Reklaamien urbaani viidakko

 [sattumanvaraisia huomioita]

Kyösti Salovaara, Torremolinos, 2019.

Liekkiruumis, jättiläisreklaamin palo:

GITANAS! GITANAS!

Lasikuvussa veturinpillin heleä huuto:

Paris – Berlin – Constantinople.

…

Transcendenttinen liekkiruumis,

väritön viiva,

yön hehkuva teräslankakimppu:

GITANAS! GITANAS!

- Mika Waltari, 1928

Mitä me tiedämme historiasta? Ajasta ennen meitä?

    Tai paremmin kysyen: mitä me muistamme lapsuuden ympäristöstämme? Tai mitä me muistamme 1990-luvun urbaanista Helsingistä tai Kotkasta tai Kemistä…?

    Muistamme mitä muistamme.

    Välillä käydään kiivasta keskustelua vanhan suojelemisesta. Tuota taloa ei saa purkaa, koska se ilmentää vuoden 1947 kulttuuriperintöä, sanotaan kun talo halutaan säästää. Lähihistoriamme näky taloina ja toreina, jopa metsinä ja kallioina, mutta kalliot kestävät tuhansia vuosia, toisin kuin talot ja torit.

    Usein, ei aina, vanhan suojelemista ohjaa poliittinen asenne. Kapitalismia vastustava haluaa säästää vanhan oopperan ja kauan sitten rakennetun kaupungintalon, mutta supermarketin saa purkaa koska vaan. Kaupallinen ei ole historiaa, ajatellaan. Se on pinnallista, pelkkiä kuplia elämän syvempien virtojen pinnalla.

Ihminen on aika suppea. Siis ylisummaan. Tuskin jalkateriään laajempi.

    Guardian-lehdessä, sen nettiversiossa, oli huhtikuun puolivälissä yllättävän kiinnostava artikkeli Madridista. Se ei liittynyt ajankohtaiseen politiikkaan vaan kulttuuriin.

    Yllätys piili siinä, että kulttuuria ei käsitelty romaanien, maalauksien, konserttien eikä edes rakennuksien näkökulmasta.

    Guardianin jutussa kulttuurilla tarkoitettiin mainoskylttien todellisuutta. Madrissa toimii Alberto Nanclaresin johtama tiimi, joka yrittää pelastaa katukuvasta poistuvia mainoskylttejä, ideana avata niille suurenmoinen kulttuurihistoriallinen museo jonakin päivänä.

    Nanclaresin mielestä mainoskyltit jos mitkä kuvastavat kaupunkilaista identiteettiämme. Hän sanoo, että harva meistä kiinnittää tuohon tosiasiaan huomiota, vaikka kuljemme jatkuvasti mainoskylttien kirjavoittamassa ympäristössä. Kun kauppojen ja kahviloiden mainoskyltit viedään kaatopaikalle, sinne viedään myös kauppiaiden, asiakkaiden ja visuaalisen kulttuuriympäristön identiteetti.

    Guardianin jutussa huomautettiin, että globalisaation mukana mainoskylttien yleisilme köyhtyy. Samat merkkiliikkeet pystyttävät kauppansa ja kahvilansa joka kaupunkiin. Seinät täyttyvät samoista reklaameista yhtä hyvin Madridissa, Milanossa, New Yorkissa kuin Keravallakin.

    Ironiaa tämäkin: entisajan kaupallisuuden vaalijat tyrmäävät uuden, nykyisen kaupallisuuden. Ikään kuin vanha mainoskyltti olisi lähtökohtaisesti ”kauniimpi” kuin uusi.

    Ihminen ei pääse suppeaa tajuntaansa pakoon, vaikka juoksisi henki kurkussa karkuun.

Kyösti Salovaara, 2021.

Tämänpäiväinen pakina olkoon pyhitetty mainosplakaateille ja reklaamikylteille.

    Otos on pinnallinen ja satunnainen. En analysoi enkä arvioi visuaalista hierarkiaa enkä muidenkaan arvoarvostelmien suhteita. Kaupallinen on kaupallista, markkinatalous markkinoita, mainonta myy jotakin mitä meidän halutaan ostavan tai ainakin huomaavan. Tässä mielessä: ei paha, ei hyvä, vaan on.

    Kävin melkein 20 vuodelta hakemistoistani läpi tuhansia digikuvia. Etsin reklaamien täyttämiä (pilaamia?) kaupunkikuvia. En löytänyt. Ilmeisesti ihminen - ainakin minä - väistää mainoskylttien kirjavaa taustaa kun ottaa valokuvia matkoilla ja kotimaassa. Mainoskylttien kirjavoittama kaupunkikuva on liian rauhaton, vaikka yksittäiset mainokset olisivat kuinka taiteellisia ja ilmaisuvoimaisia tahansa. Yhdessä ne luovat visuaalisesti sekasortoisen urbaanin viidakon.

    Kävelin sunnuntaina pienen lenkin Helsingin keskustassa. Otin muutamia kuvia mainoskylteistä. Tänään ne eivät ole historiaa. Vielä.

    Niinpä tämä toukokuinen pakina on sirpalemainen sanojen ja varsinkin enemmän tai vähemmän epäonnistuneiden kuvien kollaasi. Logiikkaa pakinasta ei kannata etsiä, koska se puuttuu. Niin myös suuret ajatukset. Pienillä ei väliä.

Kyösti Salovaara, 2021.

Kun ottaa valokuvan tavalliselta kadulta tai aukiolta, siihen tulee ikään kuin liikaa informaatiota. Katujen yleisilmettä ei kaiketi kukaan ihminen suunnittele; se syntyy monen toimijan haluista ja tarpeista.

