torstai 18. huhtikuuta 2019

Lontoosta länteen

[4° 36' 43" W]

Kyösti Salovaara, 2019.
Euroopan rajalla:
Tarifa, Gibraltarin salmi, Marokon rannikon vuoret:
kulttuurien ja ideoiden välinen viiva on veteen piirretty.


Topologia värähtelee.
    Käytän sanaa vinosti; sovitan tarpeeseen.
    Kulttuuri on topologinen verkko ajassa ja paikassa. Menneisyyden nykyisyys ja päinvastoin. Erottamaton, murtuva, pois häipyvä, uniin jäävä. Osat ovat toisiaan, eivät irtoa.
    Sammakot lurittavat purossa yhä lemmenlaulujaan. Mustapääkerttu livertelee eukalyptuslehdossa – ainakin luulen että se on mustapääkerttu, Sylvian joululaulusta tuttu.
    Paikkani pituuspiiri on otsikossa. Silti kello on tunnin edellä Lontoon aikaa. Miten se on mahdollista?
    Syytetään Francoa. Hän halusi olla Adolf Hitlerin veroinen ja ainakin kaveri, joten Espanjassa kellot siirrettiin samaan aikaan Saksan kanssa. Topologinen kello värähteli tuimasti.
    Mutta myös oman mielen kuva vääristää käsityksen maapallon pinnasta. On vaikea tajuta, että Malagan seutu on lännempänä kuin oikeastaan yksikään Englannin suurista kaupungeista.
    Sanaan ”länsi” sitoutuu kosolti positiivista. Valta haluaa omistaa sanat ja niiden merkityksen. Siksi pitää olla varuillaan. Puron reunalla, meren äärellä, sinisen taivaan alla. Täällä jossakin, neljä astetta läntistä pituutta ja risat.
    Idässä ei halua asua kukaan - paitsi "idässä" asuvat.


Mihin suuntaan historia virtaa?
    Sulje silmät ja mieti – mitä näet? Mihin suuntaan historia virtaa?
    Pariisissa paloi Notre Damen katedraali, ei kokonaan mutta pahoin. Eurooppalaisen kulttuurin symboli.
    Keskustornin kaatuessa ihmiset huokailivat, joku itki, jumalat vaikenivat. Mitä paloi poroksi?
    Notre Dame korjataan, saadaan taatusti entisen näköiseksi. Mutta onko se sama katedraali kuin pois palanut? Onko historia läsnä fyysisessä vai henkisessä? Jos sortuneen tornin puukehikot korvataan palamattomalla teräksellä, puhuuko Jumala samaa kieltä kuin 1200-luvulla keskustornin valmistuessa?
    Jos historia juoksee eteenpäin, sen rinnalle voi kiriä, vaikka ohi ei pääse. Mutta entä jos se juoksee taaksepäin – silloin ei auta peruuttaa, koska ajassa ei voi peruuttaa eikä elämässä, joka on aikasi yhteen puristettuna.
    Kulttuurin topologinen verkko värähtelee, venyy ja painuu lommolle mutta ei katkea, sillä se on mahdotonta.
    Sanoja omitaan, otetaan omaan käyttöön ja kielletään toisilta käyttäjiltä. Se jolla on valtaa tietää mitä merkitys merkitsee.


