Ajan virrassa

[kelluu kaikenlaista]

Kyösti Salovaara, 2026.

Me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa...

”Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää?” Vastaus on yksinkertainen: jos se olisi toisenlainen, meitäkään ei olisi! 

-  Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia, 1988. Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Kirjahyllyn päälle olen poiminut ajan virrasta monenlaista tilpehööriä. Oikealla on karikatyyri isästäni Osmosta. Sen alapuolella on isäni isän Kalle Salovaaran kuva 1900-luvun vaihteesta. Kalle oli keksijä, toimittaja ja tiukka sosialisti. Oikeassa alakulmassa on Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinnon aihio. Siinähän Joel Rinne esittää Mika Waltarin komisario Palmua. Vasemmalla Bogart ja Bergman hehkuvat Casablancan julisteessa. Joel Rinne ei tainnut olla Suomen Bogart vaan pikemmin Clark Gable tai Cary Grant. Kirjahyllyn päälle on joutanut myös kultakelloni, joka pysähtyi aikoja sitten. Kuvan keskellä näkyy tiimalasin muotoinen drinkkilasi, jonka IT-firmamme lahjoitti työntekijöilleen 2000-luvun vaihtumista juhlistaakseen.

    Ajan virta on hyvä metafora, vaikka aika ei virtaa mihinkään.

    Olemme aina, joka hetki, jossakin kohtaa tätä kummallista virtaa, ja siksi virrasta voi poimia isoja asioita ja pieniä, tärkeitä ja yhdentekeviä.

    Ihmiskulttuurin tilpehöörille voi nauraa tai suuttua. Itkeäkin sopii.

Me boomerit muistamme ajat, jolloin kirjailijoita ja taiteilijoita haastateltiin kulttuurikapakoissa - Kosmoksessa, Elitessä, ”Vanhalla”, ”Sikalassa” ja mitä niitä olikaan.

    Menin kerran Kosmokseen ja takkia portsarille ojentaessa kysyin, onko täyttä. Kyllä on, portsari vastasi naurahtaen. ”Täynnä kulttuuria kattoa myöten!” Ja saliin astuessa näin kuinka Hannu Salama esitelmöi kavereilleen pöydällä seisoen.

    Tänään kulttuurin virrassa kellutaan toisella tavalla.

    Viime lauantaina Helsingin Sanomat haastatteli kolmea kirjailijaa lenkkeilemällä heidän kanssaan. ”Teksti juoksee” julistettiin Mikko-Pekka Heikkisen artikkelin otsikossa.

    ”Oivallus syntyy asvalttisuoralla”, Heikkinen kirjoittaa juostessaan Hanne Kettusen kanssa. Kirjailija, talousmies ja Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen puolestaan sanoo, että ”juokseminen on osa fyysistä olemustani. Tällä hetkellä juoksu on minulle tärkeämpää kuin kaunokirjailijana oleminen.” Suosittu dekkarikirjailija Satu Rämö juoksee Islannissa. ”Minähän en pidä juoksemisesta yhtään”, Rämö sanoo, mutta juoksee kuitenkin.

    Rämö kertoi juoksevansa vuodessa 1200 km. No, minä kävelin toissa vuonna saman matkan, mutta siitä ei saa juttua aikaiseksi.

    Niin maailma muuttuu.

    Kirjailijaksi ei enää kelpaa kapakoiden kirjailijaressukka vaan tuhansia kilometrejä itseään juoksulenkillä kiduttava spartalainen ihmistyyppi. Minän kunto on tärkeämpää kuin kirjan ”kunto”.

Tekoälystä ja AI-agenteista puhutaan mediassa päivittäin. Toiset intoilevat, toiset pelkäävät; jotkut ennustavat että tekoäly suistaa kansalaiset työttömyyteen; jotkut väittävät että tietoisuuden saanut tekoäly valtaa koko maailman ja tekee ihmisistä tekoälykuningasta palvelevia orjia.

    Tärkeä kysymys kuuluu: voiko tekoälykoneella olla tietoisuus? Voiko joku Claudeksi nimetty AI-kone tuntea tunteita, vihaa ja rakkautta. Entä moraali? Jos kielimallikone pitää sisällään kaiken maailmassa ikiaikoina kirjoitetun, niin tietääkö se mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on hyvää ja mikä pahaa?

    Parissa tuoreessa lehtijutussa kaksi asiantuntijaa on sitä mieltä ettei tekoälyllä voi olla tunteita eikä tietoisuutta.

Madridissa ilmestyvä El País -lehti haastatteli yhtä viime aikojen suosituinta tieteen popularisoijaa, israelilaista historiantutkijaa ja filosofia Yuval Noah Hararia. Haastattelu tehtiin Lissabonissa 8.7 ja julkaistiin lehdessä 11.7.

    Kun haastattelija kysyi Hararilta, onko tekoälyllä tietoisuutta, tämä vastasi, että kysymys on vaikea, semminkin kun tietoisuuden määritteleminen on vaikeaa.

    Harari sanoi, että äly on ”väline” joka pyrkii saavuttamaan jotakin, se ratkaisee ongelmia, olipa kysymys matematiikasta tai shakinpeluusta. Mutta jotta meillä (tai tekoälyllä) olisi tietoisuus, entiteetillä pitää olla kyky tunteisiin. Kyky tuntea pelkoa, tuntea rakkautta.

    AI:n, tekoälyn ongelmallisuus on siinä, että se on tunteeton kielinero. Se voi esimerkiksi kirjoittaa rakkaudesta tarkemmin ja tunteellisemmin kuin yksikään ihminen, koska se, AI-kone on ”lukenut” sisäänsä kaikki maailman runot ja rakkauskertomukset. Mutta ”osaako” se rakastaa? Ei, Harari sanoo.

    Hararin mielestä tekoäly on kielinero, joka on pahimmillaan äärimmäisen taitava, ihmisiä manipuloiva psykopaatti.

Kognitiivisen ja laskennallisen neurotieteen professori Anil Seth pohti tekoälyn mahdollista tietoisuutta keskiviikkona 15.7 The Guardianissa. Hararin tavoin hän päätyi ajatukseen, että tekoälyllä ei voi olla tietoisuutta.

    Seth sanoi, että esimerkiksi tekoälykone Claude on tietokoneohjelma, jota ajetaan mikropiireissä, kun taas me olemme eläviä olentoja. Meidän aivomme on upotettu kehoihimme, jotka puolestaan ovat osa erilaisia maailmoja. Tekoäly on juurtunut vain mikropiireihin, jotka eivät ”kerro” eivätkä tunne maailmasta mitään.

    Anil Seth muistutti, että olemme matkan varrella unohtaneet, että tietokone on vain aivojen metafora eikä konkreettinen maailma. Joudumme aina ongelmiin sekoittaessamme metaforan itse asioihin – niin kuin vaikkapa kartan fyysiseen maastoon.

    Niinpä Claudeksi kutsuttu tietojenkäsittelyprosessi ei pysty luomaan tietoisuutta, sen enempää kuin säätä simuloiva tietokoneohjelmistokaan pystyy synnyttämään oikeita hurrikaaneja.

Paha kello kuuluu kauemmaksi kuin hyvä kello.

    Ovatko huonot uutiset parempia kuin hyvät?

