torstai 13. kesäkuuta 2019

Kevin Lankinen lukee kirjan


[ja kukkahattutädit hullaantuvat]


Kyösti Salovaara, 2019.

Kaikkihan me tiedämme…
    Me kaikki tiedämme ja luulemme tietävämme…
    Että me kukkahattutädit tiedämme paremmin kuin kukaan muu, kuinka tärkeää lukeminen on, varsinkin sellaisen kirjallisuuden lukeminen jonka lukeminen on ihmiselle, nuorelle miehelle ja naiselle hyväksi.
    Me tiedämme koska olemme passissa 24/7 – me kukkahattutädit.  Uhrautumistamme hyville asioille ei voi yliarvioida. Me seuraamme hyväntahtoisesti holhoten kanssaihmisiämme. Tarpeen tullen puutumme tomerasti asioiden rientoon.
    Me kuulumme yhteen, me kukkahattutädit eikä meitä voi toisistamme erottaa sen perusteella riippuuko jalkojen välissä jotakin vai ei, sillä kukkahattutäti on kulttuurinen androgyyni.


Nyt on somaa, kun jääkiekon maailmanmestaruuden voittanut leijonien maalivahti Kevin Lankinen lukee kirjoja. Pakahduttavan hienoa.
    Viime sunnuntaina Helsingin Sanomien kulttuuriosasto uhrasi Lankiselle yli puoli sivua. ”Maalivahti Lankisen lukupiiristä tuli ilmiö”, otsikoi Susanna Karhapää juttunsa. ”Luen paljon sivistäviä kirjoja”, lainattiin lukutaitoista maalivahtia artikkelin näyttävässä väliotsikossa.
    Ja Lankisen mainitsemasta romaanista Pieni elämä otettiin jo toinen painos. Se myy hyvin kukkahattutätien hullaannuttua Lankiseen, joka luki Pienen elämän. Ja sepä näyttää olevan ykkösenä viikon kysytyimpien romaanien kirjastolistalla.
    Jos neljännessä divisioonassa pelaavan Pieksämäen Pallonpieksijöiden (PeePeePee) maalivahti Väinö "Väiski" Muinonen olisi kertonut lukevansa Len Deightonin jännäriä Berliinin peli, olisiko media hullaantunut? Olisivatko kukkahattutädit riemastuneet? Olisiko kustantaja ottanut Deightonin kirjasta ja yhdeksänosaisesta Samsom-sarjasta uuden painoksen?
    Pelkäänpä että ei… vastauksena kaikkiin kysymyksiin.
    Suomessa ei ole oleellista mitä sanotaan, vaan se kuka sanoo.
    Eikä ole viattoman Lankisen vika, että hänestä tehtiin kukkahattutätien lemmikki. Ihmisen voi syleillä ”kuoliaaksi” myös hyväntahtoisesti halaten.


Jos maailma olisi yksinkertainen pyykkinappula, kaikki onnistuisi helposti. Jos aasta seuraisi aina bee, me kehittäisimme kaikista maailmoista parhaan Suomen.
    Hallitus suunnittelee, että täysi-ikäisten, 19 vuotiaiden pitää istua koulussa. Ei oppi ojaan kaada, me tiedämme kokemuksesta.
    ”Petyin lukiessani uutta hallitusohjelmaa”, sanoi Haminan seudulla taitavia ja koskettavia Sudenmaa-dekkareita kirjoittava Martti Linna blogissaan muutama päivä sitten. ”Siinä ei edelleenkään sanota mitään siitä, että kaikille suomalaisille taataan yhtäläinen oikeus ja velvollisuus runouteen.”
    Linnan ajatus oli leikkimielinen. Ehkä hän oli kuitenkin yhtä tosissaan kuin me kukkahattutäditkin olemme vaatiessamme ja toivoessamme, että kaikki lukisivat yhtä paljon kirjoja kuin me itse luemme yön tuntejakaan tehtävässämme säästelemättä.
    Hypätkäämme aikakoneeseen.
    Pysähdymme vuoteen 1925. Helsingin Sanomien Euroopan-kirjeenvaihtaja on päässyt haastattelemaan Josif Stalinia Moskovassa ja Adolf Hitleriä Münchenissä. Juttumatka taittui kätevästi pikajunalla, toki junaa vaihtaen.
    ”Josif lukee intohimoisesti venäläisiä klassikkoja”, kirjeenvaihtaja toteaa hengästyneenä. ”Ja Adolf on kerta kaikkiaan lukuhullu älypää. Hänen suosikkinsa on Karl May, joka kirjoitti seikkailukirjoja Lähi-Idästä ja Pohjois-Amerikasta.”
    ”Uskon”, kirjeenvaihtaja päättää artikkelinsa, ”että näistä miehistä kuulemme vielä paljon. Heidän lukuintonsa heijastuu heidän säteilemäänsä empatiaan, he tuntuvat ymmärtävän mitä kanssaihmiset ajattelevat ja unelmoivat. Näiden miesten haaveista nousee uusi Eurooppa!”


