Vaka vanha Suomen kieli

[entä jos ääkköset poistetaan?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Emil Wikström: Elias Lönnrot, 1902. 

"Sain sanat salasta ilmi."

Suomen kielen ä ja ö juontuvat siitä, että suomi kuuluu uralilaiseen kielikuntaan. Monissa muissakin uralilaisissa kielissä, kuten virossa ja inarinsaamessa, on ä ja joissakin, kuten unkarissa ja virossa, myös ö… Ä periytyy jo uralilaisesta kantakielestä eli kielikunnan varhaisimmasta muodosta, jota puhuttiin arvioiden mukaan noin 6 000 vuotta sitten. 

- Suomen kielen professori emerita Kaisa Häkkinen Helsingin Sanomissa 9.10.2026

Kun muuan iskelmälaulaja tunnustaa, että ”nain taivaan”, kuulija miettii kuulemaansa ristiriitaisin tuntein.

    Ensinnäkin, onpa kyseinen naislaulaja rohkea. Kukapa kehtaisi kertoa naivansa taivasta. Miten se ylipäänsä onnistuu?

    Mutta toiseksi, ilmeisesti laulaja jättää ääkköset ääntämättä ja korvaa ne aakkosilla. Tätähän kuulee nuorison suusta usein. Ääkkösten vältteleminen puheessa lienee modernin urbaania. Vain juntit takertuvat äähään ja ööhön.

    Niinpä Hesarin lasten tiedepalstallakin yhdeksänvuotias kysyy, miksi Suomen kielessä ylipäänsä ääkkösiä tarvitaan.

    Se on, niin kuin kielentutkija vastaa, ikivanhaa perinnettä, tapa ilmaista asioita Suomen kielellä.

Mutta entäpä jos pistäisi ranttaliksi ja ryhtyisi ”kääntämään” suomalaista tekstiä ääkköskielestä aakkoskieleen?

    Päätin kokeilla.

    Proosamuotoisen tekstin aakkoskääntäminen vaatisi paljon tilaa, joten valitsen koekappaleeksi runon. Runoissa on vähemmän sanoja ja niillä on enemmän merkityksiä kuin pitkän proosatekstin sanoilla. Tai jos ei merkityksiä, niin painoa joka tapauksessa.

    Selailin Osmo Hormian ja Hannu Mäkelän toimittamaa antologiaa Uuden runon kauneimmat I. (Otava, 2. painos 1970.) Hetimiten silmiini osui Juha Mannerkorven (1915-1980) runo Rihmaa vuodelta 1947. Runon julkaisuvuosi resonoi syntymävuoteeni, joten otin sen ”käännöstyön” kohteeksi.

    Tarkoituksena ei ole kirjoittaa Mannerkorven runoa ”paremmaksi” vaan kokeilla voiko ”saman asian” sanoa ilman ääkkösiä. En myöskään yritä säilyttää alkuperäisen runon rytmiä enkä edes välttämättä sen tunnelmaa. Yritän vain pikaisesti etsiä ääkkösiä sisältäville sanoille rinnakkaisia sanoja, jotka suunnilleen ilmaisevat samaa kuin alkuperäiset sanat.

    Niinpä ”aakkoskäännän” Mannekorven pitkästä runosta sen kolme ensimmäistä säkeistöä. Koko runo tietysti kertoisi enemmän.

Tässä Mannerkorven Rihmaa-runon kolme ensimmäistä säkeistöä:

Portaat. Piha. Tiheää

seuloo perho niinkuin mykkä

miete hämärää.

Perho? Minä? Minä? Perho?

Minä istun, lerkkuu perho,

yhdentekevää.

Kaksi seulaa, yksi tulos:

tyhjä sisään, tyhjä ulos,

jälkeä ei jää.

Jäämän piti? Kaipa niin.

Jäähän porras. Minä lähden

metsään taaskin, veräjälle

sieltä, pihaan, hämärälle

pihatielle, pihan poikki

loppumattomiin.

Loputtomiin eestaas käydä,

loputtomiin jälleen tulla

seulomaan pihojaan,

saada jalan alle portaat

jotka edemmäs ei vie:

palkki, kaksi, siitä tie

poikki, siinä räystäs, seinä,

ovea ei milloinkaan.

Ja tässä sitten aakkoskäännökseni:

Portaat. Piha. Tuuheaa

seuloo perho niinkuin sanaton

miete ehtoota.

Perho? Mie? Mie? Perho?

Mie istun, lerkkuu perho,

hui hai.

Kaksi seulaa, yksi tulos:

tyhjyys minuun, tyhjyys ulos,

ei seurauksia.

Pysymisen pakkoko? Kaipa niin.

Pysyy silti porras. Mie meen

aarnioon taaskin, portille

josta, pihaan, ehtoovalon

pihatielle, pihan poikki

loppumattomiin.

Loputtomiin eestaas kuljeskella,

loputtomiin uudestaan tulla

seulomaan pihojaan,

saada jalan alle portaat

jotka kauemmas ei vie:

palkki, kaksi, josta tie

poikki, tuossa katon lippa, umpihirret,

ovea ei milloinkaan.

Hankalaa hommaa.

    Kaikille sanoille ei ole hyvää synonyymiä tai ei lainkaan yhdellä sanalla korvattavissa olevaa sanaa. Kiertoilmaisut vievät runolta rytmin.

    Mutta onko aakkostettu runo merkitykseltään suunnilleen tai täsmälleen sama kuin ääkkösillä kirjoitettu alkuperäinen Rihmaa?

    Kun tätä miettii, kannattaa ehkä unohtaa, mitä Jean-Paul Sartre sanoi runoilijoista ja runoista: ”Sanoisin pikemminkin, että runous palvelee sanoja. Runoilijat ovat ihmisiä, jotka kieltäytyvät käyttämästä hyväkseen kieltä… Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.” (Mitä kirjallisuus on? 1948, Otava, 1967.)

    Niinpä voi, Sartresta piittaamatta, kysyä: onko edellä olevilla runoilla sama merkitys? Kertovatko se saman ”asian”? Saako lukija molemmista samanlaisen tunnekokemuksen?

Runot ovat siis hankala tapaus. Onko niillä ylisummaan mitään selkeää, yhdellä tavalla ymmärrettävää informaatiosisältöä?

    Ehkä on, ehkä ei.

    Teoksessaan Informaatio Yrjö Ahmavaara otti esille Noam Chomskyn transformaatioteorian, joka tarkastelee kielellisen muodon ja informaatiosisällön ongelmaa. (Informaatio, uudistettu painos. Weilin+Göös, 1975.)

    Ahmavaara esitteli Chomskyn teorian esittämän kysymyksen näin: ”Voidaanko luonnollisissakin kielissä kaikille saman ajatuksen lauseille osoittaa perusmuoto, ’ydinlause’, jonka transformaatioksi muut noista lauseista voidaan käsittää?”

    Jos Chomskyn teoria pitää paikkansa, se antaa meille ”luvan” tarkastella kieltä sekä sen sisällön että muodon näkökulmista. Jos saman ajatuksen voi esittää erilaisilla muodoilla, voimme puhua tyylistä suhteessa ajatuksen informaatiosisältöön. Mutta jos jokaisella erilaisella ajatuksen muodolla on erilainen informaatiosisältö, ei ole olemassa kirjoituksen ”tyyliä” eli tyylejä ei voi erottaa kirjoituksen sisällöstä.

