Sanat ovat eilisiä

[vaan eivät koskaan huomisia]

 

Kyösti Salovaara, 2025.

Aleksis Kivi (1834-1872)
Wäinö Aaltosen muistomerkissä, 1939.

Ellei lauseen totuus seuraa sen itsestäänselvyydestä, niin itsestäänselvyys ei myöskään oikeuta uskomaan lauseen totuuteen.

- Ludwig Wittgenstein

Ihmisestä ei voi tietää mitään, mitä ei ole puettu sanoiksi.

- Georges Bataille

Kohta kysytäänkin: mitä uutta Leinosta? Uskon, että tämän päivän lukijoille lähestulkoon kaikki Leinosta alkaa olla ”uutta”. Muutama kaunis runo muistetaan, tuttuja lauluja kuunnellaan, mies ja maine tiedetään – mitä muuta?

- Panu Rajala

Sunnuntaina kävelin Helsingin keskustassa. Lämmin ilma helli ihmismieltä. Liikkeellä oli jonkin verran ihmisiä, ei kovin suuria joukkoja.

    Helsinki on hiljainen pikkukaupunki Suomessa. Useimmille terasseille olisi mahtunut jopa parhaaseen turisti- ja loma-aikaan. Seisottiin Senaatintorilla olutkojun edessä hetken verran. Henkilökuntaa ei näkynyt. Olisi ollut mukava istahtaa historiallisen aukion reunaan, mutta kukapa jaksaa odotella suomalaisen hitaan palvelun selittämättömiä taukoja.

    Perinteiselle Kasarmintorille pystytetty Superterassi näytti kolkolta kirkkaassa auringonpaiseesta. Pitikö tuokin alue aidata pressuilla? Esteettinen harkintakyky pettää. 

   Oikeastaan olin liikkeellä ottaakseni valokuvia keskustan patsaista. 

   Se oli ikään kuin vastaveto kopeantotiseen kolumniin, jonka lifestyletoimittaja Heidi Moisio julkaisi Helsingin Sanomissa viime viikon torstaina (printtilehdessä lauantaina). Kolumnissaan Moisio tuomitsi menneisyyden sananlaskut ja hokemat myrkyksi, joka pilaa kasvavien lasten elämän.

    Alkaako elämä tänään hetkestä zero?

    Ehkä se alkaa lifestyletoimittajalle; ehkä kaikki viisaus syntyy juuri tästä hetkestä eikä eilistä ole olemassa muuten kuin myrkyllisenä entisyytenä, jota tulee kavahtaa kuin kyykäärmettä metsäpolulla. 

    Mutta kielemme on tämän päivän Hesarin juttuja vanhempaa. Se on täynnään menneisyyttä ja myös menneisyyden kokemuksen tuomaa viisautta. Niinpä otin, vähän kuin piruuttani, valokuvia Aleksis Kiven, J.L. Runebergin, Eino Leinon ja Elias Lönnrotin patsaista. Mukaan pääsi myös Aleksanteri toinen, Venäjän keisari, joka ei kuulu joukkoon, paitsi siinä mielessä, että vaikka kirjallinen menneisyytemme ei merkitse nykykulkijalle juuri mitään, niin lokit rakastavat Aleksanteria, Kiveä, Leinoa, Runebergia ja Lönnrotia.

    Oluen muuten join Esplanadin puiston länsipäässä sijaitsevan teatterin ravintolassa. Tuoppi maksoi vajaan kympin ja terassilla istui vain muutama ihminen, heinäkuisena sunnuntaina kun helle helli ihmisen mieltä.

Kyösti Salovaara, 2025.

Aleksanteri II (1818-1881)
Johannes Takasen ja Walter Runebergin
 muistomerkissä, 1894.

Niinpä niin. Lapsia ei saisi kasvattaa kurilla eikä auktoriteetilla vaan kaveruudella. Lapsia ei saisi katsoa ylhäältä alas eikä lapsen tulisi katsoa vanhempiaan alhaalta ylös. Mistä elämämisen rajat tunnetaan, jos niistä ei saa puhua?  

   Hieman ironisesti Helsingin kirjailijapatsaat katsovat ohikulkijoita ylhäältä alas, seuraten korokkeeltaan kuinka ohikulkijat juttelevat jos eivät Michelangelosta niin Putinista ja Trumpista kuitenkin tai jostakin jääkiekkoilijasta.

    Heidi Moision mielestä vanhat sanonnat ovat tympeitä. 

   Moisio vetoaa professori Kaisa Aunolaan, joka ajattelee että ”vanhojen hokemien taustalla on voinut olla tarve ylläpitää hallinnan tunnetta ja auktoriteettiasemaa. On saattanut olla vaikeaa sietää omaa avuttomuutta ja keinottomuutta vaikkapa lapsen vaikeiden tunteiden äärellä. Ehkä myös kokemus häpeästä, jos lapsi ei esimerkiksi ole yhtä reipas kuin muut tai näyttää tunteensa.” 

    ”Itse ajattelen”, Moisio jatkaa, ”että sanontojen taakse on ollut helppo piiloutua. Kun kyseessä on vakiintunut ilmaus, se kuulostaa totuudelta.”

    Vakiintuneet sanonnat ovat siis tympeitä ja myrkyllisiä modernille suomalaiselle toimittajalle. Koska suuri osa niistä on nähnyt päivänvalon kansalliskirjailijoiden teksteissä, niin nekin taitavat olla tympeää ja myrkyllistä kulttuuria, jota ei kannata enää siemailla, ei ainakaan suurina annoksina.

    Ja kukapa, Panu Rajalaa lainaten, edes lukisi Leinoa tai Kiveä, Lönnrotia tai Runebergiä? En minäkään lue, mutta toisin kuin Heidi Moisio en myöskään kuluta aikaani TikTok-videoita katsellen.

Kyösti Salovaara, 2025.

J.L. Runeberg (1804-1877)
Walter Runebergin muistomerkissä, 1885.

Selailin hetken Wikipedian (Wikiquote) kautta löytyviä sananlaskuja.

    Samalla kun sananlaskut, kaskut ja hokemat kertovat kielestä, joka syntyi kauan sitten, ne myös kertovat arvoista joille nykyinenkin yhteiskuntakäsitys perustuu. Niissä on runsaasti arkipäivän totuutta.

    Sananlaskut kuvastavat paljon osuvammin ihmisen elämää iloineen ja suruineen kuin mitä Moisio Hesarin kolumnissaan väitti ja uskotteli. Sananlaskuissa on yhtä aikaa opetuksia, mustaa huumoria, arkipäivän realismia, ehkä juuri sitä monisyisyyttä mitä Suomen uusi ulkopoliittinen instrumenttikin - tuo ”arvopohjainen realismi” - edestään löytää.

    Tunnustankin, että minusta sananlaskut eivät ole tympeitä eivätkä myrkyllisiä, vaikka ne ilmaisevat asenteita, joita emme enää pidä hyvinä tai mielipiteitä, joiden ohitse aika on ajanut. Mutta kun ajat pysäkin ohi, niin ei pysäkki minnekään katoa, vaikka et koskaan enää päätäsi kääntäisi ja katsoisi taaksepäin. Ohitetut pysäkit ovat matkaasi yhtä kaikki. Selitystä sille.

    ”Piru olet, jos Porista olet, mutta jos Kokemäeltä, niin koko perkele”, Pomarkussa tavattiin sanoa.

Kyösti Salovaara, 2025.

Eino Leino (1878-1926)
Lauri Leppäsen muistomerkissä, 1953.

Ylisummaan sananlaskut kehottavat varovaisuuteen ja vaatimattomuuteen. Yksi pyy pivossa on parempi kuin kymmenen oksalla. Sitä paitsi se, joka kurkottaa kuuseen, kapsahtaa katajaan. Eikä karhua pidä nylkeä ennen kuin se on tapettu.

    Vaatimattomuus kaunistaa. Ainakin jos on turkulaisia uskominen: ”Arvonsa miäsi ansaitseepi, vaan ei liika ylistystä.”

