Vau mikä talo

 [lyseo vai museo?]

Kyösti Salovaara, 2016.

Guggenheim-museo Bilbaossa vihittiin käyttöön 1997.

Ainoastaan pieni osa arkkitehtuurista kuuluu taiteen piiriin: hauta ja monumentti. Kaikki muu, kaikki millä on käyttöä, on suljettu taiteen ulkopuolelle… Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia. 

-  Adolf Loos, 1931.

No, en tiennyt wieniläisestä Adolf Loosista (1870-1933) mitään ennen kuin luin suomalaisen modernin arkkitehdin ja Wienin taideakatemian professorina toimineen Timo Penttilän  (1931-2011) kirjaa Oikeat ja väärät arkkitehdit (2013). Paljon tutumpi nimi on toinen Loos, nimittäin Anita Loos (1888-1981), joka kirjoitti mm. kirjan Herrat pitävät vaaleaverisistä, mutta ei siitä sen enempää, koska tässä pakinassa käsitellään taloja eikä kirjoista tehtyjä elokuvia.

   Tuo Penttilän teoksesta poimimani lainaus sopii mainiosti nykyäänkin käytävään keskusteluun arkkitehtuurista, kauniista ja rumasta rakentamisesta ja esteettisyydestä vs. käytännöllisyys. Adolf Loosin toteamus, että toisin kuin taiteilijan (joille riittää että miellyttää itseään ja parhaita kavereitaan) arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia, on kirpeän ironinen. Kukapa voisi miellyttää kaikkia? Ei edes telkkarin suosituin pellejulkkis onnistu siinä.

    Penttilän kirja on siinä mielessä ”kummallinen”, että siinä käydään läpi kaikenmoiset arkkitehtuuriteoriat ja filosofiat edes Wittgensteinia unohtamatta, mutta Penttilä ei heittäydy minkään teorian vietäväksi. Päinvastoin, ja postuumisti julkaistun kirjan toimituskuntaan kuulunut Jorma Mukala toteaakin teoksen jälkisanoissa, että ”Penttilän käsityksen mukaan teoriat eivät kuulu arkkitehtuurin ytimeen. Koska arkkitehtuuri on ensisijaisesti käytännöllinen ala, arkielämän ongelmat ovat keskeisiä. Suunnittelussaan arkkitehti ei tarvitse teorioita, mutta intuitio, mielikuvitus ja tradition tunteminen ovat tarpeen.”

Joskus tuntuu, että toisin kuin Adolf Loos ounasteli, arkkitehdit pitävät hautojen ja monumenttien lisäksi myös julkisia rakennuksia - museoita, teattereita, musiikkitaloja jne. – ensi sijassa taideteoksina ja vasta sen jälkeen historian, draaman tai musiikin tyyssijoina.

    Vau-talot ovat olevinaan itsessään taidetta, koska sellaisen nähdessään ohikulkija hämmästyy, melkein polvistuu ja huudahtaa: Vau!

    Syksyllä 2016 Bilbaossa kuvaamani Guggenheim-museo tuli mieleen lukiessani Ville Similän sinänsä laadukasta puheenvuoroa Helsingin Sanomissa (25.9) siitä kuinka suomalaiset yhä kerjäävät ulkomaiden huomiota ja kellahtavat heti selälleen miellyttävää kutitusta odottaakseen kun joku ulkomaalainen vähänkin kehuu Suomea ja suomalaisia.

    Similän kolumnin aiheena oli Ähtärin pandat ja Kiinalainen  hymypolitiikka, ”pandapolitiikka”. ”Pandadiplomatia oli jo vuosikymmeniä ollut osa Kiinan hymykampanjaa”, Similä kirjoitti. ”Ja Suomi lankesi siihen, koska se lankeaa aina, kun joku ulkomaalainen vähän hymyilee… On ällistyttävää, miten helposti Suomi edelleen kierähtää selälleen kerjäämään rapsutuksia, kun joku vinkkaa silmää.”

    Similä selitti tätä suomalaisten surkealla itsetunnolla. Sitten hän jatkoi: ”’Pandoja’ putkahtelee siellä täällä. Suosikkipandani oli Guggenheimin taidemuseo. Helsinki olisi maksanut museosta rikkaalle amerikkalaissäätiölle 1,3 miljoonaa euroa vuodessa. Erittäin optimistisesti arvioitujen pääsylipputulojen jälkeen julkista rahaa olisi pitänyt laittaa vuosittain kuutisen miljoonaa – ja sulkea muita taidelaitoksia.”

    Tässä Similä erehtyy.

Kyösti Salovaara, 2024.

Volkkarimuseo "volkkarikaupunki" Wolfsburgissa.
Museo on järjestystä!

Mitä me tiedämme Baskimaasta, baskien asuttamasta itsehallintoalueesta Biskajanlahden rannalla?

    Keskimäärin kai aika vähän. Jalkapallointoilijat toki tietävät, että Baskimaalta, ja sen reunoilta, tulee neljä futisjoukkuetta Espanjan La Ligaan, huippuina Athletic Bilbaosta ja Real Sociedad San Sebastianista. On ihmeellistä että vähän yli kahden miljoonan asukkaan alue tuottaa niin paljon ykköstason futaajia, ja myös huippuvalmentajia.

    No, ehkä joku muistaa, että baskeilla oli väkivaltainen itsenäisyysliike takavuosina. Sekin löytynee hämäristä muistikuvista, että Pablo Picasson kuuluisa maalaus Guernica kuvaa tapahtumia baskimaalla Espanjan sisällissodan aikana 1930-luvulla. Picasson maalaus on nykyään ripustettuna modernin taiteen museoon Madridissa, mutta baskimaalla toivotaan että se siirrettäisiin Bilbaon Guggenheim-museoon, aitoon ”kotiympäristöönsä”.

    Kenties juuri Bilbaon Guggenheim-museo on tällä erää Baskimaan merkittävin näyteikkuna, paikka jonka monet tietävät ja jopa tuntevat, ja jonka sanotaan elvyttäneen Bilbaon kaupungin elämän. Amerikkalaiskanadalaisen Frank Gehryn (s.1929) suunnittelema vau-museo on tuonut suoraa ja epäsuoraa vaurautta Biskajanlahden rannalle.

    Toisin kuin Similä ajattelee, ehkä myös Helsinki olisi kaivannut, ja kaipaisi yhä, omaa Guggenheimiaan, enkä usko että suunnitteilla olevasta arkkitehtuuri- ja designmuseosta sellaiseksi on, semminkin kun taloja ja toreja kannattaa ennemmin käydä katsomassa paikan päällä, siellä minne ne on rakennettu, eikä museossa pienoismalleina tai rakennuspiirustuksina.

Kyösti Salovaara, 2024.

Taidemuseo Folkwang Essenissä.
Tyhjyydestä syntyy valo, valosta värit, väreistä kokemus!

Museoissa esitellään menneisyyttä nykyisyyden kaavussa.

    En ole mikään museo-ihminen, joten en pysty kovin pitkälle teoretisoimaan museon tarkoitusta, vaikka jokin filosofinen ajatus päähän pälkähtäisi.

    Kuinka tärkeää on miltä museorakennus näyttää? Vai onko se jopa museon sisältöä tärkeämpää?

    Jotkut kriitikot väittävät, että taide hukkuu Bilbaossa (ja häviää) Gehryn loistavalle rakennukselle. Kun astut sen sisään, siellä kaikki muu taide kalpenee talon rakenteiden eksotiikalle ja komeudelle.

    Vaikka Helsinki ei ”halunnut” Guggenheimia Makasiinirantaan, niin jotakin upeaa se haluaa, jopa niin komeaa ettei ole väliä mitä tulevan museon sisällä on. Kunhan turistit tuovat sinne elämää ja vipinää.

    Museoilla on teemansa. Pitääkö museon olla runsas teemoiltaan vai tiettyyn ydinajatukseen keskittyvä?

    Poikkesin jokin viikko sitten Ruhrin alueella Essenissä ihan vain kahdessa tarkoituksessa: nähdäkseni paljon kehutun taidemuseo Folkwangin ("maailman kaunein taidemuseo", kaupungissa ajateltiin kun museon uusi rakennus vihittiin tammikuussa 2010) ja ottaakseni pari valokuvaa Alvar Aallon suunnittelemasta Essenin oopperalosta.

    Englantilaisen arkkitehdin David Chipperfieldin (s.1953) suunnittelema Essenin taidemuseo ei ole ulkoisesti mitenkään ”vau”, mutta sisällä loputon valo ja avarille valkoisille seinille kaiken valtaavaan tyhjyyteen ripustettu taide panee huudahtamaan: Vau! 

   Chipperfield määritteleekin yhdellä tavalla jokaisen museon perusajatuksen: Museossa haluamme unohtaa itsemme ja uppoutua taiteeseen niin, että kadotamme hetkeksi nykyhetken ja  ympäristömme, mutta haluamme myös pysytellä kartalla niin että tiedämme missä on mitäkin, myös vertauskuvallisesti.

