Kivi kestää

[murtuakseen]

Kyösti Salovaara, 2019.
Isokurun rakkaa: pakkasrapautumisen
halkomia kivenlohkareita.

Suuret ajatukset eivät mahdu päähän.

    Pieniä ajatuksia liian monta.

    Ajatellaan kiveä, kalliota, vuorta.

    Kivi kestää ja luo turvaa.

    Jos joku sopimus on ”kiveen hakattu” sitä ei muuta kukaan eikä mikään. Jos ihminen menee ”vaikka harmaan kiven läpi”, hänen sisuaan kunnioitetaan ja häntä kenties jopa pelätään.

    ”Kova kuin kivi” kuvastaa talttumatonta henkilöä, niin kuin John Wayneä joka ei kuitenkaan ollut talttumaton eikä kiveen hakattu, vaikka sellaista näytteli. Entä sitten kivikasvo Buster Keaton? Koomikko ei hymyile luodessaan huumoria. Mitä enemmän ilmeetön kivikasvo hermostuttaa, sitä herkemmin nauramme.

    Kävelemme kiven päällä emmekä pelkää mitään. Nekään eivät pelkää, jotka lepäävät hautakiven katveessa.

    Vierivä kivi ei sammaloidu, eipä sitten enempää, mutta miksi kivi vierii?

Itse asiassa kivi rapautuu, murtuu, muuttuu toisenlaiseksi.

    Juha Pekka Lunkka sanoo, että vanhin löydetty kivi on 4,1 miljardia vuotta vanha. Se on niin pitkä aika ettei sitä tajua kukaan, paitsi ehkä Jumala.

    Maapallon kuori on jatkuvassa liikkeessä. Laatat törmäilevät toisiinsa. Törmäykset synnyttivät vuoristoja. Jos laatat eivät puristaisi vuoristoja ylöspäin, Himalaja ja Alpit olisivat aikoja sitten rapautuneet vehnä- ja ruispeltojen tasalle. Kun vanha kivi rapautuu, uutta ponnistaa tilalle maan syövereistä.

    Helsinki lepää turvallisesti meren rannalla. Kivinen katu pitää kengänpohjan alla.

    Mutta tämäkin taitaa olla näköharha. Koko Suomi liikkuu Euraasian mukana koilliseen 3 cm vuodessa. Sadan miljoonan vuoden päästä Helsingin Kallio sijaitsee Siperiassa, jossakin Taimyrin niemimaan pohjoispuolella.

    Kolistaako ratikka silloinkin Kallion mäkiä ylös ja alas?

Mannerlaatat liikkuvat ja törmäilevät. Vuoristoja syntyy, ne pysyvät pystyssä ja rapautuvat.

    Kun kivi rapautuu, se sitoo hiilidioksidia. Vesi ja hiilidioksidi muodostavat kiven pinnasta uusia yhdisteitä.

    Arvellaan että jääkausien eräänä syynä on kiven rapautuminen. Mitä enemmän kiven pinta-ala kasvaa kallion rapautuessa, sitä enemmän se sitoo hiilidioksidia. 

    Mannerlaattojen törmäyksien ansiosta rapautuva kivipinta on kasvanut Himalajalla, Tiibetin ylängöllä, Afrikan hautavajoamavyöhykkeellä ja kenties myös Alpeilla, Kaukasuksella, Kalliovuorilla sekä Andeilla.

   "Rapautumisen voimakkuus säätelee ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta pitkällä aikavälillä siten, että rapautuminen kuluttaa hiilidioksidia. Hiilidioksidipitoisuuden väheneminen ilmakehässä puolestaan viilentää ilmastoa. Rapautumistuotteet kulkeutuvat mantereilta jokien mukana meriin ja sitoutuvat merieliöstön pii- ja kalkkikuoriin." (Maapallon ilmastohistoria.)   

    Mikään ei pysy. Ei edes kivi.

    Pitkälle ajatellen seuraava jääkausi tulee. Jos ajatus kantaa niin pitkälle, kasvihuoneilmiö mitätöityy. Mutta ihmisen ajatus ei jaksa kauas eikä ole aikaa odottaa kallioiden rapautumista.

    Nykyään ei ole aikaa mihinkään, ei edes lukemiseen, niin kuin muuan ”post-modernisti” äsken julisti. Hänen mielestään pitää elää jaetussa nykyhetkessä, kokea tämänhetkisyys ja unohtaa toisenaikaisuus.

    100 megaa sekunnissa – tiedonsiirron minimivaatimus. Kirjassa lauseet pysyvät paikallaan. Hermostuneelle mielelle melkein ikuiset, paikallaan pysyvät lauseet ovat kauhistus.

    Samalla kun bittivuon vauhti kiihtyy, neljän miljardin ikäiset kivet liikkuvat  jalkojemme alla koilliseen 3 cm vuodessa.

    Kivet rapautuvat.

    Ilmankos murtuva kansalliskirjailija olikin Kivi.

Kyösti Salovaara, 2019.
Aittakuru Pyhätunturin kupeella.
Aamulla kylmät kivet hohkaavat
viileää kuin avaisi jääkaapin.

Sitä lukee kaikenlaista.

    Osan ymmärtää, jotain tietää, paljon jää epäselväksi.

    Tätä en uskonut ennen kuin pääsin kokemaan.

