Clint Eastwood kävi täällä

[fiktiivinen realismi]

Kyösti Salovaara, 2024.

We are such stuff as dreams are made on, and our little life is rounded with a sleep.

- Shakespeare

Kun ihminen saapuu johonkin paikkaan, kulkee jonkun talon ohi, kävelee puistossa, istahtaa puiden varjostamalle terassille, hän tiedostaa nykyhetken, tietää kenties että tässä ”paikassa” eli ja vaikutti Se kirjailija ja Tämä säveltäjä, niin että tuossapa mökissä Aleksis Kivi kuoli ja tässäpä talossa syntyi Mozart.

    Kaiken tietäminen on kuitenkin mahdotonta. Menneisyys on kuin apfelstrudelin poimut, vuorotellen makeaa omenaa ja ohutta taikinaa. Oleellista on, ettei kaikkia strudeleita voi syödä eikä kaikilla terasseilla istua. Suurmiesten ja naisten, kirjailijoiden ja säveltäjien kulttuuriset hahmot vahtivat meitä kuin aaveet, jotka luulemme näkevämme vaikka tiedämme, että kaikki on kuviteltua.

    Vai onko?

    Viikko sitten tiistaina ajoimme kohtalaisen pitkän matkan Bambergista Loferiin, joka sijaitsee noin 50 kilometriä Salzburgista lounaaseen. Alppien vuoret ympäröivät kaunista kylää kaikilta puolin, vuolas Saalach-joki laskee Loferin läpi huikean Pirunkanjonin kautta.

    Asetuimme majataloon ja kävelimme syömään toisen majatalon edessä sijaitsevalle terasille. Tuo majatalo oli Villa Egger. Pitkän päivän jälkeen päivällinen suuren puun suojaamalla terassilla rentoutti kehon ja rauhoitti mielen.

Kyösti Salovaara, 2024.

Vasta illemmalla selvisi, että istuimme samoissa pöydissä kuin Clint Eastwood (s. 1930) ja Richard Burton (1925-1984) olivat istuneet talvella 1968!

    Loferin kylässä ja Villa Eggerin majatalossa filmattiin tammikuussa 1968 Brian G. Huttonin ohjaamaa jännäriä Kotkat kuuntelevat, joka perustui Alistair Macleanin käsikirjoitukseen. Eastwood oli kasvamassa Sergion Leonen länkkäreistä suureksi tähdeksi. Burton oli jo tähti; niin suuri että kuvaukset viivästyivät kun Burton lähti kavereidensa Peter O´Toolen, Trevor Howardin ja Richard Harrisin kanssa juopottelemaan muualle.

    Mutta, näin konkreettisesti menneisyyden tähtipölyä tipahteli minunkin harteilleni eräänä iltana Loferissa. Mikä parasta, samoissa pöydissä istui myös Elizabeth Taylor (1932-2011) käydessään tapaamassa Burtonia. Näin lähelle pääsin Tayloria.

    Se huomattakoon, että Eastwood, Burton ja Taylor vierailivat Loferissa talvella, joten he tuskin istuskelivat Villa Eggerin ulkoterassilla, toisin kuin minä syyslämmössä viime viikolla.

Kyösti Salovaara, 2024.

Istuimme samoissa pöydissä kuin
Clint, Richard ja Elizabeth.

On kiehtovaa miettiä, miten romaaneissa, runoissa ja elokuvissa kuvataan paikkoja. Fiktiossa on aina hippunen realismia. Ja, väitän, realismi rakentuu aina myös hippusen verran fiktiivisistä atomeista.

    Kun kirjailija sijoittaa romaaniinsa ”oikeita” paikkoja, hän tulkitsee kokemaansa jollakin tavoin ja paikan kuvaus syntyy sanojen merkityksestä. Emme voi olla varmoja, mitä merkityksiä kirjailijan sanoilla on. Ymmärrämme ne kukin omalla tavallamme ja omia ”realistisia” kokemuksiamme sanoihin suodattaen.

    Elokuva vie toden ja fiktion suhteen aivan uudelle tasolle. Se mikä näkyy, on jollakin tavoin totta. Elokuvassa ”näytetään” oikeita paikkoja, sellaisia jotka tarttuvat valotetulle filmille tai digitaaliseen tiedostoon. Mutta hyvin usein elokuvan tekijät kokoavat kertomuksensa ”paikan” aivan toisaalla kuvatuista otoksista, joiden tehtävänä on ikään kuin luoda tuon toisen paikan olemus ja merkitys. Niinpä Kotkat kuuntelevat haki Itävallan Loferista ja Werfenistä kameraan realistisia paikkoja, jotka kuitenkin tarinassa olivat kuvaavinaan baijerilaista kylää aivan toisaalla. Ja kuinka monta kertaa Budapest tai Praha ovatkaan ”näytelleet” Pariisia, Montreal New Yorkia ja oma Helsinkimme Moskovaa tai Leningradia.

    Fiktion fiktio on siis toisenlaista realismia huikean monella tasolla.

Utelias kulkee joukon jatkeena katselemassa romaaneista ja elokuvista tuttuja paikkoja. Näin ihminen ikään kuin pääsee lähemmäksi romaanihenkilöitä ja tähtinäyttelijöitä, ikään kuin taiteen ja näyttämöiden tähtipölyn sisään.

    On oikeastaan järjetöntä etsiä Baijeria Loferista, Pariisia Budapestistä tai Moskovaa Helsingistä. Mutta jotakin oudon kiehtovaa on kulkea fiktiivisillä vaikkakin täysin realistisilla paikoilla. Leone-elokuvien kuvauspaikoille Espanjassa pääsee yhä monipuolisemmin, kun elokuvafanit ovat löytäneet ja valmistelleet elokuvan Hyvät, pahat ja rumat kuvauspaikoista kulttuurisia käyntikohteita. Syrjäseutujen espanjalaiset kylät kiittävät lännenfilmien kuvauspaikoille saapuvia elokuvaturisteja.

     Suomessa taitaa olla liian vähän klassikkoja, elokuvia tai romaaneja, joiden kuvauspaikoille rynnättäisiin yhtä tolkuttoman innokkaana kuin vaikkapa Trevin suihkulähteelle tavoittelemaan Marcello Mastroiannin ja Anita Ekbergin ”ihanaa elämää” Fellinin elokuvasta.

    Mutta jotakin kuitenkin on.

    Matti Kassilan ohjaamien ja Mika Waltarin romaanihahmoon perustuvien komisario Palmu-elokuvien Helsinkiä on jatkuvasti esitelty kävelykierroksilla. Aivan äskettäin Palmun Helsinkiin johdatteli pitkän linjan dekkaritietäjä ja elokuvaentusiasti Risto Raitio Suomen dekkariseuran järjestämällä iltakävelyllä.

    Luulen että Raitiolla oli paljon kerrottavaa Waltarista, Kassilasta ja romaanien ja elokuvien Helsingistä.

    Mieleeni juolahtaa muuan kuva. Katselin telkkarista kauan sitten jotain Jan Guilloun romaaniin perustuvaa Hamilton-elokuvaa tai sarjaa. Siinä ruotsalainen agentti seikkaili mm. Italiassa. Filmissä oli kohtaus Napolista tai Palermosta. Hetken sitä katsottuani äkkäsin, että kohtaus olikin kuvattu Mallorcalla Palman kaupungissa Paseo Maritimon rantakadulla. Kadulla jota vanhempien kanssa niin monasti käveltiin Palman keskustaan mentäessä.

    Fiktiivinen realismi kiehtoo outoudellaan. Lapsellista? Epä-älykästä? Vai aitoa kulttuuria sellaisenaan?

Kyösti Salovaara, 2024.

Franz Kafkan ja Ezra Poundin Merano, heidänkin.

Tämä tarina on tosi, mutta ei lopu tähän.