Kyösti Salovaara, 2019.


Kuinka paljon hyvää voi tehdä tekemättä pahaa?
    Jokainen meistä – ainakin jokainen meistä kukkahattutädeistä – kiljuu riemusta jos kaikki nuoret innostuvat opiskelemaan ja kaikki jääkiekkoilijat ja jalkapalloilijat ja muut urheilijat ja pleikkarien pelaajat ja … kerta kaikkiaan kaikki nuoret lukevat kirjoja ja sivistyvät kuin huomaamattaan ja jokaisella heillä on mieliruno, jota siteerataan sujuvasti iltanuotiolla.
    Mutta!
    Pitääkö perustuslakiin kirjoittaa, että jokaisella 19 vuotiaalla on oikeus ja velvollisuus opiskeluun? Pitääkö sinne myös kirjoittaa, että jokaisella suomalaisella on oikeus ja velvollisuus runouteen, kaunokirjallisuuden lukemiseen?
    Me kukkahattutädit vastaamme: Kyllä! Kyllä! Kyllä!
    Radikaali liberaali, humanistinen ajattelija Ralf Dahrendorf pohti kirjassaan Huomisen Eurooppaan (1990) onko mahdollista ja järkevää taata perustuslaissa kansalaisille ”oikeus työhön”.
    Mikään perustuslaki ei voi estää työttömyyttä, Dahrendorf sanoi. ”Se vain halventaa perustuslakia, koska se lupaa sellaista, mitä yksikään tuomari ei voi tarjota.”
    Täystyöllisyys voi olla korkealla poliitikan agendassa, mutta perustuslaki ei voi sitä taata.
    ”Oikeus olla tekemättä työtä on vakuuttavampi tarjokas perustuslain varjeltavaksi, koska se suojelee ihmisiä pakkotyöltä”, Dahrendorf sanoi viitaten Natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon.
    Mutta voisiko perustuslaissa todella lukea, ettei ketään voi pakottaa töihin? Tai voisiko siellä lukea ettei ketään voi velvoittaa lukemaan kirjoja ja muistamaan runoja ulkoa?
    Kriittinenkin kukkahattutäti panee sormen suuhun tällaista miettiessään.


Mainio kirjailija Martti Linna toivoi, että jokainen löytäisi runon, joka pysäyttää.
    Mitä runot ovat?
    Japanilainen kirjailija Keijiro Suga sanoi viime sunnuntain Hesarissa, että ”proosani voi julistaa, mutta runoni ovat kuin maalauksia; runoja on vaikea selittää sanoin”.
    Tämä yllätti haastattelijan, Vesa Sirénin.
    Ja kuitenkin Suga vain toisti saman ajatuksen, jonka Jean-Paul Sartre sanoi 1940-luvulla: ”Runoilijat ovat ihmisiä, jotka kieltäytyvät käyttämästä hyväkseen kieltä… Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.”
    Jos siis runojen lukemisen oikeus ja velvollisuus kirjoitetaan perustuslakiin, Sartren (ja Sugan) ajatus pitää kirjata mukaan, ikään kuin "käyttöohjeeksi": sinun ei tarvitse ymmärtää mistä runo kertoo, koska se ei kuitenkaan kerro mistään mitään yksikäsitteisesti ymmärrettävää.
    Noudattaakseni Linnan kävelyohjetta kulttuurin puistossa, pistän tähän loppuun runon, joka pysäyttää minut. Sen kirjoitti kiinalainen Po Chü-i noin 1200 vuotta sitten, ja sen suomensi Pertti Nieminen vuonna 1975:

    Ruoan jälkeen torkahdan hetkeksi,
    herättyäni juon pari kuppia teetä.
    Kun nostan pääni, auringon säteet
    sattuvat silmiin jo viistoina lounaasta.
    Onnelliset ihmiset valittavat päivien karkua,
    onnettomia harmittaa vuosien vitkainen meno.
    Ne, jotka eivät tiedä onnesta eivätkä onnettomuudesta,
    eivät sure, pitävät vain huolen asioistaan.


Kyösti Salovaara, 2019


torstai 6. kesäkuuta 2019

Hyökkäys Ranskaan


[demokratian puolustaminen]

Steven Spielberg: Pelastakaa sotamies Ryan.
(Saving Private Ryan, Dreamworks, 1998.)
Kuvakaappaus elokuvan maihinnousujaksosta.
Kuvan värejä modifioitu muistuttamaan Robert Capan valokuvia.

Seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten - 6.6.1944 - liittoutuneiden armeija nousi maihin Normandian rannikolla.
    Tehtävänä oli pelastaa Eurooppa, demokratia tai ainakin lyödä Saksan armeija. Optimistit julistivat, että Berliiniin päästään jouluksi. Saksalaiset eivät kuitenkaan antaneet periksi. Liittoutuneiden maahanlaskuoperaatio ”Kauppapuutarha” Hollantiin epäonnistui muutamaa viikkoa myöhemmin, Rein jäi ylittämättä. Ardenneilla Hitlerin joukot onnistuivat joulun tullessa melkein kääntämän sodan kulun.
    Jos Normandian maihinnousu olisi epäonnistunut, millaisessa maailmassa nyt eläisimme? Miten Neuvostoliiton hyökkäys itärintamalta Atlantille asti olisi muuttanut lopputulosta? Kiisteltäisiinkö pakkoruotsin palauttamisesta ylioppilaskirjoituksiin ja tietulleista Helsingissä vai kokonaan jostakin muusta?
    Sitä on mahdoton sanoa.
    Sitäkin on mahdoton sanoa, ajatteliko amerikkalainen sotilas demokratiaa pyrkiessään henkensä kaupalla Omahaksi nimetyllä rantakaistaleella vedestä kuivalle maalle saksalaisen konekivääritulen roiskiessa verta ja vesipisaroita hänen ympärillään.


Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta – ei ainakaan matemaattisesti. Jokainen hetki luo jotakin uutta.
    Onko rinnakkaisia todellisuuksia olemassa? Vai onko vain yksi ja ainoa todellisuus, vaikka emme sitä näe yhtenä ja ainoana? Lentokoneen ikkunasta maahan katsonut tietää, kuinka säännöllisistä kuvioista pellot, metsät ja kaupungit rakentuvat, mutta kun laskeutuu maan pinnalle säännöllisyys ja suorakulmaisuus katoaa.
    Onko historia liian säännöllisistä kertomuksista rakennettu?
    Kesäkuun 12. päivänä vuonna 2006 olin palaverissa firman pääkonttorissa Sundbybergissä Tukholman lähellä.
    Palaverin jälkeen kävin Tukholman keskustassa NK-tavaratalossa ja ostin maineikkaan sotakuvaajan Robert Capan omaelämäkerrallisen teoksen Slightly Out of Focus. Se ilmestyi alkuaan vuonna 1947. Siinä Capa kuvasi mm. Normandian maihinousua. Hän oli ensimmäisten mukana nousemassa Omaha-rannalle.
    Ostamani pokkarin, joka maksoi 138 kruunua, kolmannelle sivulle kirjoitin nimeni ja sen alle: ”12.6.2006. Tukholma. Ilman lämpötila 33 astetta. Palaverin aiheena: Kuinka yhdistää monta todellisuutta, jotka perimmiltään ovat yksi ja ainoa?”
    Kirjassaan – humoristisessa, reippaassa, itseronisessa – Robert Capa kertoi, kuinka hän kuolemaa uhmaten kahlasi rantavedessä ja laukoi 106 valokuvaa ennen kuin pakeni maihinousualukseen takaisin paniikissa ja hermot riekaleina. Filmit kiidätettiin sitten Lontooseen Life-lehden kuvatoimitukseen kehitettäväksi. Lehden deadline lähestyi. Mutta filmeiltä saatiin Capan mukaan vain kahdeksan kuvaa; muut olivat tuhoutuneet kehityksessä tapahtuneen virheen takia. Kuivatuslaitteen kuumennus sulatti kuvapinnat.
    No, legendaarisia kuvia kai oli sitten 11 ja niitä esimerkiksi Steven Spielberg käytti sommitellessaan huikean maihinnousujakson elokuvaansa Pelastakaa sotamies Ryan.
    Amerikkalainen kuvajournalisti ja tutkija A.D. Coleman on kuitenkin viime vuosina pyrkinyt todistamaan olemassaoleviin lähteisiin ja rationaalisiin päättelyihin nojauten, että Capan kertomus on osittain virheellinen, tahallaan luotu myyttinen legenda. Colemanin mielestä Capa otti vain nuo 11 kuvaa ennen kuin pakeni rannasta. Kuvapinnan pilalle polttavia laitteita ei tuohon aikaan ollut olemassakaan. Ja toisekseen, Colemanin tutkimusten mukaan Capa saapui Omaha-rannalle viimeisten joukossa, jolloin siellä ei enää vallinnut kaaos eikä konekivääriluotien kuolemansuihkut.
    Yksi todellisuus, monta kertomusta.


Kyösti Salovaara, 2019.
Kirjosieppo - paikallisen taistelun voittaja.