    Viime lauantaina Ruisrockin promoottori ja toimitusjohtaja Mikko Niemelä ihmetteli Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, miksi media säännöllisesti ja poikkeuksetta käsittelee rockfestivaalia epäonnistumisen ja epäkohtien kautta: ”Humalainen poliitikko – jackpot! Sadetta Suomen kesässä – breaking news! Julkkis uuden mielitietyn kainalossa – stop the press! Festarialuetta mahdollisesti lähestyvä ukkoskuuro, muutama yksittäinen huumausaineen käytöstä narahtanut asiakas, artistin valitettava peruuntuminen tai mikä tahansa muu harmitusta tai päivittelyä aiheuttava mutta festarin kokonaisuuden kannalta epäoleellinen sivuseikka tuntuu olevan kuin rutikuivaa koivuklapia klikinkalastusrovioon. Niissä liekeissä eivät kulttuurielämysten merkittävyys, kymmenientuhansien ihmisten väliset kohtaamiset ja artistien uran huippuhetket saa useinkaan riittävää uutisarvoa.”

    ”Tuntuu, että median pääasiallinen tavoite on antiteesi meidän tavoitteellemme lisätä maailmaan iloa ja onnellisuutta”, Niemelä kirjoitti. ”Nykyisen journalismin kärkenä vaikuttaa olevan lisätä maailmaan surullisuutta ja pahaa mieltä.”

    Niemelän kommentin luettuaan miettii, että onko päivän journalismin tarkoitus todellakin luoda pahaa mieltä ja edesauttaa huonon hengen leviämistä. Onko ”pahan” penkominen sitä kuuluisaa tutkivaa journalismia?

    Miksi hyvä jää sanomatta ja kirjoittamatta?

Kyösti Salovaara, 2026.

Vantaanjoki virtaa ruskeana.
Millä värillä ajan virtaa tulisi kuvailla?

Suorasukaisen ajattelun kestävyys

[maito happanee, viisaus ei]

Basam Books, 4.p 2025.
Kansi: Taivo Org.

Tiedustelutietoa ei saa aaveilta tai hengiltä, menneisyyden tilanteisiin vertaamalla eikä astrologisten laskelmien avulla vaan sen voi saada ainoastaan ihmisiltä, jotka ovat perillä vihollisen tilanteesta. 

- Sunzi: Sodankäynnin taito. Suom. Tero Tähtinen. Basam Books, 2021. 4.p 2025.

Jos ruhtinas ei huomaa vaaraa heti sen ilmetessä, hän ei ole toden teolla viisas, ja harvoillepa tällaista viisautta onkin annettu.

- Niccolò Machiavelli: Ruhtinas. Suom. Aarre Huhtala. WSOY, 1969.

Joskus vanhojen tekstien lukeminen helpottaa.

    Kulttuuriseen ja poliittiseen pintajournalismiin kyllästynyt lukija hengähtää yllättyneenä: yli 2000 vuotta sitten Kiinassa tai noin 500 vuotta sitten Firenzessä kirjoitettiin sodankäynnistä ja ”politiikasta” niin viisaasti ettei silloin kirjoitettuja lauseita tarvitse muuttaa ymmärtääkseen mitä ympärillämme tänään tapahtuu.

    Meidän aikamme ihminen tietää taatusti enemmän maailmasta, tekniikasta, parantavista lääkkeistä ja erilaisten prosessien luonteesta kuin kiinalainen Sunzi yli 2000 vuotta sitten tai firenzeläinen Niccolò Machiavelli 1500-luvun alussa, mutta tietääkö nykyihminen yhtään enempää ihmisen ajattelusta ja kanssakäymisen perusasioista kuin nuo muinaiset kirjoittajat?

    Jonkinlaista ironiaa on siinäkin, että kun meidän aikamme vannoo tiedon merkitykseen - tieto on valtaa koska valta tarvitsee ennen kaikkea tietoja - niin sekä Sunzin Sodankäynnin taito että Machiavellin Ruhtinas opettavat suorasukaisesti, melkein kyynisen moraalittomasti, kuinka sekä kenraali että ruhtinas menestyvät tietämällä kaiken ja tarvittaessa huijaamalla kaikkia. ”Sota on huijaamisen taidetta”, Sunzi sanoo.

Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua, sanoi joku. Ehkä myös politiikassa ja jalkapallossa, koska Paraguayn futisjoukkue yritti rötöstelemällä ryövätä Ranskalta voiton Pohjois-Amerikan futiskisoissa. 

    Tero Tähtinen korostaa hienon käännöksensä johdannossa, että me länsimaalaiset ihmiset luemme Sunzin tekstejä toisiinsa liittymättöminä aforismeina emmekä osaa liittää niitä aikansa kehykseen. Ehkä näin on, mutta kun luen Sunzia (joka ehkä oli monen eri henkilön ”taiteilijanimi”) en voi olla naureskelematta ”aforismien” ajanmukaisuudelle, niiden viiltävälle viisaudelle, suorasukaisuudelle joka karsii lauseista teeskentelyn ja koketeerauksen. Sama koskee Machiavellin vallankäytön ohjeita ruhtinaalle.

    Sekä Sunzin että Machiavellin ”opetuksia” voi soveltaa melkein kaikkeen ihmisten väliseen kilvoitteluun, aina politiikan raadollisuudesta futismatsien kylmään logiikkaan missä voittaja on se, joka tekee maaleja eikä se joka pelaa kauniisti mutta ampuu ohi.

    ”Kun vihollinen raottaa oveaan, syöksy sisään”, Sunzi opettaa. Ja juuri sillä tavalla Mbappé jai Haaland maalipaikkansa löytävät.

Sota on huijaamisen taidetta, Sunzi sanoo.

    ”Sodan” paikalle voi kirjoittaa ”puoluepolitiikan” tai ”businessmaailman” tai ”jalkapallon”.

    Sunzin mukaan kyvykkään kannattaa esittää kyvytöntä ja ”kun hyödynnät jotakin, esitä olevasi hyödytön”. ”Kun olet kaukana, esitä olevasi lähellä.”

    Vihollisen etulyöntiasema horjuu kun houkuttelet hänet esille. Välillä siis kannattaa vetäytyä omalle pelialueelleen ja näytellä heikkoa, kun vastustaja hyökkää, hänet on helppo ohittaa ja vastahyökkäyksellä teet maalin.

    Ruhtinaassa Machiavelli opastaa ruhtinasta käyttäytymään niin, että ihmiset luulevat hänen olevan "itse armeliaisuus, uskollisuus, vilpittömyys, lempeys ja vanhurskaus”. Vanhurskauden teeskenteleminen on Machiavellin mielestä kaikkein tärkeintä, koska ”ihmiset arvostelevat yleensä enemmän silmiensä kuin käsiensä kokemusten mukaan, sillä näkemäänhän pystyvät kaikki mutta kosketuksiin pääsevät vain harvat.”

    Sekä Sunzi että Machiavelli korostavat tiedon merkitystä: se on hyvin keskeistä koska vihollinen ja kilpailija nujerretaan tietämällä vihollisen sielun värinä ja huijaamalla tätä levittämällä epätietoa, teeskentelemällä.

Vihollinen, kilpailija, vastustaja pitää tuntea, mutta myös oma itse täytyy tuntea.

    ”Tämän vuoksi sanotaan: ’Tunne vihollisesi ja tunne itsesi, niin et kohtaa ainuttakaan tappiota edes sadan taistelun aikana.”

    Ja jälleen Sunzin ohje sopii sekä futisjoukkueen managerille että puolueen eduskuntaryhmän pomolle. Mutta myös sotapäällikölle.

    ”Jos tunnet itsesi mutta et vihollista, voitat vain joka toisen taistelun”, Sunzi sanoo. ”Mutta jos et tunne vihollistasi etkä itseäsi, häviät jokaisen taistelun.”