    Viime lauantaina ajoimme mahtavan vuoristoetapin Italiassa, Etelä-Tirolissa Sterzingistä kylpyläkaupunki Meranoon, ylittäen Passo di Giovon vuoristoreitin. Maisemat olivat kahdessa kilometrissä huikeat, mutta ne piti kuvitella koska pilvet estivät korkeimmalla kohdalla näkemästä muutamaa metriä etäämmäksi.

    Mutta kaunista oli.

    Ja Meranossa paistoi terasseille aurinko, kaupunkia ympäröivät omenapuulehdot jatkuivat kilometrikaupalla ja lämmintä piisasi. Internet kertoi sitten, että Franz Kafka (1883-1924) vietti Meranossa muutaman kuukauden vuonna 1920 saadessaan hoitoja tuberkuloosiin. Amerikkalainen suuri mutta kummallinen runoilija Ezra Pound (1885-1972) vietti vuoden 1958 Meranossa tyttärensä vieraana. 

     Ollessaan Meranossa Kafka ryhtyi kirjoittamaan kirjeitä Milenalle. Kirjoittiko Pound enää viisikymmentäluvun jälkeen mitään, sitä en tiedä.

Kuluvan viikon maanantaina pysähdyimme ottamaan bensaa Bodenseen kaakkoiskulmassa sijaitsevassa Bregenzissä, koska bensa on Itävallassa halvempaa kuin Saksassa.

    Suuntana oli Konstanz Bodenseen toisella rannalla, Sveitsin rajan kyljessä. Tätä pakinaa Konstanzissa kirjoittaessani tiedän, että Bregenzissä filmattiin kohtauksia James Bond -elokuvaan Quantum of Solace (2008).  

    Niinpä myös "James Bondin" on täytynyt matkailla monessa paikassa luodakseen uskottavan kuvan paikoista, joissa jännitys tiivistyy.

    On aika lailla harmillista, että digitaalisuus ainakin jossain määrin poistaa tarpeen luoda fiktiota realistisesta todellisuudesta. Kun AI (tekoäly) luo paikkoja, joita ei ole olemassa minkään muotoisena missään todellisuudessa – paitsi elokuvan tarinassa – menetämme jotakin oleellista. Kadotamme sen ihanan paikkojen todellisuuden, jota voi etsiä ja jossa voi istahtaa samaan pöytään Clint Eastwoodin, Richard Burtonin ja Elizabeth Taylorin kanssa.

    Fiktiivisen realismin katoaminen on sääli, sillä: We are such stuff as dreams are made on, and our little life is rounded with a sleep. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Pirunkanjoni Loferissa -
totta vai tarua?

Sunnuntaikävelyllä Weimarissa

[suurta pientä siltä väliltä]

Kyösti Salovaara, 2024.

Goethen puutarhatalo Weimarissa.

Toki on poikkeuksia, mutta havaintojeni perusteella useimmat kirjailijat eivät ole ystävällisiä tai reiluja. He eivät myöskään sovi hyviksi esikuviksi: heidän luonteensa on usein hyvin merkillinen ja heidän elämäntapansa ja käytöksensä suorastaan outoa.

- Haruki Murakami: Novelist as a Vocation.

Vaikka kävelee hitaasti, ajatus juoksee nopeasti. Kävellessä olet muualla vaikka olet tässä. Niin kuin viime sunnuntaina puolilta päivin viehättävässä Weimarissa, missä melkein jokainen katu ja talo ja puisto muistuttivat rikkaasta kulttuurista syvine varjoineen.

    Ilm-joen kauniissa puistossa ohitat Johann Wolfgang von Goethen puutarhatalon. Runoilija vietti siellä kuusi vuotta. Toisen maailmansodan aikana pommit osuivat siihen. Suuttuivatko liittoutuneet Goethen runojen loppusoinnuista? Kivenheiton päässä sijaitsee arkkitehtuuriyliopisto Bauhaus. Thüringenin osavaltion vaalipäivänä päärakennuksen edessä olevassa plakaatissa lainataan Goethea: ”Maa, joka ei suojele vieraita, tuhoutuu pian.”

    Kävelet eteenpäin historiasta loitoten. Edellisenä iltana Erfurtissa vaalimielenosoitukset aiheuttivat raitiotielinjojen muutoksia. Päädyit muualle kuin aioit. Aamupäivällä Weimariin ajettaessa aurinko valaisee keltaisina ja ruskeina loimottavat pellot kauniisti, jossakin vielä maissipellot ruskettuvat, ja kaukana kumpujen takana näkyy Buchenwaldin keskitysleirin kookas muistomerkki.

    Erfurt ja Weimar kuuluivat DDR:n Saksaan. Nyt yhdistyneessä Saksassa Thüringenissä osavaltiovaalit voitti äärioikeisto ja vasemmisto. Keskellä on tyhjää, mutta Weimarin markkinatorilla kahvilaväki juttelee rauhallisesti. Ympärillä on kuulevinaan Johan Sebastian Bachin, Goethen, Friedrich Schillerin, Franz Lisztin, Richard Straussin weimarilaisia ääniä ja on näkevinään Walter Gropiuksen, Paul Kleen ja Wassily Kandinskyn kuvia kulttuurin rohkeilta ja pelottaviltakin vuosilta.

    Kävellessä ajatus juoksee, talot ja puistot ovat elävä museo. Huomaako kukaan millaisia taloja Hitler halusi rakentaa Weimariin? Muistaako kukaan kuinka kulttuuri ylitti rajoja?

    Kävellessä ajatus kääntyy pois itsestä. Kävellessä loittonee jostakin ja tulee jonnekin. Kun ylitän Sillan Ruotsista Tanskaan, tunnen saapuvani Eurooppaan, vaikka se onkin aika lailla samanlainen kuin Suomi niin kuitenkin erilainen.

Kyösti Salovaara, 2024.

Alvar Aallon suunnittelema kulttuuritalo
 autokaupunki Wolfsburgissa.

Ovatko suomalaiset avaramielisiä? Onko suomalainen kulttuurieliitti suvaitsevaa vai pikemminkin sellaista porukkaa, jota Haruki Murakami luonnehtii pakinani motossa? 

    Kari Hotakaisen "tapaus" paljastaa meikäläisen kulttuurin pikkusieluisuuden, alati mieltä kaivertavan kademielen ja pohjattoman itsekkyyden. Suomessa pyörää ei todellakaan pidä yrittää keksiä uudestaan.

    Riemastuin lapsen lailla lukiessani Hesarista, että Kari Hotakaisen uusin romaani ilmestyy Pirkka-tunnuksella ja sitä myydään vain K-kaupoissa muiden Pirkkatuotteiden rinnalla. K-ketju on kirjan jakelija, mutta ei sen kustantaja. Romaanin kustantaa Siltala.

    ”Ihan ensimmäinen ajatus oli, että erittäin mahtava idea”, Hotakainen sanoi Helsingin Sanomissa (28.8). ”En tunne kollegojen sielunmaisemaa ollenkaan, mutta ihmettelisin suuresti, jos joku kirjailija olisi sanonut, että en missään tapauksessa. Se ei tarkoittanut minun kohdallani mitään muuta kuin että kirjoitan sen mitä kirjoitan, ja Siltala kustantaa.”

    Kerrankin joku yrittää uutta keinoa lisätä painetun kirjan levikkiä; kerrankin joku yrittää saada kirjoille uusia lukijoita; kerrankin yksityinen firma sponsoroi kulttuuria! Mikä olisi parempi paikka tuoda kirja kaikkien saataville kuin päivittäistavarakauppa, ajattelin.

    Mutta tietenkin olin väärässä. Kulttuuriväki nousi takajaloilleen. Ainahan se nousee kun entisiä kuvioita hämmennetään. Kirjastoväki repi paitansa. Miten nyt käy kirjastohankintojen? Miten me osataan muiden Pirkkatuotteiden seasta hankkia Hotakaisen kirja hyllyihimme? Pitääkö kirjastonhoitajan todellakin laskeutua koturneiltaan ruokakauppaan?