Kirjoittelen tätä kuistilla. Viereisessä pihlajassa kirjosieppovanhemmat lennähtävät tämän tästä pönttöön ruokkimaan poikasia. Pöntöstä kuuluu hentoa viserrystä sapuskan saapuessa.
    Tervapääskyt kirkuvat taivaalla. Vaahteran oksalla lurittelee ja livertelee leppälintu: luonnon rauhaa leppoisimmillaan kauniina kesäpäivänä.
    Vai onko? Kolme viikkoa sitten kirjoitin, että talitintti kaappasi tuon pöntön kodikseen kirjosiepon valtapyrkimyksistä huolimatta. Nyt tilanne on kääntynyt toiseksi: elintilaa hakenut kirjosieppo karkotti talitintin kodistaan muualle.
    Tässä elintilasta käytävässä taistelussa ei ole moraalista voittajaa eikä traagista häviäjää.
    Mutta kesäkuun kuudentana vuonna 1944 Euroopassa oli toisin.
    Sotatoimet eivät ole yksinkertainen komentoketju ylhäältä alas.
    Normandian maihinnousussa ja varsinkin sitä seuranneen Kauppapuutarhan suunnittelussa liittoutuneiden sotilasjohtajat kinasivat, väittelivät ja taistelivat oman sotasuunnitelmansa oikeutuksesta. Samanlaista ristiriitaa oli saksalaisten puolella ja Hitlerin oikut lisäsivät ristiiridan kohtalokkaita seurauksia Normandian puolustukselle.
    Liittoutuneiden puolella ”pommimiehet” voittivat: Normandiaa pommitettiin rajusti, jotta maihinnousujoukkoja säästettäisiin tappioilta. Antony Beevorin mukaan tämä aiheutti maihinnousupäivän jälkeen noin 15 000 siviilin kuoleman ja 19 000 loukkaantumisen vakavasti. Wikipedian (suom.) mukaan Normandian maihinnousun ensimmäisinä viikkoina liittoutuneiden tappiot olivat n. 40 000 sotilasta (kaatuneita, haavoittuneita, kadonneita).
    ”Saksalaisten menetykset olivat vähäisiä verrattuna ranskalaisten siviilien - Normandian taistelujen unohdettujen uhrien - tappioihin”, toteaa Antony Beevor teoksessaan Toinen maailmansota (Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2012.). ”Sotatoimi toi esiin hirvittävän paradoksin. Yrittäessään vähentää omia tappioitaan ylettömällä räjähteiden käytöllä läntisten demokratioiden komentajat todennäköisesti tappoivat enemmän siviilejä.”
    Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä, mutta sodanjälkeisten sukupolvien nauttimalla demokratialla on ollut kova hinta.


Amerikkalaiset, englantilaiset, kanadalaiset ja puolalaiset sotilaat nousivat maihin Normandian rannikolla.
    Tehtävänä oli pelastaa demokratia, vaikka he eivät sitä ehkä ajatelleet, tuskin jokainen edes tiesi mitä sana tarkoittaa.
    Vastarinta oli odotettua kovempaa.
    ”Lukuun ottamatta eliittiyksiköitä, kuten laskuvarjosotilaat ja erikoisjoukot”, Beevor muistuttaa, ”suurin osa liittoutuneiden miehistä oli aseistettuja siviilejä, jotka halusivat vain saada sodan hoidettua ja päästä siitä eroon. Heidän saattoi tuskin odottaa olevan yhtä kiihkeitä kuin viholliset, jotka oli varhaisesta nuoruudesta saakka ehdollistettu natsien sotilaalliseen ajatteluun ja vihdoin vakuutettu Goebbelsin propagandalla, että jolleivät he pysty pitämään Normandiaa, heidän perheensä, kotinsa ja isänmaansa tuhoutuvat ikiajoiksi.
    Nuoret soturit – kiihkeä uskollisuus?
    ”Siksi hämmästyttääkin nyt kaikkialla Saksassa nuoret johtajatyypit”, kirjoitti Olavi Paavolainen teoksessa Kolmannen valtakunnan vieraana (Gummerus, 1936.) vierailtuaan Saksassa. ”Ihmettelen tosiaankin, ovatkohan koko maailmanhistorian aikana minkään maan kohtalot olleet yhtä nuorissa käsissä kuin Kolmannen valtakunnan!”
    Paavolainen hämmästyi, kauhistui ja jäi ymmälle: ”Jokainen joka yrittää tulkita kansallissosialismin olemusta älyllistä tietä, epäonnistuu ilman muuta. Tietysti sen synnyn voi selittää marksilaisella dialektiikalla. Mutta sitä ei voi ymmärtää, ei historiallisesti, ei taloudellisesti, ei poliittisesti eikä yhteiskunnallisesti. Älylliselle nykyajan ihmiselle se on ja pysyy paradoksina. Sillä nyt on edessämme ensimmäinen Euroopan synnyttämä uskonto.”


