hän on mies, josta on vaikea päästä perille. Hän on yli kuudenkymmenen, mutta hänen silmissään on yhä terävä katse.

- Erle Stanley Gardner: Perry Mason ja utelias morsian, 1934.

Miltä maailma näyttää elokuussa 2026?

    Kirjoittaja kävelee Viikin peltojen välissä kulkevalla ”polulla”. Vilja keinuu kevyessä tuulessa kullan keltaisena.

    Mitä hän näkee?

    Pellon? Ravintoa? Sinisen taivaan? Valkoiset pilvet?

    Vai pelkästään ”aiheen” josta voi kirjoittaa; jota voi ajatella; jota voi verrata elämän suureen kulkuun – viljely on kulttuuria, maan ja elämän muokkausta, ja kulttuuri on sivistyksen viljelyä.

    Mutta jos Viikin pellolla kuljeskelee taiteesta innostunut valokuvaaja, hän tuhauttaa nokkaansa ja sanoo kevyessä tuulessa lainehtivaa kauneutta katsellessaan: "Kitschiä!"

Peltojen reunalla sijaitsee Helsingin yliopiston Viikin kampuksen rakennuksia. Siellä harjoitetaan mm. biotieteitä, maatalous-metsätieteitä, eläinlääketiedettä ja ympäristötieteitä. Seurataan, mitä lehmän pötsissä tapahtuu ja mietitään sateessa kaatuvan rukiin olemusta. 

    Kuvitellaanpa että viljapeltojen välissä kävelee kampuksella työskenteleviä espanjalaisia, ranskalaisia ja englantilaisia tutkijoita. Mitä he sanovat elokuisena päivänä viljapeltoa katsellessaan? Ajattelevatko he kukin omalla kielellään samoja asioita? Maiseman kauneutta? Viljanjalostuksen vaikeutta? Sinistä taivasta ja valkoisia kumpupilviä? Lehmän askellusta nurmikolla? Metaanipäästöjä idyllissä?

    Maisema on yhteinen, sen tulkinta ehkä erilainen.

Johtuuko tulkinta kielestä? Voiko ”totuutta” tulkita kielestä riippuen eri tavalla?

    Kalle Haatasen haastattelema kielitieteilijä Janne Saarikivi pohti tätä ongelmaa viime perjantaina Ylellä. Saarikivi huomautti, että me tiedämme paljon luonnontieteellisiä perusasioita, mutta me emme suinkaan osaa tietämystämme perustella tieteellisesti.

    Tiedettä on opetettu meille suomenkielellä, ei kaavoina eikä aksioomina. Jokainen ymmärtää tieteellisiä seikkoja oman kielensä välityksellä, niin että suomalaisella on erilainen kielellinen perustelu vaikkapa suhteellisuusteorian seurauksille kuin espanjalaisella, ranskalaisella tai englantilaisessa. Kieli vaikuttaa siis maailman selittämiseen, kokemuksen ilmaisemiseen.

    Edellisestä havahtuen Saarikivi vannotti oman kielen säilyttämisen tärkeyttä. Me emme voi ymmärtää maailmaa emmekä tieteitä esimerkiksi englanniksi jos olemme lapsesta asti puhuneet suomea.

    Mutta oliko Saarikivi ”tieteellisesti” ottaen oikeassa?

    Eikö luonnontieteen todistama luonnonlaki sittenkin ole vain yksi ja jakamaton? Eikö totuus ole totuus riippumatta siitä millä kielellä sen kuvaa? Ja eikö totuus pysy ja ole olemassa, vaikka sitä ei kukaan olisikaan "katsomassa" ja "tulkitsemassa"?

Maailmankaikkeuden näkyvä koko on "nykykatseella" 93 miljardia valovuotta.

    Valovuosi ei ole aikamitta vaan pituusmitta. Se kertoo matkan, jonka valo kulkee vuoden aikana. Siis aika pitkän matkaa, koska valo kulkee sekunnissa noin 300 000 kilometriä.

