torstai 14. tammikuuta 2021

Äly hoi!

 [älä jätä meitä jätä älä]


Kyösti Salovaara, 2021.
Alvar Aallon suunnittelema älyn keskipiste:
Aalto yliopiston Kandidaattikeskus Otaniemessä Espoossa.
Valmistuessaan  se oli Teknillisen korkeakoulun päärakennuksen auditorio.


Geopoliittinen asemammehan on aina ollut sama, tai samankaltainen. Suomi on itäeurooppalainen maa ja sen sivistyneistö on itäeurooppalaista sivistyneistöä, jonka poliittisten ajattelutapojen juuret ulottuvat Bysantin välityksellä syvälle arkaaisten yhteiskuntien historiaan… Suomalainen sivistyneistö on enimmät vaikutteensa saanut joko Saksasta tai Venäjältä käsin. Meillä on totuttu ajattelemaan, että Saksasta tulevat vaikutteet ovat länsimaisia. Historia todistaa vallan muuta. Saksa on aina ollut Idän ja Lännen rajamaa.

    - Yrjö Ahmavaara: Suomalaisen sivistyneistön tila. Teoksessa Esseitä tästä ajasta, 1987.


Laajassa, sosiologisessa merkityksessä intellektuelleja ovat kaikki tiedon ja älyn avulla työtä tekevät ihmiset eri ammateissa kuten opettajina ja toimittajina… Suuren tiedolla ja sanoilla työskentelevän joukon ja valikoitujen, intellektuelleiksi erityisesti tunnustettujen ihmisten väliin mahtuu intelligentsia, korkeasti koulutetut ihmiset, jotka ensi sijaisesti kuluttavat intellektuellien tuotteita, keskustelevat niistä ja luovat keskuudessaan trendejä, mitä eri asioista ja ilmiöistä pitäisi ajatella. Kuri voi olla kovaa: maailmaan ei aina sovi yhtään enempää kuin yksi mielipide.
    - Paavo Lipponen: Järki voittaa, 2008.


Opiskelijani olivat alalleen omistautuneita, globaalisti tiedostavia nuoria ihmisiä, jotka halusivat parantaa maailmaa. Minua järkytti heidän suoranainen tietämättömyytensä maailman tärkeimmistä faktoista. Minua järkytti, että heidän mielestään oli todella olemassa kaksi ryhmää, ”me” ja ”he”, järkytti kuulla heidän sanovan, että ”he” eivät voi elää kuten ”me”. Miten oli edes mahdollista, että heidän päässään pyöri yhä 30 vuotta vanha maailmankuva?

    - Hans Rosling teoksessa Faktojen maailma, 2018.


Aletaan runolla jossa etsitään älyä


    Maanantaina satoi lunta, etsin kadonnutta älyä

    lukemalla vanhoista kirjoista runoja runoilijoilta.
    Ne älyttivät minua, en ole Eliot, kelit ovat mitä ovat,
    kiersivät älyn puhumalla puista ja rentukoista ja kovin
    oli soista rämpiä sanojen seassa tunteiden sameassa vedessä.
    No, en ole Eliot, kelit ovat mitä ovat, pumpulipuita ikkunan edessä.
    Ei siis mielen mieltä vaan soljuvaa kieltä runoilijoilla
    istua niityn reunalla maailma toisaalla eikä pohtien kuka huutaa
    sanoihin eksyneelle ohjeita kotiin palatakseen, ei maksa vaivaa.
    Taisin jo sanoa: En ole Eliot, kelit ovat mitä ovat.
    Soista ja surkeaa, huomauttaa Ihaa, mutta haa, minäpä etsinkin
    runon lihaa, koska en ole Eliot, kelit ovat mitä ovat, semminkin
    kun Satre totesi etteivät runoilijat puhu, he eivät vaikene vaan
    puhumatta vaikenematta ovat jotakin muuta runoillaan.


Jatketaan kadonneen älyn metsästämistä: ken voi sitä etsiä?


Älyn ja älykkyyden etsiminen on mielenkiintoinen tehtävä.

