Rauta ruostuu vaan data ei

[ajankuvia]

Kyösti Salovaara, 2018.

Hans Gutzeitin jalanjäljillä Kotkassa,
Norjan saha ihan oikealla pusikon takana.

Voiko savupiipputeollisuuteen palata välttääkseen
teknologian kehityksen?

Molemmat historian ominaispiirteet – toistuvuus ja ainutkertaisuus – voidaan todeta vasta jäljestäpäin. Etukäteen on mahdotonta tietää, kummasta on kyse. Päätöksiä tehtäessä kyetään nojautumaan ainoastaan toistuvaan, tarkemmin sanoen olettamaan odotettavissa olevasta toistumisesta. Ainutkertaista ei voi ottaa päätöksissä lainkaan huomioon – jos voitaisiin ottaa, kyse ei olisi ainutkertaisesta.

-Heikki Ylikangas, 2015.

Hegel huomauttaa jossakin, että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. Hän on unohtanut lisätä: yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.

- Karl Marx, 1852.

Pagisen lämpimikseni.

    En iske päätäni Karjalan mäntyyn.

    Kello löi juuri 11  kirjoittaessani tätä marraskuun 11. päivänä kuluvana vuonna.

    Ensimmäinen maailmansota loppui 11.11.1918 kello 11.00.

    Sota oli murhenäytelmä.

    Se toistuu.

2020-luku alkoi maailmanlaajuisella epidemialla.

    Siitä huolimatta monet uskoivat, että kohta meillä olisi käsillä taas iloinen 20-luku. Niin kuin oli sata vuotta aikaisemmin.

    Mutta oliko se silloinkaan iloinen?

Voiko farssia irrottaa murhenäytelmästä?

    Yrittääkö Donald Trump toistaa Ronald Reaganin tempun sopeuttaa "Neuvostoliitto" uuteen aikaan?

    Ei Reagan valkokankaan hurmuri tainnut olla.

    Hänen onnekseen Neuvostoliitto oli romahtamassa omaan mahdottomuuteensa.

    Vaan romahtiko sittenkään?

Oppimattomat ja oppineet yhdistävät voimansa vastustaakseen datakeskuksia ja AI-laskentaa.

    Onko tässäkin murhenäytelmän ja farssin kaksinaisuus?

    Kun ihan oikealla ja ihan vasemmalla vastustetaan maahanmuuttoa, asennetta kuvataan sanalla rasismi.

    Entä ulkomaisten teknologiayhtiöiden ja kaivosfirmojen Suomeen kohdistuvien investointien vastustaminen: millä sanalla sitä tulisi kuvata?

Tuli mieleen kysyä, että onko työväenliike ja ammattiyhdistysväki milloinkaan edistänyt teknologista kehitystä.

    Niinpä kysyn.

    Vai onko se pelkästään sopeutunut muutokseen ja yrittänyt tehdä siitä niin inhimillistä kuin mahdollista?

    Siinä tuli vastaus.

Amerikkalainen professori kauhisteli Helsingin Sanomissa, että teknojätit haluavat syrjäyttää kansallisvaltiot.

    Mutta onko se kauheaa?

    Eivätkö sotaisat murhenäytelmät synny juuri nationalismista ja kansallisvaltioiden itsekkyydestä?

    Niinpä ajattelen, että kansallisvaltiot kannattaisi lopettaa jos maapallo halutaan pelastaa.

    Mutta pelastustyötä ei pitäisi sälyttää Muskin kaltaisille johtajille.

Kyösti Salovaara, 2026.

Logistiikkalatoja Vantaalla.

Suomi vaurastui käyttämällä hyväkseen suomalaisia metsiä.

    Nyt monet ajattelevat, että Suomi ei saa vaurastua käyttämällä hyväkseen suomalaista sähköä. Onko suomalainen sähkö niin isänmaallista ettei siitä saa tehdä ”vientituotetta”?

    Kävin Vantaalla lentokentän tienoilla ottamassa pari valokuvaa jättimäisistä logistiikkakeskuksista. Niiden alta on männyt ja männynkävyt hävitetty. Miksi niitä ei kukaan vastusta? Kohtapuolin logistiikkaladot pursuavat kiinalaista rihkamaa, jota jaelleen Black Fridayn jälkeen pitkin Suomea.

    Tekoäly vastaa kun kysyy: Suomessa on yli 200 jättimäistä logistiikkakeskusta jos suuruuden rajana pidetään 10 000 neliömetriä. Pienempiä löytyy pilvin pimein.

Suomen metsien tulevaisuus ratkaistiin alustavasti 1840-luvulla kun Britanniassa siirryttiin vapaakauppaan ja lopullisesti vuonna 1866, kun Britannia vapautti puutavaran tuonnin kokonaan. Näin kertoo Markku Kuisma teoksessaan Saha (Siltala, 2011).

    Pohjoismainen puu syrjäytti kanadalaisen.

    Päijänteen ympäristön metsät kelpasivat hakattavaksi ja uitettavaksi Kymijoen suulle. Hanz Gutzeitin höyrysaha vihittiin Kotkassa käyttöön komeasti juhlien marraskuussa 1872. Muutamassa vuodessa Kotkaan kohosi 9 sahaa.

    Puu ui länteen.

Viljo Suutari julkaisi 70-luvulla romaanin Puu ui länteen (Cossus, 1976). Romaaninsa esipuheessa Suutari kirjoitti ”metsien rosvoritareista”, jotka aloittivat Suomen teollistamisen. Hieman humoristisesti (vai kyynisesti) Suutari sanoi, etteivät nämä miehet olleet kapitalisteja ”vaan pikemmin riistäjiä ja rosvoja, talonpoikien metsien anastajia”.

    ”Sahateollisuus maassamme lähti liikkeelle alkuun ulkomaisella pääomalla”, Suutari kertoi. ”Gutzeit- ja Halla-yhtiöt norjalaisella, Sunila ruotsalaisella, Casselin Karhula kaikesta päätellen ranskalais-belgialaisella. Myös englantilaisella ja ranskalaisella pääomalla oli sormensa täällä pelissä alusta lähtien.”

    Tänään, vuonna 2026, mielenosoittajat mölyävät Helsingin kaduilla vastustamassa amerikkalaisen pääoman osallistumista Suomen teknologiseen kehittämiseen ja rakennusteollisuuteen. Unohtuu, että myös EU aikoo rakentaa seitsemän giganttista datakeskusta.

    Ehkä mielenosoittajat ovat oikeassa, kenties hyvin väärässä, sillä tulevaisuutta ei kukaan pysty ennustamaan.

    Raha ei haise, paitsi jos se on peräisin Atlantin toiselta puolelta, suomalainen ajattelee. Entä raha EU:sta?

Kaakonkulmalla vaikuttava Martti Linna on juuri julkaissut teoksen Metsäpatruunoiden perintö (Reuna, 2026).

