93 miljardia valovuotta

[mittakaavan mystisyys]

Kyösti Salovaara, 2026.

Hän on mies, josta on vaikea päästä perille. Hän on yli kuudenkymmenen, mutta hänen silmissään on yhä terävä katse.

- Erle Stanley Gardner: Perry Mason ja utelias morsian, 1934.

Miltä maailma näyttää elokuussa 2026?

    Kirjoittaja kävelee Viikin peltojen välissä kulkevalla ”polulla”. Vilja keinuu kevyessä tuulessa kullan keltaisena.

    Mitä hän näkee?

    Pellon? Ravintoa? Sinisen taivaan? Valkoiset pilvet?

    Vai pelkästään ”aiheen” josta voi kirjoittaa; jota voi ajatella; jota voi verrata elämän suureen kulkuun – viljely on kulttuuria, maan ja elämän muokkausta, ja kulttuuri on sivistyksen viljelyä.

    Mutta jos Viikin pellolla kuljeskelee taiteesta innostunut valokuvaaja, hän tuhauttaa nokkaansa ja sanoo kevyessä tuulessa lainehtivaa kauneutta katsellessaan: "Kitschiä!"

Peltojen reunalla sijaitsee Helsingin yliopiston Viikin kampuksen rakennuksia. Siellä harjoitetaan mm. biotieteitä, maatalous-metsätieteitä, eläinlääketiedettä ja ympäristötieteitä. Seurataan, mitä lehmän pötsissä tapahtuu ja mietitään sateessa kaatuvan rukiin olemusta. 

    Kuvitellaanpa että viljapeltojen välissä kävelee kampuksella työskenteleviä espanjalaisia, ranskalaisia ja englantilaisia tutkijoita. Mitä he sanovat elokuisena päivänä viljapeltoa katsellessaan? Ajattelevatko he kukin omalla kielellään samoja asioita? Maiseman kauneutta? Viljanjalostuksen vaikeutta? Sinistä taivasta ja valkoisia kumpupilviä? Lehmän askellusta nurmikolla? Metaanipäästöjä idyllissä?

    Maisema on yhteinen, sen tulkinta ehkä erilainen.

Johtuuko tulkinta kielestä? Voiko ”totuutta” tulkita kielestä riippuen eri tavalla?

    Kalle Haatasen haastattelema kielitieteilijä Janne Saarikivi pohti tätä ongelmaa viime perjantaina Ylellä. Saarikivi huomautti, että me tiedämme paljon luonnontieteellisiä perusasioita, mutta me emme suinkaan osaa tietämystämme perustella tieteellisesti.

    Tiedettä on opetettu meille suomenkielellä, ei kaavoina eikä aksioomina. Jokainen ymmärtää tieteellisiä seikkoja oman kielensä välityksellä, niin että suomalaisella on erilainen kielellinen perustelu vaikkapa suhteellisuusteorian seurauksille kuin espanjalaisella, ranskalaisella tai englantilaisessa. Kieli vaikuttaa siis maailman selittämiseen, kokemuksen ilmaisemiseen.

    Edellisestä havahtuen Saarikivi vannotti oman kielen säilyttämisen tärkeyttä. Me emme voi ymmärtää maailmaa emmekä tieteitä esimerkiksi englanniksi jos olemme lapsesta asti puhuneet suomea.

    Mutta oliko Saarikivi ”tieteellisesti” ottaen oikeassa?

    Eikö luonnontieteen todistama luonnonlaki sittenkin ole vain yksi ja jakamaton? Eikö totuus ole totuus riippumatta siitä millä kielellä sen kuvaa? Ja eikö totuus pysy ja ole olemassa, vaikka sitä ei kukaan olisikaan "katsomassa" ja "tulkitsemassa"?

Maailmankaikkeuden näkyvä koko on "nykykatseella" 93 miljardia valovuotta.

    Valovuosi ei ole aikamitta vaan pituusmitta. Se kertoo matkan, jonka valo kulkee vuoden aikana. Siis aika pitkän matkaa, koska valo kulkee sekunnissa noin 300 000 kilometriä.

    Siten näkyvä maailmankaikkeus on kooltaan 9 460 730 472 581 km kertaa 93 000 000 000.

    Maapallon ympärysmitta päiväntasaajalla on 40 075 km.

    Ihmisen pituus on keskimäärin 160-185 cm.

    Ihmisellä on enemmän ajatuksia kuin hänen pituudestaan uskaltaisi päätellä. Näkyvän maailmankaikkeuden reunan takana saattaa olla jotain - sitä ei tiedä mitä, koska sinne ei näe. Ehkä se jatkuu äärettömiin tai loppuu reunalle, jonka takana…?

Nykyihmisellä on tarve mitata kaikkea, myös ihmisen sisäisiä sfäärejä.

    ”Vihaiset ikämiehet johtavat maailmaa voimalla ja väkivallalla”, kirjoitti Oulun yliopiston psykiatrian emeritusprofessori Matti Isohanni Helsingin Sanomissa 23.8.2026. Otsikko ilmaisi sovinnaisesti nykyhetkeen kuuluvan tavan jakaa todellisuutta hyviin ja pahoihin. Pahoja ovat iäkkäät ja miehet. Hyviä ovat naiset ja nuoret (paitsi nuoret miehet).

    Totta tietysti on, että maailmaa tällä hetkellä johtaa joukko iäkkäitä miehiä. Heiltä pitäisi ottaa valta pois - tai ainakin ajokortti. Mutta tulkitseeko Isohanni tilannetta tiedemiehen silmin vai pelkästään ajan henkeen sopivin latteuksin, kun hän päättää esseensä näin korkealle kohoten: ”Naispoliitikot ovat vähemmän taipuvaisia vallan väärinkäyttöön ja suosivat demokraattisia menetelmiä. Taitavia naisia ja nuoria tulisi siksi saada lisää erityisesti autoritaaristen valtojen politiikkaan.”

    Minusta tuo kuulostaa historiattomalta väitteeltä.

Kambodžaa terrorisoi 1970-luvun puolivälissä Pol Pot ja hänen punaiset khmerinsä. Yhteiskunta yritettiin palauttaa agraariaikaan, tiedemiehiä ja valistuneita tapettiin, kaupunkilaiset ajettiin maaseudulle kuolemaan nälkään. Ihmisiä kuoli ja tapettiin jopa 2-3 miljoonaa.

    Punaiset khmerit käyttivät lapsisotilaita terrorin apuna. Kerrotaan että varsinkin tyttösotilaat ovat kaikista julmimpia ja säälimättömämpiä. Heidän johtajansa Pol Pot ei ollut ikämies vaan riuska viisikymppinen.

    Adolf Hitler oli 44-vuotias mies tullessaan valtaan 1933.