Joten jos runoilla on jokin ”informaatiosisältö”, nyt on esimerkkini valossa tilaisuus miettiä, ilmaiseeko Kyöstin Rihmaa saman informaation kuin Juha Mannerkorven Rihmaa.

    Jos molemmilla ”runoilla” on olemassa yhteinen ”ydinruno”, silloin Kyöstin tekele on täydellisesti plagiaatti. Jos ne taas ilmaisevat erilaisen informaation, kysymys plagiaatista hämärtyy.

    Näin minä leikin sanoilla, mutta tekoälyagentien ryhtyessä kirjoittamaan romaaneja ja runoja, tyylin ja sisällön välisen ongelman ratkaisu saattaa olla tärkeä, kun pohditaan, kuka (tai mikä) AI:n tuottaman teoksen oikein on ”kirjoittanut”.

Kyösti Salovaara, 2025.

Lauri Leppänen: Eino Leino, 1953.

"Taas seisoin ma rannalla elämän,
mut nyt olin toinen miesi."
Leino: Hymyilevä Apollo.

Syystuulia haistellen

[ja pointteja hakien]

Kyösti Salovaara, 2026.

Vapautta on se, mikä koetaan. Vapautta ei ole lukea vapauden julistuksia. Se on lukemista.

Jos haluat rauhaa, valmistaudu rauhaan.

Totuutta ei voi pistää säkkiin ja kantaa pimeään huoneeseen.

- Erno Paasilinna: Lukemista kaikille. Otava, 1975.

”Oli tapana suosia lahjakkaita nuoria tutkijoita ja antaa heille merkitys ja rooli ilman laajempaa kontekstia. Lindhoff on varmasti huippuälykäs, mutta sellaiset ihmiset voivat joskus olla helpoimpia ohjattavia, jopa manipuloitavissa. He rakentavat itse selityksiä sille, mitä eivät tiedä, ja luulevat olevansa perillä kokonaisuudesta.”

- Ilkka Remes: Kaaos. WSOY, 2026.

Syksyn pinnalliset pointit ovat ilmeisiä.

    Koivut kellastuvat, vaahterat punertuvat, punatulkut lentävät pihapiiriin. Kottaraiset kokoontuvat sähkölangoille.

    Syksyn tuuli repii lehdet puista.

    Ne tarttuvat kengänpohjiin ja tippuvat olohuoneen lattialle.

    Kunnes hirveää ääntä pitävät puhaltimet valtaavat pihan kuin avaruusoliot, jotka putsaavat kaiken tieltään.

Media yrittää pysyä perässä, vähän edellä.

    Suomessa sitä hallitsee negatiivisuuden kierre. Ja takertuminen yksityiskohtiin. Ne on helpompi havaita kuin kokonaisuus. Sitä paitsi subjektiivisuus on ”muotia”. Journalismi saa olla asenteellista, koska se käsittelee yhä enemmän yksilöiden elämänkokemuksia, ei asioiden eikä virtausten puolueetonta analyysiä.

    Jostakin syystä medialla on aina jokin ”agenda”.

    Helsingin Sanomat, esimerkiksi, julkaisi aluksi muutaman tasapainoisen jutun datakeskuksista, mutta nyt se lietsoo dystopioita kansan syvien rivien pelkoja toistaen. Aivan kuin Sanoman lasitalossa olisi päätetty, että Google pitää saada polvilleen. No, luontotoimittajilta en ole koskaan suhteellisuudentajua odottanutkaan.

    Entäpä jalkapallo?

    Hesari käy kovaa kampanjaa maajoukkueen tanskalaisen valmentajan erottamiseksi. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, lehti onnistuu ja Jacob Friis saa potkut ennen kuin Hesari kolmasti käskee.

Jalkapallon Kansojen liigaa pelattiin muutaman viikon aikana neljästi. Monta hyvää futismatsia. Katsoja nautti, pelaajat kenties eivät.

    Jotenkin tartuin Suomen ottelujen alussa laulettuun Maamme-lauluun. Ikään kuin olisin kuullut siinä pointteja, jotka aikaisemmin menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos jälkeä jättämättä.

    Maamme-laulun alussa lauletaan: ”Ei laaksoa, ei kukkulaa, / ei vettä rantaa rakkaampaa, / kuin kotimaa tää pohjoinen, / maa kallis isien!”

    Heräsin: mistä maasta Runeberg oikein runoilee? Eihän tasaisessa Suomessa ole laaksoja eikä kukkuloita. Laaksoja näkee vain siellä, missä korkeuserot ovat mittavia. Suomi on kuin suomaata, litteä lätty.

    Mutta ehkä Runeberg ei kirjoitakaan Suomen laaksoista ja kukkuloista. Alkuperäisen ruotsiksi kirjoitetun runon sananmukainen käännös (Wikipedia) menee näin: ”Ei kohoa kukkulaa kohti taivaanrantaa, / ei vajoa laaksoa, ei huuhdo rantaa / rakkaampaa kuin seutumme pohjoisessa, / kuin isiemme multa.”

    Tässä lienee pointtina runon sana ”kuin”. Laulun voikin lukea niin, että kun jossakin muualla laaksot vajoavat ja kukkulat kohoavat kohti taivasta, niin Suomessa riittää ”isiemme multa” ja tasainen ”suomaa” kukkuloista ja laaksoista riippumatta.

Kyösti Salovaara, 2026.

Kyösti Kallio Kalervo Kallion veistoksessa.

Henkilökohtaista!

    Sunnuntaina kävelin Ruoholahdesta baanaa pitkin kohti Kiasmaa, Oodia ja Musiikkitaloa, ja käännyin Mannerheimintielle. Eduskuntatalon nurkilla otin pari kuvaa presidentti Kyösti Kallion (1873-1940) patsaasta. Sen veisti hänen poikansa Kalervo ja se paljastettiin 1960-luvun alussa.

    Äitini kertoi, että sain nimeni ”Kyösti” presidentti Kallion mukaan. Äitini ajatteli, että minusta tulee suurmies etunimen ennustamana.

    Nimet ovat joskus enne, toisinaan eivät.

    Minusta ei tullut järin suurta, ja pituuteni jäi 1,8 metrin tuntumaan.

    Ihmettelen hieman, miksi äitini piti maalaisliittolaista Kalliota suurmiehenä. Olihan äitini pesunkestävä asfalttisissi, kaupunkien kasvatti, joka ei juuri maaseudulle katsonut eikä maaseudun elämästä haaveillut. Vetosiko Kyösti Kallio hänen sielunsa piilotettuun puoleen?

Kun lukee paljon, tietää paljon.

    Mutta entäpä jos paljon lukeminen johtaa myös ”paljon” kuvittelemiseen?

    Se joka lukee jatkuvasti, alkaa kenties uskoa kaikkeen lukemaansa, vaikka kliseen mukaan lukeminen opettaa epäilemään. Mutta miten se oikeastaan voisi opettaa epäilemään, ellei sitten lue tekstejä, joissa opetetaan epäilemistä. Epäileminen tarkoittaa, että tietää enemmän kuin pelkät yksityiskohdat.