Nykyään huudetaan asiantuntijoiden perään. Heitä on liian vähän tai paljon.
    Riippuu näkökulmasta.
    Hans Rosling kertoo pitävänsä asiantuntijoista, koska he ymmärtävät maailmaa. Mutta heilläkin on rajoituksensa, Rosling sanoo teoksessa Faktojen maailma (Otava, 2018.) Asiantuntija on asiantuntija vain omassa asiassaan, usein hyvin pienessä, melkein mitättömässä. Siitä huolimatta asiantuntija heittäytyy usein kaikkien alojen mestariksi, koska sellaisesta media pitää ja sellaista ”asiantuntijaa” jokainen rakastaa.
    Heikoilla jäillä harva osaa kulkea.
    Moni asiantuntija on täysin hakoteillä globaalin arjen faktoissa.
    ”Älykkyys”, Rosling sanoo, ”numeroiden hallitseminen tai koulutus tai edes Nobelin palkinnon saaminen, ei ole oikotie globaalien faktojen hallintaan. Asiantuntijat ovat asiantuntijoita vain omalla alallaan.”
    Miksi intellektuellit ja taiteilijat, kaikista maailman ihmisistä, suutelevat murhanhimoisia diktaattoreja – kysyi puolestaan Steven Pinker teoksesaan Enlightenment Now (2018). Esimerkkejä piisaa. Älymystö tykkää kurin maailmasta. Arkijärjellä ajatellen tilanteen pitäisi olla päinvastoin; että älymystö ja taiteilijat vastustavat vallan keskittymistä ja edistävät inhimillisen myötätunnon leviämistä.
    Mutta ehkäpä, kuten jotkut arvelevat, älymystön narsismi selittää heidän käyttäytymistään.
    Älymystö on mustasukkainen liberaalin yhteiskunnan rahvaalle, joka tekee mitä haluaa ja ostelee kaupoista mitä mieleen tulee. Älymystö haluaisi tiukemman suunnitelman, ja sellaista, siis ylhäältä alas heijastuvaa suunnitelmallisuutta, diktaattorit tarjoavat.
    Intellektuelli – joka tietää tietävänsä enemmän kuin muut – haluaa aina olla toteuttamassa yhteiskunnan läpikäyvää ehdotonta ideaa, vaikka sen olisi suunnitellut Hitler tai Mussolini tai Ho Chi Minh tai Stalin – tai Ilmastopiru.
    Ehkä kyse ylisummaan on yli-ihmissyndroomasta. Yli-ihminen tietää mitä tehdä. Luulee tietävänsä.
    Niinpä: pistäpä silmäsi kiinni ja mieti mihin suuntaan historia juoksee.


Kyösti Salovaara, 2019.
Kilometrin korkeudella sadepilvi kiitää alhaalta ylös.


Tarifan vanha kaupunki sijaitsee Espanjan lounaiskolkassa, noin nelisenkymmentä kilometriä rannikkoa pitkin länteen kun ajaa Gibraltarin ohitse.
    Tarifa on Euroopan mantereen eteläisin piste. Topologisten värähtelyjen reuna.
    Kun seisoo Tarifan sataman vieressä ja näkee kaukana mutta aika lähellä siintävän Marokon rannikon, ja kun ajattelee, että tässä Välimeri ja Atlantti muuttuvat toisikseen, sekoittuvat toisiinsa vinhojen tuulien saattamana, luulee hetken tajuavansa mitä historia on ja missä sen pohjavirrat vyöryvät.
    Kuvaannollisesti, ei fyysisesti, voi ajatella että elokuussa 1492 tästä silmien edestä purjehtivat Kolumbuksen laivat kohti Kananariansaaria ja sitten Amerikkaan, minkä jälkeen mikään ei ollut entisen kaltaista. Tämä on tietenkin metafora, sillä oikeasti Kolumbus lähti purjehdukselleen Huelvan vierestä, Palosin satamasta Rio Tinto -joen suumailta.
    Joidenkin tutkijoiden mielestä tämän jälkeen Välimeri menetti merkityksensä – nykyään sillä on erityismerkitys vain kirjallisuudessa ja kirjallisuuden historiassa.
    Guillermo Altares kirjoitti muutama päivä sitten El País -lehdessä Välimeren kulttuurisesta historiasta, merkityksestä. Hänen otsikkonsa kuului: Jumalien ja kirjojen meri.
    Välimeri on sotien, haaksirikkojen, merirosvojen, orjien sekavaa historiaa, mutta siitä polveutuu myös kulttuurin topologiset värähtelyt oliiviöljystä Ateenan torille, muistikuvien rantoihin, joilla niin monet erilaiset, toisilleen vieraat ja tutut kansat ja kulttuurit ovat purjehtineet, foinikialaisista roomalaisiin, kartagolaisista arabeihin ja lopulta kiiltävissä lentokoneissaan muovituolien ja mössömäisen paellan tarjoamiin turistikeskuksiin pohjoisen turistilaumat. Ja yhdellä meren rannalla Palestiinan ja Israelin välinen konflikti kytee sammumattoman vihan hehkuvana hiilipesänä.
    Ei ole yhtä selitystä, ei yhtä luonteenpiirrettä, ei yhtä ainoaa ja oikeaa merenkulkijaa kotoaan eksyneenä. Odysseuksen retki jatkuu
    Tarifan rannassa Välimeri kohtaa Atlantin. Erään englantilaisen tutkijan mielestä Välimeri symboloi kehtoa ja hautaa, yhteyttä ja muuria, jumalan lahjaa ja taistelukenttää.


