torstai 15. huhtikuuta 2021

Päätoimittajan erehdys

 [älymystö konformismin vankina]






Se mitä niin kutsutussa kaunokirjallisessa laadussa mahdollisesti menetetään, jos osa pätevistä kääntäjistä suljetaan ulkopuolelle ihonvärin perusteella, saatetaan voittaa muilla, symbolisilla alueilla.

    - Karo Hämäläinen: Pigmentin ääni. Parnasso 2/2021.


On selvää, että käännöksen pitää kunnioittaa kirjailijan edustamia arvoja. Gormanin teemoja ovat tasa-arvo, monimuotoisuus sekä rodullinen ja poliittinen oikeudenmukaisuus. Kirjailija haluaa, että kaikki hänen kustantajansa jakavat nämä arvot ja ovat valmiita niitä edistämään.

    - Tammen lasten ja nuortenkirjojen kustantaja Saara Tiuraniemi Suvi Aholan haastattelemana Helsingin Sanomissa 4.3.2021.


Kahdet samannäköiset kasvot, joista kummatkaan erikseen eivät herätä naurua, naurattavat yhdessä samannäköisyytensä takia.

    - Blaise Pascal Mietteissään hyvin kauan sitten.


No niin kuomaseni: sitten taas tuulimyllyjen kimppuun.

    Vieläkö jaksaa, vieläkö pitää, vieläkö kannattaa?
    Oikeastaan ei, mutta kyllä.
    Yrjö Ahmavaara jakoi kirjoituksissaan, mm. Helsingin Sanomissa elokuussa 1990, tieteen teoriat kahteen ryhmään. On kovia perustieteitä eli matemaattisia tieteitä, joissa tieto kumuloituu ja totuus suhdanteista riippumatta paljastuu. Sitten on pehmoisia tieteitä, joita Ahmavaara kutsui kommentoiviksi tieteiksi. Tällaisia ovat mm. filosofia, sosiologia, historiantutkimus ja kansanrunoustiede.
    Kommentoivat tieteet eivät luo kasautuvaa objektiivista teoriatietoa, vaan enemmänkin heijastelevat ajan subjektiivisia tuntoja. Ihmisten yhteiskunnassa vain osa tapahtumista on (historian katsannossa) toistuvia, kun taas toinen osa on ainutkertaista. Kovan tieteenteorian vaatimaa toisteisuutta (ikään kuin luonnonlakia) ei ole, joten kommentoivat tieteet ovat alttiita poliittiselle tulkinnalle ja ideologisille intohimoille.  
    Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö kommentoivia tieteitä tarvittaisi. Matemaattisella ”totuudella” ei voi ratkaista yhteiskunnallisia kysymyksiä. Niiden ratkaisuun tarvitaan poliittista harkintaa, ennakoimattoman hallintaa.
    Niinpä tässäkin pakinassa kommentoidaan, ollaan subjektiivisia, eikä piileskellä ”tieteen” valepuvussa.


Ajat ovat kovia, tiede pehmeää.

    Vielä pehmeämpää on intellektuellien käymä keskustelu.
    ”Voiko Amanda Gormania kääntää henkilö, joka ei ole musta?” aloittaa kirjallisuuslehti Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen – joka ei kirjaimellisesti ole lehden päätoimittaja vaan vastaava tuottaja – pääkirjoituksensa Parnasson kakkosnumerossa.
    Hämäläinen jatkaa sanomalla, että kysymys on mieletön kirjallisuuden ja kääntämisen kannalta, koska ”kaunokirjallisuuden kääntäjältä edellytetään ennen muuta kohdekielen ja -kulttuurin erinomaista hallintaa ja lähtötekstin vivahteiden ja merkityksien tajua… Nuo taidot eivät ole sidoksissa ihonväriin, sukupuoleen tai muuhun ulkoiseen seikkaan.”
    Rohkea heppu tämä Karo Hämäläinen. Vähän aikaa.
    Sitten Hämäläinen kääntää kelkkansa ja antaa myöten yhteiskuntakeskustelussa, nimenomaan taiteilija- ja älymystöporukoissa vallitsevalle konformismille. Pitää ajatella ja esiintyä samalla tavalla kuin keskustelua päsmäröivät mielipidejohtajat ajattelevat ja esiintyvät.
    ”Tiukasti kirjallisuuden kannalta katsottuna tapaus näyttäytyy identiteettipolitiikan ylilyönniltä, mutta asiaa voi tarkastella myös muuten”, Hämäläinen peruuttaa kirjoituksensa ensimmäisten virkkeiden järkipuheen. ”Se mitä niin kutsutussa kaunokirjallisessa laadussa mahdollisesti menetetään, jos osa pätevistä kääntäjistä suljetaan ulkopuolelle ihonvärin perusteella, saatetaan voittaa muilla, symbolisilla osa-alueilla."
    Saatetaan voittaa muilla, symbolisilla osa-alueilla!







Jokainen meistä tajuaa, että kirjallisuus on osa yhteiskuntaa ja että se kommentoi yhteistä ja yksityistä todellisuuttamme.

    Kaikki eivät kuitenkaan tajua tai eivät halua myöntää, että ei ole ole olemassa yhtä ainoaa ”oikeaa” yhteiskunnallista kommenttia - ei kirjallisuudessa eikä pehmeissä tieteissä. Ja kun tätä ei myönnä tai tajua, päädytään leikkimään sanoilla, jolloin symbolisilla osa-alueilla kaikki älytönkin on älykästä, niin kuin Hämäläisen pääkirjoituksen viimeiset lauseet paljastavat: ”Se, että kirjallisuus on myös politiikkaa, ei ole kirjallisuuden väheksymistä. Päin vastoin se osoittaa, että kirjallisuudella on merkitystä.”
    Miksi Parnasson päätoimittaja ei puolusta aitoa sanan ja ilmaisun vapautta? Miksi hän turvautuu älymystön keskinäiseen populistiseen sanankäyttöön? Jos kirjallisuus on politiikkaa (niin kuin se usein on), Hämäläisen pitäisi ottaa Amanda Gormanin tapaukseen selvä poliittinen kanta: ilmaisun vapautta, taiteen pyrkimystä korkeaan laatuun ei pidä alistaa identiteettipolitiikalle!
    Sivullinen ei tiedä, miksi Hämäläinen horjuu oman mielipiteen ja konformistisen kannan välillä, mutta voi arvailla, että taiteilijoiden ja kommentaattorien paine päätoimittajan ympärillä on ankaraa. Ruodusta ei saa astua sivuun. Sekin on mahdollista, että älymystön seireenien laulu viehättää kirjallisuuslehden päätoimittajaa. Hän haluaa ilmaista samaistuvansa intellektuellien porukkaan.
    Yhtä kaikki, jostakin syystä Hämäläinen ei pysy alkuperäisessä ajatuksessaan - ”Voiko Amanda Gormania kääntää henkilö joka ei ole musta? Jos kysymystä ajattelee kirjallisuuden ja kääntämisen kannalta, se tuntuu mielettömältä.” - vaan antaa periksi muodissa olevalle identiteettihöpötykselle, joka on eräänlaisessa "rasismissaan" aika lailla samanlaista kuin populistipuolueiden maahanmuuttorasismi.
    Periksi antaessaan johtavan kirjallisuuslehden päätoimittaja paljastuu konformistiksi.