    Ilkka Remeksen romaanissa Kaaos on hieno tiivistys siitä, kuinka älykkäitäkin ihmisiä manipuloidaan. Älykkäät ihmiset ”voivat joskus olla helpoimpia ohjattavia, jopa manipuloitavissa”, Remes kirjoittaa. ”He rakentavat itse selityksiä sille, mitä eivät tiedä, ja luulevat olevansa perillä kokonaisuudesta.”

    Kun osaa kuvitella, kuvittelee kaikenlaista. Ja uskoo kuvittelemaansa.

    Kiinalainen runoilija ja virkamies Po Chü-i luki yli tuhat vuotta sitten Laotsea ja huomasi Laotsen filosofian ristiriidan. Po Chü-i kirjoitti: ”Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee. / Kuulemani mukaan Laotse sanoi näin. / Jos Laotse oli niitä, jotka tietävät, / miksi hän itse kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?” (Suom. Pertti Nieminen.)

    Pitääkö epäillä Laotsea vai sitä mitä hän sanoi?

Syksyn kulttuuripointti: Nobelin kirjallisuuspalkinto!

    Sehän lienee suurin ja tärkein ja tuo enemmän mainetta kuin parhaan näyttelijän palkitseminen Hollywoodin Oscar-skaalassa.

    Vai tuoko sittenkään? Kuka menee kirjastoon tai kirjakauppaan etsimään Nobel-kirjailijoita? Ehkä joku menee.

    Eräs espanjalainen kulttuuritoimittaja irvisteli, että kirjallisuuspalkinnon ehdokkaista kiistellään yhtä suurilla tunteilla kuin futiksen maailmanmestaruudesta. Esimerkiksi Harumi Murakamia vihataan tai rakastetaan aivan kuin hän olisi Real Madridin jalkapallojoukkue.

    Kirjallisuus ei kuitenkaan ole hevoskilpailu eikä futismatsi.

    Muuan toinen kulttuuritoimittaja lainasi Ruotsin akatemian jäsentä ja Nobel-palkinnon päättämiseen osallistuvaa kirjailijaa Ellen Mattsonia, jonka mielestä kirjailijalta vaaditaan jotakin maagista tullakseen palkituksi: ”Maailma on täynnä erittäin hyviä ja suurenmoisia kirjailijoita, mutta palkituksi tuleminen vaatii jotain enemmän. On hyvin vaikeaa selittää, mitä se on. Uskon sen olevan synnynnäinen ominaisuus. Romantikot kutsuisivat sitä jumalaiseksi kipinäksi.”

    Mutta kuinka monessa palkitussa romaanissa tai runoteoksessa jumalallisuus kipinöi?

    Sitä paitsi, eikö jokainen meistä koe jumalaisen kosketuksen subjektiivisesti, jolloin mitään yhtä, universaalia "jumalan" kosketusta ei ole olemassakaan.

Ei kissa kiitoksella elä. Entä kirjailija?

Kyösti Salovaara, 2026.

Yksi ymmärtää

[toinen ei ja kolmas viis veisaa]

Kyösti Salovaara, 2019.

Historian metafora:
Roomalainen silta yli Guadalquivirin.
Córdoba.

Kun Francis Fukuyama kirjoitti 1990-luvun taitteessa historian loppumisesta liberaaleihin demokratioihin, ei mennyt kauaa ennen kuin häntä alettiin pilkata tulevaisuuden väärin ennustamisesta, ja Fukuyama alkoi itsekin uskoa pilkkaajiaan, vaikka hän ei suinkaan kirjoittanut, että demokratiat säilyvät ilman jokapäivästä huolenpitoa.

- Kyösti blogissaan Deadline Torstaina 8.2.2024

Fukuyaman sanoman voisi kiteyttää niin, että liberaali demokratia tuo mukanaan miljoona ongelmaa. Mutta jos siitä luovutaan, jäljellä on enää yksi ongelma: miten pääsemme siihen takaisin?

- Jukka Koskelainen Kanava-lehdessä 6/2026

Onko uhkarohkeaa väittää, että sellaiset ”teokset” ovat kaikkein tärkeimpiä, joita kaikki eivät ”ymmärrä” samalla tavalla ja joita tulkitaan yhä uudestaan vuodesta ellei vuosisadasta toiseen, niin että ne saavat yhä uudenlaisia merkityksiä?

    Rohkeaa tai ei, tällaisina teoksina voi pitää mm. antiikin filosofien kirjoituksia, Raamattua, Shakespearen näytelmiä ja Karl Marxin teoksia.

    Historiaa tulkitaan yhä uudestaan, koska kaiken kattavia lähteitä ei ole olemassa.

    Yhdysvaltalaisen filosofian ja poliittisen taloustieteen tutkijan Francis Fukuyaman (s. 1952) vuonna 1992 ilmestynyttä teosta Historian loppu ja viimeinen ihminen voi omassa lajissaan pitää tuollaisena tärkeänä ja monitulkintaisena teoksena, jonka yksi ymmärsi ja toinen ei, ja josta monet viis veisasivat.

    Kylmän sodan päätyttyä Fukuyama päätyi ajatukseen, että liberaali demokratia näyttää historialle suunnan, sen parempaa ”järjestelmää” ei ole näköpiirissä. Ideaa ”historian lopusta” pidetään monissa keskusteluissa harhana, semminkin kun maailman uusi järjestys näyttää tuottavan yhä autoritaarisempia valtioita ja yhä niukemmin ”liberaalia” ajan henkeä. Mutta Fukuyama ymmärretään väärin, sillä ei hän väittänyt, että liberaali demokratia vallitsee kuin kiveen hakattuna, muuttumattomana monoliittisena yhteiskuntamuotona. Liberaali demokratia tuhoutuu nopeasti ja helposti, jos sitä ei vaalita.

Kirjailija ja suomentaja Jukka Koskelainen purkaa Kanava-lehdessä (6/2026) julkaistussa esseessä Miksi historia ei loppunutkaan? älykkäästi Fukuyaman kirjaan liittyviä väärinymmärryksiä ja asettaa teoksen ikään kuin oikealle paikalleen.

    ”Ennen kaikkea Fukuyaman ensimmäisen kirjan keskeisin väite tuntuu pitävän pintansa”, Koskelainen sanoo, ”liberaali demokratia pystyy parhaiten luomaan olosuhteet, joissa ihminen saa tunnustusta ponnisteluilleen. Niiden, jotka ovat asiasta eri mieltä, kannattaa kokeilla asumista autoritaarisessa valtiossa tai diktatuurissa.”

    On kummallista - vai onko sittenkään – että Fukuyaman teoksen ajatus ymmärretään väärin. Johtuuko se teoksen nimestä? Eihän historia voi loppua, eikä se loppunut kylmän sodan jälkeenkään. Vai johtuuko se siitä, että vain harvat ovat todella lukeneet Fukuyaman teoksen? Ehkä se oli aikanaan filosofisen politiikan ja poliittisen filosofian muotikirja, joka pölyttyi monella yöpöydällä avaamattomana.

    Koskelainen kirjoittaa, että saksalaisfilosofi Peter Sloterdijk "on yksi harvoista kommentoijista, jotka todella ovat lukeneet Historian lopun ja viimeisen ihmisen.” Koskelainen sanoo, että Sloterdijk hätkähdyttää kirjassaan Zorn und Zeit (2006) ”väittämällä, että Historian loppu ja viimeinen ihminen on yksi harvoista poliittisen filosofian puheenvuoroista, joka on osunut aikakauden hermoon.”

