Tietenkin minä olen oikeassa

[mutta niin sinäkin olet]

Päällys: Urpo Huhtanen.
Roth: Zuckerman Unbound, 1981.
Suom. Pentti Saarikoski.
WSOY, 1982.

I have argued that there are no absolute values in the arts. We cannot call other people’s aesthetic choices ’mistaken’ or ’incorrect’, however much we happen not to like them. Or, rather, we cannot do so rationally.

- John Carey: What Good Are the Arts?

Kyllä kansa tietää, on tapana sanoa, kun tarkoitetaan, että kansalaiset eivät ole koskaan väärässä käyttäessään äänioikeuttaan vaaleissa, vaikka monen mielestä kansa äänestäisikin ”väärin”. Demokratian ajatukseen sisältyy väärässä olemisen oikeutus.

    On asioita ja asioita. Joistakin voi vain sanoa mielipiteensä. Toisiin tarvitaan paikalle ”asiantuntija” kertomaan asioiden tola. Luonnontieteissä asioiden ”oikea” laita löydetään ajan mittaan. Tällöin asiantuntija on yksiselitteisesti oikeassa. Humanistisissa tieteissä asioista voi yleensä olla montaa mieltä. Tällöin asiantuntijakin on vain yksi monista ”tuntijoista”.

    Jostakin syystä ihmisellä on taipumus etsiä objektiivista totuutta sellaisestakin, mistä sitä ei voi löytää. Taideteoksen arviointi on aina mielipide, sanoivatpa kirjanoppineet ja viisaustieteilijät mitä tahansa. Siitäkin kiistellään mikä lopulta on taidetta ja mikä ei.

Edellä sanotusta huolimatta mediassa meillä ja muualla laaditaan jatkuvasti listoja ”parhaista” tai ”tärkeimmistä” tai "edistyksellisimmistä" romaaneista, elokuvista, rock-lyriikoista tai jopa siitä, missä abstraktissa maalauksessa todellisuus esitetään realistisimmin.

    Subjektiivinen ihminen rakastaa objektiivista. Eikä ihmiselle minkään subjektiivisen pukeminen objektiiviseksi ole mahdotonta. Jos eteesi isketään ”sadan parhaan suomalaisen romaanin” lista, älä nikottele vaan ryhdy lukemaan, ja jos olet eri mieltä, iske esille oma listasi, koska sinähän parhaiten tiedät, miltä sinusta tuntuu.

    No, en temppuile enempää vaan otan esille pari listaa, joita voi vertailla missä mielessä tahansa, hyvässä tai pahassa tai ihan siinä parhaimmassa, mikä ei liene kummallista.

Kuluvan kuukauden 16. päivänä englantilainen The Guardian julkaisi listan sadasta parhaimmasta koskaan englanniksi julkaistusta romaanista, otsikkona oli 100 best novels of all time. Kirjojen alkuperäisellä kielellä ei ollut väliä.

    Lista perustui yli 170 kirjailijan, kirjallisuustoimittajan ja ”alan asiantuntijan” äänestykseen. Jokainen äänestäjä sai valita 10 parhaimmaksi katsomaansa romaania.

    Niin kuin arvata saattaa, lista näyttää korkealentoiselta; suomeksi sanottuna jopa ikävystyttävän totiselta, raskaalta ja sovinnaiselta. Kymmenen parhaan romaanin kirjoittajia olivat: Gustave Flaubert, Jane Austen, Charlotte Brontë, Leo Tolstoi (2 teosta), Marcel Proust, Virginia Woolf, James Joyce, Toni Morrison ja George Eliot.

    Ei siis yllätyksiä?

    Se toki yllättää, että sadan parhaan romaanin listalle pääsi vain yksi dekkari, Patricia Highsmithin Ripley-juttu, aivan kuin se olisi maailman paras englanniksi julkaistu jännitysromaani!

Yksi listan toimittajista, Lisa Allardice kirjoitti samassa lehdessä huomioita listasta ja sen äänestäjistä jutussaan Who’s in, who’s out, and how many have you read? The story behind our 100 best novels list.

    Allardice lainasi listan äänestäjistä Stephen Kingiä (jonka omista teoksista yksikään ei listalle päässyt), jonka mukaan tehtävä oli mahdoton, koska vain kymmentä parasta romaania sai äänestää. Hän ei näin ollen saanut mahtumaan listalle esimerkiksi yhtään rakastamaansa Dickensin teosta.

    Allardice totesi ettei lista todellakaan kohdistu kirjallisuuden hemmoille. Vain F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu toi kaanonin raskauttamaan kirjavalikoimaan raikkaampaa ilmaa. Mutta "parhaiden" listaa saakin rakastaa tai vihata, Allardice heitti. Sen vakavamielisyys ei ole Guardianin ”vika” vaan äänestäjien.

    Mielenkiintoista ja hauskaa tällaisista listoista on miettiä, kuka tai ketkä puuttuvat.

    Niin kuin sanoin, sieltä puuttuvat jännitysromaanien ja kaikenlaisen viihderomaanin edustajat. Allardice kertoo jutussaan, että huvikseen lukeminen on Englannissa kuoleva harrastus: puolet aikuisista englantilaisista ei lue koskaan romaaneja.

    Yllättävää ja huomionarvoista Allardicen mielestä on, että listalta puuttuvat kokonaan amerikkalaisen kirjallisuuden ”suurpedot” Philip Roth, John Updike ja Norman Mailer, jotka vartioivat amerikkalaisen kirjallisuuden maisemaa 1900-luvun loppupuolella, samoin kuin heidän brittijälkeläisensä. Allardice arveli tämän johtuvan MeToo-liikkeen jälkivaikutuksesta; nykyhetki vierastaa noita kirjailijoita siitä riippumatta kuinka häikäisevää proosaa em. miespedot saivat aikaiseksi.

Englantilainen kirjailija, toimittaja ja kustantaja Robert McCrum julkaisi toisenhenkisen kirjalistan The Guardianissa elokuussa 2015. McCrumin listan nimenä oli The 100 best novels written in English: the full list.

    McCrumin lista hengitti kaunokirjallisuutta laveasti reunasta reunaan. Se johtuu tietenkin siitä, että kyseessä on yhden ihmisen persoonallinen luetteloa kirjoista, joista hän pitää ja joita hän pitää parhaina lukemistaan kirjoista.

    McCrum on kirjoittanut itsekin jännäreitä (joista ainakin yksi vakoiluromaani on suomennettu), joten ei ole ihme, että kaanonin perusromaanien (samojen joita edellä käsitelty lista sisältää) lisäksi McCrum ottaa parhaiden listalle mm. Edgar Allan Poen, Wilkie Collinsin, Arthur Conan Doylen, John Buchanin, Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin jännäreitä. Myös Roth ja Updike ja Martin Amis kelpaavat McCrumille.

    Tämän listan avaramielisyydestä - ja sanon että myös esteettisestä rohkeudesta – kertoo McCrumin valitsema Jack Londonin pakahduttavan liikuttavan romaanin Erämaan kutsun valinta 100 parhaan koskaan englanniksi kirjoitetun romaanin joukkoon.

Peruutuspeiliin katsoessa maantie pakenee menneisyyteen, maisema litistyy, suuret mäet hiipuvat horisontin utuun.

    Se mikä eilen oli kookasta, näyttää juuri nyt eteenpäin kiitävän auton taustapeilistä mitättömältä nyppylältä.