    Linna luonnehtii olevansa ”kirjailija, toimittaja, metsäläinen ja matkailuopas”.

    ”G.A. Serlachius, Hans Gutzeit, Antti Ahlström ja kumppanit eivät olleet mitään enkeleitä”, Linna kirjoitti blogissaan 12.10.2026. ”Metsien ja vesistöjen käytön ekologisesti, sosiaalisesti tai taloudellisesti kestävän käytön periaatteet eivät olleet ensisijaisina heidän mielessään. Seuraukset olivat samoja, joista puhumme tänäkin päivänä: luonnon monimuotoisuuden vähenemistä, vesistöjen likaantumista ja muita haittoja.”

    ”Serlachius, Gutzeit, Ahlström ja muut ’metsäperkeleet’ tunnettiin nimeltä. Heidät jopa nähtiin silloin tällöin puuruukkiensa teillä ja koneiden ääressä.” Mutta monet näistä ”perkeleistä” tukivat toisaalla avokätisesti suomalaista tiedettä, taidetta ja kulttuurielämää. Linna muistuttaa kuinka tärkeää metsätalous on ollut ja on yhä Suomen kannalta: "Oli vuosia, jolloin lähes 90 prosenttia Suomen ulkomaankaupan tuloista tuli metsäteollisuuden tuotteista ja raakapuusta. Edelleen noin viidennes maan nettovientituloista tulee patruunoiden yritysten perillisiksi syntyneiden metsäyhtiöiden tuotteista."

    Kysymättä asiaa suoraan, Linna tuntuu kysyvän: Tukevatko amerikkalaiset teknologiapatruunat mitään muuta kuin oman varallisuutensa kasvattamista?

Jos vaihtoehtoina on hyvinvointivaltion kuihtuminen vs. sopeutuminen uuden teknologian aikakauteen, minä kannatan jälkimmäistä, siitä huolimatta että muutama mänty ja koivu pitää kaataa mahtavien datakeskusten tieltä.

    Historia todistaa sopeutumisen viisautta. Historiasta ei kuitenkaan voi päätellä tulevaisuutta. Onko tekoälyn ja datakeskusten aalto ainutkertainen tapahtuma vai jonkin aikaisemman prosessin toisinto?

    Mietittäväksi jää millaisessa näytelmässä suomalaiset kokevat pärjäävänsä: murhenäytelmässä vai farssissa?

Kyösti Salovaara, 1974.

Maailma avaimenreiästä nähtynä

[väline on viesti on viesti]

Helsingin Sanomat 16.9.1979.

Ei ole liioiteltua sanoa, että nykyaikaisen yhteiskunnan tulevaisuus ja sen sisäisen elämän vakiintuneisuus ovat suurelta osin riippuvaiset tasapainon säilymisestä kommunikaatiotekniikan voiman ja yksilön oman reaktiokyvyn välillä. 

- Paavi Pius XII helmikuussa 1950.

Vasta lennättimen tultua käyttöön saattoi viesti liikkua viestinviejää nopeammin.

- Marshall McLuhan, 1964.

Maailma on.

    Maailma on pallonmuotoinen.

    Minä ajattelen, olen siis olemassa. Siis maailmassa.

    En ajattele. Olenko silti olemassa? Entä maailma?

    Narsismi kukkii syksylläkin ja ensi lumilla.

Jos ei ole muuta sanottavaa, kannattaa saivarrella sanoilla. Semminkin kun ihminen ei voi sanoa mitään, mitä ei ajattelisi.

    Mutta ihmisyksilö ei ole yksin pallonmuotoisessa maailmassa.

    Lennätin laajensi ihmisen tietoisuutta. Siis laajensi ihmisyksilöä. Niin kuin hän saisi lisää jalkoja, käsiä, silmiä ja korvia. 

    ”Jokainen keksintö tai teknologia on fyysisen ruumiimme laajentuma eli itsetypistys”, kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan (1911-1980) kirjoitti teoksessaan Ihmisen uudet ulottuvuudet (Understanding Media – The Extension of Man, 1964. Suom. Antero Tiusanen. WSOY, 1969.) Väline on viesti, ja se tarkoittaa, että "välineen 'sisältö' on aina toinen väline". Televisio muutti välineenä maailmaa enemmän kuin televisiossa näytetyt ohjelmat.

    Kun väline laajentaa ihmisen henkisfyysistä olemusta, ihminen muuttuu. Muuttuuko ihminen välineidensä kaltaiseksi? Pienenee?

    Jos katsoo pahan kuiluun, se katsoo takaisin, joten ole varovainen, sanoi Nietzsche. Mutta onko maailmankaan katsominen vaaratonta?

Helsingin Sanomat julkaisi esseeni amerikkalaisesta kirjailijasta Ross Macdonaldista sunnuntaina 16. syyskuuta 1979. Esseen syntytaustasta kirjoitin aikaisemmin tässä blogissa.

    Tuohon aikaan vuonna 1979 Hesarin sivu oli broadsheet-kokoa eli noin 56 cm x 40 cm.

    Kun vertaan sitä älypuhelimeni ruutuun, joka on 16 cm x 7 cm, pystyn laskemaan, että yksi lehden sivu oli 20 kertaa suurempi kuin kännykän ruutu.

    Rohkeneeko sanoa, että yhdellä broadsheet sivulla oli 20 kertaa enemmän informaatiota kuin kännykkäni ruudulla? Vai paljon tuotakin enemmän?

    Niin tai näin, esimerkki auttaa ymmärtämään miksi digilehden sivut koostuvat pienistä jutunpätkistä, melkein vain otsikoista.

    Jos katsomme, niin kuin minäkin usein katson, maailmaa kännykän ruudulta, näemmekö pallonmuotoisen maailman ikään kuin avaimenreiästä? Ja jos, niin mitä se tarkoittaa kyvylle tajuta suurempia kokonaisuuksia ja oleellisia todellisuuksia?

McLuhan sanoi, että koska lehdistö on mosaiikkimuotoinen, osallistuva organisaatio ja eräänlainen tee se itse -maailma, ymmärrämme miksi lehdistö on niin välttämätön demokraattisille hallituksille. (Sittemmin lehdistön mosaiikki on kutistunut.)

    No, onko kännyköiden läpi katsottu internetin maailma vielä enemmän mosaiikkia? Jos on, niin onko sekin välttämätön demokratialle?

    Luulen että edelliseen harva vastaa: kyllä, kyllä ehdottomasti on.

    Mutta saattaa se olla, mistäpä sen tietää.

    McLuhanin teos on täynnä mielenkiintoisia huomioita. Niin kuin tämä: ”Radio, joka oli aikoinaan ryhmäkuuntelun muoto ja aiheutti kirkkojen tyhjenemistä, on tv:n tulon jälkeen palannut yksityiseen ja yksilölliseen käyttöön. Teini-ikäinen vetäytyy tv:n katselijoiden ryhmästä yksityisen radionsa pariin."

