Perutaan joulu

[vai jakaako Putin joululahjat?]

Kyösti Salovaara, 2021.

Joulun valoa Málagassa viime vuonna.

Mitä nyt! Mitä nyt! Tuo mieshän hyppii hullun lailla! On myrkkyhämähäkki häntä purrut.

- Edgar Allan Poe novellinsa Kultakuoriainen motossa vuonna 1842

Mutta ihmisiä ei voi ruokkia dollarien ja eurojen seteleillä. Seteleillä ei voi ruokkia, eivätkä länsimaiset, kapitalismista pöhöttyneet virtuaaliset sosiaaliset verkostot voi lämmittää asuntoa. Kaikki, mistä puhun, on tärkeää. Ja se mitä juuri sanoin, on yhtä tärkeää: ketään ei voi ruokkia paperilla – ruoka on välttämätöntä, eikä ketään voi lämmittää pöhöttyneellä kapitalismilla – energia on välttämätöntä.

…

Läntisen eliitin diktatuuri kohdistuu kaikkiin yhteiskuntiin, myös länsimaiden omiin kansoihin. Tämä on haaste kaikille. Tällainen ihmisen täydellinen hylkääminen, uskon ja perinteisten arvojen kukistaminen, vapauden tukahduttaminen on saanut ”päinvastaisen uskonnon” – suoranaisen saatananpalvonnan – piirteitä. Vuorisaarnassa Jeesus Kristus nuhtelee vääriä profeettoja ja sanoo: ”Heidän hedelmistään te tunnette heidät.” Ja nämä myrkylliset hedelmät ovat jo ilmiselviä ihmisille – ei ainoastaan meidän maassamme, vaan kaikissa maissa, myös monille länsimaiden ihmisille.

- Vladimir Putin puheessaan 30.9.2022

Mutta annammeko Putinille mahdollisuuden määritellä omaa tulevaisuuttamme, sitä kannattaa demokratiassa miettiä. Ajurin paikalla kannattaa olla itse ja luulen, että suomalaiset ovat samaa mieltä siitä, että Putinille valtaa ei kannata antaa.

- Mika Aaltola Ilta-Sanomissa 30.9.2022

Mietin edelleen.

    Miksi juuri minun pitäisi löytää punainen lanka?

    Entä jos ryhtyisin populistiksi?

    Sehän käy poliitikoilta, miksei myös minulta.

    Populisti kirjaa epäkohtia sammakkoperspektiivistä. Ei välitä kokonaiskuvasta. Jos ristiriita on argumenteissa, niin olkoon! Populisti ei välitä suhteellisuudentajusta vaan liioittelee ja suurentelee ja väheksyy.

    ”Salovaaran ääni lienee vasemmistolaisen ääni, mutta sanankäänteet ovat kuin minkä tahansa ajan sensorin ja populistin sanankäänteitä”, kirjoitti Kristina Alapuro (oik. Carlson) Suomen Kuvalehdessä lokakuussa 1983.

    Jatkan tuolla linjalla.

Ei kannattaisi istuttaa Putinia ajurin penkille, sanoi Mika Aaltola.

    Olen samaa mieltä. Monet ovat lännessä.

    Eurooppa herää Ruususen unesta.

    Eurooppa pelästyy, varautuu, pinnistelee, ponnistaa. Huokauksia.

    Komissio antaa oheita Brysselistä. Nyt ei kudota pitsiä. Pitää säästää kun ei ole muuhun varaa. Energiaa, sähköä, kaasua, polttopuita. (Ja ajattelemista?)

    Suomessakin asiantuntijat laativat ohjeita. Sähkölevylle pitää laittaa oikeankokoinen kattila. Senkin ovat soppaa keittävät suomalaiset jossakin välissä unohtaneet. Hehkulamppuja ei kannata polttaa - ikään kuin niitä vielä jostain saisi. Sauna tulee muuttaa kenkä- ja juhlapukuvarastoksi.

    Eikä kausivaloja pidä sytyttää, ei edes jouluna, vaikka perinteet kuinka kiehtoisivat. Putin heristää sormea, sossos: Hyväksykää askeesi!  

    Harmaa Suomi ei yllätä.

    Hohhoijaa.

Kyösti Salovaara, 2.10.2022.

Putinin ajatusmaailman pitkä linja läpäisee Leninin Neuvostoliiton
aina Venäjän synkkään alkuhämärään asti.
Virolaisen Matti Varikin veistämä Lenin-patsas pystytettiin Kotkaan 1979.
Patsas oli Tallinnan lahja Kotkalle. Se oli lahja josta ei voinut kieltäytyä.
Toissapäivänä patsas siirrettiin "kansan toivomuksesta" katseilta piiloon
museon varastoon. Paha historia katoaa kun sitä ei näe.

Putin naureskelee ajurin penkillä. Nehän hyppii kuin hämähäkin puremat, Putin hirnuu kaverilleen, joka katselee häntä peilistä.

    Eurooppa julistaa olevansa itsenäinen. Hämähäkin verkkoon lentänyt kärpänen on samaa mieltä. Itsepä lensin, se sanoo. Kuuluisat viimeiset sanat.

    Espanjassa, toisin kuin harmaassa Suomessa, kaupunkien jouluvaloilla on elämää suurempi merkitys. Joulun valot yhdistävät kristinuskon ja kaupallisen toiminnan hellyttäväksi kulttuuriksi. Málagan hulppeita jouluvaloja matkustetaan katsomaan ympäri maailmaa. Ne herkistävät tunteet, loihtivat mielenrauhaa, silloittavat menneen tulevaan. Jumalan poikia ja tyttöjä tässä ollaan kun valoissa paistatellaan.

   Málagan jouluvalot sytytetään hyvissä ajoin, marraskuun lopulla. Että ihmiset ehtivät olla ihmisiä niiden loisteessa.

    Nyt kuitenkin komission ohjeita luetaan myös Madridissa, ja Andalusian ”juntta” toivoo, ettei valoja sytytetä marraskuussa.

    Mutta kaupungeista kuuluu soraääniä: Annetaanko me Putinin määrätä miten Espanjassa vietetään joulua? Putinko määrittelee millaista uskonto on Málagassa ja Madridissa?

    Niinpä, kuka istuu ajurin penkillä?

Millainen ”itsenäisyyden” ja ”riippumattomuuden” julistus on eurooppalaisen joulun peruminen?

    Nauraako Putin katketakseen ajurin penkillä ruoskalla hevosten selkää suomiessaan?

    Kriisitilanteessa asiantuntijat paljastavat karvansa Suomessakin.

    Kun nuori Motivan valistunut valistaja määrää, että kiukaat pidetään kylminä, hän ei välitä siitä miltä saunassakävijästä tuntuu, koska hän ei itse harrasta saunomista, vaan pikemmin hoitaa pesuasiansa ”somekylvyssä”, niin kuin Putin ajurin penkillä hekottaa. Motivan valistaja ei tiedä eikä välitä siitä, että saunominen on terveellistä. Hän näkee vain itsensä ja omat mieltymyksensä ohjeita laatiessaan.

    Asiantuntija muuttuu ”poliitikoksi” puuttuessaan muiden ihmisten elämään.

    Miksi Motiva ei kerro, että yhden 4K elokuvan katsominen mobiiliverkon kautta kuluttaa kaikkineen energiaa yhtä paljon kuin yksi saunominen? Siksi että asiantuntija ei pidä saunomisesta, mutta rakastaa mobiilia todellisuutta. Modernia ihmistä ollaan käsikynkässä. Ohjeita antaessaan asiantuntijasta tulee tunteilija, omaan napaansa tuijottaja. Muita komentaessaan asiantuntija on tunteeton kuin teräspalkki.