    

Kyösti Salovaara, 2024.

 Sinsheimin tekniikan museo.
Ristiriita on maailman parametri!

Yleensä museoissa on ”hyvä järjestys”. Ne pyrkivät kertomaan jonkin pelkistetyn "totuuden" ja selkeitä ”tarinoita” museoon kerätyn ”historian” avulla. 

    Mutta myös ylenpalttisuus, silmitön esineiden ja asioiden runsaus, ristiriitaisten tarinoiden kaaos saattaa olla museon ”idea”, niin kuin se on Sinsheimin tekniikan museossa. Siellä on kaikkea ja kaikenlaista sulassa epäsovussa, on sukellusveneistä kilpapyöriin, on Mika Häkkisen F1-autosta saksalaisiin panssarivaunuihin, on suihkulentokoneista soittokoneisiin, on höyryvetureista amerikkalaisiin unelma-autoihin, on rauhan kapineista sodan tappoaseisiin jne.

    Tuollaisen sekasortoisen menneisyyden keskellä katsoja on neuvoton. Miksi he eivät kerro minulle selkeästi mitä historia tarkoittaa?

    Mutta ehkä sekasortoisuus ja suhteettomuus onkin tämän museon idea: maailma ei ole yhdestä puusta rakennettua, on monia rinnakkaisia todellisuuksia, löytyy toisiinsa risteäviä ja lomittuvia tarinoita, joita ei voi irrottaa toisistaan hukkaamatta maailman selitystä ja sen monimutkaisuutta. Niinpä museossa kulkijan pitää itse valita positionsa.

Rakennuksen taiteellisuus teoksena vai sen käyttötarkoitus?

    Siinäpä vasta kysymys eivätkä modernistit, pre- ja post-, ole pohtineet sitä vasta kun toista sataa vuotta.

    Jonakin päivänä… saamme vastauksen… tai toteamme ettei sellaista ole.

    Äitini sanoi joskus, kun kävelimme jonkun aistikkaasti pukeutuneen hoikan naisen perässä ja ohittaessamme kulkijan ja todetessamme ettei hän ollutkaan nuori nainen vaan äitini ikäinen varttunut, hyvin pukeutuva lady: ”Takaa lyseo, edestä museo.”

    Tässä huomautuksessa kuului itseironia. Äitini lähti aina, vielä 90 vuotta lähestyessäänkin, kaupungille hyvin pukeutuneena, huoliteltuna, tyylikkäänä ja nuorekasta makua henkivänä.

    Koskeeko tämä huomautus myös jokaista vau-taloa? Kaukaa katsoen lyseo, sisältäpäin museo?

    

      

Kyösti Salovaara, 2024.

Aalto-theater, 1988, Essen.

Alvar Aalto (1898-1976) voitti oopperan suunnittelukilpailun 1959.
Oopperatalo rakennettiin vasta 1980-luvulla.

Virta vie laine tuo

[unelmia ja arjen moskaa]

Kyösti Salovaara, 2024

Fehmarnbeltin salmi Saksan ja Tanskan välissä.
Tänään valtatie E47 kulkee Tanskaan autolautalla ja
muutaman vuoden päästä meren alittavassa tunnelissa,
joka rakennetaan uudella tekniikalla mahtavia
tunnelielementtejä pohjaan laskien.

Tämä joki oli tuntenut niin laivat kuin miehetkin. Deptfordista, Greenwichistä, Erithistä nämä olivat aloittaneet purjehduksensa – seikkailijat ja uudisraivaajat; kuninkaitten laivat, pörssimiesten laivat; kapteenit, amiraalit, idänkaupan hämäräperäiset ’tungettelijat’, Itä-Intian laivastojen ’kenraalit’. Kullanetsijät, maineen tavoittelijat – kaikki he olivat lähteneet tuota virtaa myöten kantaen miekkaa ja usein soihtuakin, olleet tämän maan mahdin airuina, vieneet kauas pyhän tulen kipinän. Miten paljon olikaan suuruutta siinä kaikessa, mitä joen luodevirta oli kantanut kauas tuntemattomaan, salaperäiseen maailmaan!

- Joseph Conrad: Pimeyden sydän, 1899. Suom. Kristiina Kivivuori.

Mutta runoilija on runoilija, rakentaen sanataloja,

                                                       sanalaivoja,

ei asu, ei purjehdi, antaa toisten asua, purjehtia,

rakentaa sanateitä, eksyy...

- Arvo Turtiainen kokoelmassaan Syyskevät, 1959.

Missä olen? Missä olemme?

    Olen missä olen, juuri siellä ja tässä. Istun tai kävelen, ja vaikka istun niin olenko alati muualla ajatuksissa.

    Meriä, järviä ja jokia on kaikkialla ympärillä; vaikka niitä ei näkisi ne tietää. Tietää että joet virtaavat meriin, meren nousevat pilviin ja satavat järviin, jotka virtaavat meriin.

    Onko ajatuksilla samanlainen kiertokulku? 

    Seisotko satamalaiturilla ja katsot kauas? Vai kuljetko purrella satamasta toiseen ja mitä kauemmaksi purjehdit sitä lähemmäksi kuvittelet palaavasi kotiin. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Mosel: Bernkastel-Kues.

Kyösti Salovaara, 2024.

Mosel: viinitarhat laskeutuvat jokeen asti.

Ihmiset ovat asuttaneet rantoja, koska vesitiet ylettyvät melkein kaikkialle. 

    Onko merkittäviä kaupunkeja vedestä etäällä, keskellä kuivaa maata? Mieleen tulee vain Madrid ihan keskellä Espanjaa. Toki senkin vieritse virtaa pieni, mitätön joki, mutta kaupunki on niin korkealla ettei jokea helposti näe eikä löydä.

    Satamakaupungit ovat kaikista merkittävimpiä. Olivatpa ne meren, suurien jokien tai järvien rannalla. Satama on - tai paremminkin on ollut - kaupan ja kulttuurin ikkuna muualle, aina kaukaisimpiin kulttuureihin asti. Nykyään tätä avoimuuden porttia ei ehkä enää tarvita, koska maapallolla yhteyksiä pidetään niin monella muullakin tavalla.

    Monissa, melkein kaikissa, kaupungeissa rannat ”uhrattiin” teollisuudelle ja logistiikalle. Sen näkee vieläkin kulkiessaan satamakaupungeissa. Rannat eivät ole yhteisiä vaan kaupalle ja teollisuudelle luovutettuja.

    Kaikenlaiset ”satamat” olivat kehityksen dynamo, mutta myös ”pahan” dynamo, sillä minne muualle yhteiskunnan ja teollisuuden jätteet olisikaan voitu tyrkätä kuin veteen, virran ja laineiden pois vietäväksi.

    Yle kertoi tällä viikolla, että jätevesistä lasketaan maailmanlaajuisesti yhä 80 % puhdistamattomina vesistöihin. Virta vie, laineet kuljettavat. Ikuinen itsepetos!

Kyösti Salovaara, 2024.

Bambergin läpi virtaava Regnitz
laskee Main-jokeen.

Kyösti Salovaara, 2024.

Euroopan pisin talosilta
Krämerbrücke Erfurtissa.

Satama avautui maailmaan.

    Juha Vainion (1938-90) laulussa Albatrossi (1980) laulun ”minä” kertoo kaveristaan, joka lähti Kotkan satamasta merille. Laulun minä jää rannalle katsomaan ystävänsä lähtöä: ”Nään vanhan Tornatorin yhä vielä mielessäin / Kun sillä silloin matkaan lähdit lapsuusystäväin / Niin jäi koulu kesken sulla, piti mun myös mukaan tulla / Mut vanhempien käskystä mä kotirantaan jäin.”

    Viisitoistavuotiailla pojilla oli unelmia. Toinen lähti maailmalle, toinen jäi Lyseoon jatkamaan kouluaan ja päätyi kaupungin virkamieheksi. 

    Kuinka unelmille käy? Pitääkö aina lähteä pois ollakseen keskellä elämää?

    Vainion laulussa maihin jäänyt katuu valintojaan, mutta eivät kaikki voi lähteä unelmien perään, ei jokaisesta tule soihdunviejää eikä seikkailijaa: ”Sä Tornatorin matkassa näit Rion kuumat yöt / Ja tutkit tarkkaan kauniit Honolulun kaislavyöt / Minä jatkoin lyseossa, sitten kunnanvirastossa / Ei kutsumuksen mukaan satu jokaiselle työt.”

    Seisoinko minäkin Sapokan rannalla katsomassa kuinka laivat seilaavat kauas horisonttiin? Kuinka paljon jäi kokematta, näkemättä, ymmärtämättä?

En, en seisonut.

    Mutta satama oli kaikessa läsnä 1950-luvun Kotkassa. Ja mikä kummallisinta, osittain myös jalkapalloon liittyen.