    Heinäkuun helteiset päivät Pyhätunturin katveessa. Aamulla lyhyt patikkaretki – ennen kuin paahde alkaa – Aittakuruun. Pitkospuut kulkevat tuhansien kivenmurikoiden välissä. Yhtäkkiä tulet kuin jääkaappiin. Rakka on sitonut yöllä miljooniin kivipintoihinsa kylmän, joka nyt vapautuu. Jalkoja paleltaa, päätä kuumentaa.

    Pyhätunturin kivi on noin 2 miljardia vuotta vanhaa.

    Jääkauden valumavedet, hirveällä paineella syöksyvät virrat ovat muodostaneet komeita kuruja: Isokuru 200 metriä syvä!

    Ankara ilmasto rapauttaa kiviperää. Vuorokauden lämpövaihtelut synnyttävät kallioon railoja ja rakoja, jotka täyttyvät vedellä. Pakkasella kivet halkeilevat särmikkäiksi lohkareiksi, aivan kuin ammattitaitoinen kivenhakkaaja olisi ahkeroinut satoja vuosia luodakseen kurun seinämille lohkarepuistoja.

    Joissakin kvartsiiteissa näkyy valumavesien poimut, kuin aaltojen jälkiä hiekkarannassa.

    Tunturi rapautuu, heittelee jyrkiltä kupeiltaan kiviä kurun reunoille ja pohjalle asti.

    Yöllä kivi jäähtyy. Päivällä se lämpenee luonnon kiukaassa.

Malttamaton mieli, ikuinen kivi – molemmat rapautuvat, toinen kohta ja toinen satojen vuosien mittaan.

    Eikö mikään ole ikuista? Ei edes hyvä ajatus? Kivestä puhumattakaan.

    No, mittakaavaa säätelemällä ikuisuus alkaa näyttää toisenlaiselta, tajuttavalta.

    Maapallon ikää ei ymmärrä. Iltauutisen kesto menettelee.

    Aittakurun ja Isokurun rakka lyö ällikällä. Kaksi miljardia vuotta vanha kivi rapautuu silmien edessä.

    Olemme matkalla Taimyriin. Kysyttiinkö sinulta haluatko sinne? Oletko ostanut matkalipun vai saitko ilmaiseksi? Kannattaisiko Taimyr unohtaa ja tarrautua nykyhetkeen?

    Aaltoja kivien pinnalla. Kuinka monta litraa vettä tarvittiin kiven hiomiseen? Jäätikkö suli Pyhätunturin päältä paikalleen: vettä ja hiekkaa piisasi kiven hiomiseen.

    Oikeastaan lohduttaa, että kaikki rapautuu, kivikin. Saadaan uudenlaisia ajatuksia ja maisemia. Kuka niitä ajattelee ja ken niissä samoilee, on toinen juttu.

    ”Ajatus on jo rapautumista, mutta”, kirjoitti Aila Meriluoto runossa Kiven opetus, ”kiveä säilyvämpi on yö ja päivä, /sade ja sammal ja puolukanvarpu, / niukka tieto.”

    Olikohan Meriluoto optimisti vai pessimisti?

    Vai melkein luonnontieteilijä, joka ymmärsi että elämä tulee kun kivi rapautuu?

Kyösti Salovaara, 2019.
Menneisyys aaltoilee Isokurun rakassa.

---

Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008.

Aila Meriluoto: Kootut runot. WSOY, 2.p, 1976.

Mäkinen Kalevi, Johansson Peter, Räisänen Jukka, Räsänen Jorma: Geologinen monimuotoisuus Pyhä-Luoston kansallispuiston alueella ja sen lähiympäristössä. Geologian tutkimuskeskus, Pohjois-Suomen yksikkö, 2008.

Pöytä on katettu

[vakoilijoilla]

Kyösti Salovaara, 2019.

Bengalissa on muuan aksiooma. Jälkienetsijät sanovat, että kun metsästäjä näkee tiikerin, tiikeri on nähnyt hänet jo sata kertaa.

    -Len Deighton: Luottamus.

Keskiviikkoaamuna sadekuuro elvyttää tuoksut.

    Vanha kuiva maa ja kesän runsas lehvistö heräävät kuin unesta. Maa pysyy tuoksuvana, lehvistöt kasvavat, kuolevat, heräävät henkiin.

    Vanhojen, aikaisemmin luettujen kirjojen kanssa käy vähän samalla tavalla. Kun niitä lukee uudestaan, on kuin sadekuuro kastelisi entisen ja kuivan, ja tuoksut ovat aivan uutta, ennen kokematonta.

    Talvella luin kaikki Fred Vargasin Adamsberg-romaanit uudestaan yhteen menoon, ja kuinka antoisalta ne tuntuivatkaan!

    Nyt olen kevään ja kesän mittaan lukenut englantilaisen Len Deightonin (s. 1929) yhdeksänosaisen (oikeastaan romaaneja on kymmenen) Bernard Samson-sarjan, jossa englantilaisen salaisen palvelun ja siinä toimivan ”vakoilijaperheen” elämää seurataan kylmän sodan viimeisinä vuosina 1980-luvulla ennen Berliinin muurin kaatumista. Neljäskin trilogia olisi mennyt - jos Deighton sellaisen olisi kirjoittanut!