    Päiväkävelyllä harmaassa Suomessa pysähdyin hätkähdyttävän mainoksen eteen. Siinä valokuituverkkoja asentava yhtiö kertoi, että mobiililaajakaista kuluttaa energiaa 1000 kertaa enemmän kuin valokuituverkko!

    Kännykät kiinni ja mars saunaan, perkules!

Populisti ei näe metsää puilta.

    Eikä poliitikko.

    Eikä EU:n komissio.

    Eikä liittokansleri Saksan maalla.

    Eikä…

    Mutta jos joululahjat jäävät jakamatta, mitä lapselle sanotaan? Että Putin-setä määräsi joulun siirrettäväksi? Että Jumala pitää rokulia? Että näin se nyt vaan on?

    Näin on… eikä muuten voisikaan.

Kyösti Salovaara, 2021.

Syyllisyys ja sovitus

 [mihin niitä nyt tarvitaan?]

Kyösti Salovaara, 2014.
Marc Chagallin lasimaalaukset
Notre-Damen katedraalissa Reimsissä.

… kohtuus opettaa meille, että kaikessa moraalissa on realismilla oltava osansa: puhdas hyve on tuhoisaa; ja että kaikessa realismissa on moraalilla oltava osansa: kyynisyys on yhtä tuhoisaa. Siksi ei humanitäärinen suunsoitto ole sen paremmin paikallaan kuin kyyninen provokaatiokaan. Ihminen ei ole täydellisesti syyllinen, hän ei aloittanut historiaa; hän ei liioin ole täydellisen viaton, sillä hän jatkaa sitä. Ne jotka ylittävät tämän rajan ja väittävät olevansa täydellisen viattomia, päätyvät ehdottoman syyllisyyden raivoon.

- Albert Camus teoksessa L’Homme révolte, 1951. Ulla-Kaarina Jokisen suomennos teoksessa Kapinoiva ihminen, Otava, 1971.

Asiat ovat niin kuin ovat.

- Aristoteles

Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.

- Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin + Göös, 1976.

Mietin edelleen.

    Mutta ei naurata.

    Näinä päivinä vain musta huumori puree.

    Kohta Itämeri palaa kaasuliekkinä. Venäjän imperiumia yritetään palauttaa monin keinoin. Entäpä jos venäläiset sukellusveneet katkaisevat merten alla kulkevat tietoliikennekaapelit? Internet sammuu kuin Tiimarin halpa kynttilä.

    Tietämättömyyden ja valheen levittäminen saattaa olla Vladimir Putinin hallinnon tarkoitus. Keisarilla ei ole vaatteita, mutta eipä ole ketään todistamassa sitä. Sadut ovat yht’äkkiä totta.

    Järjen punaista lankaa on vaikea löytää.

    Historiassa, nyt, huomenna.

Ei tarvitse miettiä kuka on syyllinen Ukrainan valloitussotaan, väkivaltaan, murhiin, raiskauksiin. Putinin hallinto on syyllinen, mutta mikä sitä odottaa? Triumfi vai kadotus? Onko joku muodollinen tapa, jolla Putin jonakin päivänä sovittaa sotansa? Jos, niin mikä se voisi olla?

    Ei Putin aloittanut historiaa. Pystyykö hän lopettamaan sen?

    Historia ei toista itseään. Ei edes farssina.

    Kuitenkin, kaikki tuntuu tutulta. Ennen eletyltä.

    Sota saadaan kun se halutaan.

    Mitä olisi pitänyt tietää? Mitä ennustaa?

Suomessa ja Saksassa etsitään syyllisiä. Muuallakin ihmetellään miksi Venäjän kanssa piti olla kuin paita ja peppu. Miksi ostettiin öljyä ja kaasua? Miksi luotettiin taloudellisen yhteistyön rauhoittavaan vaikutukseen?

    Miksi miksi miksi?

    Toisen maailmansodan jälkeen Eurooppa rauhoitettiin kesyttämällä Saksa ja aloittamalla taloudellinen yhteistyö melkein pakolla.

    Ranskan ulkoministeri Robert Schuman esitteli toukokuussa 1950 suunnitelman Euroopan pysyvän rauhan saavuttamiselle. Suunnitelmassa ehdotettiin Ranskan ja Saksan hiili- ja terästuotannon asettamista yhteisen korkean viranomaisen valvonnan alaisuuteen.

    Schuman kirjoitti: ”Yhdistämällä hiilen ja teräksen tuotannon valvonta varmistetaan välittömästi yhteinen perusta taloudelliselle kehitykselle. Tämä merkitsee ensimmäistä askelta kohti Euroopan liittovaltiota ja muuttaa tulevaisuuden suuntaa näillä alueilla, jotka ovat kauan keskittyneet takomaan aseita sotiin, joiden uhreiksi ne ovat ennen muita päätyneet itse.”

    Suunnitelma johtaisi rauhaan: ”Tuotannosta otetaan näin yhteinen vastuu, ja siitä seuraa, että sota Ranskan ja Saksan välillä ei ole enää ajateltavissa eikä käytännössä mahdollinen.”

    Kuinka moni uskoi toukokuussa 1950, että taloudellinen yhteistyö tuo ”ikuisen” rauhan Eurooppaan?

KS, 2014.
Chagall - osa lasimaalauksesta, Reims.

Koska Euroopan yhteisö menestyi ja rauha säilyi, niin miksei Neuvostoliiton romahdettua myös Venäjän voisi kesyttää taloudellisella yhteistyöllä, ajateltiin 1990-luvulla.

    Eihän Neuvostoliiton johtajat olleet sen ”pahempia” pukareita kuin Kolmannen valtakunnan sotaherrat.

    Miksei taloudellisten kytkentöjen moninainen verkosto toimisi taas, niin kuin se toimi toisen maailmansodankin jälkeen? Eikö kaikkien etu ole rauha, jonka turvin kansalaiset vaurastuvat Venäjällä, Saksassa, Suomessa, Ranskassa ja kaikkialla?

    Mutta historia ei toista itseään, ei edes farssina.

Lienee kohtuutonta syyllistää poliitikkoja ja liikemiehiä sinisilmäisyydestä. Mitä muutakaan tietä he olisivat voineet kuvitella kulkevansa pysyvään rauhaan Venäjän kanssa? Miten he olisivat voineet ennustaa, että monivuotisen öljy- ja kaasukaupan jälkeen Vladimir Putin hyökkää 24.2.2022 Ukrainaan?

    Tuolla viikolla helmikuussa jokaisessa telkkarin ja radion keskusteluohjelmassa politiikan, energian ja talouden asiantuntijat sanoivat, että Putin ei uhkailuista huolimatta hyökkää Ukrainaan, koska siinä ei olisi mitään järkeä. Ei mitään hyötyä Venäjälle eikä Putinille.

    Ei mitään järkeä! Ei hyötyä Venäjälle eikä Putinille!

    Torstaina tuolla viikolla Putin hyökkäsi Ukrainaan. Hän kuvitteli valloittavansa Kiovan parissa päivässä.

    Toistuuko tässä jokin kuvio?

    Englannin pääministeri Neville Chamberlain teki ”pysyvän” rauhan Adolf Hitlerin kanssa Münchenissä syyskuussa 1938. Saksalle annettiin periksi, se sai Tšekkoslovakian sudeettialueen haltuunsa.

    Antony Beevor sanoo kirjassaan Toinen maailmansota (WSOY, 2012), että Chamberlainin hallitus halusi edelleen rinnakkaiseloa varustautuneen ja elpyneen Saksan kanssa. Pelättiin Neuvostoliittoa. Natsi-Saksa koettiin suojamuuriksi sitä vastaan.