   Siihen aikaan laivoja lastattiin monta päivää. Merimiehillä oli aikaa pelata omassa laivojen välisessä ”futisliigassaan” Urheilukeskuksen hiekkakentillä. Pelit olivat ronskia katseltavaa, koska jos annat täydelliselle amatöörille nappulakengät jalkaan, jälki saattaa olla kamalaa.

    Me Museokadun pikkupojat olimme usein kentällä katsomassa merimiesten pelejä. Jalkapallon takiako? Ei vaan siksi että ”kerjäsimme” peliä seuraamaan tulleilta laivojen merimiehiltä ulkomaista purukumia, jota ei siihen aikaan suomalaisesta kaupasta saanut. Peliä katselevat merimiehet joskus antoivat ”juisifruittia” tai ”peekoota”, mutta yleensä eivät.

    Opimme myös tuntemaan nimiltä merimiesten kainalossa kulkevat ilotytöt, vaikka tuskin tajusimme heidän rooliaan satamakaupungin elämässä.

    Sunnuntaisin kiersimme isäni kanssa kantasatamassa katselemassa laivoja. Sunnuntaikävely oli viikon kohokohta. Haaveilinko silloin merille lähtemisestä? En muista, mutta en usko haaveilleeni. Olin liian arka haaveilemaan muuten kuin lukemalla kirjoja seikkailijoista, ”purjehtimalla” Jack Londonin, Frederik Marryatin ja C.S. Foresterin romaanien fiktiivisillä merillä.

Kyösti Salovaara, 2024.

Rein juoksee Bodenseen kautta ja
Konstanzin kaupungin halki.

Virtaavat vedet, loiskuvat laineet ja sataman valot ovat ainesta mistä runo ja proosa syntyy.

    Helsinkiläinen runoilija ja stadin kundi Arvo Turtiainen (1904-80) kohtaa monissa runoissaan sataman, rannan, meren ja kaipuun. Vuonna 1955 ilmestyneessä kokoelmassa Minä rakastan, Turtiainen kirjoittaa ”nostokurkien jonosta / teräskiskoiset kurjenkaulat piirtyen pilviin” ja toisessa runossa melkein pakahtuu huudahtaessaan ”meren rannalla rajattomuus, / taivas, ulappa, avaruus / meren rannalla säihkyvimmät / päivät, illat sinisimmät”. 

    Mutta samasta kokoelmasta löytyy runo, joka mielenkiintoisesti ikään kuin ennakoi Vainion Albatrossia. Turtiaisen runon nimi on Erään ystäväni elämäntarina, ja sekin kertoo merimiehestä, joka lähteen unelmaansa tavoittelemaan, mutta Turtiaisen runon sävy on realistisempi, pessimistisempi kuin Vainion nostalginen laulu, jossa siinäkin toki elämän ristiriitaiset puolet tulevat esiin.

    ”Vahvasiipisen lokin lailla / lennän kaukaisiin maihin / meren yli”, Turtiainen muistelee merimiesystävänsä tuntoja. Mutta kolmenkymmenen vuoden päästä meriltä palaa ikäloppu mies, fyysinen ja kenties myös henkinen rampa: ”Reumatismi oli runnellut hänen jäsenensä, / pannuhuoneiden lieskahelvetit / imeneet voiman hänen lihaksistaan…”

   Turtiaisen runossa kotiin palaava merimies osaa muutamia espanjalaisia laulunrenkutuksia, muistaa Hampurin huorakorttelit ja maistaa yhä suussaan tropiikin jääkylmän oluen, mutta ”ei ollut mitään vanhuutta, / ei tullut vanhuutta, / oli kuolema silmissä, lihassa, luissa, / oli höylänlastuarkku / rivihauta Malmin liejussa.”

    Satamasta lähtee, pyrkii maailmalle, jonnekin joutuu… mielessään kenties Joseph Conradin lohduttavat mutta liian vaativat sanat: ”Miesten unelmia, valtakuntien siemeniä, maailmanvaltojen alkuituja.”

    Virta vie, laine tuo. Tavara vaihtaa omistajaa, se merkitsee globaalia yhteistyötä. Sataman internationalismin voi yhä koskettaa käsin. 

Kyösti Salovaara, 2024.

 Bensersiel Pohjanmeren rannalla: 
laskuveden aikaan ihminen on täälläkin rantansa vanki.

   

Uppoavia jättiläisiä

[ja kuunpimennyksen mustat joutsenet]

Kyösti Salovaara, 2024.

Curonin kylä Resiassa Etelä-Tirolissa jätettiin veden alle 1950-luvulla.
Kylän kirkontorni muistuttaa kadonneesta ajasta.

Roomassa kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Imperiumi menetti alueita ja niiden mukana väestöä...Taloudellinen aktiivisuus on riippuvainen siitä, kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa. Ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä. Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten, kun on vähemmän… Kasvun loppu heijastuu kulttuurin ja tiedon arkistoimiseen saakka. Se on pelottavin juttu Roomassa. Siellä menetettiin hallinta kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

- Juha-Antti Lamberg Helsingin Sanomissa 9.7.2017

Kirjojen painaminen syö nykyisellään suuria määriä kallisarvoista puuta, ja myymättömien tai vanhojen kirjojen hävittäminen tuottaa jätettä.

- Arla Kanerva Helsingin Sanomissa 16.9.2024

Eilen heräsin aamuyöstä neljän aikaan. Kuu paistoi täytenä Itä-Friisiassa Pohjanmereen laskevan Dornumersieler Tiefin yllä. Korkeiden suojavallien takana Atlantti eli omaa elämäänsä. 

    En jaksanut valvoa kuunpimennykseen asti. Mutta tiesin että se tulisi, niin kuin myös kaikki muutkin taivaanmekaniikan tapahtumat. Maailmankaikkeuden alkuhämärästä saattaa olla erilaisia tulkintoja, mutta sen ”käyttäytymistä” pystytään ylisummaan laskemaan ja mittaamaan melkein äärettömän pitkälle taaksepäin ja eteenpäin. Ei tarvita ennustajaeukkoja kertomaan milloin seuraavat maailmankellon tapahtumat sattuvat. Kaiken voi mitata ja punnita kohtalaisen luotettavasti.

    Yhteiskuntien ja ihmisten tulevaisuus on sumuisempaa.  

Tänään leikin ennustajaukkoa, käsittelen vakavia asioita, mutta en heittäydy epätoivoon. Jätän sen nuoremmille. Ennustan dystopiaa, koska olen havaitsevinani mustia joutsenia, joiden ilmaantumista ei oikeasti voi ennustaa. Jos voisi, ne eivät olisi mustia. Mutta painan korvan itäfriisiläiseen suomaahan ja kuuntelen. Utopian tai dystopian ilmaantuminen olisi vakava juttu, mutta kumpikaan ei ole mahdollinen.

    Ihmisyksilö on valveilla niin lyhyen hetken, ettei hän huomaa kuinka vähän pystyy kokemaan historian suuresta ja hitaasta prosessista. Tiedämme, että Rooman imperiumi vallitsi vahvana noin 700 vuotta. Kuinka joku yksilö olisi voinut omassa elämässään tajuta, missä kohtaa imperiumin kehitystä tai taantumista hän söi, nukkui ja eli perheensä kanssa. Ei mitenkään. Maurien valta Espanjassa kesti sekin noin 700 vuotta, jonka kuluessa muslimien ja kristittyjen ja juutalaisten ja ties kenen kulttuurit sekoittuivat toisiinsa, ja yksikään yksilö ei voinut tuota pitkän ajan muutosta havaita. 

    Kuinka pitkään on tätä nykyistä länsimaista yhteiskuntavaihetta eletty? Noin kaksisataa vuotta lähtien Yhdysvaltain itsenäistymisestä ja Ranskan vallakumouksesta? Tuohon väliin Rooman imperiumin hajottua jää silloin yksi tai kaksi historiallista aikakautta. Vai pitääkö ajatella, että nykyinen aikakausi alkoi vasta Euroopan yhteisön synnyttyä noin 80 vuotta sitten? 

    Onko niin että 500 vuoden päästä tästä nykyisestä Euroopasta ei ole mitään jäljellä? Ei siinä katsannossa millaiseksi me juuri tänään ”Euroopan imperiumin” koemme.

Kyösti Salovaara, 2024.

Roomalainen kylpylä 300-luvulta Trierissä.
Tuolloin Rooman keskusvallan ote jo kirposi
reuna-alueista.

Kyösti Salovaara, 2024.
Sinsheimin tekniikan museo.

Melkein talon korkuinen "soittorasia" vuodelta 1912.
Myös kulttuuri tarvitsee "esineitä".

Viime aikoina uutisvirran keskellä on päiväkausia kirjoitettu ja puhuttu metsäyhtiön tuhoamista raakuista ja erään pienen joen tilasta. Se on suurinta mitä Helsingin Sanomat ja Yle on pitkään aikaan nähnyt ja kohtalokkainta mitä Suomelle on näinä päivinä tapahtunut.