    Ja Hesarin arvostelija (Taika Dahlbom) suhtautui Hotakaisen romaaniin happamen suopeasti. Yhtä hyvä kuin Pirkkapasta, mutta koska Pirkkapasta ei ole maailman parasta eikä oikein edes kurmeeta, niin eipä taida Hotakaisen romaanikaan olla ”kurmeeta”.

   Hohhoijaa, päiväkävelyllä Weimarissa mieleen juolahtaa kaikenlaista. Suomalaiset kulttuurin tekijät saavat sätkyn kun yksityinen talouselämä ryhtyy tukemaan kulttuuria. Kulttuuriporukan (tekopyhä) omatunto pysyy puhtaana vain kun kulttuurin kustannukset kerätään köyhemmältä väeltä, palkansaajilta ja eläkeläisiltä.

Koko jupakka Hotakaisen kirjan ympärillä - se kai on jo vähän rauhoittunut – sopii viime viikolla käsittelemääni aiheeseen, siihen kuinka keskustelussa sekä yksilö että keskiluokka (paremminkin sanoen kansalaisten enemmistö) unohdetaan yhtäältä kollektiivista näkemystä painottaen ja toisaalta reunaporukan vaatimuksia ymmärtäen. Keskellä on tyhjää, ikään kuin sitä ei olisi olemassakaan, niin kuin osavaltiovaalit viime sunnuntaina Saksassakin paljastivat.

    Kun Taika Dahlbom letkauttelee romaanista keskinkertaisena Pirkkatuotteena, hän oikeastaan tulee ilmaisseeksi monen kulttuuri-ihmisen perusajatuksen: oleellista ei ole miten kansalaiset kokevat kulttuurinsa ja nauttivat siitä, vaan pelkästään eliitin tuntemukset. Ajatus, että suomalaisessa ruokakaupassa ei voi olla mitään todella hyvää ja että massojen pitämä kirjallisuus ei voi olla oikeasti laadukasta, ei tietenkään ole uusi asia vaan pikemminkin kulttuurieliitin hellimä kautta aikojen.

    Heräävätkö tavikset lukemaan enemmän kun ruokakauppaan ilmestyy Pirkka-romaaneja ja S-kertomuksia? Jos heräävät, onko siitä haittaa kirjallisella maulle? Suistaako kirjan jakelupiste - ruokakauppa - kirjallisuuden arvostamisen häpeälliseen kuiluun, jonne kulttuurivalioiden valot eivät tuiki eivätkä fanfaarit kuulu?

    Ehkä! Kenties ei!

Kyösti Salovaara, 2024.

Belgialainen kuvataiteilija Henry van de Velde
perusti taidekoulun Weimariin 1900-luvun alussa ja
suunnitteli sen päärakennuksen. Taidekoulusta syntyi
myöhemmin maineikas Bauhausin taideyhteisö.

Saksalaiset kaupungit näyttävät usein viehättäviltä, niin kuin Erfurt, Weimar tai Bamberg, jossa on monia maineikkaita olutpanimoita. Yleisnäkymä voi kuitenkin olla harhaa, koska Saksaa pommitettiin niin rajusti maailmansodan loppuvuosina. Katuja kävellessä ei voi olla ihan varma onko vanha ”vanhaa” vai pelkästään vanhalta näyttävää.

    Kauneuden ja viehättävyyden mysteeri kiehtoo kävelijää. Vauhti hidastuu, ajatus vilkastuu.

    Helsingin Sanomissa haastateltiin kahta ”sensitiivisyyslukijaa”. He kertoivat vain yrittävänsä auttaa kirjailijaa huomaamaan millaisia vähemmistöjä on ja välttämään vähemmistöjä koskevia stereotypioita. Sensitiivisyyslukijat väittivät ettei kyse ole sensuurista.

    Tietysti kyse on sensuurista. Ajatus ettei ihmisiä saisi kuvata myös stereotypioiden ja kliseiden kautta, on tyhmä ja todellisuudelle vieras. Suuri osa havainnoistamme ja johtopäätöksistämme perustuu stereotypioille ja yksinkertaistaville luokitteluille. Niinhän esim. tilastotiede toimii. Universaali on järkeistettyä stereotypiaa.

    Ironista on, että sensitiivisyyspoliisit näkevät enemmistön pelkästään yhtenä ja homogeenisena mielenmassana, jota pitää opettaa ja pakottaa näkemään ihmisten erilaisuus. Mutta ovathan massan yksilöt erilaisia ja yksilöllisiä; he ovat yhtä massaa vain näiden sensitiivisyyspoliisien stereoajattelussa. Herkkätunteisuutta vartioivat opastajat ajattelevat samalla tavalla kuin Hesarin kirja-arvostelija: Pirkkatuotteen ostaja on tahdoton "pirkkatavis", joka ei osaa valita edes oikeita herkkuja ruokapöytäänsä.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kolmannen valtakunnan arkkitehtuuria
Weimarissa.

Kävellessäni Weimarissa viime sunnuntaina ajattelin kaikenlaista, pientä ja suurta ja jotakin siltä väliltä, mutta en varmaankaan mitään ehdottoman tähdellistä, ehkä enemmän Pirkkapastan tasalaatuisuutta kuin Bachin sävelkulkujen rikkaita kontrasteja.

    Kun vanhenee, askel lyhenee ja ajatus heilahtaa puolelta toiselle, ja maiseman ääriviivat korostuvat.

    Mutta ohimenevässä hetkessä kaikki on läsnä: mennyt, tuleva, nyt. Voit huoleti pysähtyä Hitlerin arkkitehtien luomuksen viereen ja ottaa siitä valokuvan. Kauheat aaveet ovat läsnä, mutta ne voidaan karkottaa, jos halutaan. Kolmannen valtakunnan arkkitehtuuria on vielä läsnä, mutta sitä ei pidä hävittää vain sen tähden ettemme joutuisi kohtaamaan levottomia ja jopa pelottavia ajatuksiamme ja lukemiamme kauhuja.

    Ilm-joen rantapolulla maailma näyttää ihanalta syyskuisessa auringonpaisteessa.

Kyösti Salovaara, 2024.

Ken tästä sillan ylittää, hän Eurooppansa hyväksyy.

   

Vapauden tuuli tyyni

[mitä se on ei ole]

Kyösti Salovaara, 2014.

Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä, missä puutteen ja ulkoisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella puolen.

- Karl Marx: Pääoma, 1867-1894.

Vapaus ja viime kädessä valtion kapasiteetti riippuvat valtion ja yhteiskunnan välisestä vallan tasapainosta. Jos valtion ja eliittien valta kasvaa liian suureksi, päädytään despoottiseen Leviathaniin. Jos se heikkenee, Leviathan katoaa. Sekä yhteiskunnan että valtion on juostava yhdessä eikä kumpikaan voi saada yliotetta.

- Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Kapea käytävä - Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo, 2019 (suom. 2020).

Yksilö on sitä vapaampi, mitä enemmän hänellä on hänen itsensä arvostamia vaihtoehtoja, jotka voivat olla mitä tahansa sosiaalisia tiloja.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi, 2017.

Joskus ellei useinkin laatumedia yllätetään. Medialla on taipumus, miltei psyykkinen vietti, toistaa papukaijan tavoin ilmassa leijuvia puheenparsia. Papukaijankin puhe kuulostaa fiksulta, aivan kuin se tietäisi mitä sanoo, vaikka ei tiedäkään, mutta se osaa matkia ja laittaa sanoja loogisesti ”oikeaan” järjestykseen. Tekoälykone, AI-masiina toimii samalla tavalla. Sekään ei tiedä mitä sanoo, ei tiedä ettei tiedä mitään.