    Mutta asiaan vaikutti myös poliittisen toimijoiden usko siihen, että saksalaiset käyttäytyvät samalla tavalla kuin hekin; että kaikilla toimijoilla on samanlaiset arvot ja moraali. ”Chamberlain oli Birminghamin entinen ylipormestari”, Beevor kirjoittaa, ”vanhanaikaisen suoraselkäinen mies, joka erehtyi pahasti uskoessaan, että muilla valtiomiehillä on samanlaiset arvot ja kauhu sotaa kohtaan kuin hänellä… Chamberlain oli korkeine kauluksineen, edvardiaasine viiksineen ja kokoon käärittyine sateenvarjoineen täysin pulassa kohdatessaan natsien räikeän armottomuuden.”

    Muuten, Suomessakin oltiin jo silloin ”sinisilmäisiä”: Saksa oli Englannin kanssa Suomen suurin kauppakumppani 1930-luvun alussa. Englantiin vietiin, Saksasta tuotiin.

KS, 2014.
Chagall - osa lasimaalauksesta, Reims.

Poliitikkoja ja mm. Fortumin johtoa on syytetty siitä, että he eivät osanneet ennustaa Putinin sotaa.

    Miten he olisivat voineet sen tehdä monta vuotta aikaisemmin, kun vielä 23.2.2022 kaikki suomalaiset asiantuntijat olivat varmoja ettei Putin aloita sotaa?

    Oliko sinisilmäistä käydä kauppaa Venäjän kanssa?

    Jos oli, kenen kanssa kauppaa olisi pitänyt käydä. Niidenkö öljyvaltioiden jotka toisella kädellä tukivat kansainvälistä terrorismia?

    Tietysti Saksa oli väärässä, omaa tyhmyyttään.

    Leppoisalta kansankoulunopettajalta näyttävä Aalto-yliopiston teknillisen fysiikan professori ja energia-asiantuntija Peter Lund esiintyi syksyllä ja talvella jatkuvasti median, Ylen ja Helsingin Sanomien haastatteluissa Saksan energiakäännöksen puolustajana. Saksa on hypännyt vanhanaikaisen - so. ydinvoimalla tuotetun - energiavaiheen ylitse, Lund selitti kärsivällisesti, yhä uudestaan. Siirtymävaiheessa Saksa käyttää kaasua eikä vanhanaikaista atomivoimaa.

    Jostakin syystä Lundia haastatellaan yhä asiantuntijana Helsingin Sanomissa ja Ylellä. Nyt Lund osaa sanoa, nyt hän tietää, että Venäjän energiaan tukeutuminen oli virhe. Helmikuussa 2022 Lund ei tätä tiennyt, koska Saksa oli hyppäämässä komealla viherloikalla vanhasta uuteen ydinenergian yli.

    Asiantuntijoita piisaa kaikkiin pöytiin. Harva osaa ennustaa tulevaisuutta. Kenties Hesarin ja Ylen kannattaisi asettaa leppoistalta kansakoulunopettajalta näyttävä Peter Lund vähäksi aikaa haastattelukaranteeniin.

Kuitenkaan tätä kysymystä, sitä kuinka sinisilmäisiä suomalaiset ja saksalaiset Venäjä-poliitikot ja liikemiehet olivat ja kuinka syyllisiä he ovat siihen, että monissa kodeissa (ehkä) palellaan talven tullen, ei kannata moralisoida eikä syyllisten rankaisemiseksi perustaa tuomioistuinta jälkiviisauden maisemakonttoriin. Jos tulevaisuuden ennustaminen tarkasti olisi mahdollista, päättäjiä sopisi toki pitää moraalisesti syyllisinä ja heille voisi miettiä sopivaa ”rangaistusta” tai armeliasta sovitusta.

    Niin kuin Ahmavaara sanoi: kukaan ei tiedä mikä teko tietyssä tilanteessa on tieteellisesti ottaen paras. Asiat ovat niin kuin ovat, sanoi Aristoteles ja tuo tuntuu hieman kyyniseltä, mutta… voivatko ne, asiat, olla muuten kuin ne ovat?

    Heikki Ylikangas on pohtinut perusteellisesti historian toistuvuutta ja ainutkertaisuutta kirjassaan Mitä historia on ja millaista sen tutkiminen (Art House, 2015).

    Historiassa on, Ylikangas sanoo, sekä toistuvuutta että ainutkertaisuutta. Ongelma on, jos ajatellaan yhteiskunnan suunnittelua ja tulevaisuuteen varautumista, siinä että toistuvuus ja ainutkertaisuus voidaan todeta vasta jälkeenpäin. ”Ainutkertaisuutta ei voi ottaa päätöksissä lainkaan huomioon - jos voitaisiin ottaa, kyse ei olisi ainutkertaisesta.”

    Toistiko Putinin yllättävä hyökkäys jotakin vai oliko se ainutkertainen tapahtuma? Jos se oli ainutkertainen, niin sitä edeltävää runsasta kaasu- ja öljykauppaa Venäjän kanssa ei voi pitää sinisilmäisenä virheenä. Jos taas Putin toisti historiaa, niin jokainen olisi tiennyt etukäteen, että Putin ryhtyy sotimaan eikä silloin kauppaa tietenkään olisi käyty.

    ”Ennustettavaa ainutkertaisuutta ei ole olemassa”, Ylikangas päättelee.

KS, 2014.
Chagall - osa lasimaalauksesta, Reims.

Kaikkiko olemme syyllisiä, niin kuin Camus kirjoitti.

    Ainakin jokainen meistä tekee virheitä, vääriä arvioita - arvioi todellisuuden olemuksen ja mahdollisuudet väärin. Jos sinisilmäisyys tekee ihmisestä syyllisen, se on moraalisessa katsannossa vähäinen rikkomus.

    Voiko ihmisten välinen rauha ja hyvinvointi lopulta perustua mihinkään muuhun kuin luottamukseen? Edellyttääkö luottamus sinisilmäisyyttä vai kyynistä realismia?

    Ylikangas sanoo, että ”tarkkaan ottaen historiallinen toimija ei syyllisty virheisiin historiantutkijan silmissä” koska ”virhe on aina jälkikäteinen arvio, jälkiviisauden tuotos”.

    Ihminen valehtelee juuri silloin kun valehtelee. ”Jokin teko tai päätös todetaan virheelliseksi vasta kun tapahtuma on ohi.”

    Venäjän ja Putin tapauksessa Suomessa ja Saksassa on tehty virheitä, sekä teoissa että päätöksissä. Mutta, kuten Ylikangas toteaa, ”päätöstä tehtäessä tekijä valitsee parhaan sillä hetkellä tiedostamistaan vaihtoehdoista. Kukaan ei tee virhettä tahallaan eikä teko ole virhe tekijän omalta kannalta siinäkään tapauksessa, että joku toinen pitäisi tekoa virheenä jo ennen kuin se on tehty.” Sitä Ylikangas ei sano, että jokainen päätös ja teko ottaa huomioon päättäjänsä edut ja haitat.

    Vastuuta kantavan ja päätöksiä tekevän kannalta Ylikankaan luonnehdinta kuulostaa silti armeliaalta, sovittavalta, lohduttavalta.

    On hurskastelevaa jälkiviisautta sanoa, että suomalaiset ja saksalaiset päättäjät ovat syyllisiä nykytilanteeseen ja Putinin sotaan, koska he yrittivät laajentaa eurooppalaista rauhaa tekemällä yhteistyötä Venäjän kanssa samassa hengessä kuin Robert Schuman suunnitteli Saksan ja Ranskan välistä yhteistyöä toukokuussa 1950.