    Mies on kuitenkin perheen pää ja viisauden lähde, vai mitä. Ainakin jos Tuusulassa asia oikein ilmaistiin: ”Jos muija markan tua, ni kaks se viä.”  Askolassa oltiinkin sitten inhorealisteja: ”Miehellä on kaks ilopäivää, kun muijansa kotia tuo ja hänen hautaan vie.”

    Vanajalla opastettiin vaimoa selvittämään millaisen miehen kanssa on oikein mennyt naimisiin: ”Ei muija ennen miähees luantoo tunne, ennenkö on tynnyrin sualaa sen leipään käyttänny.” 

    Monissa sananlaskuissa kohtaa filosofista iloittelua, kansanperinteen herkullista karnevalisointia.”Hankalaa on mäenlasku kesällä”, Laukaalla viisasteltiin. Kestilässä pantiin paremmaksi: ”Ei aurinkokaan paista ennenkun nousee.”

   Kansalla on myös realistinen kuva eriarvoisuudesta. ”Herrat ne ajjaa hevosella, mutta jätkän häätyy kävellä”, tiedettiin Sodankylässä. Ja Hämeenkyrössä ymmärrettiin että rahvas ja herrat käyvät eri teitä pitkin: ”Naantalissa kaksi katua, toista kulkee sijat sateella, toista porvarit pouralla.”

Miksi kielen historian ymmärtäminen ja tunnustaminen on niin vaikeaa? 

    Onko modernin ihmisen lifestyle pelkkää tiktokia aamusta iltaan? Onko tämänhetkisyyden kiima siinä, että mitä enemmän katsoo videoita ja mitä vähemmän tietää toissapäivästä, sen parempi?

    Mutta voi olla niinkin, että menneisyyden kieltäjät alitajuisesti ymmärtävät, että käyttämämme kieli sanoineen ja lauseineen perustuu eilispäivän todellisuuteen, jolla pyritään ilmaisemaan nykyhetken asioita ja tunteita. Jokainen sana, jota käytämme, sana jonka naapurisi ymmärtää, on kirjoitettu ja sanottu eilen. Sellaisia sanoja, jotka syntyvät vaikkapa vuoden 2035 heinäkuun todellisuudesta, ei ole vielä olemassa. Ei ole tulevaisuuden sanoja joilla voisimme kuvata tulevaisuutta.

    Tämä on mielenkiintoinen tosiasia. Niin kuin sekin mistä Georges Bataille kirjoitti sanoessaan, että ihmisen sisäisen elämän kuvaamiseen ei ole olemassa sisäisen kokemuksen sanoja. Kaikki sanat tulevat ihmisen ulkopuolelta. Yhtä lailla mielenkiintoista on, ettei tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaa voi kuvailla muilla sanoilla kuin niillä jotka ”keksittiin” eilen.

    Ehkä tiktok-kulttuuri pyristelee eilisen sanoista irti uskottelemalla ettei kuvilla ole menneisyyttä.

    Ehkei olekaan, vai mitä lie Leino ja Runeberg ja Aleksanteri II ajattelevatkaan katsoessaan pieniä ihmisiä, jotka kulkevat ohi menneisyyttä sen enempää miettimättä.

       

Kyösti Salovaara, 2025.

Elias Lönnrot (1802-1884)
Emil Wikströmin muistomerkissä, 1902.

    

Sivutuuliperimä

[ja ihmismielen syöverit]

 Jotta Mustasta kuningattaresta nauttisi, täytyy lukijan hallita shakin peruspiirteet. Ainakin siirtojen idea on syytä tietää ja tajuta. Muuta ei sitten tarvitakaan. Paitsi että osaa lukea. Ja sitähän me osaamme, Suomessa.

- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa jouluaaton aattona 1983.

Minulla on pulma.

    Aloittelen pakinaani sateisena tiistaina: mielessä on hyvä otsikko ja mielenkiintoinen aihe, mutta en tiedä miten ne liittäisi toisiinsa.

    Kenties kannattaa pelata varman päälle.

    Sivutuuliperimä on suurenmoinen metafora, jota en itsekään ymmärrä täysin.

    Voisimme ajatella, että elämä on tiellä kulkemista. Välillä tuulee vastaan, toisinaan myötäisesti. Molempiin sopeutuu, koska ne ovat selkeitä voimia. Ne eivät yllätä, niihin osaa varautua, joskus hammasta purren, toisinaan liiankin helposti myötäiseen ajautuen.

    Mutta sivutuuli yllättää. Se saattaa kaataa kulkijan, heittää ojaan tai penkereelle.

    Viime lauantaina isä ja poika Selin sanailivat sivutuulen vaikutuksesta selostaessaan tämänvuotisen Tour de Francen ensimmäistä etappia, joka ajettiin Pohjois-Ranskassa, Lillen metropolin maisemissa. Kun kylistä ja pienistä kaupungeista päästiin avaraan maisemaan kumpuilevien peltojen keskelle, kova sivutuuli vaikeutti pyöräilijöiden matkantekoa. Selostajat totesivat, että pohjoisen Euroopan pyöräilijöillä on etunaan sivutuuliperimä, he osaavat varautua sivutuulen yllätyksiin. Sen sijaan vuoristoseutujen pyöräilijöiltä tämä perimä puuttuu, sitä ei ole opittu, joten tuuli yllättää.

    Ihmismieli rakentuu sekä opitusta että peritystä.

Jotakin katsoakseni katsoin Netflixin seitsemänosaisen minisarjan Musta kuningatar (The Queen’s Gambit, 2020). Sehän on loistava ”elokuva” nuoren orpotytön Bethin kasvusta maailman ”parhaaksi” shakinpelaajaksi, ja siitä kuinka hän rimpuilee huume- ja alkoholiriippuvuuttaan vastaan shakille omistautuessaan ja pelissä menestyäkseen.

    Miksi katsoin vasta nyt enkä aikaisemmin? 

    En tiedä. Amerikkalaisen Walter Tevisin (1928-1984) romaani Musta kuningatar (Tammi, 1983, suom. Anja Leppänen) oli tuttu ihmismielen ”jännäri” vuosien takaa. Muistelin kirjoittaneeni siitä myönteisen arvostelunkin. Romaani piirsi 1980-luvulla kohtuullisen voimakkaan muistijäljen, joten miksi odotin niin pitkään ennen kuin katsoin siitä sovitetun tv-sarjan?

    Niin kuin sanoin: en tiedä. Sen toki tiesin että Scott Frankin ja Allan Scottin luomaa sarjaa kehuttiin valtavasti. Ihan aiheellisesti, sanon sarjan katsottuani. Ja addiktoitunutta shakkineroa esittävä brittiläisamerikkalainen Anya Taylor-Joy on suurine silmineen Beth Harmonin roolissa maaginen, milloin hellyttävä, milloin ärsyttävä, milloin epävarma ja pelokas muukalainen, milloin kaikki valloittava intellektuelli ihminen.

    Koska minulla ei ole käsillä Tevisin romaania, en osaa sanoa kuinka paljon tv-sarja noudattelee romaanin yksityiskohtia. Mutta kirjoittamastani arvostelusta vuodelta 1983 voi päätellä, että Netflixin minisarjan henki muistuttaa kohtuullisen hyvin romaanin henkeä.

Onko elämässämme kaikki riippuvuutta johonkin ja tuon tai noiden riippuvuuksien vastustamista? Elämän elämäkin on addiktio.

    Walter Tevis julkaisi elämänsä aikana kuusi romaania. Kaksi niistä käsittelee biljardin pelaamisen addiktiota, yksi shakinpelaajan riippuvuutta ja kolmessa scifi-romaanissa kuvitellaan maailmaa, jossa on riippuvuuksia ja täysin lukutaidottomia ihmisiä. Tevisin romaaneista kaksi on suomennettu.

