torstai 20. helmikuuta 2020

Katseita


[sielun peiliin]
Kyösti Salovaara, 2012.
"Tasavallan rakentaminen", 1952 -
osa Max Lingnerin 18 metristä muraalia
Detlev Rohwedder rakennuksen katutasossa Berliinissä.
DDR:n pääministeri muutatti Lingnerin alkuperäistä suunnitelmaa monta
kertaa; taiteilijan "ranskalainen" tyyli ei
sopinut nuoren sosialistisen valtion katseeseen.
Alkuaan rakennus oli Hermann Göringin ilmailuministeriön
käytössä 1930-luvulla.


Mitä näemme kun näemme?
    Näemmekö maailman ympärillämme? Vai katsommeko itseämme maailmassa? Vai molempia? Kun katsot maailmaa, katsooko se takaisin?
    ”Sinun silmiesi tähden / laulan laulun kauneimman”, tunnusti Olavi Virta Reino Helismaan sanoin Toivo Kärjen iskelmässä vuonna 1953. ”Sinun silmiesi tähden / taivaan tähdet tavoitan… Sinun silmiesi tähden / laulan ruusut kukkimaan / sinun silmiesi tähden / siirrän vuoret paikoiltaan.”
    Aika paljon luvattu.
    Helismaan laulussa silmät ovat enemmän kuin sielun peili. Ne ovat koko ihminen. Iskelmä olettaa, että kuuntelija tulkitsee vertauskuvia, huomaa kliseiden piilomerkitykset. Sen mitä ei suoraan sanota, sen kaikki ymmärtävät.


Vuoden ensimmäisessä Parnassossa julkaistiin Jukka Mustosen mielenkiintoinen essee venäläisen Maxim Gorkin (1868-1936) silmistä – tai paremminkin Gorkin tavasta käyttää silmiä ja katseita kirjoissaan.
    Esseen otsikko kuuluu karusti: Gorkin silmät. Sen alaotsikossa mennään pidemmälle, väitetään rohkeasti: ”Kukaan kirjailija ei ole kuvannut ihmisten silmiä ja katseita niin monipuolisesti kuin Maxim Gorki.”
    Eikö kukaan kirjailija ole kuvannut silmiä ja katseita yhtä innokkaasti ja monipuolisesti kuin Maxim Gorki? Onkohan Jukka Mustonen lukenut kaikkien kirjailijoiden kaikki teokset? Vai onko tämä toimittajan hypetystä, sillä Mustosen tekstissä ei kai väitetä, että Mustonen tietäisi kaiken kaikkien kirjailijoiden silmistä ja katseista. Monien katseista hän kuitenkin tietää, on lukenut monia.
    Mustonen ottaa esimerkkejä. ”Kihara parta ja taivaansinisten silmien lapsellinen hymy tekivät hänen kasvonsa miltei kauniiksi”, Gorki kirjoitti teoksessa Nuoruuteni yliopistot. ”Huomasin hyvin, että vaari tarkkaili minua viisailla, vihreillä silmillään ja pelkäsin häntä”, tunnustetaan Lapsuuteni-kirjassa ja Äiti-kirjassa sanotaan: ”Synkkäilmeinen mies, jonka pienet silmät katselivat sankkojen kulmakarvojen alta epäluuloisesti, ivallisesti hymyillen.”
    Mustosen esimerkeistä päätellen Gorki ei paisutellut silmien merkitystä; ehkä hänen realistinen tyylinsä oli tuommoista, vähän pidättelevää. Vuoria ei siirretty katseilla eikä ruusuja saatu kukkimaan.
    Mustosen esseessä katsotaan muutamaan muuhunkin kirjailijaan, mutta hän ei ole löytänyt amerikkalaisen Ross Macdonaldin dekkareita. Niissä silmiä ja katseita piisaa moneen esseeseen ja enempään.


Kyösti Salovaara, 2012.
Työläisopiskelijoiden tulevaisuudenkatseita.
Osa Walter Womackan kivimosaiikkimuraalia
 vuodelta 1964 lähellä
 Berliinin Alexanderplatzia ns. Opettajien talon seinässä.
Womacka oli DDR:n sosialistipuolueen jäsen.


Kuten olen aikaisemmin kertonut, kirjoitin vuonna 1978 laajan, 35 liuskaisen esseen Ross Macdonaldin (oik. Kenneth Millar 1915-1983) tuotannosta ja suhteesta mm. Raymond Chandlerin romaaneihin. Jutun oli tarkoitus ilmestyä Parnassossa. Tuomas Anhava odotti sitä mielenkiinnolla. Epäonnistuin tehtävässäni. Pettynyt Anhava palautti esseen paranneltavaksi. Niin tein, lyhensin tekstin rajusti ja selkeytin jutun rakennetta, mutta en lähettänyt sitä Parnassoon vaan Helsingin Sanomien sunnuntaitoimitukseen, jossa se sitten julkaistiin.
    Ross Macdonald kirjoitti 18 romaania yksityisetsivä Lew Archerista, joka teosten minäkertojana etsii vanhemmiltaan kadonneita lapsia ja lapsiltaan kadonneita vanhempia Kalifornian kimaltavassa tyhjyydessä. Ensimmäinen Archer-romaani Liikkuva maali ilmestyi 1949 ja viimeinen, Sininen syke vuonna 1976.
    Alkuperäisessä esseessäni – johon (virheineen) pääsee tämän sivun reunasta klikkaamalla – kirjoitin myös Ross Macdonaldin tavasta käyttää silmiä ja katseita tunteiden ja ihmisten sielun ja tavoitteiden kuvaamiseen. Lainasin mm. amerikkalaista Norman Kielliä, joka vuonna 1977 julkaisi Macdonaldin tuotannosta tutkielman ”The Very Private Eye of Ross Macdonald”.
    Kiell tarkasteli Macdonaldin romaaneja psykoanalyyttisellä silmällä. Hän pani merkille, että monissa, hyvin useissa, Macdonaldin tarinoissa versioidaan Oidipuksen tragediaa. Kiell huomautti, että vaikka Macdonald on tietoinen oidipuskompleksin mytologisesta ja psykoanalyyttisestä merkityksestä, hän loppujen lopuksi eksyy psykologiseen tiheikköönsä. Kiellin mielestä Macdonadin teokset paljastavat ratkaisemattoman oidipuskompleksin, lapsuuden kokemuksen fantasioiden aiheuttaman tuskan ja identiteetin etsimisen.
    Mutta ne silmät!
    Näin kirjoitin vuonna 1978:


Macdonald ei kykene kontrolloimaan 'silmäänsä'.
    Silmät ovat sielun peili: ”'Sielu, joka katseli minua hänen silmistään, muistutti liejuista vettä, jota pelot ja kuvitelmat alinomaa hämmentelivät.” ('Jäähyväiskatse'.)
    Macdonaldin ihmiset ovat silmänsä.
    Kiell on etsinyt 'Nukkuvasta kaunottaresta' silmiin liittyviä ilmaisuja. Silmät ovat surullisia, läpinäkymättömiä, tunnustelevia, selviä, luottavaisia, rohkeita, vilpittömiä, tarkkaavaisia, kokeneita, tunteellisia, paljaita, kiinnostuneita, vihaisia, masentuneita, herkkiä, hyökkääviä, etäisiä, hämmentyneitä, kiusattuja, pettyneitä, karttelevia, hienoja, pingottuneita, uupuneita, miettiväisiä, teräviä ja ymmärtämättömiä. Ja silmät arvioivat, sumentuvat, kirkastuvat, räpyttelevät, iskevät, rypistyvät, selviävät, himmentyvät, sulkeutuvat ja avautuvat, synkkenevät, kavahtavat, laajentuvat, hämärtyvät, vuotavat, nousevat ja laskevat, suurentuvat, tyhjentyvät ja täyttyvät, sävähtävät, loimuavat, säkenöivät, lepattavat, räpyttävät, näpäyttävät, kovettuvat, seuraavat, tarkentuvat, hehkuvat, häikäisevät, tuijottavat, kimmaltavat, kovenevat, tutkivat, katsovat, kohtaavat, liikkuvat, kapenevat, keimailevat, tutkiskelevat, tähyilevät, tajuavat, kurtistuvat, silmäilevät, kysyvät, hermostuttavat, pyörivät, palaavat, harhailevat, hohtavat, iskevät tulta, pinnistelevät, töllistelevät, karsastavat, kääntyvät, pyöristyvät, vavahtavat, epäröivät, lakastuvat ja huolehtivat.
    Silmistä Macdonald näkee ihmiseen: ”Kirkkaan sinisissä silmissä oli sellaisen ihmisen kummallinen viaton katse, joka ei koskaan ole täysin sopeutunut ihmisyhteisöön. Sellaisia tapaa pikkukaupungeissa, autiomaassa, kuljeksimassa." ('Hyvää käteistä rahaa'.) Silmät katsovat yhtä aikaisesti sisäänpäin ja ulospäin: "Nickin silmät olivat mustat ja kiilsivät kuin kadun raosta pursuava asfaltti. Ne tuntuivat elävän omaa outoa elämäänsä, katsovan yhtä aikaa sisään- ja ulospäin, hätääntyneesti ja hyökkäävästi. Saatoin ymmärtää miksi hän käytti laseja - piilottaakseen murheelliset, ilmettään muuttelevat silmät." ('Jäähyväiskatse'.)
 
Ross Macdonaldin
"oidipaalinen"
 katse.
Raili Salovaaran piirros, 1977.


  Käyttämällä 'silmää' Macdonald saa henkilöihinsä etäisyyttä. He ovat yksilöitä, koska heillä on yksilölliset silmät. Kirjailija pystyy lyhyessä tilassa, niukasti ja pelkistetysti, klisheillä kuvaamaan monilukuista henkilöjoukkoa; minäkertojan olisi vaikea muulla tavalla 'tietää' tapaamiensa ihmisten ajatuksia. Macdonald ei halua tai pysty kuvaamaan henkilöitään toiminnan ja dialogin kautta.
    Klisheissä on vaaransa eikä Macdonald osaa käyttää niitä yhtä huvittuneesti ja ironisesti kuin Chandler. Macdonald on liian tosissaan ja järkeilee liian paljon.
    Näkeminen ei ole pelkästään Macdonaldin yksityinen ongelma: "Kivisessä korkokuvassa pääoven yläpuolella hapuili vaakakuppejaan vanha oikeudenjumalatar, jonka silmät olivat sidotut. Tarvitset näkevän miehen, minä sanoin sille äänettömästi." ('Jäähyväiskatse'.) Archer on enemmän kuin kirjailijan sisäänpäin kääntynyt katse; on melkein Jumala: "Minussa elää salainen armahduksen kaipuu.”
    "Näkevä, tuhoava silmä edustaa uhkaavaa, tuhoavaa tietoisuutta”, Kiell sanoo.
    Oidipus sokaisi molemmat silmänsä. Macdonaldille riittää, että toinen sokaistuu; hän haluaa nähdä ja olla näkemättä. Ainakin kahdesti ihmistä ammutaan silmään, ja toisella kerralla ampujana on Archer: ”Hank kohotti oikean käsivartensa ja suuntasi pistoolinsa kuin tunman pidentyneen sormen. Davy katsoi häntä arasti ja aikoi sanoa jotakin. Hank ampui häntä monta kertaa. Kolmas laukaus murskasi Davyn vasemman silmän. Hän istahti kynnykselle ja kuoli." ('Hyvää käteistä rahaa'. ) ... "Näkymätön nyrkki kopautti auton kylkeä. Ammuin ennen kuin MacGowanin laukauksen ääni jyrisi alasmäkeä. Toinen tumman miehen silmistä särkyi kuin ruskea agaatti. Hän katsoi ympärilleen valon läikittämää pimeyttä jäljellä olevalla silmällään." ( 'Etsi uhrisi'.)
    Onkin merkillistä, merkityksellistä, että Archer (Macdonald ) ei muista myöhemmin tätä silmään ampumista; Archer väittää, että Puddler on ainoa ihminen, jonka hän on tappanut.