    Raakku-uutisen jalkoihin jäi pieni uutinen, jossa kerrottiin, että eurooppalainen autotellisuus joutuu kenties maksamaan 15 miljardin sakot, koska EU:n asettamia autojen päästövähennyksiä on mahdoton saavuttaa. Ei tarvitse ajella kovinkaan kauan Saksan maanteillä tajutakseen, että pelkällä sähköllä toimivien autojen esiinmarssi on kaukana tulevissa vuosissa, jos sielläkään.

    Paras voi olla hyvän pahin vihollinen, sanotaan kun varoitetaan että täydellisyyten pyrkiminen voi tuhota koko projektin. Onkohan vihreän siirtymän kanssa käymässä juuri noin? Ovatko Euroopan poliittiset instituutiot asiantuntijakaadereineen yltiöoptimissaan aiheuttamassa taloudellisen katastrofin Eurooppaan? Jos eurooppalainen teollisuus kuolee vihreän siirtymän johdosta, mukana menee myös hyvinvointivaltio hyveineen.

    Volkswagen-konserni on ilmoittanut sulkevansa ainakin kaksi autotehdasta Saksasta. Ketä kiinnostaa, joku kysyy. Mutta entäpä jos tässä on juuri se musta joutsen, jonka ilmaantumista emme kaipaa emmekä toivo!

Kyösti Salovaara, 2024.
Sinsheimin tekniikan museo.

Logistiikan työkalu vuodelta 1907.

Kyösti Salovaara, 2024.

Logistiikkaa saksalaisella moottoritiellä näinä päivinä.

Kyösti Salovaara, 2024.

Vanhat konstit purevat yhä: tavaraa ja ihmisiä
kuljetetaan Reinillä

Euroopassa, Suomessakin, puhutaan valtavasti teollisuuden välttämättömästä siirtymästä tavaratuotannosta palveluihin, terästehtaiden korvaamisesta etätyötä tekevien it-ohjelmoijien ja suunnittelijoiden uudenlaisella maailmanvallalla.

    Onko siis mahdollista että Euroopassa ei kohta valmisteta mitään muuta kuin tietokoneohjelmia? Onko suotavaa, että kaikki ”tavarat” joita arkielämä on pullollaan, valmistetaan jossain muualla, Idässä ja Etelässä, ja me eurooppalaiset teemme vain virtuaalisia palveluita toisillemme?

    Katselin tilastoja. Euroopan autotellisuus kaikkinen seurausvaikutuksineen työllistää noin 12 miljoonaa ihmistä. 

    Vaikka palveluteollisuudesta puhutaan niin paljon, niin Euroopassa ”tavaratuotanto” työllistää edelleen noin 90 miljoonaa ihmistä. Tässä lasken maatalouden ja elintarviketeollisuuden ”tavaratuotannoksi”. Tilastoja lukiessa täytyy huomata, että myös tavaroiden myyminen, niiden liikuttaminen paikasta toiseen ja niiden varastoiminen kuuluvat tavaratuotantoon, vaikka päällisin puolin vaikuttavat aineettomilta palveluilta.

    Onko aineettomia ”palveluita” edes olemassa. Kun tilaat ravintolassa illalliseksi kuhaa ja paistettuja perunoita, niin palvelua on se, että saat sapuskan pöytääsi, mutta illallisestasi on tavaratuotantoa suurin osa.

     Niinpä kysyn: onko auteollisuuden mahdollinen konkurssi Euroopassa se musta joutsen, se vipu, joka aikanaan saa historiantutkijat toteamaan kuinka poliitikkojen liiallinen kunnianhimo tuhosi ”Euroopan imperiumin”? 

Kyösti Salovaara, 2024.
Zeppelin-museo Friedrichshafenissa.

Hindenburg tuhoutui Atlantin ylitettyään toukokuussa 1937.
Sen jälkeen zeppeliinejä ei käytetty siviili-ilmailuun.

Kyösti Salovaara, 2024.
Sinsheimin tekniikan museo.

Ääntä nopeammat Concorde (oikealla) ja Tupolev 144. Concorde lensi viimeisen kerran 2003.

Helsingin Sanomissa on viime päivinä ”kohistu” digitaalisten kirjojen ja äänikirjojen puolesta. 

    ”Suomessa julkaistaan jatkuvasti enemmän kirjoja, ja se on ongelma”, otsikoitiin Arla Kanervan kolumnissa pari päivää sitten. Kanervan mielestä se on ongelma siksi, että puuta tarvitaan kirjojen painamiseen: ”Kirjojen painaminen syö nykyisellään suuria määriä kallisarvoista puuta, ja myymättömien tai vanhojen kirjojen hävittäminen tuottaa jätettä.”

    Onko sivitystys niin ohuen langan päässä, että vihreän siirtymän takia jopa paperille painetut kirjat kielletään? Kauhea ajatus, ja sen voi esittää vain hyvin tiukasti nykyhetkeen sitoutunut ihminen, jolle yhteiskuntien hidas muuttuminen on sekä täysin vieras ajatus että epätoivottava tosiasia. Muutos pitää tehdä päivässä ja parissa, vaikka kirjoja lukemalla oppii ettei Roomaa rakennettu päivässä ja että se ei päivässä parissa edes tuhoutunut.

    Viime maanantaina pysähdyin Mainzissa ja vierailin Gutenberg-museossa. Siellä kohtaa nykyisen eurooppalaisen kulttuurin erään vallankumouksen. Irtokirjaimia käyttäen tuli mahdolliseksi latoa nopeasti (nopeammin kuin ennen) kirjoja, ja vähän myöhemmin sanomalehtiä. Kirjat ja sanomalehdet ovat pitkältä juosten nykyisen yhteiskuntamme kulttuurisen ”revoluution” ydin.

    Mainzissa otin valokuvia kirjoista, jotka on painettu melkein 600 vuotta sitten. Ne säilyvät, ovat olemassa. Yht’äkkiä tajuan, että onhan minulla kotonakin kirjahyllyssä 100 vuotta vanhoja romaaneja, joita isäni on ostanut. Niitä kelpaa yhä lukea ja selailla.

    Kuka kuuntelee 600 vuoden päästä jotakin vuonna 2024 äänikirjana julkaistua teosta? Väitän että ei kukaan.

    Jos autoteollisuuden äkillinen kuihtuminen päästövähennyksien takia on musta joutsen, onko painetun kirjan ja sanomalehden kuolema sen vikisevä poikanen?

Kyösti Salovaara, 2024.
Sinsheimin tekniikan museo.

Jos puutarhanhoito ja purjehtiminen ovat tärkeintä elämässä,
miten käy pyöräilyn ja autoilun?

Dystopiaa ei tarvitse pelätä, koska se on vain painajaisuni.

    Siksi uskallan leikitellä dystopian tulemisella, kohtalokkaalla mustalla joutsenella.

    Taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg kertoi Hesarissa heinäkuussa 2017 tutkijoiden uusista arvioista koskien Rooman imperiumin tuhoutumisen syitä. Hän sanoi, että Roomassa kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Imperiumi menetti alueita ja niiden mukana väestöä. Samalla syntyvyys laski ja kuolleisuus kasvoi sotien ja tautien myötä. Väestön vähetessä myös kauppaa käytiin vähemmän ja verokertymä pieneni. Keskusvallan pienentyneet resurssit alkoivat näkyä kaikkialla. Paikat niin sanotusti repsottivat.

    Lambergin mukaan taantumus näkyi esimerkiksi huonoina taloina. Rakennustaito ei periytynyt sukupolvelta toiselle. Jos teknologisesta osaamisesta ei pidetä huolta, se huononee - eikä vain pikkuhiljaa vaan romahtaen. Ja taloudellinen aktiivisuus riippuu siitä kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa. Kasvun logiikka ”näyttää” ainoalta tieltä hyvinvointiin, laajasti ajatellen.

    Jos kuvaamani musta joutsen ennustaa Euroopan kohtaloa, niin johtuuko se nimenomaan harhakuvitelmasta jossa tuotantoa vähentämällä (”luonnon suojelemiseksi”) ja ns. palveluita lisäämällä hyvinvointivaltio edelleen porskuttaa kuin mikään ei olisi muuttunut ratkaisevasti? Luulen että eurooppalaisissa poliitikoissa ja heitä avustavissa asiantuntijoissa on karkeasti jaotellen kahdenlaista ”porukkaa”. On niitä, joiden mielestä ihmisten pitääkin tyytyä vähempään, elää kurjemmin jotta luonnon moninaisuus ja runsaus säilyy. Sitten on niitä, jotka kyllä vaistomaisesti tietävät mistä esim. Lamberg puhuu Rooman imperiumia tuhoa kuvatessaan, mutta jotka sulkevat mielensä pahoilta peloilta ja optimisteina toivovat, että kaikki lutviutuu parhain päin.