    Yritin etsiä Helsingin Sanomien aikakoneella aikalaisarvostelua Tevisin Mustasta kuningattaresta. En löytänyt. Ehkei siitä koskaan kirjoitettu Hesarissa, siis kirjan ilmestyttyä. Mutta kahdesta Tevisin romaaneihin perustuvasta biljardielokuvasta Matti Salo kirjoitti lehteen laajan esseen toukokuussa 1987. Robert Rossenin loistava Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961) ja Martin Scorsesen vähemmän loistava filmi Suuret setelit (The Color of Money, 1986) kertovat biljardihaista, joka rakasti biljardia ja alkoholia ja voittamista.

    Tevis opetti kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista yliopistossa. Hän oli poikana saanut rauhoittavia lääkkeitä syntymäsairauteensa. Hänestä tuli alkoholisti. Mustan kuningattaren Beth saa orpokodissa rauhoittavia lääkkeitä. Sillä tavalla orpolapset pidettiin Kentuckyssä rauhallisina. Kahdeksanvuotiaana Beth oppii pelaamaan shakkia. Hieman vanhempana hän rauhoittavien lääkkeiden lisäksi ryhtyy käyttämään alkoholia paetakseen elämäänsä ja tai sietääkseen sitä ottovanhempiensa kodissa.

    Muuan amerikkalainen kirjoittaja ihmetteli miksi Walter Tevis on juuri nyt palannut kulttuurin näyttämölle. Se tuntuu epäloogiselta. Vai vetoaako ihmelapsen tarina sittenkin nykyisen maailmanmenon ahdistamiin ihmisiin syvällisellä tavalla? Beth Harmon pelaa shakkia intuitiolla ja hyökkäävästi. Hän on eräänlainen hylkiö ja muukalainen yhteisössään – sellainen ihminen joista Tevis mielellään kirjoitti - mutta hän kasvaa ongelmistaan huolimatta yhteisönsä sankariksi. Tavallaan Beth hylkää normaalimaailman, mutta voittaa silti normaalimaailmalta suurimman mahdollisen palkkion: tulee hyväksytyksi addiktioistaan huolimatta.

Niinpä palaan otsikkooni: Sivutuuliperimä ja ihmismielen syöverit.

    Kirjoitin arvostelun Walter Tevisin romaanista joulukuussa 1983 otsikolla Ihmismielen syöverit. ”Walter Tevisin romaani kertoo ihmisestä ja hänen mielestään”, sanoin. ”Siitä kuinka hän käyttää mieltään, aivojaan… Ihminen ei vaikene. Hän kertoo mielensä syövereistä, ikään kuin sillä lunastaisi vapautensa. Mieli ja mielikuvitus vapauttavat ihmisen. Mutta ne voivat kahlita hänet kahleettomaan vankeuteen. Ihminen on mielensä vartija, hän on mielensä vanki.”

    Noin neljäkymmentä vuotta sitten totesin, kuinka jännittävä romaani voi olla vaikkei siinä silvota ketään, ei katkota päitä eikä ammuta reikiä keuhkoihin.

    Jännitys syntyy pelien lävistämästä ihmismielestä.

    Kirjoitin että kirja ei ole pelkästään pelien kuva: ”Se on pelaajan mielen kuva. Romaanin sankari, Beth Harmon häilyy koko ajan kuilun partaalla; hän lunastaa menestyksensä, kykynsä huumausaineiden avulla. Huumausaineet auttavat pelaajan mieltä kytkeytymään oikealla, parhaalla mahdollisella tavalla. Vai auttavatko sittenkään? Siitä romaani kertoo, siitäkin. Ihastuneena tähän romaaniin A. Alvarez sanoi The York Review of Booksissa, että tässä vasta thrilleri, joka on täyttä tavaraa; jännityksen synnyttämiseen ei tarvita lainkaan ulkopuolista toimintaa. Mielen toiminta riittää."

    Ajatus kieppuu mielen spiraalissa.

    Kun rämpii vastatuuleen, pitää painaa päänsä alas ja hartiat kyttyrään. Kun tuuli on myötäinen, kannattaa levittää kätensä ja suunnata katseensa horisonttiin. Mutta sivutuulen yllättäessä on parasta toivoa omaavansa ainakin himpun verran sivutuuliperimää.

    Sateen hälvettyä kysyn mietteliäänä olinko liian optimistinen kirjoittaessani jouluaaton aattona vuonna 1983 Demarissa näin: ”Jotta Mustasta kuningattaresta nauttisi, täytyy lukijan hallita shakin peruspiirteet. Ainakin siirtojen idea on syytä tietää ja tajuta. Muuta ei sitten tarvitakaan. Paitsi että osaa lukea. Ja sitähän me osaamme, Suomessa.” 

    

Missä olet maailma ja miksi olet

[vieraannuttamalla vieraantuneena]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Ei mikään ole hyvää taikka pahaa

     vain ajattelu saa sen aikaan. 

- Tanskan prinssi Hamlet William Shakespearen näytelmässä.

Varmuus on yhtenäisyyden suuri vihollinen. Varmuus on suvaitsevaisuuden leppymätön vihollinen. Edes Kristus ei ollut lopussa varma. "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" hän huusi tuskissaan ristillä yhdeksännellä tunnilla. Uskomme elää nimenomaan siksi, että se kulkee käsi kädessä epäilyksen kanssa. Jos olisi vain varmuutta ilman epäilyksiä, ei olisi mysteeriä. Ja silloin ei tarvittaisi uskoa. Rukoilkaamme, että Jumala suo meille paavin, joka epäilee. Ja suokoon hän meille paavin, joka tekee syntiä ja pyytää anteeksiantoa ja joka jatkaa elämäänsä.

- Kardinaali Lawrence elokuvassa Conclave.

Ja pahinta on, että sinä jäät lopulta riippuvaiseksi siitä paskaelämästä, koska kuvittelet kyninesi ja näppäimistöinesi olevasi jonkinlainen demiurgi, pystyväsi korjailemaan todellisuutta.

- Eräs kirjailija Guillaume Mosson romaanissa Kirjailijoiden salattu elämä.

Viime lauantaina aamiaista syödessäni luin Helsingin Sanomien printtilehteä. Tai olin lukevinani, koska paksu lehti tuntui olevan täynnä laajoja hömppäjuttuja yhteisellä otsikolla Elämä & Hyvinvointi.

    Oliko lehden tarkoitus vieraannuttaa minut siitä mitä kirjoitettiin? Vai vahingossako se toteutti Bertolt Brechtin ideaa vieraannuttaa taideteoksen kokija siitä mitä kokee, panna teatterin katsoja oivaltamaan että se mitä nähdään, ei ole totta vaan että totuus on jossakin muualla, jossakin missä oikeaa elämä eletään.

    Lauantaina satoi vettä. Tunnelma oli muutenkin apea. Muutaman tunnin päästä ystäväni Sirpa, joka kuoli Espanjassa Kukanpäivänä, siunattaisiin Malmin hautausmaan itäisessä kappelissa.

    Hesarin, ja median ylisummaan, rooli nykymaailmassa askarrutti apeaa mieltä. Kirjoittavatko ne muille ihmisille kuin minulle? Miksi kukaan ei kirjoita sellaisia juttuja jotka kiinnostavat ja koskevat minua? Vai olenko lapsellinen odottaessani, että journalisteja kiinnostaisi ikäiseni miehet?

    Taatusti olen naiivi jos oletan, että media pyrkii kaikkien lukijoiden tykö. Sekä Helsingin Sanomat että osittain myös Yle jahtaa vimmatusti piiriinsä nuoria keski-ikäisiä lukijoita ja kuuntelijoita. 

Lauantaina Hesaria lukiessa mietin vieraantumistani ja sitä, että johtuuko se minusta itsestäni vai mediasta, jonka suurkuluttaja olen.