    Kuinka Amerikan ”ruhtinaalle” kävikään Iranissa? Hän ei tuntenut vihollista eikä itseään, joten Sunzin ”ennustus” toteutui.

    Machiavelli puolestaan opastaa ruhtinasta valitsemaan hyviä alaisia. ”Alaiset ovat joko hyviä tai huonoja, aina ruhtinaan älynlahjojen mukaan.”

    Onko mahdotonta että johtaja valitsee itseään viisaampia avustajikseen?

    Ehkä se on teoriassa mahdollista mutta ei käytännössä, koska johtaja ei osaa tunnistaa itseään viisaampia.

    Maailma on tiukka paikka, Machiavelli tuntuu ajattelevan. ”Ihmiset voidaan älynlahjojensa puolesta jakaa kolmeen ryhmään: toiset ymmärtävät kaiken omilla aivoillaan, toiset ymmärtävät sitten kun asia selitetään heille, ja loput eivät saa selkoa selityksistäkään.”

    Niinpä ruhtinas ei saa ajautua apureidensa eikä vastustajiensa ohjaamaksi: ”Ruhtinaan pitää siis aina neuvotella, mutta hänen tulee kysyä neuvoa vain silloin kun hän itse sitä haluaa eikä silloin kun toiset tahtovat hänen tekevän niin.”

Tero Tähtinen on suomentanut Sunzin Sodankäynnin taidon kiinasta ja käyttänyt uusimpia näihin kirjoituksiin liittyviä lähdelöytöjä tekstien tueksi. ”Suomeksi” Sunzi saa Tähtiseltä selkeitä lauseita, siekailemattomia ajatuksia ja luultavasti pinnan allekin jääviä viisauksia, jotka löytää hyvässä tapauksessa kun tekstiä lukea yhä uudestaan.

    Teoksen kolmastoista luku on herkullinen, otsikkonaan ”Vakoojien käyttäminen”. Tätä lukua vakoilujännäreitä kirjoittavan kannattaa kertailla huolella; Sunzin havaintojen opastamana voi rakentaa jännärin perusrakenteen pettureineen ja sankareineen, luulen.

    Sunzi sanoo: ”Jos joku kitsastelee sadan kultarahan käyttämistä vakoojien palkkaamiseksi eikä ole sen vuoksi perillä vihollisen tilanteesta, kyseessä on paatuneisuuden korkein aste.”

    Mutta ilman viisautta ”on mahdoton hyödyntää vakoojia”. Sunzin mukaan ”koko armeijassa vakoojien pitäisi olla kaikkein lähimpänä kenraalia, kaikkien arvostetuimpia ja kaikkein luottamuksellisimmin kohdeltuja .” Mutta ”jos vakooja ei ole vielä aloittanut tehtävässään mutta tieto siitä vuotaa ulkopuolelle, sekä vakooja että tiedon kuulija täytyy molemmat tappaa.”

    Varsinkin kaksoisvakooja on tiedustelun ytimessä, joten hänelle pitää olla antelias.

    Tieto on valtaa, valta on tietoa. Sunzi opastaa:

    ”Ennen kuin voit hyökätä armeijan kimppuun, saartaa kaupungin tai salamurhata yksittäisen ihmisen, sinun täytyy ensin tuntea vihollisen kenraalin ja hänen adjutanttiensa, neuvonantajiensa ja henkivartijoittensa nimet.”

WSOY, Taskutieto 1969.
Kansi: Raimo Raatikainen.

Onko Agatha Christie arvoitus

[vai ehkä hänen lukijakuntansa?]

Agatha Christie: Kortit pöydällä.
(Cards on the Table, 1936.) 
Suom. Aune Suomalainen. WSOY, 4p. 1951.
Ensimmäinen painos, 1939.

It would be impossible to prove that Picasso was any more ’true’ than, say, a washing machine or a packet of crisps… There are no false answers in art, because there are no true answers, and the past matters because the present does not displace it. 

- John Carey: What Good Are the Arts? (2005, 2006.) 

Hyvä on, menen suoraan asiaan.

    Kortit pöydälle!

    Kirjailija ja toimittaja Juan Carlos Galindo otsikoi El País -lehdessä 28.6 dekkarijuttunsa haastavasti: Agatha Christien mysteeri: maailmankirjallisuuden myydyin, jäljitellyin ja väärin ymmärretyin kirjailija.

    Galindo kirjoitti juttunsa juuri nyt koska Agatha Christien (1890-1976) ensimmäinen menestysromaani Roger Akroydin murha julkaistiin täsmälleen sata vuotta sitten kesäkuussa 1926.

    Galindon mielestä Christien runsaslukuisen tuotannon suosio on hämärtänyt hänen kirjailijanlaatunsa. Christien teoksia on myyty maapallolla yli 2 miljardia kappaletta, noin miljardi englanniksi ja toinen miljardi eri kielille käännettyinä. Kriitikot nostelevat kulmakarvojaan Christien runsaalle tuotannolle ja romaanien suosiolle. Galindo lainaa Christien puolustamiseksi espanjalaista dekkarikirjailijaa Juan Gómez Juradoa, joka tunnustaa: ”Christie opetti minulle että lukija ansaitsee kunnioitusta. Voit yllättää lukijat, voit manipuloida heitä, mutta et voi valehdella heille.”

    The Guardian julkaisi touko-kesäkuussa kaksi 100 teoksen listaa ”maailman parhaista romaaneista”. Toisen listan laativat asiantuntijat, toisen tavalliset lukijat. Kummallekaan listalle ei mahtunut yhtään Christien teosta.

    Eivätkö ihmiset kehtaa tunnustaa mistä pitävät?

Kierrän dekkarikirjallisuuden perustammen juurelle Tallinnan pohjoisrannalla sijaitsevan Noblessnerin sataman kautta.

    Noblessner perustettiin 1912 jolloin sinne rakennettiin Venäjän tärkein sukellusvenetehdas. Nykyään alueella on monenlaisia kulttuurirakennuksia, ravintoloita ja koreita kerrostaloja rantapromenadien tykönä.

    Viime lauantaina meitä oli neljä turistia Baltian suurimman pienpanimon maisteluterassilla vertailemassa viittä panimon monista oluista. Panimorakennus on entinen sukellusvenetehdas; nyt aurinko paistoi terassille yhtä armottomasti kuin tuhannen torpedon räjähdys.

    Yksi meistä tokaisi tummaa, kaura-viini-olutta hörpättyään: ”Helvetin pahaa!”

    Toinen sanoi, että kyllä tätä juo kun vähän aikaa maistelee. Kolmas kosketti juomaa kielellään ja sanoi että "hyi" eikä juonut enempää. Minä puolustin tummaa, sinänsä pahanmakuista juomaa ettei sitä sentään helvetin pahaksi saa sanoa. Tietysti saa, ensimmäinen puhuja vastasi. Jos se on helvetin pahaa, se on.

    No, makuasioista ei kannata kiistellä. Niinhän meillä on tapana sanoa.

    Mutta jos makuasioista ei voi kinata, mistä sitten voi? Eihän faktoissa ole mitään väiteltävää. Ne ovat ehdottomasti jotakin pahan ja hyvän tuolla puolen.

    Koska kaunokirjallisuuskin on makuasia, miksi yksikään Christien dekkareista ei yltänyt Guardianin parhaiden romaanien listalle? Eihän yksikään hänen romaaneistaan sentään ole ”helvetin huono”, vai kuinka?