    Siten näkyvä maailmankaikkeus on kooltaan 9 460 730 472 581 km kertaa 93 000 000 000.

    Maapallon ympärysmitta päiväntasaajalla on 40 075 km.

    Ihmisen pituus on keskimäärin 160-185 cm.

    Ihmisellä on enemmän ajatuksia kuin hänen pituudestaan uskaltaisi päätellä. Näkyvän maailmankaikkeuden reunan takana saattaa olla jotain - sitä ei tiedä mitä, koska sinne ei näe. Ehkä se jatkuu äärettömiin tai loppuu reunalle, jonka takana…?

Nykyihmisellä on tarve mitata kaikkea, myös ihmisen sisäisiä sfäärejä.

    ”Vihaiset ikämiehet johtavat maailmaa voimalla ja väkivallalla”, kirjoitti Oulun yliopiston psykiatrian emeritusprofessori Matti Isohanni Helsingin Sanomissa 23.8.2026. Otsikko ilmaisi sovinnaisesti nykyhetkeen kuuluvan tavan jakaa todellisuutta hyviin ja pahoihin. Pahoja ovat iäkkäät ja miehet. Hyviä ovat naiset ja nuoret (paitsi nuoret miehet).

    Totta tietysti on, että maailmaa tällä hetkellä johtaa joukko iäkkäitä miehiä. Heiltä pitäisi ottaa valta pois - tai ainakin ajokortti. Mutta tulkitseeko Isohanni tilannetta tiedemiehen silmin vai pelkästään ajan henkeen sopivin latteuksin, kun hän päättää esseensä näin korkealle kohoten: ”Naispoliitikot ovat vähemmän taipuvaisia vallan väärinkäyttöön ja suosivat demokraattisia menetelmiä. Taitavia naisia ja nuoria tulisi siksi saada lisää erityisesti autoritaaristen valtojen politiikkaan.”

    Minusta tuo kuulostaa historiattomalta väitteeltä.

Kambodžaa terrorisoi 1970-luvun puolivälissä Pol Pot ja hänen punaiset khmerinsä. Yhteiskunta yritettiin palauttaa agraariaikaan, tiedemiehiä ja valistuneita tapettiin, kaupunkilaiset ajettiin maaseudulle kuolemaan nälkään. Ihmisiä kuoli ja tapettiin jopa 2-3 miljoonaa.

    Punaiset khmerit käyttivät lapsisotilaita terrorin apuna. Kerrotaan että varsinkin tyttösotilaat ovat kaikista julmimpia ja säälimättömämpiä. Heidän johtajansa Pol Pot ei ollut ikämies vaan riuska viisikymppinen.

    Adolf Hitler oli 44-vuotias mies tullessaan valtaan 1933.

    Kun Olavi Paavolainen vieraili Saksassa vuonna 1936, hänet yllätti kuinka silmittömästi natsi-Saksa luotti nuorison voimaan. ”Nuoriso ei ole vain toiveitten, kokeilujen ja uskon kohde”, Paavolainen kirjoitti teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraana (1936). ”Se jo nyt saa oikeuksia sellaisissa määrin, ettei niistä aikaisempina aikoina ole voitu uneksiakaan!”

    Ja 33-vuotias Paavolainen huudahti: ”Nuoruus sinänsä on meidän aikamme epäjumala!”

    Kun Baldur von Schirach kirjoitti teoksen Hitler-Jugendista, hän lainasi sen motoksi Hitlerin julkilausuman: ”Vain nuorten on ohjattava nuorisoa.”

