Suurista asioista vielä suurempiin

[Not In My Back Yard]

Kyösti Salovaara, 2026.

Tapanilan idylli.

Suomalaiset kokevat onnellisuuden syntyvän vakaudesta ja riskittömyydestä. Siitä, että mikään ei yllättäen muutu. Mieluummin vielä niin, että mikään ei muutu. Suomalaiset palkitsevat riskittömyydestä. Äänestäjät kiittävät vaaleissa niitä poliitikkoja, jotka eivät haihattele vaan tarjoavat vakautta ja mennyttä maailmaa. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu ampua alas kaikki uudet poliittiset ideat aplodien toivossa. Tähän syyllistyy myös media. Yhteiskunnan siiloutuminenkin on riskittömyyteen hakeutumista ja siellä pysymistä.

- Helsingin Sanomien pääkirjoitus 7.4.2026.

T iistaina katsoin mestarien liigan puolivälieräottelun Madridista. Saksalainen futisjoukkue Bayern voitti espanjalaisen Real Madridin. Ratkaiseva toinen ottelu pelataan ensi viikolla Münchenissä.

    Peli päättyi puolenyön aikaan.

    Sen jälkeen lueskelin Len Deightonin romaania Koukku.

    Radiossa soitettiin kuuntelijoiden toivemusiikkia.

    Sitten yön uutisissa yhdeltä kerrottiin, että Trump hyväksyy Iranin jo aikaisemmin hyväksymän aselepoehdotuksen.

    Nukahdin pian uutisten jälkeen.

    Ja nukuin sikeästi keskiviikkoaamuun asti.

    Keitin aamukahvin kahdeksan maissa.

S uurista asioista siirryn vielä suurempiin.

    Johdannossa lainasin Hesarin pääkirjoitusta.

    Sitä täydennän epäilyllä, että prahalainen Franz Kafka (1883-1924) jotenkin osasi kirjoittaa suomalaisen mielenlaadun ahtaimmista syövereistä. Myönnän: se on melkein mahdotonta.

    ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen”, Kafka kirjoitti mietelmissään ”synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä.” (Keisarin viesti. Toimittanut Kai Laitinen. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1969, 1989.)

    Tuossako suomalainen onni tuli määritellyksi?

    Ehkä, varsinkin jos se perään laittaa toisen Kafkan mietelmän: ”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

T apanila on Malmin peruspiiriin kuuluva asuinalue Koillis-Helsingissä. Se koostuu pientalovaltaisesta länsiosasta pääradan vieressä ja radan itäpuolella olevasta jyhkeiden kerrostalojen asuinalueesta.

    ”Tapanilan idylliä uhkaa asemakaavamuutos”, Tapanila-Seuran johtohenkilöt sanoivat yleisosastokirjoituksessaan Helsingin Sanomissa (2.4.2026).

    He kuvasivat kotiseutuaan näin: ”Vanha Tapanila on Käpylän, Vallilan, Kumpulan ja Toukolan tavoin Helsingin vanhimpia puutaloalueita. Tapanilaa ryhdyttiin rakentamaan, kun Mosabackan rautatieseisake avattiin liikenteelle vuonna 1907. Tapanilassa on säilynyt huomattava määrä satavuotiaita puutaloja, ja puutalovaltaisuus kuuluu edelleen Vanhan Tapanilan ominaispiirteisiin. Vaikka alkuperäisiä suuria puutarhatontteja on sittemmin jaettu ja pihat ovat täydennysrakentamisen myötä pienentyneet, on puutarhamaisuus säilynyt hyvin. Vanha Tapanila on kylämäinen, rakennukset pienimittakaavaisia ja asuntokadut kapeita ja hiekkapintaisia.”

    Muutamat maanomistajat ehdottavat nyt asemakaavan muuttamista lähinnä Tapanilaa halkovan Päivöläntien pohjoispuolelta. Päivöläntie ei ole pieni hiekkatie.

    Mielipidekirjoitus vastustaa muutoksia nykytilaan. Not In My Back Yard – eikä varsinkaan kerrostaloja! Näin Hanna-Kaisa Siimes, Seija Karttunen ja Amanda Eskola kauhistelevat muutoksen mahdollisuutta: ”Maanomistajat ovat hakeneet tonteilleen nykyiseen asemakaavaan verrattuna 2–3-kertaista rakennusoikeutta, mikä tarkoittaisi noin nelikerroksisten, pitkien ja syvärunkoisten kerrostalojen rivistön nousemista keskelle Puu-Tapanilan pientaloaluetta. Rakennusten tieltä voitaisiin myös purkaa lähes sata vuotta vanhaa rakennuskantaa ja kaataa yli satavuotiasta puustoa.”

Kyösti Salovaara, 2026.

Vanhaa Tapanilaa Päivöläntien varrella.

K un kävelee Päivöläntiellä, mielipidekirjoituksen kauhistelua on vaikea ymmärtää.

    Mutta ehkä ymmärrystä (tai pikemmin kritiikkiä) kaipaakin asenne, jota mielipidekirjoittajat eivät sano ääneen. He jättävät sanomatta, että ”meidän idylliin ei pidä rakentaa kerrostaloja, joihin muuttaa uusia asukkaita.”

    Helsinki saa toki kasvaa, kunhan se kasvaa muualle kuin tapanilalaisten takapihalle.

    Kaupunkikeskustelussa ongelmana on sen toispuolisuus. Ne jotka asuvat parhaimmissa kaupunginosissa vastustavat muutosta kynsin ja hampain. Köyhempien kaupunginosien asukkaat vaikenevat. Heidän on tyytyminen muutokseen piti siitä tai ei. Käpylässä, Kumpulassa, Toukolassa ja Tapanilassa asuva ”eliitti” hallitsee mediakeskustelun ilmatilaa, koska he osaavat ja pystyvät sitä hallitsemaan.

    Keskustelu ”oikeasta” kaupungista ei johda mihinkään, koska oikeaa kaupunkia ei ole olemassakaan. On vain erilaisia visioita. Toisessa päässä nähdään asukkaiden keskittäminen Jätkäsaaren ja Kalasataman kaltaisin rakennustihentymiin; toisessa päässä ihannoidaan amerikkalaistyyppistä omakotitalokaupunkia, jossa jokaisella asukkaalla on oma talo, piha ja autotalli.

    Henkilökohtaisesti minäkin asuisin mielelläni omassa talossani järven rannalla keskellä kaupunkia ja ajelisin sadan tonnin sähkökärryllä maalle viikonloppuisin viettämään huvilaelämää kaltaisteni kanssa – kunhan ne eivät tunkisi asumuksiaan ja ahtereitaan minun takapihalleni.