Kun ajaa korkealla vuoren selänteellä, joutuu kilometrin korkeudessa sadepilveen eikä tiedä missä on, mistä tulee, millaiselta pilvi näyttää.
    Kulttuuri on samanlainen olotila, sinua ympäröivä joka puolella etkä oikein tiedä että missä se on, miten sen saa kiinni, jos haluaa perässä juosta. Vuorella hiukset kastuvat, kulttuurissa silmät.
    Euroopan topologisen värähtelyt ovat sumeita, kuin vuorenhuipun sadepilvessä, heikosti läpi näkyviä.
    Sadepilven reuna kiipeää rinnettä ylös. Hämmästyneenä katsot sen vauhtia: onko tämä mahdollista?
    Viime lauantaina pysähdyin rantakadulla. Kovien tuulien synnyttämä ”sisälampi” hohkasi vihreää väriä. Mukana lammikossa oli vuorilta valunutta makeaa vettä.
    Otin vihreästä merilammesta valokuvan.
    Kun rajasin sitä tietokoneella, huomasin että kuvan keskellä tyttö ottaa selfietä, aivan kuin merellä ja historialla ja nykyhetkellä ei olisi muuta kerrottavaa kuin narsismi.
    Laitan silmät kiinni.
    Kuuntelen: mustapääkerttu livertää. Torreblancan mäelle kipuava kuorma-auto kaasuttaa moottoriaan kiihdyttäen, hiekkalasti painaa. Sammakot kujertavat purossa.
    Historia juoksee, mutta en näe mihin suuntaan.


Kyösti Salovaara, 2019.

torstai 11. huhtikuuta 2019

Kai he tiesivät


[Misericordia Andalusiassa]

Kyösti Salovaara, 2019.
Calle Castillo 6:
Olikohan tämä pääty Eeva-Liisa Mannerin talo?


Elämä on niin kuin on.
    ”Kai he tiesivät”, kirjoitti Eeva-Liisa Manner runoelmassaan Misericordia 1960-luvun Andalusiassa, ”että elämä ja kuolema ovat saman kuvion / oikea ja nurea puoli, kudottu samoissa puissa.”
    Misericordia julkaistiin Mannerin (1921-95) kokoelmassa Fahrenheit 121 vuonna 1968. Manner - runoilija, prosaisti, näytelmäkirjailija, kriitikko ja kääntäjä - tunsi Andalusiansa. Hänellä oli talo Churrianassa, kylässä Málagan lentokentän tuntumassa, rinteellä jota pitkin laskeudutaan lopulta Guadalhorce-joen deltaan, yhä ränsistyvien maapalstojen ja hökkeleiden suistoon.
    ”Kai sen tietävät myös nämä, / jotka oppivat rakastamaan suruaan / joka teki heidät eläviksi ja vähitellen musersi heidät. / Silti he eivät olleet sen orjia; / tätä minä sanoisin kärsimyksen tieteeksi.”
    Runoilija on andalusialaisessa kylässä sivullinen ja osallinen. Hän kirjoittaa runon, jossa kuollutta lasta, Sunnuntaita, viedään vankkureilla hautausmaalle. Lapsi on kuin pääskysen pesästä pudonnut linnunpoikanen. ”Hänet pantiin höyläämättömään arkkuun / joka muistutti kengänkiillottajan puista lipasta. / Kasvot olivat siniset, hiuksissa meren kenkiä, / Domingon näkinkenkäsato siltä päivältä.”
    Ja kaiken yllä misercordian, armon, valo, kovan lohduttava aurinko. Kauneuden ja köyhyyden törmäys.
    Kärsimyksen tiede.