    Rooman imperiumi yhtäällä ja muslimien hallinto toisaalla Espanjassa kestivät noin 700 vuotta. Vahvana pidettykin voi murtua. Ja kun se murtuu, jälki on kamalaa. Kuinka vahvaa on nykyinen demokratia ja hyvinvointivaltio? Helsingissä tehdään par’aikaa valtavasti perusrakenteen ylläpitoa, katuja ja putkia uusitaan. Saksassa ei taida olla moottoritietä jossa siltatyöt ja asfaltoinnit eivät lamauttaisi liikennettä kävelyvauhtiin. 

    Jatkuviin katutöihin ja siltaremontteihin tympääntynyt kulkija niin Helsingissä kuin Saksassa kysyy: Miksei tätä kaikkea voisi tehdä yhdellä kertaa? Niin päästäisiin jatkuvan remontin ikeestä.

    Mutta tässä näkyy yhteiskunnan idea: ei sitä voi korjata kerralla kuntoon. Sekä demokratia että katujen kunto vaativat yhä uudestaan korjaamista, parannuksia, entisen rakenteen vahvistamista.

   Kehitys kehittyy tai taantumus vahvistuu, mutta me emme näe sitä, koska olemme valveilla niin lyhyen ajan.

    

     

Kyösti Salovaara, 2024.
Gutenberg-museo Mainzisssa.

Alhaalla oikealla Lutherin katekismus vuodelta 1553.

Clint Eastwood kävi täällä

[fiktiivinen realismi]

Kyösti Salovaara, 2024.

We are such stuff as dreams are made on, and our little life is rounded with a sleep.

- Shakespeare

Kun ihminen saapuu johonkin paikkaan, kulkee jonkun talon ohi, kävelee puistossa, istahtaa puiden varjostamalle terassille, hän tiedostaa nykyhetken, tietää kenties että tässä ”paikassa” eli ja vaikutti Se kirjailija ja Tämä säveltäjä, niin että tuossapa mökissä Aleksis Kivi kuoli ja tässäpä talossa syntyi Mozart.

    Kaiken tietäminen on kuitenkin mahdotonta. Menneisyys on kuin apfelstrudelin poimut, vuorotellen makeaa omenaa ja ohutta taikinaa. Oleellista on, ettei kaikkia strudeleita voi syödä eikä kaikilla terasseilla istua. Suurmiesten ja naisten, kirjailijoiden ja säveltäjien kulttuuriset hahmot vahtivat meitä kuin aaveet, jotka luulemme näkevämme vaikka tiedämme, että kaikki on kuviteltua.

    Vai onko?

    Viikko sitten tiistaina ajoimme kohtalaisen pitkän matkan Bambergista Loferiin, joka sijaitsee noin 50 kilometriä Salzburgista lounaaseen. Alppien vuoret ympäröivät kaunista kylää kaikilta puolin, vuolas Saalach-joki laskee Loferin läpi huikean Pirunkanjonin kautta.

    Asetuimme majataloon ja kävelimme syömään toisen majatalon edessä sijaitsevalle terasille. Tuo majatalo oli Villa Egger. Pitkän päivän jälkeen päivällinen suuren puun suojaamalla terassilla rentoutti kehon ja rauhoitti mielen.

Kyösti Salovaara, 2024.

Vasta illemmalla selvisi, että istuimme samoissa pöydissä kuin Clint Eastwood (s. 1930) ja Richard Burton (1925-1984) olivat istuneet talvella 1968!

    Loferin kylässä ja Villa Eggerin majatalossa filmattiin tammikuussa 1968 Brian G. Huttonin ohjaamaa jännäriä Kotkat kuuntelevat, joka perustui Alistair Macleanin käsikirjoitukseen. Eastwood oli kasvamassa Sergion Leonen länkkäreistä suureksi tähdeksi. Burton oli jo tähti; niin suuri että kuvaukset viivästyivät kun Burton lähti kavereidensa Peter O´Toolen, Trevor Howardin ja Richard Harrisin kanssa juopottelemaan muualle.

    Mutta, näin konkreettisesti menneisyyden tähtipölyä tipahteli minunkin harteilleni eräänä iltana Loferissa. Mikä parasta, samoissa pöydissä istui myös Elizabeth Taylor (1932-2011) käydessään tapaamassa Burtonia. Näin lähelle pääsin Tayloria.

    Se huomattakoon, että Eastwood, Burton ja Taylor vierailivat Loferissa talvella, joten he tuskin istuskelivat Villa Eggerin ulkoterassilla, toisin kuin minä syyslämmössä viime viikolla.

Kyösti Salovaara, 2024.

Istuimme samoissa pöydissä kuin
Clint, Richard ja Elizabeth.

On kiehtovaa miettiä, miten romaaneissa, runoissa ja elokuvissa kuvataan paikkoja. Fiktiossa on aina hippunen realismia. Ja, väitän, realismi rakentuu aina myös hippusen verran fiktiivisistä atomeista.

    Kun kirjailija sijoittaa romaaniinsa ”oikeita” paikkoja, hän tulkitsee kokemaansa jollakin tavoin ja paikan kuvaus syntyy sanojen merkityksestä. Emme voi olla varmoja, mitä merkityksiä kirjailijan sanoilla on. Ymmärrämme ne kukin omalla tavallamme ja omia ”realistisia” kokemuksiamme sanoihin suodattaen.

    Elokuva vie toden ja fiktion suhteen aivan uudelle tasolle. Se mikä näkyy, on jollakin tavoin totta. Elokuvassa ”näytetään” oikeita paikkoja, sellaisia jotka tarttuvat valotetulle filmille tai digitaaliseen tiedostoon. Mutta hyvin usein elokuvan tekijät kokoavat kertomuksensa ”paikan” aivan toisaalla kuvatuista otoksista, joiden tehtävänä on ikään kuin luoda tuon toisen paikan olemus ja merkitys. Niinpä Kotkat kuuntelevat haki Itävallan Loferista ja Werfenistä kameraan realistisia paikkoja, jotka kuitenkin tarinassa olivat kuvaavinaan baijerilaista kylää aivan toisaalla. Ja kuinka monta kertaa Budapest tai Praha ovatkaan ”näytelleet” Pariisia, Montreal New Yorkia ja oma Helsinkimme Moskovaa tai Leningradia.

    Fiktion fiktio on siis toisenlaista realismia huikean monella tasolla.

Utelias kulkee joukon jatkeena katselemassa romaaneista ja elokuvista tuttuja paikkoja. Näin ihminen ikään kuin pääsee lähemmäksi romaanihenkilöitä ja tähtinäyttelijöitä, ikään kuin taiteen ja näyttämöiden tähtipölyn sisään.

    On oikeastaan järjetöntä etsiä Baijeria Loferista, Pariisia Budapestistä tai Moskovaa Helsingistä. Mutta jotakin oudon kiehtovaa on kulkea fiktiivisillä vaikkakin täysin realistisilla paikoilla. Leone-elokuvien kuvauspaikoille Espanjassa pääsee yhä monipuolisemmin, kun elokuvafanit ovat löytäneet ja valmistelleet elokuvan Hyvät, pahat ja rumat kuvauspaikoista kulttuurisia käyntikohteita. Syrjäseutujen espanjalaiset kylät kiittävät lännenfilmien kuvauspaikoille saapuvia elokuvaturisteja.

     Suomessa taitaa olla liian vähän klassikkoja, elokuvia tai romaaneja, joiden kuvauspaikoille rynnättäisiin yhtä tolkuttoman innokkaana kuin vaikkapa Trevin suihkulähteelle tavoittelemaan Marcello Mastroiannin ja Anita Ekbergin ”ihanaa elämää” Fellinin elokuvasta.

    Mutta jotakin kuitenkin on.

    Matti Kassilan ohjaamien ja Mika Waltarin romaanihahmoon perustuvien komisario Palmu-elokuvien Helsinkiä on jatkuvasti esitelty kävelykierroksilla. Aivan äskettäin Palmun Helsinkiin johdatteli pitkän linjan dekkaritietäjä ja elokuvaentusiasti Risto Raitio Suomen dekkariseuran järjestämällä iltakävelyllä.

    Luulen että Raitiolla oli paljon kerrottavaa Waltarista, Kassilasta ja romaanien ja elokuvien Helsingistä.

    Mieleeni juolahtaa muuan kuva. Katselin telkkarista kauan sitten jotain Jan Guilloun romaaniin perustuvaa Hamilton-elokuvaa tai sarjaa. Siinä ruotsalainen agentti seikkaili mm. Italiassa. Filmissä oli kohtaus Napolista tai Palermosta. Hetken sitä katsottuani äkkäsin, että kohtaus olikin kuvattu Mallorcalla Palman kaupungissa Paseo Maritimon rantakadulla. Kadulla jota vanhempien kanssa niin monasti käveltiin Palman keskustaan mentäessä.

    Fiktiivinen realismi kiehtoo outoudellaan. Lapsellista? Epä-älykästä? Vai aitoa kulttuuria sellaisenaan?