    Koska olet viimeksi kuullut median puhuvan vapaudesta tai yksilönvapaudesta? Poliitikoista puhumattakaan. Et pitkään aikaan, luulen.

    Sitä enemmän puhutaan oikeusvaltiosta, demokratiasta, sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä. Puhutaan siis systeemeistä, ei siitä miksi ne ovat olemassa.

    Niinpä USA:ssa demokraattien presidenttiehdokas Kamala Harris yllätti suomalaisen – ja kenties myös länsimaisen – median ryhtymällä puhumaan perusasioista: vapaudesta ja siitä että keskiluokan vapaus ja hyvinvointi on kaiken perusta. Vapaus on tavoite, kun demokratia on vain tapa hallinnoida systeemien ja yksilön suhteita, siis keino tavoitteiden toteuttamiseen.

    Suomessahan kriittinen puhe tarkoittaa ettei keskiluokasta saa edes kuiskata, koska on niin monenlaisia vähemmistöjä, jotka ansaitsevat median huomion.

    Mielenkiinnolla odotan, milloin media oivaltaa, että Harrisin mallin mukaisesti pitääkin ryhtyä puhumaan vapaudesta ja keskiluokan arvosta. Odotan että papukaija kuulee mitä ympärillä puhutaan.

En väheksy systeemipuhetta. Päinvastoin, tiedän että systeemit ovat hyvinvointivaltion välttämätöntä rakennetta.

    Mutta ihmettelen minne ihminen ja yksilö on puheesta kadonnut. Ei yksilön unohtaminen ole mitenkään marxilaista, jos joku sattuu ajattelemaan ettei yksilö merkinnyt Karl Marxille mitään.

    Jokin viikko sitten Mika Maliranta ja Aki Kangasharju keskustelivat Ylen Ykkösaamussa Suomen taloudellisesta tilasta. Maliranta on Palkansaajien tutkimuslaitoksen Laboren johtaja, Kangasharju puolestaan Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan toimitusjohtaja. Molemmat miehet ovat fiksuja ekonomisteja, yhteiskuntatalouden tietämisen viisaita.

   Kun keskustelu kääntyi siihen mihin Suomella on varaa ja miten korkeaksi ns. kokonaisveroaste voi tai sen pitää nousta, Maliranta sanoi ettei hän ekonomistina voi ottaa kantaa tuohon, koska hän vain tutkii talouden parametreja ja veroaste kuuluu poliitikoille. Kangasharjun mielestä veroasteella on väliä.

    Jäin ihmettelemään jälleen kerran, että millä tavalla meillä puhutaan – ja miten pitäisi puhua – systeemien suhteesta ihmiseen, yksilöön. Onko systeemi, esimerkiksi valtio olemassa siksi, että se palvelee yksilöitä vai onko valtio, systeemi, pääasia ja sen toimivuus määrittelee mitä yksilölle käy ja miten paljon hänelle annetaan liekanarua elää ”vapaasti” omaa elämäänsä.

    Osmo Soininvaarakin ottaa blogissaan jatkuvasti esille ihmisten ja yhteisöjen elämäntilanteisiin liittyvää problematiikkaa hyvin pätevästi tilastoilla ja faktoilla pohdiskeluja ryydittäen, mutta en muista hänenkään koskaan lähteneen ihmisyksilön tarpeista käsin, puhumattakaan että esille olisi otettu pääasia: miten ihminen voi elää mahdollisimmaan vapaata, itsensä määrittelemää elämää.

    Näin kysyn: onko yksilönvapaudesta puhuminen pelkästään filosofien asia? Eikö sen määrittely ja edistäminen kuulu edes poliitikoille?

Kyösti Salovaara, 2012.

Onko hyvinvointivaltio turvapaikka
vai
häkki jossa on mukava lojua?

Syksyllä 2014 ajelin omalla autollani Saksassa ja Ranskassa. Matkan aikana kävimme mm. Karl Marxin syntymäkaupungissa Trierissä ja se sattuikin samaksi päiväksi kun isäni syntymästä tuli 100 vuotta. Historian häivähdys: isäni isä kuoli punavankien vankileirillä Tammisaaressa isäni ollessa neljävuotias.

    Yrittivätkö isoisäni kaltaiset sosialistit, miehet ja naiset vapauttaa jotakin, vapautua jostakin?

    Ajatus ja teko eivät aina vastaa toisiaan.

   Syyskuun 19. päivänä vuonna 2014 otin valokuvan Vapaudenpatsaasta viehättävän ranskalaisen Colmarin ulosmenotiellä. Vapaudenpatsas hätkähdytti: mitä tekemistä sillä oli juuri tuossa kaupungissa Alsacessa?

   Syy valkeni nopeasti. Vapaudenpatsaan suunnittelija, kuvanveistäjä Auguste Bartholdi (1834-1904) oli kotoisin Colmarista. 12-metrinen patsaan kopio pystytettiin Colmariin liikenneympyrän keskelle vuonna 2004, kun Bartholdin kuolemasta tuli sata vuotta.

    Siinä missä Vapaudenpatsas yhdistää Ranskan ja Yhdysvallat, se myös määrittelee vapaudesta käytävän keskustelun historian: Yhdysvallat on tuon vapauden pragmaattinen toteuttaja, Ranska sen filosofinen visionääri. 

    Ironista on, että molemmat kansakunnat ovat ehkä kadottaneet johtoasemansa tässä keskustelussa. Siksi Harrisin puhe vapaudesta - ja keskiluokasta - yllättää ja virkistää. 

Miksi ekonomistit ja poliitikot ja sitä mukaa koko media puhuvat niin paljon hyvinvointivaltiosta ja niin vähän yksilön vapauksista ja suhteesta valtioon ja muihin julkisiin instituutioihin?

    Johtuuko se perinpohjaisesta väärinkäsityksestä? Siitä että yksilönvapautta pidetään vain porvarillisena ideana, oikeistolaisena ristiriidan aiheuttajana, kun taas vasemmistolaisen pitää ajatella aina ja vain kollektiivin parasta.

   Kun kysytään - jos joku uskaltaa kysyä – kumpi tulee ensin, yhteiskunta vai yksilö, niin jos vastaus on että yhteiskunta, niin silloin ihminen nähdään ikään kuin pelkästään lajiolentona, ihmislajin selviytymisen pienenä osasena eikä lainkaan kulttuuri-ihmisenä. Superkollektiivinen ihmiskäsitys on pelkkää biologiaa. No, sehän tietysti on tässä mielessä muodikasta.

    Julkinen keskustelu on juuri nyt kuin paradoksi edellä sanotusta. Hieman kärjistäen: joka päivä media on täynnä suurempia ja pienempiä ”toimijoita” XYZ, joista jokainen XYZ julistaa, että valtion pitää kustantaa heidän toimintansa – muuten hukka perii. Yksikään XYZ ei mieti kuka lystin maksaa eikä sitä, että XYZ:n saama tuki lisätessään XYZ:n toimintamahdollisuuksia vähentää toisaalla tuen maksajan omaa vapautta.

    Koska yksilönvapaus – ja ihmisen vapaudet – koetaan pelkästään filosofisena asiana, siihen ei kiinnitetä mitään huomiota. Ja kuitenkin uskallan väittää, että esimerkiksi kokonaisveroaste mittaa hyvinkin tarkasti mitä yksilönvapaus on ja miten laajaa se on. Tekee mieli sanoa, että kokonaisveroaste on tavallaan konkreettisessa muodossa Daron Acemoglun tarkoittama käytävä valtion ja kansalaisten välissä ja niinpä se mittaa vapauden mahdollisuuksia. Kuvakielellä: kokonaisveroaste on ikään kuin se käytävämatto jota pitkin valtio (Leviathan) ja kansalaisyhteiskunta juoksevat. Tässä mielessä ekonomistitkin voisivat ryhtyä puhumaan yksilöistä systeemien rinnalla. 