    Hesarin lauantainumerot ovat kannaltani menetetty maailma. Minua eivät kiinnosta elämäntapajutut, joissa toimittajat kertovat lukijoilleen kuinka näiden tulisi elää terveellistä ja hyväksyttävää elämää. Joskus kauan sitten vastaavaa tehtävää hoitivat kansakoulunopettajat karttakeppi kädessään. Nyt symbolinen karttakeppi on journalistin kädessä. Sillä on mukava sivaltaa ”väärin” eläviä näpeille.

    Sateisen lauantain aamusella luin paksusta Hesarista vain Heikki Aittokosken kiinnostavan ja hyvin kirjoitetun artikkelin Naton huippukokouksesta ja silmäilin pääkirjoitusaukeaman jutut.

    Mitäpä tästä valittaa?

    Mitäpä niin. Maksoin juuri Helsingin Sanomien tilausmaksun kolmelta kuukaudelta. Vuositasolla maksan printti- plus digilehdestä 672 euroa. Sillä luulisi saavan paljon enemmän kuin pari lukukelpoista juttua lauantain lehdessä. 

    Mutta piinallisempi kysymys kaivertaa mieltä: olenko minä vieraantunut vai vieraannuttaako media tarkoituksella lukijansa todellisesta elämästä, siitä joka alkaa aamuisin, satoi tai paistoi ja loppuu... 

Vieraannuttaminen esteettisenä keinona on mielenkiintoinen asia.

    Helsingin Sanomien kuvataidekriitikko Timo Valjakka kertoi helmikuussa 2010 miten törmäsi Turussa eräässä näyttelyssä kuvataiteen illuusioon ja sen illuusion särkemiseen brechtiläisellä vieraannuttamisella. 

    ”Jani Ruscican näyttelyistä Turussa ja Helsingissä kerroin miten hän sisällyttää teoksiinsa vieraannuttavia elementtejä, joiden tarkoituksena on rikkoa illuusio ja muistuttaa, että kyseessä on pelkkä esitys”, Valjakka kirjoitti vieraannuttamisen ilmikeinoista. ”Käytin termiä vieraannuttaminen siinä merkityksessä, jossa se esiintyy Bertolt Brechtin (1898-1956) teatteria koskevissa kirjoituksissa. Taiteen ja todellisuuden suhdetta pohtinut Brecht vastusti ajatusta katsojan tunteenomaisesta eläytymisestä näytelmän henkilöihin ja tapahtumiin. Hänelle oli tärkeää, että katsoja pystyi säilyttämään roolinsa kriittisenä tarkkailijana. Siksi hän sijoitti näytelmiinsä vieraannuttamisefektejä (Verfremdungseffekt), joiden tarkoituksena oli teatterin käyttämien keinojen paljastaminen esityksen aikana. Ne muistuttivat, että teatteri oli teatteria.”

    Teatteri on teatteria, fiktio on fiktiota, elokuva on elokuvaa - ja tiedämme kuinka perinteisen estetiikan taideteokset pyrkivät viettelemään taiteen kokijan sisäänsä, ikään kuin uskotellakseen että fiktio on totta, että se on enemmän totta kuin taideteoksen kokijan oma elämä.

    En kuitenkaan usko, että Brechtin vieraannuttamisfilosofia auttaa fiktion ja todellisuuden irrottamisessa toisistaan, koska oma elämämmekin on osittain fiktiota ja samalla täynnä vieraannuttavia elementtejä.

Kyösti Salovaara, 2007.

Sirpa ja Joan Mirón veistos Pakeneva tyttö (1967).
Murtaako Miró illuusion?
Fundació Joan Miró - Barcelona.

Siunaustilaisuus Malmin hautausmaan intiimissä kappelissa oli seesteinen, kaunis ja lämmin, mutta samalla myös koruton.

    Katsoessani valkoista arkkua, jossa Sirpan maallinen ruumis makasi, tunsin romahtavani. Oli ajateltava jotakin muuta jotta ei olisi vaipunut lattialle nyyhkyttämään toivottomana. Kappelissa vallitsi yhteisen surun äänetön mutta hyvin aistittava rukous pois menneelle läsnä olevalle Sirpalle, siitä riippumatta mitä läsnäolijat tykönään ajattelivat ikuisesta elämästä ja sen mahdollisuudesta tämän ympäröivän todellisuuden toisella puolella tai jopa sen sisällä.

    Koska olin kotona ryhtynyt miettimään Brechtin vieraannuttamiskeinoja todellisuuden havaitsemiseksi, ajatukseni pakenivat valkoisen ruumisarkun luota ja yritin pitää siunausrituaalin tunnemyrskyn ja samaistumisen tuskan kurissa pakenemalla ajatuksissa toisaalle. Hetkittäin mietin tätä pakinaa, jota ei ollut olemassa. 

    Jälkeenpäin ajatellen tässä oli jotakin samaa kuin yrityksessä irrottautua fiktion pauloista arkeen. Tai, ihan toisinpäin sanoen: eikö joskus olekin aiheellista paeta arjesta fiktioon vieraannuttamalla itsensä hetkestään.

    Kun katselen valokuvia Sirpasta, vaikkapa Playa del Inglésin rannalta laskuveden peilimaailmassa tai Miró-museon pihalla abstraktin naisveistoksen vierellä, tajuntani näkee kaksi todellisuutta: reaalisen ja fiktiivisen. Nämä yhdistyvät muistikuvissa, jotka ovat tietenkin tosia ja todellisia, mutta silti ihmismielen käsittelemiä ja monenlaisiksi pieniksi tarinoiksi itse kerrottuja. Oleellista on, että nykyhetki muuttaa menneisyyden valokuvia sopimaan nykyhetken tunteisiin. Tai että menneisyyden näkee nykyhetken tunnekuohujen lävitse. 

Kyösti Salovaara, 2010.

Ikuinen tanssi?

Minusta näyttää - mutta voin toki olla väärässä – aikamme kulttuurin paradoksin olevan siinä, että runsaslukuisine taideteoksineen se pyrkii irrottautumaan fiktiosta kaikin mahdollisin tempuin, vaikka siitä irrottautuminen on mahdotonta. 

    Kirjallisuudessa, elokuvassa, realitysarjoissa pontimena näyttää olevan väite, että fiktio ei ole fiktiota. Siksi muodissa on autofiktiota ja biofiktiota; ikään kuin genren nimellä haluttaisiin väittää, että fiktio ei olekaan perimmiltään fiktiota. Dekkaritkin ovat muuttuneet todellisuuden pahassa rypeviksi muka realitytarinoiksi. Ajatuksena tuntuu olevan, että mitä pahemmaksi ihminen perimmiltään kuvataan, sitä realistisemman kuvan kirja tai elokuva antaa.

    Mutta voiko fiktion ideaa todellakaan paeta? Fiktio on jotakin mikä ei ole totta mutta ei valhettakaan.

    Kesäkuun viimeisenä päivänä El País -lehti haastatteli Madridin yliopiston emeritusprofessoria José María Ruiz Vargasia, joka on psykologian ja ihmismielen muistamisen asiantuntija. ”Me olemme sitä mitä muistamme”, Ruiz Vargas sanoi.

    Ruiz Vargasin mukaan ihminen on tarinankertoja. Hän ei ole sitä kulttuurisen taustansa takia vaan siksi että aivomme käsittelevät tietoja ja muistikuvia pieninä tarinoina. Niissä on aina alku, keskikohta ja loppu. Tällä tavalla muokkaamme kokemuksia ja talletamme ne myöhemmin muistettavaksi. Ja koska ne talletetaan ”tarinoina”, emme koskaan voi olla täysin varmoja kuinka paljon muistikuvissamme on ”fiktiota”.

    José María Ruiz Vargas on päätynyt mielenkiintoiseen ajatukseen verratessaan nuorien ja ikääntyneiden aivojen toimintaa toisiinsa. Koska vanhemmalla väellä ei ole juurikaan aikahorisonttia tulevaisuuteen, he keskittyvät enemmän nykyhetkeen kuin nuoremmat ihmiset. Tästä johtuu että ikääntyneet ajattelevat enemmän tunteilla kuin tiedolla ja heidän muistonsa ovat onnellisempia kuin nuorempien ihmisten. Nuorilla on koko ajan huoli tulevaisuudesta ja siksi he kokevat ympäristönsä negatiivisemmin kuin ikääntyneet.