Kyösti Salovaara, 2024.

Franz Kafkan ja Ezra Poundin Merano, heidänkin.

Tämä tarina on tosi, mutta ei lopu tähän.

    Viime lauantaina ajoimme mahtavan vuoristoetapin Italiassa, Etelä-Tirolissa Sterzingistä kylpyläkaupunki Meranoon, ylittäen Passo di Giovon vuoristoreitin. Maisemat olivat kahdessa kilometrissä huikeat, mutta ne piti kuvitella koska pilvet estivät korkeimmalla kohdalla näkemästä muutamaa metriä etäämmäksi.

    Mutta kaunista oli.

    Ja Meranossa paistoi terasseille aurinko, kaupunkia ympäröivät omenapuulehdot jatkuivat kilometrikaupalla ja lämmintä piisasi. Internet kertoi sitten, että Franz Kafka (1883-1924) vietti Meranossa muutaman kuukauden vuonna 1920 saadessaan hoitoja tuberkuloosiin. Amerikkalainen suuri mutta kummallinen runoilija Ezra Pound (1885-1972) vietti vuoden 1958 Meranossa tyttärensä vieraana. 

     Ollessaan Meranossa Kafka ryhtyi kirjoittamaan kirjeitä Milenalle. Kirjoittiko Pound enää viisikymmentäluvun jälkeen mitään, sitä en tiedä.

Kuluvan viikon maanantaina pysähdyimme ottamaan bensaa Bodenseen kaakkoiskulmassa sijaitsevassa Bregenzissä, koska bensa on Itävallassa halvempaa kuin Saksassa.

    Suuntana oli Konstanz Bodenseen toisella rannalla, Sveitsin rajan kyljessä. Tätä pakinaa Konstanzissa kirjoittaessani tiedän, että Bregenzissä filmattiin kohtauksia James Bond -elokuvaan Quantum of Solace (2008).  

    Niinpä myös "James Bondin" on täytynyt matkailla monessa paikassa luodakseen uskottavan kuvan paikoista, joissa jännitys tiivistyy.

    On aika lailla harmillista, että digitaalisuus ainakin jossain määrin poistaa tarpeen luoda fiktiota realistisesta todellisuudesta. Kun AI (tekoäly) luo paikkoja, joita ei ole olemassa minkään muotoisena missään todellisuudessa – paitsi elokuvan tarinassa – menetämme jotakin oleellista. Kadotamme sen ihanan paikkojen todellisuuden, jota voi etsiä ja jossa voi istahtaa samaan pöytään Clint Eastwoodin, Richard Burtonin ja Elizabeth Taylorin kanssa.

    Fiktiivisen realismin katoaminen on sääli, sillä: We are such stuff as dreams are made on, and our little life is rounded with a sleep. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Pirunkanjoni Loferissa -
totta vai tarua?

Sunnuntaikävelyllä Weimarissa

[suurta pientä siltä väliltä]

Kyösti Salovaara, 2024.

Goethen puutarhatalo Weimarissa.

Toki on poikkeuksia, mutta havaintojeni perusteella useimmat kirjailijat eivät ole ystävällisiä tai reiluja. He eivät myöskään sovi hyviksi esikuviksi: heidän luonteensa on usein hyvin merkillinen ja heidän elämäntapansa ja käytöksensä suorastaan outoa.

- Haruki Murakami: Novelist as a Vocation.

Vaikka kävelee hitaasti, ajatus juoksee nopeasti. Kävellessä olet muualla vaikka olet tässä. Niin kuin viime sunnuntaina puolilta päivin viehättävässä Weimarissa, missä melkein jokainen katu ja talo ja puisto muistuttivat rikkaasta kulttuurista syvine varjoineen.

    Ilm-joen kauniissa puistossa ohitat Johann Wolfgang von Goethen puutarhatalon. Runoilija vietti siellä kuusi vuotta. Toisen maailmansodan aikana pommit osuivat siihen. Suuttuivatko liittoutuneet Goethen runojen loppusoinnuista? Kivenheiton päässä sijaitsee arkkitehtuuriyliopisto Bauhaus. Thüringenin osavaltion vaalipäivänä päärakennuksen edessä olevassa plakaatissa lainataan Goethea: ”Maa, joka ei suojele vieraita, tuhoutuu pian.”

    Kävelet eteenpäin historiasta loitoten. Edellisenä iltana Erfurtissa vaalimielenosoitukset aiheuttivat raitiotielinjojen muutoksia. Päädyit muualle kuin aioit. Aamupäivällä Weimariin ajettaessa aurinko valaisee keltaisina ja ruskeina loimottavat pellot kauniisti, jossakin vielä maissipellot ruskettuvat, ja kaukana kumpujen takana näkyy Buchenwaldin keskitysleirin kookas muistomerkki.

    Erfurt ja Weimar kuuluivat DDR:n Saksaan. Nyt yhdistyneessä Saksassa Thüringenissä osavaltiovaalit voitti äärioikeisto ja vasemmisto. Keskellä on tyhjää, mutta Weimarin markkinatorilla kahvilaväki juttelee rauhallisesti. Ympärillä on kuulevinaan Johan Sebastian Bachin, Goethen, Friedrich Schillerin, Franz Lisztin, Richard Straussin weimarilaisia ääniä ja on näkevinään Walter Gropiuksen, Paul Kleen ja Wassily Kandinskyn kuvia kulttuurin rohkeilta ja pelottaviltakin vuosilta.

    Kävellessä ajatus juoksee, talot ja puistot ovat elävä museo. Huomaako kukaan millaisia taloja Hitler halusi rakentaa Weimariin? Muistaako kukaan kuinka kulttuuri ylitti rajoja?

    Kävellessä ajatus kääntyy pois itsestä. Kävellessä loittonee jostakin ja tulee jonnekin. Kun ylitän Sillan Ruotsista Tanskaan, tunnen saapuvani Eurooppaan, vaikka se onkin aika lailla samanlainen kuin Suomi niin kuitenkin erilainen.

Kyösti Salovaara, 2024.

Alvar Aallon suunnittelema kulttuuritalo
 autokaupunki Wolfsburgissa.

Ovatko suomalaiset avaramielisiä? Onko suomalainen kulttuurieliitti suvaitsevaa vai pikemminkin sellaista porukkaa, jota Haruki Murakami luonnehtii pakinani motossa? 

    Kari Hotakaisen "tapaus" paljastaa meikäläisen kulttuurin pikkusieluisuuden, alati mieltä kaivertavan kademielen ja pohjattoman itsekkyyden. Suomessa pyörää ei todellakaan pidä yrittää keksiä uudestaan.

    Riemastuin lapsen lailla lukiessani Hesarista, että Kari Hotakaisen uusin romaani ilmestyy Pirkka-tunnuksella ja sitä myydään vain K-kaupoissa muiden Pirkkatuotteiden rinnalla. K-ketju on kirjan jakelija, mutta ei sen kustantaja. Romaanin kustantaa Siltala.

    ”Ihan ensimmäinen ajatus oli, että erittäin mahtava idea”, Hotakainen sanoi Helsingin Sanomissa (28.8). ”En tunne kollegojen sielunmaisemaa ollenkaan, mutta ihmettelisin suuresti, jos joku kirjailija olisi sanonut, että en missään tapauksessa. Se ei tarkoittanut minun kohdallani mitään muuta kuin että kirjoitan sen mitä kirjoitan, ja Siltala kustantaa.”

    Kerrankin joku yrittää uutta keinoa lisätä painetun kirjan levikkiä; kerrankin joku yrittää saada kirjoille uusia lukijoita; kerrankin yksityinen firma sponsoroi kulttuuria! Mikä olisi parempi paikka tuoda kirja kaikkien saataville kuin päivittäistavarakauppa, ajattelin.

    Mutta tietenkin olin väärässä. Kulttuuriväki nousi takajaloilleen. Ainahan se nousee kun entisiä kuvioita hämmennetään. Kirjastoväki repi paitansa. Miten nyt käy kirjastohankintojen? Miten me osataan muiden Pirkkatuotteiden seasta hankkia Hotakaisen kirja hyllyihimme? Pitääkö kirjastonhoitajan todellakin laskeutua koturneiltaan ruokakauppaan?

    Ja Hesarin arvostelija (Taika Dahlbom) suhtautui Hotakaisen romaaniin happamen suopeasti. Yhtä hyvä kuin Pirkkapasta, mutta koska Pirkkapasta ei ole maailman parasta eikä oikein edes kurmeeta, niin eipä taida Hotakaisen romaanikaan olla ”kurmeeta”.

   Hohhoijaa, päiväkävelyllä Weimarissa mieleen juolahtaa kaikenlaista. Suomalaiset kulttuurin tekijät saavat sätkyn kun yksityinen talouselämä ryhtyy tukemaan kulttuuria. Kulttuuriporukan (tekopyhä) omatunto pysyy puhtaana vain kun kulttuurin kustannukset kerätään köyhemmältä väeltä, palkansaajilta ja eläkeläisiltä.