Kansallissosialismi, fasismi, nationalismi, populismi – kaikki ovat aatteita ja ideoita, joissa yhdistyy pettymys nykyisyyteen ja usko jonkinlaiseen kolmanteen mahdollisuuteen.
    En halua asetella tienviittoja kulkea enkä oikeaoppisia karttoja väittääkseni, että em. ”uskonnot” vaikuttavat yhä demokraattisen sfäärin sisällä, aina valmiina purkautumaan fanaattisina yhden asian liikkeinä perinteisen poliittisen kentän kaikilla laidoilla ja myös keskellä.
    Vaikka fasismissa ja siihen kuroutuvassa populismissa ja nationalismissa oli paljon anti-intellektualismia (eliitin vastustamista), niin silti fasismi lumosi monet taiteilijat, kirjailijat ja filosofit.
    ”Fasismiin lumoutuneiden kirjailijoiden yhteinen nimittäjä ei ollut päivänpoliitikka vaan traagisuuden kaipuu ja elämäntunteen syvyys”, toteaa Tarmo Kunnas teoksessaan Fasismin lumous (Atena, 2013.). ”Se kannatti myös heidän pessimististä visiotaan nykyeurooppalaisen sivilisaation tilasta… Oleellista kaikille fasismia ihailleille intellektuelleille, kristyttyjä tai ei, oli tiedostettu tai tiedostamaton kamppailu maallistumista vastaan. Ajattelijoille ja taiteilijoille ei ollut vähäinen asia, että elämä 1900-luvun ihmisyhteisössä tuntui menettäneen taianomaisuutensa.”
    Kamppailu maallistumista vastaan – tuntuuko tutulta? Törmääkö tuohon ajatukseen melkein jokaisessa naistenlehden numerossa ja päivälehden elämänohjeita ja viisauksia tulvivalla palstalla?
    6.6.1944 tehtävänä oli puolustaa Normandiassa demokratiaa.
    Tehtävä oli arvokas. Se maksoi paljon, kärsimyksinä.
    Nykyhetken ihmisten tulisi pitää huolta heille annetusta rauhasta niin ettei demokratian hintaa maksettu turhaan.

Robert Capa: Slightly Out of Focus.
Modern Library, 2001.
1. painos Henry Holt and Company, 1947. 

torstai 30. toukokuuta 2019

Kansankodin kohtuuton kritiikki


[Pilasiko politiikka Martin Beckin?]



Karisto, 1981. 2p.
Heikki Ahtialan (1913-83) komeat
kannet Beck-sarjan kakkospainoksessa
muistuttavat, että painetussa kirjassa on
muutakin kuin sanoja ja lauseita.


Kliseistä me elämme; kliseitä hengitämme ja niiden syliin kuolemme.
    Tarkoitan, että jos tietäisimme perimmäisen totuuden, emme jaksaisi katsoa sitä silmästä silmään. Niinpä turvaudumme kliseisiin. Ne ovat keskivälin totuuksia, turvallisia ja eräänlaisia yhteenvetoja elämästä, todellisuudesta, ihmisen kulttuurista. Sivilisaatio rakentuu kliseistä toisin kuin luonto, missä vallitsee kilpailu hengissä pysymisestä pelkästään ankarien tosiasioiden määrittelemänä.
    En minä näin vakava ole helatorstaina. Kunhan pakisen. Eivätkä dekkarit ole näin vakava juttu. Mutta kuitenkin…
    ”Tukholmassa syntynyt Pascal Engman tekee pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa, nordic noirissa, u-käännöksen ja palaa Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön yhteiskunnallisia epäkohtia haarukoivaan kerrontaan”, kirjoitti Jukka Petäjä maaliskuun viidentenä Helsingin Sanomissa. Petäjä toisti yleisimmän kliseen, mikä liitetään rikosromaaneja kirjoittaneen ruotsalaisen vasemmistolaisen toimittajapariskunnan Maj Sjöwallin (s. 1935) ja Per Wahlöön (1926-1975) Martin Beck -romaaneihin.
    Koska olin Petäjän kliseen huomatessani lukemassa Beck-sarjaa alusta loppuun, päätin tarkkailla mitä yhteiskunnallista Sjöwall ja Wahlöö oikeastaan haarukoivat kymmenessä rikosromaanissaan. Toinen Petäjän käyttämä klisee liittyy käsitteeseen nordic noir, mutta en jaksa siitä kiihkoilla enempää. Olen sanonut julkisesti, että nordic noir (tai osuvammin nordic crime) oli parhaimmillaan ennen kuin kukaan keksi ryhtyä kutsumaan nykypohjoismaisia dekkareita nordic noiriksi. Kun siitä tehtiin klisee, kirjallisuuden brändi, se muuttui konformistiseksi tavaksi kirjoittaa muka-kriittisiä dekkareita pohjoiseen maisemaan sijoitettuna.

Karisto, 1980.