    Paavolaisen johtopäätös nuoruuden ihannoinnin seuraamuksista ei ehkä vuonna 1936 pelästyttänyt ketään, vaikka ennustajan huolen Paavolainen ilmensi kirjoittaessaan loppukaneetin: ”Siksi hämmästyttääkin nyt kaikkialla Saksassa nuoret johtajatyypit. Ihmettelen tosiaankin, ovatkohan koko maailmanhistorian aikana minkään maan kohtalot olleet yhtä nuorissa käsissä kuin Kolmannen valtakunnan!”

Kuinka pitkälle pitää nähdä ymmärtääkseen mittakaavan mystiikan?

    Kuinka lähelle kannattaa katsoa tajutakseen pienuutensa?

    Suuret sanat kuuluvat kauemmaksi kuin pienet.

    Vuonna 1934 kuusikymppinen oli ikämies, terävästä katseesta huolimatta.

    Onko maailma siitä toiseksi tullut?

    Jos on, paremmaksi vai pahemmaksi?

 

Kyösti Salovaara, 2026.

Vanhassa vara parempi

[tai sitten vaan nostalgiaa]

”Sinä olet pyhimyksen ja paholaisen risteytys”, Della Street sanoi Masonia tuijottaen.

”Kaikki ovat”, Perry Mason vastasi rauhallisesti.

- Erle Stanley Gardner: Ulvovan koiran tapaus, 1934.

Tulevaisuus on lähempänä kuin menneisyys. Menneisyys tarjoaa kuitenkin enemmän ”nähtävää” kuin tulevaisuus, joka koittaa vasta kohta.

    Autot olivat ennen kauniimpia, moni sanoo. Se ei ole välttämättä totta, mutta kun autoja poimii katseltavakseen 100 vuoden ajalta, valikoima sisältää kauneuden monet muodot. Sen sijaan tämän vuoden automallit muistuttavat toisiaan. Ne ovat kuin samasta muotista valmistuneita.

    Päteekö tämä huomio myös kirjoihin?

    Sadan vuoden aikana on ilmestynyt valtavan monipuolinen valikoima kaunokirjallisuutta, myös dekkareita ja jännäreitä. Sellainen valikoima sisältää väistämättä kirjallisuuden valioyksilöitä.

    Tänäänkin julkaistaan paljon kirjoja, mutta muistuttavatko ne toisiaan samalla tavalla kuin tämän vuoden automallit muistuttavat toisiaan?

    Näin saattaa olla.

    Kyllä!

Parin vuoden aikana olen yhä useammin poiminut luettavaa omasta hyllystäni. Olen lukenut ”roppakaupalla” Agatha Cristietä, Georges Simenonia, Dorothy Sayersiä, Rex Stoutia, Len Deightonia, Dick Francisia, Maria Langia, Tom Clancya, Frederick Forsythiä ja Michael Crichtonia.

    Suurimmat suosikkini - kuten Raymond Chandlerin, John le Carrén, Eric Amblerin – olen jättänyt rauhaan, toistaiseksi.

    Onko vanhojen kirjojen lukeminen pelkkää nostalgiaa? 

    Se voisi olla, jos jonkun 1950-luvulla luetun kirjan uudelleen lukeminen herättäisi selkeitä muistikuvia, mutta ylisummaan vanhoihin kirjoihin ei liity tuollaisia muistikuvia eikä tunteita. No, ovatko vanhat, jopa sata vuotta sitten ilmestyneet romaanit ”parempia” kuin tänä vuonna ilmestyvät?

    En rohkene mokomaa väittää, mutta eivät ne ”huonompiakaan” ole.

Nyt sattumalta, jos sattumia on, ryhdyin pari viikkoa sitten lukemaan amerikkalaisen Erle Stanley Gardnerin (1889-1970) Perry Mason -dekkareita. Olen pikavauhtia lukenut kuusi romaania. Niitä lukee helposti, koska Gardner esittää monimutkaiset juonikuvionsa pääosin dialogin kautta. Ja kenties myös siksi, että Gardner parhaimmillaan kirjoitti romaaninsa parissa viikossa. Tai täsmällisesti ilmaisten hän saneli romaaninsa parissa viikossa.