Koko jupakka Hotakaisen kirjan ympärillä - se kai on jo vähän rauhoittunut – sopii viime viikolla käsittelemääni aiheeseen, siihen kuinka keskustelussa sekä yksilö että keskiluokka (paremminkin sanoen kansalaisten enemmistö) unohdetaan yhtäältä kollektiivista näkemystä painottaen ja toisaalta reunaporukan vaatimuksia ymmärtäen. Keskellä on tyhjää, ikään kuin sitä ei olisi olemassakaan, niin kuin osavaltiovaalit viime sunnuntaina Saksassakin paljastivat.

    Kun Taika Dahlbom letkauttelee romaanista keskinkertaisena Pirkkatuotteena, hän oikeastaan tulee ilmaisseeksi monen kulttuuri-ihmisen perusajatuksen: oleellista ei ole miten kansalaiset kokevat kulttuurinsa ja nauttivat siitä, vaan pelkästään eliitin tuntemukset. Ajatus, että suomalaisessa ruokakaupassa ei voi olla mitään todella hyvää ja että massojen pitämä kirjallisuus ei voi olla oikeasti laadukasta, ei tietenkään ole uusi asia vaan pikemminkin kulttuurieliitin hellimä kautta aikojen.

    Heräävätkö tavikset lukemaan enemmän kun ruokakauppaan ilmestyy Pirkka-romaaneja ja S-kertomuksia? Jos heräävät, onko siitä haittaa kirjallisella maulle? Suistaako kirjan jakelupiste - ruokakauppa - kirjallisuuden arvostamisen häpeälliseen kuiluun, jonne kulttuurivalioiden valot eivät tuiki eivätkä fanfaarit kuulu?

    Ehkä! Kenties ei!

Kyösti Salovaara, 2024.

Belgialainen kuvataiteilija Henry van de Velde
perusti taidekoulun Weimariin 1900-luvun alussa ja
suunnitteli sen päärakennuksen. Taidekoulusta syntyi
myöhemmin maineikas Bauhausin taideyhteisö.

Saksalaiset kaupungit näyttävät usein viehättäviltä, niin kuin Erfurt, Weimar tai Bamberg, jossa on monia maineikkaita olutpanimoita. Yleisnäkymä voi kuitenkin olla harhaa, koska Saksaa pommitettiin niin rajusti maailmansodan loppuvuosina. Katuja kävellessä ei voi olla ihan varma onko vanha ”vanhaa” vai pelkästään vanhalta näyttävää.

    Kauneuden ja viehättävyyden mysteeri kiehtoo kävelijää. Vauhti hidastuu, ajatus vilkastuu.

    Helsingin Sanomissa haastateltiin kahta ”sensitiivisyyslukijaa”. He kertoivat vain yrittävänsä auttaa kirjailijaa huomaamaan millaisia vähemmistöjä on ja välttämään vähemmistöjä koskevia stereotypioita. Sensitiivisyyslukijat väittivät ettei kyse ole sensuurista.

    Tietysti kyse on sensuurista. Ajatus ettei ihmisiä saisi kuvata myös stereotypioiden ja kliseiden kautta, on tyhmä ja todellisuudelle vieras. Suuri osa havainnoistamme ja johtopäätöksistämme perustuu stereotypioille ja yksinkertaistaville luokitteluille. Niinhän esim. tilastotiede toimii. Universaali on järkeistettyä stereotypiaa.

    Ironista on, että sensitiivisyyspoliisit näkevät enemmistön pelkästään yhtenä ja homogeenisena mielenmassana, jota pitää opettaa ja pakottaa näkemään ihmisten erilaisuus. Mutta ovathan massan yksilöt erilaisia ja yksilöllisiä; he ovat yhtä massaa vain näiden sensitiivisyyspoliisien stereoajattelussa. Herkkätunteisuutta vartioivat opastajat ajattelevat samalla tavalla kuin Hesarin kirja-arvostelija: Pirkkatuotteen ostaja on tahdoton "pirkkatavis", joka ei osaa valita edes oikeita herkkuja ruokapöytäänsä.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kolmannen valtakunnan arkkitehtuuria
Weimarissa.

Kävellessäni Weimarissa viime sunnuntaina ajattelin kaikenlaista, pientä ja suurta ja jotakin siltä väliltä, mutta en varmaankaan mitään ehdottoman tähdellistä, ehkä enemmän Pirkkapastan tasalaatuisuutta kuin Bachin sävelkulkujen rikkaita kontrasteja.

    Kun vanhenee, askel lyhenee ja ajatus heilahtaa puolelta toiselle, ja maiseman ääriviivat korostuvat.

    Mutta ohimenevässä hetkessä kaikki on läsnä: mennyt, tuleva, nyt. Voit huoleti pysähtyä Hitlerin arkkitehtien luomuksen viereen ja ottaa siitä valokuvan. Kauheat aaveet ovat läsnä, mutta ne voidaan karkottaa, jos halutaan. Kolmannen valtakunnan arkkitehtuuria on vielä läsnä, mutta sitä ei pidä hävittää vain sen tähden ettemme joutuisi kohtaamaan levottomia ja jopa pelottavia ajatuksiamme ja lukemiamme kauhuja.

    Ilm-joen rantapolulla maailma näyttää ihanalta syyskuisessa auringonpaisteessa.

Kyösti Salovaara, 2024.

Ken tästä sillan ylittää, hän Eurooppansa hyväksyy.

   

Vapauden tuuli tyyni

[mitä se on ei ole]

Kyösti Salovaara, 2014.

Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä, missä puutteen ja ulkoisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella puolen.

- Karl Marx: Pääoma, 1867-1894.

Vapaus ja viime kädessä valtion kapasiteetti riippuvat valtion ja yhteiskunnan välisestä vallan tasapainosta. Jos valtion ja eliittien valta kasvaa liian suureksi, päädytään despoottiseen Leviathaniin. Jos se heikkenee, Leviathan katoaa. Sekä yhteiskunnan että valtion on juostava yhdessä eikä kumpikaan voi saada yliotetta.

- Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Kapea käytävä - Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo, 2019 (suom. 2020).

Yksilö on sitä vapaampi, mitä enemmän hänellä on hänen itsensä arvostamia vaihtoehtoja, jotka voivat olla mitä tahansa sosiaalisia tiloja.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi, 2017.

Joskus ellei useinkin laatumedia yllätetään. Medialla on taipumus, miltei psyykkinen vietti, toistaa papukaijan tavoin ilmassa leijuvia puheenparsia. Papukaijankin puhe kuulostaa fiksulta, aivan kuin se tietäisi mitä sanoo, vaikka ei tiedäkään, mutta se osaa matkia ja laittaa sanoja loogisesti ”oikeaan” järjestykseen. Tekoälykone, AI-masiina toimii samalla tavalla. Sekään ei tiedä mitä sanoo, ei tiedä ettei tiedä mitään.

    Koska olet viimeksi kuullut median puhuvan vapaudesta tai yksilönvapaudesta? Poliitikoista puhumattakaan. Et pitkään aikaan, luulen.

    Sitä enemmän puhutaan oikeusvaltiosta, demokratiasta, sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä. Puhutaan siis systeemeistä, ei siitä miksi ne ovat olemassa.

    Niinpä USA:ssa demokraattien presidenttiehdokas Kamala Harris yllätti suomalaisen – ja kenties myös länsimaisen – median ryhtymällä puhumaan perusasioista: vapaudesta ja siitä että keskiluokan vapaus ja hyvinvointi on kaiken perusta. Vapaus on tavoite, kun demokratia on vain tapa hallinnoida systeemien ja yksilön suhteita, siis keino tavoitteiden toteuttamiseen.

    Suomessahan kriittinen puhe tarkoittaa ettei keskiluokasta saa edes kuiskata, koska on niin monenlaisia vähemmistöjä, jotka ansaitsevat median huomion.

    Mielenkiinnolla odotan, milloin media oivaltaa, että Harrisin mallin mukaisesti pitääkin ryhtyä puhumaan vapaudesta ja keskiluokan arvosta. Odotan että papukaija kuulee mitä ympärillä puhutaan.

En väheksy systeemipuhetta. Päinvastoin, tiedän että systeemit ovat hyvinvointivaltion välttämätöntä rakennetta.

    Mutta ihmettelen minne ihminen ja yksilö on puheesta kadonnut. Ei yksilön unohtaminen ole mitenkään marxilaista, jos joku sattuu ajattelemaan ettei yksilö merkinnyt Karl Marxille mitään.

    Jokin viikko sitten Mika Maliranta ja Aki Kangasharju keskustelivat Ylen Ykkösaamussa Suomen taloudellisesta tilasta. Maliranta on Palkansaajien tutkimuslaitoksen Laboren johtaja, Kangasharju puolestaan Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan toimitusjohtaja. Molemmat miehet ovat fiksuja ekonomisteja, yhteiskuntatalouden tietämisen viisaita.