    Koska ihmiset Platonin ajatuksien mukaan etsivät elämässään muiden kanssaihmisten tunnustusta ja kunnioitusta, Koskelainen korostaa Fukuyaman teoksen merkitystä mm. näin: ”Historian loppu ja viimeinen ihminen -teoksen koko ydin on, että liberaalit demokratiat ovat sittenkin siinä mielessä paras järjestys, että ne voivat antaa yksittäiselle ihmiselle tunnustusta hänen tekemisistään. Autokratiat ja diktatuurit eivät sellaista suo kuin itse ohjaamilleen sankarihahmoille.”

Francis Fukuyama:
Historian loppu ja viimeinen ihminen
(The End of History and the Last Man, 1992)
Suom. Heikki Eskelinen.
Päällys: Martti Ruokonen.
WSOY, 1992.

Fukuyaman teos saa nimensä ja näkökulmansa yhtäältä Hegeliltä ja toisaalta Nietzscheltä.

    Koskelainen kirjoittaa, että ”Hegel tarkoitti historian lopulla tilaa, jossa yksilön vapauden ja yhteisöllisen velvollisuuden ristiriita on ratkaistu parhaalla mahdollisella tavalla.” Toisaalta teoksen nimi ”viimeinen ihminen” viittaa Nietzscheen, joka pilkkasi passiivisia ihmisiä, joilta puuttuu intohimo ja halu nousta välittömien tarpeiden yläpuolelle. ”Vaara on, että liberalismin oloissa ihmiset saattaavat kyllästyä ja ryhtyä etsimään merkitystä verisistä konflikteista ja sankaritarinoista.”

    Ja todellakin, juuri tästä mahdollisuudesta Fukuyama varoittaa kirjassaan ja toteaa, että liberaali demokratia edellyttää jatkuvaa huolenpitoa. Se ei ole staattinen hyvän olon tila.

    ”Pitäisikö meidän pelätä”, Fukuyama kysyi vuonna 1992, ”että meistä tulee sekä onnellisia että tyytyväisiä tilanteeseemme, niin ettemme enää ole ihmisiä, vaan lajiin Homo sapiens kuuluvia eläimiä. Vai onko olemassa vaara, että tulemme onnellisiksi jollakin tasolla, mutta jäämme silti tyytymättömiksi omaan itseemme toisella tasolla ja olemme näin ollen edelleenkin valmiita kiskomaan maailman takaisin historiaan, jossa sodilla, epäoikeudenmukaisuudella ja vallankumouksella on sijansa?”

    Fukuyama jatkoi kysymyksiään: Tai jospa maailma ikään kuin täyttyy liberaalisista demokratioista eikä jäljellä ole enää hirmuvaltiaita eikä sortoa joita vastaan voisi taistella – mitä sitten tapahtuu?

    "Kokemus näyttää osoittavan”, Fukuyama vastasi itselleen, ”että elleivät ihmiset voi taistella oikean asian puolesta, koska tuo oikea asia sai voiton jo aikaisemman sukupolven aikana, he ryhtyvät taisteluun oikeata asiaa vastaan. He ryhtyvät taisteluun taistelun itsensä takia.”

    Fukuyaman mielestä on mahdollista, että ihmiset ryhtyvät ”taisteluun jonkinmoisen ikävystymisen ajamina: he eivät nimittäin pysty kuvittelemaan elämää ilman taistelua. Ja jos suurimmassa osassa heidän maailmaansa vallitsee rauhallinen ja vauras liberaalinen demokratia, he ryhtyvät taisteluun tuota rauhaa ja vaurautta ja siis demokratiaa vastaan.”

    Ovatko eri puolilla maailmaa voimaa saavat ääriliikkeet Fukuyaman ”ennustaman” ikävystymisen tuotetta? Onko myös identiteettipolitiikka tuollainen ääriliike?

Koskelainen kertoo omana ajatuksenaan pitävänsä liberaalia demokratiaa pikemminkin alustana kuin päämääränä: ”Se tarjoaa mahdollisuuksia esittää uusia ideoita ja toteuttaa niitä, toisin kuin autoritaariset hallinnot, jotka keskittyvät lähinnä esteiden luomiseen ja entisen kertaamiseen.”

    Mikään ei ole automaattista, edeltä määrättyä. Ei edes edistys.

    Koskelainen muistuttaa, että Fukuyaman kirjan mukaan kyse on pitkästä kehityksestä, jota voi katsoa myös jopa satojen vuosien perspektiivistä.

    Juttuni kuvituksena oleva Guadalquivir-joen ylittävä roomalainen silta andalusialaisessa Córdoban kaupungissa sopii hyvin Fukuyaman historiakäsityksen metaforaksi. Seuraava sillan ”tarina” lienee osittain arvailua.

    Roomalaiset rakensivat sillan keisari Augustuksen aikana (27 eaa. – 14 jaa.). Silta oli tärkeä todistus Rooman valtakunnan ikuiselta näyttävästä aikakaudesta.

    Kun arabit ja berberit valtasivat Iberian niemimaan ja Andalusian vuoden 711 paikkeilla ja saapuivat Córdobaan Guadalquivirin rannalle, silta saattoi olla täysin raunioina. Rooman imperiumin hajottua silta oli rappeutunut visigoottien kuningaskunnan aikana 500-600 -luvuilla.

    Muslimikalifaatti rakensi sillan vuoden 720 tienoilla uudestaan roomalaisten rakentaman sillan paikalle, kenties aikaisemman sillan kiviä hyväksi käyttäen ja sen muotoja kunnioittaen. Maurien aikana Córdobasta kehittyi 900-luvulla yksi maailman suurimmista kaupungeista ja Euroopan toiseksi suurin kaupunki Konstantinopolin jälkeen.

    Kristittyjen valloitettua maurien Andalusian 1400-luvun lopulla, siltaa on korjailtu ja uudistettu pitkin ajan matkaa kohti nykyisyyttä.

    Kuinkakohan monta kertaa Córdobassa on 2000 vuoden aikana ajateltu, että nyt historia on saanut täyttymyksensä; että nyt elämä on parhaimmillaan eikä muuksi muutu; että nyt kun kulttuuri kukoistaa ja kauppa käy, historia on saavuttanut "loppunsa"?

Kyösti Salovaara, 2022.

Córdoba.

Dystopian aaveet

[Kuka pelkää datakeskuksia?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Timo Penttilän piirtämä Hanasaaren voimalaitos
otettiin käyttöön 1970-luvun alkuvuosina.

”Ja tässä taas olen. Kaikki on yhtenä sekamelskana.”

”Ei ’sekamelskaa’ ole olemassakaan. Hämärää kyllä – mutta sekamelskaa on vain sekaisessa päässä.”

- Agatha Christie: Lentävä kuolema, 1935.

"Mutta isompi tarina on se, että jos Suomi haluaa talouskasvua, niin bkt:n kasvu kulkee käsi kädessä sähkönkulutuksen kanssa. Jos sähkönkulutus ei kasva, ei myöskään bkt.”

- Datakeskuksia rakentavan infrastruktuuriyhtiö Verdan toimitusjohtaja Ruben Bryon Helsingin Sanomissa 23.9.2026

Sanotaan, että elämme vastakkainasettelujen aikaa. Sopimukset murtuvat. Luottamus katoaa. Poliitikot huutavat toisilleen naama punaisena eikä kukaan kuuntele mitä sanotaan.