    Tämän jälkeen mielin kysyä: vetoaako Brechtin vieraannuttamisteatteri enemmän nuoreen katsojaan kuin ikäihmiseen?

    Mutta selittävätkö José María Ruiz Vargasin huomiot myös sen miksi nykyhetken journalismi on sellaista kuin se? Kun nuoret keski-ikäiset toimittajat ovat negatiivisten havaintojensa pauloissa, syntyykö siitä todellisuuden negatiivisuutta tähdentäviä juttuja, joissa kansankoulunopettajan tomeruudella isketään karttakepillä tottelemattomia, mm. ikääntyneitä ja onnestaan vaarin pitäviä ihmisiä, sormille? 

Mitä todellisuus on?

    Konkreettisen, fyysisen todellisuuden näkee ja sitä voi koskettaa. Sitä voi jopa potkaista jos pistää vihaksi.

    Mutta entä taideteoksien kertoma todellisuus? Mitä se on? Sitä ei ainakaan voi potkaista – kirjan voi toki heittää sohvan alle tai roskikseen, mutta ei sen ilmentämä fiktiivinen todellisuus mihinkään katoa. 

    Onko osa elämästämme rituaalia, jolla yritämme irrottautua todellisuudesta, sen kauheista ajatuksista ja surullisista muistikuvista?

    Jos todellisuus on lopulta illuusioiden ja konkreettisten asioiden yhteistä riitasointua, pitääkö todellakin vältellä maailmanparantajia - niin pappeja kuin poliitikkoja, yhtä hyvin journalisteja kuin taiteilijoita - jotka ovat varmoja siitä että he tietävät ”totuuden” eivätkä epäile eivätkä anna tilaa mysteerille?

    Erehtyminen on inhimillistä, ja oikeastaan vain erehtyvät ja epäilevät ihmiset luovat tulevaisuuden mahdollisuudet. Ludwig Wittgenstein osui napakymppiin sanoessaan, että jos tietäisimme tulevaisuutemme, meillä ei olisi tahdon vapautta elää ja muovata nykyistä elämäämme.

        

Kyösti Salovaara, 2025.

Kävelin uudella sillalla

[maailmaani ihmetellen]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Maailmasta oppii lukemalla, eikä ajatteluun ole oikotietä.

- Eino Rissanen Helsingin Sanomissa 22.6.2025.

Juonen punomisen taitoa ei sentään pitäisi väheksyä. Forsyth ansaitsee lukijansa siitäkin huolimatta että joku Mario Puzo vaikuttaa englanninkielen mestarilta Shakaalin kuivakkaaseen proosaan verrattuna – rinnastamatta nyt sellaisiin brittiläisiin trillerin taitureihin kuin Graham Greene, Eric Ambler tai John le Carré. 

- Matti Salo Helsingin Sanomissa 18.11.1973.

Forsyth on ammattikirjoittaja, jolle uutismiehen opit, tekniikka ja rutiini ovat käyneet rasitteeksi. Hän ei salli mielikuvitukselle tilaa, vaan kaikki on selitettävä juurta jaksaen ja oikeita termejä käyttäen.

- Pentti Kirstilä Helsingin Sanomissa 16.12.1984.

HEZB’ALLAH. Iranissa varsinaiset ja äärimmäiset fundamentalistit ovat ryhmittyneet fanaatikkojen armeijaksi, joka käyttää itsestään nimitystä Hezb’Allah, ’Jumalan puolue’ (lehdistön ”hizbollahit”). Muualla fundamentalistit käyttävät erilaisia nimityksiä itsestään, mutta tämän raportin tarpeisiin riittää nimi Hezb’Allah.

- Frederick Forsyth romaanissa Paholaisen pelilauta (The Negotiator) vuonna 1989.

Kävelin juhannuspäivänä uutta siltaa myöten Hakaniemestä Kalasatamaan. Muutaman vuoden päästä raitiovaunut ajavat siltaa pitkin Korkeasaaren kautta Laajasaloon.

    Useammin kuin yhden kerran olen kirjoittanut, että silta on metafora ajalle ja paikalle ja niiden väliselle yhteydelle. Silta yhdistää erilaisuuksia, kulttuureja, maisemia ja sitä mukaan ihmisiä.

    Kävelin upouuden sillan yli. Otin muutamia valokuvia.

    Vasemmalla Hakaniemeen jäi Merihaan betonibrutalistiset kerrostalot. Vasemmalla pohjoisessa kaksi aikakautta kosketti toisiaan: fossiilisen energiatalouden monumentti Helenin hiilivoimala, joka on lopettanut toimintansa ja sen itäpuolelle kohonnut Kalasataman moderni, tiiviiksi rakennettu asuinalue, joka yhä on kesken. Oikealla etelässä näkyi Helsingin vanha keskusta, Uspenskin katedraali ja Katajanokan rantaan ankkuroidut jäänmurtajat.

    Oliko edessäpäin loistava tulevaisuus?

    Enpä tiedä. 

    Joka tapauksessa Nihdin sorapeitteisellä rakennustyömaalla joukko kalatiiroja seisoskeli lammikossa ikään kuin levätäkseen hetken kalanpyytämisen rasituksista. 

Maailma ei paljasta itseään katselijalle. Julkisivut ovat julkisivuja eikä niiden taakse näe. Nyt on nyt eivätkä talot, meri, sillat tai patsaat paljasta menneisyyttään. 

    Historiaan pääsee vain lukemalla, katsomalla elokuvia ja kuuntelemalla aikaisemmin esitettyä musiikkia. Hyvässä lykyssä muistat myös jotakin elämäsi aikana tapahtuneesta.

    Jokainen askel jonka otat eteenpäin, muistuttaa eletystä elämästä.

    Kun englantilainen jännityskirjailija Frederick Forsyth (1938-2025) kuoli kesäkuun 9. päivänä 86 vuoden ikäisenä, suomalainen media kuittasi tapahtuman muutamalla uutisrivillä. Kulttuuritoimituksissa ei tällä hetkellä ole henkilöitä, joiden askel muistaa menneisyyden eikä kirjallista mielenkiintoa Forsythin kaltaiseen kirjailijaan. Forsyth ei kirjoittanut aiheista, jotka kiinnostaisivat suomalaisia kulttuuritoimittajia.

    Muualla on toisin. Sekä briteissä että esimerkiksi Espanjassa Forsythin kuolema huomioitiin laveasti monissa jutuissa ja pohdiskeluissa. El País lehti kirjoitti, että ”jännityskirjallisuuden kuningas” on kuollut. BBC ja The Guardian muistuttivat että noin 25 romaania julkaisseen Forsythin romaaneja on myyty maailmalla 75 miljoonaa kappaletta. Esimerkiksi otettiin Forsythin läpimurtoromaani, presidentti Charles de Gaullen salamurhayrityksestä kertova Shakaali (1971) josta ensimmäisten 18 vuoden kuluessa otettiin 33 taskukirjapainosta ja josta yhä julkaistaan uusia painoksia. Fred Zinnemannin ohjaama elokuva Shakaali (1973) menestyi kaupallisesti ja onnistui taiteellisesti. Viime vuonna valmistunut tv-sarja on sekin saanut hyvän vastaanoton katsojilta.

    Suomeksi Forsythiltä on julkaistu noin 15 teosta, tunnetuimpina Shakaali, Odessan miehet, Musta manifesti, Neljäs sopimus, Paholaisen pelilauta, Zangaro!, Paholaisen ruletti ja Jumalan nyrkki.  

The Negotiator, 1989. Suom. Heikki Eskelinen.
Otava, 1989.

Frederick Forsyth oli ammattitoimittaja, entinen taistelulentäjä ja ilmeisesti myös osa-aikainen vakoilija.