Runoilija kirjoittaa yhdestä kylästä, kaikista.
    Kylä on kuin Churriana, tai niin kuin se oli kenties 1960-luvulla, tai Álora hoippumassa vuoren rinteellä tai Gaucín 600-metrin korkeudella Manilvasta ja Esteponasta Rondaan luikertavan serpentiinitien varrella. Valkoisia kyliä ja kaupunkeja jylhillä rinteillä riittää, ne ovat kuin esteetikon kokoamaa fiktiiviseltä näyttävää todellisuutta.
    Mielikuvia yhdestä paikasta, tunteita monesta.
    Runoilija valitsee tarkasti mitä sanoo, vielä tarkemmin sen minkä jättää sanomatta. Merkitys on myös poisjätetyssä.
    Eeva-Liisa Manner kulkee maiseman armoilla; hän kulkee armon maisemassa.
    ”Kadut niin tyhjät ja valkeat kuin kulkisi unessa”, Manner kirjoittaa Andalusiassa, ihmisten ja maiseman ristiriidassa. ”Kaikki ne loppuivat rotkoon tai taivaaseen.”

    Rotkoja, slummeja, rantakaistan kaatopaikkoja:
    yhden elämänlähteen: tunkion reunoilla kyliä,
    jotka on koottu tähteistä: pellistä, pahvista, lumpuista,
    laudoista: meren lahjoista.
    Nuo fantastiset majat riippuvat veden yli
    kuin lintujen kyhääminä,
    ja hoippuvat aasit kantavat törmää ylös
    uusia vettyneitä lautoja uusia rättikyliä varten,
    kristityt aasit, ainoat kristityt.
   
    Murheeseen laskee Misericordian aurinko
    aina ja aina, en saa sitä silmistäni.
    Mutta se on aurinko, puut tuntevat sen, lehdet
    hetkessä puhkeavat heleät, keveät
    kuin lapsen nauru...

    Vastakohdat ovat kirkasvärinen kangas, väsyneet kädet jotka sen kutoivat. Valo on puhdasta, mutta elämä pakenee varjoihin, eikä tule vastaan vaikka kuinka sen perään huutaisi. ”Puoli vuotta kovassa valossa, ja silti / he elävät syvällä varjossa, se näkyy kasvoista”, Manner kirjoittaa vuoristokylien naisista, ”kivettyneistä ilmeistä, jyrkistä poskipäistä, / joiden yli iho on pingottunut tummana ja kuivana… Elämä on alituista varuillaanoloa / täällä missä se on hyvin köyhää: / kulunut maa, valon ja vuohien kaluama.”



Kyösti Salovaara, 2019.
Churrianan rappusia ja aukioita tänä keväänä.