Kymmenessä vuodessa, 1965-75, Sjöwall ja Wahlöö julkaisivat kymmenen dekkaria alaotsikolla ”romaani rikoksesta”. Ensimmäinen niistä oli Roseanna ja viimeinen Terroristit.
    ”Tämä ei ole Moskova tai Peking”, sanoo Martin Beckin apulainen Gunvald Larsson romaanissa Komisario Beck tähtäimessä. ”Täällä eivät pamput lue Gorkia eivätkä pollarit siteeraa Leniniä. Tämä on mieletön kaupunki mielisairaassa maassa.”
    On siis Ruotsia sivistyneimpiä maita jossakin – kuten Neuvostoliitto.
    Aluksi Martin Beck -romaanit olivat melko tavallisia poliisiromaaneja tukholmalaisesta rikospoliisiryhmästä, joka selvittelee väkivaltarikoksia myös muualla Ruotsissa. On sanottu että kirjailijapari otti mallia sekä Georges Simenonilta että varsinkin Ed McBainin poliisiromaaneista. Beck on paljon valjumpi henkilö kuin Simenonin inhimillinen, melkeinpä filosofinen Maigret.
    Mutta Sjöwall & Wahlöön romaanit olivat loistavan tuoreita realistisessa miljöön kuvauksessaan sen hetken Ruotsista, varsinkin Tukholmasta, joka elää kirjojen sivuilla yhtä hengittävänä kuin Raymond Chandlerin Los Angeles tai Simenonin Pariisi.
    Edellä lainattu Komisario Beck tähtäimessä oli sarjan seitsemäs romaani. Sitaatti kertoo, oikeastaan ennustaa, mihin suuntaan Sjöwall ja Wahlöö olivat matkalla: kohti umpipoliittista romaania, joka liioittelee, on vainoharhainen ja näkee pientä ihmistä sortavan kapitalistien salaliiton kaikkialla mihin katseen kääntää - eräänlaista vasemmistopopulismia tiukassa herravihassaan.
    Per Wahlöö oli kommunistipuolueen jäsen. Maj Sjöwallin (viime aikoinakin) antamista haastatteluista voi päätellä, että hän on vähintään yhtä radikaali kuin rakastettunsa.
    Wahlöö sairastui aggressiiviseen syöpään vuonna 1971. Viimeistä romaania Terroristit kirjailijapari kirjoitti Málagassa. Tästä romaanista Wahlöö kirjoitti enemmän kuin Sjöwall. Ehkä siitä tuli hänen poliittinen testamenttinsa Martin Beckin lukijoille. Ja samalla Wahlöö pilasi sankarinsa uskottavuuden. Wahlöö kuoli ennen kuin Terroristit julkaistiin.
    Martin Beck -romaaneja luettiin paljon sosialistimaissa. On arveltu, että tyydyttääkseen näiden maiden lukijakunnan kapistalismikriittisen nälän, kirjailijapari muutti loppupään romaanit poliittisemmaksi, selvästi ruotsalaista sosialidemokratiaa ja sen suhdetta Yhdysvaltoihin pilkkaavaksi. Mutta koska kolme radikaaleinta romaania kirjoitettiin Wahlöön sairastuttua, niitä voinee pitää myös hänen poliittisena julkilausumanaan.


Kolme viimeistä romaania - Suljettu huone, Poliisimurha ja Terroristit – antavat ruotsalaisesta, sosialidemokraattisesta kansankodista rujon, vinon, melkein kauhistuttavan kuvan.
    Sjöwall ja Wahlöö eivät ujuta kansankodin kriittiikkiä vain muutaman henkilön tai kaikkitietävän kertojan ajatuksiin ja puheisiin, vaan melkein jokainen romaanien henkilöistä valittaa ja kritisoi ja pitää palopuhetta kansankotia vastaan.
    Suljetussa huoneessa todetaan ettei poliisimiesten virkavirheillä ole mitään väliä, koska koko valtio ja poliisitoimi on itsessään täydellinen ”virkavirhe”. Terroristeissa pääministerin murhannut nainen perustelee tekoaan sillä, että virkamiehet eivät kuunnelleet häntä, ja että nämä jopa valehtelivat hänelle. Se oikeutti murhan. Martin Beck kuuntelee murhaajan perusteluita ja on samaa mieltä.

    Yhä uudestaan Sjöwall & Wahlöö toistavat ajatusta, että Ruotsi on vain näennäisdemokratia. Eikä se ole edes oikeusvaltio, niin kuin Beckin läheisin työtoveri Lennart Kolberg miettii romaanissa Poliisimurha: ”Jo kauan sitten oli tähän sanaan tullut sellainen maku etteivät monet ruotsalaiset sitä enää käyttäneet ja toiset suorastaan nauroivat, kun joku tarjosi sitä tosissaan. Laki tosiaan oli olemassa, mutta viime vuosien kehitys oli osoittanut, että viranomaiset voivat kiertää tätä lakia miten halusivat. Se joka kärsi, oli yksityinen kansalainen.”
    Samassa romaanissa kaikkitietävä kertoja huipentaa sosialidemokraattisen hallinnon kritiikin väitteeseen, että kansankodin demarisalaliitto karkotti pätevät lääkärit Ruotsista: ”Ruotsissa ei ole enää jäljellä montaakaan taitavaa lääkäriä, koska viranomaiset ovat typeryyttään pakottaneet useimmat muuttamaan maasta...”
    1970-luvulla muualla maailmassa kadehdittiin ruotsalaisen kansankodin vaurautta, tasa-arvoa, demokratiaa ja yksilönvapautta. Ruotsi oli silloin pohjoismaisena hyvinvointivaltiona tasa-arvon mallimaa – sellaisena se on myös pysynyt (ongelmineen), mutta nyt myös Ruotsin mallia seurannut Suomi luetaan mallimaiden joukkoon.
    Sjöwall & Wahlöön romaaneista saa aivan toisenlaisen kuvan. Kansankoti on katastrofin partaalla, henkisessä ja hallinnollisessa konkurssissa. Se johtuu kirjailijaparin mielestä siitä, että hyvinvointi on saavutettu liittoutumalla kapitalistien kanssa. Romaanissa Terroristit muuan lakimies pitää palopuheen kansankodin rappiosta:
    ”Kaikille ei ole suotu kykyä ymmärtää niitä periaatteita tai paremminkin periaatteettomuutta, joka muodostaa kapitalistisen yhteiskunnan perustan. Vaalinuotasta ovat useimmat kuulleet puhuttavan, samoin kuin sellaisesta ilmiöstä kuin yleiset vaalit, joissa sosiaalidemokraatit ja muut porvarilliset ja kapitalistiset puolueet, niin sanotut puolueet pitäisi ehkä sanoa, kynivät kansalta rahaa, jota käytetään suunnattomia summia houkuttelemaan ihmiset äänestämään muodollisesti vapaaehtoisesti sellaisen politiikan puolesta, joka pönkittää yhteiskunnan nykyistä yläluokkaa, toisin sanoen kapitalistista elinkeinoelämää, puoluebyrokraatteja ja ammattiyhdistyspomoja, joita tässä yhdistää yksi yhteinen etu, nimittäin raha. Ja että ihmiset antaisivat siunauksensa samaiselle politiikalle, riippumatta siitä mille sosiaaliporvarilliselle puolueelle he antavat äänensä.”