    Kun Olavi Paavolainen vieraili Saksassa vuonna 1936, hänet yllätti kuinka silmittömästi natsi-Saksa luotti nuorison voimaan. ”Nuoriso ei ole vain toiveitten, kokeilujen ja uskon kohde”, Paavolainen kirjoitti teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraana (1936). ”Se jo nyt saa oikeuksia sellaisissa määrin, ettei niistä aikaisempina aikoina ole voitu uneksiakaan!”

    Ja 33-vuotias Paavolainen huudahti: ”Nuoruus sinänsä on meidän aikamme epäjumala!”

    Kun Baldur von Schirach kirjoitti teoksen Hitler-Jugendista, hän lainasi sen motoksi Hitlerin julkilausuman: ”Vain nuorten on ohjattava nuorisoa.”

    Paavolaisen johtopäätös nuoruuden ihannoinnin seuraamuksista ei ehkä vuonna 1936 pelästyttänyt ketään, vaikka ennustajan huolen Paavolainen ilmensi kirjoittaessaan loppukaneetin: ”Siksi hämmästyttääkin nyt kaikkialla Saksassa nuoret johtajatyypit. Ihmettelen tosiaankin, ovatkohan koko maailmanhistorian aikana minkään maan kohtalot olleet yhtä nuorissa käsissä kuin Kolmannen valtakunnan!”

Kuinka pitkälle pitää nähdä ymmärtääkseen mittakaavan mystiikan?

    Kuinka lähelle kannattaa katsoa tajutakseen pienuutensa?

    Suuret sanat kuuluvat kauemmaksi kuin pienet.

    Vuonna 1934 kuusikymppinen oli ikämies, terävästä katseesta huolimatta.

    Onko maailma siitä toiseksi tullut?

    Jos on, paremmaksi vai pahemmaksi?

 

Kyösti Salovaara, 2026.

Vanhassa vara parempi

[tai sitten vaan nostalgiaa]

”Sinä olet pyhimyksen ja paholaisen risteytys”, Della Street sanoi Masonia tuijottaen.

”Kaikki ovat”, Perry Mason vastasi rauhallisesti.

- Erle Stanley Gardner: Ulvovan koiran tapaus, 1934.

Tulevaisuus on lähempänä kuin menneisyys. Menneisyys tarjoaa kuitenkin enemmän ”nähtävää” kuin tulevaisuus, joka koittaa vasta kohta.

    Autot olivat ennen kauniimpia, moni sanoo. Se ei ole välttämättä totta, mutta kun autoja poimii katseltavakseen 100 vuoden ajalta, valikoima sisältää kauneuden monet muodot. Sen sijaan tämän vuoden automallit muistuttavat toisiaan. Ne ovat kuin samasta muotista valmistuneita.

    Päteekö tämä huomio myös kirjoihin?

    Sadan vuoden aikana on ilmestynyt valtavan monipuolinen valikoima kaunokirjallisuutta, myös dekkareita ja jännäreitä. Sellainen valikoima sisältää väistämättä kirjallisuuden valioyksilöitä.

    Tänäänkin julkaistaan paljon kirjoja, mutta muistuttavatko ne toisiaan samalla tavalla kuin tämän vuoden automallit muistuttavat toisiaan?

    Näin saattaa olla.

    Kyllä!

Parin vuoden aikana olen yhä useammin poiminut luettavaa omasta hyllystäni. Olen lukenut ”roppakaupalla” Agatha Cristietä, Georges Simenonia, Dorothy Sayersiä, Rex Stoutia, Len Deightonia, Dick Francisia, Maria Langia, Tom Clancya, Frederick Forsythiä ja Michael Crichtonia.

    Suurimmat suosikkini - kuten Raymond Chandlerin, John le Carrén, Eric Amblerin – olen jättänyt rauhaan, toistaiseksi.

    Onko vanhojen kirjojen lukeminen pelkkää nostalgiaa? 

    Se voisi olla, jos jonkun 1950-luvulla luetun kirjan uudelleen lukeminen herättäisi selkeitä muistikuvia, mutta ylisummaan vanhoihin kirjoihin ei liity tuollaisia muistikuvia eikä tunteita. No, ovatko vanhat, jopa sata vuotta sitten ilmestyneet romaanit ”parempia” kuin tänä vuonna ilmestyvät?

    En rohkene mokomaa väittää, mutta eivät ne ”huonompiakaan” ole.

Nyt sattumalta, jos sattumia on, ryhdyin pari viikkoa sitten lukemaan amerikkalaisen Erle Stanley Gardnerin (1889-1970) Perry Mason -dekkareita. Olen pikavauhtia lukenut kuusi romaania. Niitä lukee helposti, koska Gardner esittää monimutkaiset juonikuvionsa pääosin dialogin kautta. Ja kenties myös siksi, että Gardner parhaimmillaan kirjoitti romaaninsa parissa viikossa. Tai täsmällisesti ilmaisten hän saneli romaaninsa parissa viikossa.

    Raymond Chandler (1888-1959) oli Gardnerin hyvä ystävä; he asuivat Kaliforniassa ”samoilla nurkilla”. Chandler kertoi eräässä kirjeessään, että Gardner oli valtavan hyvä keskustelija, joka vuodesta toiseen jatkuneen sanelun käheyttämällä äänellä jaksoi jutella loputtomasti ja älykkäästi.

    Gardner julkaisi noin 80 romaania asianajaja Perry Masonista. Taiteilijanimellä A.A. Fair hän kirjoitti noin 30 dekkaria. Gardner oli aikansa menestyskirjailija. Useimmat hänen romaaninsa julkaistiin ensin laatuluokan aikakauslukemistoissa. Monet suositut kirjailijat Yhdysvalloissa - kuten F. Scott Fitzgerald – saivat laatulehdistä julkaisemistaan novelleista ja tarinoista runsaasti enemmän tuloja kuin kirjoistaan.

Luin kuusi romaania Gardnerin laajasta tuotannnosta. Voikohan niistä jo päätellä jotakin? Vetää johtopäätöksiä? Antaa arvioita?

    Niin tai näin, laitan lukemani romaanit tähän alkuperäisen ilmestymisvuoden mukaiseen järjestykseen.

    Tuomari Purleyn todistus. The Case of the Sulky Girl, 1933. Suom. Kai Kaila, Kustannus Oy Aura, 1948.

    Ulvovan koiran tapaus. The Case of the Howling Dog, 1934. Suom. Jorma-Veikko Sappinen, WSOY, 1992.

    Vaarallinen leski. The Case of the Dangerous Dowager, 1937. Suom. Kai Kaila, Kustannus Oy Aura, 1948.

    Kukkakauppias ja kuolema. The Case on the Silent Partner, 1940. Suom. Vilho Hokkanen, Tammi, 1952.

    Jääkylmät kädet. The Case of the Ice-Cold Hands, 1962. Suom. Markku Mannila, K.J. Gummerus, 1964.