    Sarjan ensimmäinen romaani Berliinin peli ilmestyi 1983 ja yhdeksäs romaani Luottamus vuonna 1996. Kolmen trilogian välillä ilmestyi samojen perheiden elämästä kertova Rautaristi, jossa Deighton kuvasi mm. toisen maailmansodan aikaista Berliiniä.

    Jääkö Samson-romaanisarja Deightonin runsaan tuotannon klassikoksi, sitä on mahdoton ennustaa. Ehkä joku hänen kirjoittamansa keittokirja tai sotahistoriaa käsittelevä tietoteos elää kauemmin. Kenties joku lyö vetoa Deightonin 1960-luvun läpimurtoteosten Aivopesu, Osteri ja Hautajaiset Berliinissä puolesta. Niissä moderni, hullu 60-luku löytää henkensä uudenlaisessa vakoiluromaanissa. Silloin, 1960-luvulla Deighton oli melkein samanmoinen julkkis kuin Paul McCartney, Patti Boyd ja Twiggy.

    Sekin on mahdollista, että myöhemmin Deighton muistetaan pelkästään siitä, että hän suunnitteli kannen Jack Kerouacin romaanin On the Road ensimmäiseen brittipainokseen.

Vakoilukirjallisuus on oma saarekkeensa englantilaisessa kaunokirjallisuudessa. Toista samankaltaista ei liene missään muualla. Vaikka se elokuvien kautta liittyy ulkokohtaiselta ja kliseiseltä näyttävään viihdekulttuurin, sen sisäinen tarina kuuluu keskeisesti englantilaiseen luokkayhteiskuntaan ja Britannian imperiumiin ja tuon imperiumin murtumiseen.

    John Buchan, W. Somerset Maugham, Eric Ambler, Graham Greene, Ian Fleming, John le Carré ja Len Deighton ovat kukin omalla tavallaan ja omalla äänellään kertoneet vakoilijoiden suhteesta isänmaahansa ja muuhun maailmaan.
    Vakoilukirjallisuus on aina myös kansainvälistä kirjallisuutta, koska vakoilijat kulkevat maailmalla paikasta toiseen. Vakoiluromaanissa kohdataan väistämättä muunmaalaisia ihmisiä ja heidän kulttuurejaan. Se on arvo sinänsä, vaikka kirjailijan asenne toiseen kansaan, kulttuuriin ja miljööseen olisikin stereotyyppinen tai asenteellinen.

   

WSOY, 1965.

Vakoilun maailma sekä romaanien että todellisuuden aiheena on loputtoman kiehtova, sanoo Frederick P. Hitz, joka on työskennellyt CIA:ssa. Vakoilu koskettaa inhmillisen elämän raaimpia ja samalla oleellisimpia käyttäytymispiirteitä. Miksi Juudas petti Jeesuksen? Rahasta? Kateellisuudesta? Saadakseen valtaa? Kostaakseen? Entä mitä petos oikeastaan on? Millaisia inhimillisiä ominaisuuksia petturilta vaaditaan?

    ”Vakoilun maailmassa”, Hitz sanoo, ”yhden maan sankari on toiselle maalle roisto.” Tämä koskee sekä todellisuutta että siitä kehkeytynyttä fiktiota.

    Salapoliisiromaanissa tai jännitysromaanissa roisto on aina roisto ja murhaaja on murhaaja, vaikka hän olisi kuinka mielenkiintoinen persoonallisuus tahansa; ja vaikka ymmärtäisimme hänen tekonsa, tiedämme että se on ”yksikäsitteisesti” lainvastainen.

    Vakoilija on toisenlainen tyyppi. Hän toimii oman maansa turvaamiseksi käyttäytymällä vieraan maan lakien vastaisesti.

    Näin vakoilija on samalla kertaa lain toteuttaja ja sen rikkoja. Tästä ristiriidasta syntyvä jännite piinaa yhtä lailla vakoilijaa kuin hänen tarinaansa seuraavaa lukijaa.

    John le Carrén romaanin Värisuora (1979) lopussa George Smiley saa houkutelluksi neuvostoliittolaisen vastapelurinsa Karlan loikkaamaan länteen. Voiton hetkellä Smiley tunnustaa syyllistyneensä moraalittomiin temppuihin tehdäkseen hyvää:

    ”Hän katsoi taas joen yli pimeyteen ja epäpyhä huimaus iski häneen kuin paha, jota vastaan hän oli taistellut ja joka nyt ojensi kätensä ja otti hänet omakseen ja vaati hänet huolimatta hänen ponnistuksistaan, kutsui häntäkin petturiksi; pilkkasi häntä ja samalla kertaa taputti hyväksyvästi hänen petokselleen. Karlan ylle oli laskeutunut Smileyn säälin kirous, Smileyn ylle Karlan fanaattisuuden kirous. Olen tuhonnut hänet juuri niillä aseilla, joita olen inhonnut. Olemme ylittäneet toistemme rajat ja olemme ei-keitään ei-kenenkään maalla.”

Joskus sanotaan, että Len Deighton toi työväenluokan näkökulman vakoiluromaaniin. Se ei ole poliittinen julistus vaan asenteellinen.

    Deighton vietti lapsuutensa vanhempiensa kanssa eräänlaisessa autotallirakennuksessa Lontoossa Baker Streetin lähellä. Hänen isänsä oli British Museumissa palvelevan virkailijan perheen autonkuljettaja. Äiti työskenteli läheisessä hotellissa kokkina.