Tärkeää on sanoa, keskeistä jättää pois.
    Andalusialaisen runollisen, valon-varjon kylän vieressä oli jo 1960-luvulla moderni maailma lentokoneineen, autoineen, huippuhotelleineen, turisteineen. Sekin kuuluu sivullisen äänessä (ehkä, kenties), vaikka sitä ei suoraan sanota, kerrota, mainita.
    Runoilija puhuu näkemäänsä, luo ”totta” fiktion tempuilla, fiktiota toden välineillä. Hän vaikenee ollakseen uskottava. Toden ja kuvitellun hybridi on runo elämästä ja maisemasta.
    ”Olin parilla lomamatkalla käynyt Churrianassa Eeva-Liisaa tapaamassa”, muistelee Jarl Hellemann, kustantaja Tammessa ja Mannerin ystävä, teoksessaan Lukemisen alkeet (Otava, 1996), ”mutta en oikein koskaan pystynyt näkemään paikkaa hänen silmillään… kylä oli mielestäni kuin mikä tahansa unelias, hieman rappeutunut espanjalainen esikaupunkialue. Hänen katunsa Castillo laskeutui porrastettuna loivasti alakylään johtavalle tielle. Talo numero 6, valkoiseksi rapattu yksikerroksinen talonpätkä, oli kylki kyljessä neljän viiden muun kanssa korkealla rinteellä, jonka juurella aukeni Málagan lentokenttään päättyvä alanko. Etäällä näkyi lentokoneiden siipien välke, ja silloin tällöin rauhan rikkoi jarruttavien moottorien melu. Villiintyneen puutarhan takana oli korkea valkoinen muuri, jonka yli kylän naiset tyhjensivät likaämpärinsä. Lapsia ja kissoja vilisi joka paikassa.”
    Ehkä taiteilija näkee enemmän kuin me muut. Vai kuvitteleeko hän enemmän?
    Seitsemänkymmentäluvun alussa Mannerilla oli vakava kriisi Churrianassa. Hänen talonsa oli hajoamassa, katon korjaajat tiessään. Yleisradion tekemä dokumentti Mannerin Churrianasta oli herättänyt pahaa verta suomalaisyhteisössä, kirjailijan Franco-kritiikkiä ei katsottu hyvällä silmällä, ja Manner kuvitteli vainoharhaisesti sekä Francon salaisen poliisi että paikallisten roistokoplien vainoavan häntä.
    Hellemann saapui pelastamaan Mannerin. Vei hänet ensin hienoon hotelliinsa pesulle ja syömään, sitten Suomeen missä Manner pääsi mielisairaalaan toipumaan.
    Lopulliset jäähyväiset Eeva-Liisa Manner jätti Andalusialla ja Churrianalle keväällä 1982. Hän kirjoitti Hellemannille jäähyväisistään näin: "Tervehdys tästä rosvotusta, ruostuneesta, rottaisesta ja osin romahtaneesta talosta." Churrianan kylä oli rappeutumassa, pois syöpymässä, kuolema kävi talojen kimppuun. 
    Hellemannin kertoo, että Manner julkaisi kesällä 1982 pienen lehtijutun, josta tuli Mannerin muistokirjoitus Churrianalle: "On hyvä päästä pakkomielteistään ja panna sydäntä lahottavat nostalgiset muistot kamferiin. Viimeistään nyt tiedän, ettei ihmisen pidä muuttaa asumaan paikkaan, josta paljon pitää - silloin sen menettää varmasti." 
     Pitäisikö ihmisen muutenkin välttää sitoutumasta siihen mitä eniten rakastaa? 


Nämä ovat sivullisen tarpeettomia ajatuksia / illan viiletessä, / kun taivas on syvä ja kirkas / ja verhottu aurinko paistaa / silkin läpi.
    Tänään Churriana on keskinkertaisen varakkaalta näyttävä lähiö, lentokoneiden melun poimuissa ja uudehkon kehätien kimaltavan autovuon kupeessa. Kehätieltä Churrianaan ja Alhaurín de la Torreen päin vievä ramppi on aina täynnä autoja, liikenne ei vedä. Taivaalle kimpoavat lentokoneet jättävät moottoriteiden pölyisät kaistat alleen.
    Churrianan reunamaalle on tasoitettu laaja kenttä valmiine katuineen ja jalkakäytävineen.
    ”Tämä on kummallinen tapa Espanjassa”, Jaakko sanoo kun ajamme  Churrianasta pois, ”rakennetaan ensin kadut ja jalkakäytävät valmiiksi ja muu vasta myöhemmin.”
    ”Tuleekohan tähän kerrostaloja?” minä lisään.
    Kuluu hetki.
    ”En tiedä osaanko vastata kysymykseen”, navigaattorin naisen heleä ääni vastaa puhelimestani pohdittuaan kysymystä aikansa.
    Francon poliisi (ehkä) vahti kirjailijan sanomisia, menemisiä, olemista 1960-luvun Andalusiassa.
    Vahtiiko meitäkin joku koko ajan, mutta hienovaraisemmin kuin Francon salainen poliisi?