    Niin kuin alun lainauksista käy ilmi, Forsythiä ei Suomessa - eikä muuallakaan - pidetty kirjallisena tyyliniekkana eikä edes monimutkaisten juonikuvioiden sommittelijana. Dekkarikirjallisuuden historioitsija ja tiukka aikalaiskriitikko Julian Symons sanoi pilkallisesti, että Forsyth ei edes teeskentele olevansa yhtään enempää kuin ammattitoimittaja.  

    Miksi olisi pitänyt teeskennellä? Forsyth taisi itse sanoa jossakin, että hän kirjoitti sillä tavalla kuin osasi.

    Tammikuussa 2014 kirjoitin blogissani mm. näin: ”Uusimmassa trillerissään - ja ylipäänsä viime aikoina - Forsyth on melkein kokonaan hyljännyt ihmiskuvauksen tarinoistaan. Romaanit ovat pitkiä esseitä, joita kuljettaa eteenpäin taianomaisen viettelevä kielenkäyttö. Eräässä toisessa haastattelussa Forsyth ilmoitti jo toimittajan työssään oppineensa, että tekstistä pitää jättää adjektiivit pois. Niin hän jättääkin!”

    Olin siis tullut johtopäätökseen, että Forsythin kieli vetää lukijan mukaansa. Niin se tekee, vaikka välillä runsas faktojen sirottelu jännitystarinaan koettelee lukijan sietokykyä. Pitääkö tämäkin yksityiskohta tietää, lukija huokaa.

Onko Forsyth ansainnut maineensa (josta suomalainen kirjallisuuskeskustelu toki tuntuu olevan tietämätön)?

    Miten kirjailijan maine sitten ansaitaan? Kriikoiden kiitoksillako? Vai sillä että lukijat sankoin joukoin ostavat hänen teoksiaan ja lukevat niitä?

    En tiedä kuinka kauan Forsythiä luetaan. Kukapa sen tietäisi tai osaisi ennustaa.

    Mutta sen tiedän ja tunnen luissani lukiessani uudestaan Forsythin romaaneja, että hän oli tärkeä kirjailija, joka osasi kuvata kansainvälisen politiikan näyttämöä kiinnostavasti ja usein uusista näkövinkkeleistä. Forsythillä oli - väittipä Pentti Kirstilä mitä tahansa mielikuvituksen puutteesta – hyvinkin intuitiivinen mielikuvitus luoda pelottavia lähitulevaisuuden skenaarioita jännitystarinan muodossa. Sellaisia joiden tarkkanäköisyyttä ei voi edelleenkään häntä lukiessa muuta kuin ihmetellä.

    Forsythin fiktio on kuitenkin niin korostetetun journalistista, että vakoilukirjallisuuden suuret tekijät, kuten John Buchan, Eric Ambler, Graham Greene, John le Carré ja Len Deighton ovat selvästi enemmän ”sukua” toisilleen kuin Forsythille. Sanon näin sillä varauksella, että jokainen edellä mainittu mestarikirjailija on teoksissaan tuonut päivänvaloon kosolti faktoja maailmanpolitiikan ajankohtaisista teemoista ja taustoista.

     Frederick Forsythiltä tuntuu tavallaan puuttuvan se ”moraalinen” kysymyksenasettelu, joka hallitsee niin Greenen kuin le Carrénkin – ja miksei myös Amblerin ja Deightonin – proosaa ja tarinoita, joissa yksilö asetetaan moraaliseen dilemmaan yhteisön tarpeita ja etua vasten. Forsythin romaaneissa ei pohdita kysymystä, kumpi pitäisi pettää, ystävä vai isänmaa jos jompikumpi on petettävä.

     Forsythille riittää tuoda maailma esille sellaisena kuin se näyttäytyy teknisenä ja organisoituna apparaattina, ja lukija vetäköön esitettyjen faktojen perusteella omat johtopäätöksensä moraalista tai sen puutteesta.

Kävelin uutta siltaa myöten. En oikeastaan pyrkinyt mihinkään, mutta askel vei eteenpäin ja taakse jäi äskeinen hetki.

    Kalatiirat lepäilivät lammikossa. 

    Kaupungin monet kerrostumat sillan molemmin puolin muistuttivat ihmisen pienuudesta ja ajatuksien suuruudesta.

    Kirjailijat kirjoittavat, lukijat lukevat ja kesää odotellaan Suomeen. Jos ei tänä vuonna niin ensi vuonna kuitenkin.

    Täytyy tyytyä siihen mitä saa. Lunta ei sada.

    Maailmaa ei ymmärrä jos ei vaivaudu lukemaan aikaisemmin kirjoitettuja tekstejä. 

    Nekin ovat silta.

Kyösti Salovaara, 2025. 

     

Urbaani itseinho ja suvaitsemattomuus

[Suomen vitsauksena]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Suomi on ollut yksi maailman parhaista maista lähes millä tahansa mittarilla arvioituna 2020-luvun alussa. Vertailevasti erilaisilla yhdistelmäindikaattoreilla tarkasteltuna se nousee maailman valtioiden eturiviin kerta toisensa jälkeen… Maailman maista Suomi on siten ollut lähimpänä maan päällistä taivasta.

- Juho Saari (toim.): Hyviä uutisia Suomesta. Menestyvän yhteiskunnan tilannekuva. Vastapaino, 2025.

Eli voiko valtiovalta tietää yksittäistä ihmistä paremmin, mikä tälle ihmiselle on hyvinvointia ja mikä ei? … Jokainen on itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle… On lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ”todelliset” tarpeet ja halut.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus - tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Kaupungitko siis ovatkin olleet paikallisen ja maakunnallisen itsemääräämisvallan ja itsehallinnon tienraivaajia? Eikö päinvastoin juuri vapaa talonpoika ja maaseutu yleensäkin ole ollut paikallisen itsenäisyyden todellinen kehto ja kantava voima? Tietyltä osin näin on ollutkin, mutta nimenomaan kaupunkien autonomian ja markkinoiden avulla.

- Erkki Mennola: Euroopan todelliset vaikuttajat. VAPK-kustannus, 1991.

Kaupunkia voi katsoa etäältä tai läheltä.

    Maailma näyttää aivan erilaiselta jos sitä tarkastelee helikopterista kuin että lojuisi niityllä ja näkisi vain keinuvan timotein ja sinisen taivaan. Yhteiskunnallinen ja taloudellinen keskustelu turvautuu usein kahteen äärimmäisyyteen: on pelkästään makroa tai sitten tyystin mikroa. On joko kaupungin silhuetti etäältä nähtynä tai sitten yhdessä asunnossa asuvan ihmisen vaivat ja toiveet mikroskoopilla suurennettuna. 

    Miten makron ja mikron saisi samaan kuvaan?

    Kaupungin silhuetista voi olla montaa mieltä. Saavatko pilvenpiirtäjien tornit nousta kirkontornien vierestä taivaalle? Pitääkö julkisivujen värien sointua yhteen vai pilaako värien ristiriitainen leikki esteettisen harmonian?

    Jos julkisivuilta vaaditaan sopusointua, niin koskeeko tämä myös ihmisten arvoja ja arvostuksia? Saavatko asunnoissaan elävät olla julkisivuista mitä mieltä tahansa? Saavatko he ajatella niin kuin ajattelevat riippumatta siitä, mitä makrotasolla ajatellaan ja hyvänä pidetään? Kenen arvoja yksilön tulee noudattaa: omiaan vai kollektiivin?

Tasavallan presidentin vetämät Kultaranta-keskustelut onnistuivat hienosti. Alexander Stubbilla on riittävästi akateemista uteliaisuutta, joka sallii monenlaisia näkökulmia maailmaan ja ihmisten elämään. Presidentin tehtävässä hänen tietysti pitää tunnistaa reaalimaailman ristiriitaiset vaatimukset. Ulkopolitiikka on muutakin kuin omien tuntojen ja mieltymyksien esittelyä. Tasavallan etua ei ajeta henkilökohtaisella poseerauksella.