    Sitä vastoin syyllinen on se, jonka jalanjäljiltä veistetään yhä uusia ristejä hautausmaille.

Kyösti Salovaara, 2019.

Kesäkuun 6. 1944 liittoutuneiden joukot
nousivat maihin Normandiassa.
Maihinnousussa kuolleiden amerikkalaisten sotilaiden hautausmaa
Colleville-sur-Merissä on myös Euroopan vapauttamisen muistomerkki.

Elämä kuin chiringuito

 [1900-luku hiipuu... pois]

Kyösti Salovaara, 2022.
Myötätuuli, myötätuuli,
karilleko se viimein vie?

Matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan.

Tuollaisena hetkenä ihminen on kuin kuumeessa, pehmeä ja huokoinen. Tuollaisena hetkenä pieninkin töytäisy järkyttää ihmisolentoa perustuksia myöten: Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon.

Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.

- Albert Camus 1936 edellisen vuoden Baleaarien matkastaan.

Sylmar oli Valleyn pohjoispäässä, ja Sunshine Canyon sijaitsi moottoriteiden 405 ja 14 muodostamassa kainalossa. Ballard haistoi sen kaukaa. Kaatopaikan nimeäminen Sunshine Canyoniksi oli esimerkki tyypillisestä kuvakielen käytöstä. Otettiin jotan rumaa tai kaameaa ja annettiin sille kaunis nimi.

- Michael Connelly: Yön pimein hetki. 2018.

Mietin.

    Punaista lankaa.

    Edelleen.

    Jos sitä etsii, etsiikö turhaan?

    Jos kaikella olisi vain yksi merkitys ja yksi tarkoitus, eikö olisi aika tylsää? Kun sen yhden merkityksen saisi selville, tulisi tyhjä olo, merkityksellinen merkityksettömyys.

    Mutta punaisten lankojen hakeminen on silti mukavaa puuhaa, ainakin kielen ja kertomusten maailmassa, siellä missä heijastukset ovat todempia kuin todellisuus. Parempi niin kuin totuus tykin piipusta nähtynä.

Kaksi kuolemaa ja monta merkitystä. Yhdessä ne kertovat, että 1900-luku on loppunut, loppumaisillaan, ehtynyt ja muisto.

    Elisabet II kuolema keräsi ympärilleen niin suuren piirin ettei sitä olekaan. Sveitsiläis-ranskalaisen elokuvaohjaaja Jean-Luc Godardin kuolema tavoitti julkisuudessa niin pienen piirin ettei sellaistakaan ole.

    Elisabet II hallitsi 70 vuotta kuihtunutta imperiumiaan, joka 1950-luvulla Suezin kanavan menetettyään keskittyi kaihoamaan entistä suuruuttaan. Kuningatar ehti nähdä kuinka populistinen Englanti katkaisi taloudelliset suhteensa Eurooppaan.

    Kuningatar on kuollut, eläköön kuningas!

    Mutta nyt on toinen vuosisata.

Godardin kuolema sai paljon julkisuutta kulttuuriosastoissa, varsinkin muualla kuin Suomessa. Godard uudisti - tai yritti uudistaa - elokuvan kielen kytkettynä sen välittämään poliittiseen sanomaan. Ranskalaisen elokuvan uusi aalto hyökyi laajalti elokuvaan ympäri maailmaa, mutta muiden ohjaajien teokset elävät kenties pidempään kuin Godardin.

   Jos Godard vaikeilla ja välillä kuivakiskoisesti maolais-marxilaisella tai ties millä vasemmistolaisuudella luennoivilla filmeillään kritisoi perinteistä, Hollywoodin tapaa kertoa tarinoita, niin usein hän kuitenkin loi viihdyttäviä tarinoita, joissa henkilöt paasaavat mitä paasaavat. Niin radikaali kuin Godard olikin, hänen filminsä huokuvat hetkittäin pikkuporvarillista henkevyyttä.

    Joskus kulttuuriväki on rehellisen puoleista. Hypetyksen keskellä uskalletaan muistella tosituntemuksia. Aika moni filmihullu on todennut, että Godardin filmien katsominen oli usein sietämätön kokemus, tylsää tylsempi.

    Mutta kuitenkin: Godard oli merkittävä taiteilija, suuri elokuvamies. Pitäisi katsoa kaikki hänen filminsä uudestaan ollakseen varma mitä sanoo ja mistä vaikenee. Aikanaan noita filmejä tuli katsotuksi ikään kuin ”pakosta”. Godard kuului jokaisen filmihullun elämään, halusi tai ei.

    Muuten, viimeisimmässä Parnassossa suomentaja Juhani Lindholm pelkää, että Suomessakin aletaan dubata filmejä ja tv-sarjoja. Suomalaiset ovat aina omakehuneet itseään kun katsovat ja kuuntelevat ulkomaiset filmit alkuperäisinä, toki tekstitettyinä.

    Muistaakseni ja tietääkseni (lähdettä en muista) Jean-Luc Godard vastusti elokuvien tekstitystä ja puolsi niiden dubbaamista. Godardin argumentti oli terävä: kun ihminen katsoo tekstitettyä ulkomaista elokuvaa, hän ei itse asiassa katso elokuvaa vaan lukee dialogia valkokankaan alareunasta. Godardin mielestä tekstitetyn filmin katsoja ei näe sitä elokuvaa, jonka ohjaaja on katsottavaksi tehnyt. Tässä mielessä dubattu filmi toimii paremmin: sitä katsotaan ja kuunnellaan, ei lueta!

Kyösti Salovaara, 2022.
Chiringuito vanhassa kuosissa Fuengirolan rantaviivalla.

Vedän laajan kaaren. Pingotan historian punaisen langan supisuoraksi.

    Ajattelen että 1900-luvun jälkimmäinen puolikas oli suurien elokuvien, ikonisten näyttelijöiden ja samaan aikaan sankarimuusikoiden aikakautta. Sen tähden meidän katseemme sumenee ja silmämme kastuvat yhä uudestaan kuin 1900-luvun suuret näyttelijät ja laulajat ja lauluntekijät kuolevat. Heidän mukanaan 1900-luku hiipuu pois.

    1900-luvun alkupuoli oli puolestaan kirjallisuuden ja teatterin voimakautta. Osittain siihen vaikutti ensimmäisen maailmansodan kokemukset ja maailmansotaa seurannut iloinen 1920-luku ja sitten maailmanpulan ja fasismin voimaantumisen 1930-luku.

    Kirjallisuus saavutti huippunsa 1950- ja 60-luvuilla, kunnes alkoi jäädä television ja digitaalisen kumouksen jalkoihin. Samaan aikaan kansojen vauraus kasvoi, vapaudet lisääntyivät ja jokainen ihminen alkoi kuvitella olevansa oma saarekkeensa maailmassa, muista riippumaton, autonominen entiteetti.

    Kuningatar on kuollut, eläköön kuningas! Elokuvaohjaaja on kuollut, eläköön elokuva!

    Näissä huudahduksissa on tänään, syyskuussa 2022, enemmän ironiaa kuin koskaan.

Onko edellä sanottu ja tarkoitettu kuin elämän chiringuito? Ryysyistä rikkauteen, kurjuudesta vaurauteen, sekasorrosta kauniiseen harmoniaan?

    Muutama vuosi sitten, tai sanotaan parikymmentä vuotta sitten, Costa del Solin rantaviivalla sijaitsevia rantaravintoloita, baareja, joita täällä kutsutaan chiringuitoiksi, halveksittiin kehnoina turistipaikkoina, joihin kurmeeta etsivä valistunut turisti ei astu jalallakaan.