    Onneksi kirjat fyysisinä kappaleina ovat omassa tai vieraassa, yksityisessä tai julkisessa kirjahyllyssä yhä saman kokoisia, olivatpa ne kirjoitettu 1920-, 1960- tai 2000-luvulla. Vasta kirjan lukija osaa sanoa, kuinka suurelta tai pieneltä romaanin tarina ja atmosfääri tuntuu.

    Vain lukija pystyy olemaan lukemansa romaanin suhteen objektiivisesti subjektiivinen.

    Jos uskaltaa olla ja sanoa sen ääneen.

    Jos ei muille, niin itselle ainakin.

Päällys: Pekka Loiri.
Updike: Rabbit is Rich, 1981.
Suom. Jukka Kemppinen.
WSOY, 1983.

Pintaa raapaisemalla

[pintaan tulee naarmuja: entä todellisuus?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Eikö laiva, joka on kerran lähtenyt matkaan,

                       kerran myös palaa?

- Po Chü-i

Sanoja kirjoittaessa ja niitä lukiessa kohtaa todellisuuden, mutta vain pintaa raapaisten.

    Sanat ovat todellisuuden jälkiä. Niitä seuratessa päätyy jonnekin - joko uuteen ”paikkaan” tai kotoisille seuduille missä kaikki on tuttua ja turvallista.

    Kun maamies kyntää pellon, metsuri kaataa männyn ja panostaja ampuu kallion hajalle, jokainen meistä voi omin silmin kokea muutoksen. Sanoja seuraamalla muutoksen huomaaminen on vaikeampaa, yleensä mahdotonta.

    Purjelaiva suuntaa avoimelle merelle. Se jättää jälkeensä vanan, joka kohta katoaa auringon kimalteeseen.

    Onko todellisuus minkään asian pysyvä olotila?

Todellisuuden hahmottaminen kiehtoo jatkuvasti uteliaita ihmisiä.

    Voiko todellisuuden kokea syvällisesti omin aistein? Vai pääseekö siitä perille lukemalla päättäjien, poliitikkojen, liikemiesten, tutkijoiden tai kirjailijoiden tekstejä?

    Haminalainen kirjailija, toimittaja ja metsäammattilainen Martti Linna pohti kokemusperäisen, omakohtaisesti hankitun tiedon haastetta blogissaan. ”Havahduin hiljattain siihen, kuinka pienen osan kovin vajavaisista tiedoistani olen hankkinut itse, oman kokemusperäisen elämisen kautta”, Linna kirjoitti (Martti linnan kotisivut, 6.5.2026). ”Olen lukenut moninaisia kirjoja, kuunnellut erinäisen määrän luentoja, nähnyt paljon fiktiivisiä ja dokumentaarisia televisio-ohjelmia. Olen käyttänyt muitakin lähteitä imeäkseni itselleni oppeja, joiden avulla selviän vajaan sadan vuoden taipaleestani täällä maan päällä.”

    Linna totesi, että loppujen lopuksi suurin osa ihmisen hankkimista tiedoista on toisen käden tietoa, ei omakohtaista, empiiristä. ”Sama tosiasia koskee myös bunkkerissaan tai valkoisessa talossaan istuvaa suurvallan johtajaa. Se, kuinka hän tuota ympärilleen valitsemiensa neuvonantajien ja muiden kanavien tuottamaa tietoa seuloo, riippuu hänen elämänkokemuksestaan, aistiensa kunnosta, epäluuloista ja mieltymyksistä. Niistä, ja lukemattomista välikäsistä. Se ajatus kieltämättä hirvittää.”

Kukanpäivän tietämissä kävelen Välimeren rannalla. Otan muutaman valokuvan. Tästä olen ennenkin ottanut. Katselen merta, ohi kulkevia ihmisiä, pilviä vuorten päällä.

    Valokuvat ovat arkipäivän empiiristä tiedonhankintaa, tiedon eteenpäin tuuppaamista, mutta kuten tiedämme, valokuva on vain raapaisu todellisuuden pinnasta.

    Akatemiatutkija Timo Miettinen pohti esseessään Jo Shakespeare tunsi kuninkaat, joille omatunto on pelkuruutta ja voima oikeutta (Helsingin Sanomat, 10.5.2026) vallankäytön olemusta ja sitä kuinka se näyttäytyy meille muille; meille joihin valta kohdistetaan.

    Miettisen mukaan aikaisemmin oli kohtuullisen fiksua ajatella – jopa Shakepearen kuningasnäytelmien opettamana – että ”valta ei ole vain käskyjä, päätöksiä tai väkivaltaa. Se on esitys, jonka uskottavuus syntyy rituaaleista ja tunnustuksesta. Hallitseminen tarkoittaa näihin liittyvän roolin kantamista. Politiikan ydin ei ole vain siinä mitä tehdään vaan siinä, miten valta saadaan näyttämään luonnolliselta.”

    Niinpä tähän asti on opittu ajattelemaan, että politiikka on esitys, jolla on pinta ja jonka takana on jotakin syvempää, tarkoitus johonkin jollakin tavalla. Poliitikkojen puhetta ei koskaan kannata lukea koko totuutena, koska se mihin pyritään jää usein sanomatta, arvattavaksi.

    Miettisen mukaan nyt tämä on muuttunut. Esityksen takana ei olekaan enää mitään enempää, kaikki sanottu on se mitä on, ja kaikki mitä sanotaan, tehdään vallankäyttönä. Puhe on valtaa sinänsä ja se ilmaistaan kiertelemättä. Meistä tuntuu että Donald Trump jättää tarkoituksensa sanomatta, tai että tarkoitus muuttuu hetkittäin ja päivittäin, mutta kaikki mitä Trump (ja muut nykyajan valtaherrat) sanoo, on joka hetki ”totta” sellaisenaan, niin röyhkeältä kuin se kuulostaakin.

    Miettinen vertaa Trumpin kaltaisten poliitikkojen esiintymistä tosi-tv:hen: ”Itse muotoilisin kuitenkin ajatuksen näin: politiikka on tosi-tv:tä juuri siksi, että se ei ole teatteria. Teatteri säilyttää etäisyyden pinnan ja syvyyden välillä: se antaa ymmärtää, että ilmiasujen takana on jokin jännite, jota voidaan tulkita tai joka voidaan paljastaa. Tosi-tv toimii toisin. Se ei kysy, mikä oikeuttaa vallan tai miten tuo valta on syntynyt.”

Kyösti Salovaara, 2024.

Embalse de Conde de Guadalhorce 
huhtikuussa 2024.

Kyösti Salovaara, 2026.

Embalse de Conde de Guadalhorce
toukokuussa 2026.

Niinpä näppäilen valokuvia enkä yritä ymmärtää mitä pinnan takana on. Pinta on kaikki mitä on. Näen naarmuja todellisuudessa. Olkoon niin.

    Olen ottanut vuosien mittaan kuvia Málagan provinssin tekoaltailta. Välillä ne ovat täynnä vettä, toisinaan järven pohja melkein näkyy. Kuivuuden ja rankkojen sateiden kaudet vaihtelevat. Espanjalainen yhteisö ei oikein tiedä mihin pitäisi varautua: loputtomaan kuivuuteen vai kaiken tuhoaviin sateisiin.

    Dilemma on ikiaikainen: vuotavaa kattoa ei huvita sateella korjata, mutta auringon paistaessa sillä pärjää korjaamattakin.