    Suomi ja Eurooppa saivat valtavasti kiitosta näissä keskusteluissa. Varsinkin ulkomaiset keskustelijat korostivat Suomen hienoja saavutuksia.

    Monet sanoivat että Euroopassa (ja Suomessa) ihmisten elämän perusrakenteet ovat paremmalla tolalla kuin missään muualla. Perusturvallisuus ja elämän turvaverkot ovat kunnossa.

    Siitä huolimatta Euroopalla ja Suomella näyttää menevän huonosti. Muualla porskutetaan eteenpäin. Euroopassa vähätellään eurooppalaisuutta. Muutamat keskustelijat sanoivat, että eurooppalaiset eivät uskalla ottaa riskejä kehittääkseen taloutta ja yhteiskuntaa.

    Kun Eurooppa vähättelee itseään, miten muualta tuleva sijoittajakaan uskoisi vanhan mantereen kykyyn ratkaista talouden ongelmia? Suomessa vähättely on muuttunut suoranaiseksi itseinhoksi. Arkipäivän politiikkaa käydään usein itseinhon lippuja heiluttaen. Eikä Suomi silloin tunnu maanpäälliseltä taivaalta.

    Tätä ei Kultarannassa suoraan sanottu, mutta mieleeni tulee kysyä: Ovatko Euroopassa ja Suomessa hyvinvointivaltio ymmärretty jotenkin väärin? Heittäytyvätkö suomalaiset turvaverkkojen syliin ennen kuin edes yrittävät rakentaa omaan elämäänsä?

    Kultarantakeskustelijoiden sanoman voi tiivistää näin: Euroopassa on valtava potentiaali, mutta olematon halu (tai uskallus) tarttua sen antamiin mahdollisuuksiin. 

Suomi taitaa olla vielä oma lukunsa muuhun Eurooppaan verrattuna. Vaikka Suomi onkin, Juha Saaren teosta lainaten, maailman maista lähimpänä maan päällistä taivasta.

    Väitän että yksi Suomen edistymistä ehkäisevä ja hidastava tekijä on kulttuurissamme piilevä suvaitsemattomuus. Se sulkee piiriinsä senkin, ettei uskalleta ottaa riskejä, koska naapuri voi hermostua jos menestyt liian hyvin. 

    ”Tiedättekö mikä Suomen ongelma on?” kysyi RKP:n puheenjohtaja Anders Adlercreutz Vaasan puoluekokouksessa muutama päivä sitten. ”Suomen ongelma on se, että meillä on liikaa rasisteja”, hän vastasi itselleen.

    Ehkä niin on, mutta rasismikin on suvaitsemattomuuden osa-alue. Rasismissa suvaitsemattomuus kohdistuu ihmisen etnisiin piirteisiin ja taustaan, mutta ihmisyhteisössä on valtavasti muita erilaisuuksia joita ei suvaita.

    Jokin aika sitten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (HS, 9.6) pohdittiin lihavuuden aiheuttamia taloudellisia kustannuksia. Pääkirjoitus ei ollut vihamielinen, mutta ei siinä yritetty toisaalta ymmärtää asiaa niiden kohdalta, joita pidetään lihavina ja ylimääräisiä kustannuksia yhteiskunnalle aiheuttavina.

    Pääkirjoitukseen liittyvä nettikommentointi oli sitten aivan erilaista, vihamielistä, ymmärtämätöntä ja lihavia tilille vaativia. Melkein tuntui, että kommentoijat olivat valmiita lähettämään läskit keskitysleireille ”laihtumaan”. Näitä kommentteja lukiessa koin ahaa-elämyksen: tällaista joukkosuvaitsemattomuus on pahimmillaan, tällainen joukkosuvaitsemattomuus selittänee miksi Saksassa 1930-luvulla tavalliset ihmiset olivat valmiita poistamaan juutalaiset joukostaan.

Kyösti Salovaara, 2025.

Nykyään puhutaan valtavasti arvoista. Niistä puhuvat pitävät itseään ”arvoliberaaleina”, vaikka he sietävät erilaisuutta heikosti. 

    Ihminen on joko liberaali tai sitten ei. Sanan ”arvoliberaali” käyttäminen hämärtää koko ajatuksen.

   ”Suomen yllä leijuu nimittäin toisenlainen uhka: ymmärtämättömyyden ja empatian puutteen varjo”, kirjoittivat professori Piia Jallinoja ja apulaisprofessori Hannele Harjunen Helsingin Sanomissa (14.6) lihavuus-pääkirjoitusta kommentoidessaan. ”On sisäistettävä, että lihavuus on monitekijäinen, geenien, elämänhistorian, lapsuuden ja nykyisen ruokaympäristön ja teknologisoituneen yhteiskunnan summa. Se ei ole riippuvainen yksilöiden tahdonvoimasta.”

    Ymmärtämättömyys ja empatian puute: siis suvaitsemattomuus!

    Juutalaisten piti Saksassa neuloa keltainen tähti asuunsa, jotta valtaväki osasi tunnistaa heidät. Lihavien ei tarvitse neuloa mitään merkkiä puseroonsa: heidät tunnistetaan kadulla muutenkin.

    Lihavien nöyryyttäminen on tietysti vain yksi suvaitsemattomuuden merkki nykysuomessa. Äskettäin paljastui että työnantajat käyttävät työterveyshuoltoa hyväkseen vahtiakseen työntekijöiden ”vääränlaista” vapaa-ajan käyttäytymistä. Kyseessä olevilla alkoholitesteillä ei pyritty vaikuttamaan työpäivän tapahtumiin vaan vapaa-ajan "arvopohjaiseen" käyttäytymiseen. Tässä tapauksessa sekä työnantajat että yksityiset työterveystoimijat ottivat luvatta huolehtiakseen sen mitä ihmisten tulisi haluta ja arvostaa.

Jos olen oikeassa, ja miksi en olisi, suomalaiselle suvaitsemattomuudelle täytyy olla jokin historiallinen selitys.

    Kun suomalaisilta kysytään mitä he arvostavat, yksilönvapaus ei koskaan nouse korkealle tavoiteltavista arvoista. Suomalaiset eivät näin ollen ole luonteeltaan liberaaleja, koska liberaalille yksilönvapaus on arvoista arvokkain. Erilaisuuden sietäminen ei kuulu suomalaisen ”arvoliberaalin” pelikirjaan.

    Onko suomalaisessa kulttuurissa sittenkin annos slaavilaista tsaarin pelkoa ja ripaus kuninkaan tahdolle alistumista? Pirullinen kysymys kuuluu: onko hyvinvointivaltio suomalaisille kuninkaan moderni korvike? 

    Erkki Mennola kirjoittaa alussa lainaamassani teoksessa suomalaisen kunnallishallinnon historiasta näin: ”Nykyinen kunnallishallinnon järjestelmä pohjautuu perustuslaillisen monarkian ajatusmaailmaan. Hallitsijat katsoivat saaneensa valtansa Jumalalta. Kunnat ja maakunnat saivat tässä ajatusmallissa itsehallinto-oikeutensa valtiolliselta hallitusvallalta.”

    Suomalainen alistuu mutta myös luottaa ylimpiinsä.

    Silloin tällöin tämä alistumisen paine purkautuu vihapuheena milloin maahanmuuttajia milloin lihavia läskejä kohtaan.

Kyösti Salovaara, 2025.

Räpiköikäämme

[informaatiolammikossa]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Reaalikielen lause sisältää sitä enemmän informaatiota, mitä useampia keskenään rinnastettavia tapauksia tämä lause, sikäli kuin se on tosi, sulkee mahdollisuuksien ulkopuolelle. 

- Yrjö Ahmavaara

Ellei lauseen totuus seuraa sen itsestäänselvyydestä, niin itsestäänselvyys ei myöskään oikeuta uskomaan lauseen totuuteen.

- Ludwig Wittgenstein

Otin valokuvan tekojärvessä uivasta kilpikonnasta.