    Ajat ovat muuttuneet, eivät ehkä matkailulehdissä, joiden mielestä rahvaanomaisuus ei kuuluu valistuneisuuteen eikä matkustaminen muutenkaan ole kovin suositeltavaa, mutta tosielämässä, sillä myönnän itse löytäneeni monta mainiota chiringuitoa, josta saa erinomaista sapuskaa hellyttävän komeaa merimaisemaa katsellessa.

    Sitä paitsi, olen huomannut, että rannan ravintolat ovat nimenomaan espanjalaisten suosiossa, olivatpa he sitten turisteja tai paikallisia. Varsinkin lounasaikaan useimmat chiringuitot ovat täynnä espanjan kieltä ja puheenpartta, niin ettei omia ajatuksiaan kuule, jos sellaisia sattuu olemaan.

    Kulttuurisena ilmiönä chiringuito on mielenkiintoinen, tuollainen epämääräinen hökkelimäinen yritys jossa alkuaan tarjoiltiin drinkkejä ja tapaksia ja hoideltiin ehkä bisnestä muutenkin, avoimien seinien, hiekalla horjuvien pöytien ja kolhiintuneiden tuolien äärellä. Espanjan Wikipedian mukaan ensimmäinen chiringuito (sana tulee kaiketi Kuubasta) perustettiin Sitgesiin, Barcelonasta jonkin matkaa etelään. Muuan lehtimies muutti 1943 Sitgesiin ja alkoi pitää "toimistoaan" eräässä rantabaarissa. Vuonna 1949 baarin nimi muutettiin tuon Kuubassakin matkailleen lehtimiehen ehdottamana El Chiringuitoksi.  Ensimmäisen kerran sana chiringuito esiintyi matkailukirjassa vuonna 1967 ja espanjankielen sanakirjaan se pääsi vuonna 1983.

    Málagan ja Gibraltarin välisellä rannikolla chiringuitot kukoistavat. Niiden rähjäisyys katoaa, niitä uudistetaan ympärivuotiseen käyttöön, nyt ne henkivät modernia arkkitehtuuria, ovat kiiltäviä ja minimalistisen kauniita.

    Mutta mihin kehitys johtaa kun se johonkin johtaa? Voiko rahvaanomaisuuden korvata snobbailevalla ruokakulttuurilla? Onko uusi chiringuito yhtä aito kuin entinen?

Kyösti Salovaara, 2022.
Uusittu chiringuito on modernin pelkistetty.

Päähäni pälkähti ihan oma ajatus.

    Jos ja kun ensi talvena Suomessa sähköstä on pulaa, niin eikö kaikkien kynnelle kykenevien kannattaisi matkustaa chiringuitojen tykö ja luovuttaa ikään kuin oma osuutensa sähköstä niille, jotka sitä tähdellisesti tarvitsevat? Tarvitsevilla tarkoitan noita julkisuudessa esiintyviä kolmen kiinteistön omistajia, jotka lämmittävät talonsa sähköllä ja pitävät myös pihapaljut lämpöisinä vuoden ympäri. Jotta heille sähköä piisaa, me muut, jos mahdollista, voisimme väistyä tieltä ja matkustaa etelään missä talvella on lämpimämpää. Maksoin tänään kolmen kuukauden sähkölaskun Helenille, 74 euroa. Siitä oli sähkönkulutuksen osuus 28 euroa, mutta vaikka se on aika vähän, niin paljun lämmittäjälle pienkin lisämäärä sähköä helpottaisi elämää. Pienistä puroista syntyy suuri kymi.

    No, tänään paikallisessa englanninkielisessä lehdessä kerrotaan, että Costa del Solin matkailuväki aikoo houkutella sähkökriisin uhkaamia pohjoisten maiden ihmisiä talvikauden ”energianomadeiksi” Välimeren rannikolle.

    Ei se sitten ollutkaan oma ajatukseni, hemmetti.

Mihin myötätuuli purjehtijan vie?

    Ensin tuli virus, sitten Putin ja sen jälkeen energiakriisi.

    Ovatko länsieurooppalaiset samalla purjehduksella kuin foinikialaiset? ”Myötätuuli myötätuuli / eikö se vienyt myös foinikialaiset”, kirjoitti Paavo Haavikko.

    Uutta loputtomasti hakiessa ei viimeinen löydy mitään muuta kuin entinen.

    Kohta chiringuitojen tulilla sardiinit taas kypsyvät, lounasaika kutsuu kulkevia ja nälkäisiä. Jossain kaukana, ihan lähellä, 1900-luku hiipuu kuin mustaksi jähmettyvä kekäle.

----

Kyösti kirjoittaa 24.9.2022 klo 18:15:

En pysty itse kommentoimaan blogiani enkä vastaamaan muiden kommenteihin!

Kyösti kirjoittaa 25.9.2022 klo 11:27: Ongelma ratkaistu!

Kun eilen en enää pystynyt kommentoimaan blogiani (en kenenkään toisenkaan kirjoittajan blogia) edes nimettömänä enkä ULR:illa, epätoivo valtasi mielen: taas oli Bloggeria muutettu, ja taas huonompaan suuntaan.

Illalla, keskellä yötä, kännykälläni yritin kommenttia ja sitten luin Bloggerin ohjeita siitä miksi oman tilin käyttäminen ei onnistu.

Nyt sattui silmään kohta, jossa Blogger kertoo että kommentointi edellyttää kolmanne osapuolen evästeiden käyttämistä! (Onkohan tämä ohje päivittynyt kevään jälkeen, jolloin ongelma alkuaan tuli päälle?)

Eli puolimaallikon silmin Blogger kertoo että kommentointiosuus on erillinen sovellus, jolle välitetään varsinaisesta Bloggerista käyttäjätietoja yms evästeiden avulla (tietoturva, hhm!).

Yhtä kaikki, noudatin ohjetta: Salli selaimesi käyttää kolmannen osapuolen evästeitä. Sallin... ja kaikki toimii taas kuin ei mitään ongelmia olisi ollutkaan.

Helpotuksen huokaus!

Kyösti Salovaara, 2022.
Turskaa baskimaan tyylillä
etelärannikon chiringuitossa (Juan Playa).
Kuvastaako tämä "sekasotku" espanjalaisen
kulttuurin moninaista kirjoa?

Hyvin suunniteltu

 [on puoleksi tekemätön]

Kyösti Salovaara, 2022.
Alejandro Valverde  "kunniakierroksella".
Sunnuntaina 11.9 klo 19:01.

Kyösti Salovaara, 2022.
Diego Simeone -  Atléticon "kapellimestari" mustissa.

Juuri sitä te ette ymmärrä. Pyöräily ei ole peliä. Aina sanotaan, että ”mennään pelaamaan jalkapalloa tai koripalloa tai tennistä”, mutta kukaan ei sano ”mennään pelaamaan pyöräilyä”, koska pyöräilyssä ei pelata, vaan siinä kamppaillaan ja taistellaan. Ei ole sattumaa, että meitä kutsutaan joukoksi, koska olemme kuin sotajoukko, sillä erotuksella että taistelut käydään meidän välillämme.

- Jorge Zepeda Patterson: Kuolema kelloa vastaan.

Managerin varjo häämöttää nyt täydessä loistossaan, pystyssä kuin ihmeen kautta takajaloillaan astelevana: hän on pappi, messias, kova luu, patriarkka ja yli sadan vuoden mittaisen sekavan ja asteittaisen kehityksen näkyvä ruumiillistuma.

- Barney Ronay: The Manager: Absurd Ascent of the Most Important Man in Football.

Mietin.

    Punaista lankaa.