Ulkopuolinen ei tiedä, kuka tässä julkisuuspelissä vetelee sätkynukkejen naruja.

    Onko se nuori amerikkalainen runoilija Amanda Gorman, joka ei muka salli valko-ihoisten kääntää hänen kirjoituksiaan? Toisaalta hän tai joku oli jo valinnut hollantilaisen valkoihoisen (sukupuoleltaan sitä ja tätä) kääntäjän Gormanin kirjalle. Ja samoin hän tai joku oli valinnut katalonialaisen valkoisen miehen kääntämään amerikkalaisen mustan heteronaisen tekstiä.
    Joko identiteettimilitanttien ja/tai Gormanin ja/tai Gormanin kustantajan vaatimuksista sekä hollantilainen että katalonialainen kääntäjä luopuivat tai pakotettiin luopumaan Gormanin teosten kääntämisestä. Tilalle saatiin sopivammat kääntäjät. Identtiteettivajaus täytettiin.
    Suomessa Gormania julkaisevan Tammen kustantajan puheenvuorot ovat perusteluissaan säälittäviä. ”Tekijällä oli kääntäjistä omat toiveensa, joihin pyrittiin vastaamaan löytämällä paras mahdollinen ratkaisu nopealla aikataululla”, kertoi Tammen Saara Tiuraniemi Helsingin Sanomissa Pekka Torvisen artikkelissa 9.4.2021. Tammi täytti omalta kohdaltaan identiteettikuopan.
    Sanan ja ilmaisun vapaus ei näytä kiinnostavan itsenäisenä toimijana esittäytyvää Tammea, joka sentään on julkaissut matkan varrella merkittävää kirjallisuutta. Mutta kenties näinä aikoina epä-älyllinen konformismi perustelee myös kaupalliset hankkeet – eikä vain kirjallisuuden kustantamisessa. Tai kyynisemmin sanoen: jopa sensuuria puolustava identiteettikulttuuri kelpaa sananvapaudesta elävälle kustantajalle, koska se, identiteettikulttuuri käy kaupaksi.


Jos ottaa todesta - ja miksi ei ottaisi - Parnasson päätoimittajan ajatukset ja Gormanin (tai häntä edustavien bulvaanien) vaatimukset ja identiteettikulttuurien ehdottomuutta puolustavat Hesarin toimittajat (esim. Suvi Ahola, Pekka Torvinen), niin kirjojen kääntämisessä puhaltavat uudet ja kummalliset tuulet.

    Jos valko-ihoinen mies/nainen ei voi suomentaa mustaihoisen naisen kirjoittamia runoja tai romaaneja, niin miten on mahdollista, että suomalaiset kiltit nais- ja miesmaisterit ovat ajan saatossa suomentaneet juutalaiskirjailijoita, muslimeja, ateisteja, katolisia kirjailijoita yhtä hyvin kuin palomiesten, rekkakuskien, biologien, teurastajien ja konelatojien kirjoittamia romaaneja, niin kuin myös murhamiesten ja kavaltajien psyykettä kuvailevia romaaneja, puhumattakaan valaanpyytäjien, kilparatsastajien, hullujen, narsistien, ujojen, lihavien ja juoppojen sekä eksyneiden kullankaivajien ja ties minkälaisten outojen otuksien tekstejä?
    Entä sitten aikaisemmin kirjoitetun proosan ja runon suomentaminen: miten se on mahdollista, sillä kääntäjät elävät Suomessa vuonna 2021 ja heidän kääntämänsä teokset on kirjoitettu vaikkapa sata vuotta sitten Pariisissa? Miten helsinkiläisen maisterin identiteetti resonoi jonkun Pariisissa 1920-luvulla asuneen ”kirjailijaretkun” identiteetin kanssa? Onko pariisilaisella retkulla yhä veto-oikeus kääntäjän valinnassa? Jos on, niin missä todellisuudessa?
    Viattomat kysymykset paljastavat, kuinka ohutta keskustelu Amanda Gormanin tekstien kääntäjän ”oikeasta” valinnasta on. Mutta keskustelu ei ole pelkästään pinnallista vaan myös huolestuttavaa, koska sen ytimessä on ajatus kieltää yhteiskunnallinen, identiteetit ohittava vuoropuhelu. Olen aikaisemminkin todennut, että identiteettien välinen ”sota” on totaalista sotaa, johon ei ole mitään järkevää ratkaisua, koska ratkaisu edellyttäisi identiteetistä luopumista, mikä on mahdotonta, jos identiteetti määrittelee kaiken sanomisen ja elämisen.
    On tietenkin mielenkiintoista, että älymystön konformismi ja taiteilijoiden identiteettiin perustuva militantti aggressiivisuus kietoutuvat toisiinsa juuri nyt, 2020-luvulla.
    Koska samankaltainen ilmiö synnytti 1920- ja 1930-luvulla eurooppalaisen murhenäytelmän, niin syntyykö tästä uudenlaisesta symbioosista 2020-lukua hallitseva farssi?


Ptruu, kuomaseni!


Parnasso 2/2021.
Julkaisija: Otavamedia Oy.


torstai 8. huhtikuuta 2021

Uusi puritaanisuus vanhaa

 [mustavalkoisia värejä]



Kyösti Salovaara, 2018.


Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.

- Franz Kafka


Kysymys voi olla vain näin: joko porvarillinen tahi sosialistinen ideologia. Keskitietä tässä ei ole – sillä mitään ”kolmatta” ideologiaa ei ihmiskunta ole kehittänyt, eikä luokkavastakohtien repimässä yhteiskunnassa yleensä voi koskaan ollakaan mitään luokatonta tai luokkien yläpuolella olevaa ideologiaa. Siksi kaikkinainen sosialistisen ideologian väheksyminen, kaikkinainen loittoneminen siitä merkitsee samalla porvarillisen ideologian voimistumista.

- V. I. Lenin


Ihminen taipuu pieneen tavoitellessaan suurta.

    Kevät pakenee, räntää sataa. Niin myös tulevaisuus - se ei ole koskaan tässä.
    Tällaisena päivänä kaksi miestä juttelee eräässä kadunkulmassa. Toisella on pidempi parta kuin toisella hiukset. Toinen on toista pidempi. Molemmilla miehillä on yhä talvitakki yllään. Tuuli puhaltaa kadun pinnasta nousevia pölypilviä heidän silmiinsä.
    Eräässä kaupungissa, erään kadun kulmassa, eräässä maassa ja maanosassa eräällä maapallolla kaksi miestä juttelee. Annamin punaisesta papukaijasta ei vielä sanota mitään.
    Mutta eihän se noin voi mennä.
    Eräässä kaupungissa… ei se niin mene vaan: tietyssä kaupungissa tietyssä kadunkulmassa tietyssä maanosassa tällä planeetalla… juttelevat hiekkapölyn keskellä kevättä odottaessaan.
    Kaksi miestä ja me muut.