    Jos näin tapahtui 1960-luvulla, niin vetäytyvätkö 2000-luvulla kaikki yksilöt lapsesta mummoon, teini-ikäisestä varttuneeseen professoriin yksityisen kännykkänsä pariin eikä mitään joukkoviestiä enää katsota eikä kuunnella yhdessä, toisten ihmisten seurassa? 

    Mcluhan puhui uudenlaisesta tämänhetkisyyden kokemisesta. Se tapahtui tv-ruudun äärellä. Maailma tuli jokaiseen kotiin yhtä aikaa. Maailma muuttui yhteiseksi kyläksi.

    Mutta jälleen: nyt jokainen katsoo maailmaa avaimeneräistään silloin kun haluaa, silloin kun huvittaa striimata elokuvia, tv-sarjoja, realityvideoita, musiikkia, äänikirjoja ja kaikkea muuta kulttuurin tilpehööriä. Eikä ole olemassa yhteistä kokemusta, koska avaimenreiästä mahtuu katsomaan kerrallaan vain yksi yksilö pallon muotoista maailmaa.

    Suorat tv-lähetykset futiskentältä (yms.) ovat tietysti poikkeus. Ne pitää kokea tämänhetkisesti.

Lienee viisainta ”kalibroida” alussa kirjoittamaani.

    Maailma ei ole pallonmuotoinen.

    Maailma on kännykän ruudun kokoinen sirpale, jonka takana on toinen sirpale ja kolmas jne. Tätä mosaiikkia ei kukaan hallitse eikä pysty rakentamaan kokonaiseksi. Ymmärtämään.

    Informaation pisarat valuvat kuin kyyneleet.

Kyösti Salovaara, 2026.

Kyllä journalismi on nykyään kunnollista

[vai onko sittenkään?]

Helsingin Sanomien pääkirjoitusaukeama
50 vuotta sitten, torstaina 28.10.1976.

Lehdistön pääasiallinen vapaus on siinä, ettei se ole elinkeino. Kirjailija, joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi, ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta ulkonaista epävakautta - sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo itse olemassaolonsakin rangaistukseksi. 

- Karl Marx, 1842.

Numeroiden valossa sanomalehtien kustantaminen on raskaasti taantuva toimiala. Se etsii säästöjä niin kiivaasti, että sisältö kärsii ja yhdenmukaistuu.

- Heikki Hellman, 2026.

Se joka härjillä ajaa, se härjistä puhuu.

    Niinpä journalistit puhuvat journalismista. Päällimmäinen huomio journalismipuheesta: journalistit eivät osaa olla itsekriittisiä, eivät ainakaan julkisesti. Kaikkeen muuhun yhteiskunnassa tapahtuvaan he toki ottavat kriittisesti kantaa.

    Karl Marx (1818-1883) oli nuori mies kirjoittaessaan lehdistön epävapaudesta v. 1842. Marxin ajatuksissa on aistivinaan utopistisen anarkistin mielenliikkeitä. Tai kenties hän romantikkona haaveili vapauden valtakunnasta, missä jokainen ihminen voi tehdä mitä lystää eikä keneltäkään kielletä esimerkiksi taiteilijaksi ryhtymistä, kunhan se ei tapahdu työnjaon ehdoilla.

    Jos Marx eläisi tänään, hän naureskelisi partaansa internetin somemaailmalle, missä jokainen kokee olevansa ”journalisti” ja ”taiteilija” ja ”poliitikko” jne. No, kaipa naureskelu olisikin perusteltua. ”Tätähän minä tarkoitin”, Marx saattaisi sanoa vuonna 2026.

Ranskalainen Alexis de Tocqueville (1805-1859), Marxia hieman vanhempi aikalainen, kirjoitti vuonna 1830 Yhdysvaltoihin tekemänsä matkan havainnoissa myös sanomalehtien roolista demokraattisessa yhteiskunnassa. Tocquevillen ajatukset tuntuvat tuoreilta, koska hän huomaa jotakin, mikä nykyään jää monelta huomaamatta.

    Tocquevillen mielestä sanomalehdet ovat (olivat) tärkeä osa demokratiaa. ”Sanomalehdet ovat siis sitä tarpeellisimpia, mitä tasa-arvoisempia ihmiset ovat ja mitä enemmän on syytä pelätä individualismia”, Tocqueville kirjoitti. ”Olisi niiden merkityksen väheksymistä luulla, että ne vain takaavat vapauden. Nehän pitävät yhteiskuntaa yllä.” (Alexis de Tocqueville: Demokratia Amerikassa - De la démocratie en Amérique I-II, 1835 ja 1840. Suom. Sami Jansson. Gaudeamus, 2006.) 

    Mielenkiintoista on, että Tocquevillen mielestä yksilö heikentyy yhteiskunnan muuttuessa tasa-arvoiseksi. Demokratian ansiosta ihminen unohtaa isovanhempansa ja irtautuu aikalaisistaan. "Demokratia saa ihmisen jatkuvasti vetäytymään itseensä sekä sulkeutumaan lopulta kokonaan omaan yksinäiseen sydämeensä." Tästä seuraa, että tasa-arvoisessa yhteiskunnassa yksilö jättäytyy (tai jätetään) virran vietäväksi eikä pysty vastustamaan yleistä mielipidettä.

    Niinpä, Tocqueville jatkoi, ”sanomalehti vastaa yhdistystä: voisi sanoa, että se puhuu kullekin lukijalleen kaikkien muiden ihmisten nimissä ja vie lukijansa mukanaan sitä helpommin, mitä heikompi kukin on yksinään. Sanomalehtien valta siis kasvaa sitä mukaa kuin ihmiset tulevat tasa-arvoisemmiksi.”

    Mutta Tocqueville oli myös realisti: ”Tunnustan, etten tunne lehdistön vapautta kohtaan sellaista täyttä ja välitöntä kiintymystä, jota kiistattoman hyvät asiat herättävät. En pidä lehdistöstä siksi, että se tuottaisi hyvää, vaan pikemminkin siksi, että se ehkäisee pahaa.”

    Jos Tocqueville saapuisi vuoteen 2026, hän kenties naurahtaisi Marxin tavoin ja huokaisisi: ”Mitäs minä sanoin.”

Viime sunnuntaina Helsingin Sanomien Näkemys-osastossa kyseltiin asiantuntijoilta, siis journalisteilta, käsitystä nykyhetken journalismista otsikolla Kyllä journalismi oli ennen kunnollista - vai oliko sittenkään? (HS. 25.10.2026.)