    Aurinko paistaa, meri turkoosi.

    Suunnittelua. Ihminen yrittää pistää tulevaisuuden haluamaansa järjetykseen.

    Yleensä siinä onnistutaan ja epä. Kaikki haluavat jotakin. Saadaan sellaista mitä kukaan ei halunnut. Kehitys kehittyy.

    Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, tavataan sanoa. Sitä ei sanota, että puolet on vielä tekemättä.

    Minäkin suunnittelin ottavani tietynlaisia kuvia Madridissa. Niinpä otin tietynlaisia.

    Julkisesti ihmetellään kun suuret tietojärjestelmäprojektit ja salamasodat ajavat karille. Eivätkö suunnittelijat osaa suunnitella? Eivätkö sotaherrat osaa päättää mihin hyökätään ja minne ammutaan ohjuksia?

    Hyvin suunniteltu on kuitenkin puoleksi tekemätöntä. Todellisuus ei ole staattinen tila vaan se panee hanttiin. Kun yhdestä yllätyksestä selvitään, toinen odottaa ja sen jälkeen kolme muuta. Ja niin edelleen!

    Tietokoneella pystyy kaiketi laskemaan etukäteen miten shakkinappuloita kannattaa siirtää. Otetaan huomioon kaikki mahdollisuudet. Niitä on paljon, mutta ei äärettömästi.

    Ehkä todellisuudessakaan - terveydenhoidon järjestelmässä, sotakentällä, futismatsissa, pyöräkilpailun etapilla – ei mahdollisia polkuja ole äärettömästi, mutta niin paljon kuitenkin, että suunnitelman saa menemään päin honkia, koska perättäisiä yllätyksiä piisaa tuhoamaan ennalta ajatellun.

    Yleensä ihminen on suunnitelman heikoin lenkki. Luonnonlakien yllätyksiä on helpompi kaavailla kuin ihmismielen oikkuja. Algoritmi on niin hyvä kuin sen heikoin lenkki: ihmisen mieli.

Suunnittelin.

    Espanjan ympäriajo, 77. La Vuelta (19.8 - 11.9), päättyi viime sunnuntaina Madridin keskustaan, missä ajettiin hurjaa vauhtia yhdeksän kierrosta kaupungin kaduilla. Tällä kertaa mukana oli kaksi suurta pyöräilijää, joille tämä olisi (kenties, luultavasti) pitkän uran viimeinen Grand Tour -kilpailu.

    Espanjalainen, vuonna 1980 syntynyt Alejandro Valverde aloitti ammattilaisuransa 2002. Suuria voittoja, pieniä tappioita ja jopa dopingin likaläikkiä murcialaisen pitkällä pyörämatkalla. Italialaisen Vincenzo Nibalin, vuonna 1984 Messinassa syntyneen pyöräilijän ammattilaisura on jopa hienompi kuin Valverden, useita Grand Tour voittoja. Lempinimensä ”Messinan hai” Nibali lunasti vuonna 2005 alkaneella ammattilaisurallaan moneen kertaan.

    Nyt Valverde ja Nibali ajavat viimeistä kertaa Vueltan päätösetapilla. Heistä on saatava kunnollinen valokuva.

    Harjoittelin pienellä digipokkarillani jo Suomessa miten yli 50 kilometriä tunnissa kiitävän pyöräilijän saa seisautetuksi tunnistettavaan kuvaan.

    Mutta, kuten sanottua, hyvin suunniteltu on puoliksi tekemätön.

Kyösti Salovaara, 2022.
Simeone ohjaa peliä -
Atlético vs Celta, 10.9.2022.

Kyösti Salovaara, 2022.
Simeonen elekieltä apuvalmentajalle:
"Miten hemmetissä ne taas noin pelaa? Minähän
käskin että..."

Pari viikkoa sitten Kotkassa koettiin, niin kuin paikallinen otteluselostus kertoi,  melkein etelämaalaisia jalkapallotunnelmia KTP:n voittaessa dramaattisessa ottelussa Pietarsaaren Jaron. Osallistumisen hurmaa katsomossa.

    Mutta kotkalainen hurma ei ole mitään verrattuna espanjalaiseen.

    Viime lauantaina punavalkoinen Atlético de Madrid kohtasi Cívitas Metropolitano -stadionilla Vigon keltit Atlantin rannalta eli Celta Vigon. Olin aikaisemmin päättänyt, että jos vielä menen katsomaan Atleettien matsia, ostan lipun sellaiselta paikalta, että saan valokuvia Atléticon valmentajasta Diego Simeonesta (s. 1970), joka pelin kuluessa heiluu kuin ”hullu heinämies”, myrkkyhämähäkin pistämä kapellimestari ja mustiin pukeutunut paholainen.

    Mutta miten kentän reunalla riehuvan Simeonen saa tarkennetuksi kuviin?

    Tunnelma oli lauantain helteisessä illassa sanoin kuvaamaton. Television katsoja ei koskaan saa korviinsa sitä väkijoukkojen ääntä joka ympäröi stadionilla istuvaa: lauluja, vihellyksiä, buuausta ja riemun kiljahduksia 52 000 ihmisen suusta.

    Hyvin suunniteltu – puoliksi tekemätön.

Atlético voitti Celtan komeasti 4-1. Mustapukuinen Simeone, argentiinalainen terrierin äksy keskikenttäpelaaja ja nyt menestynyt valmentaja riehui tapansa mukaan kentän laidalla eikä pysynyt valmentajille määrätyssä ”karsinassa”.

    Simeonella on nykyään vaikeuksia löytää hyvin pelaava kokoonpano. Hänen pelityylinsä rakoilee, kova puolustus murtuu yllättäen, raivoisa juokseminen pallon perässä kostautuu. Ovatko pelaajat jo menettäneet uskonsa legendaariseen valmentajaansa? Miksi juosta kieli vyön alla jos vähemmälläkin saa leipänsä tienatuksi?

    Lauantaina Simeone tanssitti joukkonsa voittoon. Toissapäivänä, tiistaina, Atlético hävisi Saksassa mestareiden liigan ottelunsa Leverkusenille. Ottelun jälkeen Atleettien mustapukuinen valmentaja myönsi etteivät vaihdot osuneet kohdalleen. Olisi voitu voittaa mutta hävittiin.

    Pappi, messias, kova luu, patriarkka ja tanssiva kapellimestari nöyrtyy.

Kyösti Salovaara, 2022.
Valverde letkan kärjessä.

Kyösti Salovaara, 2022.
Vueltan kokonaiskilpailun voittaja 
Remco Evenepoel punaisessa asussa kolmantena.

Kun Vueltan pyöräilijät ajoivat viime sunnuntaina Paseo del Pradolle, suurien puiden varjostamalle bulevardille, jonka toiselta reunalta löytää Thyssenin ja Caixan hienot museot ja toiselta puolelta Pradon mammuttimuseon, jonka takaisille rinteillä sijaitsee Retiron puisto, kaukana pääjoukon edellä ajoi kunniakierrosta päivän sankari Alejandro Valverde. Poliisiautojen sireenit välkkyivät, kansalaiset huusivat ja hakkasivat ajouraa reunustavia mainoskilpiä. Suuria miehiä, sankareita ja tavallisia ihmisiä.

    Pyöräilijöillä on takana 20 etappia. Madridin loppuhuipennuksen jälkeen he olivat hikoilleet tasamailla ja raatelevilla vuoristorinteillä 3283 kilometriä. Kokonaiskilpailun voittava Quick-Step Alpha Vinyl Teamin nuori belgialainen Remco Evenepoel käytti matkaan 80 tuntia, 26 minuuttia ja 59 sekuntia. Movistar Teamin Valverde jäi kokonaiskilpailun voittajasta noin 25 minuuttia ja Astana Qazaqstan Teamin Nibali noin kaksi tuntia; Valverde oli 13. ja Nibali 45.