    Hienot kuvat urbaanista ympäristöstä ovat näin ollen aina "sievisteltyjä". Ne eivät kuvaa todellisuutta sellaisenaan. Ne ilmentävät kuvan ottajan ihannetta harmoniasta ja visuaalisista suhteista. Kun sekava kaupunkinäkymä reklaameineen ja liikennemerkkeineen pelkistetään, saadaan haluttu sanoma julki, vaikka se tarkoittaisikin realismista tinkimistä, jopa luopumista.

    Älä siis usko kadulta otettuun kuvaan. Sitä on usein retusoitu.

Kyösti Salovaara, Berliini, 2012.

Kyösti Salovaara, 2021.

Alussa lainasin Mika Waltaria. Hänen sukupolvensa piti itseään, tai kuvitteli itsensä eurooppalaisen mallin mukaisesti kadotetuksi sukupolveksi.

    Samaan aikaan Waltari, Olavi Paavolainen ja nuori taiteilijaporukka riehaantui nykyajasta autoineen, mainoksineen, mantereilla kiitävine junineen ja siniselle taivaalle ponnahtavine lentokoneineen.

    Joten lainataanpa Olavi Paavolaista vuodelta 1929. Silloin Paavolainen etsi nykyaikaa Euroopasta:

    Hain Milanosta niin kuumeisesti ja niin turhaan futuristeja, että olin kiitollinen löytäessäni edes makarooneja... Mutta minä löysin nykyajan unelman. Kaikkialla tuli se vastaani, reklaameissa ja taidejulkaisuissa, afisheissa ja aikatauluissa, baletissa ja näyttämöillä... Unta ja totta vuorotellen! Minä löysin nykyajan sinisen kukan, kiinnitin sen pulloveriini ja katso: se oli ihana nähdä. Poimin sen surréalistien salonkien ansari-ilmastosta Pariisissa, Tempelhofin lentokentällä välkkyi sen sini soran keskellä, ja Rivieralla kasvoi se Grande Corniche'ille pysähtyneestä autosta asfaltille valuneessa öljylätäkössä. Löysin sen. On riemukasta seisoa kadulla, jonka perspektiivi sellaisenaan on kubismia, ja jolla liikkuu autoja, joiden numerot ylittävät sadantuhannen. Kansainvälisen juna-aikataulun selaileminen - se on nykyajan runon lukemista. Eikö pilvenpiirtäjä ole yhtä ihmeellinen kuin Keopsin pyramiidi?  

Kyösti Salovaara, Nizza, 2008.

Rivieralle, Enkelten lahden rannalle on helppo kuvitella ranskalaisen, englantilaisen, venäläisen ja amerikkalaisen eliitin kokoontuneen juhlimaan etuoikeuksiaan ja vapauksiaan 1900-luvun vaihteessa. Ehkä sinne ensin menivät miljonäärit ja sitten taiteilijat.

    Nizzassa rantakadun varrella sijaitsevasta Negrescosta johtuu väistämättä mieleen venäläiset emigrantit ja Isadora Duncan Hispano Suiza avoautossa - vaikka hän kuolikin traagisesti toisenmerkkisessä autossa.

    Lauseita ja kuvia pitkin pääsee hetkessä 1920-luvun Pariisiin, missä amerikkalaiset taiteilijat kohtasivat toisensa ja koko Euroopan kulttuuriväen Montparnassen lukemattomissa kapakoissa ja kahviloissa.

    Kerrotaan, että Ernest Hemingway luki mielipaikkansa La Closerie des Lilasin terassilla F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun käsikirjoitusta. Siinä vaiheessa kirjailijat olivat vielä ystäviä. Hemingway oli kylläkin epäluotettava ystävä, varsinkin jälkikäteen kirjoittamissaan kuvauksissa Scottista. Näin Hemingway muisteli erästä iltapäivää vuodelta 1925 teoksessaan Nuoruuteni Pariisi (kirjoitettu 1950-luvun lopulla, postuumisti julkaistu 1964): "Istuessamme sinä päivänä Lilasin ulkoterassilla ja katsellessamme hämärän tuloa ja väkeä, joka vaelsi ohi jalkakäytävää pitkin, ja harmaan iltaisen valon vaihtumista eivät ne kaksi viskigrogia, jotka joimme, saaneet Scottissa aikaan mitään kemiallista reaktiota. Katselin häntä tarkasti ja odotin, mutta mitään ei tapahtunut eikä hän tehnyt häpeämättömiä kysymyksiä; hän ei esiintynyt millään lailla kiusallisesti eikä pitänyt puheita, vaan käyttäytyi kuin kuka hyvänsä normaali, älykäs ja viehättävä mies."

     Jos nyt joku sammuttaisi Negrescon reklaamivalon ja veisi Hemingwayn kantakapakan kyltin romukauppaan, hän tuhoaisi länsimaista kulttuuriperintöä kenties enemmän kuin saksalaisten ja liittoutuneiden pommikoneet toisen maailmansodan aikana.

Kyösti Salovaara, Pariisi, 2017.

Mainoskyltti kokoaa yhteen aikoja, paikkoja, kulttuureja. Sen lisäksi se yhdistää kirjoittamisen ja kuvataiteen insinööritieteisiin. Mainosplakaati on kulttuurinen hybridi - vähän samalla tavalla kuin elokuva.

     Ihmiset liikkuvat mainoksien keskellä. 

     Mutta myös mainokset liikkuvat paikasta toiseen, ohittaen ihmisiä ja ihmisjoukkoja näiden katsellessa kiinnostuneesti tai välinpitämättömäsi ohitse lipuvaa raitsikkaa tai Alepan tai Vodafonen kaupunkipyörää; ne kuljettavat eteenpäin monenlaista sanomaa - sekä sanottuna että sanomatta jätettynä.

     Ei tarvitse mennä kauas ollakseen lähellä.