Voiko silmistä ja katseista päätellä noin paljon?
    Ovatko silmät todella sielun peili vai pelkkä objektiivi joka päästää valon näköhermoihin ja luo ”kuvia” ihmisen aivoissa? Kun kirjailija tekee silmistä ihmisen vertauskuvan, mitä hän oikeastaan tarkoittaa? Näkeekö oikeasssa elämässä kohtaamansa ihmisen silmistä muuta kuin itsensä? Eihän kameran objektiivikaan kerro mitään eikä näytä mitään, vaan pelkästään laskee valon lävitseen kooten sen valokennoon tai filmille. Emme kirjoita esseitä objektiivien sielunelämästä.
    Graham Greenen mielestä adjektiivit ja adverbit eivät kuulu ”kunnolliseen” kirjoittamiseen. Ne johtavat lukijan harhaan. ”Karmeat adverbit ovat paljon haitallisempia kirjailijalle kuin adjektiivit”, Greene sanoi.
    Ehkäpä Greene itse vältteli kauheita adjektiiveja ja adverbejä. Samoin teki Ernest Hemingway, jonka proosassa tehdään aina jotakin, mutta kuvaillaan ympäristöä tai ihmisten olemusta aika vähän. Hemingwayn teoksissa ihminen on behavioristinen apparaatti, toimija. Greenen romaaneissa ihminen on omatuntonsa kanssa kamppaileva syntinen behavioristi.
    Mielenkiintoista on, että kun Ross Macdonaldin kirjallinen ilme palautuu Raymond Chandlerin kautta Hemingwayhin, niin antaako Macdonald kuitenkin liikaa periksi maiseman ja ihmisen ulkomuodon kuvailulle, ”huonoille adjektiiveille”? Jätän tuon pohdittavaksi... mutta kuka lopulta pystyy sanomaan, millä tavalla ja minkälaisilla sanoilla romaani pitää kirjoittaa?
    Sekin on mielenkiintoista, jopa ironista, että kun tsekkasin pikaisesti Amazonin kirjavalikoiman, niin Ross Macdonaldin romaaneista on otettu uusia painoksia viimeisen vuosikymmenen aikana runsaammin kuin Hemingwayn tai Greenen romaaneista.
    Lukeeko Suomessa kukaan Ross Macdonaldia juuri nyt sillä silmällä?


Kyösti Salovaara, 2012.
Latinalaisamerikkalaisten nuorien taiteilijoiden
muraali (v. 2009) hotelli Mercuren seinässä on
Berliinin suurin seinämaalaus.
Se julistaa kansainvälisyyttä

katsoessaan tulevaisuuteen latinalaisen Amerikan
menneisyydestä

azteekkeineen, orjineen ja eläimistöineen.

torstai 13. helmikuuta 2020

Mielipiteen monopoli


[yhdensuuntaisia sanomia]


Kyösti Salovaara, 6.2.2020.
Suomalainen maisema 1:
Talvea Pyhä-Luoston tien varrella.

Kapina.
    Loppujen lopuksi minä valitsen vapauden. Sillä vaikka oikeutta ei saataisikaan toteutetuksi, vapaus takaa ihmiselle vallan protestoida vääryyttä vastaan, se pelastaa kommunikaation…
    Olen syvästi kiintynyt vapauteen. Ja jokaiselle intellektuellille vapaus on lopulta yhtä kuin sananvapaus…
    Vapaus on sitä, että voin puolustaa omistani poikkeavia käsityksiä, vieläpä silloinkin, kun niitä esiintyy sellaisessa yhteiskunnassa tai maailmassa, jonka hyväksyn. Vapaus on sitä, että voin myöntää vastustajan olevan oikeassa.
    -Albert Camus: Kapinoiva ihminen. Sitaatti vuodelta 1945.


Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa (ihmisten ja kansakuntien) todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.
    -Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka, 1976.


Otetaan kolme valokuvaa Suomesta, suunnilleen samalta ajalta.
    Onko niissä Suomen "talvinen" luonto kuvattu täydellisesti vai pelkästään sattumanvaraisesti?
    Voiko kuvista edes päätellä mistä ne ovat, mitä kertovat? Biologi, metsäntutkija ja esteetikko antavat erilaisia selityksiä näkemästään. Totuudesta ei kannata puhua, pikemminkin esimerkeistä.
    Erilaisuus peittää samanlaisuuden. Samanlaisuus piilottaa yksilöllisyyden. Sanoja valitessa pitää olla tarkkana. Se mitä ei sanota, kertoo joskus enemmän kuin sanottu.


Helsingin Sanomia ja Ilta-Sanomia julkaiseva mediayhtiö Sanoma osti Alma Medialta 13 maakunnissa ilmestyvää sanomalehteä. Tämän jälkeen perinteisen median omistus keskittyy noin kuudelle omistajalle, yhtenä niistä julkinen valta Ylen omistajana.
    Uutinen herätti hämmennystä, kriitiikkiä, pelkoa.
    Tarkoittaako tämä lehtikauppa sitä, että helsinkiläiset toimittajat päättävät mitä Porissa, Tampereella, Valkeakoskella ja monella muulla paikkakunnalla kirjoitetaan maailmasta ja sen menosta, siis maailmanmenosta?
    Oliko tämä viimeinen isku maakuntien Suomelle? Helsinki sai jo (on saamassa) oman sotensa; nytkö sitten myös maakuntien sivistys-, kulttuuri- ja yhteiskuntaelämä kirjoitetaan kehä kolmosen sisäpuolella? Onko tämä ”etelän median” lopullinen voitto ”toisin ajattelevasta” maakuntien Suomesta?
    On ja ei, kuuluu vastaus.


Kaupan jälkeen omistaja ja päätoimittajat ovat tyynnytelleet säikähtäneitä.
    Tarkoituksena ei ole tappaa paikallista journalismia, vaan parantaa sen asemia. Tarkoituksena ei ole pönkittää Helsingin Sanomien monopoliasemaan pyrkimistä vaan nostaa Aamulehden kaltaiset sanomalehdet Hesarin rinnalle. Tarkoituksena on taistella digitalisaation edetessä suomalaisten lukijoiden ja suomalaisen mainosrahan puolesta.
    Kaupan jälkeen Sanoman ja Helsingin Sanomien johto on toistanut, että tällä kaupalla lisätään (ei vähennetä) paikallisen journalismin monimuotoisuutta. Monet äänet saavat jatkossakin alustan.
    ”Menestyvän medialiiketoiminnan ytimessä ovat monimuotoiset sisällöt ja viestinten omat äänet”, vakuutti Hesarin päätoimittaja Kaius Niemi keskiviikkona lehdessään. ”Millainen hinta kansalaisyhteiskunnalle ja avoimelle demokratialle on sillä, jos ummistamme silmämme murrokselta. Vahvojen, laatuun perustuvien lehtien äänten heikkeneminen tai jopa katoaminen olisi kolkko näkymä tulevaisuuden Suomeen.”
    Mediakauppa näyttäytyy siis teknisluonteisena toimenpiteenä. Se ei toteuttajiensa mielestä vaikuta journalismiin mitään, ei ainakaan heikentävästi.
    Mutta mitä enemmän ryhdytään puhumaan moniäänisyyden lisääntymisestä, sitä epäilyttävämmältä se kuulostaa. Jokainen huippujalkapalloilua seuraava tietää, mitä tapahtuu, kun joukkueen omistaja ilmoittaa antavansa täyden tukensa valmentajalle, jonka johdossa huippujoukkue on pelannut pitkään huonosti. Yleensä tuon ilmoituksen jälkeen valmentaja saa potkut kahden viikon sisällä.
    Niinpä skeptikko kysyy nyt: mihin perustuu väite, että suuri lehtikauppa lisää moniäänisyyttä tai että se edes säilyttää nykyisten äänien kuulumisen ja esillepanon?