Tällä kaikella en tarkoita, että yhteiskunnassa pitäisi pyrkiä mahdollisimman matalaan veroasteeseen. Mutta väitän että hyvin korkea kokonaisveroaste kaventaa yksilönvapauksia ja monet yhteiskuntapolitiikan ongelmat johtuvat siitä, vaikka niiden alkusyytä ei huomata. 

    Silloin kun tuotannon kasvu hiipuu ja varsinkin tuottavuus laskee, verotus muuttuu nollasummapeliksi: sen minkä toinen saa tukena, sen toinen menettää maksaessaan veroja.

    Tapaan aina kuvata ongelmaa tylsällä esimerkillä. Kun Matti menee pubiin oluelle hän maksaa jokaisesta tuopista sen arvoa korkeamman hinnan, jotta yhteiskunta voisi tukea Villeä, joka pääsee oopperaan pääsylipun objektiivista arvoa halvemmalla. Banaalin esimerkin tilalle voi kuvitella älykkäämpiäkin, mutta tuo tylsä esimerkki kuvastaa sen miten yhteiskunta suosii jotain toimintaa ja vastustaa jotain toista, ja samalla valtio säätelee yksilönvapautta Matille ja Villelle eri tavalla. 

    ”Tärkeimpiä vapauden käsitteeseen liittyviä kysymyksiä on, lisääkö vai vähentääkö sosiaalivaltio eli hyvinvointivaltio ihmisten vapautta”, Ruurik Holm sanoo kirjassaan Yksilönvapaus. ”Vapaus ymmärretään tässä sekä aitona kykynä (autonomia) että todellisena (positiivisena) vapautena tehdä valintoja tietystä mahdollisuuksien joukosta.”

    Toisaalta on tietysti itsestään selvää, että me tarvitsemme ”systeemejä”, joita yhteisesti rahoittamalla autamme itseämme esimerkiksi silloin kun sairastumme, liikumme paikasta toiseen, pelkäämme aggressivista hyökkääjää tai nokkelaa varasta, haluamme oppia ja sivistyä jne jne.

    Yrjö Ahmavaara sanoi kirjassaan Yhteiskuntakybernetiikka (1976), että yhteistyö saattaa suuresti laajentaa yksilön toimintamahdollisuuksia: ”Yksilönvapaus sekä orgaanisten että älyllisten tarpeitten tyydyttämisessä on kollektiivisen yhteistyön tulos ja perustuu yhteistyön yksilön toimintavapautta laajentavaan vaikutukseen.”

    Kun Ahmavaara painotti, että yksilönvapaus on kollektiivisen yhteistyön tulosta eikä sille vastakkainen arvo, tulisi ekonomisten ja yhteiskuntatieteilijöiden ja poliitikkojen etsiä tasapainoa kollektiivisen ja yksilöllisen välillä. Tehtävä saattaa tuntua filosofin hommalta (”mikä on elämän tarkoitus?”), mutta luulisi että jokaista ihmistä, jopa ekonomistia ja poliitikkoa moinen filosofinen pohdiskelu kiinnostaa. 

Kyösti Salovaara, 2023.

Onko vapaus illuusio
vai
konkreettinen olotila?

Subjektiivisen harhan viehätys

[Paras länkkäri: onko semmoista?]

Vuosina 1969-1973 kokosin
katsomieni elokuvien
leikekirjaa.

Olen väittänyt, että taiteessa ei ole absoluuttisia arvoja. Emme voi pitää toisen ihmisen esteettisiä valintoja ”virheellisinä” tai ”väärinä”, siitä riippumatta kuinka vähän sattuisimme pitämään hänen valinnoistaan. Tai, paremminkin, me emme voi tehdä niin järkiperäisesti. Aivojen toiminnan viimeaikainen tutkimus, jossa yritetään selvittää mikä on ”normaali” esteettinen kokemus, ei muuta tätä tilannetta, koska ei ole mitään tapaa arvioida onko jonkun esteettinen kokemus parempi vai huonompi kuin jonkun toisen ihmisen.

- John Carey: What Good are the Arts? 2005.

Pitäminen ja inhoaminen, rakastaminen ja vihaaminen ovat inhimillisiä tunteita ja arvoarvostelmia. Tietokoneella niitä ei ole, ei edes AI:llä. Tekoäly ei arvioi eikä arvostele – se vain ”näyttelee” tuntevansa ja arvostelevansa matkimalla tuntevien olentojen puheita ja kirjoituksia.

    Maineikas englantilainen nobelisti, matemaatikko ja fyysikko Roger Penrose (s. 1931) huomautti kirjassaan The Emperor's New Mind (1989 ), että ihmisen tietoisuus on viime kädessä ei-algoritmista. Sitä ei voi siis kuvata algoritmeillä. Ei ole tapaa ohjelmoida maalaisjärkeä, ymmärtämistä, taiteen arviointia. 

    Tämän tietäen ja muistaen on silti kivaa pistää arvoja ja taideteoksia järjestykseen, ikään kuin olisi olemassa jokin meitä ihmisyksilöitä korkeampi taso, jossa kirjojen tai elokuvien arvojärjestys (hyvä, huono, paras, huonoin jne.) määräytyy. 

    Jokin aika sitten Episodi-filmilehti (Episodi.fi) lainasi jutussaan amerikkalaista elokuvajulkaisua IndieWireä (IndieWire.com), jossa listattiin maailman 100 suurenmoisinta lännenelokuvaa kautta aikain. Leikittelen vähän sanoilla. Episodi kirjoitti 100 parhaasta westernistä, mutta IndieWiren otsikko kuului The 100 Greatest Westerns of All Time (IndieWire, 25.6.2024). Episodi siis käänsi sanan ”greatest” ”parhaimmaksi”, mutta minä käyttäisin sanaa ”suurenmoisin” ikään kuin korostaakseni arvioinnin subjektiivisuutta ja ilmaistakseni, että John Carey ja Roger Penrose lienevät oikeassa väittäessään, että esteettistä arviota ei voi perustella absoluuttisesti oikeaksi tai vääräksi.

Sata suurenmoisinta westerniä, länkkäriä, lännenelokuvaa, siinäpä pulma ratkaistavaksi. Vai onko?

    Se taitaa kuitenkin olla helpompaa kuin listata maailman 100 parhainta tai suurenmoisinta elokuvaa kaikkineen? Semminkin kun lännenelokuva on pääosin amerikkalainen taidemuoto ja siitä huolimatta, että myös eurooppalaiset elokuvantekijät ovat ”sotkeutuneet” länkkärien tekemiseen jopa hyvällä menestyksellä. Mutta westerni tapahtuu aina Yhdysvalloissa ja se sijoittuu 1800- luvulle, joskus liukuen 1900-luvun taitteen yli. Westerni kuvaa myyttiä, joka tuntuu todelta vaikka onkin olemukseltaan haave paremmasta maailmasta. Tai no, IndieWiren toimittajat sanovat, että parhaimmillaan lännenelokuva pääsee lähemmäksi Shakespearen murhenäytelmiä kuin mikään muu amerikkalainen taidemuoto. Westerni on eräs taiteellinen keino kirjoittaa nykyhetki myyttiin palauttaen.

    IndieWiren länkkärilistaus perustuu julkaisun toimittajien arvioon. Se ei ole elokuvaharrastajien äänestämä. 

    Vaikka absoluuttista arviota on mahdoton tehdä, IndieWiren länkkärilista sisältää suurimman osan minunkin 100 ”parhaasta” westernistä, vaikka en sellaista listaa ryhdy enkä ryhtyisi tekemään. ”Filmihullut” löytävät näin elokuvateoksista jonkinlaisen kaanonin, vaikka kuinka vastustaisivat ajatusta "taiteellisen" kaanonin olemassaolosta.