Karisto, 1981. 2p.


Niin että onhan Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön romaanisarjassa yhteiskunnallista ”haarukointia”, mutta onko äärivasemmistolainen näkökulma jotenkin perusteltavissa vai onko kysymys pelkästään paranoidista demokratian vihaamisesta? Kun kirjoissa kuvataan tyhmiä poliisimiehiä ja virkamiehiä heidän ulkoisen olemuksensa, fyysisen habituksen vastenmielisyydellä, sitä voi pitää "frenologisena rasismina" eikä yhteiskunnallisten epäkohtien haarukointina. Vasemmistolainen populismi ei ole "marxilaista" yhteiskunta-analyysia, vaikka sitä miten päin tahansa kääntelisi.
    ”Ruotsin sosiaalidemokratia on vuosikymmenet sahannut kansaa linssiin kierolla propagandalla”, sanoo Martin Beckin tiedostava naisystävä Rhea romaanissa Terroristit. ”Todellisuudessa pääosaa esittävät kapitalistien etunäkökohdat ja pamppuklikki, jonka odotetaan pitävän työläiset aisoissa. Se on rikos kansaa kohtaa, kerta kaikkiaan joka ikistä yksilöä kohtaan, joka tässä maassa elää.”
    Eikö sitten kansankotia olisi saanut kritisoida? Eikö siinä ollut mitään vikaa?
    Tietenkin sitä sai ja kenties pitikin kritisoida. Tänään Ruotsissa on monia yhteiskunnallisia ongelmia, joita voi vain ihmetellä, mutta tuskinpa ne kapitalismin sosialidemokraattisesta pehmentämisestä johtuvat, niin kuin Sjöwall ja Wahlöö syyttivät 1970-luvulla. Ironista on, että kun Beck-romaaneissa ruotsalaista kansankotia syytetään poliisivaltioksi, niin pari viikkoa sitten Ruotsin nykyinen pääministeri kertoi Ylen haastattelussa, että ruotsalaisen yhteiskunnan ongelmia aiotaan ratkaista mm. perustamalla 10 000 uutta poliisivirkaa.
    Edellä olevista lainauksista huomaa, kuinka dogmaattista ja demagogista kommunistikirjailijoiden kritiikki oli. Se oli kärjistettyä ja epä-älyllistä niissäkin kohdin missä kritiikki osui kohdalleen.
    On mielenkiintoista, että tuo radikaali, ilmiselvästi länsimaisen demokratian vastainen kritiikki ei ole vaikuttanut Beck-romaanien saamaan kritiikkiin; siis ei sillä tavalla, että Sjöwall & Wahlöön esittämälle yhteiskuntakritiikille olisi esitetty vastakritiikkiä tai että romaanien kirjallinen arvo olisi sen perusteella laimentunut.
    Katselin Julian Symonsin, Timo Kukkolan, Jukka Parkkisen ja Ari Haasion kirjoituksia näiden romaanien yhteiskunnallisesta sanomasta, ja melkein kuin yhdessä tuumin Sjöwall & Wahlöön yhteiskuntakritiikki tunnistetaan toispuoliseksi, demagogiseksi, vääristyneeksi ja kohtuuttomaksi, mutta samalla se ohitetaan ikään kuin eksoottisena piristeenä, joka ei vaikuta romaanien arviointiin millään tavalla. Enkä usko että em. kirjoittajat allekirjoittaisivat kommunistipuolueen ohjelmatavoitteet.
    Jos kirjailija kirjoittaa poleemisen romaanin, niin eikö hän toivo, että lukijat todella ottavat poleemisen yhteiskuntanäkemyksen tosissaan? Eikö yhteiskunnallisen kirjoittajan tarkoituksena olekin vaikuttaa yhteiskuntaan? Mitä järkeä on heittäytyä poleemiseksi, jos sen ilmaisema kritiikki hyväksytään sellaisenaan, pelkästään pittoreskina yksityiskohtana?
    Miksi kirjoja luetaan niin kuin niitä luetaan?