   Kun keskustelu kääntyi siihen mihin Suomella on varaa ja miten korkeaksi ns. kokonaisveroaste voi tai sen pitää nousta, Maliranta sanoi ettei hän ekonomistina voi ottaa kantaa tuohon, koska hän vain tutkii talouden parametreja ja veroaste kuuluu poliitikoille. Kangasharjun mielestä veroasteella on väliä.

    Jäin ihmettelemään jälleen kerran, että millä tavalla meillä puhutaan – ja miten pitäisi puhua – systeemien suhteesta ihmiseen, yksilöön. Onko systeemi, esimerkiksi valtio olemassa siksi, että se palvelee yksilöitä vai onko valtio, systeemi, pääasia ja sen toimivuus määrittelee mitä yksilölle käy ja miten paljon hänelle annetaan liekanarua elää ”vapaasti” omaa elämäänsä.

    Osmo Soininvaarakin ottaa blogissaan jatkuvasti esille ihmisten ja yhteisöjen elämäntilanteisiin liittyvää problematiikkaa hyvin pätevästi tilastoilla ja faktoilla pohdiskeluja ryydittäen, mutta en muista hänenkään koskaan lähteneen ihmisyksilön tarpeista käsin, puhumattakaan että esille olisi otettu pääasia: miten ihminen voi elää mahdollisimmaan vapaata, itsensä määrittelemää elämää.

    Näin kysyn: onko yksilönvapaudesta puhuminen pelkästään filosofien asia? Eikö sen määrittely ja edistäminen kuulu edes poliitikoille?

Kyösti Salovaara, 2012.

Onko hyvinvointivaltio turvapaikka
vai
häkki jossa on mukava lojua?

Syksyllä 2014 ajelin omalla autollani Saksassa ja Ranskassa. Matkan aikana kävimme mm. Karl Marxin syntymäkaupungissa Trierissä ja se sattuikin samaksi päiväksi kun isäni syntymästä tuli 100 vuotta. Historian häivähdys: isäni isä kuoli punavankien vankileirillä Tammisaaressa isäni ollessa neljävuotias.

    Yrittivätkö isoisäni kaltaiset sosialistit, miehet ja naiset vapauttaa jotakin, vapautua jostakin?

    Ajatus ja teko eivät aina vastaa toisiaan.

   Syyskuun 19. päivänä vuonna 2014 otin valokuvan Vapaudenpatsaasta viehättävän ranskalaisen Colmarin ulosmenotiellä. Vapaudenpatsas hätkähdytti: mitä tekemistä sillä oli juuri tuossa kaupungissa Alsacessa?

   Syy valkeni nopeasti. Vapaudenpatsaan suunnittelija, kuvanveistäjä Auguste Bartholdi (1834-1904) oli kotoisin Colmarista. 12-metrinen patsaan kopio pystytettiin Colmariin liikenneympyrän keskelle vuonna 2004, kun Bartholdin kuolemasta tuli sata vuotta.

    Siinä missä Vapaudenpatsas yhdistää Ranskan ja Yhdysvallat, se myös määrittelee vapaudesta käytävän keskustelun historian: Yhdysvallat on tuon vapauden pragmaattinen toteuttaja, Ranska sen filosofinen visionääri. 

    Ironista on, että molemmat kansakunnat ovat ehkä kadottaneet johtoasemansa tässä keskustelussa. Siksi Harrisin puhe vapaudesta - ja keskiluokasta - yllättää ja virkistää. 

Miksi ekonomistit ja poliitikot ja sitä mukaa koko media puhuvat niin paljon hyvinvointivaltiosta ja niin vähän yksilön vapauksista ja suhteesta valtioon ja muihin julkisiin instituutioihin?

    Johtuuko se perinpohjaisesta väärinkäsityksestä? Siitä että yksilönvapautta pidetään vain porvarillisena ideana, oikeistolaisena ristiriidan aiheuttajana, kun taas vasemmistolaisen pitää ajatella aina ja vain kollektiivin parasta.

   Kun kysytään - jos joku uskaltaa kysyä – kumpi tulee ensin, yhteiskunta vai yksilö, niin jos vastaus on että yhteiskunta, niin silloin ihminen nähdään ikään kuin pelkästään lajiolentona, ihmislajin selviytymisen pienenä osasena eikä lainkaan kulttuuri-ihmisenä. Superkollektiivinen ihmiskäsitys on pelkkää biologiaa. No, sehän tietysti on tässä mielessä muodikasta.

    Julkinen keskustelu on juuri nyt kuin paradoksi edellä sanotusta. Hieman kärjistäen: joka päivä media on täynnä suurempia ja pienempiä ”toimijoita” XYZ, joista jokainen XYZ julistaa, että valtion pitää kustantaa heidän toimintansa – muuten hukka perii. Yksikään XYZ ei mieti kuka lystin maksaa eikä sitä, että XYZ:n saama tuki lisätessään XYZ:n toimintamahdollisuuksia vähentää toisaalla tuen maksajan omaa vapautta.

    Koska yksilönvapaus – ja ihmisen vapaudet – koetaan pelkästään filosofisena asiana, siihen ei kiinnitetä mitään huomiota. Ja kuitenkin uskallan väittää, että esimerkiksi kokonaisveroaste mittaa hyvinkin tarkasti mitä yksilönvapaus on ja miten laajaa se on. Tekee mieli sanoa, että kokonaisveroaste on tavallaan konkreettisessa muodossa Daron Acemoglun tarkoittama käytävä valtion ja kansalaisten välissä ja niinpä se mittaa vapauden mahdollisuuksia. Kuvakielellä: kokonaisveroaste on ikään kuin se käytävämatto jota pitkin valtio (Leviathan) ja kansalaisyhteiskunta juoksevat. Tässä mielessä ekonomistitkin voisivat ryhtyä puhumaan yksilöistä systeemien rinnalla. 

Tällä kaikella en tarkoita, että yhteiskunnassa pitäisi pyrkiä mahdollisimman matalaan veroasteeseen. Mutta väitän että hyvin korkea kokonaisveroaste kaventaa yksilönvapauksia ja monet yhteiskuntapolitiikan ongelmat johtuvat siitä, vaikka niiden alkusyytä ei huomata. 

    Silloin kun tuotannon kasvu hiipuu ja varsinkin tuottavuus laskee, verotus muuttuu nollasummapeliksi: sen minkä toinen saa tukena, sen toinen menettää maksaessaan veroja.

    Tapaan aina kuvata ongelmaa tylsällä esimerkillä. Kun Matti menee pubiin oluelle hän maksaa jokaisesta tuopista sen arvoa korkeamman hinnan, jotta yhteiskunta voisi tukea Villeä, joka pääsee oopperaan pääsylipun objektiivista arvoa halvemmalla. Banaalin esimerkin tilalle voi kuvitella älykkäämpiäkin, mutta tuo tylsä esimerkki kuvastaa sen miten yhteiskunta suosii jotain toimintaa ja vastustaa jotain toista, ja samalla valtio säätelee yksilönvapautta Matille ja Villelle eri tavalla. 

    ”Tärkeimpiä vapauden käsitteeseen liittyviä kysymyksiä on, lisääkö vai vähentääkö sosiaalivaltio eli hyvinvointivaltio ihmisten vapautta”, Ruurik Holm sanoo kirjassaan Yksilönvapaus. ”Vapaus ymmärretään tässä sekä aitona kykynä (autonomia) että todellisena (positiivisena) vapautena tehdä valintoja tietystä mahdollisuuksien joukosta.”

    Toisaalta on tietysti itsestään selvää, että me tarvitsemme ”systeemejä”, joita yhteisesti rahoittamalla autamme itseämme esimerkiksi silloin kun sairastumme, liikumme paikasta toiseen, pelkäämme aggressivista hyökkääjää tai nokkelaa varasta, haluamme oppia ja sivistyä jne jne.

    Yrjö Ahmavaara sanoi kirjassaan Yhteiskuntakybernetiikka (1976), että yhteistyö saattaa suuresti laajentaa yksilön toimintamahdollisuuksia: ”Yksilönvapaus sekä orgaanisten että älyllisten tarpeitten tyydyttämisessä on kollektiivisen yhteistyön tulos ja perustuu yhteistyön yksilön toimintavapautta laajentavaan vaikutukseen.”

    Kun Ahmavaara painotti, että yksilönvapaus on kollektiivisen yhteistyön tulosta eikä sille vastakkainen arvo, tulisi ekonomisten ja yhteiskuntatieteilijöiden ja poliitikkojen etsiä tasapainoa kollektiivisen ja yksilöllisen välillä. Tehtävä saattaa tuntua filosofin hommalta (”mikä on elämän tarkoitus?”), mutta luulisi että jokaista ihmistä, jopa ekonomistia ja poliitikkoa moinen filosofinen pohdiskelu kiinnostaa. 

Kyösti Salovaara, 2023.

Onko vapaus illuusio
vai
konkreettinen olotila?