    Herrasmies kiristäjä. The Case of the Phantom Fortune, 1964. Suom. Eero Raassina, K.J. Gummerus, 1966.

    Ensimmäinen kysymys: vastasivatko romaanit mieleeni painunutta käsitystä tyypillisestä Perry Mason -tarinasta? Toinen kysymys: muuttuivatko Gardnerin romaanit vuosien mittaan? Kolmas kysymys: Puuduttavatko Gardnerin romaanien oikeussalijaksot lukijan sietokyvyn alta aikayksikön?

    Kolme pikavastausta: Eivät. Eivät. Eivät.

Muistikuvissani Gardnerin romaanit ”tapahtuvat” oikeusalissa, missä nokkela ja häikäilemätön puolustusasianajaja Perry Mason johdattelee valamiehistöä haluamaansa suuntaan ja nöyryyttää valtiota edustavaa syyttäjää mennen tullen. Masonin asiakkaat ovat aina ”syyttömiä”.

    Nyt lukemissani teoksissa oikeussalit ovatkin sivuosassa, muutamassa kirjassa oikeusistuntoon ei edes päädytä. Mason on kyllä häikäilemätön syyttömien puolustaja, mutta Gardnerin romaanien sävy ja Masonin henkilöhahmo muistuttavat yllättävän paljon 1930-40 lukujen kovaksikeitettyjä amerikkalaisia romaaneja. Raymond Chandlerin yksityisetsiväsankarin Philip Marlowen tavoin Mason elää työlleen, asuu yksin eikä hänellä ole juurikaan perhe-elämää. Gardnerin ja Chandlerin romaanit kertovat aikuisten maailmasta.

    Masonin henkilö on siis pyhimyksen ja paholaisen risteymä. Mason pitää itseään gladiaattorina, palkattuna miehenä, joka menee areenalle taistelemaan: ”Jos alan joskus tutista enkä uskalla tarttua työhän ja taistella, en ole enää kelvollinen harjoittamaan ammattiani, en ainakaan tätä omaa erikoisalaani. Olen taistelija. Minut on palkattu taistelemaan. Saan taistelusta kaiken mitä minulla tässä maailmassa on.”

    Perry Mason sanoo haluavansa jännitystä. ”Haluan tapauksia joissa on kyse elämästä ja kuolemasta ja kaikki minuuteista kiinni. Haluan outoa ja epätavallista.”

Kovaksikeitettyjen dekkareiden sankarit elävät yksin ja välittävät muista ihmisistä jonkinlaisen perimmäisen moraalitajunsa ohjaamana. Kovaksikeitettyä on heidän asenteensa, eivät tekonsa.

    Perry Masonilla on muutama avustaja. Hänen suhteensa kauniiseen sihteeriin Della Streetin tuntuu välillä joltakin ”enemmältä”: ”Della meni kohti etutoimistoa, seisahtui ovella ja loi Masoniin huolestuneen katseen. Katse oli lämmin ja hellä.”

    Tuleeko tuosta suhteesta koskaan ”enempää”, en tiedä. Toinen keskeinen henkilö Masonin tukena on yksityisetsivä Paul Drake, väsymättömän ahkera ja lojaali työntekijä.

    Erle Stanley Gardner ja Raymond Chandler aloittivat monen muun amerikkalaiskirjailijan tavoin uransa Black Mask -lehdessä.

    Kesällä 1946 Chandler kirjoitti pitkän kirjeen Gardnerille. Siinä hän sanoi, että Gardner ei oikeastaan koskaan ollut tyypillinen Black Mask kirjoittaja. ”Sinä et koskaan ollut todella kova. Et ollut mitään velkaa Hammettille tai Hemingwaylle. Sinun kirjoissasi ei ole lainkaan raakuutta tai sadismia, hyvin vähän seksiä eikä verta juuri lainkaan.”

    Tavallaan Chandler kuvasi tuossa myös omaa kirjailijanlaatuaan.

    Mutta sekin on sanottava, että Gardnerin romaanien ”taiteellinen” tyyli ja rakenne poikkeavat perinpohjaisesti Chandlerin romaanien tyylistä. Chandler kuvasi laveasti ja jopa romanttisesti kalifornialaista miljöötä, kun taas Gardner keskittyy siihen mitä ihmiset tekevät. Gardnerin tarinat voisivat tapahtua missä tahansa; niin vähän hän kertoo henkilöitään ympäröivästä maailmasta.

    John M. Reillyn toimittamassa mammuttimaisessa dekkarikirjallisuuden ensyklopediassa Twentieth-Century Crime and Mystery Writers (1980) Francis M. Nevins, Jr sanoo suoraan, että Gardnerin romaaneista voisi hyvin poistaa kaikki ne sanat, jotka eivät ole lainausmerkkien sisällä, tarinoiden tuosta juurikaan kärsimättä. Arvio on häijy, mutta kuvaa hyvin Perry Mason -romaaneja, joissa kaikki oleellinen ilmaistaan dialogina. Muutenhan Nevins myöntää, että Gardner oli luontainen kertojalahjakkuus, jonka kirjat kiehtovat lukijoita niin kauan kuin kirjoja ylipäänsä luetaan.

Onko vanhassa vara parempi?

    Tuskinpa on, mutta Henry Jamesin sanoin ”kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa... ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine...” eikä tuota taloa rakenneta päivässä eikä vuodessakaan.

    Menneisyydelle ei kannata kääntää selkäänsä ja uskotella että vain tänään kirjoitettu kirjallisuus on tärkeää ja huomiomme ansaitsevaa.

    Vanhat autot ovat kauniita ja vanhat kirjat mukavia lukea.

Elokuva haalistaa värinsä

[heijastaakseen ajan henkeä]

Kyösti Salovaara, 2014.

Värejä pelkäämättä:
Strasbourgin modernin taiteen museo.

Värejä käytetään esteettisistä syistä esimerkiksi taiteessa, sisustuksessa, rakennusten ulkoseinissä ja vaatetuksessa. Väripsykologiassa hyödynnetään värien erilaisia psykologisia vaikutuksia viihtyvyyteen, mielialaan ja tuntemuksiin. Värien symbolikäyttö on hyvin tavallista monella alalla. Värejä käytetään esimerkiksi uskonnollisina symboleina, kansallisina, heraldisina, kaupallisina ja muina tunnusväreinä sekä viestittävinä merkinantajina esimerkiksi liikenteessä.

- Wikipedia, Suomi

Ranskalainen filosofi ja kirjailija Jean-Paul Sartre väitti teoksessaan Mitä kirjallisuus on? (1948), että ”merkityksiä ei maalata eikä niitä sävelletä”.