Vuonna 2009 Maj Sjöwall kertoi The Guardianissa, että hän ja kumppani Per Wahlöö halusivat kuvata yhteiskuntaa omasta vasemmistolaisesta näkökulmastaan käsin. ”Per oli kirjoittanut poliittisia kirjoja, mutta niitä myytiin vain 300 kappaletta. Tajusimme että ihmiset lukevat rikoskirjallisuutta ja näiden kertomusten läpi saattaisimme näyttää, että hyvivointivaltio Ruotsin virallisen mielikuvan alapuolella oli toisenlainen köyhyyden, rikollisuuden ja raakalaismaisuuden kerros. Halusimme näyttää mihin Ruotsi on menossa: kohti kapitalistista, kylmää ja epäinhimillistä yhteiskuntaa, missä rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät.”
    Tapahtuiko niin?
    Sjöwallin mielestä juuri niin tapahtui: ”Kaikki pelkäämämme tapahtui, vieläpä nopeammin. Ihmiset eivät pidä itseään ihmisinä vaan kuluttajina.”
    Kun haastattelija huomauttaa, että Sjöwall & Wahlöön projekti siis epäonnistui, tämä vastaa nauraen, että niin kävi: ”Se epäonnistui. Tietysti niin kävi. Ongelma oli siinä, että meitä lukivat ihmiset, jotka jo ajattelivat samalla tavalla kuin me. Mikään ei muuttunut - me muutimme oman elämämme, ei muuta.”
    Luulen että Sjöwall yksinkertaistaa romaanien vaikutuksen ja lukijakunnan merkityksen tai merkityksettömyyden, mutta onhan sääli ja hieman masentavaa, jos kirjatkin luetaan samanmielisten kuplassa. 
    Niin kuin totesin, monet dekkareista kirjoittaneet kriitikot ovat ohittaneet Beck-romaanien yhteiskuntakritiikin olan kohautuksella tai laiskalla huomautuksella, että onhan kritiikissä jotakin perää. Kirja-arvosteluissa ei ole ollut eikä ole varsinkaan nykyään tapana ryhtyä väittelemään romaanien ”sanomasta” - romaanithan ovat vain fiktiota, ajatellaan.
    Ja jos tai kun ”nordic noirissa” on, niin kun näkee väitettävän, paljonkin yhteiskuntakritiikkiä, niin vasta muutaman vuosikymmenen jälkeen voidaan analysoida mitä tuon pohjoismaisen brändin sisällä oikein on sanottu. Aikalaiskritiikki myötäilee (aina?) pinnalla leijuvia ajatuskliseitä, siitä riippumatta kestävätkö ne älyllistä tarkastelua.
    Kliseet ovat konformistinen yhteenveto ja samalla kokonainen totuus.


Karisto, 1980.


---
Louise France: The Queen of Crime. The Guardian, 22.10.2009.
Timo Kukkola: Dekkaristin käsikirja. Suomen dekkariseura, 1986.
Ari Haasio: X niin kuin Marx. Yhteiskunnallisuus Sjöwall – Wahlöön teoksissa. Teoksessa Murha ei tunne rajoja. Toim. Risto Raitio, Paula Arvas ja Keijo Kettunen. Book Studio, 1997.
Jukka Parkkinen: Yhteiskuntakritiikkiä vai jännityskirjallisuutta? Teoksessa Pidättekö dekkareista. Toim. Kai Ekholm ja Jukka Parkkinen. Kirjastopalvelu Oy, 1985.
Jukka Petäjä: Netin vihapuhe teki ruotsalaistoimittajasta dekkaristin, jonka esikoisteoksessa toimittajia joutuu sarjamurhaajien uhriksi. HS, 5.3.2019.
Julian Symons: Murha! Murha! (Bloody Murder, 1985.) Suom. Leena Tamminen. WSOY, 1986.

Maj Sjöwall & Per Wahlöö:
Roseanna, 1965. (Suom. Roseanna. Karisto,1969.)
Mannen som gick upp i rök, 1966. (Mies joka hävisi savuna ilmaan, 1967)
Mannen på balkongen, 1967. (Mies parvekkeella, 1980.)
Den skrattande polisen, 1968. (Bussimurha, 1972.)
Brandbilen som försvann, 1969. (Kadonnut paloauto, 1979.)
Polis, polis, potatismos! 1970. (Missä viipyy poliisi, 1973.)
Den vedervärdige mannen från Säffle, 1971. (Komisario Beck tähtäimessä, 1974.)
Det slutna rummet, 1972. (Suljettu huone, 1976.)
Polismördaren, 1974. (Poliisimurha, 1978.)
Terroristerna, 1975. (Terroristit, 1980.)