Kyösti Salovaara, 2019.
Gaucín Rondan tiellä.

torstai 4. huhtikuuta 2019

Pitkäjalka, ynnä muita siltoja


[sekä jälkiä]

Kyösti Salovaara, 2019.


Jälkiä jää. Ne häipyvät tuuleen. Tai jäävät kirjaimiin.
    Askeleen pituus lyhenee kävellessä.
    Pilvenhattaroita, sade pois pyyhitty.
    Jälkiä mielessä, niin kuin…
    Niin kuin… eilinen Pil-Pil marbellalaisessa rantaravintolassa, chiliä ja katkarapuja… tai toissapäiväinen turska baskityyliin ”kotikadun” chiringuitossa… tai maasilta Tarifan kärjessä missä toisella puolen tyyni Välimeri ja toisella viuhuvat Atlantin aallot… tai mehiläisiä kihisevä tienpientareen kukkaloisto Estación de Cártamasta Pizarraan vievällä tiellä… tai mustapääkerttu, pensastasku, tikli, harjalintu ja minervanpöllö maaseudun kyläteiden varsilla ja autioituvien kylien räystäillä... tai Sierra Nevadan kylmä tuuli Lanjarónissa missä kaikki paikat tuntuivat olevan kiinni… ja pitkäjalka tepastelemassa Guadalhorcen suiston mudassa ruokaa etsien.
    Tervapääskyt lensivät Málagan seudulle viime perjantaina puolenpäivän jälkeen.


Runsaan kuukauden päästä tervapääskyt saapuvat Suomeen.
    Miksi ne sinne lentävät?
    Jos tätä kysyy kansanedustajaehdokkailta, mitä saa vastaukseksi?
    Tuskin mitään, sillä evoluution salaisuuksia ei ratkota parlamentissa eikä mediassa. Ketä kiinnostaa? Kuka kurkistelee evoluutioon?
    Kimalaisten supistuvat kannat huolestuttavat kaikkialla. Cantabrian vuoristossa asiaa on tutkittu, vähän. Yllätyksiä löydetään. Cantabriassa elää 24 kimalaislajia, myös hyvin harvinaisia.
    Tutkijat kertovat El Paísissa, että alle 900 metrin korkeudella kimalaisten kannat ja kimalaislajit supistuvat voimakkaasti, 900-1500 metrin välillä keskimääräisesti, mutta sitä korkeammalla kimalaiset runsastuvat merkittävästi. Samalla harvinaisimmat lajit antavat tilaa yleisimmille.
    Mitä tämä kehitys tarkoittaa kasvien pölytykselle – sitä kukaan ei tiedä eikä osaa arvailla.
    Appelsiinilehdon viereisellä tiellä Estación de Cártamasta Pizarraan kukkapelto kuhisee mehiläisiä.


Kyösti Salovaara, 2019.
Tarkoin vartioitu ikkuna
sitruunalehtoon. Álora.