    Mutta elämmekö myös paradoksien aikaa?

    Maailmassa ei ole koskaan ollut informaatiota, tietoa niin paljon kuin nykyään, ja silti nyt uskotaan enemmän kuin koskaan dystooppisiin salaliittoihin, jotka tuhoavat enemmin tai myöhemmin mukavan elämänmuotomme.

    Minullakin on tietoa aaveesta joka kohta hätkähdyttää Suomea tai ainakin Helsinkiä. Mutta en ole ainoa joka tietää.

Eräs nettisivustoja tutkiva journalistiryhmä pääsi elokuun lopulla perille hankkeesta, jolla arkkitehti Timo Penttilän piirtämä Hanasaaren voimalaitos muutetaan jättiläismäiseksi datakeskukseksi. Tähän asti kulttuuriväki on himoinnut toimintansa lopettanutta voimalaitosrakennusta bilepaikakseen.

    Hankkeesta on tihkunut epämääräistä tietoa sieltä ja täältä. Päättäviin elimiin sitä ei ole vielä uskallettu tuoda, koska datakeskusten ja AI-sovellusten pelko on saanut dystopiaa ennustavat kauhistelijat liikkeelle myös valtamediassa.

    Ihmeellistä kyllä Hanasaaren datakeskuksen vastustajatkin ovat jo aktiivisesti liikkeellä. He ovat perustaneet useita protestialustoja nettiin. Poimin niistä muutamia esimerkkejä kuvastaakseni suomalaisen ihmisen mielenmaisemaa.

”Lopettakaa tämä hölmöily hyvän sään aikana”, vaatii Alatölviön maamiesseuran lukupiiri kommentissaan. ”Ei me sähköä tarvita, vaan puhdasta ruokaa. Ei tekoäly osaa kyntää eikä niittää.”

Sipoolainen omakotitalon omistaja on kiukkuinen: ”Minulla on 300 neliön talo ja käytän pörssisähköä. Kesällä se ei maksa juuri mitään. Mitä hemmettiä me annetaan joidenkin datakeskuspaskiaisten nostaa taloni lämmityskustannuksia? Minä tarvitse asunnon, en datakeskuksia. Netflixistä en kyllä luovu.”

Rovaniemeltä kuuluu joulupukin pajasta hätähuuto: ”Miksi te etelän äijät vohkitte meijän sähköt? Lopettakaa tai ette saa ensi jouluna yhtään lahjaa.”

Pirkkalan edistyksellisten nuohoojien paikallispiiri lähettää terveiset Helsinkiin: ”Miksi te pölvästit annatte ulkomaalaisten viedä tuhkatkin pesästä? Ulkomaalainen pettää aina,  Härmässä se tiedetään.”

”Me halutaan demokratiaa eikä tekoälyä”, kirjoittaa Tampereen yliopiston humanististen tutkijoiden lauantaiseura. ”Ei tieto meitä lohduta vaan demokratia. Mitä enemmän tietoa sen pahempi olo. Tunteet, tunteet, mihin Suomi ne hukkasi?”

Helsinkiläisten artistien kannatusseura Päreiden valossa edellyttää, että Hanasaaren voimalaitos muutetaan bilesaliksi, jossa saa soittaa sähkökitaraa niin kovaa kuin haluaa. ”TikTokissa on elokuvataiteen tulevaisuus, ei missään datakeskuksessa”, Päreiden valossa huomauttaa kotisivullaan.

Kyösti Salovaara, 2026.

No, aika näyttää miten Hanasaaren voimalaitokselle käy. Datakeskuksen mahdollisuus on olematon nykyisen keskustelun ilmapiirissä. Eikä sellaista kai kukaan ole ehdottanutkaan.

    Ihmisellä on huono muisti. Se auttaa sopeutumaan nykyhetkeen. Yhtä huonosti me ymmärrämme kokonaisuuden suhdetta yksityiskohtiin. Me näemme vain lähelle. Naaman edessä sijaitsevat yksityiskohdat peittävät laajemman maiseman.

    Unohdamme, että Suomi on aina vaurastunut ulkomailta tulevan rahan ja älyn kiihdyttämänä. Ulkomainen raha ja äly on suomalaisia paremmin havainnut mitä Suomesta kannattaa myydä ulkomaille. Niin kuin norjalainen Hans Gutzeit havaitsi perustaessaan Kotkan saarelle Norjan sahan vuonna 1872.

Ruben Bryon sanoo, että talouskasvu kulkee käsi kädessä sähkönkulutuksen kasvun kanssa. Hieman samalla tavalla kuvattiin aikaisemmin öljynkulutuksen suhdetta informaation lisääntymiseen: öljynkulukulutuksen nouseva käyrä kulki käsi kädessä informaation kasvua kuvaavan käyrän kanssa.

    Samaan kuvaan voisi tietenkin piirtää teknologian kehittymisen käyrän. Ja vähän humanistien kiusaksi edellisten käyrien rinnalle voisi piirtää myös kansalaisten hyvinvoinnin kasvun käyrän. Mutta ollakseni varovainen, puhun kansalaisten aineellisesta hyvinvoinnista ja vapaa-ajan kasvusta. Mitä henkisesti tapahtuu, sitä on vaikeampi hahmottaa.

    Miksi hyvinvointivaltion hyvin koulutettu väki pelkää teknologisen kehityksen aaveita? Vaikka se hyvin tietää - tai sen pitäisi tietää – miten teknologia on vapauttanut ihmistä.

    Kysymys on tuottavuuden noususta.

    Risto Murto kuvasi tuottavuuden kasvua hienosti teoksessaan Miksi Suomi pysähtyi? (Otava, 2024.) Murto lainasi amerikkalaista taloustieteilijää Robert J. Gordonia, jonka laskelmien mukaan pohjoiscarolinalainen kotiäiti joutui vuonna 1885 kantamaan vuodessa 35 000 litraa vettä sisälle kotiin. Jätevesiä piti kantaa ulos. Ja polttopuita sisään.

    Tänään vesi tulee kotiin ja menee pois kenenkään sitä fyysisesti kantamatta, samoin kuin lämpö. Teknologian kehitys vapautti pohjoiscarolinalaisen naisen muihin hommiin.

Ihmiskunnan aineellinen ja henkinen historia on kiehtovasti muutoksen historiaa, ja kuitenkin me jotenkin kavahdamme sen tajuamista.

    Aikoinaan ihminen etsi meriväyliä sekä uteliaisuuttaan että ahneuttaan. Roomalaiset rakensivat hienosti toimivia maanteitä pitkin Eurooppaa - eivätkä kaikki tiet todellakaan johtaneet Roomaan. Joidenkin tutkijoiden mielestä oliivipuiden historia Välimeren piirissä on melkein tärkeintä Euroopan kehitykselle. Ja foinikialaiset levittivät niitäkin kauppaa käydessään. Jossain vaiheessa roomalaisten tiet päällystettiin asfaltilla, ja ennen pitkää informaatio kaikessa runsaudessaan tyrkättiin internetin valtaväylille, jotka yhdistävät eri puolilla sijaitsevat datakeskukset uuden ”Rooman” keskuksiksi.