Kyösti Salovaara, 2021.

Jaakko Salovaara, Lissabon, 2018.

Kyösti Salovaara, Barcelona, 2016.

Joskus harvoin, miksei myös usein, jostakin kaupallisesta mainoskyltistä tulee kokonaista aikaa, kansaa, kulttuuria tai paikkaa symboloiva tunnus.

   Ajan mittaan tuollainen ikoninen symboli kadottaa tarkan alkuperänsä ja siitä tulee yleisemmän kokemuksen symboli. Näin on käynyt esimerkiksi Osborne-firman härkätunnukselle, joka alkuaan oli Veterano-brandyn tunnusmerkki. Monet eivät tätä edes tiedä vaan ajattelevat, että espanjalaiset kaupungit ja maantienvarret kunnioittavat härkäpatsaalla ensi sijassa kotimaansa härkätaisteluperinnettä.

    Tai ajatellaanpa ABC-liikenneasemien pylväitä. Tiellä liikkuva odottaa näkevänsä pylvään, kun on nälkä tai tekee mieli kahvia. Nirppanokat karsastavat ABC-kahviloita, koska ne ovat saman näköisiä ja niissä syödään ja juodaan samanlaista sapuskaa ja kahvia samanlaisissa pöydissä istuen.

    No mutta, herran jestas eivätkö suomalaisetkin ole aika lailla samanlaisia?

    Sitä paitsi, kyllähän pieneen nostalgiseen ja pullanhajuiseen tienvarsikahvilaan olisi mukava pysähtyä, mutta koska ne pistävät ovensa kiinni viimeistään iltakuudelta, maantietä etenevä odottaa illan hämyssä pikapuolin eteen ilmestyvää ABC:n tornia, 24h.

Kyösti Salovaara, Osbornen härkä, 2018.

Kyösti Salovaara, 2021.

Kyösti Salovaara, Jerezin sherry, 2012.

Nyt, eilen, toissapäivänä - ja kenties huomenna.

    Mainoskyltti heiluu tuulessa, kulkee raitsikan kyljessä, kerää kiviä pyörän kurasuojana ja välkkyy neonvalona suuren talon seinällä aivan kuin maailmassa ei muuta olisikaan.

    Ihmiset kulkevat ohi, eivät katso, eivät näe mutta alitajuisesti tietävät että mainokset seuraavat heidän menoaan.

    Näkymä on sekava, absurdi, pelkkää kubismia.

    Liian monta ääntä, monta kuvaa, monta sanomaa.

    Parempi sekin kuin täydellinen hiljaisuus, unohdus, yhdenmukaisuus.

    Luonnon diversiteettiä pyritään säilyttämään ja suosimaan. Eikö kulttuuriin pitäisi suhtautua samalla tavalla. Kuka huolehtii kulttuurin monimuotoisuudesta? Kylttimaalariko?

    Jos vaikkapa Stockmannin nimi poistetaan seinältä, mitä siitä voi päätellä? Ettäkö uudenlaiset ajat ovat voittaneet vanhanaikaiset? Minkä kellon alla sitten tavataan?

       Ehkä, kenties. Niin kauan kuin on, niin on.

Kyösti Salovaara, 2021.

Kyösti Salovaara, Malmi, 2021.

Kyösti Salovaara, Amsterdam, 2019.

Conan Doylen kalsarit

 [juoruistako kirjallisuuskeskustelu tunnetaan?]

Kyösti Salovaara, 2021.
Toisin kuin Conan Doyle pesen kalsarini itse -
mutta minusta ei tullutkaan suurta kirjailijaa!

Huhun leviämisen ehtona on, että se uskotaan, vaikkakaan sitä ei tiedetä todeksi. Huhun uskominen todeksi määräytyy puolestaan juuri siitä, sopiiko huhun lausuma ajatus yhteisössä vallitsevaan maailmankuvaan, hegemoniaan, vaiko ei. Huhun muodossa voivat levitä vain yhteisössä vallitsevaan ajattelutapaan sopivat hypoteettiset ajatukset: huhuistaan yhteiskunta tunnetaan.

- Yrjö Ahmavaara: Informaatio. Weilin+Göös, 3 p. 1975.

Vitsinä ei ole se, että kaikesta on tultava kirja. Vaan se, että kaikesta voi tulla kirja. Ja että sitä ei lasketa elämäksi ennen kuin siitä on tullut kirja.

- Philip Roth: Anatomian oppitunti. (Anatomy Lesson, 1983.) Suom. Rauno Ekholm. WSOY, 1985.

Miten todellisuuteen pitäisi suhtautua?

    Kannattaako kapinoida? Asettautua yleisiä virtauksia vastaan?

    Jos hanhiparvi ui aina samaan suuntaan, miksei se sopisi ihmisellekin? Uidaan eteenpäin eikä vilkuilla taakse.

    Jos kirjallisuus- ja taidepuhe on muuttunut juoruiluksi, so what? Sitä puhetta saa mitä tilaa ja kuuntelee.

    Paitsi että en minä juoruja ole tilannut.

    Vai olenko sittenkin?

Espanjalainen kirjailija ja kolumnisti Javier Marías kirjoitti muutama päivä sitten (25.4.2021) El País-lehdessä Arthur Conan Doylen alushousuista. Kulttuuriskene on sairastunut vakavasti juoruiluun, Marías sanoi. Asioiden sijaan keskustellaan ja kirjoitetaan vain todellisuuden murusista, niin kuin pesulalaskusta, joka paljastaa millaisia alushousuja Sherlock Holmesin luoja käytti.

    Marías sai kimmokkeen kolumniinsa, kun joku pyysi lupaa julkaista Maríasin käymää kirjeenvaihtoa, ja Marías kieltäytyi jyrkästi. Hänen mukaansa vain hänen romaaninsa, teoksensa ja kolumninsa ovat julkisia ja merkittäviä, ei hänen yksityiselämänsä.