    Taustansa vuoksi Deighton sanoo olevansa vapaa kritisoimaan ketä haluaa ja missä vaan. Ei päälliköitä eikä sotaherroja pidä säästellä, koska he juuri lähettävät tavalliset ihmiset kuolemaan.

    Ei ihme, että Deightonin romaanisankarit tuntuvat elävän alituisessa vastarinnassa. Bernard Samson on kasvanut Berliinissä, missä hänen isänsä oli Englannin salaisen palvelun paikallistoimiston päällikkö. Niinpä nelikymppiseltä Samsonilta puuttuu muiden vakoilijoiden koulutustausta; hänen ei ole Oxbridgen miehiä, vaikka pystyykin siteeraamaan kirjallisuuden klassikkoja yhtä ketterästi kuin Oxfordissa tai Cambridgessä sivistyksensä saaneet.

    ”Et pidä nykysin yhdestäkään vanhasta ystäväsi, Bernie”, Samsonille sanotaan romaanissa Luottamus. ”Miksi olet noin hapan? Mitä sinulle on tapahtunut? Miksi jatkuvasti epäilet kaikkea ja kaikkia?”

    No, meneillään on oikea epäilyn ja epäluottamuksen epidemia, Samson vastaa.

    Samsonin berliiniläinen lapsuudenystävä ja nykyinen kollega Werner tunnustaa, että Bernie on ”nokkelampi, kavalampi ja kaukokatseisempi kuin kukaan muu siitä porukasta”. ”Levitä sanaa”, Samson tokaisee sarkastisesti.

    Sarkasmi ja peitelty kyynisyys kuuluvat romaanien minäkertojan luonnekuvaan. ”’Ei sinun kaiken aikaa tarvitse olla tuollainen pahantuulinen sika’, Werner sanoi jäykästi. ’Voisit ottaa illan vapaata ja yrittää olla ihminen.’”

    ”Koetin kerran mutten pitänyt siitä", Bernie vastaa.

    Tällaisella kovaksikeitetyllä huulenheitolla Deighton muistuttaa olevansa Raymond Chandlerin kirjallistaiteellinen oppipoika. Samson on suustaan yhtä provokatiivinen ja ehdoton kuin Philip Marlowe; provokatiivinen kyynisyys kätkee sen alla polttavan romanttisen sielun.

    Deighton ei jätä koskaan itseironista, ärsyttävää vitsiä käyttämättä jos sen saa osumaan kohdalleen, kuten romaanissa Meksikon erä: ”Kaadoin itselleni reilun ryypyn mallasviskiä Biedermannin minulle jättämästä pullosta ja siemaisin juomaa raakana. Minä en uskalla juoda vettä missään muualla kuin Skotlannissa, enkä minä ole milloinkaan käynyt Skotlannissa.”

KS, 2019.

Muuan kirjoittaja totesi, että Len Deightonin jännitysromaanit eivät ole nykylukijoiden suosiossa, koska Deightonin romaanien juonikuviot ovat niin monimutkaisia ja hänen kerrontansa niin kryptistä ja elliptistä. Nykylukija ahmii mieluummin jännäreitä, joissa hiuksia nostattavat cliffhangerit seuraavat toisiaan pamahtaakseen lukijan tajuntaan lopun suunnattomassa räjähdyksessä.

    Mielenkiintoista on, että Deightonin ja le Carrén tarinat eivät – ja eivät oikeastaan muidenkaan edellä mainittujen vakoilukirjailijoiden –  perustu kiihkeän toiminnan ja väkivallan kuvauksiin. Päinvastoin, ja varsinkin Deightonin ja le Carrén romaaneissa, etsitään uutterasti ”oikeaa tietoa” todellisuudesta, joka on täynnä epämääräisen, puolittaisen ja täydellisen valheen kohinaa. Deightonin ja le Carrén sankarit kulkevat uteliaina tiedon perässä, etsivät sitä. He kuuntelevat ihmisten puheita, eivätkä juuri muuta teekään.

    Deightonin Bernie Samson on tietysti jätkämäisempi (jopa väkivaltainen tarvittaessa) kuin le Carrén humanistinen byrokraatti George Smiley, mutta heidän asenteensa valheellisten tietojen verkostojen paljastamiseen on hyvin paljon samanlainen. He myös inhoavat havahtumisen hetkellä salaisen palvelun työpaikkaansa vaikka ovatkin toimiston miehiä alusta loppuun.

    Jos Samson-sarjan haluaisi ymmärtää täysin, täytyisi sen henkilöt ja henkilöiden suhteet ja näissä vallitsevat lojaalisuudet ja petollisuudet piirtää verkostokaavioksi kaikkine tapahtumineen. Välillä tuntuu, että Deighton itsekin unohti kuka henkilöistä oli jo tapettu aikaisemmin tai ketä ei vielä ole olemassakaan.