    Raymond Chandler (1888-1959) oli Gardnerin hyvä ystävä; he asuivat Kaliforniassa ”samoilla nurkilla”. Chandler kertoi eräässä kirjeessään, että Gardner oli valtavan hyvä keskustelija, joka vuodesta toiseen jatkuneen sanelun käheyttämällä äänellä jaksoi jutella loputtomasti ja älykkäästi.

    Gardner julkaisi noin 80 romaania asianajaja Perry Masonista. Taiteilijanimellä A.A. Fair hän kirjoitti noin 30 dekkaria. Gardner oli aikansa menestyskirjailija. Useimmat hänen romaaninsa julkaistiin ensin laatuluokan aikakauslukemistoissa. Monet suositut kirjailijat Yhdysvalloissa - kuten F. Scott Fitzgerald – saivat laatulehdistä julkaisemistaan novelleista ja tarinoista runsaasti enemmän tuloja kuin kirjoistaan.

Luin kuusi romaania Gardnerin laajasta tuotannnosta. Voikohan niistä jo päätellä jotakin? Vetää johtopäätöksiä? Antaa arvioita?

    Niin tai näin, laitan lukemani romaanit tähän alkuperäisen ilmestymisvuoden mukaiseen järjestykseen.

    Tuomari Purleyn todistus. The Case of the Sulky Girl, 1933. Suom. Kai Kaila, Kustannus Oy Aura, 1948.

    Ulvovan koiran tapaus. The Case of the Howling Dog, 1934. Suom. Jorma-Veikko Sappinen, WSOY, 1992.

    Vaarallinen leski. The Case of the Dangerous Dowager, 1937. Suom. Kai Kaila, Kustannus Oy Aura, 1948.

    Kukkakauppias ja kuolema. The Case on the Silent Partner, 1940. Suom. Vilho Hokkanen, Tammi, 1952.

    Jääkylmät kädet. The Case of the Ice-Cold Hands, 1962. Suom. Markku Mannila, K.J. Gummerus, 1964.

    Herrasmies kiristäjä. The Case of the Phantom Fortune, 1964. Suom. Eero Raassina, K.J. Gummerus, 1966.

    Ensimmäinen kysymys: vastasivatko romaanit mieleeni painunutta käsitystä tyypillisestä Perry Mason -tarinasta? Toinen kysymys: muuttuivatko Gardnerin romaanit vuosien mittaan? Kolmas kysymys: Puuduttavatko Gardnerin romaanien oikeussalijaksot lukijan sietokyvyn alta aikayksikön?

    Kolme pikavastausta: Eivät. Eivät. Eivät.

Muistikuvissani Gardnerin romaanit ”tapahtuvat” oikeusalissa, missä nokkela ja häikäilemätön puolustusasianajaja Perry Mason johdattelee valamiehistöä haluamaansa suuntaan ja nöyryyttää valtiota edustavaa syyttäjää mennen tullen. Masonin asiakkaat ovat aina ”syyttömiä”.

    Nyt lukemissani teoksissa oikeussalit ovatkin sivuosassa, muutamassa kirjassa oikeusistuntoon ei edes päädytä. Mason on kyllä häikäilemätön syyttömien puolustaja, mutta Gardnerin romaanien sävy ja Masonin henkilöhahmo muistuttavat yllättävän paljon 1930-40 lukujen kovaksikeitettyjä amerikkalaisia romaaneja. Raymond Chandlerin yksityisetsiväsankarin Philip Marlowen tavoin Mason elää työlleen, asuu yksin eikä hänellä ole juurikaan perhe-elämää. Gardnerin ja Chandlerin romaanit kertovat aikuisten maailmasta.