    Se että suurilla kirjailijoilla on ollut paheensa, vaikeutensa, surunsa ja kaikenlaista ikävää muutenkin, ei Maríasin mukaan kuulu kirjapuheeseen vaan juoruiluun. Marías huomauttaa, että enää ei välitetä lainkaan siitä millaisia mestariteoksia Faulkner ja Twain kirjoittivat; nyt keskitytään vain siihen, kuinka he käyttivät N-alkuisia sanoja dialogissaan. Eikä enää ole mitään väliä sillä, että Dickens ja Eliot olivat romaanin ja runouden jättiläisiä vaan pelkästään se merkitsee, että he pettivät vaimojaan tai  katkeroituivat vaimojensa kanssa elämisestä.

    Maríasin "ohje" kirjallisuudentutkijoille kuuluu: tutkikaa sitä mitä kirjoissa on eikä sitä mikä kirjailijan yksityiselämään liittyvästä on jätetty pois! On täysin merkityksetöntä kuinka usein Conan Doyle pesetti vaatteitaan ja kuinka monet kalsarit hänellä oli.

Jos kirjailijoiden, taiteilijoiden ja ylisummaan suurmiesten elämäkerrat ovat  keskittyneet myös siihen mitä tapahtui keittiössä ja julkisuudelta salassa, niin nykyaika poikkeaa entisestä siinä, että keittiössä tapahtuneen perusteella tuomitaan (jopa kielletään) kirjailijoiden teoksia, taiteilijoiden maalauksia ja dissataan suurmiesten (ja -naisten) elämäntyö kokonaan.

    Mutta miten kirjoja sitten pitäisi lukea?

    Kirjan laatuun, merkitykseen, nautintoon ei tietenkään vaikuta se millaisessa mielentilassa ja millaista arkipäivää kirjailija on viettänyt. Vain kirjaan painettu vaikuttaa kirjan lukemisen kokemukseen. Se on ainoa objektiivinen "huomio". Kirja, romaani tai runo, ei muutu paremmaksi jos meille kerrotaan, että kirjailija on tai oli äärettömän hyvä ihminen. Eikä se muutu huonommaksi, jos saamme kuulla, että omassa elämässään kirjailija oli täysi paskiainen.

    Nykyinen puritaaninen ilmapiiri etsii kirjojen ja taideteosten takaa nimenomaan sellaisia paskiaisia, joita voi paheksua ja joiden teoksia tulee jopa kieltää moraalittomina. Juoruistaan yhteiskunta tunnetaan. Vain sellainen juoru leviää kulovalkean nopeudella, joka sopii yhteiskunnassa vallitsevaan hegemoniaan. Tänään paheksujilla on hegemonia.

    No, onko tässä sittenkään mitään uutta? Paha kello kuuluu kauemmas kuin hyvä kello, tiedettiin ennen muinoinkin.

    Mitä tapahtuu jos jostakin pyykkikorista löytyy - kun ahkerasti etsitään -  Conan Doylen sottaiset kalsarit? Pitääkö Holmes-tarinat kieltää jos selviää, että Conan Doylellä oli tapana paskoa housuihinsa?

Kyösti Salovaara, 2021.

Ollakseni rehellinen: Emmekö silti yritä jatkuvasti selittää teoksen ulkopuolisesta todellisuudesta käsin, miksi joku taideteos on sellainen kuin se on? Ja kun yritämme selittää, haluamme verrata sitä yhtäältä aikakauden tuntoihin ja toisaalta kirjailijan omiin tuntoihin. Eikä tällä pyrkimyksellä ole - ei ole ollut tähän asti - mitään tekemistä sen kanssa oliko taiteilija kunnollinen ihminen vai pelkkä paskiainen.

    Sitä paitsi paskiaiset ovat usein mielenkiintoisempia myös yhteiskunnallisesti, koska he uivat eri suuntaan kuin kanssaihmisten parvi.

    Pohdiskelin romaanin lukemisen ongelmallista suhdetta kirjailijan taustaan 1990-luvun alussa esseessäni Raymond Chandlerista tähän tapaan: ”Mutta jos Chandlerin - tai kenen tahansa kirjailijan - kaunokirjallista tuotantoa yrittää arvioida, on myönnettävä, että arvioija häilyy kahden kuilun välissä: yhtäällä ovat romaanit ja niistä syntynyt enemmän tai vähemmän epämääräinen lukukokemus ja toisaalla kirjailijan omia käsityksiä kirjoittamisesta ja hänen elämänkerturiensa haalimia tietoja hänen elämästään. Yhtäkkiä huomaa rakentavansa kuvaa, joka kaikissa tapauksissa on myös fiktio, siinä on aineksia myös lukijan omasta elämästä, omista kokemuksista, omista haaveista, joihin luettu kirjallisuus sekoittuu.” (Essee Yksinäisen miehen ääni teoksessa Liian pitkät jäähyväiset, Like 1994. Toimittaneet Hannu Waarala ja Kyösti Salovaara.)

    Kyseisessä esseessä rakentelin (uskottavaa tai epäuskottavaa) hypoteesia, jonka mukaan Chandlerin sankari Philip Marlowe oli kirjoittajansa ”parempi puoli”, kenties jopa haavekuva. Chandlerilla oli ongelmia alkoholin kanssa. Hän ilmeisesti petti 18 vuotta itseään vanhempaa vaimoaan Cissyä ja koki loputonta yksinäisyyttä Cissyn hiipuessa kohti kuolemaa. Chandler ei moraalikoodilleen uskollisena voinut hylätä vaimoaan. 