    Mutta kuka kykenee tehtävään?
    Pitääkö olla älykäs tietääkseen mitä äly on? Voiko tavallinen taapertaja edes pinnallisesti kuvailla älykkyyttä, siitä puhumattakaan, että analysoisi älykkyyden merkitystä yksilöille ja yhteiskunnalle?
    Huoleton kysymys: onko älykkyys sittenkin vain gaussin käyrälle heijastettu yhdentekevä kuvaus erilaisten ihmisten erilaisista henkisistä ominaisuuksista?
    Totinen vastaus: ei, ei ole. Kyllä älykkyyttä on olemassa ja erilaisissa ihmisissä erilainen määrä.
    Mutta nyt kierrän otsikon kysymystä.
    Voiko tavallinen ihminen, joka ei ole ”älykäs” pohtia mitä äly on? Miten se ilmenee? Mistä tunnistaa älykkään ihmisen? Kertooko koulutus sen? Vai julkinen asema? Ovatko kaikki kirjailijat ja toimittajat älykkäitä?
    Jos normikulttuuriin kuuluva näyttelijä ei nykytrendien mukaan saa esittää saamelaista eikä intiaania eikä eskimoa eikä hetero transsua (koska ei kykene samaistumaan näihin eikä hänellä ole oikeutta omia näiden kulttuurisia piirteitä), niin miten taviskaan saattaisi pohtia älykkyyttä, joka häneltä itseltä puuttuu?
    No, minäpä keräilenkin esimerkkejä ihmisistä, jotka ilmiselvästi eivät ole älykkäitä esittämiensä mielipiteden perusteella.


Pysähdytään miettimään: Mitä se on?


Kun alkaa miettiä älykkyyttä, ajatukset hajoavat sinne tänne. Älyä ja älykkyyttä on niin montaa sorttia etteivät ne mahdu yhteen lauseseen.

    Yrjö Ahmavaaran teoksessa Hyvinvointivaltion Tabu – nykykulttuurimme kritiikkiä tutkaillaan älyn olemusta, sen mittaamista ja älykkyyden suhdetta yhteiskuntatodellisuuteen.
    Ahmavaara kertoo, että amerikkalainen David Wechsler määritteli vuonna 1975 älykkyyden ”yksilön kykynä ymmärtää ympärillään olevaa maailmaa ja hänen resurssejaan vastata näihin haasteisiin.” Ruotsalainen Hans Rosling puolestaan toteaa Faktojen maailma -teoksessaan, kuinka monet oppineet ja asiantuntijat ovat täysin pihalla, kun heiltä kysytään millaisessa maailmassa me elämme. Eikä noita asiantuntijoita parane kai pitää ”älyttöminä”.
    Älykkyyteen kuuluu ensi sijassa päättelyky, ongelmanratkaisukyky ja oppimiskyky. Ahmavaara lisää tuohon, että matemaattis-tieteelliset taipumukset kuvastavat ennen muuta kykyä ymmärtää asioiden välisiä suhteita ja nimenomaan määrällisiä suhteita.
    Suhteellisuudentaju näyttää olevan olennainen kyky ymmärtää mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Sitä myös tarvitaan, kun menneisyyden tapahtumista yrittää päätellä mitä nykyhetkessä tulisi tehdä.
    Käytännössä me ihmiset olemme aika huonoja asettamaan todellisuuden ilmiöitä oikeaan mittakaavaan. Poliittiset liikkeet käyttävät härskisti hyväkseen tätä inhimillistä puutetta.
    Maailman ilmatieteenlaitoksen WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas kuvasi tiistaina radiohaastattelussa (uuteen ilmastomuutoskirjaan liittyen) ihmisten kykyä ymmärtää mittakaavoja ja asioiden suhteita toisiinsa. Taalas sanoi, että esimerkiksi lentoliikenteen lopettamista tai radikaalia vähentämistä ajavat ihmiset eivät huomaa tai halua huomata, että lentoliikenteen päästöt ovat vain 2 % maailman kokonaispäästöistä. Ei ole järkiperustetta keskittyä lentokoneisiin ilmastoa pelastettaessa. Taalas totesi myös ettei maailmaa pelasteta ryhtymällä kasvissyöjiksi. Isossa kuvassa ainoa tapa vähentää päästöjä on tarttua eniten fossiilisia polttoaineita käyttäviin toimintoihin.
    Mutta poliittisten liikkeiden on helpompi takertua ihmisten yksityiselämän tapoihin kuin keskittyä mittakaavassa suurien toimijoiden ”tapoihin”. 


Kyösti Salovaara, 2020.
Älyn synkronointi vasemmalta oikealle:
Oodi-kirjasto, Helsingin Sanomat, Kiasma.


Löydetään ensimmäinen ”älytön” esimerkki


Tasavallan presidentti Sauli Niinistö esitteli uudenvuodenpuheessaan ”sivistysvaltioiden dilemman”.