Kun ryhdyin kirjoittamaan vakituisesti kulttuurista, luonnosta ja yhteiskunnasta 1970-luvulla helsinkiläiseen Suomen Sosialidemokraattiin ja Kotkassa ilmestyvään Eteenpäin-lehteen, mediamaailma (jota ei silloin sanottu mediaksi vaan joukkotiedotukseksi) oli koko lailla toinen kuin tänään 13.2.2020.
    Tuohon aikaan Helsingin seudulla ilmestyi ainakin neljä varteenotettavaa sanomalehteä: Helsingin Sanomat, Kansan Uutiset, Uusi Suomi ja Demari. Jokaisessa maakuntakaupungissa ilmestyi vähintään kaksi lehteä, toinen edustaen porvarillista ääntä ja toinen työväenliikkeen ääntä. Sähköinen viestintä oli lujasti valtion hoidossa: sekä radiosta että telkkarista saattoi kuunnella/katsoa jopa kahta kanavaa.
    Mutta joukkotiedotus oli jo murroksessa. Kakkoslehtien kurimus syveni, sosialidemokraattiset maakuntalehdet (Eteenpäin-lehteä lukuunottamatta) kuihtuivat ja vähitellen kuolivat pois. Sittemmin myös pääkaupunkiseudun työväenlehdet surkastuivat ja muuttuivat viikkojulkaisuiksi tai jopa harvemmin ilmestyviksi poliittisiksi makasiineiksi, joissa on tuskin mitään journalistista sisältöä.
    Parhaimmillaan - 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa – Suomen Sosialidemokraatin kulttuuriosastossa arvosteltiin suunnilleen yhtä monta kirjaa vuodessa kuin mahtavat resurssit omaavassa Helsingin Sanomissa. Tuohon aikaan kirjailija sai palautetta romaanilleen tai runokokoelmalleen kymmenistä lehdistä. Toisin kuin Pekka Tarkka muistelmissaan väittää, en usko että maakuntalehtien kriitikot jäljittelivät tai apinoivat Hesarin kirja- ja taidearvosteluja, sillä kukapa vakavasti kirjoittamiseen suhtautuva haluaisi olla samanlainen kuin joku toinen. Eivätkö kaikki kirjoittajat etsi omaa ääntään, toki joskus vain piipittäen Helsingin Sanomien mahtavien kriitikoiden jylinän takana?
    Jos vertaa tämän päivän tilannetta 1970-luvun tilanteeseen, voi huoleti väittää, että silloin joukkomediassa kuuluivat monet äänet kun taas nykyään ääniä on todella vähän. Olen ymmärtänyt, että nykyään jopa vakiintunut kirjailija saa olla onnellinen, jos hänen teoksensa arvostellaan edes yhdessä lehdessä. Tietysti kirjoista kirjoitetaan somessa paljon, monipuolisesti ja joskus (vaikka yllättävän harvoin) jopa kriittisesti, mutta se on toinen juttu, vaikka liittyykin tavallaan Sanoman ja Alman lehtikauppaan.


Kyösti Salovaara, 25.1.2020.
Suomalainen maisema 2:
Valkmusan kansallispuisto Pyhtäällä.


Mitä siis kannattaa pelätä jos pelätä kannattaa?
    Asian pihvi tai Hesarin kieltä käyttäen vegaaniburgeri ei ole mainosrahan haalimiskyvyssä eikä digilehden lukijamäärän kasvussa. Oleellista ei ole sekään kuka sanomalehtiä omistaa. Uskon että Sanoma on vähintään yhtä hyvä ja sivistynyt omistaja kuin Alma tai kuka tahansa. Nykyään puhutaan muutenkin liikaa omistajien vallasta ja sen vallan keskittymisestä. Eikö John Kenneth Galbraith jo 1960-luvun taitteessa ”todistanut”, että suuryrityksissä todellista valtaa käyttää yhä kasvava teknokraattien kerrostuma eikä vanhanaikaiset teollisuuspatruunat? Yrityksien tosiasiallisena tarkoituksena oli jo tuolloin vahvistaa ammattimaisen teknokraattiporukan asemaa samalla kun omistajalle tuotettiin rahaa.
    Suomi tuli jälkijunassa.Yhtyneiden Paperitehtaiden patruuna Juuso Walden tunsi Valkeakoskella vielä 1950-luvulla tehtaansa jokaisen työntekijän juoksupojasta paperi-insinööriin (varsinkin jos nämä pelasivat HAKA:ssa), mutta moinen eksotiikka on häipynyt vuosien varjoon.
    Pihvi eli vegaaniburgeri on moniäänisyyden (mahdollisessa) vähenemisessä. Ehkäpä sanomia kohta onkin yksi eikä monta. Entäpä jos Ylen ja Sanoman toimituksilla on muutaman vuoden päästä täydellinen mielipiteiden oligopoli? Kaksi ääntä eikä 160, niin kuin nyt sanotaan, kun Suomessa ilmestyy 160 tilattavaa sanomalehteä.
    Samalla kun Kaius Niemi vannottaa keskiviikon Helsingin Sanomissa moniäänisyyttä, hän myös kirjoittaa hieman kryptisesti: ”Vastedes lehdet kykenevät jakamaan keskenään merkittävän määrän digitaalisia toimituksellisia työkaluja, joilla pystytään tuottamaan artikkeleihin interaktiivisuutta ja entistä havainnollisempaa kerrontaa.”
    Niemi ei siis suorasanaisesti ennusta, että Sanoman lehtien kesken alettaisiin jakaa yhteistä sisältöä. Sanoman toimitusjohtaja sitä vastoin sanoo kiertelemättä, että lehtien kesken saavutetaan toimituksellista synergiaa jakamalla yhteisiä juttuja. Hän puhuu tosin suppeasti STT:n artikkeleista, mutta se lienee rauhoittelevaa vähättelyä.
    Yllättävän niukasti nyt onkin keskusteltu lehtikaupan jälkeisen journalismin sisällöllisestä tulevaisuudesta mainosrahan haalimisen ja digitalisoitumisen kehyksessä.