Pallo pyörähti eilen Suomessa kohti kesää kun Veikkausliigassa pelattiin ensimmäiset ottelut.
    Lehdessä kerrottiin, että HJK:lla on suurin pelaajabudjetti, noin 1,5 miljoonaa euroa. Muut joukkueet taapertavat perässä kuin ison talon pienet porsaat.
    Madridilaisen Atléticon valmentaja Diego Simeone tienaa vuodessa yli 40 miljoonaa, palkkana ja sponsorisopimuksina. Mies pukeutuu mustaan pukuun, mustaan paitaan ja mustaan solmioon.
    El País julkaisi artikkelin, jossa kysyttiin, mitä tapahtuisi, jos jalkapallo loppuisi.
    Paljon tapahtuisi – espanjalaisessa taloudessa.
    Jalkapallo työllistää (suoraan ja välillisesti) Espanjassa n. 185 000 ihmistä. Jalkapallon liikevaihto on yli 15,6 miljardia euroa (kun Suomen valtion budjetti on n. 55 mrd) ja veroja jalkapallobisneksestä kertyy n. 4 miljardia euroa.
    Jalkapallo on merkittävää viihdeteollisuutta. Erään maanlaajuisen baariketjun johtaja kertoo, että kun La Ligaa näytetään baareissa, pelipäivinä myynti nousee 22 %.
    Pallo on pyöreä. Sen takana näkyy moninaisten ammattien ja liikeyritysten verkosto, tv-kuvaajista bussikuskeihin, baarimikoista liiketalouden suunnittelijoihin.
    Suomessa kaikki on pienempää, miltei luomua.


Ajellaan kohti El Chorroa ja Ardalesin turkoosinvärisiä altaita.
    Áloran jälkeen tutussa mutkassa tullaan vanhalle sillalle, joka ylitetään niin nopeasti ettei siitä ehdi ottaa valokuvaa.
    Aikaisemmilta reissuilta on kuitenkin opittu, että heti sillan jälkeen, El Chorroon päin mentäessä, tien reunassa on kapea levike, johon auton saa pysäköityä, kun pysähtymiseen valmistautuu ja hidastaa vauhdin ajoissa.
   Sillat kiehtovat, aivan eri tavalla kuin vaikkapa tunnelit. Tunnelista haluaa mahdollisimman nopeasti päivänvaloon.
    Silta yhdistää erilaisuuksia, ihmisten ja maisemien moninaisuuden. Silta on metafora, parasta laatuaan.
    Eilen Sevillassa Espanjan pääministeri Pedro Sánchez ja Yhdysvaltain entinen presidentti Barack Obama totesivat yhteen ääneen, että siltojen rakentaminen on tärkeää, sen sijaan että pystytettäisiin muureja.
    Sillalta näkyy moneen suuntaan.


Ihmiset jättävät jälkiä kultturiin ja maisemaan.
    Meillä on tapana ajatella, että kehitys kulkee aina parempaan, että sivistys kasvaa, että suvaitsevaisuus lisääntyy, että yhä usempi saa ajatella mitä haluaa tai olla ihan vaan omissa oloissaan.
    Me näemme kauas, mutta lähellä olevan tajuaminen on vaikeampaa.
    Piilotammeko historian kuvia ollaksemme tasa-arvoisia, suvaitsevaisia, avaramielisiä?
    En vastaa kysymykseen. En osaa.
    C.J. Sansomin romaanissa Kapinalliset (2018) kerrotaan 1500-luvun puolivälin Englannista, missä uskonpuhdistuksen huumassa vanhat, katolisen ajan kuvat peitetään valkoisella maalilla; missä uuden suvaitsevaisuuden nimissä vanha kulttuuri mitätöidään, piilotetaan katseilta, aivan kuin historian voisi todella hävittää.
    ”Kirkossa oli mies maalaamassa yhtä seinää valkoiseksi”, romaanin minäkertoja, oikeusneuvos Matthew Shardlake hämmästelee. ”Hän peitti siveltimen levein vedoin maalausta, joka esitti enkeleitä värikkäissä, hulmuavissa kaavuissa. Muut seinät olivat jo valkoiset. Ikkunoista oli riisuttu lasimaalaukset pois, ja tilalle oli asennettu kirkas lasi arkkipiispa Cranmeren määräysten mukaisesti. Kuoriaitaus oli poistettu alttarin ja kirkkolaivan välistä. Yhdelle seinälle oli maalattu kymmenen käskyä mustin goottilaisin kirjaimin. Menneisyyden pyhäinkuvat oli vaihdettu Jumalan sanaan, vaikka suurin osa seurakuntalaisista oli lukutaidottomia.” (Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2019)
    Ihminen maalaa uusia kuvia vanhojen päälle. Kirjaimia pyyhitään, vaihdetaan toiseksi. Jälkiä jää, katoaa.
    Pitkäjalka tepastelee joen mutaisessa suistossa.