    Mutta jos haluat valita toisen tien, jos haluat vastustaa datakeskuksia, kuoleta heti kaikki luottokorttisi, sillä jokainen maksu edellyttää tiedon siirtymistä datakeskuksesta toiseen; niin ikään lopeta läppärin ja älypuhelimen käyttö, älä missään nimessä hae netistä mitään; älä varsinkaan striimaa sarjafilmejä tai realitysarjoja netistä, koska niiden kotipaikka sijaitsee mahtavissa datakeskuksissa. Jos tapaat katsoa Tik-Tokia, lopeta se nyt, ellet halua lisää datakeskuksia kotiseudullesi.

    Ihminen voi tehdä valintoja, mutta historiaa ei pääse pakoon vaikka mieli tekisi.

Kyösti Salovaara, 2025.

Japanilaiset arkkitehdit Kazuyo Sejima ja Ryue Nishizawa
suunnittelivat Louvre-Lens museon.
Sekin on eräänlainen "datakeskus", jonka
”ajan galleriassa” esitellään taiteen elämänlangat
 menneisyydestä lähelle nykyaikaa, lähtien
 5000 vuotta vanhoista arkeologista löydöistä melkein
 moderniin maalaustaiteeseen.

Impressioita kulttuurista

[onko se kaikki vai ei mitään?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Unelmilla on siivet -
onko se kulttuurin ydinlause?

”Vaikutatte järkevältä nuorelta naiselta. En usko teidän ajatelleen maailmanpolitiikkaa kovinkaan paljon, eikä ole väliäkään, sillä asia on niin kuin Hamlet viisaasti sanoi, että mikään ei ole hyvää eikä pahaa, vaan hyvä ja paha syntyvät ihmisen ajatuksissa.”

- Agatha Christie: He tulivat Bagdadiin, 1951.

Kulttuurista puhuminen ottaa kierroksia.

    Se johtuu monesta syystä, eikä vähiten siitä, että ”kulttuurilla” voi tarkoittaa melkein mitä tahansa ihmiseen liittyvää. Jos joku sana tarkoittaa kaikkea, tarkoittaako se lopulta mitään?

    Kulttuurista tulee mieleen 3 tärkeää pointtia. Ne ovat: kulttuuri, kulttuuri, kulttuuri!

    Halvalla vitsillä etenen itse asiaan.

Walesilainen Raymond Williams sanoi, että englannin kielessä sanalla ”kulttuuri” on kolme yleisesti käytettyä merkitystä.

    Ensiksi kulttuuri on älyllistä, henkistä ja esteettistä kehitystä. Se on arvokkainta ihmisessä ja hänen sivilisaatiossaan. Päällimmäisenä tulee eliittikulttuuri. Onkohan se sitä luksusta?

    Toiseksi kulttuuri on elämäntapoja, tapoja kaikkineen. 

    Kolmanneksi sanalla kulttuuri voidaan tarkoittaa taiteita. Kirjat, elokuvat, musiikkikappaleet, teatteri ja tiede ovat kulttuuria.

    Nykyään taiteista puhuminen kiihdyttää ihmisiä eniten: niitä jotka saavat siitä elantonsa ja niitä jotka viis veisaavat taiteista.

    T.S. Eliot puolestaan määritteli englantilaisen kulttuurin tunnusmerkkejä näin: ratsastuskilpailut Derbyssä, Henleyn soutukilpailut, Cowesin purjehduskilpailut, jalkapallocupin loppuottelu, elokuun kahdestoista, koirakilpailut, kuulapelipöytä, tikkataulu, Wensleydale-juusto, lohkoina keitetyt kaalinpäät, punajuuret etikkaliemessä, 1800-luvun uusgoottilaiset kirkot ja Elgarin musiikki (Eliot: Notes Towards the Definition of Culture, 1948).

    Onko Eliotin määritelmä mainio vai liian laaja? Onko kaikki tosiaan kulttuuria?

Kyösti Salovaara, 2026.

Kulttuurilla on 2 suuntaa:
menneisyys ja tulevaisuus.
Välissä on nyt.

Kultuuritoimittaja Jakke Holvas kirjoitti kulttuurin latistumisesta mielenkiintoisesti ja haastavasti syyskuun seitsemäntenä Ylen nettisivuilla.

    Holvas lainasi jutussaan ranskalaisprofessori Olivier Royn teosta Maailman litistyminen: Kulttuurin kriisi ja normien valtakunta (L'Aplatissement du monde. La crise de la culture et l'empire des normes, 2022). Holvaksen mukaan Roy sanoo, ”että länsimaisen kulttuurin tilalle ovat tulleet ohjeet.”

    Kaikesta päätellen Roy ei puhu taidekulttuurista vaan kulttuurista ihmisten tapoina käyttäytyä, olla toistensa seurassa. Holvas kirjoittaa: ”Kulttuuri tarkoittaa Roylle piilevää ymmärrystä, ääneen lausumattomia itsestäänselvyyksiä ja asioita joita ei tarvitse perustella. Se liittyy uskomuksiin, yhteisesti kuviteltuihin asioihin.”

    Royn mukaan yhteinen kulttuuri on katoamassa. Olemme hukassa. Siirtyminen digitaaliseen ”kokemukseen” häivyttää perinteet ja yhteisen, kirjoittamattoman kulttuurin missä toimimme paikallisesti.

    ”Kulttuuri vaatii fyysisen paikan, jossa ihmiset elävät yhdessä arkeaan”, Holvas lainaa Royta. ”Hän väittää, että hiipuvaa kulttuuria ei korvaa uusi kulttuuri, vaan itse kulttuuri haihtuu. Netin myötä paikalliset tavat ja sukupolvelta toiselle siirtyvät perinteet menettävät merkityksensä.”

    Jos ja kun paikallinen katoaa, mitä tulee tilalle? Vai tuleeko mitään, niin kuin Roy ennustaa?

    Mutta kaipa ihmisillä tulevaisuudessakin on ”tapoja” käyttäytyä ja kohdella toisiaan jollakin tavalla. Mistä yhteinen ymmärrys sitten kehkeytyy? Ei varmaankaan kannata luottaa, että AI sanelee tulevaisuudessa käyttäytymisen mallit.

Luetellessaan kulttuurin ilmenemismuotoja T.S. Eliot listaa mukavia ja viehättäviä arkipäivän ja juhlahetkien tapoja. Jossakin niiden pimeällä puolella on toisenlaisia tapoja, kuten väkivaltaa, alistamista, nöyryyttämistä ja kaiken huippuna kansojen ja ryhmien välistä sodankäyntiä.

    Mutta jälleen, myös niistä pimeistä tavoista on vuosisatojen mittaan ”tehty” sekä korkeaa että viihdyttävää taidetta: näytelmiä, kirjoja, elokuvia, lauluja. ”Pahat tavat” on kuvattu ”hyvällä tavalla”.

    Luultavasti törmäsin ensimmäisen kerran droonien tulevaisuuteen nykysodissa amerikkalaisen Nelson DeMillen romaanissa The Panther (2012). Teos sijoittuu Jemeniin, minne amerikkalaiset kauko-ohjaavat suuria pommittajadroojenaan.

    Nyt olen lomareissulla lukenut kaksi mielenkiintoista jännäriä, joissa molemmissa kansainvälisen politiikan piilevät sodankäynnit ovat tarinan ytimessä. Agatha Christien hieman yllättävä He tulivat Bagdadiin (1951) kertoo nuoren englantilaisnaisen joutumisesta valtapolitiikan kynsiin, kun Bagdadiin järjestetään USA:n ja Neuvostoliiton välistä huippukokousta, jota erilaiset salaliittoporukat yrittävät sabotoida.