    Niinpä sanoin, että Chandlerin kompleksinen suhde alkoholiin ”tulee yhä uudestaan esille romaaneissa. Ehkäpä Marlowe pysyy raiteillaan juuri siksi, että Chandler ei pysynyt, ja kenties Marlowe on heikompien tuki ja turva juuri siksi, että Chandler suistui - yleensä alkoholin inspiroimana - pettämään läheisimpänsä luottamuksen. Näin etäältä katsoen ja hieman kevyesti spekuloiden Chandlerin alkoholismi voi hyvinkin liittyä hänen kokemaansa yksinäisyyteen ja ristiriitaiseen tunteeseen Cissyä kohtaan.”

Juoruilun huuma saa yhä suurempia otsikoita.

    Viimeksi tähän pyörteeseen on suistunut amerikkalainen Blake Bailey, joka on juuri julkaissut aika lailla kiitetyn elämäkerran Philip Rothista. Ongelmana tässä ei ole Rothin suhde naisiin ja sitä koskevat paljastukset (koska Roth on paljastanut romaaneissaan todellisen tai kuvitellun naiskäsityksensä avoimesti moneen kertaan) vaan Baileyn oma käytös naisia kohtaan.

    Roth on sinänsä erinomainen ja ironinen esimerkki siitä, kuinka fiktio ja fakta sekoittuvat uudenlaiseksi omaelämäkerralliseksi kirjallisuudenlajiksi. Mutta siinä missä Roth suhtautui romaaniensa elämäkerrallisiin aineksiin ironisesti, huumorilla ja etäännyttämällä itsensä kirjoistaan ja viettelemällä lukijansa kuvittelemaan että kaikki on totta - pilkkasipa Roth sitten naisia tai juutalaisyhteisöään - niin nykyajan elämäkerrallinen fiktio (paremminkin keskustelu siitä) taistelee ollakseen puhdashenkistä eikä siihen sovi ironia eikä itsepilkka tai itseväheksyntä, koska nykyään vain kivenkova moraali ja kunnollisuus sallitaan.

    Rohkeneeko joku esimerkiksi tänään kirjoittaa samalla tavalla kuin Roth kirjoitti kauan sitten, vuonna 1969 romaanissaan Portnoyn tauti: ”Minä huomaan maisemassa ensiksi en flooraa, ihan totta - vaan faunan, inhimillisen vastapuolen, joka nussii ja jota nussitaan. Vihreyden minä jätän linnuille ja mehiläisille, niillä on huolensa, minulla omani… Minä ajan takaa sitä, tohtori, että minä en työnnä kyrpääni niinkään näihin tyttöihin, vaan pikemminkin heidän taustoihinsa - ikään kuin minä nussimalla löytäisin Amerikan. Valloittaisin Amerikan - ehkä se on lähempänä totuutta.”

    Roth häijyili kaikkiin suuntiin sanojaan varomatta. Tai ehkä hän nimenomaan valitsi sanansa mestarikirjailijan harkitulla taidolla. Oliko suuri kirjailija arkielämässään pieni mies, on toinen juttu.

    Kun Roth julkaisi vuonna 1981 romaanin Väärin ymmärretty mies, englantilainen kirjailija Martin Amis kutsui sitä uudenlaiseksi omaelämäkerralliseksi romaaniksi: ”Se on omaelämäkerrallinen romaani siitä, millaista on kirjoittaa omaelämäkerrallisia romaaneja. Kysymys kuuluu: tarvitsemmeko uudenlaista omaelämäkertaromaania? Olemmehan näyttäneet pärjäävän aika mukavasti vaikkei sellaista ole näkynyt maisemissa.”

    Historian julma ja ironinen kriitikko nauraa partaansa Martin Amisin toteamukselle. Sitä saa mitä tilaa vaikka ei tilaisikaan!

Kyösti Salovaara, 2021.

Silhuetit

 [tasapaksun funktio]

Kyösti Salovaara, 2021.
Espoon Keilaniemi Laajalahden yli katsottuna.

Le Corbusier oli modernin kuilu ja pyramidi -arkkitehtuurin pääideologi yhtä selvästi kuin John Maynard Keynes modernin makrotaloustieteen. Näillä kahdella vaikuttajalla on opillisesti vähän yhteistä. Kapitalisti ei suostu ymmärtämään, että arkkitehtuuri on arvojen järjestyksessä korkealla talouden yläpuolella. Arkkitehti ei suostu ymmärtämään, että rakentamiseen liittyy aina ankaria taloudellisia rajoituksia. Yksi yhtäläisyys kuitenkin löytyy, ja se on tärkeä: Molemmat olivat mystikoita ja salaoppien tutkijoita.

- Timo Penttilä: Oikeat ja väärät arkkitehdit. Gaudeamus, 2013.

Huh, olen nyt sanaton.

    Edellisenä päivänä täyden työpäivän mittainen kirjoitusurakka erään toisen jutun parissa. Nyt sanat kaikonneet. Tulleet käytetyiksi.

    Missä ne muuten sijaitsevat, sanat?

    Jos ne ovat päässäni, miten kukaan muu pystyy käyttämään niitä lupaa kysymättä? Jos ne ovat jossain muualla, miten pystyn löytämään ne?

    Jos sanat päässäni ovat kopioita jostain etäältä, niin miten uusia sanoja tulee päähäni? Vai kopioidaanko maailma joka päivä? Vai onko vaan tyytyminen vanhoihin, moneen kertaan käytettyihin sanoihin?

Menneisyyden vankejahan me kaikki olemme, muutkin kuin Freeman ja Virve Rosti.

    Taloista, teistä, puista ja kallionnyppylöistä keskustellaan Helsingissä kovalla äänellä. Liikkeellä ovat ennen kaikkea ne, joiden mielestä Helsinki on valmis eikä muutoksia tarvita. Niitä ei siedetä.