    Ovatko melodiat ja maalauksen (kuvan) värit siis pelkästään estetiikkaa, joka ei sellaisenaan ilmennä millään tavalla maailman tai ihmisen olemisen tilaa? ”Vaikka joku sanoo, että melodia on iloinen tai synkkä”, Sartre kirjoitti, ”niin se on aina tuolla tai tällä puolen kaiken sen mitä siitä voi sanoa.”

    Jos melodia tai jokin väri rauhoittaa mieltäni tai saa minut hermostumaan, niin johtuuko se kulttuuriympäristöni opettamasta tavasta kuulla tai nähdä jokin asia jollakin tavalla vai voivatko melodia ja väri oikeasti kutkutella ihmisen hermorakennetta ”jollakin” universaalilla tavalla?

    Melodioille ei liene löydy fysikaalista vastinetta konkreettisesta todellisuudesta. Värit sen sijaan välittävät informaatiota tuosta todellisuudesta, koska ihminen näkee ja aistii todellisuuttaan värien kautta, näkemällä ulkopuolisen maailmansa väreinä.

Niinpä uskaltaisi väittää, että värivalokuvassa on enemmän informaatiota kuin mustavalkoisessa, ja että värielokuva kertoo ihmisen elämästä enemmän kuin mustavalkoinen elokuva.

    Jos näin on, miksi niin monet värielokuvat käyttävät nykyään haalistuneita värejä kertoessaan tarinoita ihmisen elämästä?

    Ianko López, kulttuuriin ja kuvataiteisiin erikoistunut espanjalainen toimittaja pohti El País-lehdessä (7.8.2026) menestyselokuvien värien haalistumista. Kulttuurisotaa käydään nyt väreillä, López sanoi ja kysyi ”miksi Hollywoodin menestyselokuvat ovat muuttuneet niin harmaiksi”.

    López käytti esimerkkinä Christopher Nolanin ohjaamaa suurelokuvaa Odysseiaa (2026), jonka värit ovat latteita ja harmaita. Odysseian tekeminen maksoi 250 miljoonaa dollaria, mutta näyttää kuin filmi olisi kuvattu hiekkamyrskyn samentaman kameranlinssin läpi.

    Koska Odysseia on suuren budjetin menestyselokuva eikä pikkuruinen taidefilmi, López arvelee, että elokuvan värimaailma pyrkii kuvastamaan aikamme tuntoja, tämän hetken pessimististä realismia sen sijaan, että ohjaaja yrittäisi tuoda valkokankaalle antiikin rikkaan värimaailman. Kertoessaan menneisyydestä Nolan käyttää kuvitusoppaana 2000-luvun henkistä maisemaa.

Toisin oli ennen.

    Värielokuvan alkuvuosina Ihmemaa Ozin ja Tuulen viemän kaltaiset filmit hehkuivat Technicolor-väreissä. 1900-luvun loppuvuosiin saakka värit merkitsivät monelle huippuohjaajalle elokuvaamisen perusideaa. Lópezin mukaan tällaisia taiteilijoita olivat mm. sellaiset ohjaajat kuin Michael Powell, Vincente Minnelli, John Ford, Alfred Hitchcock, David Lean, Stanley Kubrick, Luchino Visconti, Frederico Fellini, Eric Rohmer ja Jean-Luc Godard.

    Värien estetiikka muuttui totaalisesti (ja kenties pysyvästi) kun teattereihin saatiin vuonna 1998 Steven Spielbergin ohjaama Pelastakaa sotamies Ryan, jonka haalistuneista, ruskeista värisävyistä tuli ”elokuvaamisen uusi standardi”.

    Lópezin mielestä estetiikan muutoksesta voidaan päätellä, että esimerkiksi historiallinen elokuva ei niinkään pyri esittämään menneisyyttä kuin sovittamaan sen kertomuksen meidän aikamme huolenaiheisiin ja visuaaliseen herkkyyteen. Niinpä jos joku ohjaaja kuvaisi muinaista Kreikkaa oliivilehtojen vihreytenä, Välimeren sinisenä ja alkuperäisten pigmenttien punaisena ja keltaisena, hänen elokuvaansa verrattaisiin hajuvesimainokseen tai vieläpä sitäkin alempiarvoisiin kulttuurituotteisiin.

Taistelutoverit, HBO 2001.

Kaksi kuvakaappausta 10-osaisesta minisarjasta.
Sarjan tuottivat Steven Spielberg ja Tom Hanks.

Vuonna 2001 julkaistu HBO:n kymmenosainen tv-sarja Taistelutoverit jatkoi Spielbergin uuden estetiikan voittokulkua. Samalla kun Spiebergin ja Tom Hanksin tuottama Taistelutoverit on kenties paras koskaan tehty tv-sarja ja yksi parhaimmista toiseen maailmansotaan liittyvistä elokuvista, se innostaa toistamaan Lópezin artikkelin kysymyksen: miksi uusi elokuva palaa melkein mustavalkoiseen (tai ruskeaharmaaseen) estetiikkaan maailmassa, joka todellisuudessa on väreillä kyllästettyä?

    Taistelutoverien keskiössä on Normandian maihinnousua seuraavat tapahtumat kesällä 1944. Vaikka voi kuvitella kuinka vihreää, vehmasta ja kaunista Normandian maisema oli alkukesästä 1944, Taistelutovereissa tuo maisema on kauttaaltaan ruskean sävyinen, vihreä on erittäin tummaa ja kaikki näyttää likaiselta.

    Onko elokuvatekijöiden ideana muuttaa sotatapahtumia ympäröivän maiseman, maaseudun ja pikkukaupunkien esteettinen ilme sopimaan tosikertomuksen traagiseen ja julmaan todellisuuteen? Koska sotilaat kokevat kauheuksia, elokuvan estetiikka nujerretaan melkein värittömäksi ettei sodan traagisuus, julma järjettömyys joutuisi ristiriitaan maiseman autenttisen kauneuden ja viehättävyyden kanssa. Kaunis tausta pilaisi sodankäynnin julman rumuuden. Psykologinen "realismi" korvaa fyysisen maiseman realismin.

    Mutta, katsoja kysyy, eikö sodan julma järjettömyys tulisi entistä paremmin esille, jos sotilaat kulkisivat kukkivien ketojen, viehättävien purojen ja hohtavan vihreiden lehvistöjen läpi taistellessaan natsi-Saksan joukkoja vastaan? Eikö kauniin ja ruman kontrasti olisi tuolloin vieläkin havahduttavampi?

    Vai onko niin, että elokuvan katsoja pystyy tuntemaan vain yhtä tunnetta kerrallaan, jolloin kuvainformaation pitää tukea tätä yhtä totaalista tunnetta?

Onko elokuvan estetiikalla mitään tekemistä sanataiteen estetiikan kanssa?

    Kysymys on haasteellinen, siis hemmetin vaikea vastattavaksi.

    Elokuvan katsominen on aina enemmän tunnetta kuin harkittua analyysiä. Elokuvassa ollaan mukana kuin unessa eikä sen estetiikkaa voi paeta, olipa se kaunista tai rumaa, lempeää tai julmaa.