Kyösti Salovaara, 2019.
Pitkäjalka (Himantopus himantopus) tepastelee
Guadalhorcen suulla Málagan keskustan
ja lentokentän välisellä suistomaalla.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Aamulla


[tutussa paikassa vieraana]


Kyösti Salovaara, 2019.


Aamulla pilvet rientävät taivaalla.
    Viileähkö kevätilma.
    Illalla meri loiskui kameran objektiiviin rantakadulla.
    Tutun ravintolan isäntä sanoi, että talvi on ollut lämmin. Hyvin menee, mitäs kuuluu?
    Viini on halpaa, rantakadulla hiljaista.
    Tutussa paikassa olet vieras, itselle, muille, kenelle vaan.
    Kun lentokone irtosi Vantaalta, maa oli vielä jäässä.
    Viikin pelloilla hanhet kyyristyivät tiistaina odottamaan kevättä.



Kyösti Salovaara, 2019.


Tutussa paikassa, mäen rinteellä, solisevan puron varrella.
    Illalla sammakot kujersivat lemmenlorujaan.
    Aamuyöstä koira haukkui jossakin päin taloa, niin kuin se aina haukkuu. Puron varrella tuntematon lintu liviertää, niin kuin se aina livertää, vähän kuin punarinta, sinirinta tai puhdasta kultaa.
    Liikenteen ääniä, mäellä herätään torstaihin, maaliskuussa.
    Täälläkin on vaalit huhtikuussa, hieman myöhemmin kuin kotona Suomessa.
    Lentokoneen irtautuessa vaalikeskustelut jäivät maahan, hyvä niin. Johan niihin ehti kyllästyä. Niin paljon pinnallista höpötystä. Mutta tietysti kiinnostavaa: demokratian kuiske.
    Niin paljon sotketaan, lillukanvarret ja hongat humisevat samassa kuvassa.
    Yleensä terävä Olli Seuri syyllisti tiistai-iltana Petteri Orpon varpusten katoamisesta, ei kuulemma pitäisi hakata metsiä.
    Seuri haukkui väärää puuta. Varpuset kuuluivat idyllisen karjankasvatuksen aikaan, eivät metsiin. Luonto yksipuolistuu koska maatalous on muuttanut muotoaan. Kukkivia jättömaita ei enää ole.
    Ylellä joku porukka tarkistaa poliittisen puheen faktoja. Kannattaisi myös tarkistaa toimittajan puhuma.


Pari päivää sitten lueskelin Eeva-Liisa Mannerin runoa Misericordia.
    Armoa, armoako Manner pyysi 1960-luvulla Churrianan kylässä, jonne on matkaa tästä paikasta parikymmentä kilometriä, muutaman mäen ja vuorenrinteen toiselle puolelle. Pilvien viemää, tuulen tuomaa.
    Churriana on Malagan lentokentän liepeillä.
    Minä kirjoitan nyt Välimeren liepeillä.
    Tutussa paikassa muukalainen rentoutuu.
    Otan pätkän Mannerin runosta Misericordia ihmetelläkseni kotoista vierautta:

    Mitä hän näki matkallaan virroilla?
    Mitä hän kuuli? Kun hän kuiskasi,
    monisuinen kaiku vastasi aina kaukaa.
    Hän lipui koko ajan omaa ääntään kohti
    tietämättä että se oli hänen äänensä.
    Hän kysyi: Missä minä olen? ja kysymys
    tuli aina takaisin monistuneena.
    Ja hän jatkoi yhä kysyjän etsimistä
    tietämättä että hän etsi itseään.


Kyösti Salovaara, 2019.