    Madridin päätösetapin voitti kiritaistelussa minulle tuntematon kolumbialainen Juan Sebastián Molano, tallina UAE Team Emirates.

    Entäpä kuvat, suunnitelma?

    Alejandro Valverde tarttui pariin kuvaan tunnistettavasti. Nibalia en ole vielä kuvistani löytänyt. Salapoliisityötä kannaa jatkaa, vaikka hyvin tiiviissä, yli viittäkymppiä ajavassa letkassa pyöräilijät piiloutuvat toistensa taakse. Kokonaiskilpailun voittaja Evenepoel näkyy yhdessä kuvassa aika lailla mainiosti. Madridin etapin voittaja saattaa näkyä loppusuoran kirin avaavassa kuvassa, mutta…

    Kuten sanoin: hyvin suunniteltu on puoliksi tekemätön.

Kyösti Salovaara, 2022.
Maali on noin 700 metrin päässä:
loppukiri alkaa kohta!
Kuvasta löytyy kovia kirimiehiä, ainakin aavistuksena.

Siisti ku sika pienenä

 [Parnassoa selaillessa huokailen]

Kyösti Salovaara, 2022.
Max Lingnerin muraali (osa) 1952.
Herman Göringin 1930-luvulla rakennuttamassa ilmailuministeriön konttoritalossa toimi
1950-luvulla DDR:n virastoja.
 Lingnerin taideteoksen piti kuvata sosialistista ihanneyhteiskuntaa.
Nykyään ns. Detlev-Rohwedder-Haus on Saksan valtionvarainministeriön käytössä.

Sillä ei ole mitään merkitystä mitä kouluissa opetaan, ihmiset lukevat romaaneja ja tekevät niistä mitä tekevät… Kun julkaiset romaanin, se kuuluu maailmalle. Maailma toimittaa sen.

- Philip Roth

Romaanin kirjoittaminen on hiukan kuin panisi viestin pulloon ja heittäisi sen mereen - arvaamattomat ystävät ja vihamiehet löytävät sen

- Graham Greene

Pystyykö intelligentti ihminen olemaan juuri muuta kuin suuren luokan väärinkäsitysten tehtailija.

- Nathan Zuckerman

Voi kirjailijaparkoja!

    He panevat älylliset ja fyysiset voimavaransa sepittääkseen tarinoita, jotka ”kuvastavat” tai ”heijastavat” todellisuutta ”taiteellisen” romaanirakenteen välityksellä, ja sitten ilmestyy lukijoita, jotka pitävät heidän sepittämäänsä todellisuuden kuvaa ihan totena.

    Pässinpäälukijat eivät tajua, että sepite on fiktiota, että se ei ole totta, että se on… jotain muuta.

    Mutta silti nämä kirjailijat tahtovat, että heidän kirjoittamansa sepite ”vaikuttaa” lukijoihin, että se, fiktio saa lukijan näkemään maailman ei vain uudella tavalla, vaan juuri sillä tavalla samalla tavalla kuin miten kirjailija on sen nähnyt tarinaa sepittäessään.

    Kirjailija ei siedä huonoa lukijaa. Mutta minkäs teet?

Tämmöistä, jopa tämmöistä tuli mieleen selaillessani kirjallisuuslehti Parnasson numeroa 4 vuonna 2022. 

    Lehdessä on mm. vastaavan tuottajan Karo Hämäläisen (s. 1976) sovinnainen pääkirjoitus, lehden anteeksipyyntö romaanin Sinun, Margot kirjoittaneelle Meri Valkamalle, Valkaman (s.1980) oma teesikirjoitus autofiktion myrkyllisyydestä ja Tommi Melenderin (s. 1968) tunnustuskirjoitus, jossa hän kertoo ettei pysty samastumaan sepitteen henkilöihin, ei niihin joista lukee eikä niihin joita itse luo romaaneihinsa.

    Parnassossa ei viime aikoina ole myrskynnyt, ei ole debatoitu, ei kiistelty, ei ole oltu jyrkästi eri mieltä. Juhani Salokannel ”aloitti” 1980-luvulla, omien sanojen mukaan,  Parnasson päätoimittajana ”kirjailijoiden työnsuojelun”, ja sittemmin sillä linjalla on lehdessä jatkettu.

    Niinpä vastaava tuottaja Karo Hämäläinen on kovasti hämmentynyt jouduttuaan myrskyn silmään, sen jälkeen kun lehden kolmosnumerossa Jukka Mallinen kritisoi piikikkäästi Valkaman romaania DDR:n menneisyyden kaunistelusta ja erehtyi kirjoituksessaan Painetaan legenda (Parnasso 3/2022) lukemaan sepitettä niin kuin siinä esiintyvät henkilöt olisivat totta. Mallinen väitti että romaanin perusteella Valkaman isä olisi kuollut, mikä ei pidä paikkaansa ja sen takia lehti pyysi kirjailijalta asianmukaisesti anteeksi.

    Parnasso ei sen sijaan pyytänyt anteeksi Mallisen kirjoituksen muita väitteitä, siis että Sinun, Margot pesee puhtaaksi DDR:n ja jopa suomalaisen vasemmiston lähimenneisyyttä. Ja kun tuota anteeksipyyntöä ei tullut, Valkama on Helsingin Sanomien mukaan viemässä asian Julkisen sanan neuvostoon.

    Valkama ei hyväksy, että Jukka Mallinen luki romaanin eri tavalla kuin kirjailija ajatteli sen kirjoittaneensa.

Eikö ole aika naiivia, että kirjailija vuonna 2022 vaatii lukijoita ymmärtämään romaanin ”oikealla tavalla”? Miten se olisi mahdollista?

    Kenties totalitaarisessa yhteiskunnassa lukijat voidaan pakottaa ”ymmärtämään” lukemansa, mutta tuskin sitä voi tehdä Suomen kaltaisessa liberaalissa yhteiskunnassa. Vai onko Suomi sittenkään liberaali yhteiskunta?

    Karo Hämäläinen hämärtää sepitteen ja tekstien lukemisen subjektiivista autonomiaa esittämällä, että meidän tulee oppia lukemaan rivien välit ”oikealla” tavalla.

    Hämäläisen mielestä tekstiä ei pitäisi eikä saisi ymmärtää ”väärin”. ”Väärin ymmärtäminen voi olla myös tarkoituksellista, ja tahallinen väärin ymmärtäminen onkin esimerkiksi yksi someriitojen käyttövoimista”, Hämäläinen kirjoittaa.

    Onko Parnasson päätoimittaja todellakin sitä mieltä, että sepitetyn tarinan, romaanin, voi ja saa lukea vain yhdellä tavalla? Että se olisi edes teoreettisesti mahdollista?

    Millä täytämme rivien välit, Hämäläinen kysyy ja vastaa itselleen sovinnaisesti: ”Täytämmekö ne ymmärryksellä, avoimuudella, uteliaisuudella? Vai kaunalla, katkeruudella, vihalla?”

    Siistiä kuin sika pienenä.

    Edellä lainatulla vaatimuksella Hämäläinen sulkee lehtensä debatilta, joka kieltäytyy mielistelemästä romaaneja kirjoittavia kirjailijoita.

Kuolema autofiktiolle!

    Näin otsikoi Meri Valkama ”vastineensa” Mallisen kriittiseen kirjoitukseen. Valkaman kirjoituksen "alaotsikossa" sanotaan näin: ”Naisten kirjoittamia kirjoja luetaan kirjailijan tahdon vastaisesti autofiktiona. Koko käsite joutaisi romukoppaan.”