    Kirjaa lukiessa on helpompi järkeillä. Lukija valitsee lukemastaan ne sanat joiden merkityksen ymmärtää, joiden informaation tajuaa. Jotain ”pahaa” elokuvan kohtausta katsoessa sitä ei pääse pakoon muuten kuin sulkemalla silmänsä ja korvansa tai kääntämällä pään valkokankaalta tai tv-ruudulta pois. Kirjaa lukiessa voi valita jokaisen haluamansa sanan ja hypätä kevyesti sellaisten sanojen yli, jotka tuntuvat pahalta tai joiden merkitys on yhdentekevä. Ja lukija ohittaa joka tapauksessa monet sellaiset sanat, joista hänellä ei ole ennestään omaa kokemusta.

    Graham Greene kirjoitti muistelmateoksessaan Eräänlaista elämää (1971) siitä, kuinka kirjailija luo kertomukseen jännitystä. Jännitys on tilanne, yksittäinen tapahtuma. Greenen mukaan sitä ei pidä kietoa ajatuksiin, vertauksiin, metaforiin. Vertaus on pohdiskelua, kannanottoa, kun taas jännitys on hetki, jolloin ei ole aikaa pohdiskella eikä mietiskellä.

    Tästä tulee mieleen, että onko suurelokuvien uusi estetiikka harmaine, ruskeine ja latteine väreineen ohjaajan keino pitää katsoja hyppysissään, jotta tämä ei alkaisi henkilöihin ja hetken tapahtumiin keskittymisen sijaan surfailla taustalla näkyvässä kirjavassa maisemassa?

Kyösti Salovaara, 2026.

Älypuhelimen kameran älyalgoritmi muokkaa
kohteen niin kauniiksi kuin "kuvittelee" ihmisen
haluavan sen nähdä.

Voisiko uuden elokuvan haileus olla myös vastalause
somen värikkäille kuville?

Aasit ja AI

[Linnunradan sormenjälkiä]

Kyösti Salovaara, 2019.

Jos hyvä tai paha tahto muuttaa maailmaa, se voi muuttaa ainoastaan maailman rajoja, ei tosiseikkoja – ei sitä, minkä voi ilmaista kielen avulla…

Mystistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että maailma on. 

- Ludwig Wittgenstein, 1921.

Maailma ei seiso jaloillaan vaan laajenee kuin ilmapallo.

    Galaksit pakenevat toisiaan. Mitä kauempana jokin galaksi näyttää olevan, sitä vanhempaa informaatiota sen valo meille lähettää.

    Linnunrata on tavanomainen galaksi, tai sitten erityinen.

    Erityinen se on meille ihmisille, koska me tätä maailmaa tarkkailemme. Onko ihminen erityinen tai välttämätön tälle tai millekään galaksille on toinen juttu.

    Leikitään kuitenkin, että olemme tärkeitä ja erityisiä.

Linnunradan sormenjälkiä jää kaikkialle.

    Jos kirjoitan samaan lauseeseen ”aasin” ja ”tekoälyn”, luonko uuden yhteyden, joka on ja pysyy, eikä koskaan enää väisty? Se, mistä voin kirjoittaa, on. Nyt se on tehty.

    Tiedeuutiset kertoivat, että pimeä saattaa olla vikkelämpää kuin valo. Miten se saattaisi olla mahdollista? Eikö valo ole suhteellisuusteorian perusteella kaikista nopein etenijä?

    Tiedemiehet sanovat että kyllä on, mutta pimeä ei olekaan mitään – ei ainetta, ei informaatiota, ei energiaa, toisin kuin valo.

    Maallikko tietysti kysyy, että mitä hittoa se pimeä sitten on?

    Ja vastaa itselleen: se on sitä, missä ei ole valoa.

    Mutta jos valoa vikkelämpää pimeää kuitenkin löytyy, pitääkö metaforat valon ja pimeyden suhteesta kirjoittaa uusiksi. Onko mahdollista että paha voittaa loppujen lopuksi? Onhan sillä nopeammat ”kintut” kuin hyvällä.

    Tänään torstaina tulee tasan 81 vuotta siitä, kun Yhdysvallat Hiroshimassa käytti maailmanhistorian sodissa ensimmäistä kertaa atomipommia. 

Aasit kaipaavat aaseja, kertoi YLE viime viikolla.

    Uuden asetuksen mukaan aasilla pitää olla kaverinaan aasi. Jos aasin kasvattaa hevosten laumassa, siitä ei tule aasia vaan hevonen. Kukapa haluaisi olla hevonen jos voi olla aasi?

    Mistä aaseille sitten saataisiin kavereita? Miten aasia pystytään kunnioittamaan aasina? Jos ei pystytä, aaseista pitää luopua.

    Siinäpä pulma ratkaistavaksi. Tekoälyllä se ei ratkea, siitä panen pääni pantiksi.

    Halvalla menee, hiisi vieköön!

Heinäkuun 21. päivänä El País -lehti kertoi uudesta ilmiöstä.

    Espanjalaisista divareista oli alettu tilata harvinaisia kirjoja hyvällä hinnalla. Kirjakauppiaat ihmettelivät, mistä nyt tuulee, mitä ”muotia” tämä sitten on. Kirjat joilla ei ole ollut lainkaan lukijoita, tekevät kauppansa.

    Selvisi, että kirjat menevät digitoitavaksi.

    Se tapahtuu hajottamalla kirja yksittäisiksi sivuiksi ja syöttämällä sivut yksi kerrallaan skannerille. Sen jälkeen digitoidut kirjat (niiden sisältö) syötetään tekoälyapparaateille. Kielimallikoneita koulutetaan, niiden kulttuurimassaa laajennetaan repimällä vanhoja kirjoja, koska AI ohjelmistojen Molokin kita on jo syönyt kaiken internetistä löytyvän.

    Hienoa vai?

    Vaiko ihan kamalaa?

Kirjojen repimisestä El Paísiin kirjoittanut Susana Pérez Soler sanoi, että mieleen tulee amerikkalaisen Ray Bradburyn (1920-2012) romaani Fahrenheit 451 vuodelta 1953.

    Fahrenheit 451 on lämpötila, jossa kirjapaperi syttyy ja palaa. Bradburyn romaanissa ”palomiehet” tunkeutuvat ihmisten koteihin liekinheitin käsissään ja polttavat kaikki kirjat.

    Mutta, kuten El Paísin kirjoittaja totesi, siinä missä Bradburyn dystopiassa kirjat tuhotaan jotta niiden sisältö katoaisi, AI Molok ”tuhoaa” kirjoja säilyttääkseen kirjojen sisällön, tehdäkseen siitä oman kielimallinsa rehua. Yksittäisen romaanin tai dokumentin tai tietokirjan repiminen ei tuhoa se sisältöä totaalisesti, koska fyysisiä kirjoja on (melkein aina) monta kappaletta eri puolilla maailmaa.