E ilen aamulla, Trumpin rauhoittaman yön jälkeen, join aamukahvia ja luin Hesarin printtilehteä.

    Aurinko paistoi pihapiirin tuntumassa kasvavaan sakeaan, isokokoiseen tuijaan. Olin pannut merkille, että parin viikon aikana toukomettiäiset (sepelkyyhkyt) olivat rakentaneet taas pesäänsä tuijan oksien suojaan. Läheisen vaahteran oksalla ne kuhertelivat rohkeasti.

    Ja sitten: niin kuin viime keväänäkin, kaksi varista ilmestyy paikalle.

    Molemmat tunkeutuvat tuijan sisään.

    Oksat heiluvat. Siellä kamppaillaan. Eilisestä, tästä päivästä, huomisesta!

    Eikä aikaakaan kun ensimmäinen varis lennähtää tuijan sisästä ulos sepelkyyhkysen muna nokassaan. Ja hetken päästä toinen, silläkin muna nokassaan.

    Luonto ei tunne moraalia eikä toimi ”oikeusvaltion” pykäliä noudattamalla.

    Mutta onko niin, että mitä pienet edellä, sitä isot perässä?

 

Kyösti Salovaara. 8.4.2026 klo 8.31

Munavaras pakenee rikospaikalta.

Kirja houkuttaa ja koukuttaa

[entä kirjan kansi: taidetta vai koriste?]

1952.

”Moraalinen vajavaisuus”, hän toteaa, ”viehättää teitä.” ”Samoin kuin”, minä sanon, ”Macbethin ja Rikoksen ja rangaistuksen tekijöitä. Anteeksi, että mainitsin kahden taideteoksen nimet, tohtori.” ”Ei mitään. Minä kuulen kaikenlaista täällä. Olen tottunut.”

- Philip Roth: Intohimon professori, 1977. Suom. Pentti Saarikoski, 1978.

Kirja. Sanalla on vastineita kaikissa lähisukulaiskielissä, joskin näiden välillä on merkityseroja. Esimerkiksi aunuksen kirju, merkitsee ’koriste; kirjain’… Myös suomen kirja-sanalla on koristekuvion merkitys, ja tähän perustuvat verbit kirjailla ja kirjoa sekä tavallaan adjektiivi kirjava. Sanan alkuperäinen merkitys lienee ollut ’piirto, merkki, kuvio, koriste’...

- Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY, 2004.

Ollako jotain mieltä vai ei?

    Siinäpä kysymys.

    Pitääkö huolestua? Olla valppaana? Herätä huomaamaan, että tuolla on epäkohta, ja kas, tuolla toinen? Kolmatta ei kestä kukaan!

    Täytyykö ”pyhällä viikollakin” ärsyyntyä ja heittää märkä rätti toisin ajattelevien ja niiden jotka eivät ajattele lainkaan, silmille?

    Narsissit avaavat kukkansa sopivasti kiirastorstaina.

Muutama päivä sitten etsin erästä kirjaa. Silmiini osui Budd Schulbergin romaanin Lumous haihtuu viehättävä kansi. Taidankin pistää seuraavan pakinani kuviksi, ajattelin.

    Niin laitan.

    Yksi kuvaa kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tai sitten päinvastoin, niin kuin Erno Paasilinna muistaakseni sanoi. Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.

Ryhdyin katselemaan kirjahyllyä sillä silmällä.

    Viehättäviä, kauniita ja ikimuistoisia ajatuksia herättäviä kansikuvia etsien.

    Valintani on sattumanvarainen. Tiettyyn pisteeseen saakka.

    En valinnut suunnitelmallisesti jännäreitä, mutta niissä on sattumalta kivemmat kannet kuin ns. vakavissa romaaneissa. Vai onko se sattumaa?

    Ehkä viihderomaaneja ”myytiin” aikanaan enemmän kirjan kansikuvalla kuin vakavaa kirjallisuutta, joka myi sellaisenaan kirjailijansa nimellä ja aiheensa painolla.

    Mutta tosiasia on, että monet, kotoa perityt vanhat kirjat ovat kadottaneet kansipaperinsa. Jännärit puolestaan ovat ilmestyneet pehmeäkantisina painoksina, joten niiden kansikuvat ovat edelleen tallessa.

    Äitini ei pitänyt paperikansien räikeydestä, vaikka hän olikin isäni tavoin intohimoinen lukija. Mutta äitini oli myös intohimoinen sisustaja, joka vielä 90 vuoden iässä mylläsi asuntonsa huonekalut ainakin kerran vuodessa uudella tavalla. Kirjahyllyn tuli hänen mielestään olla harmonisesti esteettinen. Siihen maailmaan kirjavat kirjanselät eivät sopineet, joten kansipaperit saivat kyytiä kaakeliuuniin.

    Harmi sekin, tietysti.

Uskaltaisiko ajatella, että kirjallisuus kaikkineen on eräänlainen temppeli ihmiselle.

    Jos uskaltaa, niin kirjahylly on sen alttari.

    Käsikirjoittajanakin tunnetun Budd Schulbergin romaani Lumous haihtuu ilmestyi USA:ssa vuonna 1950. Otavalle sen suomensi Maija Juhola. Lumous haihtuu on avainromaani, jonka traagisena päähenkilönä on F. Scott Fitzgeraldin kaltainen kirjailija.

    Tänäisen kansikokoelmani vanhin kirja ilmestyi 102 vuotta sitten.

    Digitaalisesta vallankumouksesta huolimatta voin pidellä kädessäni satavuotiaita kirjojani, käännellä sivuja, kosketella niitä ja haistella ja jopa lukea. Tämän ”alttarin” edessä pitää melkein hiljentyä. Tai vaihtoehtoisesti purskahtaa vapauttavaan nauruun.

    Kirjankansien lumous ei haihdu.

1924.

1937.

Jack London ja Upton Sinclair kuvasivat amerikkalaista todellisuutta sekä kriitikkoina että suurta seikkailua etsien. Londonia ehkä vielä luetaan, mutta Sinclair lienee muuttunut epäselväksi hahmoksi amerikkalaisen yhteiskuntakirjallisuuden ja "sonnantonkijoiden" arkistoissa.

    Dystopia Rautakorko ilmestyi Yhdysvalloissa 1908. Sinclairin romaani - No Pasaran! - Espanjan sisällissodasta julkaistiin suomeksi samana vuonna kuin se ilmestyi USA:ssa. 

Tavaksi on tullut sanoa, että suomalainen nuori älymystö availi ikkunoita Eurooppaan 1920-luvulla.