Tehdään nyt selväksi: en epäile vähääkään Helsingin Sanoman toimituksen laadukkuutta. Siellähän on Marko Junkkarin, Paavo Teittisen, Saska Saarikosken, Vesa Sirénin ja ties kuinka monen kulttuuri-, talous- ja ulkomaantoimittajan kaltaisia monipuolisia ja taitavia kirjoittajia, jotka kohtuullisen tasapuolisesti mutta omalla äänellään seuraavat maailmanmenoa.
    Mutta!
    Kuinka kauan menee ennen kuin huomataan järkeväksi julkaista Junkkarin tai Teittisen artikkelit myös Aamulehdessä ja Satakunnan kansassa, pienemmistä lehdistä puhumattakaan? Kannattaako Aamulehden enää lähettää toimittaja eduskunnan kuppilaan kuuntelemaan poliitikkojen jaarittelua, kun helsinkiläisiäkin toimittajia riittää paikalle vähemmällä vaivalla?
    Entä sitten nämä sovinnaiset kolumnistit, tyyliin Sixten Korkman ja Jari Tervo, joiden kirjoitusten hailakkaat, vaaleanpunaisenvihreät ajatukset tietää jo ennen kuin ensimmäistäkään sanaa on heidän näppäimistöstään esille ponnahtanut – eikö ole mediakonsernin kannalta järkevää levittää heidänkin sopuisan moralisoivaa viestiä maakuntien lehtiin? Pelkkää säästöä samalla kun ”oikeaa” ajatusta ujutetaan maakuntien miesten ja naisten sieluihin.
    Tässähän se on: se moniäänisyyden ongelma. Kuorossakin on monta laulajaa ja monta ääntä, mutta yleensä se esittää yhtä kappaletta kerrallaan. Mielipiteiden monopolisointi on vakava juttu sananvapaudelle.
    Jos kriittisesti arvioi Helsingin Sanomien kirjoittajajoukkoa, toimittajia ja avustajia, tajuaa kuinka yhdenmukaista ajatusmaailmaa lehti edustaa. Sama koskee tietysti myös Yleä.
    Hesariin kirjoittavista ei ole tällä hetkellä yhtään joka ilmentäisi selkeästi porvarillista maailmankatsomusta eikä varsinkaan yhtään populistia oikealta. Kommareista on jäljellä Yrjö Rautio, joka nykyään sopii hyvin tuohon haileaan vaaleanpunaisenvihreään porukkaan, joka suvaitsevasti pureskelee kaikenlaisilta toisinajattelijoilta ilmatilan pois mistään tinkimättä ja ketään säälimättä.
    Joo, todellakin. Hesarin ja Ylen journalismia pohtiessa tulee mieleen vain yksi toisinajattelija eli Jari Ehnrooth, joka silloin tällöin pakinoi Ylellä. Hän on ainoa, joka yrittää edes vähän älyllistää ja problematisoida yksilön ja yksilönvapauden suhdetta hyvinvointivaltion taipumukseen kollektivoida ihmisen elämä.
    Ironisesti laatumedialle on käymässä samalla tavalla kuin päähenkilöille käy kreikkalaisessa tragediassa: pyritään ahdingosta pois niillä ainoilla keinoilla, joiden välttäminen auttaisi päämäärän saavuttamisen. Kun laatumedia luottaa digitaaliseen suuren mittakaavan visioonsa kuin pässi sarviinsa, se päätyy väistämättä yksiäänisyyteen, mikä puolestaan ajaa kansalaiset someen keskustelemaan digiavaruudessa juuri sillä tavalla, jonka laatumedia haluaisi vahvuuksillaan välttää.


Tietenkin jokaisella lehdellä on tinkimätön oikeus linjaansa. Ja lukijalla on oikeus ottaa tai jättää.
    Mutta jos kirjoittamisen tarkoitus on sanoa kaikki asiat samalla tavalla kuin kollegatkin sanovat, missä on journalismin kunnianhimo?
    Jos minun pitäisi kirjoittaa kaikista asioista niin kuin Korkman ja Tervo, niin lopettaisin kirjoittamisen heti, sulkisin läppärini ja menisin tuonne Malmintorin laitaan bierhausiin ja kuuntelisin, kuinka tavalliset ihmiset puhuvat maailmasta moniäänisesti.


Kyösti Salovaara, 21.1.2020.
Suomalainen maisema 3:
Kaislikko -  Vanhakaupunki, Helsinki.

torstai 6. helmikuuta 2020

Myös mammutit kuolevat


[Jörn Donner 1933-2020]




Voidakseen luoda on tuomittu yksinäisyyteen, väliaikaisesti sen voi murtaa luuloteltu tai todellinen yhteenkuuluvaisuus.
Suuret taiteilijat suhtautuvat kirjoittamiseensa vakavasti, eivät ehkä elämään. Ehkä ne kaksi sulkevat toisensa pois. On sitä paitsi raskasta kirjoittaa. Siinä kuivuu tunteellisesti, koska elää kirjainten välityksellä.
Mikä on vapaan intellektuellin paikka ja tehtävä maailmassa? Voin vastata vain toistamalla, että vapaan ainoa paikka ja oikeutus maailmassa on hänen vapautensa, ja tukahduttamalla vapauden hän tukahduttaa itsensä, tuhoaa perustan jolla seisoo.
Miksi oikeastaan halveksia tai aliarvostaa ns. tavallisten ihmisten elämää töineen, perheineen, eläkkeelle jäämisineen, harrastuksineen, matkoineen?
    Miksi ei.
    Useimmat haluavat elää juuri niin, mutta mistä se halu on tullut onkin toinen kysymys, sillä eiväthän he ole keksineet televisiota, suihkukoneita, Thaimaata jne. Eivät myöskään kuntosaleja jos niikseen tulee.
Miksi pitäisi olla niin paljon arvokkaampaa olla minunlaiseni ns. intellektuelli? Enhän minä ole keksinyt mitään, paras tai enin mitä olen mahdollisesti tehnyt on ollut eräänlaista valistustyötä, joskus täysin merkityksetöntä.