    Susana Pérez Soler lainasi jutussaan asiantuntijaa, jonka mielestä divareista löytyvät kirjat periaatteessa edustavat juuri sitä inhimillistä kulttuuriperintöä, jota tekoälyohjelmistot eivät ole vielä saastuttaneet. Nyt tuo kulttuuriperintö ikään kuin imetään julkisesta kulttuurivarastosta yksityisten AI-koneiden käyttöön. Kysymys on lopulta tiedon privatisoimisesta kaupalliseen käyttöön.

    Saako Bradburyn dystopia sittenkin uudenlaista kierrettä kielimallikoneiden ahneudesta imeä kaikki mahdollinen tieto ja kirjoitettu sivistys itselleen?

Bradburyn Fahrenheit 451 kertoo palomies Guy Montagin tarinan. Tämä havahtuu huomaamaan, mitä on tekemässä, mitä tuhoamassa. Kirjat alkavat askarruttaa häntä.

    Montag kohtaa viisaan ihmisen opastamaan häntä oikealle ”tielle”.

    ”Ette te kirjoja tarvitse, vaan jotakin siitä mitä kirjat aikoinaan sisälsivät”, Montagille selitetään. ”Ei, ei, ette te kirjoja ollenkaan kaipaa! Hakekaa sitä sieltä mistä se on löydettävissä: vanhoista äänilevyistä, vanhoista elokuvista; etsikää sitä luonnosta ja etsikää sitä itsestänne. Kirjat olivat vain yksi tapa monesta säilöä sellaisia asioita, joita me pelkäsimme unohtavamme. Ei niissä ole ollenkaan mitään taianomaista. Taikaa on vain siinä, mitä kirjat sanovat, miten ne ompelivat meille maailmankaikkeuden poluista yhden ainoan päällystakin… Me todella tarvitsemme tietoja… Kirjat muistuttavat meitä siitä, minkälaisia aaseja ja ääliöitä olemme.” (Suom. Juhani Koskinen, 1966. Kirjayhtymä, 2. painos 1975.)

    Riittääkö siis, että 2000-luvulla tekoälykoneet sulauttavat kaikkien kirjojen kaikki sisällöt omaksi valtakunnakseen ja annostelevat sieltä sitten meille kulttuurin ja sivistyksen palasia, jos osaamme niiltä kysyä?

    Romantikkona huudahdan: Ei riitä!

Entä sitten aasin pulma: mistä aaseille löytyy aasimaisia kavereita?

    Mieleeni tulee Suomen eduskunta.

    Mitä jos jokainen kansanedustaja velvoitetaan käyttämään aikaa aasien kanssa? Edustajilla on pitkät lomat. Heillähän on aikaa vierailla reality-ohjelmissa ja seikkailla merillä ja mantereilla. Ei ole liikaa vaadittu, jos jokainen kansanedustaja käyttää osan vuodestaan aasin kanssa kaveeraamiseen. Siitä suhteesta kansanedustajakin hyötyy.

    Kansanedustajia on kuitenkin vain 200.

    Jos aasien määrä kasvaa, eduskunnan hallintovaliokunnan tulee selvittää, täyttävätkö kansanedustajien avustajat aasien kaveeraamisen edellytykset.

    Tästä saattaa rakentua aasinsilta tulevaisuuteen.

Kyösti Salovaara, 2019.

Globalisaation pelko

[viisauden alku vai sen loppu?]

Kyösti Salovaara, 2016.

Puppy.
Bilbao.

Pääministeri Matti Vanhanen (kesk) saavutti maanantaina merkittävän poliittisen voiton. Perjantaina Vanhanen vaahtosi blogissaan, että hänen lähikaupastaan - jossa hän on käynyt jo 25 vuotta - ei enää saa Valion maitoa, sillä HOK-Elanto siirtyi tarjoamaan Arla Ingmanin maitoja… Maanantaina HOK-Elanto perääntyi ja tiedotti palauttavansa Valion rasvattoman maidon ja kevytmaidon Prismojensa valikoimiin. 

- Marko Junkkari: Matti saa maitonsa. Helsingin Sanomat, 9.3.2010.

Globaalia edistymistä on vaikea nähdä katsomalla ulos ikkunasta. Se tapahtuu horisontin takana.

- Hans Rosling: Faktojen maailma, 2018.

 

Mattihan tässä muistuu mieleen. Siis Matti Vanhanen, joka kävi maitokaupassa eikä löytänyt hyllyltä suomalaista maitoa. Matti kiukustui eikä suostunut juomaan ruotsalaista maitoa.

    Matti ei kuitenkaan ollut kuka tahansa Matti, vaan Suomen pääministeri.

    Mitä Vanhanen olisi ajatellut, jos Ruotsin tai Tanskan tai Saksan pääministeri olisi julmistellut, että mitään suomalaista tuotetta ei enää osteta, koska ruotsalaisia, tanskalaisia tai saksalaisia kilpailevia tuotteitakin on kaupan?

    Kun ikkunasta katsoo omalle pihalleen, siinä näyttää olevan koko maailma.

Pelkästään suomalaista maitoa litkivä Matti tulee mieleen, kun seuraa sähköverkkoyhtiö Carunan kaupasta syntynyttä kauhistelevaa keskustelua.

    Caruna ei tosin ollut enää suomalaisten omistuksessa, vaikka toimiikin suomessa. Sähköverkot ovat siitä hyvä ”tuote”, että johtoja ei voi viedä ulkomaille, vaikka verkon omistaakin. Mutta se huoltovarmuus! Mutta se omistajan vieraus! Mutta se menetetty suomalaisuus!

    Monet poliitikot vaativat hädisssään, ettei Carunaa saa myydä espanjalaiselle jättiyritykselle Iberdrolalle. Varsinkin keskustapuolueen ja vasemmistoliiton antiglobalistit itkevät suomalaisen omistajuuden perään.

    Myös Iberdrolan omistajarakenne huolestuttaa. Bilbaossa Espanjan Baskimaalla pääkonttoriaan pitävän Iberdrolan suurimmat omistajia ovat amerikkalainen BlackRock ja Qatarin valtio. Mutta en ole huomannut kenenkään kertovan, että Norjan keskuspankki on Iberdrolan kolmanneksi suurin omistaja.

Iberdrola on monikansallinen sähköyhtiö, joka panostaa vihreään siirtymään. Sillä lienee yhdet maailman suurimmat tuulisähköpuistot. Espanjassa se tuottaa vihreä vetyä, josta saadaan ammoniakkia ja lannoitteita. Suomen Carunan se ostaa, koska Suomen markkinoilla on hyvä luokitusarvo, vakaa ympäristö ja houkutteleva lainsäädäntökehys.