    Hieman ironiselta tuntuu sanoa - tai väittää - että monet kustantajat avasivat suomalaisten lukijoiden ikkunat anglosaksiseen salapoliisi-ja jännityskirjallisuuteen toisen maailmansodan jälkeisinä kahtena vuosikymmenenä. Aarteita riitti suomeen tuotavaksi.

    Sekin on ironista, että käännösjännärien kukoistuksen rinnalla suomalainen kulttuurieliitti avasi samoihin aikoihin väylän sekä runouden että proosan modernismille.

Kustannus OY Aura, 1948.

1943.

1951.

    Niinpä 1950-luvulla WSOY:n Sapo-sarja ja Gummeruksen Salama-sarja huipensivat laadukkaan jännityskirjallisuuden tarjonnan joksikin mitä ei liene sen jälkeen koettu, ei vaikka nykyään jännäreitä julkaistaan paljon enemmän.

    Samaan aikaan vakavamman kaunokirjallisuuden käännösaarteet saivat omat sarjansa esimerkiksi Tammen Keltaisessa kirjastossa ja WSOY:n Aikamme kertojia -sarjassa.

    Keltainen kirjasto on säilyttänyt ulkoasunsa tyylin näihin päiviin saakka. A-kirjat ilmestyivät yhdenmukaisella tyylillä 1980-luvun alkuun asti. 2000-luvulla palattiin vanhaan.

WSOY!
1956.

1956.

1978.

2021.

Viimeistään 1970-luvulla graafikot ja kannen suunnittelijat ryhtyivät käyttämään yhä enemmän valokuvia kirjojen päällyksissä. Kansien koristeellisuus väistyi realistisemman ilmeen myötä. Katosiko kansitaiteen romantiikka saman tien?

    Mutta toisaalta kansitaide muistaa myös menneisyytensä, niin kuin Oppian-kustantamon uusvanhoissa Vilho Helanen -jännärien kansissa.

    Uusi on uutta, vanha vanhaa ja elämä jotain siltä väliltä.

1976.

Oppian, 2023.

2026.

Haihtuuko kirjan lumous? Vaikuttaako kannen ulkoasu mielikuvaamme siitä millaista kirjallisuus on nyt ja millaista se oli 100 vuotta sitten?

    Voi olla, että uljaassa digiversumissa kirjoilla ei esineinä, kappaleina ja käsin kosketeltavina entiteetteinä kauniine ulkomuotoineen ole juuri mitään merkitystä.

    Jos kirjallisuus on omalla tavallaan ihmisen temppeli, niin kenties sen alttarit, kirjahyllyt ovat yhtä etäällä normaalimaailmasta kuin kauniitten ja jylhien kirkkojen alttarit.

    Mutta...

    jospa kirjan lumous sittenkin säilyy...

    eikä haihdu digiversumin sumuiseen maisemaan.

Mantere Oy, 1948.

  

Fanfaari joukkojen edessä

[vai hopeahuilun sulosointu?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Miksi kirjailijan pitää ajatella poliittisesti, Monika Fagerholm?

- Otsikko Suomen Kuvalehdessä 13.3.2026

Tämän vuoksi on taiteenkin päämäärä luokkapoliittinen ja sen arvosteluperiaate luokkamoraalinen. ”Yleisinhimillinen” on hallitsevan luokan luokkavalhe.

- Raoul Palmgren, 1937.

”Sehän on politiikkaa” totesin tyynesti. ”Vakoilu liittyy politiikkaan. Jos politiikkaa ei olisi, ei tarvittaisi vakoilua eikä sen rekvisiittaa.”

- Len Deighton: Lontoon ottelu, 1985. (Suom. 1987)

Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa... ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine…

- Henry James, 1908.

Poliitikko (kreik. Politikos = valtioviisas, valtiomies), henkilö joka suuntaa toimintansa ja harrastuksensa valtion ja yhteiskunnan asioihin. – Poliittinen, valtiollinen, valtiollista toimintaa koskeva; valtio-opillinen, valtioviisas, ovela.

- Sivistyssanakirja. Otava, 10 painos, 1966.

Maailma on kuin elokuva jossa kaikki toistuu yhä uudestaan.

    Uimahyppääjä ponnistaa laudalta ylös korkeuksiin, syöksyy vettä kohden ja sitten filmi pyörii taaksepäin ja uimahyppääjä palaa laudalleen.

    Mutta fysiikan lakien mukaan epäjärjestyksen prosesseissa mikään ei toistu sellaisenaan.

    Kahvikuppi putoaa pöydältä. Sirpaleet leviävät matolle. Toisin kuin uimahyppääjä filmissä, sirpaleet eivät hypähdä takaisin pöydälle eikä kuppi rakennu ehjäksi.

    Politiikka ei kuitenkaan ole fysiikkaa. Ei, vaikka pommit, lennokit ja miinat perustuvatkin fysiikkaan.

Nykyään kirjailijat ja taiteilijat puuttuvat kaikkeen mikä on heidän taiteensa ulkopuolella. Ikään kuin he olisivat yhteiskunnallisen todellisuuden sosiologeja ja insinöörejä.

    Eikö ennenkin näin ollut?

    Enpä tiedä. Kenties.

    Mutta miksi taideteos ei riitä kertomaan mitä taiteilija ajattelee elämästä ja sen olosuhteista?

Sovitin pakinan otsikon eräästä Raoul Palmgrenin (1912-1995) kirjoituksesta.

    ”Kun kysytään”, Palmgren kirjoitti Tulenkantajat-lehdessä vuonna 1933, ”kumpaa taide on, fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu, emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on ollut ja on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu, yhteiskunta tarvitsee kirjailijaa ja myös kirjailija yhteiskuntaa.”

    Jos 1920-luku oli taiteen ja kirjallisuuden vuosikymmen, 1930-luvusta tuli politiikan vuosikymmen kaikkine kauheuksineen.

    Neljä vuotta myöhemmin Palmgren tuntui hylkäävän hopeahuilun sulosoinnut. Nyt kaikki oli kovaa politiikkaa, myös taiteessa. Hän kirjoitti Akateemisen sosialistiseuran teokseen Marxilaisuus (1937) nuorekkaan itsevarmasti: ”’Puhdas taide’, ’puolueeton taide’ tai ’taide taiteen vuoksi’ ovat vain valheellisia iskusanoja. Kaikki taide on ’tendenssiä’. Ja kaikki ’tendenssi’ taas on taidetta sille yksilölle ja sille luokalle, johon se siirtää tekijänsä hahmoiksi systematisoidut tunteet… Tämän vuoksi taiteenkin päämäärä on luokkapoliittinen ja sen arvosteluperiaate luokkamoraalinen. ’Yleisinhimillinen’ on hallitsevan luokan luokkavalhe.”