    IndieWiren listalla on monia elokuvia jotka poikkevat kaanonin perinteisestä ytimestä. Itse en niitä omaan listaani laittaisi. Mutta lehden toimittajien yhteenveto 100 suurenmoisimman lännenelokuvan johdannoksi, on mainio, vastaansanomaton. He kirjoittavat Howard Hawksin ohjaaman Rio Bravon ikimuistoiseen laulukohtaukseen viitaten, että ”oli miten oli, vapaasti Robin Woodia lainaten, jos et rakasta laulua ’My Rifle, My Pony, and Me’ elokuvassa Rio Bravo, et rakasta muutenkaan elokuvia”. 

Niin että, mitä IndieWiren listalla on? Mitkä ovat esimerkiksi 10 suurenmoisinta westerniä?

    Laiskuuttani lainaan IndieWiren listaa Episodi.fi:n kautta luottaen, että he ovat selvittäneet filmien suomalaiset nimet oikein. Seuraavassa listan paras tulee ensimmäisenä, kymmenes viimeisimpänä:

    Nicholas Ray: Johnny Guitar (1954)

    Sergio Leone: Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West, 1968)

    John Ford: Aavikon laki (My Darling Clementine, 1946)

    Sergio Leone: Vain muutaman dollarin tähden (For a Few Dollars More, 1965)

    Robert Altman: McCabe ja Mrs. Miller (McCabe & Mrs. Miller, 1971)

    Budd Boetticher: Lainsuojattoman jäljillä (Ride Lonesome, 1959)

    John Ford: Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939)

    Sydney Pollack: Silmä silmästä (Jeremiah Johnson, 1972)

    Monte Hellman: Hän ampui ensin (The Shooting, 1967)

    John Ford: Mies, joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962).

IndieWire on suunnilleen ”oikeassa”, hahhah.

    Minä en laittaisi Nicholas Rayn ohjaamaa Johnny Guitaria kymmenen parhaan joukkoon enkä Boetticheria, Pollackia enkä Hellmania.

    Omalle listalleni sijoittaisin kymmenen parhaan joukkoon Clint Eastwoodin ohjaaman filmin Kalpea ratsastaja (Pale Rider, 1985), John Fordin Etsijät (The Searchers, 1956), George Stevensin Etäisten laaksojen miehen (The Shane, 1953), Howard Hawksin Rio Bravon (1959) ja Sam Peckinpahin Hurjan joukon (The Wild Bunch, 1969).

    Mutta oleellista ei ole mitkä ovat kymmenen suurenmoisinta vaan koko lännenelokuvien mahtavat kirjo. IndieWiren 100 parhaan listalla ovat tietysti myös nuo omat huippusuosikkini ja paljon muita yhtä hyviä, ikimuistoisia ja ikuisia lännenfilmejä, jos nyt mikään taideteos lopulta on ikuinen.

    Mitä enemmän elokuvia ajattelee ja muistelee, sitä vaikeampi niitä on sijoittaa toisiaan paremmiksi, toistaan huonommiksi.

    Muutama päivä sitten El País -lehden tilastonikkari Kiko Llaneras kokosi lehteen erilaisten "pitämisten" tilastoja luokitellen ne sen mukaan minkä vuosikymmenen taideteoksista ihmiset pitävät. Yllättävästi - vai onko tämä oikeastaan yllätys -  ihmiset (aineisto Yhdysvalloista) tuntuvat pitävän eniten niistä elokuvista tai musiikkikappaleista, jotka sijoittuvat heidän nuoruutensa vuosiin, siis suunnilleen ikäkauteen 15-25. Niinpä boomerit pitävät kaikkien aikojen parhaina elokuvina 1970-luvulla valmistuneita, kun taas uusin Z-sukupolvi pitää parhaina 2020-luvulla tehtyjä, X-sukupolvi rakastaa 1980-luvun filmejä ja milleniaalit 1990-luvun filmejä.

    El Paísin tilastokattaus todistaa senkin, minkä Carey ja Penrose perustelevat: taideteoksilla ei ole universaalia paremmuusjärjestystä. Esteettinen kokemus on yksilöllinen, jos kohta sen kollektiivisuus liittyy kokemuksen ulkoisiin olosuhteisiin ja edellytyksiin vahvemmin tai heikommin yksilön elämäntilanteesta ja maailman tilanteesta riippuen.

    Yhtä kaikki: Elokuvan lopussa lännenmies ratsastaa tehtävänsä tehtyään aavikolle kohti auringonlaskua. 

    

Syksyllä 1971 arvioin
lännenelokuvia "marxilaisin" käsittein, hah.

Vientipimeää

[ja kuparikuoriainen]

Kyösti Salovaara.

6.8.2024.

Mitä edessä lie, sitä selitä emme,

mitä takana, turhaan tavoittelemme. 

- Aaro Hellaakoski

Kenen ei tekisi mieli ottaa suuntaa niin kuin ottaa Nuoruus,

taitava radikaali, Keski-ikä, luonteva piispa myyntipäivillä,

ja Vanhuus, oppainaan oikeus, voima, ja todellisuus, usko,

kauneus ja kauheus, untemme kaikki sisaret, ja viimein aina

penseys, kutsumaton sisar.

- Tuomas Anhava

Niin se taitaa mennä. Ota askel eteen, toinen taakse, ja sen jälkeen astut vasemmalle ja sitten oikealle ja huomaat olevasi yhä samassa paikassa, vaikka hieman vanhempana.

    Maailman saattaa tulkita kahdella vastakkaisella tavalla.

    Ensin: kaikki on yhtä sekasotkua, ja mahdolliset järjestyneet alueet ovat pelkkää näköharhaa.

    Tai toinen tulkinta: kaiken sekasotkun taustalla on suuri järjestys, ja sekasotku on näköharhaa, joka estää kokonaisuuden havaitsemisen.

    Koska näin on, pakinassa voi käsitellä mitä tahansa. Kaikki kuuluu yhteen tai ei mikään. Otsikosta tulee mieleen Edgar Allan Poe, mutta se lienee sattumaa.

Sunnuntaina ihmettelin saksalaista ”vientipimeää”.

    Miten kummassa saksalaiset ovat kaupallistaneet ”pimeästäkin” vientituotteen? Yhtä kummallista on, että hankkeessa on mukana kirkko ja sen historia.

    Jos suomalaiset olisivat yhtä kekseliäitä, he kaupallistaisivat ”valon”. Vientivalo saattaisi räjäyttää markkinat ja modernin tajunnan.

    Mutta suomalaiset - siis me - ovat aina alamaisia, joskus tsaarin ja toisinaan kuninkaan selän takana. Siitä huolimatta, tai juuri sen takia, suomalaisuus vahvistaa resilienssiä. Alamaisen pitää kyetä adaptoitumaan.

    Alamaisuudessa on sekin hyvä puoli, että onnettomista oloista voi syyttää jotakin toista ja mieluummin ylempänä olevaa. Sen osaamme.

Atomipommi pudotettiin Hiroshimaan 6.8.1945. Se ja toinen atomipommi Nagasakiin lopettivat toisen maailmansodan. Olisiko se loppunut muutenkin, sitä emme tiedä.

    Moraalia voi perustella monella tavalla.

    Siihen en ryhdy.

    Hiroshiman pommin uhreja on tavattu muistaa 6.8 lähettämällä kynttiläveneitä ajelehtimaan tummuvaan yöhön. Tänä vuonna en huomannut, että Hiroshiman muistopäivää olisi Suomessa tai muualla vietetty.

    Maailmalla taitaa olla isompia murheita kuin menneisyys.

    Kun meillä oli kesämökki Kymijoella, veimme Hiroshima-päivänä illan tummuessa kynttiläveneet keskelle jokea josta vuolas virta kuljetti ne vieressä kuohuvaan Myllykoskeen. Oliko se viisasta, enpä osaa sanoa. Ehkä ei, mutta ajattelimme että Torminvirran kuohut sammuttavat palavat kynttilät.