    Tässä ympäristössä myös datakeskukset tarjoavat laajentumismahdollisuuksia. Niinpä suomalaisten asiantuntijoiden mielestä Iberdrola voi tuoda suomalaiseen markkinaan uutta teknologista tietämystä ja innovaatioita. Siis ulkomaista rahaa Suomen kansantalouteen.

    Mutta se suomalaisuus!

    Eihän tänne oikeastaan niitä datakeskuksiakaan haluta. Vievät meikäläisiltä sähköt ja viimeiset tuhkatkin pesästä.

    Eräs suuren teknologiayrityksen johtaja sanoi, että datakeskukset ovat samanlaisen infran rakentamista kuin olivat aikanaan maantiet ja rautatiet. Jostakin syystä meillä ei tätä mullistavaa visiota nähdä tai ei ymmärretä.

Suomessa on paljon sellaista ”henkeä”, että globalisaation pelko on viisauden alku. Ja lopussa kiitos seisoo.

    Siis mikä kiitos?

    Samalla kun Suomi ”elää” vientikaupasta, monet poliitikot ja jopa intellektuellit nyrpistävät nenäänsä. Miksi kaikkea ei tehdä Suomessa? Miksi ratikat pitää tilata Sveitsistä eikä Kajaanista? Miksi kaupassa myydään ruotsalaista maitoa ja juustoa? Miksi rahvas matkustaa Kreikkaan, Turkkiin ja Kanarialle eikä Saimaalle?

    Jne.

    Miksi Suomi ei voi olla pelkästään Suomi?

Kyösti Salovaara, 2025.

Iberdrola Tower.
Bilbao.

Miksi lehmät eivät lennä?

    Luulisi että keskustapoliitiikkoja rauhoittaisi sen tietäminen, että suomalaiset possut ja selluloosa kelpaavat jopa kiinalaisille. Ja että nautoja myydään hyvällä hinnalle ties minne.

    No, jos lehmät lentäisivät, rahvas voisi pysytellä kotinurkilla.

    Kuulostaa mätäkuun jutulta.

Maailma muuttuu, Mattiseni!

    ”Muutoksia ei pidä hidastaa, koska ne ovat kasvun edellytys”, Risto Murto kirjoitti teoksessaan Miksi Suomi pysähtyi? (Otava, 2024.) Murto sanoo, että meillä on tapana toistaa muutospuhetta, jolla korostamme etenkin uusien teknologioiden vallankumouksellisuutta. ”Käytännössä tilanne on toisin päin. Historiallisen heikko työn tuottavuuden kehitys viimeisen yli vuosikymmenen aikana kertoo, että uusien innovaatioiden ja teknologioiden vaikuttavuus yhteiskuntiin on ollut liian pieni. Muutosvauhti on meillä hidastunut, ei kiihtynyt.”

    Carunan uuteen omistajaan kohdistettu kritiikki ja datakeskusten turmiollisuudesta paasaaminen vahvistavat, että Murto on oikeassa. Suomalaiset eivät perimmiltään ole uudistushaluisia. Siis me suomalaiset, tarkennan. Aina parempi köllötellä vanhassa kuin liitää uudessa.

    Ehkä myös julkisen omistuksen suhde yksityiseen on suomalaisen politiikan ja ajattelun ikuinen Gordionin solmu, jota ei pystytä avaamaan. Ei edes valtion miekalla.

    Murto sanoo, että on olemassa yhtiöitä ja toimialoja, joissa valtio on luonteva omistaja. Mutta ”valtion pitäisi kuitenkin pyrkiä tekemään itsensä tarpeettomaksi kapitalistina. Riskinä on, että jos minulla on vasara, jokainen ongelma näyttää naulalta. Meille vasara on valtio.”

    Murto esittää myös rohkean ajatuksen: ”Sekin mahdollisuus on, että teemme energiasta vientituotteen, jossa markkinat ovat joko Pohjois-Ruotsissa tai välituotteiden kautta Keski-Euroopassa.”

    Tähän lisään yhtä rohkean arvauksen: juuri tuo mahdollisuus houkuttelee espanjalaisen Iberdrolan Suomeen.

Kuvitan tämän juttuni ”pehmeillä” ja ”kauniilla” valokuvilla Bilbaosta.

    Baskimaa on Espanjan itsehallintoalueista yksi varakkaimmista. Siellä tehdään laivoja, junia, autoja ja kaikenlaisia koneita. Baskit pärjäävät sekä teollisuudessa että jalkapallossa. Toisin kun suomalaiset, tekee mieli sanoa.

    En sano. Ei Guggenheimikaan helsinkiläisille kelvannut.

    Yhdysvaltalaisen Jeff Koonsin kukkaveistos Puppy ilmentää Bilbaon Guggenheim-museon edustalla pehmeää kansainvälisyyttä. 

    Taide ja teknologia – yhteensovittamaton liitto?  

    Kenties niin on. Kuitenkin paikallisesti ja esteettisesti argentiinalais-amerikkalaisen César Pellin suunnittelema Iberdrola Tower ja amerikkalaisen Frank Gehryn suunnittelema Guggenheim-museo Nerviónjoen rantamaisemassa melkein rakastavat toisiaan.

    Mutta sittenkin: miksi laitan esille pehmentäviä maisemia kuvittamaan ”kovaa” sähköverkkokauppaa?

    Ollakseni rehellinen: piruuttani!

Kyösti Salovaara, 2016.

Guggenheim.
Bilbao.

Ei Bach eikä uskonto

[vaan jalkapallo]

Espanjan kuningas Felipe VI onnittelee
maailmanmestarijoukkueen kapteenia Rodria
finaaliottelun palkintokorokkeella.
Rodri valittiin myös kisojen parhaaksi pelaajaksi.

Ruutukaappaus YLEn tv-lähetyksestä 19.7.2026.

Jalkapallo on peli, jota pelataan aivoilla....

Ilman palloa, et voi voittaa....

Jos pallo on meillä, he eivät voi tehdä maalia.

- Johan Cruyff

Joskus jalkapallossa on tehtävä maaleja.

- Thierry Henry

 

Jalkapalloa voi selittää filosofialla, yhteiskunnalla, psykologian peliteorioilla ja ties millä.

    Ironia on siinä että em. ”aiheita” voi toisinpäin selittää jalkapallolla. Niinpä amerikkalainen toimittaja Franklin Foer antoi vuonna 2004 jalkapallokirjalleen maailmaa syleilevän nimen: How Soccer Explains the World – An Unlikely Theory of Globalization.

    ”Tietenkään jalkapallo ei ole samaa kuin Bach tai buddhalaisuus”, Foer kirjoitti teoksen johdannossa, ”mutta siihen suhtaudutaan usein tunteellisemmin kuin uskontoon.” Ja sillä on yhtä tärkeä merkitys yhteisön kulttuuriperinnössä kuin uskonnolla.