Kyösti Salovaara, 2026.

Kun nyt keväällä 2026, melkein sata vuotta Palmgrenin luokkataistelumoraalin ehdottomuudesta, yritän lukea Suomen Kuvalehdestä Monika Fagerholmin haastattelusta, mitä hän tarkoittaa sanoessaan, ettei kenelläkään ole näinä aikoina varaa olla epäpoliittinen, huomaan ettei Fagerholmin eikä häntä haastatelleen Tommi Melenderin ajatuksista käy oikeastaan ilmi mitä epäpoliittisuus tai kirjailijan poliittisuus tarkoittaa.

    Huonosti kirjoitettu on aina epämääräistä, niin kuin myös huonosti ajateltu.

    Fagerholm voivottelee, että ”tuntuu kuin kaikelta pettäisi pohja” ja väittää, että ”fasismi on palannut”. Jos Eurooppa ja USA muka nyt elävät fasismin aikaa, niin mitäköhän "ismiä" 1930-luvulla elettiin Saksassa, Italiassa ja Neuvostoliitossa?

    SK:n jutusta ei tietenkään tiedä, kuinka paljon siinä puhuu haastateltu ja kuinka paljon haastattelija. Heidän, sanon näin, väitteensä Suomen hyvinvointiyhteiskunnan rapautumisesta ”uusliberalismin” vaikutuksesta, on pelkkää höpinää.

    Vaikka Fagerholm edellyttää kirjailijalta poliittista kannanottoa, hän kuitenkin kavahtaa ”julistavaa ja luennoivaa” kirjallisuutta. ”On turmiollista, jos politiikka alistaa estetiikan ja tukahduttaa uuden etsimisen halun.”

    Ehkä Fagerholm ei tarkoitakaan, että taiteen pitää olla poliittista vaan että sen tulisi olla yhteiskunnallista. Mutta yhteiskunnallinen ei sellaisenaan ilmaise mitään, koska kaikkihan elämme yhteiskunnassa ja kaikki mitä olemme, on yhteiskuntaa. Yhtä hyvin runot, tankin täyttäminen bensa-asemalla kuin uudet farkut ja lammmaspata pääsiäisenä.

Jos kirjailija kirjoittaa poliittisen romaanin, niin se pitää arvostella poliittisena romaanina. Estetiikalla ei siinä ole muuta sijaa kuin se, kuinka hyvin poliittinen sanoma kerrotaan, kuinka hyvin poliittinen ajatus ilmaistaan.

    Mutta jos kirjoja ryhdytään arvioimaan niiden poliittisen sanoman perusteella, kirjailijan pitää valmistautua siihen, että hänen loistava romaaninsa menee roskakoriin ”väärän” poliittisen sanoman vuoksi. Sillä eihän ole  olemassa objektiivisesti yhtä oikeaa poliittista sanomaa. Poliittiseksi ryhtyvä kirjailija ottaa riskin, että häntä arvioidaan poliitikkona eikä taiteilijana. Monille sekin rooli taitaa kelvata.

    Melender muistuttaa, että Fagerholm istuu SDP:n riveissä Raaseporin kaupunginvaltuustossa.

    Niinpä sopii mainiosti lainata Fagerholmin "puoluetoverin" Paavo Lipposen käsitystä uusliberalismista.

    ”Trendi-intellektuellien suuri mantra tämän päivän keskustelussa on uusliberalismin vastustaminen”, Lipponen kirjoitti teoksessaan Järki voittaa (2008). ”Toistamalla termiä ’uusliberalismi’ riittävän usein pääsee varmasti intellektuellin kirjoihin. Se on mitä kätevin maailmanselitys, sillä siihen saa mahtumaan kaiken, niin talouden, politiikan kuin kulttuurin. Sitä paitsi uusliberalismin vastustamisella voi entistä hienostuneemmin vastustaa aikamme intellektuellin pahan valtakuntaa, Yhdysvaltoja.”

    Trendi-intellektuelleja piisaa yhä.

    Lipponen totesi myös, että hänen hallituksensa toimenpiteet todistivat, etteivät uusliberalismilla pelottelijoiden puheet hyvinvointivaltion alasajosta perustuneet tosiasioihin: ”Vaikka valtion menoja leikattiin 1995-2003, panostettiin samanaikaisesti hyvinvointipalveluihin: päivähoitoon (subjektiivinen oikeus 1996), koulutukseen ja terveydenhoitoon palkattiin runsaasti uutta väkeä. Sairaanhoitajien lukumäärä kasvoi 1995-2003 kiihtyvällä vauhdilla, yhteensä yli 50 prosenttia. Koulutusmenot kasvoivat reaalisesti toistakymmentä prosenttia.”

Mustavalkoisessa maailmassa värisävyt katoavat. Mustavalkoinen on ehdotonta, mustavalkoista siis.

    On sääli jos taidekin supistuu mustavalkoiseksi julistukseksi oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

    Loistavia vakoiluromaaneja kirjoittanut englantilainen Len Deighton (18.2.1929 – 15.3.2026) menehtyi muutama päivä sitten 97-vuotiaana. Jännärien ohella Deighton kirjoitti myös historiasta ja keittotaidosta.

    Deightonin esikoisromaani The Ipcress File (suom. Aivopesu) ilmestyi vuonna 1962.

    Muutamaa vuotta myöhemmin Deighton määritteli Life-lehdelle antamassaan haastattelussa kantansa trillereihin ja niiden hyviksiin ja pahiksiin tavalla, jonka luulisi parhaiten kuvaavan sitä, mitä yhteiskunnallisuus taiteessa tarkoittaa tai että mitä se voisi tarkoittaa:

    "En lue paljon fiktiota, mutta minulle kyllä tuli mieleen, etteivät lukemani jännityskirjat olleet loogisia, eikä niissä ollut oikeanlaista tunnelmaa. Mielestäni kaikessa tragediassa, mikä oikeastaan tarkoittaa kaikkea dramaattista kirjoittamista, tulisi olla se elementti, että jokainen on oikeassa omalla tavallaan, ja juuri se, että kaikki nämä osapuolet ajautuvat yhteen ja murtuvat, on traagista. Siinä ei ole mitään traagista, että roisto kuolee tai että jokin paha tuhoutuu."

Kyösti Salovaara, 2026.

Aloitetaan siitä missä ollaan

[eikä siitä mihin huomenna palattiin]

Kyösti Salovaara, 2024.

Museo del Aire y del Espacio, Madrid.

Merimakkaraa ei voi syödä,

eikä sen muniakaan.

             Kauniita naisia ei saa lyödä.

             Eikä rumiakaan.

Alkoholia ei saisi juoda,

eikä totiakaan.

              Hämminkiä ei saisi luoda.

              Eikä sotiakaan.

Merimakkaraa ei voi juoda,

eikä sen muniakaan.

             Kauniita naisia ei saisi luoda.

             Eikä rumiakaan.

- Anselm Hollo kokoelmassa Sateiden välillä, 1956. 

M ietin että aloittaisinko kommentoimalla maailman tilannetta vai toteamalla, että perjantaina, joka sattuu olemaan huomenna, päivä ja yö jälleen kerran "virallisesti" tasaavat toisensa, mutta muuten sotaisan eripuran sumu estää näkemästä mitä maailmassa tapahtuu, vaikka kirkkaita ja aurinkoisia kevätpäiviä tekee mieli odottaa, semminkin kun Suomen talvi oli paskamainen eikä ulos tehnyt mieli, jos kohta ulkoilla piti ettei olisi kokonaan jähmettynyt nojatuoliin, josta toki näkee ikkunasta puita ja pensaita ja harmaaksi maalatun puutalon, jolla saattaa olla pitkä historia, mistäpä sitä tietää päältä katsoen.

    Jospa aloitan lainaamalla nuorta Karl Marxia, joka vuonna 1852 lainasi kirjansa Vallankaappaus Ranskassa 1851 ensimmäisessä virkkeessä G. W. F. Hegeliä.

    ”Hegel huomauttaa jossakin, että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti”, Marx kirjoitti. ”Hän on unohtanut lisätä: yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.”

    Jos ajattelee nykyhetkeä, niin sopisiko herra Putin esittämään tragedian roistoa ja herra Trump farssin narria? Tämä saattaa kuitenkin olla luvattoman kevyt kuvaus todellisuudesta keväällä 2026. Se on vitsi, joka ei naurata.

A loittaisinko hieman mystisemmällä filosofialla?

    ”Mystistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että maailma on”, kirjoitti Ludwig Wittgenstein yli sata vuotta sitten.

    Silloinkin maailmaa kannatti ihmetellä. Ja ihmisiä jotka miettivät millainen maailma oli ja on.

    Wittgensteinin mielestä maailman merkityksen täytyy olla maailman ulkopuolella: ”Maailmassa kaikki on niin kuin on ja kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu: maailmassa ei ole mitään arvoa - ja jos olisi, sillä ei olisi mitään arvoa.”

    Yrittääkö filosofi sanoa, että maailmassa olevat arvot, ne joita sanomme arvoiksi, ovat suhteellisia eivätkä sitä myöten arvoja lainkaan?

    Kenties, ehkä ei.

    ”Kaikki, mikä tapahtuu ja on niin tai näin, on satunnaista.”

    Joten maailmassa oleva ei voi olla arvo, koska maailmassa tapahtuva on satunnaista eikä arvo voi olla satunnaista joten: ”Sen täytyy olla maailman ulkopuolella.”

E ntä jos aloittaisin journalismista? Sen tekopyhyydestä?

    Onko se tekopyhää arkena?

    Siinäpä kysymys.

    Katselin maanantain vastaisena yönä Oscareiden jakojuhlaa Hollywoodista. Jos semmoinen paikka tosissaan on olemassa.

    Tilaisuus sujui sivistyneesti.

    Tämä sovinnollisuus vaivasi Helsingin Sanomien ja muidenkin laatulehtien kommentaattoreita. Poliittiset kiukunpurkaukset puuttuivat ja se kiukutti laatumediaa, joka nykyään takertuu kaikkeen eripuraan kuin juoppo drinkkiin: joisiko vai ei? No, miksei.

    ”Miksi kaiken pitää olla poliittista?” mieleni tekee kysyä, joten kysyn enkä odota että laatumedia vastaa, koska sillä ei ole tapana vastata vaan pikemminkin kysyä. Kun ns. some on tulvillaan eripuraa ja politiikan pintakuohua, laatumedia paheksuu somea, koska se haluaa olla eripuran käsittelyn monopoli.

    Kuuntelen itseäni viisaampaa ääntä hyvin kaukaa historiasta.

    ”Sanomalehti voi säilyä vain siten, että se levittää monille yhteistä oppia tai käsitystä”, ranskalainen Alexis de Tocqueville kirjoitti teoksessaan Demokratia Amerikassa (1835, 1840).

    Tocqueville pani merkille, että ”mitä tasa-arvoisemmiksi olot käyvät ja mitä heikommiksi yksilöt muuttuvat, sitä helpommin he jättäytyvät virran vietäviksi.”

    Kukaan ei pysty yksin vastustamaan virran painetta.

    Tocquevillen johtopäätös (jota uskallan pitää hyvin modernina):

    ”Sanomalehti vastaa yhdistystä: voisi sanoa, että se puhuu kullekin lukijalleen kaikkien muiden nimissä ja vie lukijansa mukanaan sitä helpommin, mitä heikompi kukin on yksinään.

    Sanomalehtien valta siis kasvaa sitä mukaa kuin ihmiset tulevat tasa-arvoisemmiksi.”

T ietysti voisin aloittaa lainaamalla mestarikirjailijoita.

    Jos heidän romaaneistaan on tullut klassikkoja, niin ehkä kannattaisi tutkia miten he aloittavat romaaninsa.

    Mutta onko siihen yksi hyvä tapa, tehokas keino?

    Ilmeisesti ei, koska on kehuttuja romaaneja, joita pitää lukea vähintään 50 sivua – jos jaksaa sinnitellä niin pitkälle – ennen kuin tarina vetää mukaansa. Toisinaan kirjailijat näyttävät asettavan romaaninsa alkuun niin korkeita esteitä, että vain harva pääsee niiden yli, jos niinkään moni.

    No, otanpa kaksi klassikkoa hyllystäni.

    Henry Jamesin romaani Naisen muotokuva (1881) alkaa näin:

    ”On olosuhteita, joiden vallitessa iltapäiväteeksi sanotulle seremonialle omistetut hetket kuuluvat elämän miellyttävimpiin, seikkoja, jotka tekevät tilanteen ilman muuta viehättäväksi riippumatta siitä, juotteko teetä vai ette – eräät henkilöt eivät tietenkään sitä koskaan nauti.” (Suom. J.A. Hollo)

    Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan 7. osa (1922) alkaa puolestaan näin:

    ”Muistanette että jo hyvissä ajoin ennen kuin sinä päivänä (siis Guermantesin ruhtinattaren juhlapäivänä) tein herttuan ja herttuattaren luo vieraskäynnin josta juuri kerroin, olin urkkinut heidän kotiintuloaan ja tehnyt piilopaikassani erityisesti Charlusin paronia koskevan mutta itsessäänkin niin tärkeän havainnon, etten tähän mennessä ole puuttunut siihen, en ennen kuin saatoin antaa sille ansaitun paikkansa.” (Suom. Inkeri Tuomikoski.)

T ässä vaiheessa täytyy todeta, vaikka vielä mietin miten pakinan aloittaisi ja muistaen idean lainata myös F. Scott Fitzgeraldia ja Michael Crichtonia, että on viisaampaa jättää tämän päivän juttuni tähän ajatuksella, että koska jäävuorista näkyy meren pinnalle vain pieni osa, niin kenties tässäkin kirjoitettu on vain tuulenvire, joka ei voi paljastaa syvemmissä sfääreissä riehuvia myrskyjä, sillä sitä mitä ei voi kysyä, siihen ei vastausta löydy, jos kohta ketä sellaisen etsiminen kiinnostaisikaan?

    Pitääkö edellinen virke lopettaa kysymys- vai huutomerkkiin?

    !? 

Kyösti Salovaara, 2019.

Fontaine de la Solidarité, Reims.

Liberaalin demokratian marketeissa

[valtaa vaihdetaan, hankitaan ja kulutetaan]

Kyösti Salovaara, 2026.

Valtaa on tietty määrä. Sitä ei ole enempää eikä vähempää. Sitä ei voi leikata kuin hölmöläiset peittoa.

Jos jakaa valtaa kahdelle miehelle, kasvaako valta kahdeksi? Ei, se pienentyy puolella.

- Erno Paasilinna: Musta aukko. Otava, 1977. 

Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.

    Ehkä niin oli.

    Mutta melkein samaan aikaan kun Koskelan Jussi kuokkansa suohon iski Väinö Linnan romaanissa, Euroopassa aukeni demokratian vuosisata. Se alkoi liberalismin johtaessa poliittista ajatusmaailmaa. Pyrittiin lisäämään yksilön vapautta ajatuksissa ja teoissa.

    Sitten sosialidemokraattiset ja konservatiiviset liikkeet aatteineen suistivat liberalismin poliittisena liikkeenä sivuun, vaikka liberalismi ei kuollutkaan. Niinpä liberaalit perusoikeudet ja demokraattiset prosessit kohtasivat liitossa, joka kai nykyäänkin vallitsee Euroopassa ja monessa paikassa muualla.

    Vaikka liberalismin ja demokratian kohtalonomainen liitto tuotti viime vuosisadalla aineellista ja henkistä hyvinvointia, liberalismin ja demokratian välillä on säilynyt konflikti sen suhteen missä yksilön autonomian ja julkisen vallan raja kulkee.

    Kylmän sodan päätyttyä liberalismin ja demokratian liitto näytti saumattomalta, ainoalta mahdolliselta tieltä hyvinvointiin, mutta 2000-luvulla ristiriidat ovat palanneet ja yhteinen tavoite rapautunut.

Edellä sanottu on karkea yhteenveto politiikan tutkija Jenni Karimäen ajatuksia herättävästä artikkelista Liberalismin ja demokratian vaikea liitto, joka julkaistiin uusimmassa Kanava-lehdessä (2/2026).

    Karimäen esille nostamaa konfliktia yksilönvapauden ja enemmistövallan välillä ei juurikaan pohdita päivänpoliittisessa keskustelussa, aivan kuin yksilönvapaudella ei olisi lainkaan merkitystä ja sijaa makrotalouden ja sotepalvelujen leimaamassa budjettitaloudessa.

    Ja kuitenkin, niin kuin Karimäki kirjoittaa: ”Liberalismin ja demokratian liitto onkin kompromissi yksilönvapauden ja enemmistövallan välillä. Esimerkiksi oikeus harjoittaa tiettyä ammattia, ajaa autoa tai olla ehdolla on aina yhdistelmä yksilön halusta ja yhteisön hyväksynnästä.”

    Historia selittää nykyisyyttä, halusipa sen myöntää tai ei.

    ”Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt demokratia palveli hallintovaltion tarpeita”, Karimäki sanoo. ”Se ei juhlinut itsenäistä, vapaata yksilöä, joka puolustaa oikeuksiaan suhteessa valtioon, vaan kansalaisten poliittinen osallistuminen ja into suunnattiin muodolliseen osallistumiseen, kuten äänestysaktiivisuuteen. Se miten valtaa vaalien jälkeen käytettiin oli edustuksellisen ja korporatistisen järjestelmän käsissä.”

Oliko liberaali demokratia, yhteen tai erikseen kirjoitettuna, länsimaissa parhaimmillaan Neuvostoliiton hajottua ja kylmän sodan päätyttyä?

    Siltä tuntuu nyt, kun maailma näyttää hajoavan teräväreunaisiksi sirpaleiksi.

    Karimäki sanoo, että kylmän sodan jälkeen ”politiikasta tuli yhteisen hyvän hallinnointia, ja sosialidemokraattiset puolueet pohjoismaissa ja Labour Britanniassa yhdistivät sosialismin ja uusliberalismin keskustavasemmistolaiseksi kolmannen tien politiikaksi.”

    Mutta onko kolmatta tietä olemassa?

    Nykyhetki näyttää hajottavan tuon liiton. Palataanko siis aikaan entiseen? Tuskin palataan, sillä historiaa ei voi resetoida.

    Karimäen mielestä yksilönvapauden ja enemmistövallan välinen konflikti on siirtynyt liberaalidemokratian sisälle. Liberalismi hylätään äärioikealla, mutta kenties myös vähitellen vasemmalla.

    Tässä heijastuu se, että yksilöllisesti koetut arvot tulevat kollektiivisten arvojen tilalle. ”Kiistat eivät enää koske 1900-luvun alun tapaan sitä, miten edustuksellisuus ja yksilön suvereniteetti taataan, vaan sitä, miten valinnanmahdollisuudet ja yksilön oikeudet määritellään.”

    Karimäki toteaa, että nyt ei enää olekaan kysymys siitä, miten kansan tahto välittyy alhaalta ylös, vaan miten tehokkaasti yksilöiden ja ryhmien oikeuksia suojellaan ylhäältä alas. ”Äänestäjistä on yleisödemokratiassa tullut katsojia ja kuluttajia, jotka tekevät valintansa päätöksentekijöiden ilmaisemien arvojen ja edustamien brändien väliltä. Konkreettisten politiikkavaihtoehtojen merkitys valintaa ohjaavina tekijöinä on identiteettipolitiikan napaistamassa maailmassa vähentynyt.”

Helsingin Sanomat kertoi maanantaina, kuinka poliitikot miehittävät ja naisittavat S-ryhmän osuuskauppojen luottamustoimet, niin että he saavat edustustoimistaan hienot palkkiot ja voivat ostaa S-ryhmän kaupoista tavaroita ja ruokaa alennushinnoilla.

    Samalla kun demokratiassa on tarkoitus jakaa valtaa, se keskittyy Suomessa yhä enemmän samoihin käsiin.

    Miten nämä montaa ”virkaa” ja ”velvollisuutta” hoitavat poliitikot ehtivät eduskunnan istuntoihin, kunnanvaltuustojen ja aluevaltuustojen kokouksiin ja osuuskaupan hallinnolliseen päätöksentekoon? Miten he pystyvät huolehtimaan itsenäisestä päätöksenkyvystään? Vai onko sellaista olemassakaan? Kenelle tuommoinen poliitikko on lojaali? Ketä hän edustaa? Kenen puolesta puhuu? Vai ajatteleeko hän vain omaa etuaan, omia arvojaan ja perhettään, jolle voi ostaa jopa sapuskan halvemmalla kuin muut osuuskaupan asiakkaat?

    Pienessä maassa piirit ovat pieniä ja suljettuja.

Mutta lopulta: kuka määrittelee sen elämänpiirin rajat ja mahdollisuudet missä Matti ja Maija Meikäläinen elävät?

    ”Minulle arvot ovat asia, josta en tingi”, sanoi vihreiden Sofia Virta pari päivää sitten.

    Ei hänen tarvitsekaan tinkiä, mutta pitääkö meidän muiden tinkiä, jotta voisimme tehdä yhteistyötä Sofia Virran kanssa? Ja eduskunnassa on Virran lisäksi 199 kansanedustajaa edustamassa meitä. Jos kukaan heistä ei tingi omista arvoistaan, miten eduskunta voi edustaa ketään muuta kuin siellä istuvia? Onko kysymys enää parlamentarismista vai uudenlaisesta säätyvaltiosta?

    Kysymykseni kuulostaa naiivilta. Saanhan minä tehdä, mitä lystään Sofia Virralta, Antti Lindtmanilta tai Petteri Orpolta lupaa kysymättä.

    Huomaamatta jää, että julkinen valta säätelee Matti ja Maija Meikäläisen elämäntilaa perimällä heiltä melkein puolet heidän tuloistaan ja käyttämällä näin perityt veroeurot eduskunnassa ja muissa julkisen vallan elimissä päätettävällä tavalla. Vaikka kaikki tapahtuu yhteisen hyvän vaalimiseksi, yksilön mahdollisuuksien ja julkisen, demokraattisen vallan välille jää ratkaisematon konflikti.

    Salliiko liberaali demokratia yksilölle oikeuden päättää elämästään ja nautinnoistaan? Toki monet asiat kuuluvatkin yhteisölle; en minä halua ikiomaa poliisia, armeijaa, maantietä enkä sairaalaa, mutta sen haluan päättää mitä luen (dekkareita vai postmodernia kaunoa), käynkö oopperassa vai pubissa ja katsonko suomalaisia vai amerikkalaisia elokuvia.

    Saksalaisbrittiläinen sosiologi, politiikan tutkija ja filosofi Ralf Dahrendorf (1929-2009) antoi tämän konfliktin kulttuurisesta olemuksesta hyvän kuvauksen vuonna 1990 kirjassaan Huomisen Eurooppaan. (Kirjayhtymä, 1991.) Dahrendorf yritti selittää länsieurooppalaista ”vapaata” elämäntapaa puolalaiselle ystävälleen, joka kylmän sodan päätyttyä huolestui kommunistisesta komennosta vapautuneiden puolalaisten ”huonoista” harrastuksista. Näin Dahrendorf kirjoitti huolestuneelle ystävälleen:

    ”Sanoitte, että on parempi tukea hyvien filmien tuotantoa kuin pitää pornofilmivuokraamoa… Pidän näkemystänne arvossa, mutten silti voi yhtyä päätelmiinne. Tiettyyn rajaan saakka totalitaaristen hallitusten alaisina elävien ihmisten mieltymys kulttuuriin oli korviketta muille haluille, joiden noudattaminen oli heiltä kielletty. Kun paine hellittää, he innostuivat roskalehdistä ja hampurilaisista ja tiskikoneista ja kiiltävistä moottoripyöristä ja aurinkolomista Espanjassa. Olisi tietysti hienoa, jos syvällisemmät arvot saataisiin säilymään, vaikka on vaikea nähdä, miten se voisi onnistua. Vaikka hallituksenne jatkaisikin ’hyvien’ filmien tuotannon ja ’klassikkokirjojen’ tukemista, ihmiset taitaisivat silti katsella mieluummin romanttisia nyyhkyfilmejä tai lukea roskaa tai luopua lukemisesta kokonaan.”

Kyösti Salovaara, 2021.

Vallan historiallinen perspektiivi:
itsevaltiudesta edustukselliseen demokratiaan.

Toinen toistaan pahempia

[psykologiaa vai poliittista hölynpölyä?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Miksi puhkeamme valituksiin syntiinlankeemuksen takia? Ei meitä karkotettu paratiisista sen vuoksi, vaan elämän puun takia, ettemme söisi siitä.

Me emme ole syntisiä vain siksi, että olemme syöneet tiedon puusta, vaan myös siksi, että emme vielä ole syöneet elämän puusta. Syntinen on se tila, jossa me olemme, riippumatta syyllisyydestä. 

- Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1969.

S anat eivät ole tekoja, mutta teot ovat sanoja.

    Viime sunnuntaina sumu peitti kaupungin. Muualla oli vielä sumuisempaa.

    Tällä viikolla kuu on täysi. Luonnonlait pysyvät pitkään.

    Ihmiset tulkitsevat lakejaan miten milloinkin. Joskus niitä luetaan kuin piru Raamattua.

    Faktista tietoa ei ole, kuinka piru Raamattua lukee.

P itääkö maailma ottaa vastaan kaikkineen?

M aaliskuun ensimmäisenä päivänä Helsingin Sanomat julkaisi Der Spiegeliltä lainatun artikkelin otsikolla Pahan psykologi. Der Spiegel on laatulehti Saksassa, Hesari Suomessa.

    Artikkelin ingressissä kerrottiin, että inhimillistä pahuutta tutkineen psykologi Ingo Zettlerin mukaan ihmisten pahoilla ominaisuuksilla on yhteys rikollisuuteen ja poliittisiin näkemyksiin. ”Pahuutta voidaan myös mitata.”

    Saksalainen Zettler tutkii ”pahuutta” Kööpenhaminan yliopistossa. ”Pahuuteen kuuluvat myös arkipäiväiset rikkomukset, kuten valehteleminen, pettäminen ja kulukorvausten väärentäminen”, Zettler vastasi haastattelijan kysymykseen mitä ”pahuus” on.

    Näin ollen kaikki ihmiset ovat vähintään pahoja, toistaan pahempia. Geenit ja ympäristö luovat ihmisen henkiset ominaispiirteet.

    Zettlerin mielestä häikäilemättömyys on pahuutta; ahneus, narsismi, sadismi, ilkeys ja machiavellismi ovat ns. ”pimeitä persoonallisuuspiirteitä”. Zettlerin tutkimusryhmä jahtaa näitä esittämällä ihmisille kysymyksiä.

    Mutta aikamoiselta hölynpölyltä kuulostaa, kun Zettler sanoo, että ihmiset joilla on pimeitä ominaisuuksia harvemmin työskentelevät taideammateissa. Poliittiselta kannanotolta kuulostaa puolestaan väite, että "pahat” ihmiset kannattavat useammin markkinaliberalismia ja haluavat menestyä ”hyviä” ihmisiä kovemmin.

    Zettler on tainnut asettaa kärryt hevosen eteen. Koska markkinatalous on hänen mielestään ”paha”, siinä menestyvien ihmistenkin täytyy olla ”pahoja”.

V iime viikolla kysyin: ”Onkohan maailmassa muuten yhtään suurta taideteosta, jonka tekijällä ei olisi aikanaan ollut vallitsevista arvoista poikkeavat oman elämänsä arvot?”

    Tarkoitin noita Zettlerin ”pahoiksi ominaisuuksiksi” määrittelemiä arvoja.

    Tämän viikon tiistaina Yle Teema esitti Rauni Mollbergin ohjaaman elokuvan Maa on syntinen laulu (1973). Timo K. Mukan esikoisromaanin perustuvan elokuvan näki teattereissa aikanaan yli 700 000 katsoja.

    Tiistain Hesarissa elokuvaa arvioitiin laajasti. Tai itse asiassa Taneli Topelius arvioi sen tekijän ”pimeitä” persoonallisuuspiirteitä. Mollberg käsitteli näyttelijöitä ja eläimiä julmasti. Vuonna 2026 mitään taideteosta ei kai voi katsoa eikä lukea syventymättä taiteilijan persoonallisuuteen, hänen pahuuteensa. Ja jokaisesta suuresta taiteilijasta pahuus löytyy kun hieman pintaa raaputtaa. Eikä "paha" voi luoda "hyvää" taidetta.

    ”Mollella oli demoninen puoli, mutta hän oli myös rakastava, hauska, älykäs ja huumorintajuinen”, Taneli Topelius lainasi kirjoituksensa lopuksi Mollbergin tyttären muistikuvia.

    Sitten toisaalla Elokuvia-palstalla nimimerkki TM (Timo Malmi?) antoi ”syntiselle Lapin laululle” vain kolme tähteä viidestä. Yhtä hyvänä hän piti samana päivänä Ylellä esitettyä Yrjö Nortan filmiä SF-paraati (1940).

P itääkö meidän tietää, millaisia taiteilijat ovat omassa elämässään? Helpottaako tietäminen taideteoksen kokemista vai tekeekö se siitä mahdottoman? Pitääkö kirjoja ja elokuvia ”lukea” niin kuin piru Raamattua?

    Viime viikolla Suomen Kuvalehti (nro 9/2026) julkaisi Juha Itkosen jutun Tämä on henkilökohtaista norjalaisesta Karl Ove Knausgårdista. Jutussaan kirjailija Itkonen haastatteli videopuhelun välityksellä kirjailija Knausgårdia, joka nykyään asuu Lontoossa. Neljätoista vuotta sitten Itkonen pääsi haastattelemaan Knausgårdia silmästä silmään tämän skånelaisessa kodissa Ystadin lähellä.

    Itkosen mainiosti kirjoitetussa jutussa käsiteltiin myös ”pahuuden piirteitä” ja sitä kuinka kirjailija hyväksikäyttää omaa lähipiiriään luodessaan fiktiota, joka ehkä ei olekaan fiktiota.

    ”Mitä Knausgård, itse kohtuullisen suuri synnintekijä, tässä iässä ja elämäntilanteessa oikeastaan ajattelee näistä eettisistä kysymyksistä”, Itkonen mietti. ”Onko liian dramaattista sanoa, että kenties jokainen vakavissaan taidetta tekevät joutuu hyväksymään oman itsekeskeisyytensä ja solmimaan jonkinlaisen faustilaisen sopimuksen?”

    Knausgård vastasi, että tämähän on vanha dilemma. ”Voiko olla samaan aikaan sekä hyvä ihminen että hyvä taiteilija? Olin tästä hyvin kiinnostunut nuorempana, kun olin romanttinen ja ehdoton ja minulla oli kaikenlaisia boheemeja käsityksiä taiteilijuudesta.”

    Kirjailija kertoo vapautuneensa romanttisesta nuoruudestaan, mutta lisää sitten: ”Kyllä taiteilijan kuitenkin on oltava vapaa. Taide, joka on täysin linjassa ympäröivän yhteiskunnan arvojen ja muitten ihmisten odotusten kanssa, on usein arvotonta. Joten kyllä, konflikteja tulee, ennemmin tai myöhemmin. Ja kun olin yhdeksäntoista, minua kiinnosti ehdottomasti enemmän olla hyvä taiteilija kuin hyvä ihminen.”

J oskus on sanottu, että kirjailijat muistuttavat vakoilijaa ja rikollista, koska hekin urkkivat ja varastavat, eivät tosin kanssaihmisten omaisuutta vaan näiden ”elämän” pukeakseen sen omaksi fiktiokseen. 

    James Joycen romaanissa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (1916. Suom. Alex Matson. Tammi, 1946 ja 1964.) nuori taiteilija tunnustaa itsekkyytensä ja julistaa itse määrittelemänsä oikeudet käyttää elämänpiiriään haluamallaan tavalla taiteen hyväksi.

”- Kuule nyt, Cranly, hän sanoi. – Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja mitä aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin - vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

    Niin myös Joyce käytti.

    Ihmisenä hän paljasti ”paskamaisuutensa”; taiteilijana suuruutensa. Nykylukija sitten paheksuu tai ihastuu.

Kyösti Salovaara, 2026.