    Masonin henkilö on siis pyhimyksen ja paholaisen risteymä. Mason pitää itseään gladiaattorina, palkattuna miehenä, joka menee areenalle taistelemaan: ”Jos alan joskus tutista enkä uskalla tarttua työhän ja taistella, en ole enää kelvollinen harjoittamaan ammattiani, en ainakaan tätä omaa erikoisalaani. Olen taistelija. Minut on palkattu taistelemaan. Saan taistelusta kaiken mitä minulla tässä maailmassa on.”

    Perry Mason sanoo haluavansa jännitystä. ”Haluan tapauksia joissa on kyse elämästä ja kuolemasta ja kaikki minuuteista kiinni. Haluan outoa ja epätavallista.”

Kovaksikeitettyjen dekkareiden sankarit elävät yksin ja välittävät muista ihmisistä jonkinlaisen perimmäisen moraalitajunsa ohjaamana. Kovaksikeitettyä on heidän asenteensa, eivät tekonsa.

    Perry Masonilla on muutama avustaja. Hänen suhteensa kauniiseen sihteeriin Della Streetin tuntuu välillä joltakin ”enemmältä”: ”Della meni kohti etutoimistoa, seisahtui ovella ja loi Masoniin huolestuneen katseen. Katse oli lämmin ja hellä.”

    Tuleeko tuosta suhteesta koskaan ”enempää”, en tiedä. Toinen keskeinen henkilö Masonin tukena on yksityisetsivä Paul Drake, väsymättömän ahkera ja lojaali työntekijä.

    Erle Stanley Gardner ja Raymond Chandler aloittivat monen muun amerikkalaiskirjailijan tavoin uransa Black Mask -lehdessä.

    Kesällä 1946 Chandler kirjoitti pitkän kirjeen Gardnerille. Siinä hän sanoi, että Gardner ei oikeastaan koskaan ollut tyypillinen Black Mask kirjoittaja. ”Sinä et koskaan ollut todella kova. Et ollut mitään velkaa Hammettille tai Hemingwaylle. Sinun kirjoissasi ei ole lainkaan raakuutta tai sadismia, hyvin vähän seksiä eikä verta juuri lainkaan.”

    Tavallaan Chandler kuvasi tuossa myös omaa kirjailijanlaatuaan.

    Mutta sekin on sanottava, että Gardnerin romaanien ”taiteellinen” tyyli ja rakenne poikkeavat perinpohjaisesti Chandlerin romaanien tyylistä. Chandler kuvasi laveasti ja jopa romanttisesti kalifornialaista miljöötä, kun taas Gardner keskittyy siihen mitä ihmiset tekevät. Gardnerin tarinat voisivat tapahtua missä tahansa; niin vähän hän kertoo henkilöitään ympäröivästä maailmasta.

    John M. Reillyn toimittamassa mammuttimaisessa dekkarikirjallisuuden ensyklopediassa Twentieth-Century Crime and Mystery Writers (1980) Francis M. Nevins, Jr sanoo suoraan, että Gardnerin romaaneista voisi hyvin poistaa kaikki ne sanat, jotka eivät ole lainausmerkkien sisällä, tarinoiden tuosta juurikaan kärsimättä. Arvio on häijy, mutta kuvaa hyvin Perry Mason -romaaneja, joissa kaikki oleellinen ilmaistaan dialogina. Muutenhan Nevins myöntää, että Gardner oli luontainen kertojalahjakkuus, jonka kirjat kiehtovat lukijoita niin kauan kuin kirjoja ylipäänsä luetaan.

Onko vanhassa vara parempi?

    Tuskinpa on, mutta Henry Jamesin sanoin ”kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa... ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine...” eikä tuota taloa rakenneta päivässä eikä vuodessakaan.

    Menneisyydelle ei kannata kääntää selkäänsä ja uskotella että vain tänään kirjoitettu kirjallisuus on tärkeää ja huomiomme ansaitsevaa.

    Vanhat autot ovat kauniita ja vanhat kirjat mukavia lukea.