Historia on keskeneräinen ja kertakäyttöinen apparaatti. Se on kuin yhä uudestaan pyörivä pyörä, jonka jälkiä seuraamalla päätyy takaisin. Historia toistaa itseään toistamatta itseään. Se näyttää tutulta ollessaan vieras. Se tuntuu vieraalta ollessaan tuttu – ainakin hyvänpäivän tuttu.

    Itse asiassa historia on spiraali.
    Mutta sulkeutuuko se vai avautuuko, sitä en tiedä etkä sinä.
    Vanhoja kirjoja lukiessa näkee uutta. Siis uusia asioita, ajatuksia, kuvitelmia, toiveita ja pelkoja. Kannattaako uusia kirjoja lukea, jos niistä näkee vain vanhoja asioita, ajatuksia, kuvitelmia, toiveita ja pelkoja?
    Verbi oli valittu väärin. Ei kai kukaan näe ajatuksiaan eikä uskomuksiaan eikä pelkojaan tai toiveitaan.
    Unta kyllä nähdään.


Asia on mustavalkoinen.

    Uusi puritanismi valtaa keskustelulta alaa, ottaa tilan.
    Tästä ei tietenkään voi olla varma. Tyhjänpäiväistä puhetta on niin paljon ettei sitä kuule. Kaikkialla, mediassa ja sen liepeillä. Mutta en minäkään ole kaikkialla kaikkea kuuntelemassa. Joten… voi vain arvailla.
    Liittyykö puritaanisuus asioihin vai sukupolviin? Ovatko muutoksen vaatijat aina nuoria ja ehdottomia? Puritaaneja? Pystyykö maailmaa muuttamaan vain, jos pistää toisen silmänsä kiinni ja korvalaput? Kun juoksee avantgardessa ei jää perään, mutta perästä katsoen ei oikein tiedä minne päin juostaan. 
    Vieraillessaan vuonna 1936 Natsi-Saksassa kosmopoliittina itseään pitävä 33-vuotias Olavi Paavolainen tyrmistyi nuoruuden palvontaa ja nuorien karua kohtelua.
    ”Vain nuorten on ohjattava nuoria”, kirjoitti Baldur von Schirach motoksi natsien nuorisoliikkeelle Hitler-Jugendille. Kun Paavolainen kyseli saksalaisilta moisen kasvatuksen perään, hänelle perusteltiin, että ”nuorisoa voi johtaa vain nuoriso, sillä nuoruus on kriitillisempi kuin mikään muu ikäkausi”.
    Karuilla leireillä Hitler-Jugendin jokainen poika opetettiin tajuamaan, että yksikseen ja yksilönä hän ei merkinnyt mitään, mutta oli yhteisössä mitä tärkein tekijä. Hitler-Jugendin ”koti-illoissa” istutettiin ”nuorisoon uusi historiannäkemys ja rotutietoisuus”, Paavolainen kirjoittaa, ”niissä he oppivat nuo lukemattomattomat taistelulaulut, joiden ylen yksinkertaistetulla, kuria, uskoa ja taisteluhalua ihannoivalla sisällyksellä luotiin terveellinen vastapaino ’intellektualismin’ myrkynkylvölle. Retkeilyjen, leirielämän ja koti-iltojen avulla luotiin kansallissosialistinen nuoriso, joka ei ajatellut, mutta ’uskoi, totteli ja taisteli’… Se oppi sytyttämään kirjarovioita ja saattoi allekirjoittaa Dwingerin lauseen: ’Miten ihanaa onkaan silloin, kun vain yö ja pakkanen ja kuolema ympäröivät ihmistä!’ tai osoittamaan suosiota Johstin kuuluisalle Schlageter-repliikille: ’Kun kuulen sanan kulttuuri, otan varmistimen auki revolveristani!’.” (Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana, 1936.)
    Spiraalin kierteitä: LeninHitlerPol-Pot...


Provosoin, olen olemassa!

    Ei, nykyään satiiri, sarkasmit ja ironia on kiellettyä tai ainakin epätoivottua. Ihmiset eivät ymmärrä sellaista, suuttuvat. Ei saa suuttua, vihastua eikä punastua.
    Otetaanpa V.I. Leninin lainaus. Muutetaan sanoja. Laitetaan vaikkapa ”sosialistisen” tilalle ”ilmastonmuutoksen vastustaminen” ja ”porvarillisen” tilalle ”kulutusyhteiskunta”, ja saadaan järkevältä kuulostava taistelukehoitus. Pitää olla mustavalkoinen, kolmatta tietä ei ole. Keskellä ei mitään. On vain binaarinen todellisuus.
    Historian spiraali kiertyy huimaa vauhtia, olen minäkin taistelulauluni kuunnellut ja niistä voimaantunut… tullakseni pois.
    Mutta riittääkö edistyksen tekemiseen sanojen vaihtaminen? Vaihtoehtoinen tulevaisuus: entisen museointi.
    Ja onko niin, että vain muutama kirjoittaja, tyyliin Jyrki Lehtola ja Timo Haapala Ilta-Sanomissa, harjoittaa enää satiriiria ja uskaltaa laatumediassa provosoida kulttuuriväkeä (Lehtola) tai poliitikkoja (Haapala)?
    Yhtä pudotusta koko kulttuuri-politiikka, niinkö?


Kyösti Salovaara, 2021.


Vakavasti.

    ”Professorin kirja paljastaa vasemmistoradikaalien likaiset temput”, kirjoitti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan muutama päivä sitten. Aiheen lehti sai professori Antti Hassin postuumisti julkaistusta muistelmateoksesta Hassin paperi, joka ”maalaa surullisen kuvan Taideteollisen korkeakoulun tapahtumista vuosina 1971–1983. Hassi pani talteen ja muokkasi kirjaksi oppilaitoksen sisällä käydyt poliittiset taistelut, jotka on pitkälle unohdettu oppilaitoksen virallisista historiikeista.” (HS, 3.4.2021.)
    Taideteollisessa korkeakoulussa Moskova-mielisten kommunistien järjestö TAOS (taideaineita opiskelevat sosialistit) yritti joukkovoimalla, painostuksella ja uhkauksilla vaikuttaa opetuksen sisältöön ja opettajiin.
    Helsingin Sanomat kertoo Hassin paperiin nojaten, kuinka ”oppilaat etsivät tarkalla silmällä oppikirjoista ja luennoista poikkeamia yya-politiikan virallisesta liturgiasta. Kun sellaisia havaittiin, professori voitiin ilmiantaa neuvostovastaiseksi esimerkiksi Soihtu-lehdessä tai Tiedonantajassa. Se ei ollut vaaraton syytös 1970-luvun suomettuneessa ilmapiirissä.”