    Se räpiköi tuulenvireen keinuttamana ikään kuin ei olisi tiennyt minne menee ja miten sinne pääsee minne se ei tiennyt menevänsä.

    Kilpikonnan piti väistellä hanhen näköisiä hanhia ja karpin näköisiä karppeja.

    Sitten näytti, että se näykkäisi hanhea jalasta.

    Sen jälkeen kilpikonna jatkoi suunnitelmallista ajelehtimista. 

Tiedämme maailmasta hyvin paljon.

    Korjaan: luulemme tietävämme maailmasta hyvin paljon.

    Täsmennän: maailmasta paljon tietävien lukumäärä kasvaa sitä mukaa kun he tietävät entistä vähemmän maailmasta.

    Opetus: itsestään selvistä lauseista ei Erkkikään ota selvää.

Ihminen on informaatioeläin, joka huolestuu kaikenlaisesta.

    Siitäkin ihminen huolestuu, mitä muut eläimet ajattelevat ihmisestä. Eikä ihmisellä ole kanttia kysyä. Tai ei osaa. Informaation välittämiseen tarvitaan yhteinen kieli ellei mieli.

    Ihminen yllättyy seuratessaan eläinten temppuja (pois lukien ihmisen omat temput).

    ”Älkää huolestuko”, kirjoittaa australialainen Benjamin Stevenson dekkarissaan, jossa joukko kirjailijoita matkustaa junalla Australian läpi. ”Pensaspalot ovat luonnollisia, vaikka suoraan sanottuna eivät syty itsestään. Uskokaa tai älkää, pikku tuhopolttajamme on lintu. Tarkkaan ottaen eräs haukkalaji. Ne etsivät lentäessään maasta pensaspaloja ja poimivat mukaansa palavia oksia, joita ne pudottelevat kuivalle nurmelle. Kun tuli nurmikossa leviää, ne ryhtyvät pyydystämään pakenevia jyrsijöitä.”

    Uskokaa tai älkää, mutta älkää.

Ihminen osaa kirjoittaa ja lukea.

    Mitä muuta se osaa? Tai toisinperin: mitä se osaa joka ei osaa?

    Uutinen kertoi eräästä amerikkalaisesta haukasta - ja tämä on tosijuttu - joka oli oppinut käyttämään vilkasliikenteisen kadun liikennevaloja kytätessään saalista. Haukka tiesi milloin kannattaa autojen lomitse hyökätä kadun toiselle puolelle matalentoa saaliin kimppuun.

    Eräs tutkija huomasi haukan. Ryhtyi tutkimaan sen käytöstä ja todellakin: haukka käytti liikennevaloja ja niiden ääniohjausta omaksi hyödykseen. 

    Pitäisikö haukat kouluttaa muihinkin hyödyllisiin tehtäviin?

Yhtä kummallinen uutinen tuli Ibizalta, Baleaareilta.

    Saari on tunnettu liskoistaan. (Ja hipeistään mutta se on toinen juttu.)

    Tai oli.

     Nyt hevosenkenkäkäärme on vallannut saaresta jo 90 %. Se syö kaikki liskot ja kasvaa jopa 1,8 metrin mittaiseksi. Hyvä ruoka kasvattaa pituutta. Saman tien kaikki muutkin pieneliöt joutuvat tämän valloittajakäärmeen suihin.

    Käärme osaa myös uida lähiluodoille, joten nekin autioituvat liskoista, pikkunisäkkäistä ja linnuista.

    Ihmistä huolestuttaa luonnon monimuotoisuuden väheneminen. Miten tuon ilmoittaisi hevosenkenkäkäärmeelle?

    Tutkijoita kiinnostaa se päivä jolloin kaikki liskot ja pikkueläimet on syöty Ibizan saarelta. Mitä käärmeille sitten tapahtuu? Oppivatko syömään toisiaan? Vai panevatko pillit pussiin ja ottavat pitkät, niin kuin ihminen sanoo tekevänsä jos elämä alkaa tuntua mahdottomalta tai tylsältä.

Johtava laatulehtemme Helsingin Sanomat kertoi luopuvansa klikkiotsikoista. Kaikilla kanavillaan. Lehden päätoimittaja Erja Yläjärvi perusteli lehden tekemää päätöstä (8.6) näin: ”Ajassa, jota ohjaavat globaalisti Donald Trumpin kaltaisten vallanpitäjien tunnepuuskat, median tehtävä on näyttää esimerkkiä: tunteita voi ilmaista normaalisti, aikuisen ihmisen rekisterissä. Adjektiivien ei tarvitse olla ylitsevuotavia, useimmiten niitä ei tarvita lainkaan.”

    Niin sitä pitää jos sanansa pitää.

    Tiistaina tällä viikolla Suomen Pankki kertoi miltä Suomen talouden tilanne näyttää lähiaikoina. 

    Suomen Pankki otsikoi tiedotteensa näin: ”Sitkasta kasvua kauppasodan varjossa”.

    Yle otsikoi tiistaina nettisivullaan uutisen näin: ”Suomen Pankki ennustaa Suomen talouskasvun virkoavan ”.

    Helsingin Sanomien nettisivulla otsikoitiin näin: ”Suomen Pankki: Talouskasvu sakkaa ja velkaantuminen pahenee.”

    Keskiviikkona Hesarin printtilehden etusivulla asiasta kerrottiin näin: ”Suomen Pankki ennustaa talouden elpymisen hidastuvan”.

    Keskiviikkona Hesarin talousosaston artikkeli samasta asiasta otsikoitiin näin: ”SP: Talous uhkaa haurastua”.

    Miten tässä informaatiolammikossa tulisi räpiköidä?

    Ilmeisesti niin kuin Wittgenstein opastaa: ”Ellei lauseen totuus seuraa sen itsestäänselvyydestä, niin itsestäänselvyys ei myöskään oikeuta uskomaan lauseen totuuteen.”

Edelliset esimerkit kertovat, kuinka selkeästi selvä asia saadaan epäselväksi. Vai onko selkeitä ”asioita” olemassakaan.

    Melkein huvittaa kun lukee Hesarin otsikoita.

    Ihan tosissaan huvittaa.

    Mutta ihmistä ei oikeastaan kannata syyttää selkeyden puuttumisesta, sillä informaatiolammikossa voi räpiköidä niin monella tavalla, että hirvittää ja silti päästä sinne minne ei halua edes päästä. 

    Jos jotakin tai jotakuta pitäisi syyttää, niin syytetään luonnollista kieltä, siis tätä jota kirjoitamme ja puhumme. Ja jos Suomen Pankin selkeästä (?) uutisesta esitetään otsikkotasolla viisi (5) erilaista tulkintaa (Suomen Pankin tiedotteen oma otsikko mukaan lukien), niin millä ihmeellä media ja poliitikot ja ekonomistit ja yhteiskuntatieteilijät ikinä voivat päästä yhteiseen tilannekuvaan siitä, millaisessa Suomessa elämme?

    Ehdotan: antautukaamme sarkasmeille:

    ”Luonnollisen kielen tarkastelema maailma on periaatteessa avarin mahdollinen: se käsittää sekä todellisuuden että mielikuvitusmaailman”, sanoi Yrjö Ahmavaara teoksessaan Informaatio (3.p) vuonna 1975.

Pari päivää sitten raju tuuli painoi pensasaitani kyyryyn. Aivan kuin ihmisen selkää olisi taivutettu.

    Ihminen näkee kuvansa kaikkialle, maassa, merellä, pilvissä ja niiden takana.

    Aikamoinen egoisti tämä olento, jota ihmiseksi sanotaan. Siis ihminen sanoo, ei haukka eikä hevosenkenkäkäärme.

    Kysyisin myös kilpikonnan mielipidettä, mutta en tiedä onko se jo päässyt perille, jos sekään tietää minne perille se yrittää.

    Sataa, vettä sataa.

    Bond, James Bond!

     

Kyösti Salovaara, 2025.