    ”Lyhyesti kuvattuna kysymys on siitä, miten annetaan turvaa ihmisille, joiden varalta joudutaan sitten turvaamaan muita, siis suojautumaan”, Niinistö sanoi. ”Tästä puolestaan seuraa vaikeita jatkokysymyksiä. Missä määrin yksilön oikeuksien vastapainoksi voidaan asettaa kaikkia koskeva turvallisuus? Tai päinvastoin, voidaanko koko yhteiskunnan turvallisuus vaarantaa asettamalla yksittäisten yksilöiden oikeudet etusijalle?”
    Sanomatta suoraan Niinistö tietenkin puhui ulkoministeri Pekka Haaviston ”dilemmasta”, jota Haavisto ei oikein näytä vieläkään ymmärtävän. Viime lauantain kesyssä Ylen Ykkösaamussa (telkkarin puolella) toimittaja, Seija Vaaherkumpu viittasi Niinistön esittämään dilemmaan, mutta hyväksyi sen enempää purematta Haaviston vastauksen leirien ISIS-lapsista ja äideistä. Haavisto toisti taas, että kysymys oli vain lapsien oikeuksista. Näinkin voi sanoa, mutta se on poliittinen perustelu, joka väistää erilaisten yhteiskuntapiirien perusoikeuksien välisen dilemman.
    Niinistön esittämään dilemmaan ei ole yhtä oikeaa vastausta. Siksi se onkin älyllisesti kiehtova. Samanlaisia perusoikeuksien ja todellisuuden välisiä ristiriitoja, dilemmoja piisaa.
    Esitettyyn dilemmaan nähden Pekka Haavisto ja Yle ykkösen toimittaja eivät täyttäneet ”älykkyyden” tunnusmerkkejä. Niiden puuttuessa takerrutaan poliittiseen argumentointiin.
    Sivuhuomautuksena voi todeta, että radion puolella Ylen Ykkösaamu on muutenkin menettänyt kriittisen asenteensa politiikkaan sen jälkeen kun maahan saatiin vihervasemmiston hallitus. Hallitusta käsitellään nyt silkkihanskoin. Sipilän porvarihallitus oli aikanaan Ykkösaamussa jatkuvan räksytyksen kohteena.
    Vaivaako Ylen Ykkösaamua poliittinen puolueellisuus vai toimittajien älyn puute? Veikkaan jälkimmäistä.


Kyösti Salovaara, 2021.
Aalto-yliopiston kampus täydentyy: uudessa
 rakennuskompleksissa sijaitsee mm. Kauppakorkeakoulu.
Muuttuuko tieteen äly rakennuksen estetiikan muuttuessa?
Uuden pikaraitiotien kiskot kertovat, että nykymaailmassa
sekä tiedon, tavaran että ihmisten liikuttamisen
logistiikka on entistä tärkeämpää myös 
älykkyyden lisäämiseksi.


Sitten mennään taiteilijoiden ihmemaahan


Muutama viikko sitten mietiskelin pakinassani, että kuuluvatko taiteilijat – kirjailijat, näyttelijät, maalarit, muusikot jne. – itseoikeutetusti älymystöön. Ilmiselvä toteamukseni oli, että tuskinpa kuuluvat.

    Älymystöön kuulumiselta kaiketi oletaan myös henkilökohtaista älykkyyttä. Tosin tuossa lainauksessani Paavo Lipposelta puhutaan intelligentsiasta, joka tulkitsee ja välittää varsinaisten intellektuellien, tutkijoiden ja tiedemiesten ja filosofien, siis pienen älymystön, ajatuksia ja tutkimustuloksia suurelle kansalle. Kenties intelligentsiaan kuuluminen ei edellytäkään älykkyyttä.
   Viime viikolla yli miljoona suomalaista katsoi Tiina Lymin kirjoittamaa ja ohjaamaa kolmiosaista Sisäilmaa -tv-satiiria työvoimatoimiston todellisuudesta hyvinvointivaltio Suomessa.
    Tiina Lymi kertoi TV-maailma lehdessä satiirin perusteluksi ahdistuksensa siitä, että hyvinvointivaltio on rapautumassa ja että asenneilmapiiri kovenee nykysuomessa.
    Ylen haastatelussa Lymi jatkoi väitteitä hyvinvointiyhteiskunnan armottomuuden lisääntymisestä. Hän myös väitti, että 1970-luvulla hyvinvointiyhteiskunta toimi paremmin kuin tällä hetkellä.
    Tosiasiassa mikään Lymin väitteistä ei ole faktaa.
    1970-luvun Suomessa nykyistä hyvinvointivaltiota vielä rakennettiin. Subjektiiviset oikeudet saatiin vasta 1980-luvun puolivälissä. Kun sosiaaliturvaan 1980-luvun taitteessa käytettiin n. 6 mrd euroa niin nykyään siihen käytetään 70 mrd. Se on n. 30 % bruttokansantuotteesta eikä se ole juurikaan vähentynyt viime vuosina. Hallitus on päinvastoin päättänyt, että oppivelvollisuus laajennetaan täysi-ikäisyyteen asti. Sekin maksaa monta euroa. Hyvinvointivaltio ei siis rappeudu, vielä.
    Sitä paitsi viime vuonna valtio otti 20 mrd euroa velkaa hyvinvointivaltion toiminnan tukemiseksi. Rahaa on jaettu kunnille ja yrityksille ja yhdistyksille, jopa pyöräilyn ja marjanpoiminnan tukemiseen.
    Toisin kuin Lymi väittää (faktoihin syventymättä), suomalainen hyvinvointivaltio melkein kerskailee anteliaisuudellaan. Se ei osoita rapautumisen merkkejä eikä minkäänlaista armottomuutta.
    Katsoin Sisäilmaa-sarjan ensimmäisen osan.
    Siitä muistui mieleen Ylen tv-teatterin poliittisesti vinksahtaneet esitykset 1970-luvulla ja taistolaisuuden loputon itsepetos, kun se lauloi naapurimaa Neuvostoliiton demokratiasta ja neuvostoihmisen hyvinvoinnista ja samalla manasi suomalaiset yrittäjät, ne ”kapitalistit” manan majoille.
    Sisäilmaa-minisarjassa on vähän samanlainen henki. En tiedä mistä Lymin ihannesuomessa verotulot hankittaisiin sosiaaliturvan ja hyvinvointivaltion ylläpitämiseen, jos yksityiset yritykset on lopetettu ja niiden palkkatyöläiset ovat joko kortistossa tai valtion palveluksssa.
    Mutta faktoista viis kun tunteet jyllää.