    Karl Marx sanoi, että uskonto on kansan oopiumia. Kenties hän nyt vaihtaisi, jos eläisi, ”uskonnon” paikalle ”jalkapallon”.

    Mutta ehkei jalkapallon suosiota kannata ottaa noin vakavasti. Se viihdyttää, kiihdyttää ja joskus myös raivostuttaa, mutta on sittenkin vain tunteiden ja tilanteiden ja sitä mukaa maailman metafora.

Pohjois-Amerikassa pelattiin hienot MM-kisat. Joukkueita oli 48, pelejä kaikkiaan 104, joista lasken katselleeni noin 40. Pelit välitti Suomeen Yle ja MTV. Niiltäkin osin kokemus oli hieno, vähintään hyvä. Hyviä ja innostavia selostajia, erinomaisia ja analyyttisiä asiantuntijoita studioissa.

    MM-kisojen isäntämaat Meksiko, USA ja Kanada pärjäsivät aika hyvin, vaikka eivät loppusuoralle päässeetkään. Pienet ei-eurooppalaiset valtiot aiheuttivat yllätyksiä - kenties myös Suomi jonakin päivänä, futisoptimisti ajattelee. Yksi hienoimmista yllättäjistä oli tietenkin Norja, joka nujersi Brasilian pudotuspelivaiheessa. Etelä-Amerikka yllätti monet - ei minua - Paraguayn ja Argentiinan rumalla pelillä, jossa jalkapallo unohtui. Eteläamerikkalainen futis yhdistää usein epäurheilijamaisen provokaation taitavaan jalkapalloon.

    FIFA-rankingin 4 parasta maata selviytyi näiden kisojen neljäksi parhaaksi. Saksaa ei loppupeleissä nähty. Italia ei päässyt edes kisoihin.

    Loppuottelussa loistava Espanja pelasi ylivoimaisesti rosoista Argentiinaa vastaan, vaikka ottelu menikin jatkoajalle. Mielenkiintoinen yksityiskohta: Loppuottelun joukkueissa oli 9 pelaajaa Atlético de Madridin La Liga -joukkueesta, viisi Argentiinalla ja neljä Espanjalla. Sekin on mielenkiintoista, ja tämä kuvaa maailman globalisaatiota, että ranskalaisia (Ranskassa syntyneitä) jalkapalloilijoita oli eri joukkueissa yhteensä 96; ja että kaikista pelaajista 23 % edusti eri maata kuin missä he olivat syntyneet. Jalkapallomaailma ilmentää rajojen katoamista, ihmisten yhteisyyttä.

    Näissä kisoissa moni suuri tähti loisti kenties viimeisen kerran kansainvälisellä huippuareenalla. Messi, Ronaldo ja Neymar sinetöivät loistavat uransa Pohjois-Amerikassa.

Jalkapallon MM-turnaus on maailman suurin urheilutapahtuma. Sitä voi sanoa myös maailman suurimmaksi kulttuuritapahtumaksi.

    Miljoonat ihmiset seurasivat pelejä paikan päällä, miljardit ympäri maapalloa.

    Manuel Vicent kirjoitti El Paísissa viime sunnuntaina, ennen Argentiinan ja Espanjan finaalipeliä, että pallo on kuin toteemi, joka hurrikaanin voimalla yhdistää rotuja, uskontoja ja kulttuureja. Ihmisyys kerääntyy sen ympärille kaikkine uskomuksineen, unelmineen ja intohimoineen. Tässä myrskyisässä juhlassa löytävät yhteisen paikkansa lapset ja vanhukset, oikeistolaiset ja vasemmistolaiset, älypäät ja oppimattomat, harkitsevat ja fanaatikot, sairaat ja terveet, uskovaiset ja ateistit.

    Muuttuiko maailma hetkeksi paremmaksi ja kivemmaksi paikaksi?

    Kenties, ehkä ei.

Entä sitten jalkapallo? Miten tänään pelataan? Miten voitetaan maailmanmestaruus? Voiko Espanjan maajoukkueen voittavasta pelityylistä vetää johtopäätöksiä globaalin maailman parantamiseksi?

    Välttääksemme liian suuria sanoja käyttäkäämme pienempiä.

    Espanja voitti sekä Euroopan mestaruudet (2008, 2012) että maailmanmestaruuden (2010) noin 15 vuotta sitten. Silloin sen peli perustui totaalisesti barcelonamaiseen pallonhallintaan. Pallonhallintapelistä - siitä miten hollantilainen Johan Cruyff, aikansa huippupelaaja ja sittemmin valmentaja, sen määritteli – tuli valtavirtaa kaikkialla ja kaikilla sarjatasoilla. Mutta ei kestänyt kauaakaan kun pallonhallintapelille keksittiin vastalääkkeet. Betonipuolustus palasi kentille, suoraviivaiset hyökkäykset puhkoivat Barcelonan ja Espanjan maajoukkueen puolustuksen. Pelkällä pallohallinnalla ei synny maaleja, niitä kun pitää tehdä voittaakseen. Sijaa sai myös portugalilaisen huippuvalmentajan José Mourinhon oppi: kun sinulla ei ole palloa, et tee virheitäkään!

    Mutta espanjalainen futis löysi uudenlaisen pallonhallintatyylin. Tavallaan palattiin juurille, toisaalta peliä kehitettiin. Koko joukkue hyökkää, kaikki puolustavat, eikä ole vain yhtä metodia vastustajan nujertamiseksi. Pelaajat on teknisesti taitavia, mutta tärkeintä on joukkueen peli, ei yksittäisten tähtien suoritukset.

    En tiedä kuinka paljon tästä menestyksestä kuuluu maajoukkueen valmentajalle Luis de la Fuentelle (s. 1961), mutta de la Fuente tuntuu löytäneen voittavan tasapainon pallonhallintapelin, pelaajien henkilökohtaisen taitotason ja joukkuepelin välille. Kerrotaan, että de la Fuente lainailee Marcus Aureliusta ja muistuttaa että ”mikä on pahaksi pesälle, on pahaksi jokaiselle mehiläiselle”.

    Niin että jos Espanjan jalkapallomaajoukkueen menestysreseptin haluaisi nähdä parempaa maailmaa selittävänä reseptinä, niin meidän tulisi ymmärtää, että joukkueen voima on yksilöissä ja yksilöiden voima tulee joukkueelta.

    Onkohan tuo liian sopuisa ajatus?

MTV Katsomon jalkapallostudio "voitti"
pallonmitan verran monipuolisuudella
  ja asiantuntemuksella Ylen vastaavan studion.
Petri Pasasen (vasemmalla) vieressä Antti Niemi ja Mehmet Hetemaj.

Ruutukaappaus MTV Katsomon lähetyksestä 18.7.2026.