    Deightonin kuvaama salaisen palvelun maailma on täynnä kilpailua, hämäriä päätösketjuja ja kummallisia ihmissuhteita, joka periytyvät jopa sukupolvelta toiselle. Samsonin vaimo, kaunis Fiona, työskentelee Bernien kollegana. Sarjan ensimmäisessä romaanissa hän loikkaa DDR:ään, Moskovan palvelukseen. Sarjan muut romaanit ovat oikeastaan tämän tapahtuman syiden ja seurausten selvittämistä: onko Fiona kaksoisagentti vai kolmois? Onko Bernien nuori rakastettu Gloria petoksen uhri vai pettäjä? Kuka Berliinissä oikein komentaa vakoilijoita: Lontoon pääkeskus vai paikalliset toimijat? Onko salaisella palvelulla ylipäänsä johtajaa? Vai tulevatko komennot ulkopuolelta, eläkkeelle jääneiltä tiedustelumiehiltä, jotka hekin tuntuvat olevan joko Fionan tai Bernien sukulaisia?

Päällys: Ilkka Kärkkäinen.

John le Carré vetää ironisesti yhteen salaisen palvelun suhteen ulkoiseen todellisuuteen päätössanoissaan Bruce Pagen, David Leitchin ja Phillip Kinghtleyn teokseen Philby – mestarivakoilija, tavalla jonka voi ajatella kuvaavan hyvin myös Deightonin Samson-sarjan fiktiivistä salaista palvelua: ”Mitä selvemmäksi tuli, ettemme pystyneet emotionaalisesti emmekä taloudellisesti osallistumaan kylmään sotaan ja palauttamaan entistä asemaamme, sitä enemmän luotimme vakoilumaailman maagisiin kaavoihin ja taikatemppuihin.”

    Kim Philby kuului Cambridgen eliittiin. Hän loikkasi Moskovaan. Sisäänpäinlämpiävä salainen palvelu suojasi eliitin jäseniä petoksen epäilyksiltä.

    Englannin salainen palvelu SIS ei halunnut ainoastaan puolustaa yhteiskunnan perinteitä, se halusi omaksua ne, le Carré analysoi.

    ”Omien seiniensä sisällä", le Carré sanoo, "kerhoissaan, maalaistaloissaan ja kuiskailevilla lounailla, joilla pidettiin yhteyttä maallikoihin, se halusi pysyttää katoavan Englannin mystisen kokonaisuuden. Tapahtuipa ulkopuolisessa suuressa maailmassa mitä tahansa, täällä ainakin vaalittiin Englannin kukkaa. ’Imperium saattaa kutistua, mutta Englannin vallan puhdas perinne tulee säilymään oman salaisen eliittimme piirissä. Emme luota mihinkään muuhun kuin itseemme.’ Tällaista musiikkia Kim Philby oli kuullut kehdostaan saakka. Ei siis ihme, että heistä tuli sekä suojelu- että kilpailuhenkisiä. Heidän yhteisöänsä kokosi vain yksi asia: sen jäsenet olivat sekä kollektiivisesti että yksityisesti luopuneet kehittymisvelvollisuudesta. Hämmentyneet miehet saattoivat paeta nopeasti muuttuvaa maailmaa sinetöityjen ovien taakse, täällä he saattoivat puolustaa Englannin poliitikan ehdottomuutta.”

    Ja samanlaista musiikkia tuntuvat kuunnelleen hyvinkin erityyppiset miehet ja naiset Deightonin kuvaamassa brittiläisessä tiedusteluyksikössä, mutta vaikka he ovatkin ihmisinä erilaisia, heitä yhdistää tuo Oxbridgen hienostunut tausta ja siellä aikuiseksi kasvamisessa iskostetut arvot.

    Bernard Samson on tuossa joukossa ”outo lintu”. Hän kapinoi jatkuvasti ja kenties myös tunnistaa oman alemmuudentunteensa.

    Tajutessaan että salaisen palvelun johto toimittaa miehiä ja naisia kidutuskammioihin yhteiskunnallisen omatuntonsa lepyttämiseksi, Samson yrittää perustella omaa kenttäagentin työtään näin:

    ”Ehkä he vain toimivat vakaumuksensa mukaisesti. Minä en oikeastaan uskonut sitä, mutta se oli minulle ainoa mahdollisuus tehdä työtäni. Minä en voinut ryhtyä ajattelemaan että olin osaltani mukana hyvän kamppailussa pahaa, vapauden taistelussa tyranniaa vastaan. Minä saatoin tehdä työtäni vain jos keskityin työn mutteritasoon ja toimin niin hyvin kuin pystyin.” (Lontoon ottelu.)

    Mutta voiko ihminen irtisanoutua yksipuolisesti organisaationsa missiosta säilyttääkseen ihmisarvonsa?

Len Deighton on arkipäivän ”runoilija”, romanttisen realistinen unennäkijä.

    Hän saa muutamalla vedolla kohteensa elämään, aivan kuin impressionisti joka pystyy tavoittamaan hetken tunteen maisemaa katsoessaan, siinä kulkevan ihmisen nähdessään. Impressionistin kynä luo muutamalla vetäisyllä myös sivuhenkilöistä ikimuistettavia hahmoja. 
    Deighton sekä rakastaa että kammoksuu kylmän sodan maisemaa.