Lopuksi päädytään viattomasti taiteen mystiikkaan


Alkaneen vuoden toisena päivänä Jussi Ahlroth kirjoitti laajasti Helsingin Sanomissa ranskalaisen filosofin Georges Bataillen kirjasta Sisäinen kokemus, joka on juuri suomennettu.

    Bataille (1897-1962) oli filosofi, antropologi, mystikko, dadaisti ja ties mitä. Wikipedian mukaan monet viime vuosisadan älypäät kutsuivat Bataillea ”aikamme terävimmiksi aivoiksi”. Sisäinen kokemus ilmestyi alkuaan 1943. Ahlrothin kirjoituksen jälkeen sen voisi lukea, jopa innostuneena.
    Mutta takerrun nyt yhteen viattomaan Bataillen lauseeseen, joka saattaa toki olla suuressa roolissa hänen ajattelussaan.
    ”Taide näyttää sen, mitä ei voi kuvailla sanoilla”, Bataille sanoo. ”Bataillen mukaan taide voi vastata samaan kysymykseen kuin uskonto”. Ahlroth täsmentää Bataillen mystistä ajatusta.
    Taide voi olla kuin uskontoa, sen uskon.
    Mutta miten tai mikä taideteos muka näyttää enemmän kuin sanoilla voisi kuvata? On paljonkin taideteoksia (maalauksia, musiikkia, runoja, kirjoja) joiden merkitystä tai merkityksiä on hankala ymmärtää. Niiden tarkoitus ja ”sanoma” jää lukijalle ja kokijalle selviämättä. Mutta jos ei ymmärrä jotakin, sen voi kyllä sanoilla kuvata.
    Em. Bataillen lauseeseen voi vastavedoksi ottaa hieman kuluneen toteamuksen Pablo Picasson ”mestariteoksesta” Guernican verilöyly, jolla Picasso otti kantaa Espanjan sisällissotaan.
    ”Onko se muka voittanut yhtään sydäntä Espanjan asialle?” kysyi Jean-Paul Sartre 1940-luvulla. ”Ja kuitenkin siinä on sanottu jotakin mitä ei voi koskaan ymmärtää kokonaan ja jonka ilmaisemiseen tarvittaisiin loputtomasti sanoja.”
    Guernican verilöyly on kubistinen maalaus, josta ei tiedä mihin se liittyy, ellei maalauksen katsojalle kerrota sen nimeä ja sen liittymistä Espanjan sisällissotaan ja baskikaupunki Guernican (baskiksi Gernika) pommituksiin.
    Merkityksiä ei maalata eikä sävelletä, Sartre sanoi. Tässä mielessä selkeän yhteiskunnallisen tai yksilöön liittyvän sanoman esittäminen sävellyksellä tai maalauksella on mahdotonta kertomatta taideteoksen ulkopuolisia faktoja. Onhan erästä sävellystä esimerkiksi käytetty sekä joululauluna että työväenlauluna. Toisesta sävellyksestä tuli Suomessa sekä punaisten että valkoisten tunnuslaulu. Sävellys itsessään on neutraali – melodia ei ilmaise ulkopuolista todellisuutta, sen faktoja.
    Oliko Bataille väärässä sanoessaan että ”taide näyttää sen, mitä ei voi kuvailla sanoilla”? Jos oli, voiko Wikipedian arvion ”aikamme terävimmistä aivoista” heittää roskikseen?
    Sovinnollisesti päädyn ajatukseen, että koska taideteoksen kokeminen on ylisummaan subjektiivinen kokemus eikä kukaan pysty tietämään kenen kokemus - ”älykkään” ihmisen vai ”tyhmän” ihmisen - on aidoin ja ”syvällisin”, ei Bataillea kannata tuomita ”älyttömäksi” yhden lauseen perusteella, vaikka lause kuulostaa älyttömältä.



Kyösti Salovaara, 2021.
Kauppakeskus Espoossa:
eräs toimeliaisuuden, markkinoiden
 ja hyvinvoinnin moottoreista.
Estetiikka kenties antaa periksi pragmalle,
mutta ilman markkinoita ei ole verotuottoja
.


torstai 7. tammikuuta 2021

Ilmiöitä

 [nyt sumussa, huomenna...]



Kyösti Salovaara, 2021.
Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa
missä onnen kaukorantaan laine liplattaa
missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan
siellä huolet huomisen voi jäädä unholaan.

-Unto Mononen: Satumaa.


Maailma hyvästelee vuoden 2020 yksinäisyyden ja toivon välissä.

    - El Paísin otsikko 2.1.2021

On käynyt ilmi, että ennustaminen on vaikeata siinäkin tapauksessa, että ennustetaan mennyttä aikaa.

    - Mauno Koivisto: Väärää politiikkaa. 1978.

Stephen Fry on juutalaisesta perheestä kotoisin oleva homoseksuaali… ”Olen vanhanaikainen vasemmistolainen ja liberaali, enkä taustani takia ole koskaan fanittanut rasismia”, Fry totesi kanadalaisen CBC-kanavan haastattelussa. Fry haluaisi elää maailmassa, jossa kaikilla on hyvä olla, mutta hänen mielestään poliittinen korrektius vie ilmapiiriä väärään suuntaan. ”Se on huumorintajutonta, hurskastelevaa ja omahyväistä, ja siksi se ei yksinkertaisesti toimi.”

    - Leena Sharma: Lupa nauraa. Suomen Kuvalehti 1/2021.

Ongelmia tulee, jos omaa tavaraa aletaan väkisin tunkea toisten silmille tai hakemalla haetaan tilaisuutta närkästyä. Parempi olisi vaihtaa kanavaa. Juuri se on sitä suvaitsevaisuutta.

    - Saska Saarikoski: Moniarvoisessa yhteiskunnassa on tilaa sekä Tom of Finlandille että Päivi Räsäselle. HS, 3.1.2021.

Suoniemi ei suosi enää logoja vaatteissaan, vaan tärkeämpiä ovat värit, materiaalit ja leikkaukset. Hän sanoo vihaavansa halpaketjuja. Black Friday saa hänet voimaan pahoin. Varmasti silläkin, joka ostaa kymmeniä vaatteita, olisi varaa ostaa vaikka 1–2 vaatetta, joihin panostaa. Samaa mieltä ovat helsinkiläiset Abra Bakkali, Kieran Richardson, Wendy Kasongo ja Shahi Ahmed. Heille kelpaavien talvitakkien merkkilista on lyhyt: Canada Goose ja Moncler.

    Nuoret ovatkin valmiita maksamaan talvitakista jopa 1 000–2 000 euroa. Mitä jos takkiin ei yksinkertaisesti ole varaa? Vastaus on ryhmän mukaan yksinkertainen: “Mene töihin!”
    - Elena Sulin: Nuoret tavoittelevat nyt hyperluksusta ja jopa tuhansia euroja maksavia vaatteita. HS, 2.1.2021.

Joka neljäs suomalainen aikoo matkustaa ulkomaille heti, kun korona sallii.

   - otsikko Ylen nettisivulla 3.1.2021


Ilmiöitä ympärilläni: jotkut niistä jäävät pysyvästi iloksemme tai huoleksemme, toiset katoavat illan pimetessä.

    Osaksi ilmiöt ovat muotia, ja muoti on ilmiöitä.
    Mutta ”vaarattomia” ne eivät aina ole. Muotikin voi ohjata huonoon tulevaisuuteen.
    Ihminen kaipaa ilmiöitä, osallistumista.
    Osallistuttuaan hän kaipaa takaisin omaan rauhaansa, jota ei tarvitse koko ajan mitata ja puntaroida, määritellä hyvän ja pahan akselilla.


Iloinen 20-luku

Puhutaan tästä päivästä ja viitataan 1920-luvulle.