-Jörn Donner: Mammutti. 2013.



Eilen, Runebergin päivänä, Jörn Donner olisi täyttänyt 87 vuotta. Hän kuoli viikko sitten torstaina.
    Tapasin Jörn Donnerin silmästä silmään kaksi kertaa. En ollut hänen tuttunsa enkä ystävänsä. ”Suhde” Donneriin perustui pelkästään siihen mitä luin, mitä katsoin, mitä kuuntelin.
    Tällainen suhde lienee helpoin selittää ja tulkita.
    Ensimmäisen kerran istuin hetken Donnerin kanssa samassa pöydässä Eino Leinon seuran kokouksessa vuonna 1978 tai 1979. Pöydässä oli monta muutakin ihmistä, mutta taisin olla ainoa, joka tohti epäillä pystyykö Donner kirjoittamaan kymmenosaisen romaanisarjan. Hän kertoi aikomuksestaan siinä vieressä istuessaan. Donner suhtautui epäilyyni hyväntahtoisesti. Tietenkin olin väärässä. Sarjasta tulikin sitten 11 osainen. Suomalaista Balzacia parhaimmillaan.
    Tuohon aikaan Arto Kytöhongasta oli tullut Parnasson toimittaja Tuomas Anhavan ja Jarkko Laineen avuksi. Minä olin aloittanut Parnasson avustajana samoihin aikoihin.
    Kun Donner oli poistunut ja Kytöhonka saapunut kokoukseen, joku sanoi: ”Nyt näkyy keneltä Kytöhonka on pöllinyt hiusmallinsa.”
    Jostakin syystä Donnerin julkinen habitus toi mieleeni Marlon Brandon. Oliko jäljittely tarkoituksellista, en tiedä.


Angela ja rakkaus -
osa kansipaperista.
 Otava, 1981.


Eino Leinon seuran kokouksen aikoihin löysin kirjailija Donnerin. Tapahtuiko se tuossa kokouksessa vai olinko jo sitä ennen lukenut yhden Donnerin romaaneista, en muista, en pysty sanomaan.
    Sitä ennen Donner oli tv:ssä Jatkoajan nojatuolissa kiemurteleva ja herjauksia heittelevä intellektuellihäirikkö, jonka puheet ja eleet naurattivat, saivat hyvälle tuulelle. Sen lisäksi Donner herätti huomiota elokuvillaan, joissa esiintyi itse ”merkittävänä rakastajana” ja ”suurenmoisena panomiehenä”.
    Kirjoja kirjoittava Donner oli kuitenkin toisenlainen mies: vakava, keskittynyt, kieltä ja todellisuuden kuvaa haastava taiteilija.
    Donner kaiketi pyrki elokuvillaan luomaan Suomessa eurooppalaista taide-elokuvaa ja sortui liioitteluun. Elokuvan kieli on liian altis muodon ja ulkoisen ilmeen ”pahoinpitelylle”. Tuohon aikaan euroopalainen taide-elokuva karsasti tarinan kertomista. Oli hienoa välttää tarina ja työntää katsoja luotaan. Se oli taidetta. Vieraannuttaminen oli taiteen muotia.
    Onko niin vieläkin? En osaa arvioida.
    Ja ehkä Donnerin elokuvat pitäisi katsoa uudestaan. Kenties niistä löytyisi enemmän kuin mieleen on jäänyt.
    Romaania kirjoittava Donner ei voinut leikkiä ulkoisilla tekijöillä: raapia itseään kameran edessä ja muikistella suutaan Brandon tyylillä. Romaania kirjoittaessa piti etsiä sanoja ja lauseita tosissaan, yksin maailmalta karussa, joskus tukholmalaisessa asunnossa missä ei ollut juuri minkäänlaista sisustusta eikä ystäviä tai tuttuja häiritsemässä kirjoittamista. Perin yksinäistä puuhaa, niin Donner sanoi.


Toisen kerran tapasin Donnerin Kalevi Sorsan järjestämillä kutsuilla loppukeväästä 1991. Olin tehnyt kaksi kirjaa Sorsan kanssa, isäni Osmo oli juuri kuollut ja olin lähdössä parin päivän päästä Lissaboniin lomamatkalle. Sorsan kutsuilla oli kultuuriväkeä lattiasta kattoon, kuten Elina Salo, Veijo Meri, Erkki Junkkarinen, Kimmo Kaivanto (ilman Kyösti-nimistä koiraansa) ja Heikki Sarmanto.
    Tietenkin tuppauduin jossakin vaiheessa samaan pöytään Donnerin kanssa. En muista mistä puhuttiin. Tuskin mistään tärkeästä. Donner keräsi ympärilleen kulttuuriväkeä. Hänen pöytäänsä oli tunkua.
    Retrospektiivisesti Donneria on mahdoton arvioida noin vaan, muutaman kirjan, elokuvan tai tv-esiintymisen perusteella. Ajan viivat suoristavat ihmiskuvaa kohtuuttomasti. Donnerissa oli niin monta miestä, yksityistä ja aikalaisille yhteistä, ettei kukaan, en ainakaan minä, pysty johdonmukaiseen yhteenvetoon, joten jätän yrittämättä.
    Kun mammutti kuolee, tilalle ei välttämättä tule ketään.
    Tänään, meidän ajassamme ei ole yhtään Donnerin kaltaista ”kulttuurieläintä” ja poliittista vaikuttajaa. Luulen ettei enää tulekaan. Eikä se johdu lahjakkuuden puutteesta vaan todellisuuden muuttumisesta. Yhtenäisten kulttuurien ja niissä vaeltavien mammuttien aika on mennyt.