    Kohteena on elämän kirjo kaikkineen: urbaani miljöö, talot ja kadut, Puolan kalseat pellot, Mexico Cityn huumaava sekasotku, Berliinin muurin varjon mustat sävyt, naisten asut, lounailla syödyt ateriat, loistavien illallisten ruokalistat, auton moottorin hyrinä, raaka viski paksupohjaisessa lasissa, nuhjuiset baarit Itä-Berliinissä ja puoliroistojen ylläpitämät klubit Länsi-Berliinissä, oudot tyypit, tavalliset kulkijat, varakkaiden englantilaisten suuret kaupunkitalot ja vielä suuremmat villat pehmeän puutarhan syleilyssä ja lopulta: ihmisten puhuma kieli kaikkine ilmaisuineen.

    Kylmän sodan keskellä on jaettu Berliini:

    "Venäläiset saivat valtionooperan, keisarillisen palatsin, virastorakennukset ja osan huonoimmista slummeista; länsiliittoutuneet saivat eläintarhan, puistot, tavaratalot, yökerhot ja Grünewaldissa sijaitsevat rikkaiden villat. Ja itä-länsi-akseli lävistää molemmat sektorit kuin varras shis kebab -annoksen."

    ”Ilta alkoi jo pimentyä”, Deighton jatkaa jaetun kaupungin ankean tunnelman kuvaamista romaanissa Berliinin peli. ”Werner pysähtyi silmäilemään katua. Seinätöherryksin koristellun korkean muurin takaa kajasti kova sinivihreä valonhohde, joka olisi missä tahansa toisessa kaupungissa ollut merkkinä suurella valaistulla stadionilla pelattavasta jalkapallon iltaottelusta. Mutta muurin takana oli siinä kohtaa Potsdamerplatzin avara aukio. Aikoinaan Euroopan vilkkain liikenteen solmukohta oli nyt kirkkaasti valaistu Todesstreifen, kuolemankaistale, hiljainen ja kulkijaton tori, piikkilankakieppien, miinojen ja konekiväärien labyrintti.”

    Ja sitten…

    ... sitten muuri murtui ja rautaesiripun takainen maailma tuli osaksi vapaata Eurooppaa.

    Vai tuliko?

Takakansi. WSOY, 1965.

---

John le Carré: Värisuora. (Smiley’s People, 1979.) Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Tammi, 1980.

Frederick P. Hitz: The Great Game – The Myths and Reality of Espionage. Vintage Booksi, 2005.

Bruce Page, David Leitch, Phillip Knightey: Philby – mestarivakoilija. (Philby, 1968.) Suom. Juhani Pietiläinen. Tammi, 1968.

---

Len Deightonin Samson-romaanit:

Berlin Game, 1983. (Berliinin peli. Suom. Erkki Hakala. WSOY, 1985.)

Mexico Set, 1984. (Meksikon erä. Suom. Erkki Hakala. WSOY, 1986.)

London Match, 1985. (Lontoon ottelu. Suom. Erkki Hakala. WSOY, 1987.)

Winter - A  Berlin Family 1899-1945, 1987. (Rautaristi. Suom. Juhani Koskinen. WSOY, 1989.)

Spy Hook, 1988. (Vakooja koukku. Suom. Heikki Salojärvi. WSOY, 1990.)

Spy Line, 1989. (Vakooja siima. Suom. Erkki Jukarainen. WSOY, 1991.)

Spy Sinker, 1990. (Vakooja paino. Suom. Erkki Jukarainen. WSOY1992.)

Faith, 1994. (Usko. Suom. Heikki Sarkkila. Book Studio, 1995.)

Hope, 1995. (Toivo. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Book Studio, 1996.)

Charity, 1996. (Luottamus. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Book Studio, 1997.)

Leveät kadut, kapeat kujat

[Suvanto, Pariisi, Casares]

Kyösti Salovaara, 2019.
Suvannon kylä Pelkosenniemellä.

Kulttuuri on tapoja, sanoi T.S. Eliot.

    Tai jotain sinne päin.

    Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta onko itsestään selvää?

    Kumpi tulee ensin: ihmisen psyyke vai hänen ympäristönsä? Vai ovatko ne yhtä, toinen toisiaan?

    Rakentaako ihminen kaupungin kuvakseen vai luoko rakennettu kaupunki ihmisen kaltaisekseen?

    Voiko ihmisen erottaa siitä mitä hän tekee? Tai: voiko tehdystä päätellä millainen ihminen oli asialla?

    Helppoja kysymyksiä elokuun alkuun!

Tällaista tuli mieleen, kun kävin katsomassa Suvannon idyllistä kylää Kitisen mutkassa Pelkosenniemellä.

    Suvantoon on matkaa Kemijärveltä pohjoiseen jotain 64 km ja Sodankylästä etelä-kaakkoon noin 50 km. Kylässä asunee satakunta ihmistä.

    Sanotaan, että Suvanto on yksi parhaiten säilyneistä Lapin kylistä. Saksalaiset eivät osuneet sinne kylää hävittämään. Kylän rakennuskanta ja rakennusten sijoittuminen toisiinsa nähden kertoo konkreettista historiaa 1900-luvun taitteesta. Tuolla tavalla lappilainen (ja pohjoissuomalainen) kylä rakentui runsaat sata vuotta sitten.

    Oikeastaan mitään kylää ei olekaan. On vain taloja siellä sun täällä komean joen rannalla. Kun ajelee eteläisessä Euroopassa ei tarvitse miettiä onko tuossa kylä tai pieni kaupunki, sillä sen näkee. Siellä talot ovat kiinni toisissaan ja kylän reunat ulkomaailmaan selvästi piirrettyjä.