    Maallikkokeskustelijoita ja äänessä olevia arkkitehtejä yhdistää voimakas kaupallisuuden kritiikki. Julkinen on ”hyvää”, kaupallinen lähtökohtaisesti ”pahaa”. Arkkitehtejä kuunnellessa kysyy, että koulutetaanko suomalaiset arkkitehdit Pohjois-Koreassa. Siellähän julkinen rakentaminen on komeaa ja kaupallinen hyvin hallinnassa.

    Timo Penttilän mainitsema Keynes on taas muodissa. Tokko on koskaan poissa ollutkaan. Eliittiheppu joka sanoi, että laman aikana pitää elvyttää, nousukausina säästää.

    Laman aikana kannattaa siis rakentaa. Jopa julkisella rahalla. Jos sellaista saa.

    Raha on tietysti mystinen juttu, varsinkin näinä aikoina. Sitä tulee koko ajan lisää vaikka tuotanto ei lisäänny. Siperiassa kuulemma ”painetaan” digirahaa yötä päivää tehtaankokoisella tietokoneella.

    Onkohan Le Corbusier muodissa? Suomessa ja muualla? Rakentamisen kritiikki kyllä tuntuu mystiseltä ja salaoppeihin viittaavaalta.

    ”Teosten on ilmennettävä oman aikansa henkeä”, sanoi Le Corbusier.

Kyösti Salovaara, 2018.
Lissabonin tiilikatot.

Teosten - siis asumiskoneiden, julkisten rakennusten, teiden ja torien, puistojen - on ilmennettävä oman aikansa henkeä.

    Hyvin sanottu. Huonosti ymmärretty.

    Miten ”oman aikamme henki” otetaan huomioon Helsinkiä rakennettaessa? Mistä se tulee, mihin puhaltaa, mihin vaimenee? Kuka tai mikä ”oman aikamme” määrittelee? Sekö jolla on rahat? Vai se, joka tietää mikä on kaunista? Vai kuuluuko määrittely niille, jotka tarvitsevat asuntoja, teitä, satamia ja puistoja?

    Ilman rahaa ei rakenneta edes tuulenpesiä. Kauneus taas on katsojan silmässä. Uutta asuinrakentamista puolestaan vastustavat pääasiassa ne, jotka eivät enää tarvitse uutta asuntoa, autoa eivätkä liiku kauemmaksi kuin lähellä olevalle jättömaalle kusettamaan koiraansa.

    Tuo oli ilkeästi sanottu. Kaikki keskustelijat ovat ”oikeassa”. Mutta jokaisella on oma lehmä ojassa. Vahvoja totalitaarisia mielipiteitä esittäviä arkkitehtejä ihmettelen. Heiltä voisi vaatia muutakin kuin uuden vastustamista. Ironinen huomio: onko niin että arkkitehtikoulutukseen hakeutuu pääasiassa ihmisiä, jotka eivät halua rakentaa mitään.

    Jos aikamme henki on kaupallisuuden läpilyömä, eikö sen pidä näkyä myös rakentamisessa? Parantaako keskustelu kuin sika juoksuaan?

Jaakko Salovaara, 2017.
Helsingin pyhä silhuetti laivamatkustajan
silmin.

Helsingin kantakaupungin matalasta silhuetista on tullut pyhä, tabu johon ei saa koskea; josta ei saa edes keskustella ellei hyväksy lähtökohtaa: Helsingin matala silhuetti on pyhä.

    Joku sanoi, ja aika useat vetoavat tähän, että varsinkin mereltä Helsinkiin saavuttaessa kaupungin silhuetti lyö jalat alta. Koska se on niin kaunis. Kauniisti tasapaksu. Hienosti ilmaisten: harmoninen

    Kuka Helsingin silhuettia katselee mereltä? Tallinnasta ja Ruotsista saapuvat risteilymatkustajatko? Heidänkö jalat harmoninen silhuetti lyö alta? Vai krapula?

    Silhuetti on kyllä looginen. Siitä pistää ylös vain muutama kirkontorni ja pari piippua. Kirkot eivät ole muuten hyvässä huudossa Helsingissä, mutta arkitehtuuri-intoilijat rakastavat niiden torneja. Teollisuudesta kertovat piiput on kaadettu aikoja sitten.

    Henrik Tikkanen jaksoi aikoinaan raivota Espoon Keilaniemeen rakennetulle Nesteen pääkonttorille, Uolevi Raateen pahimmalle synnille. Siihen aikaan korkea rakennus puhkoi piikkinä Espoon vihreän silhuetin Helsingistä katsoen. Se oli kuin nousukasmaisuuden torahammas taiteilijan sielun herkissä silmissä.

    Nykyään Keilaniemen toimistorakennukset hukuttavat Raateen ikiaikaisen synnin toimistomassojen sekaan eikä niille parane raivota, jos toivoo että teollisuuden piippujen sijaan rahaa tehdään suunnittelemalla ohjelmistoja ja rakentamalla erilaisia palveluja.

    Minusta Keilaniemen silhuetti on upea.

Kyösti Salovaara, 2021.
Keilaniemi Lauttasaaren suunnasta.

Suomalaiset ovat – uskaltaako tämän todeta? - eivät vain menneisyytensä vankeja vaan myös tasapaksun funktionaalisuutensa sokaisemia.

    Luulen että tämä minimalismi ja loputon funktionaalisuus heijastelee suomalaista maisemaa, joka on aika mitätöntä. Lapin kauniit tunturitkin ovat pieniä nyppylöitä Alppien tai Välimeren rannikon vuoristojen rinnalla. Komeaa maisemaa ei Suomesta Lapin lisäksi muualta juuri löydä.

    Suomalainen maisema ei ole komeaa vaan kaunista, pikkusievää. Jokainen meistä sitä rakastaa, tietysti. Kesällä kun on kolme lämmintä päivää.