Niinpä otan tähän oikeassa ajassa kirjoitetun kirja-arvostelun Donnerin romaanista Itsenäisyyspäivä. Kirjoitin sen vuonna 1983. Tuokin juttu on osittain pelkkää liioittelua ja sanahelinää, mutta se on kirjoitettu silloin kun Donner eli voimakasta luomiskauttaan ja oli noussut hyväksyttyjen sfääriin. Aikalainen on aina vähän väärässä, mutta aikalaisen ääni vuosien takaa on lahjomaton hyvässä ja pahassa, ollessaan oikeassa ja yhtä lailla väärässä.
    Suitsutuksestani huolimatta, suhtauduin välillä, esimerkiksi vuonna 1980, kriittisesti Donnerin muihin kirjoituksiin. Silloin Donner julkaisi päiväkirjamaisen Ihmisen ääni -teoksen, jonka hän kertoi kirjoittaneensa lentokoneissa ja hotellihuoneissa eri puolella maailmaa.
    ”Päiväkirjan pitäjänä Donneria ei kannata ottaa vakavasti”, sanoin Demarissa 14.5.1980. Juttuni otsikko kuului: Ajattelematon ajatteleva Donner.
    Syytin Donneria siitä, että lentokoneesta (vertauskuvallisesti) maailma näyttää erilaiselta kuin maan pinnalta. Moitin että hän oli hypännyt muodikkaan älymystön porukkaan, johon kuului kaiken maailman ”silvasteja, steinbockeja, taivalsaaria, heiskasia, pietilöitä jne.” ynnä eräs Erno Paasilinna. ”Siinä se on: suomalainen uusfeodaalinen älymystö. Suomalaisen älymystön smpläistynyt kärkijoukko.”
    Mutta Andersin perheen kronikkaa kirjoittava Donner ei ollut kulttuuriopportunisti eikä muotiälykkö vaan vakava taiteilija. Sarjaan tuli lopulta 11 romaania - noin neljännesvuosisadan mittaisen kirjailijan urakan tuloksena.
    Aika näyttää miten nuo romaanit kestävät tuulen ja sateen, myrskyn ja auringon.
    Tässä kuitenkin tuntemuksia vuodelta 1983. Jörn Donner oli silloin 50-vuotias ja minä olin 36.




Jännittävä kuin melodraama
Jörn Donner: Itsenäisyyspäivä. Suom Seppo Heikinheimo. Otava, 88 mk.

Jostakin syystä minä tunnen tarvetta puolustaa Jörn Donnerin kirjailijanlaatua.
    Ehkä Donner on minulle tekosyy. Jospa minä puolustelenkin itseäni, omia käsityksiäni kirjallisuudesta.
    Ehkä tämä kaikki johtuu ajastamme.
    Voi olla, että minä olen pettynyt suomalaiseen älymystöön, joka kuvittelee olevansa enemmän kuin me muut. Ehkä minä olen kyllästynyt kirjailijoihin ja taiteilijoihin, jotka väittävät olevansa parempia ihmisiä kuin me muut. Ehkä minä vain olen kyllästynyt keskusteluun ”kovista” ja ”pehmeistä” arvoista, semminkin kun tässä keskustelussa kovat ja pehmeät tosiasiat on sekoitettu mielettömäksi jargoniksi, jota uuden ajan papit ja papittaret saarnaavat korokkeiltaan. Tai ehkä minä olen kyllästynyt yksioikoiseen ajatteluun hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä.
    Donner poikkeaa suomalaisista kirjailijoista. Hän ei väitä omistavansa tietoa ehdottomasta totuudesta. Hän ei uskottele, että taide on tärkeämpää kuin elämä. Se tarkoittaa, että Donner kirjoittaa todellisuudesta, muustakin kuin omastaan. ”Olen sen johdosta sitä mieltä”, Gabriel Berggren, Itsenäisyyspäivän päähenkilö ajattelee, ”että monet taiteilijat voisivat ottaa oppia teollisuudesta, mutta sanoessani niin tiedän, ettei kukaan kuuntele minua, koska älymystön parissa suhtaudutaan hyvin usein ymmärtämättömästi niihin runollisiin seikkailuihin, joita teollinen kehitys tarjoaa… Massamarkkinat ovat perimmäinen tavoite osalle taidetta (paitsi silloin kun tuotetaan yksittäiskappaleita) ja teollisuutta. Silloin voisi kuvitella, että taiteen tuotteet noudattavat samoja menekin ja kysynnän lakeja kuin teollisuudessakin, mutta taiteilijat eivät tietääkseni halua kuullakaan tällaista vertausta. He eivät halua antaa markkinoiden ohjata itseään. He haluavat ohjata markkinoita. He luulevat tietävänsä asian parhaiten, mikä on vaarallinen kuvitelma.”

Nykyajan runoilija
Huomaan ajattelevani Donneria jälkiteollisen Suomen ensimmäisenä runoilijana.
    Tälle ajatukselle ei pidä nauraa.
    Tai saa sille nauraakin. Jos se helpottaa.
    Mutta Donner ei ole kuin Antti-Veikko Perheentupa, joka ilmoitti Helsingin Sanomissa vihaavansa tietoa ja uskovansa kysymyksiin. Perheentupa ei huomannut ettei uskova ihminen voi tehdä kysymyksiä, koska kysymykset syntyvät tiedosta ja tietämisestä. Uskovalla ihmisellä on vain vastauksia, ennalta määrättyjä. Se että epätieto on muodissa näkyy hyvin Helsingin Sanomien kolumnistin kynänjäljestä. Siellä päin tieto on huonossa huudossa.
    Miten tämä kuuluu Donneriin?
    Ei millään tavalla, toivottavasti.
    Yritän vain hahmotella, mitä Donner ei ole. Se tarkoittaa, että Donner ei romaaneissaan yritä kieltää todellisuutta. Siksi haluan sanoa häntä teollisen yhteiskunnan runoilijaksi.
    Donnerilla on riittävästi perspektiivin tajua. Se puuttuu liian monelta nykytaiteilijalta. Ei taidetta voi tehdä, niin kuin eilistä ei olisi olemassakaan. Ei taidetta pidä tehdä, niin kuin huominen olisi ainoa, mitä on jäljellä.