Taistolaisuutta (suomalaisten nuorkommunistien uusstalinismia) ja melkein koko poliittisen järjestelmän ”suomettumista” 1970-luvulla on kaiketi käsitelty lähihistorian kirjoituksessa aika pinnallisesti. Pelottavaa lienee, että kaikki näyttää toistuvan, toki erilaisia sanoja ja temppuja käyttäen. Historia ei toista sellaisenaan itseään, koska se kulkee spiraalin kierteellä.

    Mutta aina syntyy uusia itseään avantgardena pitäviä ”militantteja” vähemmistöryhmiä, joiden tavoite on ohjailla massat ”oikealle tielle”, oikeaan ”uskoon”. Käänteinen avantgarde pyrkii menneisyyteen: sekin on tien päässä.
    Oikean tien etsimisessä ei tietenkään ole mitään pahaa. Onhan sitä loputtomasti etsittävä.
    Ongelma syntyy puritanismista. Vain samaa mieltä oleva kelpaa joukon jatkoksi. Muita paheksutaan, uhkaillaan, syrjitään. Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan.
    ”Tälläkin kertaa kuohut ovat suurimpia taidealoilla, esimerkiksi Teatterikorkeakoulussa”, Hesari kirjoitti nykyhetken uusvanhoista puritaaneista pääkirjoituksessaan. ”Syitä siihen voi pohtia. Tieteellä on lähtökohtaisesti sovitut kriteerit arvioida eri väitteiden totuusarvoa. Ne antavat raamit myös erilaisten ajatustapojen ja sukupolvien väliselle kilpailulle. Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa. Yliopistoväen kannalta raskainta on, kun erimielisyyksistä tulee moraalisia ja henkilökohtaisia. Silloin vastapuolella oleva ihminen ei ainoastaan ajattele eri tavalla, hän on myös moraalisesti arveluttava henkilö.”


Lieventäisivätkö vanhat viisaudet puritanismin kiristävää vannetta pään ympärillä? Uskooko kukaan entisaikojen kirjoituksia?

    Jokaisella ajalla on saarnaajansa ja Shvejkinsä: pappi ja narri, totinen torvensoittaja ja piruileva satiirikko. 
    ”On paljon ihmisiä, jotka kuuntelevat saarnaa samalla tavoin kuin iltamessua”, kirjoitti Blaise Pascal (1623-1662) eräässä mietteessään. ”Kun tahtoo antaa hyödyllisen ojennuksen ja osoittaa toiselle, että hän on erehtynyt, täytyy ottaa huomioon, miltä puolelta hän asiaa katsoo, sillä omalta kannaltaan hän tavallisesti on oikeassa. Tämä totuus on hänelle myönnettävä, mutta samalla on osoitettava, missä kohden hän on väärässä. Hän tyytyy siihen, sillä hän huomaa, että hän ei erehtynyt, ei vain tullut katsoneeksi asiaa kaikilta puolilta. Kukaan ei pahastu siitä, ettei näe kaikkea, mutta kukaan ei tahdo myöntää erehtyneensä; tämä johtuu ehkä siitä, että ihminen luonnostaan ei pysty näkemään kaikkea, ja siitä, ettei hän tietenkään voi erehtyä sen puolen suhteen, jota hän katselee, koska aistihavainnot aina ovat oikeita... Yleensä ihminen vakuuttuu paremmin omien keksimiensä syiden perusteella kuin sellaisten, joita on johtunut toisten mieleen. (Pascal: Mietteitä. Suomennos vuodelta 1952.)
    Tuo kuulostaa modernilta ihmissuhdeoppaan idealta ”näin tulet toimeen naapurisi kanssa”, mutta onko Pascalin ajatuksessa myös empiirisen havainnon, tiedon ja tietämisen pointti? Havaitsemme vain sen minkä itse havaitsemme!
    Mutta kiertäköön historian opetuksien spiraali vielä kauemmaksi.
    Kiinalainen Po Chuï (772-846) kirjoitti runon Punaisesta papukaijasta. Kenties tarinamme miehet tietyn kaupungin tietyssä kadunkulmassa katupölyn piinaamina puhuivat papukaijasta ja miettivät sen tarkoitusta, sitä että kuinka ikuista Po Chuï ilmaisi kirjoittaessaan Pertti Niemisen suomentamana näin:

Sain lahjaksi Annamista punaisen papukaijan:

se hohti kuin persikka ja puhui kuin ihminen.
Sille kävi niin kuin lahjakkaille miehille käy:
milloin mahtavat häkin säleet sillekään avautua?



Kyösti Salovaara, 2018



torstai 1. huhtikuuta 2021

Suezin laivalla on viesti

 [mutta mikä se on?]



Kyösti Salovaara, 2014.
Konttilaiva Hampurin satamassa.
Meri on globalisaation valtaväylä.



Suezin kanavaan poikittain jämähtänyt 400-metrinen konttilaiva kertoo jostain paljon enemmästä kuin yhden merkittävän kulkuväylän väliaikaisesta tukoksesta… Konttijätti Ever Givenin haverista on luettavissa myös pysyvämpiluontoinen viesti: näin haavoittuvainen maailma on. Tämä on viesti, jota maailma ei nykyoloissa olisi varsinaisesti tarvinnut. Mutta viestistä kannattaa silti ottaa vaarin.

- Heikki Aittokoski Helsingin Sanomissa 26.3.2021


Me olemme yksi laji, yksi kansa. Jokainen yksilö koko maapallolla kuuluu lajiin Homo sapiens sapiens, ja ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita. Ihmisen kyvyt sallivat luoda kulttuuria mitä erilaisimmin ja mitä värikkäimmin tavoin. Eri kulttuurien välisiä useinkin hyvin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mitä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin. On selviön toistamista, jos politiikkaa sanotaan kansainväliseksi. Kun näin on, siitä seuraa, että jokainen yritys pitkäaikaisen turvallisuuden takaamiseksi voi onnistua vain globaalisen määrätietoisuuden ja tahdon voimin.

- Richard E. Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty. (Origins, 1977.) Suom. Virve Kajaste ja Antero Manninen. Kirjayhtymä, 1978.


Kummallisia aikoja, outoja uutisia, tavanomaista puhetta.

    Ihminen panee parastaan kuuluakseen laumaan. Julistaa olevansa kera.
    Mutta samaan aikaan ihminen korostaa persoonallisuuttaan. Erilaisuuttaan. Erinomaisuuttaan. Haluaan poiketa yleisestä. Tarvettaan ilmaista yksilöllinen näkemys.
    Halut ja tahdot menevät moneen suuntaan. Risteävät ja poikkeavat.
    Eikö taidekin pyri erottautumaan? Jos taideteokset - kirjat, maalaukset, musiikkikappaleet jne. - olisivat toistensa näköisiä, kuuloisia, makuisia, niistä tuskin keskusteltaisiin tai väiteltäisiin.
    Ja kuitenkin niissä, taideteoksissa, täytyy olla jotakin samaa, jotta ne kelpaavat laumalle, samaan suuntaan taivaltaville.
    Tai no - haluavatko taiteilijat olla lauman taiteilijoita vai avantgardea vastavirtaan?


Viime viikolla - koronauutisten lisäksi - Suezin kanavaan jumittunut konttilaiva pullisteli otsikoissa. Yht'äkkiä kirjoittajat ja lukijat huomasivat, että elämme globaalissa maailmassa, maapallon ihmiset, kansat ja valtiot monimutkaisesti - niin aineellisesti kuin henkisestikin - yhdistävässä taloudessa.

    Monissa kirjoituksissa todettiin melkein "helpottuneena" globalisaation päättyvän. Pieni häiriö, sinänsä harvinainen, vetäisi jopa kosmopoliiteilta maton jalkojen alta. Tämän siitä saa kun luopuu nationalistisesta puhdashenkisyydestä ja antaa vallan kansainvälisille voimille.
    Samaa laulua on veisattu koronapandemian ajan. Jos kukaan ei matkustaisi minnekään, jos ketään ei tulisi kylään, jos kaikki pysyttelisivät kotinurkilla, maailma olisi parempi paikkaa elää.
    Ai että olisi?
    Mistä johtuu että rutot ja sairaudet tappoivat miljoonia ihmisiä eri puolilla maapalloa ennen kuin kukaan osasi edes uneksia lentokoneista, jättilaivoista ja tallinnanristeilyistä?
    Pandemian aikanakin - ja myös Suezin onnettomuuden kuluessa – markettimme ovat olleet pullollaan ulkomailta tuotuja herkkuja, kaupoista on ostettu uusinta hienotekniikkaa ja on katseltu illat pitkät suoratoistopalvelujen maksullisia elokuvia ja sarjoja. Hyvinvointi on paikallista - sen raaka-aineet tuodaan maailmalta.
    Jostakin syystä ihminen, me ihmiset olemme kuin velvoitettuja kielteiseen. Myönteisen havaitseminen on vaikeaa. Sen tunnustaminen on vielä vaikeampaa. Kärsimystä ei soviteta edes pääsiäisenä. Mikään ei ole varmaa paitsi epävarmuus.

Kyösti Salovaara, 2016.
Bilbao ja Guggenheim.
Taiteen museo kulttuurin valtaväylällä.


Suezin jättilaivan onnettomuus viritteli otsikot ja herätteli huomaamaan globalisaation.

    Viime viikon toinen yhtä mielenkiintoinen ja tavallaan merkittävä uutinen ei herättänyt huomiota eikä viritellyt lukijoita huomaamaan globalisaation, yhteisyyden ja erilaisuuden vuorovaikutusta. Tämä uutinen jäi kieli- tai kulttuurimuurien taakse.
    Tämä uutinen kertoi baskien geeniperinnöstä, baskiväestön erilaisuudesta ja samanlaisuudesta Iberian niemen muuhun väestöön verrattuna.
    Baskithan ovat myyttinen kansanosa, jolle ei ole oikein löydetty sukulaisia mistään eikä edes heidän kielellään näytä olevan sukulaisia. Espanjan pohjoisosassa, Biskajanlahden eteläpuolella sijaitseva Baskimaa on vaurasta aluetta, joka muistetaan kiivaasta itsenäisyysliikkeestään.
    Varsinkin itsenäisyysliike on vaalinut myyttiä baskikansan ainutlaatuisuudesta, siitä että se on alkuperältään aivan toista kantaa kuin Espanjan muu väestö; että sen alkuperä on uniikki ja niin vanha ettei muuta väestöä oikeastaan ollut Iberian niemellä edes olemassakaan baskien sitä jo asuttaessa.
    Uusin, entistä tarkempi geenitutkimus kumoaa baskimyytin. Siitä kertoi El País -lehti viikko sitten torstaina. Alkuaan tutkimus julkaistiin Current Biology -lehdessä.
    Tutkimus ei kumonnut baskikansan geeniperimän ainulaatuisuutta. Baskit ovat geeneiltään aidosti erilaisia kuin muu Espanjan väki. Mutta tutkimus kumosi sen, että baskit ovat täysin erilaisia geeneiltään, päinvastoin voi sanoa että yhtäläisyyksiä muuhun espanjalaiseen väestöön on yhtä lailla kuin erilaisuuksia.
    Tutkimus kumosi myös aikaisemmin hellityn ajatuksen, että baskit ovat ”saapuneet” asuinsijoilleen 7000 vuotta sitten. Uuden käsityksen mukaan baskien erottautuminen muusta iberialaisesta väestöstä alkoi rauta-ajalla, n. 2500 vuotta sitten. Ensin oltiin samaa porukkaa, sitten kuljettiin eri suuntaan.
    Baskien ainutkertaisuus syntyi siis eristäytymisestä, jota kieli ja murteet edesauttoivat. Kun esimerkiksi roomalaiset ja muslimit valloittivat osan Iberian niemimaasta, he sulauttivat kantaväestön muualta Euroopasta ja idästä tuleviin geenipopulaatioihin, mutta baskialueella asuvat pysyivät omissa oloissaan. Näin baskit ikään kuin jäädyttivät sekä kielensä että geeninsä  2500 vuotta vanhaan tilanteeseen, kun taas muualla Espanjassa "globaali" maailma sekoitti geeniperimää. Baskialueen erakoituessa muu Espanja kansainvälistyi.
    Tutkimuksen johtaja sanookin hieman vitsinä, että baskit ovat kyllä ainutlaatuisia mutta silti myös espanjalaisia geeneiltään.

Kyösti Salovaara, 2016.
Bilbao: paikallista logistiikkaa.


Globaalin maailmanhengen olemusta on vaikea havaita, koska se vaikuttaa niin monella tasolla, jopa saksalaisella moottoritiellä jonottavista rekkajonoista meidän geeneihimme saakka.

    Tätä on vaikea tajuta. Vain hetkelliset poikkeamat huomataan helposti, niin kuin koronapandemia tai joen penkkaan ajanut konttilaiva Suezilla.
    Globaalia maailmanhenkeä ei pääse pakoon vaikka haluaisi. Pelkästään marketin hyllyt ja tavaratiskit julistavat kuinka pieni ja yhteinen kylä maapallo on. Voit toki ryhtyä omavaraiseksi erakoksi, mutta onko se nykyään aidosti mahdollista, on toinen juttu. Kokonainen heimo tai kansa ei voi baskien tapaan jäädyttää kulttuuriaan tuhanneksi vuodeksi.
    Globaalia logistiikkaa on yhtä vaikea tajuta. Sitä ei usko lukemalla lauseita eurooppalaisten moottoriteiden rekkakuljetuksista. Sen tajuaa vasta kun ajaa itse satojen kuorma-autojen letkoja ohitellen. Monttu auki äimän käkenä! Logistinen maailmanhenki ei nuku eikä pidä lomaa. Eikä se edes sairasta muiden ihmisten kärsiessä pandemiasta.
    Näinä aikoina piirretään kauniita graafeja siitä kuinka lentoliikenne (lähinnä Euroopassa) on hiipunut pandemian aikana. Kunpa joku pystyisi piirtämään maapallon pinnalle tietoliikenteen kuormaviivat pandemian aikana, sitä ennen ja sen jälkeen!
    Tuollainen kuva näyttäisi Jumalan ilmaan ampumalta mahtavalta ilotulitukselta. Kuvassa maapallo peittyisi bittivirtoihin.
    Globaalia logistiikkaa ihmetellessä unohtuu, että myös tietoa kuljetetaan paikasta toiseen. Se on globaalin maailmanhengen hengityselimien ydin.

Kyösti Salovaara, 2019.
Tavara liikkuu Euroopan halki maanteillä.
Rekka-autojen ruuhkaa saksalaisella moottoritiellä.


Kansallinen ja globaali sekoittuvat toisiinsa jatkuvasti, usein koomisina paradokseina. Bilbao esimerkiksi on suuri baskikaupunki Biskajanlahteen laskevien jokien – Cadagua, Nervión, Ibaizabal - suistossa. Samalla kun baskikulttuuri esittelee ainutlaatuisuuttaan, Bilbaon nykyisen uuden kukoistuksen näkyvin merkki on hulppea, amerikkalaistaustainen Guggenheimin modernin taiteen museo joen rannalla.

    Valtioiden ja erilaisten maailmanliittojen syntymisen taustoista – syystä ja seurauksesta - voi väitellä loputtomiin. Selityksiä ja perusteluja riittää. Mutta ilmeisen varmaa on, että valtio syntyi turvaamaan rauhaa keskenään taistelevilta heimoilta, klaaneilta, kasteilta, klikeiltä jne. Siellä missä heimojen ja klaanien vaikutus on edelleen keskeistä, siellä valtio voi huonosti ja kansalaiset vielä huonommin.
    Jos ydinasepelote takasi maailmanrauhan kylmän sodan aikana 1900-luvun loppupuolella, niin takaako globalisaatio, kansainvälinen kauppa ja rajaton kulttuuriyhteisyys, jatkuvan rauhan 2000-luvulla kylmän sodan päätyttyä?
    Ehkä tai sitten ei. Onko mahdollista, että globalisaation kyyhkysten parvet ovat lopulta suupala kansallishenkisten haukkojen kynsissä?
    Globalisaation heikot kohdat, kuten laivaväylät ja tiedonkulun solmut, saattavat joutua kansainvälisen politiikan taistelukentäksi. Kuten historiasta tiedetään, suurvaltojen pääkaupungeissa ei aina tutkailla karttoja hyvin aikein”, Heikki Aittokoski kirjoitti Hesarissa. ”Jos yksi laiva Suezilla pystyy vahingossa hyydyttämään maailmankauppaa näin paljon, on tietysti helppo kuvitella, mitä tahallisuudella saisi aikaiseksi. Poikittainen laiva palauttaa tehokkaasti mieleen, ettei moderni maailma pääse pakoon kaikkia vanhoja lainalaisuuksia.”


Kyösti Salovaara, 2018.
Silta yhdistää erilaisuuksia.
Lissabon.

Israelilainen Yuval Noah Harari pohtii kirjassassaan 21 oppituntia maailman tilasta (2018. Suom. Jaana Iso-Markku. Bazar, 2018.) mm. nationalismin suhdetta globaaliin.

    Harari sanoo, että olisi vaarallista kuvitella turvallista elämää ilman nationalistisia valtioita: ”Rauhanomaisissa, hyvinvoivissa ja liberaaleissa valtioissa, kuten Ruotsissa, Saksassa ja Sveitsissä, on voimakas kansallistunne. Maita, joista kestävät kansalliset siteet puuttuvat, ovat muun muassa Afganistan, Somalia, Kongo sekä useimmat muut epäonnistuneet valtiot.”
    Mutta paikalliset lojaalisuudet eivät kuitenkaan riitä maapallon kokoisten ongelmien ratkaisemiseen. Olisi tietysti naiivia olla näkemättä globalisaationkin aiheuttamia ongelmia.
    Ihmisen tulisi Hararin mukaan olla lojaali samanaikaisesti sukuaan, lähiympäristöään, ammattiaan ja maataan kohti, mutta myös ihmiskuntaa ja maapalloa kohtaan. Lojaalisuuksia on loputtomasti ja niiden väliset ristiriidat ovat mahdollisia, jopa todennäköisiä.
    Sietääkö ihminen sisällään vellovien ristiriitojen paineen? Kenelle tai mille pitää olla lojaali, kun kohtaa ristiriidan?
    Yhtä kaikki, Harari sanoo, tarvitsemme globaalin identiteetin, koska maailmakin on globaali, kaikissa suhteissa: ”Meillä on nykyisin globaali ympäristö, globaali talous ja globaali tiede, mutta olemme yhä juuttuneet vain kansallisen tason politiikkaan. Tämän yhteensopimattomuuden takia poliittinen järjestelmä ei pysty vastaamaan tehokkaasti suurimpiin ongelmiimme.”


Politiikka pitäisi globalisoida.

    EU:ssa politiikkaa on yritetty eurooppalaistaa. Onko siinä onnistuttu? Jos ei, niin miten sen pystyisi vielä avartamaan, globalisoimaan? Joskus tuntuu, että myös EU:ssa yritetään pikemmin vastustaa globalisoitumista kuin edistää sitä - kansallisista intresseistä ja identiteeteistä johtuen.
    Nykyään puhutaan paljon identiteeteistä.
    Niistä on tullut ääriajattelua edistävien ryhmien voimavara. Omaa napaa korostava ja siihen tukeutuva identiteettiuskovainen näkee maailman, talouden, tekniikan ja kulttuurien vivahteet pelkästään oman identiteettinsä vahvistajana tai sen uhkaajana.
    Identtiteettien ”sotatila” on totaalinen!
    Minkälainen olisi globaalin kansalaisen identiteetti? Voiko lojaalisuusristiriitojen repimä ihmismieli luoda sellaisen ja säilyttää silti toimintakuntonsa?


Kyösti Salovaara, 2014.
Joet ja rautatiet yhdistävät eri maiden kaupunkeja.
Rahtilaivoja Reinillä Koblenzin kaupungin tuntumassa.


torstai 25. maaliskuuta 2021

Riuttahai

 [tilat ja rajat]



Kyösti Salovaara, 2019.



Aikaisempien kokemusten merkitystä kuvaa nasevasti Kongon altaan kääpiöitä tutkineen amerikkalaisen arkeologin Colin Turnbullin kertoma pikkujuttu.
    BaMbutit (Iturin metsäalueen kaikkien kääpiöiden yhteisnimitys) viettävät koko elämänsä niin tiheän metsän ympäröimänä, että he ovat tuskin koskaan kokeneet pitempää etäisyyttä kuin muutama kymmenen metriä heistä itsestään joen tai aukeaman toiselle puolelle. Muulloin heidän näkyvä maailmansa on puristunut pieneksi heidän ympärillään. Tämän taustan mukaisesti he tulkitsevat näkemiensä esineiden koon ja etäisyyden.
    Eräänä päivänä Turnbull vei Kenge-nimisen baMbutin kauas metsän ulkopuolelle Albertin järveen kuvastuvalle vuorelle. Siellä Kenge, jonka oli miltei mahdoton uskoa maailman voivan olla ilman puita, teki klassisen havaintovirheen. Osoittaen useiden kilometrien päässä laiduntavaa puhvelilaumaa hän kysyi: ”Mitä hyönteisiä nuo ovat?”
    Turnbull sai kauan miettiä mitä Kenge mahtoi tarkoittaa sanoillaan. Koska puhvelit tuon matkan päästä näyttivät niin pieniltä, Kenge otaksui niiden olevan pieniä, itse asiassa vain hyönteisten kokoisia. Paljon suuremmassa määrin kuin tajuammekaan, me Kengen tavoin ”näemme” sellaista mitä kokemuksen perusteella osaamme odottaa näkevämme.

- Richard E. Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty. (Origins, 1977.) Suom. Virve Kajaste ja Antero Manninen. Kirjayhtymä, 1978.



Paljon sanoja, runsaasti kuvia, liikkuvia ja paikalleen seisahtaneita: maailman selitys?

    Sanoista ei ole puutetta.
    Mutta mitä ne tarkoittavat? Ovatko puolueettomia? Yksikäsitteisiä? Universaalisti ymmärrettyjä? Totuus semmoisenaan?
    Mitä enemmän sanoilla leikkii, sitä vakuuttuneemmaksi tulee, että sanoja käytetään epämääräisesti. Kirjoittaja, sanan valitsija kenties tietää tarkoituksensa, mutta pukee sen hämäriksi laatusanoiksi, aivan kuin ei olisi varma mitä haluaa sanoa ja tarkoittaa.
    Kun joku vaatii, esimerkiksi, että uuden kaupunkirakentamisen pitää olla ”omaleimaista”, ”ilmaisuvoimaista” ja että sillä on ”identiteetti” ja että se ”kestää”, hän ei oikeastaan sano mitään toisille vaan puhuu pelkästään itselleen.
    Julkinen debatti on usein monologien taistelua. Aseina käytetään epämääräisiä sanoja, joilla ei ole yhteisesti ymmärrettyä merkitystä.


Mutta tietääkö ihminen itsekään mitä sanoo?

    Onko se edes mahdollista?
    Tietenkin pöytä on pöytä. Mutta millainen pöytä on ”omaleimainen” ja minkälaisella pöydällä on ”identiteetti”?
    Johtuuko ilmaisujen hämäryys ihmismielen kerrostumien hämäryydestä? Erilaisten tunteiden kirjosta, jota on mahdoton tai melkein mahdoton koodata sanoiksi ja selityksiksi. Ihminen osaa kertoa mistä pitää ja mitä inhoaa, mutta miksi pitää ja miksi inhoaa, saattaa olla vaikea kuvata universaalisti, niin että naapuri ja naapurin naapuri ymmärtävät pitämisen ja inhoamisen perustelun.
    Onko tässä ensimmäinen raja ylitettäväksi kun maailmaa kuvataan? Siis rajat tai paremminkin rajat ihmisen sisällä ovat jotakin niin vaikeasti määriteltävää, että siitä ei oikein voi puhua.
    Optimisti ajattelee, että viis ihmisen sielun mutkikkuudesta, onhan konkreettinen todellisuus olemassa: talot, tiet, meret, vuoret, torit ja parkkipaikat, autot ja lentokoneet, makkara ja olutpullo, nojatuoli, orkidea ikkunalaudalla, kissa pankolla ja kirves puuliiterissä.
    Optimisti luettelee kaikki tietämänsä sanat ja huokaisee: tulipa maailma kuvatuksi täsmällisesti!


Kyösti Salovaara, 2021.

Kyösti Salovaara, 2018.
Ei saa koskea!
Elielinaukio ja Plaza Mayor:
Kansallismaisemat Helsingissä ja Salamancassa.
 


Tämä menee sekavaksi.

    Jos vetäytyy vastuusta sanoa ”tosia” sanoja, mitä jää jäljelle?
    Paul Auster sanoi tai paremminkin kirjoitti eräässä romaanissaan, että koska ihminen ei tunne edes itseään, miten voisi kirjoittaa muista ihmisistä luotettavasti. Ehkä ei mitenkään ja siksi fiktio onkin kirjoitus kirjoittajastaan eikä muista ihmisistä. Hemingway taas kirjoitti siitä mitä ihmiset tekevät, sanovat ja mihin he menevät tai missä istuvat. Behavioristi ei katso ihmisen sisään, koska ajattelee että seuraamalla ihmisen askeleita paljastuu myös se mitä ihmisen mielessä on.
    Kävellessään kaupungilla kulkija ylittää monenlaisia rajoja. Hän ei huomaa eikä tajua, että rajojen projektio on hänessä itsessään: siinä mitä hän on baMbuti Kengen tavoin aikaisemmin nähnyt ja kokenut.
    Pitäisikö tässä jo hypätä Georges Bataillen hämärään ajatusmaailmaan?
    Vai otetaanko vielä yksi konkreettinen esimerkki rajoista ja niiden vaikeasta ylittämisestä?


Sattumalta, erästä asiaa selvitellessä, ajauduin Raymond Chandlerin romaanisuomennokseen pariin. Yllätyin kuinka eri tavalla kaksi suomentajaa oli ”tulkinnut” Chandlerin ainakin pinnalta yksinkertaisia ja konkreettisia lauseita.

    Mutta, niin kuin Kersti Juva sanoo teoksessaan Löytöretki suomeen (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019), ”suomentaminen on tulkitsemista. Pienin tulkittava yksikkö on lauseke, mutta sitä ympäröi virke, kappale, kirjailijan tuotanto, aikakausi ja kulttuuri… Suomennettu teos ei ole koskaan sama kuin alkuteos.” Juvan mukaan kieli ei ole pelkkä koodi. ”Kieli on yhteisön ääni, tapa jolla joukko ihmisiä kommunikoi keskenään. Se hioutuu vuorovaikutuksessa sen mukaan, mitä halutaan sanoa ja mitä toiset voivat ymmärtää.”
    Mitä toiset voivat ymmärtää!
    Kielellä, kommunikaatiolla on näin ollen monta barrikadia ylitettävänään joten lähetetty ”sanoma” saattaa kompastua moneen kertaan. Joskus niin käy heti alussa, kun sanoman muotoilija yrittää itselleen kertoa mitä yrittää sanoa.
    Kun Kersti Juva pohtii ymmärtämisen barrikadia kahden eri kielen välillä, eikö samanlaisia barrikadeja ole myös yhden kulttuurialueen sisällä? Onko ”puheavaruutemme” yhteinen vai koostuuko se erilaisista kokemuksen ja tietämisen avaruuksista. Jos, niin pitäisikö erilaisia suomalaisia varten myös suomeksi kirjoitetut romaanit ja debatit ”kääntää” samalla tavalla kuin käännetään tekstejä kielestä toiseen?
    No, Chandler kirjoitti romaanissaan Pikkusisko (1949) näin: ”Five minutes later the buzzer sounded on the outer door of the half-office I use for a reception room. I heard the door close again. Then I didn’t hear anything. The door between me and there was half open.”
    Vuonna 1959 Eero Ahmavaara suomensi vastaavan kohdan WSOY:n julkaisemassa laitoksessa näin: ”Viisi minuuttia myöhemmin ulomman huoneen, odotushuoneen, hälytin surahti. Kuulin oven painuvan jälleen kiinni. Sitten en kuullut enempää. Huoneestani etuhuoneeseen johtava ovi oli puoliauki.”
    Ahmavaaran suomennokset olivat luistavia, mutta huolimattomia. Niistä oli jätetty myös lauseita ja kappaleita pois. Niinpä WSOY julkaisi Chandlerin romaanit (Seppo Virtasen suomentamaa Syvää unta lukuunottamatta) uusina käännöksinä.
    Kalevi Nyytäjän pedanttiseen tarkkuuteen pyrkivä suomennos meni Pikkusikon esimerkissä vuonna 1987 näin: ”Viisi minuuttia myöhemmin pirahti summeri eteisenä käyttämäni toimistonpuoliskon ulommassa ovessa. Kuulin miten ovi jälleen sulkeutui. Sitten en kuullut enää mitään. Oman puoleni ja eteisen välinen ovi oli raollaan.”
    Tulkitseeko Nyytäjä Chandlerin tekstimaisemaa paremmin kuin Ahmavaara? Kumpi sovittaa suomalaisen kokemuksen paremmin amerikkalais-englantilaisen Chandlerin kuvaaman Kalifornian mielentilaan?


Kyösti Salovaara, 2019.
Aittakuru - polku historiaan.


En voi mitään tunteelle, että minusta Eero Ahmavaaran suomennokset kuvastavat Chandleria herkemmin kuin Nyytäjän suomennokset - siitä huolimatta että Ahmavaaran huolimattomuus tai huolettomuus alkutekstin suhteen on ilmeistä.

    Tunteeni voi johtua siitä, että luin Chandleria ensimmäisen kerran teini-ikäisenä 60-luvun taitteessa. Sen jälkeen, vuosia myöhemmin, Nyytäjän kieli ei tuntunut ”aidolta”, pikemminkin kömpelöltä. Olin/olen kokemukseni vanki. Ahmavaaran mielikuvamaailma on minulle samaa kuin Kengelle hänen tiheä, läpikulkematon metsänsä Afrikassa.
    En yritä etsiä vastausta George Bataillen teoksesta Sisäinen kokemus (L'expérienne intérieure, 1943 ja 1954. Suom. Viljami Hukka ja Anna Nurminen. Gaudeamus, 2020). Bataille on siihen liian vaikea, hämärä ja mutkikas, älykäs.
    Mutta jotakin silti ymmärtää.
    Jopa Bataillea lukiessa.
    Bataille sanoo, että ongelmamme on, että pyrimme sanoillamme luonnollisesti koettavan tuolle puolelle. Selitämme selittämätöntä. Joudumme sanojen juoksuhiekkaan:
    ”Hiekka, johon hautaamme itsemme ollaksemme näkemättä, on tehty sanoista, ja kun kyseenalaistamisen on tultava toimeen sanoilla, mieleen tulee - siirtyäkseni yhdestä mielikuvasta toiseen - räpiköiden vajoava ihminen, joka uppoaa sitä enemmän mitä enemmän hän rimpuilee. Sanoissa ja niiden muodostamissa labyrinteissä, niiden mahdollisten lamaannuttavassa rajattomuudessa ja niiden vääjäämättömässä petollisuudessa, on tosiaan jotain juoksuhiekan kaltaista.”
    Sanojen labyrintti imee meidät itsestä pois. ”Sanat imevät elämämme lähes kuiviin”, Bataille kirjoittaa. ”Sanojen väsymättä touhuava muurahaislauma on kerännyt, raahannut pois ja kasannut kekoon elämästämme lähes joka ainoan risusenkin.”
    Sanat ovat tosia ja eivät ole.
    Bataille johdattelee ajatuksen ihmisyksilön sisäiseen, mykkään, käsittämättömään osaan (mutta onko sellainen olemassa?), sisäisiin tiloihin, joiden kohdalla kieli on avuton: ”Se ei kykene sanomaan mitään, ja se voi vain yrittää viedä huomion näistä tiloista muualle, minkä niiden epämääräisyys tekee helpoksi.”
    Syntyisikö todempaa kirjoitusta jos ei sanoisi sanaakaan?


Kyösti Salovaara, 2011.
Tie!

Seisot suuren meren rannalla.

    Horisontti on kaukana, tuskin sitä näkee.
    Avara maisema lohduttaa. Et halua yksin keskelle merta, mutta tiedät että horisontti liukuu kauemmaksi kun purjevene seilaa sitä kohti. Ja jossakin… ”Elämä ei koskaan sijaitse missään tietyssä kohtaa”, sanoo Bataille, ”vaan se siirtyy nopeasti paikasta tai paikoista toiseen kuin virtaus tai eräänlainen sähkövirta. Jos yrität saada otteen ajattomasta olemuksestasi, kohtaat ainoastaan liukuman, katoavaisten ainestesi summittaisen leikin.”
    Tie johtaa mutkan taakse. Tasanko jatkuu vuoristoon. Löydät ajattomuudelle konkreettisen tilan, hetkeksi.
    Tien ”idea” lohduttaa. Kivikon takana on jotain… kunhan kävelet. Eikä tie lopu vuoristoon saapuessasi. Ehkä vuoristo pitää kiertää, kenties löydät kanjonin joka luikertaa vuorien välistä.
    Eikä pelkästään tori ole idea, vaan sitä katselevat ihmiset. Sinne tulevat ja näkevät. Yhteinen kokemus on kuitenkin samanlaisuudessa erilainen.
    Jos erilaisuutta ei myönnä, epämääräisistä adjektiiveista tulee ymmärryksen labyrintti, juoksuhiekkaa, johon kommunikaatio uppoaa.
    Pakinan otsikkoa en osaa selittää. En yritä. Se tuli.
    ”Riuttahait syövät pääasiassa pieniä luukaloja rannan tuntumassa” kirjoittaa Wikipedia. ”Hait nukkuvat usein merenpohjassa tai luolissa. Riuttahait viihtyvät koralliriuttojen läheisyydessä.”
    Sanan ympärillä todellisuus - todellisuuden sisällä sanat.