    Pitkän linjan taloustoimittaja Mariano Guindal kirjoitti 14.4.2020 barcelonalaisessa La Vanguardia -lehdessä, että ensimmäisen maailmansodan ja Espanjantaudin jälkeen koitti iloinen 20-luku, jolloin ihmiset nopeasti unohtivat sodan ja pandemian tappamat 50 miljoonaa ihmistä.
    Nyt, koronapandemian jälkeen tapahtuu samoin, Guindal ennusti viime vuoden huhtikuussa. Meitä odottaa iloinen ja vauras 2020-luku.
   Tällä hetkellä Espanjassa ja muualla yritetään varautua viruksen kolmanteen aaltoon, koska toinenkin aalto pääsi yllättämään.
    Vuoden lopulla rokotteiden saapuminen herätti optimismin puuskan. Kohta vapaudutaan, ollaan entistä rikkaampina valmiita matkustamaan, ostelemaan kaikenlaista. Suomalaisten pankkitileille on kasautunut käyttämätöntä rahaa 6 mrd euroa. Se odottaa ”tuhlaajaansa”. Hesarin haastattelemat nuoret ovat optimismissaan oikeassa: kun menee töihin, voi pukeutua miten haluaa, jopa luksukseen.
    Näinä päivinä optimismia kuitenkin koetellaan. Rokotteita on saatu vähemmän kuin odotettiin. Rokotukset etenevät hitaasti, meillä ja muualla, paitsi Israelissa.
    Onko kehittymässä koronarokotteen puutteen aiheuttama dystopia: jos puolet suomalaisista on rokotettu vaikkapa toukokuussa ja puolet yhä odottavat sitä, millaiseen vastakkainasetteluun yhteiskunta ajautuu? Puolet väestä haluaa elää normaalisti, toinen puolikas syrjäytyy edelleen kotinurkkiin ja pakotetaan välttämään ystäviensä tapaamisia.
    Hegel kirjoitti, että maailmanhistoriassa kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. Karl Marx lisäsi tähän, että yhden kerran ne esiintyvät murhenäytelmänä, toisen kerran farssina.
    Mitä jos tämän ajatuksen kääntää päälaelleen? Jospa iloinen 1920-luku olikin farssi, joka johti 1930-luvun hirvittäviin diktatuureihin niin Saksassa kuin Neuvostoliitossa? Päälaelleen käännetty historia ennustaisi näin ollen, että iloisesta 2020-luvusta tuleekin murhenäytelmä.


Cancelointi

Jokainen 1970-luvulla tietokonehommiin päässyt oppi nopeasti, että oikea-aikainen cancelointi voi pelastaa paljolta murheelta. Kenties tulostukseen oli lähetetty työ, joka printtaisi 100 000 sivua paperia virheellisesti. Työn peruminen tulostujonosta, cancelointi, pelasti paperin ja musteen tuhlaukselta. Ja maineen menetykseltä.

    IT-maailmassa siis peruttiin ”virheellistä” tulevaisuutta, ei menneisyyttä.
    Tällä hetkellä erilaiset uuspuritaaniset ryhmittyvät haluavat canceloida eli perua historiassa tapahtuneita ja nyt vääräksi koettuja tapahtumia ja kieltää aikaisemmin kirjoitettuja ”vääriä” sanoja.
    Kirjoitusten poistaminen, sanojen muuttaminen, patsaiden kaataminen ei kuitenkaan muuta historiaa. Se ainoastaan hämärtää käsityksen aikaisemmista yhteiskunnista ja sitä mukaan tuhoaa mahdollisuuden ymmärtää historiaa.
    Väärinymmärtäjiä riittää. Teatterikoulun opiskelijat ovat lehtitietojen mukaan hyökänneet jopa William Shakespearen näytelmien kimppuun: ne ovat nykymakuun liian väkivaltaisia ja sovinistisia.
    Kenties poliittista korrektiutta vaalivat ryhtyvät siistimään Shakespearea. Otetaan pois sana sieltä sun täältä. Muutetaan miesroolit naisen vapautumista kuvaaviksi. Viedään 2020-luvun arvot 1600-luvun taitteessa kirjoitettuihin näytelmiin ja ollaan turvassa kuin jänis joka pisti päänsä puskaan.


Kyösti Salovaara, 2021.
Tammisotilaat tilateos Kotkassa Katariinan Meripuistossa.
Teokseen kuuluu 28 merelle, Ruotsinsalmen taistelupaikkaa
katsovaa, massiivitammesta valmistettua sotilasta.
Teoksen suunnittelija kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksonen
kertoi Ylelle, että uponneiden sotalaivojen tammihirsistä
valmistetut pylväät olivat 230 vuotta meressä
lojuttuaankin aivan kuin eilen kaadettuja.


Historian ymmärtäminen on vaikeaa, koska emme voi viedä itseämme aikakoneella menneisyyteen kokemaan sitä omilla silmillä ja käsikopelolla.