    Neljästä vastaajasta vain yksi - Reetta Räty - hyväksyi väitteen journalismin kaventumisesta. Muiden mielestä journalismi on jopa monipuolisempaa kuin aikaisemmin. Semminkin kun digimaailmassa voi aina klikata lähteisiin, niin kuin Hanna Waselius sanoi. Printtilehti tuntuu Waseliuksen mielestä vanhanaikaiselta, koska siitä ei pääse klikkailemaan jonnekin muualle. Niin että kaipa kirjatkin ovat hyvin vanhanaikaisia ja tarpeettomia.

    Julia Thurén ei hyväksynyt lainkaan ajatusta journalismin pinnallistumisesta. Hän väitti, että journalismia tehdään nykyään paljon enemmän kuin ennen ja että journalismi oli ennen yksiulotteisempaa ja että se koski suppeampaa kansanosaa kuin nykyään.

    Thurén ei ilmeisesti tiedä lainkaan millaista sanomalehdistö oli esimerkiksi vielä 1970-luvulla. Silloinhan, voi väittää, useimmille kansalaisille oli ”oma” lehtensä, joka puhui juuri "hänen" yhteiskuntaluokalleen tai ryhmälleen.

    Pienissäkin kaupungeissa ilmestyi vähintään kaksi sanomalehteä, se toinen porvareille ja toinen työläisille. Nuoruuteni Kotkassa 1950-luvulla ilmestyi porvarien lehti, demarien lehti ja kommunistien lehti, ehkä myös suomenruotsalaisten lehti ja kaupungissa asui noin 30 000 ihmistä. Helsingissä ilmestyi 1970-luvulla monipuolisesti Uusi-Suomi, Suomen Sosialidemokraatti, Helsingin Sanomat, Kansan Uutiset ja Tiedonantaja. Ja kenties jotain muutakin, joten oli mahdollista valita millaiseen yhteiskuntasfääriin lukija halusi sulautua.

    Tänään, vuonna 2026, Helsingin Sanomat on korvannut kaikki nuo 1970-luvun lehdet ja on edustavinaan koko yhteiskuntaa laidalta laidalle. Lisää Lifestyleä, sen journalistinen otsikko kuuluu.

    ”Älä unohda somea!” Thurénin kaltaiset journalistit huudahtavat.

HS. 28.10.1976.

Reetta Räty vastasi Hesarin esittämään kysymykseen sanomalla, että koska nykyään toimituksissa on vähemmän porukkaa kuin ennen, juttuja kierrätetään enemmän. Thurénin väittämä monipuolisuus loistaa siis poissaolollaan.

    ”Journalismia kaupitellaan kuin makkaraa” Reetta Räty kirjoitti. ”Hesarin juttuja on Aamulehdessä, Satakunnan Kansan Hesarissa, Keskisuomalainen tehtailee juttuja kymmeniin lehtiin. Tässä mielessä ennen oli paremmin. Pyrimme tekemään lehtiä, joilla oli oma ääni, sielu ja tekemisen tapa. Silloin sai testata rajoja, kokeilla ja yllättää lukijat jutuilla, joita olisi ollut mahdotonta monistaa sinne tänne.”

    Helsingin Sanomien entinen kulttuuriosaston esimies, mediatutkija ja tiedotusopin dosentti Heikki Hellman todistaa artikkelissaan (Onko vanhassa jutussa vara parempi?) vakuuttavasti Kanava-lehdessä (7/2026), että Räty on tuntemuksineen oikeassa. Lehdistön monipuolisuus on kaventunut. Varsinkin maakuntien lehdistö supistuu, niiden omistaminen keskittyy muutamaan toimijaan ja etenkin digipuolella samat jutut ilmestyvät konsernien kaikissa paikallisissa verkkolehdissä.

    Vireällä ja monipuolisella maakuntalehdistöllä oli Hellmanin mukaan tehtävä demokratiassa: ”Ne turvasivat lukijoittensa tiedonsaannin, valvoivat vallanpitäjiä ja antoivat palstoillaan tilaa julkiselle keskustelulle. Maakuntalehdet olivat ’neljännen valtiomahdin’ tärkeä toimielin.”

    Nyt on toisin. Nyt maakuntien paikalliset kakkoslehdet ja kolmoslehdet ovat kadonneet.

Heikki Hellmanin esittämät luvut ovat lohduttomia lehdistön monipuolisuuden kannalta.

    Viime vuonna kaikkien maakuntien ykköslehtien yhteenlaskettu nettomyynti oli vain vähän suurempi kuin kolmen mahtilehden, Hesarin, Ilta-Sanomien ja Iltalehden yhteenlaskettu nettomyynti. Ykköslehtien nettomyynnistä on kadonnut 25 vuodessa jopa 63 %. Ja etenkin ilmoitusmyynti sakkaa. Ykköslehtien ilmoitusmyynti on laskenut vuoden 2000 tasosta reaalisesti 82 prosentilla!

    ”Yhä harvempi haluaa maksaa sanomalehdestä, kun puhelimen ruudulta uutisia saa yllin kyllin ilmaiseksi”, Hellman sanoo.

    Valitettavasti määrä muuttuu usein laaduksi, melkein aina.

    Ykköslehtien toimituksien vahvuus on puolittunut, samaan aikaan koko sanomalehdistön toimittajien määrä on 2000-luvulla laskenut runsaalla kolmanneksella.

    Juttujen kierrätys valtaa maakuntalehtien sivut sekä digissä että printillä. Hellman kirjoittaa, että ”eri mittauksissa Keskisuomalaisen päivälehtien printtiversioiden sisällöstä jopa yli 40 % on ollut yhteistä… Keskisuomalainen Median verkkolehtien sisällöstä jopa 80 prosenttia on jaettua.”

    Jos STT:n palvelut loppuvat ensi keväänä, toimituksellinen yhteistyö jälleen lisääntyy. ”Odotettavissa on, että lehtien Suomi-kuva, maailmankuvasta puhumattakaan, kaventuu entisestään”, Hellman ennustaa.

Miten käy lukijalle?

    Riittääkö ilmainen some monipuolisen maailmankuvan hahmottamiseen?

    Kansainvälinen analyysi Pisa-tuloksista paljasti, että printtilehtiä ja kirjoja lukevat nuoret pärjäsivät lukemisessa paremmin kuin digitaalisiin tyytyvät.

    Mutta printti maksaa lukijalle maltaita. Huomasin juuri, että Hesarin vuositilaukseni (hybridi) on noussut noin 800 euroon vuodessa. Samaan aikaan Helsingin Sanomat tarjoaa alle 30-vuotiaille digilehden vuosikerran alle 60 eurolla!

    Me boomerit maksamme näköjään nuorison ”älyllisestä laiskuudesta” oman osamme. Kenen syy?

    Mutta voiko yksi lehti ylipäätään tyydyttää kaikkia lukijoitaan?

    Hellman esittääkin tärkeän kysymyksen, jonka luulisi herättävän myös Hesarin päätoimittajat:

    ”Joka toiselle päivälehden tilaajalle lehti tulee painettuna. Entä jos printin lukijat odottavat lehdeltä jotain muuta kuin digin lukijat? Entä jos hybridilukijat lukevat printistä eri juttuja kuin digistä?”

HS. 28.10.1976.

Pikkuilmoitusten sivuille heijastui
kaupunkielämä kaikkine puolineen.

Kulttuuria kalenterissa

[Karl Marx, Chuck Berry ja Nalle Puh]

WSOY, 3.p 1950.
Suom. Anna Talaskivi. Ilmestyi
ensimmäisen kerran 1934.
Alkuteos Winnie-the-Pooh, 1926.
Kuvitus E.H. Shepard.

Ihmiset tekevät itse oman historiansa, mutta he eivät muovaa sitä mielivaltaisesti, eivät itse valitsemissaan olosuhteissa… Kuolleitten sukupolvien perinteet painavat vuorenraskaina elävien aivoja. 

- Karl Marx, 1852.

Ei ole mahdollista valita omaa aikaansa, mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan.

- Jean-Paul Sartre, 1948.

Näinä päivinä, niin kuin kaikkina päivinä, kulttuuria rakastavat löytävät menneiden sukupolvien aikaansaamia taiteellisia tai viihteellisiä luomuksia, jotka ponnahtavat avarasta maisemasta ylös kuin terävät vuorenhuiput.

    Uusi on uutta, vanha on vanhaa.

    Ovatko aikaa kestävät kirjat ja elokuvat sitä ”kuolleitten sukupolvien perinnettä”, joka painaa raskaana aivojamme? Vai ovatko ne juuri sitä kulttuuria, jolla ihminen voi valita itsensä omassa ajassaan? Eihän ihan uuteen ja epävarmaan voi tarttua eikä siitä ole mielen ankkuriksi.

    Puhuivatko Karl Marx ja Jean-Paul Sartre samasta asiasta? Vai olivatko eri mieltä? Onko eksistentialismin idea käyttää hyväkseen entisten sukupolvien parhaita ideoita ankkuroidakseen itsensä nykyhetken elämään? Vai pitääkö entisestä irrottautua ottaakseen nykyhetkeen kantaa?

Kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä.

    Tavallaan ne ovat vastauksia.

    Viime päivinä on kirjoitettu Bernardo Bertoluccin elokuvasta 1900, amerikkalaisen rockmusiikin pilarista Chuck Berrystä ja A.A. Milnen luomasta ikiaikaisesta Nalle Puhista.

    Bertoluccin 1900 sai ensi iltansa viisikymmentä vuotta sitten.

    Chuck Berry syntyi sata vuotta sitten lokakuussa 1926.

    Milnen luomus Nalle Puh (Winnie-the-Pooh) julkaistiin kirjan muodossa ensimmäisen kerran niin ikään lokakuussa 1926.

    Samana vuonna julkaistiin Ernest Hemingwayn varsinainen läpimurtoromaani Ja aurinko nousee (The Sun Also Rises), joka kuvasi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä epävarmuuden ja toivon aikaa. Niin ikään tuona vuonna Agatha Christie julkaisi ensimmäisen menestysromaaninsa Roger Akroydin murha.

    Muuan kirjoittaja totesi, että Bertolucci käytti Hollywoodin rahaa ja tarinankertomisperinnettä luodakseen marxilaisen luokkataistelupamfletin. Yli viisituntinen spektaakkeli ehkä söi luokkataistelulta terän, mutta 1900 menestyi samalla kun herätti vastakkaisiakin tunteita raakuudellaan ja (kenties) idealistisella käsityksellä luokkataistelun voittajista.

    Chuck Berryn ja Nalle Puhin perinteiden ylivertaisuudesta kukaan ei voi olla eri mieltä.

Ruotsalaisessa kirjasarjassa
A Library of British and American authors
vuonna 1947 julkaistu pehmeäkantinen
painos Vol. 146.

Elin lapsuuteni 1950-luvulla.

    Kotona minulle luettiin Raul Roineen satuja ja Heinrich Hoffmannin Jörö-Jukkaa. Molemmat olivat opettavaisia tarinankertojia, mutta Jörö-Jukasta näin painajaisia, vaikka Hoffmannin kerrotaan sanoneen ettei Jörö-Jukan tarkoituksena ollut pelotella lapsia. Kuitenkin Jörö-Jukan verta valuvat kuvat muistan aina.

    Nalle Puhia ehkä luin jo itse opittuani lukemaan.

    Nalle Puh ei pelottanut, vaikka oli siinäkin hauskuuden rinnalla jännitystä ja jopa muutamia ahdistavia kohtauksia. Mutta kaikkineen leppoisa, pieniaivoinen Puh karhu ystävineen oli jotenkin kotoisa ja samalla eksoottinen joukko tarinoiden kohteeksi. I-haa (tai Ihaa) aasin pessimistisen älykkyyden olen ehkä oivaltanut vasta vuosien vierittyä. Soista ja surkeaa - sitähän I-haan miljöö on. Aika modernia, eikö vaan!

    A.A. Milnen Nalle Puhin elinvoima lienee myös tarinankertomisen arvoituksellisuudessa ja kielellä leikkimisessä. Suomennokset eivät kuitenkaan täysin voi ilmaista Milnen kielenkäytön nerokkuutta, mutta tarinan kertomisen taiteen kylläkin. Kuka tarinan oikeastaan kertoo? Milne vai Risto Reipas vai kenties Nalle Puh, jonka sukupuolesta ei ole täyttä varmuutta.

Fiktio kertoo todellisuudesta, vaikka se ei olekaan totta. Ja koska se kertoo todellisuudesta, se paljastaa kirjoittajansa ajatuksia siitä millaisena todellisuus hänelle näyttäytyy. Kirjailija paljastuu, vaikka yrittäisi piilottaa itsensä sanojen ja lauseiden taakse. Eikä aina pidä katsoa sinne, minne lause näyttää osoittavan.

    Kuinka tosissaan fiktiota kannattaa lukea?

    Sadut ovat satuja. Mitä muuta ne ovat?

    Englantilainen filosofian tohtori John Tyerman Williams lukee Nalle Puhia ihan tosissaan tai todella leikkisästi teoksessaan Nalle Puh ja filosofit (1995, suom. Jukka Saarikivi. WSOY, 1996.) Williams ”todistaa”, että Nalle Puh on vaikuttanut sekä Jean-Paul Sartren että Martin Heideggerin filosofiaan.

    Kirjansa alussa Williams lainaa A.N. Whiteheadia, joka sanoi että koko eurooppalainen filosofia ”on vain reunahuomautuksia Platonin teoksiin”.

    ”Hän oli osittain oikeassa”, John Tyerman Williams jatkaa. ”Ei tarvitse muuta kuin poistaa ’Platon’ ja sijoittaa tilalle ’Nalle Puh’, ja vaihtaa ’joukko reunahuomautuksia’ ’joukoksi johdantoja’… Nalle Puhin jälkeinen filosofia onkin sitten vain joukko reunahuomautuksia ’sellaiseen karhuun’.”

    Williamsin mielestä eksistentialismiin tutustuneet tunnistavat Nalle Puhin vaikutuksen Sartreen. Eksistentialisti painottaa olemista eikä niinkään tietoa filosofian pääkysymyksenä. On valittava itsensä ajassaan, koska mitään muuta ei ole valittavissa. Jos Sartre korostaa käytännön ensisijaisuutta, hän ajattelee aika lailla Marxin tavoin.

    Ihminen elää vuorovaikutuksessa maailman kanssa, oleellista on oleminen. Williamsin mukaan Puh ei ole yksinäinen ajattelija eikä ulkopuolinen havaitsija: ”Hän viettää koko ajan aikaa ystäviensä kanssa Metsässä. Häntä kiinnostavat monenlaiset asiat: hunaja, Ihaan hännän löytäminen, Raparetkelle lähteminen, Tärpän etsiminen ja Nasun pelastaminen. ”

    Williams yltyy jopa väittämään, että Sartren filosofinen pääteos L'être et le néant (1943) on pisin koskaan kirjoitettu reunahuomautus Nalle Puhiin. ”Voiko ylipäätään epäillä sen seikan ilmeisyyttä, että Sartren avainkäsite ’néant’ (ei-oleva, ei-mikään) on lähtöisin teoksen Nalle Puh rakentaa talon (1928) kolmannesta luvusta? Tekstissä lukee: ’Puh… astui sellaiseen paikkaan, jota ei yllättäen ollutkaan’, ja tämä on selvästi johtanut Sartren huomauttamaan, että tyhjyys on tyhjyyttä jostakin. Puh kokee tyhjyyden putoamalla kuoppaan, koska tyhjyys on tyhjyyttä kohdassa, jossa olisi pitänyt olla ja josta siis puuttuu kappale Metsää.”

Kenties siitä mitä ei ole, pystyy päättelemään, mitä on.

    Ei tarvitse olla Sartre lukeakseen Nalle Puhia, mutta ehkä vain Puh ymmärtäisi Sartrea.

    Kirjat kertovat todellisuudesta, koska mitään muuta ei olekaan. Näin ollen filosofiakin juontuu elämästä eikä toisin päin.

    Niinpä meillä on kannettavana menneiden sukupolvien ajatukset, koska muuten meitäkään ei olisi, siitä riippumatta ovatko aikojen ylitse eläneet ajatukset raskaita vai kevyitä.

WSOY, 4.p, 1991.
Suom. Kersti Juva. Ilmestyi
ensimmäisen kerran 1976.
E.H. Shepard väritti aikaisemman
mustavalkokuvituksensa
vuonna 1973.

Vaka vanha Suomen kieli

[entä jos ääkköset poistetaan?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Emil Wikström: Elias Lönnrot, 1902. 

"Sain sanat salasta ilmi."

Suomen kielen ä ja ö juontuvat siitä, että suomi kuuluu uralilaiseen kielikuntaan. Monissa muissakin uralilaisissa kielissä, kuten virossa ja inarinsaamessa, on ä ja joissakin, kuten unkarissa ja virossa, myös ö… Ä periytyy jo uralilaisesta kantakielestä eli kielikunnan varhaisimmasta muodosta, jota puhuttiin arvioiden mukaan noin 6 000 vuotta sitten. 

- Suomen kielen professori emerita Kaisa Häkkinen Helsingin Sanomissa 9.10.2026

Kun muuan iskelmälaulaja tunnustaa, että ”nain taivaan”, kuulija miettii kuulemaansa ristiriitaisin tuntein.

    Ensinnäkin, onpa kyseinen naislaulaja rohkea. Kukapa kehtaisi kertoa naivansa taivasta. Miten se ylipäänsä onnistuu?

    Mutta toiseksi, ilmeisesti laulaja jättää ääkköset ääntämättä ja korvaa ne aakkosilla. Tätähän kuulee nuorison suusta usein. Ääkkösten vältteleminen puheessa lienee modernin urbaania. Vain juntit takertuvat äähään ja ööhön.

    Niinpä Hesarin lasten tiedepalstallakin yhdeksänvuotias kysyy, miksi Suomen kielessä ylipäänsä ääkkösiä tarvitaan.

    Se on, niin kuin kielentutkija vastaa, ikivanhaa perinnettä, tapa ilmaista asioita Suomen kielellä.

Mutta entäpä jos pistäisi ranttaliksi ja ryhtyisi ”kääntämään” suomalaista tekstiä ääkköskielestä aakkoskieleen?

    Päätin kokeilla.

    Proosamuotoisen tekstin aakkoskääntäminen vaatisi paljon tilaa, joten valitsen koekappaleeksi runon. Runoissa on vähemmän sanoja ja niillä on enemmän merkityksiä kuin pitkän proosatekstin sanoilla. Tai jos ei merkityksiä, niin painoa joka tapauksessa.

    Selailin Osmo Hormian ja Hannu Mäkelän toimittamaa antologiaa Uuden runon kauneimmat I. (Otava, 2. painos 1970.) Hetimiten silmiini osui Juha Mannerkorven (1915-1980) runo Rihmaa vuodelta 1947. Runon julkaisuvuosi resonoi syntymävuoteeni, joten otin sen ”käännöstyön” kohteeksi.

    Tarkoituksena ei ole kirjoittaa Mannerkorven runoa ”paremmaksi” vaan kokeilla voiko ”saman asian” sanoa ilman ääkkösiä. En myöskään yritä säilyttää alkuperäisen runon rytmiä enkä edes välttämättä sen tunnelmaa. Yritän vain pikaisesti etsiä ääkkösiä sisältäville sanoille rinnakkaisia sanoja, jotka suunnilleen ilmaisevat samaa kuin alkuperäiset sanat.

    Niinpä ”aakkoskäännän” Mannekorven pitkästä runosta sen kolme ensimmäistä säkeistöä. Koko runo tietysti kertoisi enemmän.

Tässä Mannerkorven Rihmaa-runon kolme ensimmäistä säkeistöä:

Portaat. Piha. Tiheää

seuloo perho niinkuin mykkä

miete hämärää.

Perho? Minä? Minä? Perho?

Minä istun, lerkkuu perho,

yhdentekevää.

Kaksi seulaa, yksi tulos:

tyhjä sisään, tyhjä ulos,

jälkeä ei jää.

Jäämän piti? Kaipa niin.

Jäähän porras. Minä lähden

metsään taaskin, veräjälle

sieltä, pihaan, hämärälle

pihatielle, pihan poikki

loppumattomiin.

Loputtomiin eestaas käydä,

loputtomiin jälleen tulla

seulomaan pihojaan,

saada jalan alle portaat

jotka edemmäs ei vie:

palkki, kaksi, siitä tie

poikki, siinä räystäs, seinä,

ovea ei milloinkaan.

Ja tässä sitten aakkoskäännökseni:

Portaat. Piha. Tuuheaa

seuloo perho niinkuin sanaton

miete ehtoota.

Perho? Mie? Mie? Perho?

Mie istun, lerkkuu perho,

hui hai.

Kaksi seulaa, yksi tulos:

tyhjyys minuun, tyhjyys ulos,

ei seurauksia.

Pysymisen pakkoko? Kaipa niin.

Pysyy silti porras. Mie meen

aarnioon taaskin, portille

josta, pihaan, ehtoovalon

pihatielle, pihan poikki

loppumattomiin.

Loputtomiin eestaas kuljeskella,

loputtomiin uudestaan tulla

seulomaan pihojaan,

saada jalan alle portaat

jotka kauemmas ei vie:

palkki, kaksi, josta tie

poikki, tuossa katon lippa, umpihirret,

ovea ei milloinkaan.

Hankalaa hommaa.

    Kaikille sanoille ei ole hyvää synonyymiä tai ei lainkaan yhdellä sanalla korvattavissa olevaa sanaa. Kiertoilmaisut vievät runolta rytmin.

    Mutta onko aakkostettu runo merkitykseltään suunnilleen tai täsmälleen sama kuin ääkkösillä kirjoitettu alkuperäinen Rihmaa?

    Kun tätä miettii, kannattaa ehkä unohtaa, mitä Jean-Paul Sartre sanoi runoilijoista ja runoista: ”Sanoisin pikemminkin, että runous palvelee sanoja. Runoilijat ovat ihmisiä, jotka kieltäytyvät käyttämästä hyväkseen kieltä… Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.” (Mitä kirjallisuus on? 1948, Otava, 1967.)

    Niinpä voi, Sartresta piittaamatta, kysyä: onko edellä olevilla runoilla sama merkitys? Kertovatko se saman ”asian”? Saako lukija molemmista samanlaisen tunnekokemuksen?

Runot ovat siis hankala tapaus. Onko niillä ylisummaan mitään selkeää, yhdellä tavalla ymmärrettävää informaatiosisältöä?

    Ehkä on, ehkä ei.

    Teoksessaan Informaatio Yrjö Ahmavaara otti esille Noam Chomskyn transformaatioteorian, joka tarkastelee kielellisen muodon ja informaatiosisällön ongelmaa. (Informaatio, uudistettu painos. Weilin+Göös, 1975.)

    Ahmavaara esitteli Chomskyn teorian esittämän kysymyksen näin: ”Voidaanko luonnollisissakin kielissä kaikille saman ajatuksen lauseille osoittaa perusmuoto, ’ydinlause’, jonka transformaatioksi muut noista lauseista voidaan käsittää?”

    Jos Chomskyn teoria pitää paikkansa, se antaa meille ”luvan” tarkastella kieltä sekä sen sisällön että muodon näkökulmista. Jos saman ajatuksen voi esittää erilaisilla muodoilla, voimme puhua tyylistä suhteessa ajatuksen informaatiosisältöön. Mutta jos jokaisella erilaisella ajatuksen muodolla on erilainen informaatiosisältö, ei ole olemassa kirjoituksen ”tyyliä” eli tyylejä ei voi erottaa kirjoituksen sisällöstä.

Joten jos runoilla on jokin ”informaatiosisältö”, nyt on esimerkkini valossa tilaisuus miettiä, ilmaiseeko Kyöstin Rihmaa saman informaation kuin Juha Mannerkorven Rihmaa.

    Jos molemmilla ”runoilla” on olemassa yhteinen ”ydinruno”, silloin Kyöstin tekele on täydellisesti plagiaatti. Jos ne taas ilmaisevat erilaisen informaation, kysymys plagiaatista hämärtyy.

    Näin minä leikin sanoilla, mutta tekoälyagentien ryhtyessä kirjoittamaan romaaneja ja runoja, tyylin ja sisällön välisen ongelman ratkaisu saattaa olla tärkeä, kun pohditaan, kuka (tai mikä) AI:n tuottaman teoksen oikein on ”kirjoittanut”.

Kyösti Salovaara, 2025.

Lauri Leppänen: Eino Leino, 1953.

"Taas seisoin ma rannalla elämän,
mut nyt olin toinen miesi."
Leino: Hymyilevä Apollo.

Syystuulia haistellen

[ja pointteja hakien]

Kyösti Salovaara, 2026.

Vapautta on se, mikä koetaan. Vapautta ei ole lukea vapauden julistuksia. Se on lukemista.

Jos haluat rauhaa, valmistaudu rauhaan.

Totuutta ei voi pistää säkkiin ja kantaa pimeään huoneeseen.

- Erno Paasilinna: Lukemista kaikille. Otava, 1975.

”Oli tapana suosia lahjakkaita nuoria tutkijoita ja antaa heille merkitys ja rooli ilman laajempaa kontekstia. Lindhoff on varmasti huippuälykäs, mutta sellaiset ihmiset voivat joskus olla helpoimpia ohjattavia, jopa manipuloitavissa. He rakentavat itse selityksiä sille, mitä eivät tiedä, ja luulevat olevansa perillä kokonaisuudesta.”

- Ilkka Remes: Kaaos. WSOY, 2026.

Syksyn pinnalliset pointit ovat ilmeisiä.

    Koivut kellastuvat, vaahterat punertuvat, punatulkut lentävät pihapiiriin. Kottaraiset kokoontuvat sähkölangoille.

    Syksyn tuuli repii lehdet puista.

    Ne tarttuvat kengänpohjiin ja tippuvat olohuoneen lattialle.

    Kunnes hirveää ääntä pitävät puhaltimet valtaavat pihan kuin avaruusoliot, jotka putsaavat kaiken tieltään.

Media yrittää pysyä perässä, vähän edellä.

    Suomessa sitä hallitsee negatiivisuuden kierre. Ja takertuminen yksityiskohtiin. Ne on helpompi havaita kuin kokonaisuus. Sitä paitsi subjektiivisuus on ”muotia”. Journalismi saa olla asenteellista, koska se käsittelee yhä enemmän yksilöiden elämänkokemuksia, ei asioiden eikä virtausten puolueetonta analyysiä.

    Jostakin syystä medialla on aina jokin ”agenda”.

    Helsingin Sanomat, esimerkiksi, julkaisi aluksi muutaman tasapainoisen jutun datakeskuksista, mutta nyt se lietsoo dystopioita kansan syvien rivien pelkoja toistaen. Aivan kuin Sanoman lasitalossa olisi päätetty, että Google pitää saada polvilleen. No, luontotoimittajilta en ole koskaan suhteellisuudentajua odottanutkaan.

    Entäpä jalkapallo?

    Hesari käy kovaa kampanjaa maajoukkueen tanskalaisen valmentajan erottamiseksi. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, lehti onnistuu ja Jacob Friis saa potkut ennen kuin Hesari kolmasti käskee.

Jalkapallon Kansojen liigaa pelattiin muutaman viikon aikana neljästi. Monta hyvää futismatsia. Katsoja nautti, pelaajat kenties eivät.

    Jotenkin tartuin Suomen ottelujen alussa laulettuun Maamme-lauluun. Ikään kuin olisin kuullut siinä pointteja, jotka aikaisemmin menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos jälkeä jättämättä.

    Maamme-laulun alussa lauletaan: ”Ei laaksoa, ei kukkulaa, / ei vettä rantaa rakkaampaa, / kuin kotimaa tää pohjoinen, / maa kallis isien!”

    Heräsin: mistä maasta Runeberg oikein runoilee? Eihän tasaisessa Suomessa ole laaksoja eikä kukkuloita. Laaksoja näkee vain siellä, missä korkeuserot ovat mittavia. Suomi on kuin suomaata, litteä lätty.

    Mutta ehkä Runeberg ei kirjoitakaan Suomen laaksoista ja kukkuloista. Alkuperäisen ruotsiksi kirjoitetun runon sananmukainen käännös (Wikipedia) menee näin: ”Ei kohoa kukkulaa kohti taivaanrantaa, / ei vajoa laaksoa, ei huuhdo rantaa / rakkaampaa kuin seutumme pohjoisessa, / kuin isiemme multa.”

    Tässä lienee pointtina runon sana ”kuin”. Laulun voikin lukea niin, että kun jossakin muualla laaksot vajoavat ja kukkulat kohoavat kohti taivasta, niin Suomessa riittää ”isiemme multa” ja tasainen ”suomaa” kukkuloista ja laaksoista riippumatta.

Kyösti Salovaara, 2026.

Kyösti Kallio Kalervo Kallion veistoksessa.

Henkilökohtaista!

    Sunnuntaina kävelin Ruoholahdesta baanaa pitkin kohti Kiasmaa, Oodia ja Musiikkitaloa, ja käännyin Mannerheimintielle. Eduskuntatalon nurkilla otin pari kuvaa presidentti Kyösti Kallion (1873-1940) patsaasta. Sen veisti hänen poikansa Kalervo ja se paljastettiin 1960-luvun alussa.

    Äitini kertoi, että sain nimeni ”Kyösti” presidentti Kallion mukaan. Äitini ajatteli, että minusta tulee suurmies etunimen ennustamana.

    Nimet ovat joskus enne, toisinaan eivät.

    Minusta ei tullut järin suurta, ja pituuteni jäi 1,8 metrin tuntumaan.

    Ihmettelen hieman, miksi äitini piti maalaisliittolaista Kalliota suurmiehenä. Olihan äitini pesunkestävä asfalttisissi, kaupunkien kasvatti, joka ei juuri maaseudulle katsonut eikä maaseudun elämästä haaveillut. Vetosiko Kyösti Kallio hänen sielunsa piilotettuun puoleen?

Kun lukee paljon, tietää paljon.

    Mutta entäpä jos paljon lukeminen johtaa myös ”paljon” kuvittelemiseen?

    Se joka lukee jatkuvasti, alkaa kenties uskoa kaikkeen lukemaansa, vaikka kliseen mukaan lukeminen opettaa epäilemään. Mutta miten se oikeastaan voisi opettaa epäilemään, ellei sitten lue tekstejä, joissa opetetaan epäilemistä. Epäileminen tarkoittaa, että tietää enemmän kuin pelkät yksityiskohdat.

    Ilkka Remeksen romaanissa Kaaos on hieno tiivistys siitä, kuinka älykkäitäkin ihmisiä manipuloidaan. Älykkäät ihmiset ”voivat joskus olla helpoimpia ohjattavia, jopa manipuloitavissa”, Remes kirjoittaa. ”He rakentavat itse selityksiä sille, mitä eivät tiedä, ja luulevat olevansa perillä kokonaisuudesta.”

    Kun osaa kuvitella, kuvittelee kaikenlaista. Ja uskoo kuvittelemaansa.

    Kiinalainen runoilija ja virkamies Po Chü-i luki yli tuhat vuotta sitten Laotsea ja huomasi Laotsen filosofian ristiriidan. Po Chü-i kirjoitti: ”Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee. / Kuulemani mukaan Laotse sanoi näin. / Jos Laotse oli niitä, jotka tietävät, / miksi hän itse kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?” (Suom. Pertti Nieminen.)

    Pitääkö epäillä Laotsea vai sitä mitä hän sanoi?

Syksyn kulttuuripointti: Nobelin kirjallisuuspalkinto!

    Sehän lienee suurin ja tärkein ja tuo enemmän mainetta kuin parhaan näyttelijän palkitseminen Hollywoodin Oscar-skaalassa.

    Vai tuoko sittenkään? Kuka menee kirjastoon tai kirjakauppaan etsimään Nobel-kirjailijoita? Ehkä joku menee.

    Eräs espanjalainen kulttuuritoimittaja irvisteli, että kirjallisuuspalkinnon ehdokkaista kiistellään yhtä suurilla tunteilla kuin futiksen maailmanmestaruudesta. Esimerkiksi Harumi Murakamia vihataan tai rakastetaan aivan kuin hän olisi Real Madridin jalkapallojoukkue.

    Kirjallisuus ei kuitenkaan ole hevoskilpailu eikä futismatsi.

    Muuan toinen kulttuuritoimittaja lainasi Ruotsin akatemian jäsentä ja Nobel-palkinnon päättämiseen osallistuvaa kirjailijaa Ellen Mattsonia, jonka mielestä kirjailijalta vaaditaan jotakin maagista tullakseen palkituksi: ”Maailma on täynnä erittäin hyviä ja suurenmoisia kirjailijoita, mutta palkituksi tuleminen vaatii jotain enemmän. On hyvin vaikeaa selittää, mitä se on. Uskon sen olevan synnynnäinen ominaisuus. Romantikot kutsuisivat sitä jumalaiseksi kipinäksi.”

    Mutta kuinka monessa palkitussa romaanissa tai runoteoksessa jumalallisuus kipinöi?

    Sitä paitsi, eikö jokainen meistä koe jumalaisen kosketuksen subjektiivisesti, jolloin mitään yhtä, universaalia "jumalan" kosketusta ei ole olemassakaan.

Ei kissa kiitoksella elä. Entä kirjailija?

Kyösti Salovaara, 2026.