Gabriel ja Jakob
Donner ei tietenkään kirjoita työmiehistä tai työkoneista.
    Kuinka hän osaisikaan?
    Mutta hän kirjoittaa johtajista ja poliitikoista ja muusta väestä, joka on sidoksissa teolliseen tuotantoon. Hän kirjoittaa siitä todellisuudesta, josta hyvinvointimme on peräisin, halusimmepa me sitten myöntää sitä tai emme.
    Itsenäisyyspäivä on viides romaani tässä sarjassa, joka kertoo Andersin suvun historiasta. Tässä romaanissa eletään vuotta 1956. Teoksen päähenkilö Gabriel Berggren on 62-vuotias. Hän on ammattijohtaja Yhtyneessä Metallissa, Andersin suvun yrityksessä.
    Minusta näyttää, että Gabriel on Donnerin alter ego. Ilmeisesti hän ajattelee niin kuin Donner nykyään ajattelee.
    Mutta myös Jakob, Gabrielin vaimon [Angelan] veli, on Donnerin omakuva. Jakob ajattelee nuoren Donnerin ajatuksia. Gabriel on konservatiivi, Jakob on radikaali. Gabriel samaistuu yhteisöönsä, Jakob taistelee sitä vastaan.
    Itsenäisyyspäivä onkin romaani nuoren ja ”vanhan” Donnerin ajatuksista, niiden kohtaamisesta, ristiriidasta. Donner sovittaa yhteen radikalismin ja konservatismin, ja tuloksena on kuva todellisuudesta, oikean näköinen, ei mustavalkoinen.

Suomi on Suomi
Donnerin romaani on jännittävä. Se on melkein thrilleri, kuin melodraama.
    Hän ei kuitenkaan päästä tarinaa muuttumaan melodramaaksi. Se on sääli, sillä Donnerilla voisi olla Suomessa samanlainen asema kuin Graham Greenellä tai John le Carrélla on Englannissa. Mutta Suomi on Suomi, ja Donner kirjoittaa hyvin lakonisesti ja niukasti. Vaikka hän kuvaakin ihmisten tunteita, hän ei anna sen näkyä kielessään. Donnerin kieli on eleganttia, melkein kylmää. Se kertoo asioista, todellisuudesta. Se ilmaisee todellisuutta sillä tavalla ettei sen tarkoituksesta voi erehtyä.
    Donnerin tarkoituksena on kuvata Suomea.
    ”Mitä enemmän ajattelin hänen reaktioitaan”, Gabriel ajattelee riideltyään Jakobin kanssa, ”sitä suuremmaksi muuttui ärtymykseni.  Nämä uudet intellektuellit olivat individualisteja ja halusivat, että muut toimivat kollektiivisesti eli ajattelivat toisin sanoen aivan kuten he. He eivät halunneet antaa toisille valinnan vapautta, ja heidän omat reaktionsa heilahtelivat äärimmäisyyksien välillä jossakin omituisen mustavalkoisessa moraalimaailmassa. Joko-tahi. Kaikki tai ei mitään.”

Idealismin harha
Gabrielia häiritsee Jakobin ehdottomuus. Hän pitää Jakobin idealismia todellisuudelle vieraana; sille todellisuudelle jonka hän, Gabriel, tuntee omakseen. Gabriel suhtautuu todellisuuteen pragmaattisesti, mutta se ei tarkoita, että Gabriel olisi opportunisti. Itse asiassa Jakobia voi helpommin syyttää opportunismista, koska Jakob ei ole idealismissaan vastuussa kenellekään eikä millekään.
    Jakob on asettautunut kaikkea vastaan. Vastaan oleminen on hänelle yhteiskunnallisen toiminnan lähtökohta. Gabriel sitä vastoin toimii yhteisössä myötäsukaan. Kun Jakob juoksee julkilausumien perässä – rauhan, vapauden, solidaarisuuden merkeissä – Gabriel toteuttaa näitä arvoja rakentamalla aineellista hyvinvointia. ”Teollisuus uskoo arvokkaaseen ja siivoon demokratiaan”, Gabriel pohtii tykönään. ”Nuoruuden idealismi edellyttää tunnepitoisten kutsuhuutojen kuuntelemista. Jakobin ihanne on se, että hän vastustaa vallitsevaa järjestelmää. Hän ei ole ymmärtänyt, että tämä järjestelmä rakentuu tiettyyn salaiseen yhteisymmärrykseen eri voimakeskuksien välillä, jotka pitävät kaikki Suomen itsenäisyyttä tärkeänä, joskin kohtuullisissa muodoissa. Jos Jakob ja hänen kaltaisensa saisivat määrätä, tuho olisi lähellä. Omassa, yksityisessä vapaudessani selviän ongelmasta muototajun ja huomaavaisuuden avulla.”
    Gabrielin ja Jakobin ajatusmaailmojen vastakkaisuuteen liittyy herkullisia paradokseja.
    Ehkä tahattomastikin Donner tulee määritelleeksi eräitä nykyhetkeen kuuluvia paradokseja.
    Sillä ulkopäin katsottuna Gabrielin ja Jakobin konservatiivisuus ja radikaalisuus vaihtavat paikkoja. Aineellista perustaa rakentava, siitä huolta kantava ”kapitalisti” Gabriel on marxilaisempi kuin itseään marxilainen pitävä Jakob, jolle riittää julkilausuma sorron lopettamisesta ja vapauden alkamisesta. Jakob luulee, että vapaus, solidaarisuus ja rauha koittavat sillä hetkellä kun niin päätetään, riippumatta konkreettisista olosuhteista joiden vallitessa, joiden alaisena ihmiset elävät ja organisaatiot toimivat.
    Jakobin idealismi on puhdasta, mutta todellisessa maailmassa mikään ei voi olla niin puhdasta.

Suljettu huone
Donner on julkaissut viisi romaania tässä sarjassa: Nyt sinun täytyy, Angela, Jakob ja kylmä rauha, Angela ja rakkaus, Itsenäisyyspäivä.
    Ehkä hän vielä kirjoittaa toiset viisi romaania.
    Kaksi uusinta teosta osoittavat ettei laajan romaanikokonaisuuden kirjoittaminen ole ongelmatonta.
    Jostakin syystä Donner on kahdessa viimeisimmässä romaanissaan kaventanut näkökulmaansa. Näitä romaaneja lukiessa tuntee katselevansa ovenraosta, saranapuolelta, huoneeseen, josta kuuluu puhetta ja jossa tapahtuu jotakin mielenkiintoista, mutta josta ei voi olla aivan varma. Huoneessa on elämää ja liikettä, mutta lukija näkee siitä vain osan, varjoja ja kaikuja.
    Tämä on Donnerin suljettu huone.
    Hän tietää mitä siellä tapahtuu. Ehkä hän aukaisee oven ja näyttää meille koko tilan. Ehkä näemme sen vasta kun kaikki sarjan romaanit ovat valmiit. Ehkä, kenties, kukaties.

    - KYÖSTI SALOVAARA, Suomen Sosialidemokraatti 11.6.1983.



Tästä romaanista Jörn Donner
sai Finlandia-palkinnon
vuonna 1985.