    Pikkusievästä on lyhyt matka funktionaaliseen rakentamiseen. Le Corbusierin asumiseen tarkoitetetut ”asumiskoneet” soveltuvat suomalaiseen mielenlaatuun kuin sormi sinne minne sitä ei saa laittaa.

    Ja kuitenkin suomalainen kesäviikonloppuina hylkää loogisen asumiskoneensa ja ajaa mökille järven rantaan. Isänmaa liplattaa rantakiviin.

Kun väitetään, että Helsinkiin (tai minne tahansa Suomessa) 6-8 kerroksiset talot sopivat paremmin kuin 30 kerroksiset, koska 30 kerroksiset peittävät varjollaan puoli kaupunkia, unohdetaan että Suomen leveyspiirillä aurinko paistaa jopa keskellä kesää matalalta.

    Tässä mielessä myös kuusikerroksinen talo on liian korkea.

    Jos suomalaisen ilmaston ottaa rakentamisen ohjenuoraksi, tänne pitäisi rakentaa vain yksi- ja kaksikerroksisia taloja. Silloin pihalle paistaisi aina aurinko - kun se sattuu paistamaan.

    Näin matala rakentaminen olisi aidosti ihmisen kokoista. Mutta siitä seuraisi, että Helsinki ylettyisi Hyvinkäälle asti. Ja tämä ei sovi korkean rakentamisen vastustajille, koska he sattumalta, pohjoiskorealaiseen tyylin vastustavat myös henkilöautoliikennettä.

    Kun ei voi rakentaa korkealle eikä leveälle, mitä jää jäljelle?

Kyösti Salovaara, 2017.
Andalusialainen Gaucín
Esteponasta Rondaan vievän tien varrella.

Suomalaiset käyvät muunmaalaisten turistien tavoin ihailemassa vuorien rinteillä espanjalaisia ja italialaisia pikkukaupunkeja ja kyliä. Kaukaa katsoen ne ovat kuin arkkitehtien sommittelemia asumiskoruja.

    Tasamaalle tuommoisia koruja ei voi rakentaa. Tai ainakaan niitä ei pääse ihailemaan koska mäet puuttuvat.

    Mutta jos espanjalaisen tai italialaisen tiheään rakennetun kylän sisälle kävelee, kauneus katoaa, sillä ovathan talot läheltä katsoen aika rumia ja todellakin tuohon tilaan funktionaalisia. Vuoren rinteellä tilan säästäminen on tärkeää. Suomessa taas tasaista peltoa riittää.

    En väitä, että Helsinkiin tarvitaan newyorkilaisen mallin mukaisesti pilvenpiirtäjiä. Mutta ei Helsingin keskustan maisema Rautatieaseman vastenmielisen kolhoine aukioineenkaan ole mielipaikkani. Ja kauppatorin tienoo on kitsiä.

    Mutta, kuten sanottua, kauneus on katsojan silmässä. En ryhdy rakentamisen makutuomariksi. Jos vaaditaan, että talon pitää olla kaunis ja komea, niin mitä silloin oikeastaan vaaditaan?

    Vanha näyttää aina kauniimmalta kuin uusi, koska silmä on tottunut vanhaan ja aivot adaptoituneet tuttuun. Minäkin etsin matkoilla uusia taloja ja otan valokuvia vanhoista.

    Kuka vastustikaan esimerkiksi Eiffeltornin rakentamista ja vaati sen välitöntä purkamista? No, Pariisin taiteilijakerma tietenkin - se vanhan viinin litkimiseen tottunut porukka. Jälkipään vartijat.

Kyösti Salovaara, 2021.
Helsinki idän suunnasta nähtynä.

Päätoimittajan erehdys

 [älymystö konformismin vankina]

Se mitä niin kutsutussa kaunokirjallisessa laadussa mahdollisesti menetetään, jos osa pätevistä kääntäjistä suljetaan ulkopuolelle ihonvärin perusteella, saatetaan voittaa muilla, symbolisilla alueilla.

    - Karo Hämäläinen: Pigmentin ääni. Parnasso 2/2021.

On selvää, että käännöksen pitää kunnioittaa kirjailijan edustamia arvoja. Gormanin teemoja ovat tasa-arvo, monimuotoisuus sekä rodullinen ja poliittinen oikeudenmukaisuus. Kirjailija haluaa, että kaikki hänen kustantajansa jakavat nämä arvot ja ovat valmiita niitä edistämään.

    - Tammen lasten ja nuortenkirjojen kustantaja Saara Tiuraniemi Suvi Aholan haastattelemana Helsingin Sanomissa 4.3.2021.

Kahdet samannäköiset kasvot, joista kummatkaan erikseen eivät herätä naurua, naurattavat yhdessä samannäköisyytensä takia.

    - Blaise Pascal Mietteissään hyvin kauan sitten.

No niin kuomaseni: sitten taas tuulimyllyjen kimppuun.

    Vieläkö jaksaa, vieläkö pitää, vieläkö kannattaa?

    Oikeastaan ei, mutta kyllä.

    Yrjö Ahmavaara jakoi kirjoituksissaan, mm. Helsingin Sanomissa elokuussa 1990, tieteen teoriat kahteen ryhmään. On kovia perustieteitä eli matemaattisia tieteitä, joissa tieto kumuloituu ja totuus suhdanteista riippumatta paljastuu. Sitten on pehmoisia tieteitä, joita Ahmavaara kutsui kommentoiviksi tieteiksi. Tällaisia ovat mm. filosofia, sosiologia, historiantutkimus ja kansanrunoustiede.