    Christien romaani lähtee yksilöstä, ja tulee samalla kertoneeksi nuoren naisen ”kehityskertomuksen”. Taavi Soininvaaran Ratamo-jännäri Musta legenda (2025) puolestaan lähestyy yksilöitä laajemmasta näkökulmasta: pinnan alla käytävästä kansainvälisestä hybridisodasta, jossa yksilöt ovat pelkkiä teknokraattisia operaattoreita hyvän ja pahan välisessä maastossa olivatpa sitten tiedemiehiä, toimittajia tai vakoilijoita. 

    Christien ja Soininvaaran romaanit kertovat maailman ja jännityskirjallisuuden muuttumisesta. Nykyään kaikki on kollektiivista, erilaisten porukoiden harmaalla alueella tapahtuvaa ”hybridisotaa”. Aikaisemmin, niin kuin Christien romaanissa tai monissa Eric Amblerin romaaneissa, tavalliset yksilöt ja geopoliittinen valtapeli olivat etäällä toisistaan ja vain sattumoisin yksilöt kohtasivat kansainvälisen kylmän sodankäynnin todellisuuden.

Kyösti Salovaara, 2026.

Kulttuuri on tapoja paikassa, ei netissä.

Äskettäisiä PISA-tuloksia, ja niiden romahtamista monissa maissa, on tutkittu laajasti.

    Espanjalainen El País -lehti kertoi tutkimusten jopa yllättävistä piirteistä. On käynyt selväksi, että lukutaidon romahtamisen taustalla näyttää olevan se, että huonosti pärjäävät eivät lue mitään huvikseen, eivät kaunokirjallisuutta, aikakauslehtiä eivätkä sanomalehtiä. Ne oppilaat puolestaan pärjäävät, jotka lukevat nimenomaan paperille painettua kaunoa, aikakauslehtiä ja sanomalehtiä. Tutkimuksessa oppilaiden sosioekonomiset taustat  poistettiin johtopäätöksiä arvioitaessa, mikä korostaa huvikseen lukemisen merkitystä. 

    Pari päivää sitten The Guardianin kolumnisti John Harris varoitti mielipidejutussaan, että demokratia ei selviä, jos kirjojen lukeminen kuihtuu.

    Ja jälleen huomion pointtina oli huvikseen lukemisen katoaminen.

    Harris kertoi, että 20 vuodessa Englannissa nuorten ja lapsien yhtäällä ja aikuisten toisaalla huvikseen lukeminen on molemmissa ryhmissä laskenut noin 35 %.

    Kirjallisuuden aikakausi näyttää jäävän lyhyeksi välisoitoksi ihmiskunnan oraalisen varhaiskauden ja uuden digitaalisen ajan välissä.

    Onko tämä ihan oikea ongelma?

    John Harrisin lainaama Timesin kolumnisti James Marriott on huolissaan ja pitää lukemisen loppumista vakavana ongelmana. Hän puhuu uudessa kirjassaan ”uudesta pimeästä aikakaudesta” (The New Dark Ages: The End of Reading and the Dawn of a Post-Literate Society.)

    Massojen lukutaito on tuore ilmiö, Marriott sanoo, aivan samoin kuin on massojen demokratia. ”Me emme todellakaan tiedä voiko toinen säilyä ilman toista.”

    Harris sanoo lopuksi, että jos me lopetamme kirjojen lukemisen, ei ole mitään väliä sillä poltetaanko kirjoja toreilla ja turuilla.

    No, nythän niitä jo revitään AI-koneiden "ruokatarpeiksi".

Kyösti Salovaara, 2026.

Jännärit osuvat aikaansa.

Impressioita Sad Hillissä

[päiväni Anthony Hopkinsina]

Kyösti Salovaara, 2026.

Sad Hill 9.9.2026.

Vaikka tarinat eivät ole totta,

ne kertovat todellisuudesta,

joka on totta.

- K.S.

Impressiot ovat vaikutelmia, siis subjektiivisia kokemuksia siitä mitä minä ja sinä ja me kaikki näemme, haistamme, kuulemme.

    Vesittääkö edellä sanottu impressionismin?

    Ei kai taiteilija voi kuvata muuta kuin mitä näkee ja kuulee? Hän ei voi uskottavasti kuvata muiden ihmisten kokemuksia, koska kukaan meistä ei tiedä mitä naapurimme ajattelee, miltä hänestä tuntuu, miten hän maailman kokee.

    Kokemukset ovat ikään kuin tarinoita, jotka ovat totta toiselta laidalta ja fiktiota toiselta. Se toinen laita on subjektiivinen elämän tunto.

    Niin että täältä pesee.

    Ei tiedettä vaan pelkkää subjektiivisuutta. Impressioita. Joita edeltää harkinta.

Tiistaina Madridin kuumuus hehkui kadun pinnalta siniselle taivaalle.

    Sitten yöllä viileä ilmavirtaus muutamine sadepisaroineen ylitti kaupungin ja sitä reunustavan maaseudun. Keskiviikkoaamuna lämpöä oli 15 astetta vähemmän kuin tiistaina illalla.

    No, ei sillä väliä. Säät ovat säitä ja muikut muikkuja. Espanjalainen brandy on tuttua Andalusian ravintoloissa, mutta ei Madridissa.

    Edellinen huomio vaatisi kokemustieteellisen todistuksen. Se puuttuu.

    Reissun yhtenä tavoitteena oli Sad Hill. Fiktiivinen hautausmaa Burgosissa. Fiktiivinen entiteetti joka on fyysisesti olemassa, vaikka sinne ei olekaan ketään haudattu. Paitsi fiktiossa.

    Tarinat ovat tosia valheita.

Keskiviikkoaamuna kirjauduimme ulos madridilaisesta hotellista.

    Viehättävä respan nuori nainen sanoi minulle: ”Näytät aivan Anthony Hopkinsilta. Onko kukaan ennen sanonut että olet Hopkinsin näköinen? Pitäisikö pyytää nimmaria?” Hän jatkoi naurahtaen.

    Häntä nauratti ja minua. Ja muutamia aulassa seisovia.

    Ei ole, ei ole ennen sanottu Anthony Hopkinsin näköiseksi eikä Gary Grantin eikä edes Elviksen.

    Mutta ihan totta, päivä alkoi hienosti.

    Anthony Hopkinsina kelpaa tepastella Sad Hillin hautausmaalla. Fiktiivinen aavistus värisytti tunteitani aamutuimaan.

    Gracias!

Ruma, Hyvä ja Paha valmistautuvat viimeiseen taisteluun.

Kuvakaappaus Sergio Leonen elokuvasta Hyvät, pahat ja rumat, 1966.

Täsmälleen 60 vuotta sitten italialainen Sergio Leone (1929-1989) ohjasi kolmannen lännenkuvansa Hyvät, pahat ja rumat. Se filmattiin Espanjassa. Suomessa filmin ensi-ilta oli helmikuussa 1968. Silloin minäkin näin sen. Silloisen tietojenkäsittelyoppia Helsingin yliopistossa opiskelevan Kyöstin muistikuvat ovat toki epämääräisiä, mutta filmi, kuten kaksi aikaisempaankin Leonen ”spaghettiwesterniä” iskivät tunteisiin ja ylipäänsä elokuvan maagisen voiman tunnistamiseen.