    Mutta Lapissa Suvannon kylää saa todella etsiä, vaikka sen pitäisi näkyä silmien edessä. ”Mekin käytiin katsomassa Suvantoa”, Anja ja Paavo, ystävät Sallassa, muistelevat, ”mutta ei me sitä kylää löydetty.”

Kylien ja kaupunkien rakenteeseen lienee kymmeniä tai satoja syitä, enemmän taloudellisia kuin esteettisiä.

    Mutta koska Suomessa kylien talot ovat harvassa kuin vanhan miehen ajatukset, niin kuvastaako se suomalaista kansanluonnetta, halua pysytellä turvallisen matkan päässä naapurista? Vai johtuuko kylärakenteen hajanaisuus pelkästään kylmistä tosiasioista: siitä miten maata aikanaan talonpojille jaettiin?

    Ja onko tiivis espanjalainen tai italialainen kylä rakennettu aikanaan turvalliseksi linnakkeeksi vuoren rinteelle, koska rosvot tulivat mereltä ja vuoren rinteellä oli helpompi puolustautua? Myös tiivis kylä laakson pohjalla antoi yhteisyyden turvaa.

    Entä sitten ilmaston vaikutus kylän ”asemakaavaan”? Pohjoisessa aurinko on matalla suuren osan vuotta. Ei tarvita juurikaan suojaa kuumalta paahteelta. Etelässä jokainen tiivis talorykelmä suojaa myös paahtavalta auringolta. Paistetta riittää ympäri vuoden, joten kesän kuumina päivinä tiivisti rakennettu kylä antaa vähän viileämmmän tilan elää ja hengittää.

    En tiedä kuinka paljon Suvannon kylän rakentajat Lapissa Kitisen varrella tai Caseresin ja Algarinejon kylien rakentajat Andalusiassa ovat ajatelleet estetiikkaa sijoitellessaan taloja ja navettoja paikalleen. Jotenkin tuntuu, että molemmissa maakunnissa, joiden etäisyys toisistaan on noin 5000 km, talot on pistetty sijalleen tarkoituksenmukaisesti, estetiikkaa pohtimatta.

    Jos Suvannon talot olisivat kiinni toisissaan, ohikulkija saattaisi ihmetellä, mihin tuo ympärillä oleva tyhjä tila on tarkoitettu. Jos taas Casaresin talot olisi heitelty sinne tänne pitkin mäkeä, jokainen tajuaisi ettei tuollaisessa kylässä olisi mukava asua, kun jokainen askel vuoren rinteellä pitää laskea ja hiellä maksaa.

    Niin että voiko kylien rakenteet perustella yksinomaan tarkoituksenmukaisuudella?

Kyösti Salovaara, 2018.
Espanjalaisten kylien kapeita kujia Andalusiassa:
Casares (yläkuva) ja Algarinejo.

Terävänä kirjoittajana ja kohtuullisen viisaana ajattelijana tunnettu Osmo Soininvaara kirjoitti blogissaan heinäkuun 6. päivänä lomakokemuksistaan Etelä-Euroopan romanttisissa pikkukaupungeissa ja kylissä.

    ”Matkamme varrella on ollut paljon autottomia alueita”, Soininvaara kirjoitti. ”Lähes koko Venetsia, Cinque Terren kylät, Colmarin keskusta ja niin edelleen. Ne ovat autottomia, koska ne on rakennettu ennen autoja eivätkä autot mahdu. Turistit virtaavat näihin ’autoilijoiden helvetteihin’, koska ne ovat mukavampia.”

    Hieman tylsän trendikkäästi Soinivaara kohdisti nykyisen kaupunkirakentamisen kritiikin autojen vihaamiseen: ”Kun autoton alue päättyy ja mittakaava muuttuu ihmisen mittakaavasta auton mittakaavaksi, huomaa kouriintuntuvasti, kuinka paljon ikävämmiksi autot ovat kaupungin tehneet – eivät pelkästään olemassaolollaan, vaan pakottamalla leveisiin katuihin ja rumaan ympäristöön. Tuli taas mieleen, että kun puolet helsinkiläisistä ruokakunnista on autottomia, eikö Helsinkiin voisi rakentaa muutaman autottoman kaupunginosan vanhaan hyvän keskiaikaisen kaupungin mittakaavaan?”

    Jos katsoo valokuvaa Suvannon kylästä ja vertaa sitä Casaresin ja Algarinejon pikkukaupunkien kuviin, osuuko Soininvaara oikeaan? Onko autosta ja liikenteestä selittämään Suvannon, Colmarin, Casaresin, Berliinin tai Pariisin yhteiskuntarakenne? Ja vielä vaikeampi kysymys: voiko Suvannon tai Pariisin asemakaavasta päätellä millaisia ihmisiä ja millaista elämää – hyvää vai huonoa, kivaa tai ahdistavaa – noissa aivan erilaisissa asumayhteisöissä vietetään?

Kyösti Salovaara, 2017 ja 2012.
Leveitä katuja:
Champs-Élysées Pariisissa ja Tauentzienstrasse Berliinissä.

Miksi Pariisissa ei ole kapeita kujia, joita Soininvaara ihailee ja pitää romanttisen kaipuun arvoisena?