    Valkama johdattelee puolustuspuheensa - jos se on sellaiseksi tarkoitettu - taitavasti kahteen harhasuuntaan niin, että itse Mallisen kritiikki DDR:n kaunistelusta ja vasemmiston virheiden itsepesusta jää käsittelemättä. Olivatko esimerkiksi Philip Roth ja August Strindberg ”naisia” kun heidän omaelämäkerralliselta tuntuvia tarinoita luettiin pelkkänä ”totuutena” heidän elämästään? Ja toiseksi, jos Sinun, Margot on lukijan mielestä vasemmistolaista menneisyyden itsepesua, mitä tekemistä tuolla on autofiktion kanssa?

    Autofiktiosta olen samaa mieltä Valkaman kanssa. Sitä ei tarvita eikä sitä oikeastaan olekaan sen jälkeen kun romaanin kirjoittamisesta on kulunut vaikkapa 50 vuotta. Omaelämäkerrallisuus on sepitteessä ”ongelma” vain sillä hetkellä kun romaani julkaistaan.

    Valkama kirjoittaa, että kun kirjailijan pitää jatkuvasti todistella, että fiktio on fiktiota, ”sen varjoon jäävät huomattavan paljon olennaisemmat asiat… Aivan jokainen kirjailija ammentaa fiktioonsa itseään, ja luokittelua huomattavan paljon olennaisempaa ovat teoksen taiteelliset ratkaisut ja ansiot.”

    Kirjoittaessaan romaanin, sepittäessään todellisuudesta todellisuuden varjokuvan, kirjailija ei Valkaman mukaan ”sano” todellisuudesta mitään vaan oleellista ovat ”taiteelliset ratkaisut ja ansiot”.

    Mitä ne sitten ovat, nuo taiteelliset ratkaisut ja ansiot, jää tietysti sanomatta, koska niitä ei voi erottaa todellisuudesta ja sen kuvasta.

    Itse asiassa Meri Valkama myöntää huomaamattaan, että Mallisen ostalgia-kritiikissä on perää, sillä monet, niin kuin kirjailija muistuttaa, hänen romaaninsa lukijoista ”kertoivat katselevansa kylmän sodan aikaista historiaa Sinun, Margotin jälkeen toisin silmin”. Riippumatta romaanin ”taiteellisista” ansioista, lukijat ovat pitäneet, niin kuin Mallinenkin piti, romaania todellisuuden projektiona, joka puolustelee DDR:n menneisyyttä. Antaa erilaisen kuvan sosialismin epäonnistumisesta Berliinissä.

    Rivien välejä lukemalla huomaa kaikenlaista.

    Siistiä!

Kyösti Salovaara, 2022.
Humoristista - vai kaupallista? - ostalgiaa Berliinissä.

Vantaalaisen prosaistin ja esseistin Tommi Melenderin autokirjallinen essee Inhimillinen tekijä alkaa lupaavasti ja tuntuu mielenkiintoiselta, kunnes tiukkapipoisena viisastelijana tunnettu kirjoittaja päätyy Valkaman tavoin mitäänsanomattomiin kliseisiin siitä, mitä fiktio on.

    ”Mahtaako minussa olla jotain epäinhimillistä”. Melender kysyy, ”kun en kykene kiinnittymään romaanien henkilöihin sen paremmin lukijana kuin tekijänä?” Ja päästäkseen itselleen asettamasta pinteestä Melender julistaa: ”Proosataide esittää - tai ainakin sen pitäisi esittää - vain itseään, ei tosielämää tai tosielämän ihmisiä. Todellisuuden kuolema on romaanin syntymä.”

    Romaanit eivät siis saa esittää ”tosielämää”.

    Mutta mitä ne sitten esittävät? Tietääkseni kaikki sanat joita käytämme, esittävät tosielämää, eivät mitään tuonpuoleista eivätkä lainkaan metafyysistä todellisuutta.

    Tietysti Melender on snobi. Hän lainaa ikään kuin vahingossa Vladimir Nabokovia: ”Sivistymätön lukija samastuu henkilöhahmoihin ja sivistynyt lukija kirjailijaan.”

    Melender ei samastu romaanin henkilöhahmoihin. Hän samastuu kirjailijaan. Päätelmä: Melender on sivistynyt.

    Fiktiota kirjoittavilla kirjailijoilla on välillä tuommoinen ongelma. He haluvat että heidät otetaan todesta (sivistyneesti), mutta tiukan paikan tullen he kieltävät fiktionsa, niin kuin Valkama kieltää.

   Väitän että kirjailijalla on aina ”jokin sanoma”. Se ponnahtaa fiktiosta esille halusi kirjailija tai ei. Sille ei voi mitään. Jokainen lukija ”toimittaa” kirjan oman mielensä mukaiseksi, samastuipa lukija sitten kirjan henkilöihin tai kirjailijaan, kirjailijan ajatuksiin.

    Miksi kirjailijat sitten eivät seiso kirjoittamansa takana vaan vetoavat siihen, että se oli vain ”fiktiota”?

    Ehkä siksi että omien sanojen takana seisominen vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin vetoaminen romaanin sepitteellisyyteen. Romaanin julkaissut kirjailija pelästyy, kun todellisuus toimittaa hänen kirjansa yhä uudelleen, usein kummallisesti, joskus täysin vinoon vääntyneesti.

Sivistynyt lukija, niin kuin Tommi Melender tai jopa Kyösti Salovaara, samastuu siis kirjailijaan.

    Millä tavalla?

    ”En ole erityisen kiinnostunut ihmisistä”, Melender tunnustaa, ”mutta ajatuksista jaksan viehättyä loputtomiin.” Tässähän Melender tunnustaa, että fiktiossa on ajatuksia; että kirjailija sanoo jotakin henkilöiden avulla… että romaanilla on ”sanoma” ja ”sanomia”; että se lopulta onkin todellisuuden kuva, ainakin kuvajainen.

    Mutta Valkaman tavoin Melender vetäytyy esseen johtopäätöksissä pois todellisesta todellisuudesta, ja väittää että todellista todellisuutta oleellisempaa ovat fiktion, romaanin, sisäiset ja rakenteelliset (taiteelliset) ominaisuudet: ”Jos romaani on kokonainen maailma, henkilöhahmot ovat katseeltaan rajallisia ja paikkaansa tuomittuja… En koe tunnontuskia siitä, että katson henkilöhahmojen ylitse. Romaaneissa, tai ainakin niistä parhaissa, kaikki loppuu kieleen ja alkaa taas alusta.”

    Melender katsoo romaanin henkilöhahmojen ylitse. ”Normaali” lukija näkisi tässä vaiheessa kirjailijan ajatukset todellisuudesta, sen mitä kirjailija haluaa sanoa; sen mikä pakotti hänet sanomaan jotakin. Melender "näkee" muuta.

    Mutta Melender ei olekaan ”normaali” lukija vaan sivistynyt esteetikko, joka katsoo ikään kuin todellisuudesta taaksepäin: hän näkee kielen, joka irtoaa todellisuudesta. Melender kieltäytyy lukemasta kieltä todellisuuden ilmentäjänä.

    Arka kysymys kuuluu: mihin me tarvitsemme romaaneja, jotka eivät kuvaa todellisuutta, jos sellaisia ylipäätänsä on mahdollista kirjoittaa?

Kyösti Salovaara, 2022.
 Detlev-Rohwedder-Haus, Berliini.
Seinällä DDR:n pettävä unelma hyvinvoivasta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta.