Unelmilla ei ole siipiä

[vaan taulukoukku]

Kyösti Salovaara, 2026.

Kommunistit halveksivat salata mielipiteitään ja aikomuksiaan. He selittävät avoimesti, että heidän päämääränsä voidaan saavuttaa ainoastaan väkivaltaisesti kumoamalla koko tähänastinen yhteiskuntajärjestys. Vaviskoot vallassaolevat luokat kommunistisen vallankumouksen koitteessa. Proletaareilla ei siinä ole muuta menetettävää kuin kahleensa. Heillä on maailma voitettavana. Kaikkien maiden työtätekevät, liittykää yhteen!

- Karl Marx ja Friedrich Engels, 1848.

Vapautta voi kunnolla hyödyntää vain autonominen henkilö. Siksi vasta autonomia antaa vapaudelle täyden merkityksen hyvän elämän tärkeänä osatekijänä. Autonomia tuottaa yksilölle kyvyn käyttää tai hyödyntää vapauttaan omaehtoisen elämän rakentamiseen… julkisen sektorin tehtävänä on taata yksilöille potentiaali rakentaa omaehtoista elämää eli turvata kasvaminen autonomiseksi yksilöksi.

- Rurik Holm, 2017.

Tärkeää ei ole perille pääseminen, koska perille ei voida päästä, vaan tärkeää on suunta, pyrkimys, liikkeelläolo.

- Mauno Koivisto, 1971.

J oskus.

    Joskus jotakin jää ajattelematta.

    Joskus kaikkea ei sanota.

    Toisinaan se mitä ei sanota, kertoo enemmän kuin sanottu.

    Mutta yleensä kaikkea ei voi sanoa, koska maailma on rannaton.

    Täytyy tyytyä vähempään.

    Joskus meri jäätyy.

    Joskus jää sulaa, niin kuin unelmat, arkipäivä ja jäätelö keittiön pöydällä.

    Joskus. Toisinaan. Aina.

E n ole filosofi, mutta olen.

    Viime viikolla puhuttiin utopioista. Siitä kuinka vaarallisia ne ovat jos toteutuvat. Onneksi eivät.

    Mutta jos utopian ottaa yrityksenä löytää perille, siihen voi suhtautua myönteisesti, koska aina kannattaa etsiä tietä. Niin kuin Mauno Koivisto kirjoitti: perille ei pääse, mutta liike on silti tärkeää.

    Madridissa ilmestyvä El País -lehti haastatteli muutama päivä sitten saksalaista huippufilosofia, nuorehkoa Peter Neumannia, joka kirjoittaa myös runoja. Neumann sanoi, että vaikka utopia ei koskaan toteudu, se houkuttelee ajattelemaan uudella tavalla. Utopian epäonnistuessa saavutetaan jotakin muuta, jopa hyvää. Utopiaa tavoitellessa yhteiskunta parantaa juoksuaan. Toki joskus väärään suuntaan, kohti suden suuta.

    Alussa lainasin Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kirjoittamaa Kommunistisen puolueen manifestia. Sen viimeisessä kappaleessa luvataan maailman työväelle kahleista vapautumista väkivallan avulla.

    Onneksemme useimmat Marxin ”perilliset” jättivät väkivaltaisen kumouksen tekemättä tai kesken, niin kuin Suomessa. Venäjällä se vietiin loppuun asti. Ehkäpä Leninin vallankumous jatkuu yhtä Putinin käänteisessä utopiassa.

M utta marxilaisuuden positiivista vaikutusta maailman menoon ei sovi vähätellä. Kuinka paljon pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta kaavoitettiinkaan työväenliikkeen ohjelmissa!

    Kehitys tapahtui kuitenkin dialektisesti.

    Monien voimien ja vastavoimien ”kamppailujen” tuloksena meillä on Pohjoismaissa maailman ”parhaat” yhteiskunnat, joissa yksilöllä keskimäärin on kaikkea sitä mistä niin työväen- kuin erilaisten valistusliikkeiden ajattelijat aikoinaan unelmoivat.

    Se mitä toteutui, oli laimea version Marxin ja Engelsin utopiasta, mutta toteutuessaan se oli kehitystä parempaan, melkein niin hyvään, että historian liike näytti jo pysähtyvän.

    Vai pysähtyikö se sittenkin?

V iime aikoina on alettu kaivata uusia utopioita.

    Jostakin syystä kukaan kaipaajista ei ole sanallakaan sanonut millaista utopiaa he haluavat, millaisesta unelmasta he puhuvat vaietessaan.

    Voisiko neuvottomuus johtua tehtävän mahdottomuudesta? Siitä ettei ole enää myönteistä utopiaa, joka saisi ihmisjoukot barrikadeille ja uusien lippujen perään. Jäljellä on vain pieniä paranteluja.

    Ota mikä tahansa yhteiskunnallisen elämän, arkipäivän elämän, aineellisen elämän, henkisen elämän todellisuus mietittäväksi, niin on mahdoton julistaa jotain täysin uutta ja vallankumouksellista tavoitetta. Nykyistä yhteiskuntaa kaikkineen kelpaa toki hienosäätää, mutta vallankumouksen fanfaareille ei löydä uudenlaista säveltä tai soundia. Ihmisillä on niin erilaisia haluja ettei niistä synny joukkovoimaa. 

    Negatiiviset utopiat ovat paljon luontevampia nykyhetkessä.

    1970-luvulla luonnonsuojelu eteni Suomessakin huimasti. Merta, jokia ja järviä alettiin puhdistaa määräämällä paperi- ja selluteollisuudelle jätevesien puhdistustavoitteet. Kaupunkien ja kuntien reunoille rakennettiin jätevesien puhdistuslaitokset. Jne. Jne.

    Tällä hetkellä jyrkimmissä utopioissa vaaditaan, että kaikki tehtaat pitää purkaa, kaikki pellot metsittää ja loppujen antaa soistua. Tällainen utopia kuulostaa komealta, mutta kuinka moni ihminen on valmis kumoukseen, jonka seurauksena ns. hyvinvointivaltio puretaan ja tilalle saadaan jotakin missä ihmiselle ei ole sijaa.

JS. 2026.

Lux Helsinki 2026.

J ostakin syystä ihmiset ahdistuvat hyvinvointinsa keskellä.

    Mitä pitäisi saada lisää? Mikä mättää?

    Pitäisikö pyrkiä utopiaan missä kenenkään ei tarvitse tehdä mitään mikä ei ”huvita”? Ja jos niin kävisi, mitä siitä seuraisi?

    Työnjako selittää ja määrittelee yhteiskuntien ja talouksien elämän ja sitä mukaa yksilöiden elämää.

    Marx ja Engels kirjoittivat Saksalaisessa ideologiassaan (jota muuten ei julkaisu heidän eläessään vaan vasta 1930-luvulla), että työnjako aiheuttaa sen että joistakin tulee taiteilijoita ja toisista ei. Toiset maalaavat toisenlaisia tauluja  ja toiset saattaisivat maalata toisenlaisia, mutta heitä ei pidetä taiteilijoina. Joten toiset elävät tauluja maalaamalla ja toisten pitää mennä muuhun työhön. ”Vaikka tiettyjen yhteiskuntasuhteiden vallitessa jokainen yksilö olisi erinomainen taidemaalari”, Marx ja Engels kirjoittivat, ”niin tämä ei lainkaan poistaisi mahdollisuutta, että jokainen olisi myös omintakeinen taidemaalari, joten tässäkin eronteko ’inhimillisen’ ja ’ainoalaatuisen’ työn kesken on sulaa mielettömyyttä.”

    Mistä siis unelmoida? Millaista utopiaa tulisi taidekulttuurin suhteen haaveilla?

    No, Marxin ja Engelsin ajatuksissa kangasti ”anarkistiseltakin” kuulostava kommunistinen yhteiskunta, jossa ei enää olisi työnjakoa taiteilijoiden ja muiden työtätekevien välillä, sillä ”kommunistisessa yhteiskunnassa ei ole taidemaalareita vaan pelkkiä ihmisiä, jotka muun ohessa harjoittavat maalaustaidetta”.

    Saataisiinko suomalainen kulttuuriväki barrikadeille tällaisen utopian tavoittelemiseen? Utopiaan jonka vallitessa ammattimainen taidetyöntekijä on poistettu työelämästä tasa-arvon tähden.

J oulukuun lopulla espanjalainen datajournalisti ja matematiikan tohtori Kiko Llaneras kirjoitti El Paísissa artikkelin otsikolla Maailma ei pahene, se paranee; 44 hyvää tarinaa aloittaaksemme vuosi 2026 optimisesti.

    Llaneras poimi maailmanlaajuisista ja paikallisista tutkimuksista tilastotietoja torjuakseen ihmisten käsityksen, jonka mukaan maailma on taantumassa ja menossa kohti kaaosta, vaikka tiedot maailmasta todistavat, että suunta on koko ajan parempaan.

    Tässä muutama esimerkki.

    Elämme pidempään kuin koskaan aikaisemmin. Vuodesta 2000 globaali elinajan odote on kasvanut seitsemällä vuodella ja on nyt 73 vuotta.

    Vuonna 2000 maapallon väestöstä 36 % kärsi äärimmäisestä köyhyydestä, vuonna 2025 vastaava luku oli 10 %. Kiinassa on nostettu viidessä vuodessa 50 miljoonaa ihmistä pois köyhyydestä.

    Miljoonat ihmiset ovat saaneet vuoden 2000 jälkeen sähkön käyttöönsä.

    Ensimmäisen kerran maailman historiassa sähköä tuotetaan enemmän uusiutuvilla raaka-aineilla kuin hiilellä. Nyt suhde on 34 % uusiutuvilla, 33 % hiilellä.

    Helsingin liikenteessä ei kuollut yhtään ihmistä vuoden aikana!

    Espanjassa juhlittiin demokratiaan siirtymisen 50-vuotispäivää.

    Maailmanlaajuisesti itsemurhat ovat vähentyneet vuodesta 2000 lähtien 50 prosentilla. Espanjassa ne vähentyivät 20 %.

    Aurinkovoiman käyttö on globaalisti lisääntynyt kolminkertaiseksi 7 vuodessa. Nyt aurinkovoimaloiden paneeleja näkyy satelliittikuvissa Badajozista Tiibettiin.

    Pariisilaiset uivat taas Seinessä.

    Maanviljelyn tuottavuus on moninkertaistunut. Maatalous tuottaa 250 % enemmän viljaa verrattuna vuoteen 1961 ja siihen on tarvittu vain 14 % lisää viljelypinta-alaa. Ilman tuottavuuden nousua maapallon metsät ja ekosysteemi olisi tuhoutunut ruoantuotannon takia.

    Sydänkohtauksien kuolettavuus on vähentynyt. Vuonna 1970 jopa 40 % sairaalaan joutuneista kuoli, kun nyt kuolleisuus on 10 %.  Eräs tutkimus kutsuu tätä kehitystä lääketieteen ihmeeksi.

    Lehdestä luettua: Amsterdamissa rakennetaan kanavien reunoille pieniä portaikkoja, jotta kanavaan pudonneet kissat pääsevät takaisin rannalle eivätkä huku.

H uonot uutiset masentavat.

    Joskus hyviäkin on, mutta niitä ei kerrota.

    Elämän ja olemisen äärellisyys ahdistaa.

    Toisaalta jokaisen pitäisi muistaa, ettei prikaatin murheita kannata ottaa harteilleen – ellei satu olemaan prikaatin komentaja.

    Melkein naurattaa ripustaessaan unelmansa seinälle kuin puseron tai pipon.

Kyösti Salovaara, 2026.

Lux Helsinki 2026.

 

Utopian ja dystopian välissä

 [on avoin yhteiskunta]

Kyösti Salovaara, 2017.

Bamassi Traore: Buffle, 2016.
Paavien palatsi, Avignon.

Utopia kuuluu totaalisen yhteiskunnan luonteeseen. Se on ehkä olemassa ”ei-missään”, mutta sitä pidetään sen maailman tosiasioiden vastavoimana, jossa me elämme. Utopia on vaihtoehtona täydellinen ja sen vuoksi väistämättä suljettu yhteiskunta.

- Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan, 1990. Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä, 1991.

Kokemus näyttää osoittavan, että elleivät ihmiset voi taistella oikean asian puolesta, koska tuo oikea asia sai voiton jo aikaisemman sukupolven aikana, he ryhtyvät taistelemaan oikeata asiaa vastaan. He ryhtyvät taisteluun taistelun itsensä takia.

- Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen, 1992. Suom. Heikki Eskelinen. WSOY, 1992.

 V iime sunnuntaina, tammikuun neljäntenä päivänä, Helsingin Sanomien pääkirjoitusaukeama tarjosi harvinaisen monipuolisen katsauksen maailmaan ja Suomen paikkaan siinä.

    Neljässä eri artikkelissa katsottiin kauas ja lähelle, nähtiin yhtäällä arvoja ja kirjattiin toisaalla yhteiskunnan pragmaattisia prosesseja.

    ”Nimetön” pääkirjoittaja otsikoi printtilehdessä, että ”Vanhat lupaukset eivät pidä.” Netissä oltiin raflaavampia: ”Euroopan johtajien perhepotretit eivät tuo rauhaa Ukrainaan.”

    Toisessa pääkirjoituksessa pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio otsikoi, että ”Suomalaisilla on henkilökohtainen valtiosuhde.” Nettiversiossa hänen otsikkonsa haastoi enemmän: ”Suomalaisten henkilökohtainen valtiosuhde saattaa hidastaa talouskasvua.” 

    Pääkirjoitustoimituksen päällikkö Saska Saarikoski aloitti ”jälkipuheensa” otsikolla ”Suomi valvoo ja toimii”.

    Hesarin toimituspäällikkö Jussi Pullinen ”väitti” puolestaan pääkirjoitusaukeaman kolumnissa, että ”Utopioiden puute on jo vaarallista”.

    Ajatuksia heräsi, vastaväitteitäkin.

 P ääkirjoitus katsoi Eurooppaan ja maailmaan. ”Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Euroopalla on takanaan pettymysten vuosi.”  Eurooppa on heikko ja hajanainen. Niinpä pääkirjoitus summasi: ”Kun vuosi vaihtui, Euroopalla ei ollut omaa strategiaa Ukrainan tukemiseksi ja Venäjän uhkaan vastaamiseksi. Halukkaiden koalitio saa aikaan ryhmäpuheluita ja perhepotretteja, muttei oikeudenmukaista rauhaa Ukrainaan.”

    Miksi suomi lamaantuu taloudessaan?

    Paavo Raution mielestä voi erilaisten kyselyjen perusteella päätellä, ”että suomalaiset kiinnittyvät Suomen valtion intresseihin ihan henkilökohtaisesti. Ei uskalla ostaa mitään kallista, kun valtio on velkaantunut."

    Havainto kertoo suomalaisista, joille keskusvalta on tärkeämpää kuin oma elämä. Niinpä Rautio jatkoi johtopäätöksellä: ”Suomalaisten henkilökohtainen valtiosuhde voi olla se valtiovarainministeriön hartaasti etsimä ’tuntematon jarru’, joka hidastaa kulutuksen kasvua ja samalla talouskasvun alkamista.”

    Jälkipuheessaan Saska Saarikoski korosti suomalaisen hallinnon ja viranomaisten suorituskykyä, resilienssiä riittää ja toimeksi uskalletaan panna: ”Suomen vesille ei kannata tulla ankkuria raahaamaan, sen luulisi tulleen tyhmimmällekin merikapteenille selväksi…Joka tapauksessa rivakka operaatio lähetti selvän viestin siitä, että Suomi on hereillä eikä pelkää toimia. Rikkoja saa vastata kysymyksiin ja tekemisistään, mutta tuomiot jaetaan lakien mukaan – mikä vie totta kai oman aikansa.”

 K un kaikki on hyvin niin kaikki on hyvin, eikö vaan?

    Jussi Pullinen oli hieman toista mieltä.

    Hän kirjoitti, että suomalaisilta puuttuu utopioita ja unelmia. ”Dystopioita arvatenkin riittää, mutta utopioista on pulaa. Ja minusta olisi ikävää elää maailmassa, jota hallitaan dystopialla.”

    ”Visiottomuus tarttuu nuoriin”, Pullinen kirjoitti.

    Tästä voi sitten kysyä: mistä se tarttuu? Ei kai kaupungilla kävellessä, baarissa istuessa, junalla matkatessa visiottomuus tartu noin vaan, kuin flunssa.

    Eivätkö visiot ja muut unelmat ja dystopian haamut tule tietoisuuteen ”joukkotiedotuksen” kautta? Sanomalehdet, tv ja netti (ynnä kulttuurin tuotteet kaikissa muodoissaan) kertovat meille, millaisessa maailmassa me elämme; ja kaikensorttinen journalismi ujuttaa meihin kokemuksia ja näkemyksiä sen sijaan, että pienessä elämässämme saisimme maailman kokemuksia suoraan iholle.

    Pullinen käytti kirjoituksessaan sanoja ”utopia” ja ”unelmat” ikään kuin synonyymeinä. ”Utopioiden puute on lopulta vaarallista etenkin nyt, kun sääntöpohjaiset rakenteet muuttuvat ryskyen”, Pulliainen sanoi. ”Ellemme tiedä, millaista maailmaa poliitikot sisimmässään toivovat, emme tiedä, mistä lopulta äänestämme. Visiottomuuteen tyytyminen antaa vallan jonnekin muualle, ja nuoria jo vaivaava lannistuminen leviää.”

    Vika on siis poliitikoissa eikä journalismissa?

    Eikö yksilöiden omilla unelmilla on mitään merkitystä? Eikö nykyajan ihmisellä enää todellakaan ole unelmia? Mistä me muuten tiedämme mitä poliitikot ajattelevat? No tietysti lukemalla lehtiä ja "katselemalla" digitaalista liejua. 

    Eikä media koskaan kerro koko totuutta ja vain sitä! Kuinka usein toimittaja kirjoittaa oman "utopiansa" jonkun toisen suuhun?

Kyösti Salovaara, 2017.

Rotaatiopainokone vuodelta 1883.
Tekniikan kehittyessa sanomat levisivät laajemmalle nopeammin.
Tekniikan museo, Pariisi.

 U topia on problemaattinen ”haave”, koska se pyrkii olemaan lähtökohtaisesti täydellinen vaihtoehto nykyiselle avoimelle, mutta hyvinkin ristiriitaiselle yhteiskuntatodellisuudelle.

    ”Me kaikki olemme varmoja, että jokainen tulisi onnelliseksi unelmiemme kauniissa, täydellisessä yhteiskunnassa. Ja epäilemättä maan päälle laskeutuisi taivas jos me kaikki voisimme rakastaa toisiamme”, kirjoitti K.R. Popper teoksessaan The Open Society and its Enemies (1945). ”Mutta, kuten olen sanonut aikaisemmin, yritys tehdä taivas maan päälle saa poikkeuksetta aikaan helvetin. Se johtaa suvaitsemattomuuteen. Se johtaa uskonnollisiin sotiin ja sielujen pelastamiseen inkvisitiolla. Ja se perustuu, luulen, moraalisten velvollisuuksiemme täydelliseen väärinymmärtämiseen. Meidän velvollisuutemme on auttaa apua tarvitsevia; meitä ei kuitenkaan ole velvoitettu tekemään muita onnelliseksi, koska heidän onnellisuutensa ei riipu meistä, ja koska moinen yritys liian usein merkitsee tunkeutumista niiden ihmisten yksityiselämään joiden suhteen meillä on tuollaisia rakastettavia aikeita. ”

    Utopiassa yksilö ei voi olla yksilö, koska se sotii utopian ideaa vastaan. Utopiassa kaiken pitää olla ylhäältä määrättyä.

    Mutta samalla kun Jussi Pullinen näkee ympärillämme vain pelkkää dystopiaa, hänen havaintonsa on tietyssä mielessä oikea.

    Sillä eihän radikaali ”vihreä” utopia paremmasta maapallosta ole mitään muuta kuin dystopia. Tuossa tulevaisuuden utopiassa ihminen köyhdytetään, pakotetaan palaamaan niukkuuteen ja askeesiin ja ohjataan luopumaan luonnon hyväksikäyttämisestä. Ja kun maailma muutenkin on mullillaan, mistä muusta voisi unelmoida kuin rauhasta - ja sitähän jo koettiin hyvä aika toisen maailmansodan jälkeen.

    Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan!

 S uomalaiset sananlaskut ja sananparret kuvaavat alistumista suurempien voimien myllerrykseen. Ne kertovat jo sinällään ilottomasta dystopiasta. Niin kuin se että ”itku pitkästä ilosta” tai että ”räkänokastakin tulee mies, mutta ei tyhjän naurajasta”.

    Demokratia ei ole täydellinen systeemi, tapa hallita yhteiskuntaa, mutta keskeneräisyys on demokratian idea. Koska se on avoin muutokselle, se ei kahlitse ihmistä utopian vankilaan. Utopiaa olisi paljon helpompi hallita kuin oikuttelevaa demokratiaa, joka ei aina anna kansalaisille parasta mahdollista vastetta. Mutta demokratiassa muutos on sallittua, jopa toivottua.

    Journalisteilla on taipumus vähätellä median valtaa ja kykyä muokata ihmisten maailmankuvaa. Ajatellaan että journalisti vain kopioi sitä mitä kansa haluaa ja miettii. Tietysti perinteinen media kamppailee somemaailman vaikuttajien kanssa. Siellä levitettävän tiedon ja epätiedon laadusta vähät välitetään.

    Mutta eihän kansalla ja ihmisillä ole vain yhtä ajatusta ja mieltä vaan monta, ja ne monta ovat useimmiten hyvinkin ristiriitaisia suhteessa toisiinsa. Jokaisen aikakauden journalismi ratsastaa aallon harjalla ja antaa sitä mitä kuvittelee kansan haluavan.

    Tällä hetkellä ”muodissa” on dystooppinen ajatus ihmisen pahuudesta luonnon tuhoajana.

    Kun lukee esimerkiksi Hesarin kulttuuriosastoa, ymmärtää mitä tarkoitan.

    Esimerkiksi pari päivää sitten lehdessä ”paheksuttiin” Pier Paolo Pasolinin matkakirjaa vuodelta 1959. ”Pasolini matkusti turismiin”, Maaria Ylikankaan moralisoiva kirja-arvostelu otsikoitiin. Ja tietenkin arvostelija osasi toistaa tämän hetken tärkeimmän moraliteetin: ”Lisäksi matkakirjallisuus on hirveässä ristiriidassa ilmastokriisin todellisuuden kanssa.”

    Jussi Pullinen kaipaa unelmia.

    Mutta miten ihminen voi unelmoida, jos media someilmiöineen päivästä toiseen moralisoi hänen arkipäiväisiä haaveita? Jos kaikki sellainen mitä pidämme elämää piristävänä - kuten matkustaminen, autolla ajaminen, lihapullat ja huokeat muotivaatteet - ei sovi tulevaisuuden utopiaan, niin eikö utopia ole jo nyt määritelty dystopiaksi ja päinvastoin? Vaikka maailmanmeno seisauttaminen olisi kuinka järkevää tahansa, niin miksi kukaan tai monikaan ihminen haaveilisi tulevaisuudesta, joka rajoittaa hänen elämäänsä?

    Dystopian kääntöpuolella on utopia; utopian kääntöpuolella on dystopia. Niiden väliin jäävä elintila kapenee päivä päivältä. Se ei tiedä hyvää avoimelle yhteiskunnalle.

Kyösti Salovaara, 2017.

Ndary Lo: Egypte I et II, 2002.
Paavien palatsi, Avignon.

   

Onko Suomi olemassa

 [vai pelkästään ajatus?]

Kyösti Salovaara, 2025.

Suomi 1: Helsinki.

Ajatus sisältää siinä ajatellun asiantilan mahdollisuuden. Mikä on ajateltavissa, on myös mahdollista.

Emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti.

- Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus, 1921. Suom. Heikki Nyman. WSOY, 1971.

Joulupukki on olemassa niin kuin on raha tai Suomi.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 24.12.2025.

 V uoden vaihtuessa saa esittää isoja kysymyksiä. Todennäköisesti niihin löytää pieniä vastauksia.

    Muistaakseni Karl Marx vaati 1800-luvulla filosofeja keskittymään maailman muuttamiseen sen sijaan, että tyytyvät sen selittämiseen. Sittemmin todettiin, ettei filosofeille jää muuta tehtävää kuin kielen analysointi. Ja tänään, vuoden 2025-2026 taitekohdassa, pitää kai hyväksyä, että filosofeista on tullut kummallinen porukka median life style -osastoille. 

    Kielen analysointi ei ole mitätöntä puuhailua. Eihän todellisuutta millään muullakaan tavalla voi tarkastella. Järki ja tunne tulevat ilmi kielessä, ei järkenä eikä tunteina. Kieli välittää ja tulkitsee aivojen käsityksen todellisuudesta.

 O nko kaikki siis käsitteellistä? Myös sukset ja sauvat ja suomalaiset ”pilvenpiirtäjät” ynnä tunturiin paistava aurinko?

    ”Sitten on klassikkokysymys: onko joulupukki olemassa?” kirjoitti ja kysyi kielitieteilijä Janne Saarikivi jouluaattona Helsingin Sanomissa. ”Se on hyvin hämärä keskustelu, jossa tulee ottaa huomioon monenlaisia tajunnan, kulttuurin ja semantiikan tosiseikkoja. Mutta lyhyesti uskoisin, että pukki on olemassa hieman samaan tapaan kuin monet muut abstraktit uskomusolennot, esimerkiksi raha, Suomi tai itse joulu. Siis sikäli kuin niihin uskotaan ja sen mukaan käyttäydytään.”

    Ensi alkuun tuntui pöhköltä verrata joulupukin totuudellisuutta Suomen totuudellisuuteen. Kyllä kai jokainen aikuinen tietää, että Suomi on ja joulupukin kuvitellaan olevan.

    Mutta: onko Suomi sittenkään muuta kuin uskomus Suomeen? Kuvitelma Suomesta?

    Saarikivi jatkoi esseetään leikkisästi: ”Uskomusten valta meihin on kovin vahva. Miljoonat, jotka eivät usko pukkiin, uskovat muihin näkymättömiin ja ehkä myös tylsempiin voimiin, kuten länsimaisiin arvoihin, ihmisoikeuksiin, Suomen kansalliseen tarinaan, vihreään siirtymään, sosialismiin tai feminismiin. Jotkut uskovat jopa itseensä, nuo hoopot!”

Kyösti Salovaara, 2025.

Suomi 2: Kotka.

 O n varsin helppoa luetella ”asioita” ja ”esineitä” ja "instituutioita" ja ”olentoja” ja ”paikkoja”, jotka määrittelevät Suomen. Suomi on helppo ”rajata” pois muusta maailmasta.

    Vai onko sittenkään?

    Jos emme kertoisi sanoilla ja kuvilla millainen Suomi on, niin olisiko sitä olemassa muusta maailmasta irrotettuna entiteettinä? 

    Esitin tietokoneelle kysymyksen: Onko Suomi olemassa?

   ”Kyllä, Suomi on ehdottomasti olemassa”, vastasi Googlen AI. ”Se on itsenäinen parlamentaarinen tasavalta Pohjois-Euroopassa, jolla on oma hallitus, väestö (noin 5,6 miljoonaa ihmistä), ja joka on tunnettu järvistään, metsistään, teknologiastaan ja kulttuuristaan, ja se on ollut itsenäinen vuodesta 1917 lähtien, vaikka verkossa onkin ollut outo teoria, joka väittää toisin.”  

    Salaliittoteorioista en tiedä, mutta kielifilosofi tarkastelee Suomen - ja joulupukin - olemassaoloa hienostuneemmin kuin tekoälykone, joka vastaa mahdollisimman sovinnaisesti. Toki meidän kannattaa hyväksyä tekoälyn vastaus pragmaattisena realiteettina. Mitä siitäkään tulisi, jos heittäytyisimme filosofien purteen emmekä uskoisi sen enempää poliitikkoihin kuin poliisiin?

 M utta, mutta ja mutta!

    Joidenkin mielestä raha on vain eräs pyramidihuijaus. Raha on olemassa koska sen uskotaan olevan olemassa. Mutta kun usko on vahvaa ja ihmisten ja instituutioiden välinen sopimus rahan olemuksesta, ja siitä mitä se ”mittaa”, pitää ja kestää vuosien vaihtumisen, raha ikään kuin muuttuu todeksi. Sen tajuaa kun menee kauppaan ja ostaa banaaneja, jotka on kasvatettu ties missä ja porsaanlihaa Pohjanmaalta.

    Emme voi ajatella mitään epäloogista koska emme voi ajatella epäloogisesti, sanoi Ludwig Wittgenstein. Kuulostaa kehäpäätelmältä, eikö vaan. Ihan loogista, hemmetti! 

    Jos tekoälyn antama vastaus Suomesta on loogisesti oikein, niin eikö siitä seuraa, että myös joulupukki on yhtä lailla olemassa kuin Suomi. Kaiken minkä voi sanoa, sen voi kuvitella olevan olemassa!

    Ja onhan joulupukki todellakin olemassa. Jokainen meistä on nähnyt ”hänet”. Jokainen meistä, melkein jokainen, on saanut ”häneltä” lahjoja. Jokainen meistä, melkein jokainen, tietää mistä ”hän” on kotoisin ja missä ”hänen” lahjapajansa sijaitsee.

    Kieli ei valehtele vaikka ihmiset toki sitä tekevät.

    Joulupukki on meissä jokaisessa. Vähän samalla tavalla kuin jumala on meissä jokaisessa. Jostakin syystä, jokaisella meistä ei ole rahaa samassa mitassa. Tämä tasapainottomuus ei johdu kielifilosofiasta vaan konkreettisesta todellisuudesta. Jos semmoinen on olemassa. Jos ei ole, en tiedä mistä puhua ja kenelle valittaa.

 K atsoin pari päivää sitten Robert Wisen ohjaaman musikaalin Sound of Music (1965). Sen musiikista ja lyriikasta vastasivat Oscar Hammerstein II ja Richard Rodgers. Elokuva sai ensi-iltansa Suomessa viisikymmentä vuotta sitten joulukuussa.

    Eräästä laulusta jäi mieleen säe: ”Kuinka pyydystät kuunsäteen kämmeneesi?”

    Onko mahdollista pyydystää Suomi kämmeneen ja pitää sitä hyvässä turvassa?

    Sitähän me oikeastaan ajamme takaa kun yritämme määritellä Suomen olemuksen.

    Suomessa ei ole juuri mitään ”ihmeellistä”. Pilvenpiirtäjät ovat matalampia kuin muualla, tunturit ovat pienempiä kuin vuoristot muualla, ihmiset ovat tottelevaisempia kuin väki muualla ja kelit ovat huonompia kuin auringonpaiste muualla. 

    Mutta siinäkö Suomen ”ihme” on? Ettei täällä ole mitään ihmeellistä - paitsi usko siihen että Suomi on olemassa.

    Venyttääkseni sanan vapautta äärimmilleen, sovitan vuoden vaihtuessa erään Ludwig Wittgensteinin mietelmän (6.44 / Tractatus) kuvastamaan ajatustani Suomesta: ”Mystistä ei ole se, millainen Suomi on, vaan se, että Suomi on.”

Kyösti Salovaara, 2022.

Suomi 3: Salla.

     

Lainaten laitettua

[jo jouluksi painettua]

Kyösti Salovaara, 2025.

Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi jos pakenee sen luo?

Hyvä on tietyssä mielessä lohdutonta.

Häkki lähti etsimään lintua.

Vihonviimeisen kerran psykologiaa!

- Kafka

Onko minulla omia ajatuksia?

    Luulen että ei ole, mutta kenelläpä olisikaan.

    Hienoja kirjailijoita saa lainailla eikä tarvitse miettiä, ovatko heidän lauseensa itse tehtyjä vai muualta lainattua. Jos tietoisuus ei olekaan paikallista vaan universaalia, ajatuksen olemuksen problematiikka muuttuu kiehtovammaksi. Kukaan ei omista sanoja, mutta onko niiden peräkkäin asettelijalla copyright ajatuksiin ja tietoisuuteen, joka on yhteistä, ihmisen oman pään tuolla puolen?

    Veijo Meri pohti esseekokoelmassaan Kuviteltu kuolema (Otava, 1974) kirjailijan kannalta lainaamisen ja unohtamisen ristiriitaa ja epävarmuutta ajatuksen alkuperästä. Kirjoittaja ei useinkaan muista mistä jokin lause tulee: omasta päästä, hänen entisistä kirjoituksistaan tai hänen muualta lukemisistaan lauseista.

    ”Vain suurimmat”, Meri kirjoitti, ”joku Shakespeare ja Brecht, nauraisivat tämmöiselle epävarmuudelle. Vain näpistelijät ja pikkuvarkaat pohtivat, kuinka vähän voi ottaa, ilman että kukaan huomaa. Iso varas vie kaiken irtoavan, mennessään vielä ovetkin, niin että kaikki voivat omin silmin todeta tavaran jääneen heitteille ja jonkun luotettavan henkilön korjanneen sen talteen.”

    Tietenkään Meri ei puhunut plagioinnista vaan yhteisestä tietoisuudesta. Hän oli humoristi loppujen lopuksi.

Joulupäivään ajattelin poimia lainauksia sieltä täältä ilman mitään johtoajatusta.

    Annan sattumalle sijaa, vaikka tiedän ettei sattumaa ole, kun availen kirjojani ja selaan niiden sivuja.

    Käytännön pakosta lainailen ennen joulua ilmestyneitä kirjoja.

    Vaikka tulevaisuus onkin kirjoitettu, niin ei sitä pysty lukemaan. Joulun jälkeen ilmestyneitä kirjoja en siteeraa.

M.

”Mitä tehtävää puhujalla olisi, jos ajatus olisi selvä ilman sanoja?… Runoilijan tehtävä ei ole kuvata tapahtunut, vaan sitä mikä saattaisi tapahtua, sitä mikä on todennäköistä tai välttämätöntä.

- Aristoteles: Runousoppi. Otava, 1967.

E.

”En pysty siirtämään todellisuutta paperille suoraan, koska en semmoista omista enkä ole koskaan omistanutkaan, nimittäin valmista todellisuutta. Aina se on itse tehtävä. Mitä muuta kuin fiktiota ovat käsityksemme toisista ihmisistä. Itseään he eivät niistä tuntisi.”

- Veijo Meri: Kuviteltu kuolema.

M.

”Mikä tarkoitus tarinankerronnalla on? Sen voinee kiteyttää yhteen ajatukseen: se antaa ihmisille sen, mitä he eivät todellisessa elämässä saa. Alun perin se oli turvallisuudentunnetta ja rohkeutta, nykyään se voi olla kaikenlaista.”

- Lee Child: Sankari, 2019. Karisto, 2020.

O.

”On vain kolme kunnioitettavaa olentoa:

pappi, soturi, runoilija. Tietää, tappaa, luoda.

Muut ihmiset ovat verollepantuja ja ikeenalaisia, omiaan pilttuuseen, se on, harjoittamaan niin sanottuja ammatteja.”

- Charles Baudelaire: Alaston sydämeni, 1887. Otava, 1972.

L.

”Lehdistön pääasiallinen vapaus on siinä, ettei se ole elinkeino. Kirjailija joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi, ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta ulkonaista epävapautta – sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo itse olemassaolonsakin rangaistukseksi.”

- Karl Marx: Die Verhandlungen des 6. rheinischen Landstags, 1842. Kustannus Edistys, 1974.

M.

”Maailmassa, joka ei enää usko syntiin, saarnaaminen on tullut taiteilijan tehtäväksi. Mutta papin sanat otettiin vastaan siksi, että ne saivat voimaa hänen henkilökohtaisesta esimerkistään. Taiteilija yrittää siis olla esikuvana toisille. Siksi hänet ammutaan tai viedään keskitysleirille, mistä hän syvästi loukkaantuu. Ja sitä paitsi hyve ei ole opittavissa yhtä nopeasti kuin konekiväärin käyttö. Taistelu on epätasainen.”

- Albert Camus, 1948-49. Otava, 1971.

K.

”Kun kysytään, kumpaa taide on, fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu, emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu, yhteiskunta tarvitsee kirjailijaa ja myös kirjailija yhteiskuntaa.”

- Raoul Palmgren Tulenkantajat lehdessä 1933.

J.

”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei. Tai kotoisemmin esimerkein: sellaisen yhteiskuntamuodon kuin vielä 1930-luvulla Suomen luonto olisi kestänyt, hiukan suuremmallakin väestömäärällä. Apteekkarin ja yli-insinöörin huvilat eivät olisi pilanneet Suomen järviä ja merensaaristoja, joidenkin etuoikeutettujen loistoautot ja moottoriveneet mahtuisivat kyllä siihen marginaaliin, jonka luonnonjärjestelmän pelivara sallii. Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

- Pentti Linkola: Sosialismi se kummittelee vaan, 1971. WSOY, 1979.

N.

”Normandian taistelu ei todellakaan sujunut suunnitelmien mukaisesti, mutta edes nojatuolikriitikot eivät voisi koskaan vähätellä sen lopputulosta, miten epätäydellinen se lieneekin. Pitää myös miettiä, mitä olisi voinut tapahtua, jos D-päivän poikkeuksellinen hanke olisi epäonnistunut: jos hyökkäyslaivasto olisi esimerkiksi purjehtinut kesäkuun puolivälin suureen myrskyyn. Siitä tulee mieleen mahdollisuus, että puna-armeija olisi saattanut päästä ei vain Reinille vaan myös Atlantin rannikolle saakka. Siinä tapauksessa Euroopan kartta ja historia olisivat muodostuneet sodan jälkeen todella erilaisiksi kuin nyt.”

- Antony Beevor: Normandia 1944. WSOY, 2009.

J.

”Jo valinnanvapaus itsessään voi olla arvokas asia... pelkästään yksilön haluamia asioita ei voida pitää vapauden kriteerinä: jos yksilö ei halua mitään tai haluaa vähän, hän ei silti välttämättä ole erityisen vapaa… On lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ’todelliset’ tarpeet ja halut… Jokainen on itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle. Toiseksi, mikään ei takaa, että valtiovalta toimisi hyvää tarkoittavalla tavalla… Demokratia ei tarkoita, että jokainen hallitsisi itse itseään, vaan ainoastaan sitä, että jokainen hallitsee yhdessä muiden kanssa itseään ja kaikkia muita.”

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Y.

”Yksilönvapaus sekä orgaanisten että älyllisten tarpeitten tyydyttämisessä on kollektiivisen yhteistyön tulos ja perustuu yhteistyön yksilön toimintavapautta laajentavaan vaikutukseen. Tässä objektiivisessa merkityksessä yksilönvapaus on siis kollektiivisen yhteistyön tulosta eikä sille vastakkainen arvo. Samalla näemme, että yhteistyö, esimerkiksi tuotannollinen työ, on inhimillisten tarpeiden luomista primääriarvoista johtuva sekundaarinen arvo. Työ ei ole oma tarkoituksensa.”

- Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin + Göös, 1976.

J.

”Jean-Jacques on sanonut että hän kahvilaan poiketessaan aina tunsi olonsa kumman vaivautuneeksi. Ujon ihmisen mielestä teatterin lippuluukku jotenkin muistuttaa Helvetin tuomioistuinta.”

- Charles Baudelaire: Alaston sydämeni.

K.

”Kuule nyt, Cranly, hän sanoi. - Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

- James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, 1916. Tammi, 1964.

K.

”Kului tunteja ennen kuin Castle nukkui… Sitten hän antoi itselleen luvan lähteä lapsuutensa sankarin Allan Quatermainin tavoin matkalle sitä pitkää maanalaista virtaa myöten, joka vei hänet eteenpäin aina sen pimeän maanosan sisäosia kohti, mistä hän toivoi löytävänsä pysyvän kodin. Se koti olisi kaupungissa minne hänet otettaisiin vastaan asukkaaksi ilman mitään uskon velvoitusta, eikä se ollut Jumalan eikä Marxin kaupunki vaan kaupunki nimeltä Mielen rauha.”

- Graham Greene: Inhimillinen tekijä. Tammi, 1978.

Kyösti Salovaara, 2025.

Joulu on kukka on joulu.

Suomalainen samanlaisuus

[eli erilaisuuden suomettaminen]

Kyösti Salovaara, 2025.

Tänne tuli yksi partastara aika kaljassa

sano ett se on runoilija

                                 tunnettu

kirjoittanut monta runobökeä

Se otti kaljoja

                   ja alko nyyhkiä

ett tää Suomi on kylmä maa

                    ja ettei täällä ymmärretä

runoilijoita.

               No mä koitin rohkasta sitä

sanoin ett mitä sä nyt tosta

               mikä se semmonen runoilija on

jota noin vain ymmärrettäis

                     ei muakaan kaikki ymmärrä.

ja mitä kylmään tulee, mä sanoin

                     niin kalsa meill on kaikilla.

 

-  Arvo Turtiainen runossaan Puhetta Porthaninrinteellä, 1968.

Ei. 

    En minäkään usko: kansan luonteeseen.

    Sen hyväksyn: että suomalaisella systeemillä on luonnetta.

    Mutta sanon: jokainen suomalainen on erilainen samuudessaan.

    Ei kuitenkaan: kannata takertua otsikkoon.

    Se hämää: myös minua.

Joulukuun hämärässä päivässä tekee mieli miettiä suomalaista hämärää.

    Kerrotaan, että suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa.

    Se unohtuu, että suomalaiset valittavat, kiukuttelevat, masentuvat ja murjottavat enemmän kuin kukaan muu.

    Onko pessimistiselle onnellisuusparadoksille vettä pitävä selitys?

    Eräänä aamuna Ylen toimittaja levyjen välissä puhuessaan väitti, että suomalaisten onnellisuus perustuu neljään vuodenaikaan.

    Aikamoinen väite. Ei pidä vettä eikä viiniä.

    Mutta kenties vuodenaikojen tolkuton vaihtelu opetti suomalaiset sietämään jatkuvaa, jos kohta ikävää muutosta. Täytyi sopeutua kaikkeen, tuli varustautua pahimman varalle, perunakellarissa piti olla perunoita ja lanttuja kovan talven varalta.

    Suomalaisen systeemin resilienssi on historiallista perua. On alistuttu tsaarin valtaan ja kuninkaan oikkuihin. Jopa sosialidemokraattien hyvinvointivaltio on kestetty.

    Tämä ei tarkoita, että resilienssi sinänsä tekisi onnelliseksi, mutta ihminen adaptoituu aina nykyhetkeensä ja löytää siinä onnensa.

Suomalaiset pidetään kurissa saarnaamalla. 

    Entisinä aikoina rahvas asettautui penkille kuuntelemaan pappien puhetta saarnastuolista. Se tuli korkealta ja kovaa. Tänään kaikki saarnaavat. Kaikki on media, poliitikot, tutkijat ja kaikki me niin sanotussa somessa, missä mielipide on vapaa kuin taivaan lintu - ennen kuin se ammutaan alas.

    Poliitikot eivät keskustele keskenään. He saarnaavat toisilleen omia oppejaan. Kun seuraa kahden poliitikon keskustelua radion tai telkkarin ajankohtaisohjelmassa, tajuaa että eivät ne kuuntele lainkaan mitä toinen sanoo. Suomalaisessa keskustelussa ei yritetä ymmärtää vastapeluria, koska se ei kuulu asiaan.

    Turun arkkihiippakunnan piispa saarnaa myös Helsingin Sanomissa. Hänen kolumninsa pursuavat ajan muodikasta politiikkaa: luontokatoa, ilmastomuutoksen hysteriaa, Gazan sotaa, naisasiaa. Hengellistä sanomaa piispalla ei ole, mutta kenelläpä valittajien Suomessa olisikaan.

    ”Ihmisen elämässä on välttämätöntä vain kuolema, verojen maksu ja kyltit uimahalleissa”, ironisoi Helsingin Sanoma jokunen päivä sitten. Suomalainen ei pysy oikealla polulla ellei häntä johdatella oikealle polulle. Se tapahtuu kieltämällä kaikki mahdollinen, semminkin kaikki se mikä maistuu hyvältä ja kuulostaa mukavalta.

Kyösti Salovaara, 2025.

Viime lauantaina pysähdyin hetkeksi Hakaniemestä Sompasaareen rakennetulle uudelle raitsikkasillalle. Oli hämärä hetki keskellä päivää.

    Otin valokuvan koilliseen, käännyin 180 astetta ja otin toisen kuvan lounaaseen. Pohjoisessa näkyi uutta Helsinkiä, kaupunki kuin arkkitehtien palikkaleikki. Etelässä piirtyi Katajanokan ja Pohjoisrannan vanhojen kivitalojen ja kirkkojen silhuetti, kuin kaupungin aaltoileva historia.

    Onko vanha kauniimpaa kuin uusi?

    Järjetön kysymys - mutta sitä pohditaan mediassa päivästä toiseen.

    Uusi aika on objektiivisesti runsaampaa ja "parempaa" kuin vanha. Runsaus vapauksineen ei kelpaa kaikille. Yhteiskunnan kriitikot kaihoavat entiseen. Silloin elämä oli niukkaa, mutta jotenkin muka aidompaa. Mutta jos köyhyys jalosti ennen, niin miksi nyt paasataan köyhyyden lisääntymisestä? Eihän köyhyyttä hyvinvointivaltion sisällä voi edes verrata köyhyyteen, jossa suomalaisetkin kuolivat nälkään ja sairauksiin ennen aikojaan. Ennen inhimillistä elämäntaivaltaan.

    ”Onko moderni katumaasturi taloudellisempi kuin piskuinen 1960-luvun perheauto?” kysyi Tekniikan Maailma pari päivää sitten. Lehdessä verrattiin äskeistä neljän kohtuuhintaisen auton vertailutestiä samanlaiseen vertailutestiin vuodelta 1967. Silloin lehti toteutti historiansa ensimmäisen autovertailun.

    Vertailun tulos ei yllätä meitä, jotka olemme kokeneet autolla ajamisen jo 1960-luvulla. Mutta ehkä valittajien Suomeen Tekniikan Maailman juttu tuo pirteän tuulahduksen älykkäästä journalismista. Autovertailun johtopäätös:

    ”Vertailu Tekniikan Maailman ensimmäisen ja tuoreimman vertailun välillä osoittaa sen, että paljon puhutusta eriarvoistumisesta ja pääomien kasautumisesta huolimatta autotekniikan 60 vuoden kehitys on koitunut ennen muuta tavallisen kansan eduksi. Jos ette usko, tehkää kokeeksi seuraava talvilomamatka 60-luvun kansanautolla.”

Kyösti Salovaara, 2025.

Eilen keskiviikkona Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Ville Ranta surkutteli suomalaista maakuvaa. Piirroksessa turisti kysyy: ”Anteeksi, tämäkö on se rasistinen junttimaa?” Tähän suomalaisten (poliitikkojen) kuoro vastaa: ”Eei, ei, ei! Olette saaneet ihan väärää tietoa!”

    Kuvallaan Ranta - rasismin kritiikin ohella - yrittää herättää lukijat tajuamaan, että meitähän voidaan pitää juntteina. Ja se olisi paha juttu.

    Ranta on väärässä. Junttius on Suomen voima, ei heikkous.

    Muutama vuosi sitten suomalaista kulttuuria ulkopäin ihasteltiin juuri tuon junttiuden takia. Suomalainen kulttuuri ei hienostellut. Se oli raakaa, luonnollista, säälimätöntä ja suorasukaista. Suomalaisessa kulttuurissa ei pyritty ranskalaiseen henkevyyteen, brittien älykkyyteen eikä amerikkalaisten itseironiaan. Suomalainen kulttuuri ilmensi alistuneen resilienssin vahvaa huutoa ja uskoa selviytymiseen vaikka millainen perkele vastaan tulisi.

    Onko Suomi siis muuttunut?

    Nytkö pitää teeskennellä henkevää ja älykästä? Siitäkö johtuu että kaikkialla saarnataan hyvän ja terveellisen elämän kuria? Mutta pystyykö suomalainen rahvas todellakin teeskentelemään henkevää eurooppalaista? Ohut eliitti sitä yrittää marginaaleja ihastelemalla.

    Sen kyllä oivaltaa ettei yksikään suomalainen poliitikko eikä ohuen eliitin äänekäs älypää uskalla tunnustaa pitävänsä lenkkimakkarasta.

Hämäriä mietteitä hämärässä joulukuun päivässä.

    Media, poliitikot ja yliopistojen vaikuttajaprofessorit pyrkivät saarnaamalla muokkaamaan suomalaisista värittömän, yhdenmukaisen ja yhdeltä näyttävän kansan. Luonnossa monimuotoisuutta ihastellaan, yhteiskunnassa paheksutaan.

    Erilaisuus ei kuitenkaan ole yhdenvertaisuuden vastakohta.

    Erilaisuuden ymmärtäminen ei ole moraalinen kannanotto.

    Noin 1200 vuotta sitten kiinalainen runoilija ja virkamies Po Chü-i luki taolaista filosofia Chuangtsea, joka eli noin 1100 vuotta ennen Po Chü-ita. Kun Chuangtse kirjoitti, että kaikki oliot ovat yhtä, Po Chü-i oli toista mieltä. Hänen mielestään oliot ovat samuudessaan erilaisia. ”Saman lain alaisenakin kukin seuraa omaa luontoaan: feeniks on matoa ylväämpi kaikesta huolimatta.” (Suom. Pertti Nieminen.)

    Yritän tässä paeta hämärää Suomea ja saarnaamisen ahdistusta lainaamalla kenialais-englantilaisen paleoantropologi Richard Leakeyn teosta Ihmisen synty (1977), jossa Leakey ja tiedetoimittaja Roger Lewin pyrkivät valottamaan miksi ihmisestä on tullut nykyihmisen kaltainen ja mitä ihmisen kulttuuri ja sen erilaisuudet merkitsevät: 

    ”Me olemme yksi laji, yksi kansa. Jokainen yksilö koko maapallolla kuuluu lajiin Homo sapiens sapiens, ja ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita. Ihmisen kyvyt sallivat luoda kulttuuria mitä erilaisimmin ja mitä värikkäimmin tavoin. Eri kulttuurien välisiä useinkin hyvin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mitä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin.” (Kirjayhtymä, 1978. Suom. Virve Kajaste ja Antero Manninen.)

Suomi on Suomi, vaikka sen mediassa muuksi saarnaisi.

    Joulukuun alussa (7.12.2025) Helsingin Sanomat kertoi Kuukausiliitteessään, että kaksi kolmesta suomalaisesta juo aamukahvinsa tai teensä muumimukista.

    Kuvastaako muumimuki suomalaisuuden yhteistä kokemusta maailman myrskyissä? Yrittävätkö suomalaiset tällä tavalla erottautua toisistaan olemalla täsmälleen samanlaisia kuin toisetkin ovat?

    Koska en ole koskaan lukenut Tove ja Lars Janssonin piirtämiä muumisarjakuvia, en tiedä mitä tuohon kysymykseen vastaisi. Eikä minulla ole muumimukeja. Miksi olisikaan? Pikkupoikana luin Tex Willeriä.

    Aamukahvin juon toki mukista. Niitä on kaikenlaisia. Monet ovat vain koristeita, koska niistä ei tiedä kestävätkö astianpesukoneen käsittelyä.

    Hämärässä Suomessa ajattelen hämärästi. 

    Päivä lyhenee pidentyäkseen.    

Kyösti Salovaara, 2025.

             

Maailman myllerryksen tämänhetkisyys

[ja historian sammaloituminen]

Kyösti Salovaara, 2025.

Maailmanjärjestyksen murrosta on kiinnostavaa seurata, mutta on ikävää elää sen keskellä.

- Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 9.12.2025.

Se mitä nimitämme todellisuudeksi on vain pikkumaisuutta.

- Amerikanjuutalainen kirjailija Saul Bellow romaanissaan Sadekuningas, 1959.

Pitäisikö valita toinen aika niin pääsisi helpommalla?

    Mutta se taitaa olla mahdotonta. Eikö Jean-Paul Sartre opettanut, että koska emme voi valita aikaamme, meidän tulee valita itsemme ajassamme?

    Mutta sekin saattaa olla helpommin sanottua kuin tehtyä. Komeita sanoja joka tapauksessa. Tai ajatus.

    Kävelen Viikin peltoja reunustavassa metsikössä. Se on jätetty luonnontilaan. Kaatuneet puut peittyvät sammalkerroksiin. Aika näyttää pysähtyneen.

    Joskus tuntuu, että sanoja käytetään sammaloituneiden puiden tavalla. Ikään kuin niillä ei olisi mitään aikaa; että ne merkitsevät tänään täsmälleen samaa kuin vaikkapa 1930-luvulla. Jos jonkun tyypin naama ei miellytä ja ajatukset tuntuvat vastenmielisiltä tai erilaisilta, häntä saa moittia fasistiksi tai rasistiksi tai kommunistiksi tai sovinistiksi eikä moittija oikeastaan tiedä mitä nuo sanat tarkoittavat eikä sitä mitä niillä kuvattiin esimerkiksi 1930-luvulla.

     ”Sanat ovat kuin kiviä, joita singotaan päin ihmisiä, jotta nämä pökertyisivät”, kirjoitti Rex Stout 1930-luvulla eräässä dekkarissaan.

    Ihmisten luokittelu, boikotointi, dissaaminen ja monen laatuinen syrjiminen on 2020-luvun tämänhetkisyyttä. Kun osuuskauppa boikotoi israelialaisia tuotteita ja itseään puolueettomina pitävät tutkijat, taiteilijat ja journalisti vaativat Yleä boikotoimaan laulukilpailuja joihin Israel osallistuu, kaikki muistavat hokea: ei tämä ole antisemitismiä, ei tässä boikotoida ihmisiä vaan…

Historiantutkija Marko Maunula työskentelee Yhdysvalloissa professorina Atlantassa. Hän kirjoittaa kolumneja Suomen Kuvalehteen.

    ”Viime vuodet ovat todistaneet antisemitismin comebackia”, Maunula kirjoitti viime viikolla Suomen Kuvalehdessä. ”Antisemitismi on liima äärioikeiston ja -vasemmiston välillä. Se aktivoi ääriajatteluun taipuvaisia ihmisiä. Juutalaiset ovat heille historiallisten voimien salakavalia operaattoreita, jotka puskevat maailmaan sekä kommunismia että riistokapitalismia. Euroopassa antisemitismi on historiallisesti ollut huomattavasti yleisempää kuin Yhdysvalloissa. Eurooppalaiset eivät usein edes tiedosta omaa antisemitismiään, samaan tapaan kuin monet amerikkalaiset rasistit eivät myönnä edes itselleen olevansa rasisteja.”

    Maunulan mielestä eurooppalaisilla on historiallinen taipumus heijastaa omat syntinsä juutalaisiin. ”Sama asenne leimaa miljoonien eurooppalaisten ja amerikkalaisten suhtautumista Israeliin.

    Miksi Hamasin terroria on helpompi ymmärtää kuin Israelin käyttämää sotavoimaa tuota terrorismia vastaan? Maunula sanoo, että ”viime vuosina islamistit ovat tappaneet mahdollisesti jopa kymmeniä tuhansia kristittyjä eri puolilla Afrikkaa, mutta avustuslaivat ovat pysyneet kotona.”

   Lopuksi Maunula kysyy: ”Miten voimme selittää ilmiön, jossa itseään humanisteina pitävät kampusten protestoijat tuomitsevat uskonnonvapauteen, naisten ja seksuaalisten vähemmistöjen tasa-arvoon sekä yksilön oikeuksiin uskovan demokratian – paikoitellen jopa kompaten uskonnollisten fanaatikkojen hallitseman tyrannian yrityksiä tuhota tämä maa ja tappaa sen valtaväestö? Ellei tämä ole antisemitismiä, kertokaa minulle, mitä se on.”

Kyösti Salovaara, 2025.

Viime viikolla tuli kuluneeksi 50 vuotta antisemitismiä ja totalitarismia tutkineen Hannah Arendtin (1906-1975) kuolemasta. Arendtin teos Totalitarismin synty ilmestyi 1951. Hän lisäsi teokseen mm. antisemitismiä koskevan johdannon v. 1967.

    Pikaisesti silmäillen teoksesta ei irtoa maallikolle selkeää ja yksinkertaista rautalankamallia mitä antisemitismi oli ja on ja mistä se syntyi ja miksi se syntyi. Antisemitismi on osa monimutkaista prosessia. Joka tapauksessa Arendt kumoaa monia yksinkertaistuksia, varsinkin semmoisia joita nykyään käytetään itsestään selvinä faktoina.

    Arendt kirjoittaa, että natsit eivät olleet pelkkiä kansalliskiihkoilijoita. Päinvastoin natsit korostivat puolueensa ylikansallisia päämääriä. ”Natsit olivat alusta asti ja horjumatta halveksineet nationalismia ja väheksyneet kansallisvaltiota, jota he pitivät rajoittuneena ja nurkkakuntaisena”, Arendt sanoo. ”Siksi he hokivat väsymättä, että heidän ’liikkeensä’ oli yhtä kansainvälinen kuin bolševikkien.”

    Arendtin mielestä antisemitismiä ei selitä nationalismi vaan pikemmin imperialismi.

Syntipukiksi joutuminen oli myös traaginen paradoksi.

    Arendt vertaa juutalaisten asemaa aateliston asemaan ja sen romahtamiseen.

    Niin kauan kuin aatelistolla oli aikanaan tuomiovaltaa, heitä kunnioitettiin ja suvaittiin. Kun aateliset menettivät etuoikeutensa, kuten oikeuden riistää ja sortaa, kansa alkoi pitää aatelistoa loisina. Aatelisilla ei enää ollut todellista tehtävää maan hallinnassa. ”Toisin sanoen vihan syynä ei koskaan ole sorto eikä riisto sinänsä. Rikkaus ilman näkyvää funktiota on paljon sietämättömämpää, koska kukaan ei ymmärrä miksi sitä pitäisi sietää.”

    Arendtin mielestä juutalaisille kävi vähän samalla tavalla kuin aatelistolle. ”Myös antisemitismi saavutti huippunsa, kun juutalaiset olivat menettäneet julkiset tehtävänsä ja vaikutusvaltansa eikä heillä ollut enää muuta kuin rikkautensa.”

    ”Poliittinen antisemitismi kehittyi siksi, että juutalaiset olivat erillinen ryhmä”, Arendt sanoo. ”Sosiaalinen syrjintä taas yleistyi siksi, että juutalaisista tuli yhä tasa-arvoisempia kaikkien muiden ryhmien kanssa.”

    Tässä Arendt osui ja osuu universaalilta (yhä) vaikuttavaan ironiaan: ”Mitä tasa-arvoisemmat olot, sitä vähemmän selityksiä löytyy ihmisten välisille todellisille eroille ja sitä eriarvoisemmiksi ihmisyksilöt ja ryhmät tulevat.”

    Onko tässä määritelty identiteettipolitiikan syyt ja seuraukset? Onko identiteettipolitiikka eräällä tavalla analogista antisemitismille?

    Kuulostaa hurjalta, mutta entä jos niin on?

    Arendtin mielestä taloudellisten ja sosiaalisten olojen tasoittuessa, tasa-arvon lisääntyessä rotusuhteista tuli vaikeita, koska ihmiset törmäsivät yksilöiden luontaisiin eroihin, ”joita mitkään mahdolliset ja ajateltavissa olevat muutokset eivät voineet tehdä vähemmän silmäänpistäviksi. Tasa-arvo vaatii minua tunnustamaan jokaisen yksilön vertaisekseni. Jos eri ryhmillä on omat syynsä kiistää toisiltaan tämä perusarvo, niiden konflikteista kehkeytyy hirvittävän julmia.” 

    ”Siis mitä tasa-arvoisempia olivat juutalaisten elinolot sitä yllättävämpiä olivat heidän eroavuutensa”, Arendt huomauttaa.

Saatan tulkita Arendtin antisemitismin selitystä yksioikoisesti. Mutta syntyy ajatus, että onkohan nykyhetken polarisoitunut keskustelu, ihmisten dissaaminen heidän mielipiteidensä tähden ja identiteettien ylikorostaminen nimenomaan seurausta yhteiskunnallisten olojen paranemisesta ja objektiivisten yhdenvertaisuuksien kohenemisesta.

    Tämä on kummallinen johtopäätös. Vähän pelottava ja ainakin epämukava. Sopeutuuko ihminen, yksilö, melkein mihin tahansa, mutta ei siihen, että hänen kanssaihmisensä ovat oikeasti erilaisia kuin hän itse on?

    Alussa lainaamani Saul Bellow kuvaa romaanissaan Tartu tilaisuuteen (Seize the Day, 1956. Suom. Pentti Saarikoski. Tammi, 1969) suurkaupungin ihmisiä, jotka näyttävät takertuvan melkein hullun lailla omaan identiteettiinsä ja sen historiaan. New York on ”maailmanloppu” kaikessa monimutkaisuudessaan. Minkälaatuisia ihmisiä siellä tapasi? Tällaisia:

    ”Joka toinen puhui omaa yksityistä kieltään, jonka hän oli luonut yksityisajattelulla; hänellä oli omat ajatuksensa ja omituiset tapansa. Jos halusi puhua lasillisesta vettä, oli lähdettävä siitä miten Jumala loi taivaan ja maan; sitten omena; Aabraham; Mooses ja Jeesus; Rooma; keskiaika; ruuti; vallankumous; takaisin Newtoniin; ylös Einsteiniin; sitten sota ja Lenin ja Hitler. Kerrattuaan ja saatuaan selväksi tämän kaiken saattoi siirtyä puhumaan vesilasillisesta. ’Minä pyörryn, voisitteko ystävällisesti antaa minulle vettä.’ Sai olla iloinen jos vielä silloinkaan tuli ymmärretyksi. Ja tämä tapahtui uudestaan ja uudestaan jokaisen kanssa jonka tapasi. Täytyi kääntää ja kääntää, selittää ja selittää, edestakaisin, ja se oli helvetin rangaistus ettei ymmärtänyt eikä tullut ymmärretyksi, ei erottanut hullua normaalista, viisasta hölmöstä, nuorta vanhasta eikä sairasta terveestä. Isät eivät olleet isiä eivätkä pojat poikia. ”

    Kun eksyy sanojen ja identiteettien sammalmetsikköön, ei tiedä millä vehkeellä tulisi navigoida. Mutta historian unohtaminen ja täydellinen sulautuminen pelkästään tämänhetkisyyteen eksyttää ja ahdistaa sekin.

    

    

Kyösti Salovaara, 2025.