    Onko matka Hyvien, pahojen ja rumien filmauspaikalle 60 vuotta myöhemmin pyhiinvaellusta vai toivoton yritys takertua menneisyyteen joka ei ole tulevaisuus?

    En tiedä, en uskalla ajatella. Siispä vain olen.

Leonen filmi huipentuu Sad Hillin hautausmaalle. Se kuvastaa Yhdysvaltain sisällissodan maisemia, mutta fyysisesti Sad Hill (hautausmaan kulissi) sijaitsi ja sijaitsee Burgosissa, noin kolmen tunnin ajomatkan päässä Madridista pohjoiseen. Seikkailumieliselle kerrottakoon, että navigaattorit tuntevan paikan nimeltä ”Sad Hill.”

    Tänään keskiviikkona sain olla koko päivän Anthony. Tässä muutamia faktoja Leonen elokuvasta. Olen näistä aikaisemmin kirjoitellut.

    Sad Hill sijaitsee Burgosissa, Espanjassa, kahden kylän välisellä karulla alueella, vuorien välisessä laaksossa missä karja laiduntaa. Ajoitpa Sad Hillin reunalle "pyhästä" Santo Domingo de Silosista tai vaatimattomasta Contrerasista, saat pelätä että auto hajoaa kuhmuraisella ja karkealla hiekkatiellä. Jos kävelet sinne, vaaditaan lujia jalkoja ja runsaasti juomavettä. Hautausmaa on noin 1100 metriä merenpinnan yläpuolella.

    Tänne voi tehdä pyhiinvaellusmatkan. Monet tekevät. 

    Kun astut lehmänläjään, ja pyyhit sontaa kengänpohjasta, uskallat miettiä ylevästi astuiko Clint Eastwood samaan läjään 60 vuotta sitten kevätkesällä, kun täällä filmattiin Leonen mestariteosta Hyvät, pahat ja rumat (The Good, the Bad and the Ugly / Il buono, il brutto, il cattivo).

    Sad Hill on hautausmaa, jonne elokuvan tarina (aarteen etsiminen) huipentuu. Se on fiktiivinen paikka, ja kuitenkin faktisesti totta, sillä espanjalaiset sotilaat rakensivat hautausmaalta näyttävän kulissi-hautausmaan Leonen filmiä varten keväällä 1966.

    Ironista on, että Leonen lännenfilmiä ei kuitenkaan haudattu vuosien pimeään onkaloon, ja että varsinkin harrastajavoimin kunnostettu elokuvakulissi Burgosin takamailla kerää päivittäin ”pyhiinvaeltajia” luokseen. Sellaisia jotka eivät pelkää autonsa hajoamista ja sellaisia jotka jaksavat kävellä paahtavan auringon alla nähdäkseen paikan missä Clint Eastwoodin (s. 1930) esittämä kyyninen palkkionmetsästäjä, hyvä, ampuu Lee Van Cleefin (1925-1989) esittämän pahan. Paha ansaitsee palkkansa, koska on pelkästään paha, ahne. Miten palkkionmetsästäjä perustelee hyvyytensä, on juttu sinänsä. Eli Wallachin (1915-2014) esittämä ruma, on kaikkea sitä mitä ihminen raadollisimmillaan on, siis hyvin inhimillinen komediassaan.

    Elokuvan ohjaaja kertoi samaistuvansa tarinan (kyyniseen) hyvään: työtä tehdäkseen on tehtävä kaikenlaista rahasta.

    Pitkässä kaaressa ihminen löytää itsensä Sad Hillin roomalaista amfiteatteria muistuttavalta hautausmaalta Burgosin takamailta tai roomalaiselta sillalta mihin miljoonat askeleet ovat kaivertaneet jälkensä.

    Tänään keskiviikkona 9.9.2026 minäkin olin etsimässä... itseäni, kai.

"Ruma" luulee löytäneensä aarteen.
"Paha" ja "hyvä" tietävät toisin.

Kuvakaappaus Leonen elokuvasta Hyvät, pahat ja rumat.

Kyösti Salovaara, 2026.

Aarteen paikka?

Lisää tarinan faktoja.

    Muuan amerikkalainen aikalainen, Leonen kanssa työskennellyt Mickey Knox, sanoi että Leone oli loistava teknikko, mutta ei suuri näkijä. Ehkäpä niin tai sitten ei. Knoxin mukaan Leone ajatteli elokuvaa 24 tuntia vuorokaudessa. Elokuva, elävä kuva ja musiikki soi hänen päässään. Kaikki oli suunniteltua.

    Leone kertoi kyynisen lämpimiä satuja, joissa pienetkin yksityiskohdat, kuten ihmisten asut, jäljittelivät tarkasti historiallisia faktoja.

    Hyvät, pahat ja rumat huipentuu kaksintaisteluun hautausmaan keskellä.

    Francon sotilaat rakensivat "fiktiivisen" Sad Hillin hautausmaan Burgosiin, Santo Domingo de Silosin lähelle. Innokkaat fanit entisöivät hautausmaan reilu kymmenen vuotta sitten. Sen ”avajaisia” vietettiin kesällä 2016.

    Hautausmaan suunnitteli italialainen arkkitehti Carlo Simi (1924-2000). Leone halusi 10000 hautaa, Francon sotilaiden avulla hän sai 5000, joiden välissä voit yhä kävellä ja tuntea filmin taikaa. Simi suunnitteli myös Leonen elokuvien kaupunkeja ja näyttelijöiden asuja.

    Kuvakäsikirjoitus oli ohjaajan päässä. Siitä syntyi maaginen kohtaus - pysyvää valoa elokuvan historiaan. Ja minä, tänään Anthony Hopkinsina muistutan: Leonen päässä soi yhtä maagisena kuin tarinan käänteet Ennio Morriconen (1928-2020) ikimuistettava musiikki.

Tänään keskiviikkona Sad Hillin rinteillä puhalsi viileä viima. Sad Hillistä on vain pitkä kivenheitto Ribera del Dueron viinialueelle.

    Oli ensimmäinen ja kenties viimeinen päiväni Anthony Hopkinsina.

    Tiistaina illalla – ennen Sad Hillin matkaa -  katsoin Madridissa telkkarista mestarien liigan ottelua Real Madrid vs. Inter Milan. Peli pelattiin muutaman kilometrin päässä hotellistamme. Stadionin melu ei kuulunut ”meille saakka”. Real oli vähän surkea voittaessaan Interin. Realilta puuttuu joukkueen "sielu".

    Ennen ottelua Bernabéun stadionilla hiljennyttiin kunnioittamaan Nepalin tulvien uhreja.

    Nyt, niin kuin aikaisemminkin, Bernabéulla soi tällaisia hetkinä Ennio Morriconen haikea teema Leonen lännenelokuvasta Huuliharppukostaja (1968).

    Vaikka en fanita Real Madridia jalkapallojoukkuneena, sympatiseeraan valtavasti sitä henkilöä, joka on valinnut Bernabéun pysyväksi surumusiikiksi Ennio Morriconen sävellyksen Sergio Leonen hienosta westernistä.

    Sad Hillissä inhmilliset teemat kohtaavat kyynisen todellisuuden. Ehkä myös Bernabéulla.

Clint 1966 ...

... ja minä 2026!