    Ei kai ole ihan varmaa miksi Napoleon III ja hänen ”käsikassaransa” paroni Haussmann 1800-luvun jälkipuoliskolla rakensivat Pariisin komeat bulevardit ja hävittivät kapeat ja synkeät kujat. Autojen syytä se ei ollut.

    Napoleon kolmannen ja Haussmannin kerrotaan perustelleen bulevardien rakentamista kauneuden tavoittelulla: leveät kadut antoivat valoa ihmisille ja kansalaiset pääsivät näkemään talojen ja patsaiden komeuden. Myös liikkumisen parantaminen – ennen autoja – oli yksi peruste bulevardeille. Ilmeisesti bulevardien sotilaallinen merkitys on kiistanalaisempi: Haussmann toki halusi leveillä bulevardeilla eristää rahvaan aloilleen ja pitää heidät kurissa.

    Bulevardien kaupunkimalli levisi kaikkialle, myös Pohjoismaihin.

    Onko Pariisissa tai Berliinissä tai New Yorkissa tai Madridissa yksilö alistettu mahtailevan asemakaavan vaatimuksille?

    Yksioikoista vastausta ei löydy. 
    Yksi tykkää kävellä Champs-Élyséesilla ja nauttia avaruudesta ja istahtaa kahville tai pastikselle leveän jalkakäytävän reunaan katsellakseen ihmisten ja autojen loputonta kulkua Riemukaarelle päin ja pois, kun taas toinen istahtaa elsassilaisen Colmarin autottaman keskustan kahvilaan ja kuvittelee ettei autoa ole vielä keksittykään, koska täällä on niin rauhallista ja idyllistä. Kolmas huomaa Suvannon kylässä Kitisen rannalla, että olut on jääkaapista loppunut ja hyppää toyotaansa ja ajaa kymmenien kilometrien päähän kauppaan ostamaan sitä lisää.

    Soininvaara ei tietenkään ole yksin moittiessaan suurkaupunkien mittakaavaa, jossa leveät kadut määrittelevät elämän ja tavat.

    Englantilainen Len Deighton kirjoitti vuosina 1983-1996 hienon, yhdeksänosaisen (kolme trilogiaa sisältävän) romaanisarjan brittivakoilusta. Sarjan tapahtumat ja sen henkinen ydin sijoittuvat hyvin paljon jaettuun Berliiniin. Deightonilla on tarkka silmä miljöölle ja siinä asuville ihmisille. Berliinin karua maisemaa hän kuvaa monessa kirjassa, mm. teoksessa Lontoon ottelu (1985, suomennos 1987) näin:

    ”Berliini on ankea harmaakivinen kaupunki. Se on karu protestanttinen kaupunki; etelä-Saksan barokin prameilevat liiallisuudet eivät milloinkaan levinneet Preussin pääkaupunkiin asti. Kadut ovat yhtä leveitä kuin rakennukset korkeita, ja kaupunkimaisema pienentää tuulenpyyhkimillä kaduilla kiiruhtavat ihmiset kääpiöiksi niin etteivät Manhattanin pilvenpiirtäjätkään nujerra ihmishahmoa varjoonsa samalla tavalla. Berliinin modernitkin rakennukset näyttävät kivestä veistetyiltä ja niiden lasiset julkisivut heijastelevat harmaata taivasta tylyinä saumattomina kivipaaseina.”

Tuleeko edellisestä lainauksesta mieleen Helsinki?

    Minulle tulee.

    Ovatko Helsingin uudet rakennuskohteet Jätkäsaari ja Kalasatama enemmän ”berliiniä” kuin ”colmaria”? Paistaako niissä aurinko joskus maan tasalle vai pusertuuko ihminen kivimassan varjoon?

    Mutta jos Helsingin rakentaisi autottomaksi, niin kuin Soininvaara unelmoi, se pitäisi Casaresin ja Colmarin tavoin rakentaa hyvin matalaksi (jos aurinkoa halutaan kadunpintaan), korkeintaan kaksikerroksista taloista. Mutta silloinhan kaupunki leviää silmän kantamattomiin ja alkaa muistuttaa amerikkalaista autokaupunkia - sitähän Soininvaara ei halua. Sitä paitsi, voiko kaupunki toimia ilman logistiikkaa?

    Kenen tahdosta kaupungit rakennetaan? Kenelle ne tehdään? Kuka hyötyy, ken kärsii?

    ”Historia tapahtuu siten, että lopputulos on aina seuraus monien yksityistahtojen ristiriidasta, tahtojen, joista joukko erikoisia elinehtoja tekee taas jokaisen siksi mikä se on”, kirjoitti Friedrich Engels Lontoossa v. 1890 kirjeessään Joseph Blochille. ”Sillä mitä joku yksityinen tahtoo, sen joku toinen estää, ja se mitä syntyy, on jotakin, mitä kukaan ei ole tahtonut.”

    Selittääkö Engelsin (ja Karl Marxin)  oivallus historian dialektisesta kulusta myös Suvannon, Casaresin ja Pariisin näkyvän ja näkymättämän rakenteen ja vieläpä ihmiselämän olemuksen miljöössään?

    En tiedä.

    Siksi kysyn.
    Epätietoisuuden valtaamana.

Kyösti Salovaara, 2019.
Suvannon arkkitehtuuria yli sadan vuoden takaa.