    Silloin kun tekojärvet ovat täynnä kimaltavaa turkoosia vettä, pinnan alle ei tarvitse tunkeutua miettimään asioiden todellista olemusta.

Otan Rondassa pari valokuvaa Ernest Hemingwayn ja Orson Wellesin muistomerkeistä. Sekä Welles että Hemingway rakastivat Espanjaa, viettivät täällä paljon ajastaan. Molemmilla oli ystävinä härkätaistelijoita, joten on luonnollista että amerikkalaistaiteilijoiden muistomerkit sijaitsevat Rondan härkätaisteluareenan vieressä.

    Koska Welles vietti paljon ajastaan Espanjassa, häneltä kysyttiin, miksi hän viihtyy niin hyvin Francon diktatuurissa. Welles vastasi, että hän ei ole Francon kaveri vaan tavallisen espanjalaisten.

    Kun monet - minäkin - ajattelen ettei Trumpin Yhdysvaltoihin pidä eikä kannata matkustaa, tuota Wellesin perustelua voisi hyvinkin käyttää ja ajatella: enhän minä kaveeraa Trumpin kanssa vaan tavallisten amerikkalaisten.

Kyösti Salovaara, 2026.

Kävelen Paseo Maritimolla Fuengirolassa. Otan valokuvia vuosittaisen musiikkitapahtuman Marenostrum Fuengirolan mainosplakaateista. Kesän mittaan Sohail-linnan puistossa esiintyvät mm. Sting ja Apulanta.

    Näin suomalaisetkin taiteilijat raaputtavat todellisuuden pintaa, melkein kuin tosi-tv:ssä.

    Sohailin linnan kukkulalta on löydetty foinikialaisten ja roomalaisten asutusten jälkiä.

    On mielenkiintoista, että kun foinikialaiset, ennen roomalaisia, ”löysivät” Málagan seudun ja asettautuivat Guadalhorce-joen suistoon asumaan, kantaväestö asui sisämaassa eikä rannikolla. Vähitellen paikallinen väestö muutti foinikialaisten ”opettamana” Guadalhorcen suistomaalle meren rantaan.

    Foinikialaiset, roomalaiset, visigootit, maurit ja ties ketkä ovat naarmuttaneet Andalusian todellisuutta joksikin mitä se nyt on. Jälkiä siis on, vaikka niitä ei tämmöinen tavallinen tallaaja huomaisikaan.

Kyösti Salovaara, 2026.

Kaiken voi ajatella teatterina, kaiken voi kokea tosi-tv:nä.

    "Eikö laiva, joka on kerran lähtenyt matkaan, / kerran myös palaa?" kysyi kiinalainen runoilija Po Chü-i. (Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.)  

    Joskus unessa niin tapahtuu.

    Tasan vuosi sitten Kukanpäivänä ystäväni Sirpa menehtyi yksityissairaalassa Benalmadenassa Málagan kaupungin lähellä. Vuosi on lyhyt aika, mittaamattoman pitkä, kuin naarmuja sydämessä.

    Alakulon hetkellä, ystävääni muistaessa, kiinalaisen runoilijan sanat lohduttavat mutta paljastavat, kuinka kauas pilvet karkaavat:

Miten ystävyyttä voisi mitata?

Voi vain kysyä: onko meillä yhteinen sydän?

Minun sydämeni lähti sinun rinnassasi;

istun täällä, ja koko pääkaupunki on tyhjän tyhjä."

---

Miten jaksaisi kestää kaikki nuo huolet?

Kun suru tulee, vaeltaja nousee ja katsoo kauas, kauas -

mutta näkee vain virtaavan veden,

pilviä hipovat puut, vehmaat, vehreät,

sumun ja aallot

            jotka mistään välittämättä vyöryvät etäisyyksiin.

 

 

Kyösti Salovaara, 2023.

Sirpa Gibraltarin salmen rannalla
huhtikuussa 2023.
Salmen takana häämöttää Afrikka.

Oliko muna ennen kanaa

[ja mielipide ennen faktaa?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Kruunuvuorensilta - oikotie meren yli.

Monet valittavat, että viisaiden sanat ovat aina vain vertauksia, mutta käyttökelvottomia käytännöllisessä elämässä, eikähän meillä ole muuta kuin se. Kun viisas sanoo: ”Mene tuolle puolen”, hän ei tarkoita, että pitäisi mennä toiselle puolelle, minkä toki aina voisi tehdä, jos tulos olisi taipaleen arvoinen, vaan hän tarkoittaa jotakin tarunomaista tuonpuoleista, jotakin, jota me emme tunne, jota hänkään ei voi kuvata tarkemmin ja joka ei siis voi täällä auttaa meitä lainkaan. Kaikki nämä vertaukset tahtovat oikeastaan sanoa vain sen, että käsittämätön on käsittämätöntä.

- Franz Kafka: Keisarin viesti. Toim. Kai Laitinen. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1969.

Käsittämätöntä ei voi kuvata eikä siitä voi kertoa tarinoita.

    Kuvattavaksi jää käytännöllinen elämä kaikkineen.

    Universumi, maapallo ja jalkapallo ovat pyöreitä kaikkiin suuntiin. Kun lähtee johonkin suuntaan, päätyy lopulta siihen mistä lähti.

    Kuitenkaan emme liukastele pallon pinnalla. Käsittämätöntä, eikö vaan?

Vappuna kävelin Kruunuvuorensiltaa pitkin Korkeasaaresta Laajasaloon. Aurinko paistoi, hyytävä lounaistuuli sai silmät vuotamaan.

    Kevät tulee aina keikkuen ja ilkkuen.

    Pari päivää ennen vappua löysin pihatieltä tyhjäksi syödyn linnunmunan. Elä ja anna toisten kuolla!

    Riimit vievät mennessään.

    ”Suomen tasavallan presidentti ei ole mielipidekirjoitus”, näpäytti tasavallan presidentti Hesarin röyhkeää toimittajaa.

Kruunusillat ylettyvät Helsingin Merihaasta Korkeasaaren kautta Laajasaloon. Pisin silta on upea ja komea, kaareva kuin maapallon pinta. Kaunis katsoa, mukava kävellä ja pyöräillä – paitsi jos tuulee sietämättömästi.

    Silta on aina vertauskuva. Olen näin sanonut. Näin aina sanon.

    Mutta voiko enempää sanoakaan? Käsittämättömälle ei löydy sanoja.

    Silta on elämänkaaren metafora. Se alkaa, on ja päättyy. Taakse voi katsoa, mutta ei palata. Eteenpäin sopii tuijottaa, mutta älä katso liian kauaa.

    Eräässä lyhyessa novellissa, paraabelissa Franz Kafka kirjoitti sillasta, joka pelkäsi romahtavansa: ”Minä olin jäykkä ja kylmä, olin silta, makasin kuilun yllä”.

    Silta ylettyi takinliepeet liehuen kuilun reunalta toiselle. ”Syvyydessä elämöi hyinen forellipuro”, tarinan minä, silta, kuvailee.

    Sitten sillalle astui kulkija…

Kyösti Salovaara, 2026.

Variksen lounas.

Onko ilma sakeana muuttolintuja vai mielipiteitä?

    Oikea vastaus: molempia.

    Marokkolais-ranskalainen kirjailija Leila Slimani sanoi El País -lehden haastattelussa, että ihmisillä on pakkomielle olla oikeassa. Koska he tuntevat aina olevansa oikeassa, ei ”asiasta” (olipa se mikä tahansa, mistä voi ja pitää esittää mielipiteensä) kannata sen enempää muiden kanssa keskustella, kunhan vain oman mielipiteensä saa julki. Ja saahan sen.

Välillä tuntuu, että journalistit eivät tunne itseään.

    No, en minäkään tunne minua, mutta se on toinen juttu.

    Journalisti esittää mielipiteitä ja väittää olevansa puolueeton, neutraali tarkkailija.

    Mutta ei semmoisia ole.

    Helsingin Sanomissa Suvi Turtiainen teki tiistaina parhaansa nolatakseen tasavallan presidentin. ”Eli voiko tulkita niin, että Suomella ei pienenä maana ole edelleenkään varaa rehellisyyteen vaan Suomi jatkaa viimevuotisella tyylillä? ” Turtiainen kysyi ja syytti Alexander Stubbia epärehellisyydestä.

    Turtiaisen mielestä päättäjien pitäisi olla ”rehellisiä” ja haukkua kaikki inhoamansa muiden maiden johtajat maan rakoon. Tuotahan haukkumista eduskunnaskin harrastetaan – ja sitten silmiä pyöritellään, kun some paisuu vihasta ja muiden ihmisten halveksimisesta.

    Mutta Stubb vastasi Turtiaiselle niin nokkelasti kuin viisas mies voi vastata: ”Suomen tasavallan presidentti ei ole mielipidekirjoitus.”

Kevät tuli keikkuen ja ilkkuen.

    Luonto herää, ihminen valpastuu. On niin idyllistä että!

    Huhtikuun alussa (8.4) seurasin varisten ja sepelkyyhkyjen välistä murhenäytelmää pihatuijassa. Sain jopa valokuvan variksen paetessa tuijasta kyyhkynmuna suussaan.

    Silloin mietin, mitä kyyhkyspariskunta seuraavaksi tekee. Yrittävätkö uudestaan? Pystyvätkö hämäämään varikset seuraavalla kerralla? Jatkuuko sepelkyyhkyn suku vai koittaako perikato?

    Noin kolme viikkoa myöhemmin (27.4) murhenäytelmän toinen näytös: kaksi varista hyökkää taas tuijaan, toinen lennähtää oksien seasta ulos nokassaan valkoinen kyyhkynmuna. Jälleen kerran kyyhkyn sukua uhkaa perikato.

    Tällä kertaa en ehtinyt ottaa kuvaa ryöstäjästä, mutta löysin puhtaaksi imetyn kyyhkynmunan pihatieltä. Siitä sai kuvan helposti.

    Ovatko sepelkyyhkyt tyhmiä vai ikuisia optimisteja yrittäessään jatkaa sukua varisten valtakunnassa? Edustavatko varikset puolestaan älyä ja innovatiivista toimeliaisuutta käyttäessään sepelkyyhkyjen tuijaa kanalanaan?

    Luonto on idyllinen näyttämö julmalle elämälle.

Käsittämätön on sanoin kuvaamatonta.

    Vai onko sittenkään.

    Pesänryöstöstä kuluu kolme päivää. Kyyhkyspariskunta kuhertelee vappuaattona vaahteranoksalla.

    Otan valokuvan.

    Voiko käsittämättömän sittenkin kuvata digivehkeellä?

Oho!

    Pakinan otsikkoon jäi vastaamatta.

    Vai vastasinko vahingossa kun en vastannut? 

Kyösti Salovaara, 2026.

Optimistinen rakkaus.

Ylkkärissä 50 vuotta sitten

[27.4.1976 minä  kirjoitin näin]

Tietysti Ylioppilaslehden arvostelijat ovat myös eksyneet huimaan liioitteluun ja yksipuolisuuteen, mutta eikö ole mainiota, että on olemassa lehti, jossa on luvallista kuohua yli ja purkaa sisuaan? Parempi puhua läpi päähänsä nuorena kuin vanhana.

- Kai Laitinen Ylioppilaslehden 50-vuotisjuhlanumerossa 11.10.1963

Historiaa ei pääse pakoon, mutta sen voi unohtaa niin kuin yhdentekevän romaanin tai kehnon elokuvan. Joitakin asioita muistaa, vaikka haluaisi ne unohtaa. Toiset asiat unohtuvat, vaikka niitä haluaisi pitää mielessä ja kertoa tulevalle historialle.

    Kirjoittelin vuoden verran kolumneja Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan julkaisemaan Ylioppilaslehteen, maaliskuusta 1975 huhtikuuhun 1976. Ilmeisesti perin Ulf Sundqvistin paikan kolumnistina, vaikka en ollut SDP:n jäsen. Riehakkaan 60-luvun jälkeen Ylioppilaslehtikin puoluepolitisoitui, niin että jokaisella puolueella oli oma ”kiintiökolumnisti” 1970-luvun puolivälissä. (En ole varma muistanko oikein.)

    Mutta kun lukee nyt viimeisen Ylkkärin kolumnini, niin huomaa ettei se sovi eikä sopinut minkään puolueen tai ideologian kehykseen, vaan oli ja taitaa yhä olla jokseenkin anarkistinen. Luulen että käytin kolumnissa Irmari Rantamalalta ja Paavo Haavikolla imettyjä kielen tyylejä.

Ylioppilaslehti - Ylkkäri - on tällä hetkellä taloudellisissa vaikeuksissa ja julkaisutauolla. Jokin aika sitten Helsingin Sanomat kertoi, että Ylioppilaslehden pelastamiseksi ”Helsingin Sanomain Säätiö tukee lehden uudistamista 100 000 eurolla”, ja että ”tuki kohdistuu vuodelle 2026 ja käynnistää hankkeen, jonka tavoitteena on siirtää lehti digiaikaan.”

    Vanhan liiton miehenä en digiaikaan siirtymisestä innostu, mutta mitäpä se minulle kuuluu. Kukin taaplaa tyylillään – ja tämä 2020-luku surffailee mobiilijulkaisuilla jne.

    1960-luku oli Ylkkärin kultainen vuosikymmen. Se alkoi Arvo Salon päätoimittajakaudesta vuonna 1959.

    Kun Arvo Salolle myönnettiin Eino Leinon Seuran palkinto vuonna 1964, palkitsija totesi: ”Kun tässä (Ylioppilaslehden) perinteessä pääsi vaikuttamaan Salon journalistinen vaisto ja vauhti, ennakkoluulottomuus, uskaliaisuus ja joustavuus, kyky koota ja innostaa avustajia sekä oma verraton ajankohtaisen kirjoittamisen taito, Ylioppilaslehdestä tuli maan vilkkain, hilpein ja seuratuin kulttuuripoliittinen orgaani, esikuvallinen vapaan julkisen keskustelun vireilläpitäjä.”

Kopioin tähän sanasta sanaan ja pilkusta pilkkuun viimeisen kolumnini Ylkkäriin. Se ilmestyi melko lailla 50 vuotta sitten.

    Leikekirjaani olen kolumnin viereen kirjoittanut: The Last but at least Eternal Column, 1976-04-27.

    Ikuinen vai unohdettu?

    Kenties molempia. Riippuu näkökulmasta ja siitä mihin suuntaan katsoo.

Minäpä katson nyt menneisyyteen:

Tekopyhyys ja Vihreä jousimies

”On intohimoa ilman totuutta, totuutta ilman intohimoa, sankareita ilman sankarillisia tekoja, historiaa ilman tapahtumia.”

- K. Marx

”Tämä oikein ja syvällisesti ymmärrettynä.”

- T. Bergholm

   Viivaksi horisonttiin lasketaan elämisen höyryt. Kaukainen näyttää huononäköisestä tuntemattomalta maalta. Hiljaisuus on huonokuuloiselle melua ja pauhua. Kymmenen pientä insinööripoikaa Kaukopään tehtailta kiiruhtaa Kotkan satamaan lakkoa murtamaan. Kaksi velikultaa liittää kätensä yhteen. Jouko Tyyri ja Paavo Haavikko sylkäisevät samaan kasaan: eläköön muoto ja mehu! Dialektisen hämärän neljä loistevaloa yhtyy sateenkaarikimpuksi pöydän pinnassa, pöydällä hyvät muonat, kaikkien syödä. Eräs sanoo, eräs rohkea: ”Ihminen ei pysy paikallaan, vaan menee eteenpäin tai taaksepäin.” Synteettinen liike kasvaa. Se on lumivyöry, luokkataistelu ja hento sade. Teologi pukeutuu filosofiksi, filosofi pragmaatikoksi, pragmaatikko filosofiksi: synteesi löydetään, hukataan, seisahtumaa kaikki tyynni.

    Tekopyhyys versoo heikosta maasta. Puritanismi hyökyy pelkona ja ravintona. Ajatukset muutetaan kaavaksi, todellisuus saa oman sapluunansa. Vanhat muodot täyttyvät, vanhat muodot uusitaan: vanhoiksi muodoiksi. Igedeläinen kansanlaulaja kysyy: ”Mikä on hiusten tarkoitus päässä?” Nigerian Igedessä aurinko paistaa korkealta eikä dialektiikka ole yhtään vulgaaria. Laulaja kysyy ja vastaa: ”Mikä on hiusten tarkoitus päässä? Hiukset päässä ovat tarkoitetut saksille.”

                                                   XXX

 Hämärässä rohkeus yltyy, joukkohenki tiivistyy, dialektikko tapailee taustaansa, S. Toiviainen: ”Kun ajattelu lähti liikkeelle, se lähti porvarillisen logiikan pohjalta.” Ajatus lähti, nyt se kiikkuu, palavana tulitikkuna, yli kansan, ohi kansan, yli peltojen ja metsien. Pakottava voima, tuhat hevosvoimaa, kolme luokkataistelua, dialektiikan väkipyörä, ykseys ja sovinnaisuus: elitismi. Kädet nostetaan, lasketaan.

    Tekopyhyys ja puritanismi, hyve ja käytäntö, siveys ja tabu, sanat soivat, polttavat ideat, katselija katsoo itseään, ulkopuolelta. Hämärän sankari, kollektiivinen mystikko, kohta jo kaikki, ykseys. Häneen uskotaan.

    ”Ihminen on Uskonnollinen eläin. Hän on ainoa Uskonnollinen eläin. Hän on ainoa eläin, joka rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään ja katkaisee hänen kurkkunsa, jollei hänen teologiansa ole kohdallaan.” (Mark Twain)

                                                   XXX

 Ei ole aikaa pysähtyä, ei seisahtaa lähteen vierelle totuutta juomaan. Kumpupilvinä kohoavat taivaalle K. Chydeniuksen rohkeat sanat: ”Hyvä määritelmä sosialidemokraateista on se, etteivät ne uskalla.” Persoonapronominit vaihdetaan, ideologinen diskoteekki pauhaa. Uskalluksen ristiretki kääntyy itseensä, omat voimat nostetaan korokkeelle, kumpupilvinä ne peittävät pelokkaan massan.

    Niinpä tavallinen ihminen ei uskalla heittäytyä dialektisoimaan. Hän on työläinen kolmannessa polvessa, maanviljelijä neljännessä. Kukaan ei uskaltanut. Kaikki ovat tehneet työtä, päivästä vuoteen, vuodesta pelkoon. Kamppailua kahdeksantuntisen työpäivän puolesta, taistelua viisipäiväisen viikon puolesta, hellimättömyyttä olemisen oikeuksien puolesta, olemista ikuiselta näyttävän orjuuden kynsissä, mutta oman luokkansa keskellä, omassa luokassaan. Mutta…

    Ei uskallusta. Ideologisen diskoteekin pelkoa koska sen jäseniltä edellytetään paitsi uskallusta myös eliitin tuntomerkkejä: porvarillinen tausta ja dialektisen hämärän valonajatus.

                                    

 Aika kuluu loppuun, on liikuttava, sekin on dialektiikkaa. Suomen Sosialidemokraattinen puolue maalaa onnen kuvan taidepoliittisessa ohjelmassaan: ”Yhteiskunnan onnellinen kehitys edellyttää kansalaisilta henkistä valppautta ja suvaitsevuutta, jota taiteet kasvattavat. Taide auttaa ihmistä viihtymään maailmassa.” Lauseet ovat totta, mehevinä putoilevat omenat kultaisilta vadeilta, ahneet armahdetaan, vaivaisia tuetaan. Ohjelma jatkuu:

    ”Lehdistö, radio ja televisio voisivat tehdä merkittävää taidekasvatustyötä sekä kritiikin että informaation avulla. Onkin kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, että joukkotiedotusvälineet toisaalta käsittelevät riittävästi taidetta, toisaalta pyrkivät laajentamaan aihepiiriään ohi perinteellisen taiteen.” Sanat muuttuvat lauseiksi, lauseet virkkeiksi, palavat tulena, ovat niin totta. Mutta…

    Samana keväänä kun J. Tyyri vihdoinkin ryömii F. Kafkan päähän, näyttää sosialidemokraattisen puolueen pää-äänenkannattaja Demari saavan tarpeekseen kulttuurista. Ajan merkit haalistuvat, kipinät sammuvat, lehti vähentää kulttuurisivunsa puoleen, puolet pois olemattomasta: onko se kaikki vai ei-mitään?

    Kuka voisi kertoa mistä merkit kertovat? Kirkkaat päivät keväässä, melodraama kaikkein ylinnä. Marssit ja marxit ja maksit sekoitetaan dialektisessa hämärässä: ne loistavat ja paisuvat, ovat ja elävät.

                                                  XXX

 Melodraama vaihtuu burleskinäytelmään. Kadulla myydään totuutta, tekopyhyyttä ja pyhyyttä. Murrosikäiset kädet totuuden hyisessä kosketuksessa. Pahan kosketus väistetään, Aku Ankka takataskussa, säästöporsas olkalaukussa, hyvä koti kaikilla, kesä vain harvoilla.

    Tutti suussa marxismi-leninismiin!

    Kehdosta kadulle monopolien vastaiseen rintamaan!

    Lee Coopereissa imperialismin vastaiseen taisteluun!

    (Vapauttakaa Fenimore Cooper! kirj. huomautus)

                                                  XXX

 Mutta hei... nythän olet katkera. Älä unohda inhimillisyyttä, sosiaalisen tietoisuuden valtavaa vyöryä, utopian lippujen punaista väriä, lämmintä tunnetta, joukkotunnetta. Olet vanha, kirjoitat tulevaisuuden silmien edessä. Kohta väistyt vuosien varjoon. Opintolainasi on jo pantu lyhennykseen, olet täysiverinen palkkatyöläinen etkä tämän melodraaman sankari. Nahkasi kuivuu, sinut ripustetaan narulle, merkiksi palkkatyön tervehdyttävästä vaikutuksesta ihmiseen. Kun väsyt, älä ole katkera, ole vain: väsynyt.

    Kirjoittaja eksyy ideologioiden usvametsään. Dialektiikan polulla tuskin aurinko ulottuu maan pintaan. Mustarastas laulaa, polulla kissa kuuntelee, se on Mahno. Tekopyhyys ja puritanismi imevät valon. Tehtaiden ja kivitalojen lomitse asfalttikatuja pitkin kuljetaan yksinäisinä, kirkkaina aamuina. Sitten…

    ”Pitkä, laiha, vihreä olento kalmankalpeine kasvoineen seisoo liikkumattomana häntä vastassa jousi kädessään. Vihreä kiireestä kantapäähän, loistava, hämmästyttävästi ihonmukainen vihreä väri, jonka merkityksessä ei voi erehtyä. Vihreä ylt’yleensä, paitsi valkeat kasvot, jotka tuijottavat ilmeettöminä.

    Sekunnin verran vanha mies tuijottaa lumottuna, sitten kohottaa pistoolinsa ja ampuu kahdesti.”

Ylioppilaslehti 27.4.1976.

AI ai sentään

[kuka sen kirjan kirjoittikaan?]

 

Kyösti Salovaara, 2026.

Eino Leino (1878-1926).
Lauri Leppäsen veistos, 1953.

Neljännesvuosisata saattaa vaikuttaa mielivaltaiselta mittarilta kulttuurispekulaatioille, mutta ajanjakso 2001–2025 on viimeinen, jolloin kirjallisuutta tuotettiin ja luettiin ilman tekoälyä, tekijää joka kohtalonomaisesti muuttaa pian monia asioita.

- Nadal Suau El Paísissa 18.4.2026 

Kirjallisuusskene käy kuumana.

    Se huokailee, kiroilee, valittaa, panikoi.

    Mihin maailma menee, jos kukaan ei tiedä kuka tämän tai tuon kirjan on kirjoittanut. Miksi lukea proosaa, jota AI, tekoäly generoi aikaisempaa kirjallisuutta jäljittelemällä ja kopioimalla?

    Mutta toisaalta: mitä väliä kirjan kirjoittajalla on?

    Jos kirjaa on kiva lukea, eikö se riitä?

    Olemmehan keskustelleet viime vuosina siitä, onko kirjailijan yksityiselämällä vaikutusta kirjan "arvoon". Joidenkin mielestä on, toisten ei. Tekoälykoneella ei ole ”yksityiselämää”, koska sen ainoa ”elämäntapa” on jäljitellä muiden elämää, joten tekoälyn kirjoittamasta romaanista ei tarvitse pohtia, onko sen kirjoittaja juoppo paskiainen, raaka sovinisti tai ihan hullu feministi.

    Mutta sittenkin… eikö oletuksena ole, että luemme ihmisen, jolla on mahdollisesti inhimillisiä puutteita hyveiden lisäksi, kirjoittamia tarinoita?

    Kun espanjalainen kirjailija ja kriitikko Nadal Suau kirjoitti madridilaisessa El Paísissa, että nyt on viimeinen hetki arvioida AI-vapaata kirjallisuutta, hän taisi olla jo kirjanmittaisen askeleen todellisuutta jäljessä.

Muutama päivä sitten Alexandra Alter kirjoitti kirjailijoiden ja kustantajien AI-tuskasta The New York Times -lehdessä otsikolla Where Does Publishing’s A.I. Problem Leave Authors and Readers? (10.4.2026.)

    Alter kertoi Meksikossa asuvan esikoiskirjailijan, tai paremminkin esikoiskirjailijaksi pyrkivän, teknisen konsultin Antonio Bricion kokemuksista.

    Bricio lähetti käsikirjoituksen 20 kustantajalle ja agentille. Turhaan. Paranteli teostaan. Lopulta Bricio päätteli, että kustantajat ja agentit vierastavat esikoiskirjailijoita pelätessään, että kirjan on kirjoittanut AI-kone.

    Niinpä Bricio tilasi ohjelmiston, jolla tutkitaan onko kysymyksessä tekoälyn kirjoittama teksti. Hän syötti sille yhden luvun romaanistaan, ja ohjelman mielestä teksti oli varmasti tekoälyn kirjoittamaa. Bricio tietenkin tiesi, että näin ei ole. Hän poisti muutamia lauseita tekstistä ja nyt Originality.ai -ohjelmisto päätteli, että teksti on sataprosenttisesti ihmisen kirjoittama.

    Jutun kirjoittaja Alexandra Alter arvelee, että kustantajien AI-paniikki johtuu Mia Ballardin romaanin Shy Girl -tapauksesta. Ballardin romaani ilmestyi aluksi omakustanteena ja sitten vakiintuneen kustantajan ohjelmassa. Tämän jälkeen teosta ryhdyttiin pitämään tekoälyn tuottamana, vaikka kirjailija vakuutti kirjoittaneensa sen itse ja epäili, että hänen käyttämänsä kustannustoimittaja oli lisännyt romaaniin joitakin tekoälyllä tuotettuja jaksoja.

Alexandra Alterin jutun kommenteissa kirjallisuuden tilannetta kauhisteltiin, mutta muutamat keskustelijat muistuttivat, että monen julkaistun romaanin taustalla on useita apulaisia ja aputoimittajia, jotka vaikuttavat teoksen lopulliseen muotoon. Kirjojenkin ”auteur” on tässä mielessä joskus hämärä.

    Mutta silti me, lukijat, ylisummaan vierastamme ajatusta että kirja, olipa se proosaa tai faktaa, olisi tekoälyn tuottamaa tekstiä. Näin koska me, minä, luulemme tietävämme ettei tekoälykoneella ole sielua eikä moraalia eikä se itse ymmärrä lainkaan mitä se tekee, mitä sen tuottama teksti ”tarkoittaa”.

    Alter lainasi jutussaan nuorille aikuisille romaaneja kirjoittavaa Laura Taylor Nameytä, joka sanoi, että jos lukijat maksavat ostamastaan kirjasta, he haluavat että kirja tulee kirjailijan aivoista ja sydämestä eikä tietokoneesta, joka on ryöstänyt kirjailijan aivot.

    Näin varmasti onkin, mutta mistä me lopulta ”tiedämme” kenen aivoista mikäkin on syntynyt?

Ihminen ei ole saari.

    Melko usein joku romaani tuntuu tutulta, siinä on aineksia, juonenkulkuja, tunnelmia jotka muistuttavat jotakin aikaisemmin lukemaani, vaikka en pysty sanomaan että mitä kirjaa tai kenen kirjoittamaa. Myös kirjallisuuden tyylejä matkitaan, niitä käytetään avuksi hyvässä mielessä tai pelkästään ironisessa tai jopa pahanilkisesti. Kaikki tämä on inhimillistä ja kirjallisuuspeliin sisäsyntyisesti kuuluvaa.

    Katsoin muutama päivä sitten Edward Dmytrykin ohjaaman, paljon kehutun westernin Laki ja väkivalta (Warlock, 1959). Se on yksi arkkityyppinen versio tositapahtumista O.K. Corralin taistelusta Tombstonessa 1881. Niinpä Dmytrykin hienosta elokuvasta tuli heti mieleen John Fordin filmi Erämaan laki (My Darling Clementine) vuodelta 1946. En kuitenkaan väitä että Dmytryk kopioisi Fordia. Molemmat ohjaajat ”kopioivat” – niin kuin kymmenet lännenelokuvat - historian tapahtumia ja sovittavat oman ajanhetkensä ajatuksiaan siihen ja luovat fiktiota, joka koskettaa yhä elokuvien katsojia. Siitä huolimatta että tarinoiden taustalla on kymmenien, satojen ja tuhansien ihmisaivojen kokemuksia ja tuntemuksia, ei siis vain yksi sydän vaan miljoonia sydämiä.

Tekoälykoneella ei ole sielua eikä sydäntä. Se ei pysty omin päin arvottamaan mitään, mutta se ”osaa” pätevästi esittää asioita oppimiensa tekstien pohjalta. Se voi, kenties, kirjoittaa hyvinkin koskettavan kohtauksen romaaniin, mutta se ei ymmärrä miksi tuo kohtaus koskettaa ihmislukijoita.

    Kun näin on, lukija on pulassa. Onko oikein, että AI-kone erilaisia tekstejä yhdistelemällä ja niistä lauseita generoimalla saa lukijan jopa kyyneliin? Sen kyllä hyväksyy, että toinen ihminen saa minut itkemään, mutta jos sen tekee kone, niin hemmetti vieköön!

    Ihminen ei ole saari, ei edes kirjailija. Tai oikeastaan: kirjailija kaikista ihmisistä vähiten.

    Olivatko kirjailijat koskaan pelkästään ”luomua”? Yksilöitä jotka eivät tienneet olemassa olevasta kirjallisuudesta mitään? Nykykirjailija tietää taatusti maailmasta (vaikkei ehkä kirjoista) enemmän kuin vaikkapa Aleksis Kivi tai Eino Leino tiesivät aikanaan, mutta tietääkö nykykirjailija ihmisen sydämestä yhtään enempää kuin Kivi tai Leino?

    Veijo Meri pohti esseekokoelmassaan Kuviteltu kuolema (Otava, 1974) mm. kirjailijan ajattelun itsenäisyyttä ja autenttisuutta. Hän tunnusti, että kirjailija pelkää ”plagioivansa” myös itseään. Meri kertoi, että ”jatkuvaa riesaa aiheuttavat kirjoitettaessa juuri erilaiset mekaaniset tavat ja tottumukset, samoin vaara luiskahtaa valmiisiin kuvioihin, joita ei muista saaneensa omista ja toisten teoksista. Jos ne eivät tekstissä toimi, niitä alkaa epäillä. Jos niiden alkuperän huomaa, ne heittää helposti pois eikä niitä ala suhteuttaa ja sulattaa tekstiin. Vain suurimmat, joku Shakespeare ja Brecht, nauraisivat tämmöiselle epävarmuudelle.”

    Meren hieno essee elää yhä tässä päivässä, semminkin tässä päivässä kun varkaille on tullut mukaan AI, tekoäly joka varastaa kaiken ja kaikilta.

    ”Vain näpistelijät ja pikkuvarkaat pohtivat kuinka vähän voi ottaa, ilman että kukaan huomaa”, Meri kirjoitti esseessä Miten Manillaköysi syntyi. ”Iso varas vie kaiken irtoavan, mennessään vielä ovetkin, niin että kaikki voivat omin silmin todeta tavaran jääneen heitteille ja jonkun luotettavan henkilön korjanneen sen talteen.”

    Mistä johtuu, että me emme hyväksy että AI vie mennessään kaiken ja ovenpieletkin? Jos William Shakespeare ja Bertolt Brecht ”varastivat” tarvitsemansa muilta kirjoittajilta, miksi tekoälyn pitäisi olla moraalisempi toimija?

    Ironista on ettei AI ymmärrä varastavansa muiden tekstejä ja kokemuksia. Syyntakeetonko siis?

Kyösti Salovaara, 2025.

Aleksis Kivi (1834-1872).
Wäinö Aaltosen muistomerkissä, 1939.

 

Sivilisaatioiden ryskettä

[vai asfalttipölyä kaupunkiraitilla?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Kreikkalaiset voidaan ymmärtää puhumatta heidän taloudellisista olosuhteistaan. Roomalaiset ymmärretään vain niistä puhumalla.

- Oswald Spengler: Länsimaiden perikato, 1918, 1922. Lyhennetyn laitoksen suomennos Yrjö Massa. Neljäs painos, Kirjayhtymä 1996. 

”Jo historiallisten tosiseikkojen vuoksi keskivertoamerikkalaiselle on tunnusmerkillistä, että hän on luonteeltaan utelias, kasvatuksensa ansiosta neuvokas ja koulutuksensa ansiosta empiirinen”, sanoi Stowe. ”Toisin sanoen: jenkit ovat sählääviä kusipäitä, jotka tunkevat nenänsä joka paikkaan.” 

- Len Deighton: Siima, 1989. Suomennos Erkki Jukarainen. WSOY, 1991. 

Suuri on suurta. Pieni on pientä.

    Arkipäivä eletään siinä välissä.

    Mutta näinä aikoina pieni läikkyy suureen ja suuri pieneen. Maailmankylä on globaali ja paikallinen.

    Paitsi että yhtä maailmankylää ei liene olekaan, vaan on eri puolille keskittyviä sivilisaatioita.

Jos pitäisin päiväkirjaa, viime viikonlopun toimissani kuvastuisi hyvin paikallisen ja globaalin vuorovaikutus. Juhlavasti saattaisi lisätä, että arkielämän päiväkirjassa ilmenee myös vertikaalisesti nykyhetken suhde lähimenneisyyteen.

    Perjantaina ajettiin Kotkaan auringon paistaessa moottoritielle. Koillis-Helsingistä matka Kotkansaarelle kestää vajaan puolitoista tuntia.

    Kello näytti neljää kun mentiin syömään tuttuun ravintolaan, jonka ruokalistalla esitellään Välimeren ruokakulttuureja Turkista Marokkoon, Kreikasta Espanjaan. Sapuskan jälkeen kevyttä kävelyä keskustassa ja Sapokan rantojen kautta Arto Tolsa areenalle.

    Kevään ensimmäinen peli ulkona aurinkokatsomossa. Tai oikeastaan toinen, koska tammikuussa katsoimme Madridissa Atlético Madridin ja Real Mallorcan välisen Espanjan liigan matsin.

    Mutta nyt näimme KTP:n kauden ensimmäisen ykkösliigapelin Mikkelin MP:tä vastaan.

    Peli oli yritteliästä, mutta hieman haparoivan jännittynyttä. Niin kuin nykyään Suomessa usein on, koska sekä Veikkausliigan että Ykkösliigan pelaajaringit vaihtuvat suuresti vuodesta toiseen. Ehkä uudet pelaajat jännittivät myös kotkalaista jalkapallokatsomoa. Paikalla oli 1700 katsojaa. Auringon laskiessa tunnelma lämpeni. KTP:n uudistunut joukkue pelasi virkeästi, vaikka selkeää taktiikkaa oli vaikea havaita katsomon alariveiltä. No, KTP voitti mikkeliläiset numeroin 1-0.

Entäpä lauantaina? Aamusella katsoin tietysti Ykkösaamun, jossa pätevä ja terävä Seija Vaaherkumpu haastatteli hybridiosaamiskeskuksen verkostojohtajaa Jukka Savolaista. Savolainen ”pelotteli” sivilisaatioiden yhteentörmäyksellä.

    Iltapäiväkävely Tapiolan urheilupuistoon: siellä uutta jalkapallostadionia rakennetaan hyvää vauhtia. Tai mistäpä sitä tietää millä vauhdilla stadion nousee. Illemmalla katselin pari jaksoa BBC:n Komisario Lynley -sarjasta 2000-luvun alkuvuosilta. Sarja perustui amerikkalaisen Elizabeth Georgen romaaneihin. Myöhemmin illalla seurasin toisella silmällä futismatsia Sevillasta: mestareiden liigan puolivälierään valmistautuva Atlético Madrid hävisi b-kokoonpanolla Sevillalle.

    Ennen kuin nukahdin, aloittelin Len Deightonin romaania Siima, joka on tiedustelumies Bernard Samsonin eurooppalaista tarinaa kertovan yhdeksänosaisen romaanisarjan (1983-1996) viides teos.

Sunnuntaista pääosan ”varasti” Pariisi-Roubaix maantiepyöräilyn klassikko, monumentti eli päivän mittainen kilpailu ”pohjoisessa helvetissä” missä ajetaan kymmeniä kilometrejä peltojen välisillä mukalakivipoluilla kuin välillä jään päällä liukuen.

    Pyöräkilpailun lomassa saunominen, italialaista olutta saunajuomana. Sitten söimme lounaan, jossa paistettujen ahvenfileiden rinnalla tomaattia Espanjasta, paprikaa Hollannista, perunoita Egyptistä ja lasi punaviiniä Australiasta. Illemmalla katselin jonkin verran futismatsia Mallorcalta ja yhden jakson vanhasta Hercule Poirot -sarjasta. Yötä vasten jatkoin Siiman lukemista ja tarkkailin toisella korvalla yön uutisia Unkarista.

    Eurooppa hengähti helpottuneena. Minäkin.

JS. 2026.

KTP vs MP 10.4.2026.

Maailma läikkyy suomalaiseen arkeen, mutta elämä kulkee tavallaan eikä globaali myllerrys suoraan muuta sen rientoa. Sen panee tietysti merkille, että kun muualla - Espanjassa, Saksassa, Ruotsissa jne. - valtiovalta helpottaa kansalaisten kustannuksia bensapumpulla, Suomessa hoetaan kaikilta vallan portailta, ettei kansalaisten elämää kannata eikä tarvitse helpottaa. Ei ole varaa eikä vihreän siirtymän takia siihen ole muutenkaan perusteita.

    Asian tilaa suurentelematta totean: monessa länsimaisessa demokratiassa kansalaisen näkökulma on keskeinen näkökulma poliittisiin päätöksiin, kun taas Suomessa yhteiskunnan etu voittaa kansalaisen halut ja toiveet. Ja sekin merkille pantakoon: suomalainen ihminen alistuu aina kun ylhäältä päin pyydetään alistumaan.

Kansainvälisessä politiikassa pelataan lyhyttä peliä järein kortein, aseet puhuvat, pommit putoavat, myrkylliset lennokit lentävät rajojen yli.

    Mutta hieman hätkähdin kun Jukka Savolainen väitti Ykkösaamussa, että pitkässä pelissä maailmalla käydään sivilisaatioiden välistä ”sotaa”, joka saattaa muuttua todella kovaksi sodaksi tulevina vuosina.

    Hieman Oswald Spenglerin tavoin Savolainen ennusti, että lännen sivilisaatio on helisemässä idän ja etelän sivilisaatioiden paineessa, vaikka, kuten Savolainen sanoi, lännen vahvuus ja menestyksen avain on edelleen demokratia, oikeusvaltio ja yksityisomaisuuden suoja. Tästä huolimatta legalismiin nojaava länsi, varsinkin Eurooppa, saattaa marginalisoitua autoritaaristen sivilisaatioiden jyrätessä uusina valta- ja voimakeskuksina.

    Kaikki vanhat ja aikanaan voimakkaat sivilisaatiot ovat kukin tahoillaan romahtaneet, miksei siis eurooppalaista alkuperää oleva sivilisaatiokin romahtaisi hetken koittaessa?

Sivilisaatioiden romahtamisesta tulee tietysti mieleen tuo Oswald Spenglerin teos Länsimaiden perikato, vaikka teosta ei olisikaan lukenut, niin kuin minäkään en ole täysin alusta loppuun lukenut, mutta kirjan pessimistinen otsikko on väreillyt ihmisten tietoisuudessa jo sadan vuoden ajan.

    Sivilisaatio lienee yleensä kulttuurin synonyymi. Spengler kuitenkin puhuu kulttuurista, joka ikääntyessään muuttuu sivilisaatioksi, joka sitten puolestaan, kuten kaikki orgaaninen elämä, vanhenee ja kuolee pois.

    Kulttuuri ja sivilisaatio ovat Spenglerin maailmanselityksissä vastakohtia. Hän puhuu maailmankaupungista. ”Maailmankaupunki merkitsee kosmopolitismin asettamista ’kotimaan’ tilalle”, Spengler kirjoittaa teoksensa johdannossa. ”Se on syvällinen sana, josta tulee mielekäs heti barbaarin kehityttyä kulttuuri-ihmiseksi, mutta se katoaa jälleen sivilisaation kohottaessa vaalilauseekseen ajatuksen ubi bene, ibi patria [missä hyvä, siellä isänmaa]. Maailmankaupunkiin ei kuulu kansa, vaan massa.”

    Tuntuu, että Spengler ennustaa länsimaiden perikatoa siksi, että kosmopoliittisuus (nykyään kai sanoisimme että globaalisuus) ei ymmärrä perinteitä, että se, sivilisaatio, taistelee kaikkea kulttuuria vastaan. Että massojen maailma nurjertaa paikallisen kulttuurin.

    ”Maailmankatsomuksen, politiikan, taiteen, tietämisen ja tuntemisen kaikki suuret ristiriidat nähdään tämän yhden vastakohdan merkeissä”, Spengler kirjoitti yli sata vuotta sitten. ”Mitä on huomispäivän sivilisaatiopolitiikka eilispäivän kulttuuripolitiikan vastakohtana? Antiikissa se on retoriikkaa ja länsimaissa journalismia, vieläpä sivilisaation valtaa edustavan abstraktion, rahan, palveluksessa.”

Jos olevaisten maailmojen taistelua käydään sivilisaatioiden kesken, niin mihin ne pyrkivät?

    Onko etusijalla valta toisten sivilisaatioiden ylitse vai itselle kerätty vauraus, jolla toiset sivilisaatiot alistetaan hyötykäyttöön? Vai molemmat?

    Ja jos tulevaisuus perustuu sivilisaatioiden valtapeliin, niin miten arkipäivän Suomessa tai ylisummaan ikääntyvässä Euroopassa tuohon pitkään peliin tulisi suhtautua?

    Olkaansa kohauttelemalla vai…

Muuten olen sitä mieltä, että eurooppalaiset kansallisvaltiot kannattaisi ”hävittää” ja luoda niiden tilalle yhteinen Euroopan liittovaltio.

Kyösti Salovaara, 2026.