     Mauno Koivistosta elämäkertaa kirjoittava Tapio Bergholm – syksyllä ilmestynyt Kiihkeä Koivisto on tutkimuksen ensimmäinen osa – sanoi Ylellä Jari Tervon haastattelemana, että hän vierastaa elämäkertoja, joissa ihmisen nuoruusvuosien elämä tulkitaan yksioikoisesti sen mukaan mihin henkilö on lopulta päätynyt. Jos henkilöstä on tullut ”suurmies”, hänen elämästään etsitään vain ne ennusmerkit, jotka johtavat suurmieheksi päätymiseen ja unohdetaan kaikki muut mahdolliset elämänpolut, jotka olivat yhtä todennäköisiä tulevan suurmiehen nuoruudessa. Sattumallakin on osuutensa, kun yksilö valitsee polkua eteenpäin, tulevaisuuteen.
    Bergholm sanoi, että tällainen tutkimus katsoo historiaa suodattimen läpi ja siirtää tulevaisuuden menneisyyteen, ikään kuin se olisi ollut silloin jo olemassa. Yleensä historialla (sen tutkimuksella) voi selittää nykyhetkeä, mutta ei päinvastoin.
    Jossain mielessä nurinpäin käännetty historiantutkimus muistuttaa uuspuritaanien cancelointikulttuuria.
   Bergholmin Kiihkeä Koivisto paljastaa - tuon haastattelun perusteella – että nuorella Mauno Koivistolla oli todellakin aikeita tai haaveita tulla julkisuuden merkkihenkilöksi, mutta ei politiikan vaan kirjallisuuden tai laulutaiteen areenoilla. Kun hän valitsi pankkiuran, niin sillä hetkellä toinen polku olisi vienyt tieteen pariin, Turun yliopistoon sosiologian tutkijaksi ja melko varmasti professoriksi. Valittuaan pankkiuran, hän päätyi lopulta politiikkaan, pääministeriksi ja tasavallan presidentiksi.
    Koiviston presidenttiydestä ei Bergholmin mielestä voi päätellä mitkä nuoren Koiviston haaveissa olivat miehelle itselleen tärkeimpiä ja elämää muokkaavia.


"Nuorison kapinoinnissa on kaksi puolta”, Mauno Koivisto kirjoitti v. 1968. ”On voittopuolisesti päämäärätietoisuutta, mutta on myös päämäärätöntä halua pelkästään vanhemman väen mielenrauhan häiritsemiseen.”

    Pari vuotta aikaisemmin Koivisto oli pohtinut terävästi historiaa ja sitä miten sitä pitäisi tulkita nykyhetkessä. Koiviston ajatusmaailma muistuttaa Bergholmin käsitystä hitorian suhteesta nykyhetkeen.
    ”Menneiden polvien suorittamiin ratkaisuihin kohdistettu arvostelu on usein aivan kohtuutonta”, Koivisto huomautti v. 1965. ”Ei tehdä erotusta kaukonäköisyyden ja profetoimisen välillä.”
    Koiviston mukaan historian käyttäminen poliittiseen kritiikkiin on usein subjektiivista ja primitiivistä, ja se heijastaa kriitikon omien etunäkökohtien propagoimista.
    ”Mutta”, Koivisto jatkoi, ”arvostelu on nähdäkseni primitiivistä silloin, jos menneiden polvien rakentajia arvostellaan siitä, etteivät he tietäneet sitä mitä he eivät tietäneet, arvostelu on primitiivistä jos oletetaan jonkin keskeisen seikan yhteiskunnassamme voivan olla toisin kuin se nyt on ilman että moni muu seikka olisi toisin, ja jos esiinnytään arvosteluissa objektiivisuuden vaatimuksin silloin, kun oman erillisen edun mukanaolo on ilmeinen.”
    Eipä osannut veli Shakespearekaan kirjoittaa näytelmiään 400 vuotta sitten niin, että niiden ilmaisu sopisi uuspuritaanisten suomalaisnäyttelijöiden pirtaan vuonna 2020.


Kyösti Salovaara, 2021.
Uuden vuoden vastaanottoa Pohjois-Helsingissä.
Sumussa näkyi myös rakettien tulijuovia.


Rolls-Royce ja naudat

Länsimaiden media käy melkein fanaattista ja uskontoa muistuttavaa ristiretkeä karjataloutta vastaan. Helsingin Sanomissa on muutaman viikon sisällä julkaistu ainakin 3-4 suurta artikelia joiden yksiviivainen ajatus on: maailma pelastuu kun kaikki lehmät, siat, lampaat ja kanat lahdataan vihreän peltoviljelyn tieltä.