    Jos kirjat ovat makuasioita, miksi niitä laitetaan paremmuusjärjestykseen?

Kyösti Salovaara, 2026.

Kyösti Salovaara, 2026.

Vuonna 1926 Agatha Christie vaihtoi kustantajaa. Roger Akroydin murha oli ensimmäinen teos uuden kustantajan ”tallissa”. Järjestyksessään se oli kuudes Christien kirjoittamista salapoliisiromaaneista.

    ”Ensimmäinen heille tekemäni kirja, Roger Akroydin murha, oli verrattomasti menestyksekkäin siihenastisista tuotteistani”, Christie kirjoitti muistelmateoksessaan Vanha hyvä aikani (1977. Suom. Antti Nuuttila. WSOY, 1978.) ”Se jopa muistetaan ja siitä puhutaan vielä nytkin.”

    Monet Christien romaaneista elävät yhä sekä luettuina kirjoina että elokuva- ja tv-sovituksina. John Curran sanoo teoksessaan Agatha Christien salaiset muistikirjat (2009. Suom. Risto Raitio. Paasilinna, 2010), että Christien tuotanto ylittää edelleen ”kaikki maantieteelliset, kulttuuriset, rodulliset, uskonnolliset, ikä- ja sukupuolirajat; häntä luetaan yhtä innokkaasti Bermudalla kuin Balhamissakin, yhtä hyvin isovanhempien kuin lastenlasten keskuudessa, sähköisenä kirjana ja sarjakuvaversiona tällä 21. vuosisadallamme yhtäläisen innostuneena kuin vihreinä Penguin-pokkareina tai Strand-lehden sivuilta edellisellä. Miksi? Koska kukaan muu rikoskirjailija ei osannut sitä yhtä hyvin, yhtä usein ja yhtä pitkään; kenestäkään muusta ei ole tullut haastamaan Christien yhdistelmää luettavuutta, juonenpunontaa, reilua peliä ja tuotteliaisuutta. Eikä ole vastakaan.”

Makuasioista kannattaa väitellä. Vaikka ei pitäisikään kaura-viini-oluesta.

    Christien romaanien ”maku” lienee niin monitulkintainen, että Wikipediassakin käydään läpi hänen puolustajiensa ja kriitikoidensa argumentteja.

    Raymond Chandlerin mielestä Christien romaanissa Eikä yksikään pelastunut on liikaa mahdottomuuksia. Dekkarikritiikin "ylipappi" Julian Symons sanoi, että Christie ei kirjoittanut romaaneja vaan arvoituksia. Ruth Rendellin mielestä Christien dekkareissa murha ja kuolema eivät ole riittävän kauheita tapahtumia.

    Toisaalta epäuskottavuus ja mahdottomuudet eivät haittaa, koska esimerkiksi P.D. Jamesin mukaan Christien romaanit kertovat kuvitteellisesta maailmasta, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ja James kiittää niiden ihmiskuvausta, vaikka se olisikin kaksiulotteista. Myös P.G. Wodehousen mielestä Christien henkilökuvat ovat mielenkiintoisia. Runoilija  T.S. Eliot ja labourpomo Clement Attlee ihailivat Christien romaaneja. Ranskalaiset filosofit arvostivat niitä 1960-luvulla. Kristillisen eksistentialistin Gabriel Marcelin mielestä Christie oli ”melkein suuri kirjailija”.

    Melkein suuri kirjailija - onko se parasta vai pahinta miksi suosittua kirjailijaa voi kutsua? Millaista olisi olla melkein suuri poliitikko, filosofi, kymppitonnin juoksija, tähtitieteilijä tai oluenmaistelija?

Tunnustan, että minäkin pidin aikaisemmin Agatha Christien romaaneja kohtalaisen pinnallisina ja ajattelin hieman Symonsin tavoin, että niiden juoni arvoituksineen oli kiinnostava mutta yhteiskuntatodellisuuden kuvaus melkein yhdentekevää.

    Viime aikoina käsitykseni on muuttunut. Christie kirjoitti sittenkin taparomaaneja kohteenaan englantilaisen luokkayhteiskunnan paremmin toimeentulevat ja usein jopa ansiotta perinnöillään elävät tyhjäntoimittajat. Mutta hän ei pilkkaa heitä suoraan Wodehousen tavoin.

    Christie ei saarnaa vaan piilottaa arviointinsa ihmisistä ja näiden tavoista lauseidensa väliin, ikään hieman taustalle lukijan oivallettavaksi. Jos lukija ei oivalla, ei se mitään, tarinan pinnallakin riittää maisteltavaa.

    John Careyn ajatusta soveltaen: ei ole yhtäkään uudempaa dekkaria, joka nykyisellä moraali- tai väkivaltaotteellaan korvaisi tai siirtäisi syrjään Agatha Christien romaanien fiktiivisen tuoreen todellisuuskuvan viime vuosisadalta.

Agatha Christie: Lordin kuolema.
(Lord Edgware Dies, 1933.)
Suom. Eila Pennanen. WSOY, 8.p, 1993,
näköispainos vuoden 1953 1. painoksesta.

Amerikkalaisen unelman vihaamisen rakastaminen

[Trumpilla selitetty USA]

Kyösti Salovaara, 2014.

USA:n eurooppalainen yhteys:
Vapauden patsaan kopio patsaan suunnittelijan
Frédéric Auguste Bartholdin syntymäkaupungissa
Colmarissa Alsacessa.

Oli kaksi kaupunkia: Babylon ja Ninive; ne oli rakennettu kivestä. Ateenassa oli kullatut marmoripilarit, Rooma lepäsi leveillä kivipaaseilla. Minaretit loistivat Konstantinopolissa kuin kynttilät Kultaisen sarven ympärillä… Pilvenpiirtäjien rakennusainesta ovat teräs, lasi, tiili ja sementti. Pienelle, kapealle saarelle ahdettuna kohoavat miljoonilla ikkunoilla varustetut rakennukset, pyramiidi pyramiidin päällä kuin valkea pilvivuori ukkospilven yläpuolella.

…

Pitkin kaiteita näkyi kasvoja; lastiruuman aukossa ja ikkunoissa näkyi kasvoja. Eltaantunut tuoksu lehahti aluksesta, joka hiukan toiselle kyljelle kallistuneena yritti ankkuroida kellertävän karanteenilipun liehuessa mastossa…… .. …

    ”Antaisin miljoonan”, sanoi vanha mies antaen airojen levätä, ”jos vain tietäisin, miksi he tulevat tänne.”

    ”Juuri rahan takia”, vastasi nuori mies, joka istui veneen perässä. ”Eikö tämä ole kaikkien mahdollisuuksien maa?”

    ”Tiedän vain”, vanhus vastasi, ”että minun nuoruudessani tänne saapui keväisin irlantilaisia, ensimmäisten silliparvien keralla… Nyt ei enää ole silliä, ja nuo ihmiset, Jumala sen yksin tietää, mistä he oikein tulevat.”

”Tämähän on kaikkien mahdollisuuksien maa.”

…

Punainen valomerkki. Kello soi.

    Kadunristeyksessä odottaa neljässä rivissä katuvälin pituinen autokaravaani, puskurit kiinni takavaloissa, kurasuojukset toisiaan hangaten, koneet suristen, poistoputki löyhkäten… autoja Babyloniasta ja Jamaicasta, Montauksista, Port Jeffersonista ja Pathoguesta, suljettuja yksityisautoja Long Beachiltä ja Rockwayltä, urheiluautoja Great Neckistä… autoja täynnä astereita ja märkiä uimapukuja, auringonpaahtamia niskoja, kivennäisvesistä ja kuumista makkaroista tahmeita huulia… leiniköiden ja kevätesikoiden siitepölyn peittämiä autoja…

    Vihreä valomerkki. Koneet surisevat, vaihteet ratisevat. Autot lähtevät liikkeelle, liukuen pitkänä rihmana aavemaisella sementtitiellä betonisten tehdasrakennusten mustien ikkunoiden ja kirkasväristen mainosplakaattien välissä kohden valomerta, joka hehkuu kaupungin yläpuolella öisellä taivaalla kuin valtava valaistu teltta.

- John Dos Passos: Suurkaupungin kasvot (Manhattan Transfer, 1925). Suom. Toini Aaltonen. Tammi, 1945. 

Näinä aikoina…

    Näinä aikoina suomalaiset ja eurooppalaiset rakastavat vihata Yhdysvaltoja. Presidentti Donald Trump on tehnyt sen helpoksi, houkuttelevaksi, melkein vaarattomaksi.

    Trump täytti 80 vuotta. Amerikan Yhdysvallat täyttää kohta 250 vuotta.

    Tässä pakinassa käytän sanaa Amerikka Yhdysvaltain ja USA:n synonyyminä. Se on väärin, mutta helpottaa kirjoittamista. Muuan eteläamerikkalainen kirjailija kirjoitti El País -lehdessä, että häneltä on varastettu isänmaa, koska tavallisessa kielenkäytössä Amerikalla tarkoitetaan Yhdysvaltoja.

    Suomalaiset rakastavat amerikkalaisia elokuvia ja tv-sarjoja, ainakin salaa, vaikka sanoisivat ääneen mitä tahansa. Ja miksi eivät rakastaisi, koska Hollywood, monet elokuvayhtiöt ja viihdejättiläiset osaavat kertoa ”tarinoita” juuri sillä eurooppalaisella tavalla, jonka Aristoteles määritteli.

Helsingin Sanomien Teema-lehti julkaisee ”yhden asian” teemanumeroita nimensä mukaan. Yleensä petyn kun HS Teema tipahtaa postiluukusta. Tämä lehti ei osaa innostua mistään. Se pelaa vähän kuin Mourinhon futisjoukkueet: varman päälle, riskejä ottamatta, asioiden pinnassa pysyen.

    Nyt HS Teeman numero 3/2026 käsittelee syntymäpäiväsankareita Trumpia ja USA:ta. Tämän numeron otsikkona on: USA 250.

    Korjaan hieman edellä sanomaani. Tällä kertaa HS Teema melkein innostuu jostakin. Se paljastaa vihaavansa presidentti Trumpia, Trumpin hallintoa ja oikeastaan koko Amerikan historiaa.

    Tarkoitus on kuitenkin hyvä. ”Tämän numeron artikkelit käsittelevät kahta aihetta. Lehti kertoo ensinnäkin siitä, miten Yhdysvalloista tuli sellainen kuin se nykyään on”, kirjoittaa lehden toimitussihteeri Esa Lilja pääkirjoituksessaan. ”Lisäksi lehti kertoo Trumpista itsestään. Millaisen elämän hän on elänyt, ja mihin suuntaan Trumpin politiikka vie Yhdysvaltoja.”

    Tarkoitus hyvä, toteutus vähän muuta.

    Tietenkin historian voi kirjoittaa nykyhetkestä käsin - mistäpä muustakaan. Mutta ei Amerikan tarina ole Trumpin tarina, vaan Trump on yksi lukemattomista amerikkalaisista tarinoista, joita matkan varrella USA:ssa on kohdattu. Ei Trump selitä Amerikkaa, vaan Amerikka selittää Trumpin, yhden harharetken monien joukossa.

No, HS Teema kyllä kertoo ansiokkaasti kaiken Donald Trumpista tai jos ei kaikkea, niin tarpeeksi.

    Lehden antiamerikkalaisten juttujen joukossa on Hesarin pitkän linjan politiikan toimittajan Unto Hämäläisen tasapainoinen juttu siitä, kuinka tosi-tv julkkiksesta vastoin kaikkien odotuksia ja pelkoja tuli Yhdysvaltain presidentti. Mielenkiintoista on, että Hämäläinen vertasi viime viikolla Ylen Ykkösaamussa vihreiden Sofia Virran tosi-tv seikkailuja Trumpin ”valtaannousuun”. Suomessakin politiikka henkilöityy. Poliitikoista tulee soololaulajia, joiden paisuva ego vaientaa ryhmien kuorolaulun.

    Trump tuli ja on.

    Hämäläinen on löytänyt artikkeliinsa mainion lainauksen helmikuulta 2016. Silloin Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissa 2.2.2016 näin:

    ”Trump on kuin virus, joka tuhoaa republikaanit tehokkaammin kuin tuhat vuotta Hillary Clintonin hallintoa. Jos Grand Old Party valitsee Trumpin ehdokkaakseen, puolueesta tulee tähtitieteilijöiden termein valkoinen kääpiö. Se romahtaa sisäänpäin ja kosahtaa kappaleiksi 8. marraskuuta.”

Amerikan ”juhlanumerossa” HS Teema keskittyy Yhdysvaltojen historian monen sorttisiin epäonnistumisiin. Aivan kuin USA ei olisi menestynyt missään, vaikka sitä toisaalta kutsutaan Yhdysvaltain imperiumiksi, jonka ote kirpoaa globaalin järjestyksen ylläpitäjänä.

    On kummallista, että 250 vuoden historiaa lähestytään niin, ettei kulttuurisesta eikä teoknologisesta suurvalta-Amerikasta sanota kahta sanaa. Eräs haastateltu suomalainen asiantuntija heittää epäilyksen varjon jopa kaikkien hyväksymälle ja ymmärtämälle ”amerikkalaisen unelman” käsitteelle. Suomalaisen professorin kannattaisi lukea amerikkalaista kaunokirjallisutta - kuten alussa lainaamaani John Dos Passosta - ymmärtääkseen kuinka monivivahteinen tuo amerikkalainen unelma on ollut.

    Kirjallisuudessa, elokuvassa, populaarimusiikissa jne. amerikkalainen unelma ei ole mikään klisee, vaan sekä unelman että unelmaan pettymyksen ilmaus. Silloinkin kun joku amerikkalainen tv-sarja on sovinnaisimmillaan, se saattaa yhtä äkkiä paljastaa, millaiseen pettymykseen amerikkalainen unelma on johtanut.

    Amerikkalainen unelma on poliittisen populismin haave, joka ei koskaan oikeassa todellisuudessa voi tulla lihaksi ja luuksi. Mutta paljon hyvää, jopa sankarillista tuon unelman tavoittelijat ovat saaneet aikaiseksi.

    Väitän että Trump ei ole ainoa eikä ensimmäinen amerikkalainen populisti, koska alusta asti kaikki poliittinen ja kulttuurinen toiminta on Yhdysvalloissa ollut monenlaista populismia, jota kaikkineen voi kutsua amerikkalaisen unelman sateenkaareksi ja sen juurelle piilotetun aarteen metsästykseksi.

Viime vuoden tammikuussa kysyin pakinani otsikossa: Onko USA fiktio - vai kovaa faktaa? (Deadline Torstaina 23.1.2025.)

    Tarkoitin kysymykselläni sitä, että me muut, USA:n ulkopuolella asuvat, näemme Yhdysvallat valtavan moninaisen kulttuurisen ja teknologisen fiktion läpi - fiktion joka juuriltaan on kuitenkin faktaa.

    Nyt tietysti tekee mieli kysyä: Onko USA fiktio myös amerikkalaisille? Amerikkalainen unelma on samanlaisella kaksoisotteella kuin populismi lopulta fiktiota, vaikka se johtaakin konkreettisiin valintoihin ja tekoihin.

    Tammikuussa 2025 väitin että ”USA skaalasi aikoinaan myös kirjallisuuden ja elokuvan kaupalliseksi ja maailmanlaajuiseksi tuotannoksi. Ideat tulivat ehkä Euroopasta, mutta toteutus, kirjojen kirjoittaminen, painaminen ja levitys tehtiin Yhdysvalloissa. Sama koskee elokuvaa - olihan sekin alkuaan eurooppalainen keksintö.”

    Pysyn sanoissani, kenties vahvemmin kuin koskaan. USA ei ehkä "keksi" asioita, ideoita eikä trendejä, mutta se skaalaa ne valtaviin mittasuhteisiin.

    Ja koska tätä kerran jo mietin pitkälle, lainaan häpeilemättä itseäni tammikuulta 2025 USA:n 250-vuotisjuhlan lähestyessä ja Trumpin puhkuessa posket pullollaan itsetyytyväisyyttä ikään kuin hän olisi koko Amerikka:

Mitä kaikkea olenkaan lukenut ja katsonut luodakseni oman, fiktiivisen Amerikkani! 

    Työväenkirjallisuutta, sosialistisia romaaneja: Jack London, Upton Sinclair.

    Amerikkalaisen unelman loistoa ja urbaanin keskiluokan tuskaa: F. Scott Fitzgerald, John Cheever, Sherwood Anderson, John Updike, John Irving.

    Amerikan juuria: Sinclair Lewis, John Steinbeck, Fenimore Cooper.

    Kulttuurin kauhukakaroita: Norman Mailer, Charles Bukowski, Jack Kerouac, Ken Kesey.

    Vähemmistökulttuurien riemua ja kritiikkiä: Saul Bellow, Philip Roth, James Baldwin, Richard Wright, Ralph Ellison.

    Kadotettujen sukupolvien tuskaa: Ernest Hemingway, John Dos Passos, William Faulkner, Gertrude Stein.

    Listaa voi jatkaa loputtomiin.

    En mene nyt dekkareihin, scifiin enkä sarjakuviin. Nekin USA skaalasi uudella tavalla, ja niissä toistuivat kaikki vakavan kirjallisuuden keskeiset ja erityiset aihepiirit. Toisin kuin eurooppalaisessa perinteessä Yhdysvalloissa taide koskettaa usein viihdettä ja päinvastoin.

    Entäpä feministinen kaunokirjallisuus? Eikö sekin syntynyt Englannissa ja Euroopassa: Virginia Woolf tai Simone de Beauvoir? Ehkä, mutta esimerkiksi Beauvoiria suomennettiin vasta 1980-luvulla sen jälkeen kun feministinen kaunokirjallisuus oli kukoistanut Yhdysvalloissa runsaana ja monipuolisena 1960- ja 1970-luvuilla ja valloittanut myös vanhan mantereen.

    Sen minkä Eurooppa aloittaa, sen USA tekee sen mahdolliseksi laajoille kansanjoukoille.

Kyösti Salovaara, 2015.

Debatti on debatti on debatti

[ja digisaappaat lentohiekassa]

Kyösti Salovaara, 2026.

On vain kolme kunnioitettavaa olentoa:

pappi, soturi, runoilija. Tietää, tappaa ja luoda.

Muut ihmiset ovat verollepantuja ja ikeenalaisia, omiaan

pilttuuseen, se on, harjoittamaan niin sanottuja ammatteja.

- Charles Baudelaire: Alaston sydämeni. Suom. Eila Kostamo. Otava, 1972.

Sunzi totesi: ”Kuningas rakastaa puhumista mutta ei kykene muuttamaan niitä teoiksi.”

- Sunzi: Sodankäynnin taito. Suom. Tero Tähtinen. Basam, 4. painos, 2025.

Hyvin lohkaistu, mösjöö.

    Tuliko mieleesi, että pappi, soturi ja runoilija saavat vapautensa ja leipänsä niiltä, jotka yhteisessä suuressa pilttuussa harjoittavat niin sanottuja ammatteja?

    Tietää, tappaa ja luoda - siinä eivät pelkät sanat riitä. Tarvitaan monenlaisia väkivallan kapistuksia, jotta tietää missä tapettava liikkuu ja miten osua.

    Mutta mihin runoilijaa tarvitaan?

    Istumaan aidalla ja rustailemaan anteeksipyyntöjä ja sepittämään isänmaallisia loruja – niinkö?

    Juhannuksena ruusut kukkivat ruusuina.

Keskustelun keskustelu innostaa keskustelemaan.

    Kuinkas muuten!

    Suomessa ja olettavasti muuallakin vallitsee keskustelun paradoksi: media, some ja poliittiset areenat ovat pullollaan keskustelua, jossa ääniä kuulee loputtomasti mutta yhteisiä ajatuksia ratkaisuista olemattoman vähän.

    Vallitsee vastakkainasettelujen pattitilanne. Asiat eivät etene, koska jokainen, melkein jokainen keskustelija pitää omaa näkökantaansa absoluuttisesti oikeana. Oikeasta ei voi tinkiä kasvojaan menettämättä. Ei tarvitse.

    Tietysti asiallistakin keskustelua käydään. Mutta etualalla pauhaa loputon ”omiin arvoihin” jumittunut 11 boforin huutomyrsky.

    Poliitikkojen keskustelua en jaksa enää seurata. He eivät ”keskustele” vaan haukkuvat toisiaan ja kehuvat itseään. Harmillista on, että ns. asiantuntijatkin vedetään tieten tai tahtomattaan vastakkaisten mielipiteiden ”sotaan”.

    Jos et ole samaa mieltä kuin minä, olet kelvoton – kuuluu taisteluhuuto kaikilta rintamilta.

Viime viikolla käydyt presidentin Kultaranta-keskustelut poikkesivat edukseen vallitsevasta epä-älyllisestä ”keskustelun sotatilasta”.

    Se johtui presidentti Alexander Stubbin avarasta suhtautumisesta erilaisiin mielipiteisiin ja paikalla olleiden keskustelijoiden - niin ulkomaalaisten kuin kotimaisten – kykyyn hahmottaa maailman ja Euroopan kipupisteitä realistisesti, mutta vailla niiden peilaamista hetken puoluepoliittisiin intohimoihin.

    Kiitos hyvästä keskustelusta kuuluu kaikille osallistujille, mutta myös istuntoja vetäneille toimittajille. Ensimmäisenä päivänä englantilaiset huipputoimittajat näyttivät  suorasukaista mallia siitä miten keskustelijat haastetaan väistämään pinnallisia vastauksia. Toisena päivänä, jolloin puhuttiin vain suomea, Ylen entinen Ykkösaamun toimittaja ja nykyinen verkkolehti Uuden jutun päätoimittaja Olli Seuri jatkoi englantilaisten linjalla ja ”pakotti” keskustelijat asioiden ytimeen.

    Kultarannassa kliseitä kartettiin. Yritettiin kielentää optimistisen realismin alustaa.

 

Kyösti Salovaara, 2026.

Kaikissa joukoissa, pienestä suureen, etsitään syntipukkia asioiden tolalle, varsinkin jos ne, asiat, ovat menossa ”väärään” suuntaan. Jotakuta pitää kiusata.

    Kultarantakeskustelujen ”kusitolpaksi” valikoitui (ansaitusti) tietenkin presidentti Donald Trump hallintoineen ja sen myötä Yhdysvallat aseineen ja asenteineen.

    Melkein kaikki paikalla olleet ”todistivat”, etteivät eurooppalaiset voi enää luottaa Yhdysvaltoihin.

    Entä sitten?

    Europarlamentaarikko Merja Kyllönen yllätti älykkäällä vastakysymyksellä: Voiko meihin eurooppalaisiin luottaa, jos me emme luota edes itseemme?

    Kyllösen mukaan luottamus on kaksisuuntainen tie. Mitä Eurooppa on tehnyt, jotta meihin kannattaisi luottaa? Ei riitä että olemme vain perävaunuja vuodesta toiseen, Kyllönen nauratti kuulijakuntaa.

Optimistinen realismi!

    Onko se realismia vai itsepetosta? Kangastus vai kauhukuva?

    Arvokysymyksissään piehtaroiva Eurooppa sai esimakua realismin realismista vaatiessaan Intiaa tilille öljykaupasta Venäjän kanssa. Paikalla ollut, huumoria viljellyt Intian ulkoministeri Subrahmanyam Jaishankar vastasi, että minä, Intia, ostan venäläistä öljyä koska tarvitsen öljyä.

    Päätä ei voi painaa pensaaseen, vaikka Helsingin Eirassa ja Suomen Pihtiputaalla niin tekisi mieli tehdä.

    Euroopan ongelma on edelleen fragmentoituminen kansallisiin ”linnoituksiin”. Sehän kuulostaa nationalismilta ja protektionismilta, mutta eurooppalaiset hokevat, että koska Amerikkaan eikä Kiinaan (eikä Marssiin eikä Venukseen) voi luottaa, meidän pitää suojella omia yrityksiämme ja lopettaa amerikkalaisen teknologian käyttö ja vastustaa kaikenlaista rajojen yli läikkyvää.

    Jne. Jne. Jne.

    Mario Draghi analysoi pari vuotta sitten raportissaan, että Euroopan ongelma on liiallinen sääntely. Kaikkea reguloidaan eikä Euroopalla aidosti ole yhteistä kotimarkkinaa eikä yliopistojen tutkimusta, niin kuin ei ole yhteistä armeijaakaan. 27 valtiota hääräilee kukin kotipesässään ja perustele sitä häpeämättömästi epäluottamuksella laajempiin sfääreihin.

    Tässä suhteessa Kultaranta-keskustelukaan ei ottanut ratkaisevaa askelta eteenpäin. Euroopan digisaappailla juututaan lentohiekkaan. Puhetta piisaa, entä tekoja?

    Viime vuoden kesäkuussa kirjoitin blogissani, samalla kun kehuin Stubbin luomaa keskustelun ilmapiiriä, yhteenvedon silloisista Kultaranta-keskusteluista tähän tapaan: ”Kultarantakeskustelijoiden sanoman voi tiivistää näin: Euroopassa on valtava potentiaali, mutta olematon halu (tai uskallus) tarttua sen antamiin mahdollisuuksiin.”

    Vuonna 2026 Eurooppa kuorsaa Ruususen unessa.

No, kohta vietämme ns. keskikesän juhlaa, vaikka oikea kesä ei ole vielä edes alkanut. Pari lämmintä päivää ei kesää tee. Kotipiirin pihlajassa kirjosiepot ruokkivat poikasiaan.

    Kannattaa kuitenkin hyristä tyytyväisenä. Lunta ei ole satanut vähään aikaan.

    Ja päivän aiheeseen liittyen iloitkaamme, että poliittinen eliitti häipyy kesämökeilleen palatakseen sitten erilaisille festareille vahvistamaan suomalaista selfieparlamentarismia.

    Baudelairea lainaten: ”Kenellä hyvänsä, joka osaa vain huvittaa, on oikeus puhua itsestään.”

Muuten olen sitä mieltä:

    että globalisaatio on hyvä asia ja 

    että EU tulee muuttaa liittovaltioksi.

PS. 19.6.2026

Syystä tai toisesta tämä postaus ei ole lähettänyt tietoa itsestään seruraajalukijoilleni. Ehkä syynä on kolmannet tekijät, ja kenties kuninkaalla ei ole vaatteita lainkaan.

Digisaappailla kahlaaminen on joskus työlästä. Semminkin kun ei tiedä missä kahlataan ja miksi tienviitassa lukee: Minne matka?

Kyösti Salovaara, 2026.

Todellisuus on kuin tarua

[ja tarinat ovat kuin todellisuus]

John le Carré: 
Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja.
(Tinker Tailor Soldier Spy, 1974.)
Suom. Eero Mänttäri. Tammi, 1974.

On silkkaa omahyväisyyttä kuvitella että yksi lihava, keski-ikäinen vakoilija on ainoa ihminen, joka pystyy pitämään maailman koossa.

- John le Carré: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja. 

Yllättikö joku uutinen sinut lehteä lukiessa tai telkkarin uutisia katsoessa?

    Jokainen meistä yllättyy joskus, paitsi ne jotka tietävät kaiken, mutta sellaisia ihmisiä ei taida olla läsnä.

    Kun uutisissa kerrotaan paljastuneista mafiamiehistä, vakoilijoista, talousrikollisista jne, jännärien lukija ja rikoselokuvien ja -sarjojen katsoja huokaisee: näistähän minä olen lukenut sen ja sen dekkareista ja nähnyt tuon ja tuon filmeissä. Mitä uutta tässä oikeastaan on?

    Todellisuus on tarua ihmeellisempää, mutta joskus fiktiiviset tarinat kertovat ennen aikojaan sen mikä tulee ”virallisiin” uutisiin viipeellä.

Media on kertonut Suojelupoliisiin kohdistuvista rikostutkimuksista. Niiden ”kummallisena” sivujuonena journalistit pitävät Supon eläkeläisten toimintaa. Jotkut Supon eläkeläisistä ovat yhä osallistuneet ulkovaltojen vakoojien paljastamiseen, ja heille on annettu virastosta tietoja, joita eläkeläisten ei pitäisi saada käsiinsä.

    Suomalainen uutispommi siis!

    Jännäreiden lukija ja trillerien katsoja hymähtää. Eikö jännnärigenressä ole enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että eläkkeelle siirtyneet vakoilijat, poliisit tai salaisen palvelun kovanaamat haetaan eläkkeeltä töihin, koska siellä tarvitaan ihmisiä, joiden ei tarvitse noudattaa ”boxin” sääntöjä, ja koska he osaavat katsoa ”boxiin” ulkopuolelta ilman sitoumuksia ja sovinnaisia lojaliteetteja.

    John le Carrén, Len Deightonin ja Mick Herronin vakoiluromaaneissa eläkeläisillä on keskeinen osa, kun paljastetaan tiedustelupalveluun soluttautuneita vieraan vallan vakoilijoita, pettureita eli myyriä. Suomalaisista kirjailijoista ainakin Taavi Soininvaaran romaaneissa Supon eläkkeelle jääneellä johtajalla on jonkinmoinen rooli nykyhetken vakoilupelissä.

Tietääkö fiktiota kirjoittava kirjailija enemmän kuin faktaan nojaava journalisti?

    Vai uskooko hän huhuihin? Tai kenties vain omaan mielikuvitukseensa, maailmaan jossa kaikki on mahdollista. Tai jospa kirjailijallakin on vakoilijan tai poliisin tausta.

    Saattaa olla että jännärien tekijät (kirjailijat, ohjaajat, käsikirjoittajat) ovat ikuisia romantikkoja. He uskovat, että yhteisön ulkopuolelta saapuva sankari pelastaa yhteisön, koska sankari luottaa omaan itseensä ja moraaliin, jossa ei tarvitse tehdä kompromisseja.

    Mutta silti kirjailijat tietävät, ettei kukaan ole niin hyvä etteikö toiminnasta irtoava lika tarttuisi myös sankareihin, jotka tiedostavat, etteivät ole täydellisiä ihmisiä. 

John le Carré julkaisi "toisen" läpimurtoteoksensa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja vuonna 1974. Le Carrélla (oik. David Cornwell, 1931-2020) oli tiedustelupalvelun taustaa, vaikka onkin vaikea saada selkoa, että millaista ja missä määrin. Hänen ensimmäinen, todellinen läpimurtoromaaninsa Mies kylmästä (The Spy Who Came in from the Cold) ilmestyi 1963.

    Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja on eräänlainen kertomus Cambridgen vakoojaviisikon paljastamisesta. Tuo viisikkohan (heistä kuuluisin lienee Kim Philby) vakoili Neuvostoliiton laskuun ja aiheutti uusien tutkimusten mukaan brittien ja amerikkalaisten tiedusteluorganisaatioille suurempaa vahinkoa kuin aikaisemmin on tiedetty.

    Mutta palataanpa fiktioon.

    Vanhaa saksalaista kirjallisuutta harrastava, brittien tiedustelupalvelusta eläköitynyt George Smiley kutsutaan le Carrén romaanissa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja etsimään englantilaisten tiedustelupalvelussa Neuvostoliiton hyväksi toimivaa myyrää. Smiley selvittelee tiedustelun todellisuutta viraston ulkopuolelta, koska kukaan ei tiedä keneen tiedustelupalvelun sisällä voi luottaa. Smileyn apuna on luotettava, tiedustelupalvelussa työskentelevä Peter Guillam. Smiley ja Guillam ovat vakoilijoiden vakoilijoita.

    Le Carré kirjoittaa mestarin otteella, kieli on elävää ja henkilöhahmot jäävät lukijan mieleen. Tästä kirjasta eteenpäin le Carré pohtii jatkuvasti ja yhä enemmän tiedustelun, vakoilun ja kansainvälisen politiikan moraalia. Mitä keinoja vakoilija saa käyttää moraalisen tavoitteen saavuttamiseksi? Saako hän olla moraaliton hyvä asian puolesta? Tarttuuko vastustajan epäinhimillisyys hyvää tarkoittavaan toimijaan, jos hän itsekin käyttää epäinhimillisiä keinoja?

John le Carré:
Värisuora.
(Smiley's People, 1979.)
Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Tammi, 1980.

Vakoilun maailma sekä romaanien että todellisuuden aiheena on loputtoman kiehtova, sanoo CIA:ssa työskennellyt Frederick P. Hitz teoksessaan The Great Game – The Myths and Reality of Espionage (2004). Vakoilu koskettaa inhimillisen elämän raaimpia ja samalla oleellisimpia käyttäytymispiirteitä. Miksi Juudas petti Jeesuksen? Rahasta? Kateellisuudesta? Saadakseen valtaa? Kostaakseen? Entä mitä petos oikeastaan on? Millaisia inhimillisiä ominaisuuksia petturilta vaaditaan?

    ”Vakoilun maailmassa”, Hitz sanoo, ”yhden maan sankari on toiselle maalle roisto.” Tämä koskee sekä todellisuutta että siitä kehkeytynyttä fiktiota.

    Kun George Smiley lopulta, romaanissa Värisuora (Smiley’s People,1979), voittaa Neuvostoliiton tiedustelupalvelun johtajan Karlan ja saa hänen loikkaamaan länteen, Smiley tiedostaa, Länsi-Berliiniin johtavalla sillalla Karlaa odottaessaan, moraalisen dilemmansa: ”Karlan ylle oli laskeutunut Smileyn säälin kirous, Smileyn ylle Karlan fanaattisuuden kirous. Olen tuhonnut hänet juuri niillä aseilla, joita olen inhonnut. Olemme ylittäneet toistemme rajat ja me olemme ei-keitään ei-kenenkään maalla.”

    Nujertaessaan Karlan ja hyväksikäyttäessään isän rakkautta tytärtä kohtaan, Smiley ymmärtää, että vastustajakin on ihminen: ”Mutta toisaalta vastustajalla oli nyt hämmentävän inhimilliset kasvot. Se jota Smiley niin taitavasti ahdisti ei ollutkaan mikään raakimus, ei mikään epämääräinen fanaatikko, ei automaatti. Kysymyksessä oli ihminen, mies, jonka tuho, mikäli Smiley sen haluaisi aikaansaada, johtuisi pelkästään rakkaudesta, liiallisesta rakkaudesta; heikkoudesta, jonka Smiley omasta sotkuisesta elämästään varsin hyvin tunsi.” 

Tunteet vai tunteettomuus - siinäkö on ei vain tiedustelupalvelujen vaan myös kaiken poliittisen ja yhteiskunnallisen toiminnan kohtalonkysymys?

    ”Tiedustelupalvelun työntekijä on inhimillisille tunteille aivan yhtä altis kuin kuka tahansa”, Smileyn läheisin apulainen Peter Guillam miettii romaanissa Vakoojan perintö (2017). Nyt myös eläkkeellä oleva Guillam muistelee Smileyn tapauksia 1960- ja 1970-luvuilta. ”Olennaista on, kuinka hyvin hän kykenee ne tukahduttamaan joko reaaliajassa tai - kuten minun tapauksessani - viidenkymmenen vuoden päästä”, Guillam ajattelee.

    Lopulta Guillam matkustaa tapaamaan Smileytä, joka nyt, jälleen eläkeläisenä, tutkii 1600-luvun saksalaista kirjallisuutta Freiburgissa.

    Freiburgissa Guillam yllyttää Smileyn pohtimaan, miksi kaikki tuli tehtyä.

    ”Maailmanrauhanko takia, mitä sitten tarkoittaakin? Kyllä, kyllä, ilman muuta”, Smiley vastaa. ”Vai tehtiinkö kaikki kapitalismin nimissä? Herra paratkoon. Kristinuskon? Herra paratkoon jälleen.”

    Tai ehkä kaikki tapahtui Englannin tähden, Smiley arvelee. ”Sellainen aika oli, ilman muuta. Mutta kenen Englannin? Vainko yksin Englannin, muusta erillisen? Peter, minä olen eurooppalainen. Jos minulla oli erityinen tehtävä - jos koskaan tiedostin täyttäväni tehtävää, vihollista vastaan taistelun lisäksi, se koski nimenomaan Eurooppaa. Jos olin sydämetön, olin sydämetön Euroopan tähden. Jos mielessäni oli tavoittamaton ihanne, se koski sitä että Eurooppa tuotaisiin pois pimeästä kohti uutta valistuksen aikakautta. Minulla on se yhä.”

    Sitten hiljaisuus...

John le Carré:
Vakoojan perintö.
(A Legacy of Spies, 2017.)
Suom. Tero Valkonen. Tammi, 2018.