    Viime viikon tiistaina sytytin vaatimattomasti kynttilöitä vesimaljakkoon. Siitä ne eivät paenneet muualle. Kunhan paloivat Hiroshiman uhrien muistoksi ja kenties myös sodan ja rauhan dilemman ymmärtämiseksi.

Uhkaako suomalaista kirjallisuutta näivettyminen? Katoaako lukutaito?

    Katselin bestsellerlukuja. Kiinnostava pikahuomio: painettujen kirjojen myyntilukuja johtavat Ilkka Remeksen kaltaiset mieskirjailijat, kun taas kaikkien formaattien myyntiä johtavat naiskirjailijat kuten Satu Rämö.

    Epätieteellinen arvioni: naiset lukevat ja kuuntelevat kaikkia formaatteja printtikirjasta äänikirjoihin, kun taas miehet lukevat pääasiassa painettua tekstiä.

    Sitten toisaalta olen aavistavinani, että anglosaksisen kirjallisuuden suomentaminen on vähentynyt. Jos on, liittyykö se siihen, että kirjoja lukeva porukka osaa riittävästi englantia lukeakseen kirjoja alkukielellä?

    Madridilaisessa El País -lehdessä käsiteltiin tätä aihetta pari päivää sitten.

    Jutussa kerrottiin, että kun muuan nainen vieraili berliiniläisessä kirjakaupassa, hän hämmästyi englanninkielisten romaanien määrää – kun niitä aikaisemmin oli ollut kohtuullisen niukasti. Ja hämmästyttävintä oli, että kirjoissa jotka oli käännetty englannista saksaksi ja sijoitettu saksankielisten kirjojen hyllyyn, oli englantilaisen painoksen kansi ja ”rauhoittava” tarra ”Käännetty saksaksi”. Valmistusvirhe vai vitsi? El Paísin toimittaja kysyi.

    Sitten jutussa kerrottiin UK Publishers Associationin tietoihin perustuen, että brittiläisten kustantajien teoksia myytiin Euroopassa vuonna 2022 kahdeksan prosenttia enemmän kuin vuonna 2021. Saksassa myynti kasvoi 27 %, Hollannissa 6 % ja Ruotsissa 4 %.

    Jutussa arveltiin, että englanninkielisten kirjojen myynnin lisäys tulee bestsellereistä. Vähemmän myytyjä englantilaisia kirjoja ei viedä Eurooppaan, mutta ei niitä enää paljon käännetäkään eurooppalaisille kielille. Jos näin on, moninaisuus kuihtuu, kansainvälisyys ohentuu, kaupallisuus muuttaa kulttuuria.

Jos tiistai-iltana ottamassani kuvassa on kuparikuoriainen, ajatus hypähtää kepeästi kuin keinussa Poen novelliin Kultakuoriainen. Sukua ovat. Mutta tuossa novellissa taidettiin etsiä merirosvojen aarretta eikä niinkään luonnon kummallisuuksia.

    Palatakseni ”vientipimeään”: se oli tarkoituksella käännösvirhe, sillä nautin sunnuntaina saunaolueksi Baijerissa pantua tummaa luostariolutta, erästä ”export dunkelia”. Menneisyyttä emme voi tavoittaa, mutta tätä olutta on valmistettu Andechsissä benediktiiniläisluostarissa vuodesta 1455 lähtien. Uskonto ja kirkko ovat näin kulttuuriamme ja sivistystämme useammalla tavalla kuin mieleen tulee.

    Baijerin ja kuparikuoriaisen kautta kierrän Ranskaan, vähän niin kuin päättyneiden Olympialaisten liputtamiseksi, vaikka en puhu urheilusta. No, oikeastaan ajattelen että tumman baijerilaisen oluen ja kukkapenkissäni kimaltavan kuparikuoriaisen väliin mahtuu koko maailma, olipa se sattumalta sekava tai sattumista huolimatta selkeä kuin sininen taivas.

    Ranskalainen filosofi ja kirjailija Jean-Paul Sartre ei tainnut olla luontoihminen vaan pikemminkin ”asfalttisissi”. Siitä huolimatta tai juuri sen takia, hän vetäisi kirjallisuuden ja ötököiden maailmat yhteen näin imponoivasti:

    ”Mutta kirjallisuuta eivät loppujen lopuksi kuitenkaan suojele Kaitselmuksen muuttumattomat säännökset: kirjallisuus on sitä mitä ihmiset siitä tekevät, itsensä valitessaan he valitsevat kirjallisuuden. Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi, yhteiskunta vaipuisi jälleen hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään. Tietenkään tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: mailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.” (Sartre: Mitä kirjallisuus on? 1947. Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava, 1967.)

   

Kyösti Salovaara, 2024.

Harhaanjohtamisen taito

[ja tahto]

Kyösti Salovaara, 2024.

Eduskunta umpikujassa, 
umpikuja eduskunnassa?

Strellman harmittelee sitä, että nykyiset poliittiset voimat eivät tue kirjallisen kulttuurin vahvistumista Suomessa. Petteri Orpon hallitus päätti nostaa kirjojen arvonlisäveroa 40 prosenttia, 10 prosentista 14:ään… ”Suomen valtiontalous saa vain pienen hyödyn kirjojen alvin korottamaisesta, mutta kirja-alalle siitä koituu suurta haittaa”, Strellman sanoo. 

- Art Housen kustantaja Urpu Strellman Suomen Kuvalehden haastattelussa 2.8.2024

Eduskunnan perustuslakivaliokunta kuuli 18:aa oikeustieteilijää, jotka olivat harvinaisen yksimielisiä siitä, että hallituksen esitys oli räikeässä ristiriidassa Suomea sitovien oikeudellisten velvoitteiden kanssa. Lain säätäminen tarkoitti Suomen oikeusvaltion heikentämistä, mutta Valtoselle se edusti oikeusvaltion vahvistamista. Toisin sanoen: ollakseen jatkossakin luotettava oikeusvaltio Suomen piti säätää laki, joka rikkoo poikkeuksellisella tavalla Suomen valtiosääntöoikeudellista perinnettä.

- Politiikan tutkija Johanna Vuorelma Yle Ykkösen kolumnissa 1.8.2024

Parlamentarismin kuolema on suuri väite. Mitä sen tilalle voisi tulla? Kontula piirtää seinään päättyvän nousevan käyrän alapuolelle hauraita viivoja tulevaisuuteen. Hän sanoo, että nyt olemassa vain marginaalisia kehityskulkuja, joissa on siemeniä tulevaisuuden mallille. Hän uskoo, että parlamentit jatkavat varmasti toimintaansa, ”mutta niistä tulee kuin hiippakuntia”, joista kukaan ei enää oikein muista, mitä ne ovat… Parlamentarismin tulo tiensä päähän on valjennut Kontulalle vähitellen, ja se on ollut hänelle suuri pettymys.

- Kansanedustaja Anna Kontula Helsingin Sanomien haastattelussa 2.8.2024

Sanasta miestä ja sarvesta härkää.

    Hemmetti, mistä tuo latteus tähän ilmestyi?

    Jatkan kuitenkin aloittamallani linjalla.

    En ”käytä” varsinaista somea, sitä missä paasataan, missä räjähdetään kun missi istuu tissillään tai hurmaannutaan kun lapsi pärjää aikuisten olympialaisissa. Mutta primitiivinen some heijastuu laatumediaan, joka kommentoi noita paasauksia ja räjähdyksiä.

     Ärsyynnyn siis, mutta en somen takia vaan laatumedian. Onkohan se oikeastaan niin laadukasta kuin halua itseään pidettävän. Mutta parempaa ei ole tarjolla, niin kuin ei ole parempaa Suomeakaan.

    Vanhemmiten ärsyyntyy vähemmästä.

    Niinpä napinoin: ärsyttääkseni!

Vanhat jutut kiertävät mediasta toiseen uudestaan. Niitä yhdistää suhteellisuudentajun puute. Ja se, että perimmiltään niissä halveksitaan demokraattista päätöksentekoa ja demokratian ideaa, vaikka päällisin puolin ollaan huolestuneita demokratiasta ja päätöksenteon tuloksista, siis päätöksistä.

    Kirjailija ja esseisti Tommi Melender haastatteli Suomen Kuvalehdessä Art Housen ostanutta Urpu Strellmania. 

    Tietenkin haastattelu kääntyi politiikkojen moittimiseksi. Kirjojen arvonlisäveron nostaminen on pirullista puuhaa, joka kaataa kirjojen kustantamisen ja kauppaamisen syvään alhoon. Tästä haastattelija ja haastateltava olivat liikuttavan yksimielisiä.

    Kaataako?

    Katselin kirjoja myyviä nettikauppoja. Viime vuonna julkaistu Satu Rämön dekkari Jakob (WSOY) maksaa kaupoissa 26,60 – 28,95 euroa.

    Melenderin kirjoituksesta saa käsityksen – huolimattomasti lukien – että kirjan hinta saattaisi nousta 40 %. Kauheaa! Strellman ja Melender ehkä haluavatkin, että haastattelua luetaan huolimattomasti; että lukija tarkoituksella johdetaan harhaan.

    Tarkistin toisenkin kirjan hintoja nettikaupoissa. Eppu Nuotion romaani Hopeamedaljonki (Gummerus, 2023) maksaa Adlibriksessä 26,90 e, Prismassa 27,20 e, Suomalaisessa kirjakaupassa 27,95 ja Akateemisessa kirjakaupassa 31,90 e.

    Kirjalla ei ole yhtä hintaa, niin kuin Art Housen kustajantaja hyvin tietää. Alvin korotuksellakaan ei ole yhtä vaikutusta vaan erilaisia: jonkin kirjan hinta nousee jossakin kaupassa, toisen ei, riippuen kirjoja myyvästä kaupasta.

     Entäpä se hirmuinen 40 % korotus?

    Katsotaanpa todellisuutta suoraan silmiin. Adlibriksessä Hopeamedaljonki maksaa 26,90 e. Nykyisellä 10 % alvilla siinä on veroa 2,45 e.

     Kuinka paljon kirja maksaisi, jos kauppias siirtäisi alvin korotuksen kokonaan kirjan hintaan? No, uudella 14 % alvilla Hopeamedaljongin hinnaksi tulee 27,88 euroa eli kirjan hinta nousee kokonaista 0,98 euroa.

    ”Kirja-alalle siitä koituu suurta haittaa”, Strellman sanoi. Siitäkö että 27 euron kirjaan tulee yhden euron korotus? 

     ”Puhu pukille!” minä sanon ärsyyntyneenä yrityksestä johtaa minua(kin) harhaan. Muutama päivä sitten joku kehui maksaneensa Coldplayn konserttilipuista yli 1000 euroa. Medialiiton tutkimuksen mukaan kirjoja pääosin ostavat hyvin toimeentulevat kansalaiset. He tuskin tajuavat, että alle kolmekymppiä maksava kirja on yhden euron kallimpi kuin viime vuonna.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kun politiikan tutkija tutkii politiikkaa, tuleeko hänen olla laatikon sisällä vai sen ulkopuolella? Jos kysymys on tieteestä, politiikan tutkijan ei pitäisi kiivailla politiikan laatikossa vaan sen ulkopuolella.

    Mutta onko humanistinen ”tiede” koskaan aitoa, kovaa tiedettä?

    Ei ainakaan jos Helsingin yliopiston tutkijan Johanna Vuorelman kirjoituksia lukee. Hän on ilmiselvästi hypännyt politiikan laatikkoon ja on häpeämättä puolueellinen.

    Ok, sopii minulle. Vaikka ärsyynnyn.

    Vuorelma väittää, että käännytyslailla Suomen eduskunta paljasti kuinka enemmistöt sortavat vähemmistöjä ja kuinka eduskunta katkaisi suomalaisen demokratian selkärangan eli perustuslain sielun.

    Eduskunnassa 5/6 kansanedustajista teki päätöksen laista. Päätöksen muoto täyttää täydellisesti suomalaisen demokratian säännöt. Ne koskevat myös perustuslakia. Eikä perustuslaki ole mikään ulkoavaruudesta maan päälle pudotettu lakipaasi, johon maan päällä ei saisi koskea.

    Vuorelma on varmaankin oikeassa väittäessään, että yhteiskunnallisessa keskustelussa kieltä käytetään puhujan ja kirjoittajan omiin tarpeisiin. Niin on aina käytetty. Jopa Vuorelma käyttää sanoja niin kuin haluaa ne itse ymmärtää. 

    Olisi kivaa (ihan huikeaa) jos joku Vuorelmaa neutraalimpi tutkija selvittäisi mitä kaikkea sana ”liberaali” nykyään merkitsee ja mitä ei, ja kuinka tuo sana on ikään kuin kaapattu blokkipoliitikassa merkitsemään monia ei-liberaaleja asioita.

Kun poliitikan tutkija sanoo, että 18 oikeustieteilijän sanan olisi pitänyt painaa enemmän kuin 5/6 eduskunnasta, tulee kysyneeksi pitäisikö demokratiasta (parlamentarismista) todellakin luopua ja antaa valta asiantuntijoille, vähän niin kuin Platonin filosofikuninkaille.

    Tällaista henkeä ilmassa liikkuu, eikä ainoastaan Vuorelman kirjoituksissa.

    Anna Kontula sanoi Hesarin haastattelussa suoraan, että jos hänen kaltaistensa maailmanparantajien tahtoa ei sellaisenaan toteuteta parlamentissa, päätökset aletaan tehdä muualla ja eduskunta muuttuu yhdentekeväksi ”hiippakunnaksi”, jonka tarkoitusta ei kukaan kohta muista eikä tiedä. 

    ”Intellektuellin keskeinen ominaisuus on erottuminen ja siihen monet intellektuellit juuri pyrkivätkin”, kirjoitti Paavo Lipponen teoksessaan Järki voittaa (2008). Viime kädessä ”erottuminen” tarkoittaa pettymistä demokratian hitaaseen kulkuun ja siihen että kansalaisten enemmistö saattaa todellakin olla joskus (vai aina?) väärässä. Johtopäätös sitten on Vuorelman ja Kontulan tavoin edustuksellisesta parlamentarismista luopuminen ja asiantuntijavallasta haaveilu.

    Demokratiaan pettyneiden Strellmanin, Melenderin, Vuorelman ja Kontulan kiusaksi, ihan vain ärsyttääkseni heidän mielenrauhaansa, lainaan lopuksi Yrjö Ahmavaaran tieteellistä näkemystä (Yhteiskuntakybernetiikka, 1976) objektiivisuudesta ja päätöksenteon mahdollisuuksista. Ahmavaara sanoo, että historiallisessa tilanteessa eli ihmisten ja kansakuntien todellisissa elämäntilanteissa ei ole tieteellisesti ainoata ”oikeaa” johtajaa eikä tieteellisesti ainoata ”oikeaa” tekoa.

    Ahmavaaraa edelleen lainaten: ”Ja koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.”

    Vasta jälkikäteen, vuosien päästä, on mahdollista arvioida tappoiko 1 euron korotus romaanin hintaan koko kirjallisuuden ja johtiko käännytyslain hyväksyminen laajalla enemmistöllä suomalaisen demokratian kuolemaan. 

      

Kyösti Salovaara, 2024.

Komea päältä,
ontto sisältä,
komeiden pylväiden välistä karkaavaa vallankäyttöä?