    Surkuhupaisin ylilyönti tuli Helsingin Sanomien kuukausliitteessä 1/2021, jossa Jussi Konttinen selvitteli suomalaisten eläinten määrää ja niiden oikeuksia ja päätyi melkein vaatimaan, että eduskuntaan pitää valita myös susia ja hirviä jne. ajamaan villieläinten oikeuksia. Muistamme toki ”hullun ” keisarin Caligulan joka valitutti hevosensa Rooman senaattiin.
    Ehkä Konttinen vitsaili.
    Minäkin vitsailen tosissani.
    Jos Helsingin Sanomien ja monen kirjoittajan, kuten Risto Isomäen, utopia toteutuu ja kaikki karjatalouden eläimet lahdataan, niin miten käy Rolls-Roycen laadukkaalle sisustukselle?
    Tekniikan Maailma nimittäin koeajoi uuden Rolls-Royce Ghostin (TM, 1/2021) ja totesi auton sisustuksesta, että ”täälläkin on puuta, metallia ja nahkaa niin pitkälle kuin silmä kantaa. Jokaiseen sisustukseen käytetään 20 naudan vuotaa.” Mitä tapahtuu Rolls-Roycen sisustukselle kun fanaatikot valtaavat maailman poliittisen näyttämön?
    Minulla ei ole varaa Rolls-Royceen.
    Mutta kenkiä ja villapaitoja kyllä ostan. Olen ihmetellyt, että kun nautaeläimet, siat ja lampaat on uuden uljaan yhteiskunnan toimesta lahdattu, niin mistä kengät sitten valmistetaan ja mistä villapaita kudotaan? Ei kai Isomäenkään unelmissa haluta palata muovipaitoihin ja muovikenkiin? Puuvilla on sitä paitsi vedentarpeensa takia ympäristölle tuhoisa kasvatettava. Tiedän että puusta saadaan jossain välissä ”muovintapaisia” kuituja, joista voi valmistaa ”villapaitoja”, housuja ja ehkä kenkiäkin, mutta jos kaikki maailman vaatteet ja kengät tehdään koivu-, kuusi- tai mäntykuidusta, kuinka monta biljoonaa puuta pitää kaataa?
    Jussi Konttisen artikkelissa kerrotaan, että Suomessa on 700 000 koiraa ja 590 000 kissaa. Millä tavalla niistä tehdään vegaaneja? Vai lahdataanko nekin vihreän tulevaisuuden "tahattomana" sivuvaikutuksena? Jos, niin monessa perheessä ja yksin asuvan taloudessa itketään.


Ilon toimitus

Synkistelyn jälkeen voi keskittyä ilon toimittamiseen.

   Vai voiko?
   Käsittääkseni eduskunnassa on kansalaisaloite, jossa ilotulitukset halutaan kiellettäväksi. Suomalainen on siitä kummallinen otus, että se haluaa kiellettäväksi kaiken mikä ei kuulu omaan elämään. Naapurin pitäisi elää ”just sillee” niin kuin minäkin elän.
   Viime viikolla ei kaupunkien järjestämiä ilotulituksia nähty juuri missään päin maailmaa. Koronavirus painaa ilonkin parrelleen.
   Suomessa ilotulitukset ovat vaatimattomia. Perinteitä kuitenkin on. Esimerkiksi lapsuuteni Kotkassa järjestettiin kesäisin Kesäyön Tempaus, missä taiteilijat esiintyivät kaupungintalon terassilla ja Tempaus päättyi illan tummetessa komeaan ilotulitukseen. Tästä juhlasta kehkeytyi 1960-luvulla Kotkan Meripäivät.
    Nyt ilotulituksien vastustajat intoilevat laservalonäytöksistä. Ikään kuin ne korvaisivat oikean ilotoimituksen!
    Mahtavimmat ilotulitukset olen kokenut Espanjassa Costa Blancan rannikolla Torreviejassa ja Sitgesissä Barcelonan lähellä.
    Sitgesissä vietettiin parhaimman ystäväni synttäreitä. Kataloniassa juhlitaan syyskuussa monin tavoin, paukkuvin kulkuein ja räiskyvin ilotulituksin.
    Seisoimme tuhansien ihmisten seassa Sitgesin rantakadulla. Toisessa kädessä mojitolasi ja toisessa kamera. Ilotulitus kesti ja kesti. Sellaista ei osaa edes sanoin kuvata. Raketit räjähtelivät monenlaisia kuvia taivaalle piirtäen.
    Audiovisuaalisen taidekokemuksen jälkeen kukin karisteli olkapäiltään ja hiuksistaan tuhkaa. Turvajärjestelyt ehkä ontuivat, mutta Välimeren tumma taivas oli puoli tuntia täynnä hehkuvaa visuaalista taidetta: iloa!


Kyösti Salovaara, 2016.
Raketeilla taivaalle lennätetty palmu
on hetken illuusio, mahdoton mutta tosi,
loistava valotaideteos.