    Kommentoivat tieteet eivät luo kasautuvaa objektiivista teoriatietoa, vaan enemmänkin heijastelevat ajan subjektiivisia tuntoja. Ihmisten yhteiskunnassa vain osa tapahtumista on (historian katsannossa) toistuvia, kun taas toinen osa on ainutkertaista. Kovan tieteenteorian vaatimaa toisteisuutta (ikään kuin luonnonlakia) ei ole, joten kommentoivat tieteet ovat alttiita poliittiselle tulkinnalle ja ideologisille intohimoille.  

    Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö kommentoivia tieteitä tarvittaisi. Matemaattisella ”totuudella” ei voi ratkaista yhteiskunnallisia kysymyksiä. Niiden ratkaisuun tarvitaan poliittista harkintaa, ennakoimattoman hallintaa.

    Niinpä tässäkin pakinassa kommentoidaan, ollaan subjektiivisia, eikä piileskellä ”tieteen” valepuvussa.

Ajat ovat kovia, tiede pehmeää.

    Vielä pehmeämpää on intellektuellien käymä keskustelu.

    ”Voiko Amanda Gormania kääntää henkilö, joka ei ole musta?” aloittaa kirjallisuuslehti Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen – joka ei kirjaimellisesti ole lehden päätoimittaja vaan vastaava tuottaja – pääkirjoituksensa Parnasson kakkosnumerossa.

    Hämäläinen jatkaa sanomalla, että kysymys on mieletön kirjallisuuden ja kääntämisen kannalta, koska ”kaunokirjallisuuden kääntäjältä edellytetään ennen muuta kohdekielen ja -kulttuurin erinomaista hallintaa ja lähtötekstin vivahteiden ja merkityksien tajua… Nuo taidot eivät ole sidoksissa ihonväriin, sukupuoleen tai muuhun ulkoiseen seikkaan.”

    Rohkea heppu tämä Karo Hämäläinen. Vähän aikaa.

    Sitten Hämäläinen kääntää kelkkansa ja antaa myöten yhteiskuntakeskustelussa, nimenomaan taiteilija- ja älymystöporukoissa vallitsevalle konformismille. Pitää ajatella ja esiintyä samalla tavalla kuin keskustelua päsmäröivät mielipidejohtajat ajattelevat ja esiintyvät.

    ”Tiukasti kirjallisuuden kannalta katsottuna tapaus näyttäytyy identiteettipolitiikan ylilyönniltä, mutta asiaa voi tarkastella myös muuten”, Hämäläinen peruuttaa kirjoituksensa ensimmäisten virkkeiden järkipuheen. ”Se mitä niin kutsutussa kaunokirjallisessa laadussa mahdollisesti menetetään, jos osa pätevistä kääntäjistä suljetaan ulkopuolelle ihonvärin perusteella, saatetaan voittaa muilla, symbolisilla osa-alueilla."

    Saatetaan voittaa muilla, symbolisilla osa-alueilla!

Jokainen meistä tajuaa, että kirjallisuus on osa yhteiskuntaa ja että se kommentoi yhteistä ja yksityistä todellisuuttamme.

    Kaikki eivät kuitenkaan tajua tai eivät halua myöntää, että ei ole ole olemassa yhtä ainoaa ”oikeaa” yhteiskunnallista kommenttia - ei kirjallisuudessa eikä pehmeissä tieteissä. Ja kun tätä ei myönnä tai tajua, päädytään leikkimään sanoilla, jolloin symbolisilla osa-alueilla kaikki älytönkin on älykästä, niin kuin Hämäläisen pääkirjoituksen viimeiset lauseet paljastavat: ”Se, että kirjallisuus on myös politiikkaa, ei ole kirjallisuuden väheksymistä. Päin vastoin se osoittaa, että kirjallisuudella on merkitystä.”

    Miksi Parnasson päätoimittaja ei puolusta aitoa sanan ja ilmaisun vapautta? Miksi hän turvautuu älymystön keskinäiseen populistiseen sanankäyttöön? Jos kirjallisuus on politiikkaa (niin kuin se usein on), Hämäläisen pitäisi ottaa Amanda Gormanin tapaukseen selvä poliittinen kanta: ilmaisun vapautta, taiteen pyrkimystä korkeaan laatuun ei pidä alistaa identiteettipolitiikalle!

    Sivullinen ei tiedä, miksi Hämäläinen horjuu oman mielipiteen ja konformistisen kannan välillä, mutta voi arvailla, että taiteilijoiden ja kommentaattorien paine päätoimittajan ympärillä on ankaraa. Ruodusta ei saa astua sivuun. Sekin on mahdollista, että älymystön seireenien laulu viehättää kirjallisuuslehden päätoimittajaa. Hän haluaa ilmaista samaistuvansa intellektuellien porukkaan.

    Yhtä kaikki, jostakin syystä Hämäläinen ei pysy alkuperäisessä ajatuksessaan - ”Voiko Amanda Gormania kääntää henkilö joka ei ole musta? Jos kysymystä ajattelee kirjallisuuden ja kääntämisen kannalta, se tuntuu mielettömältä.” - vaan antaa periksi muodissa olevalle identiteettihöpötykselle, joka on eräänlaisessa "rasismissaan" aika lailla samanlaista kuin populistipuolueiden maahanmuuttorasismi.

    Periksi antaessaan johtavan kirjallisuuslehden päätoimittaja paljastuu konformistiksi.

Ulkopuolinen ei tiedä, kuka tässä julkisuuspelissä vetelee sätkynukkejen naruja.

    Onko se nuori amerikkalainen runoilija Amanda Gorman, joka ei muka salli valko-ihoisten kääntää hänen kirjoituksiaan? Toisaalta hän tai joku oli jo valinnut hollantilaisen valkoihoisen (sukupuoleltaan sitä ja tätä) kääntäjän Gormanin kirjalle. Ja samoin hän tai joku oli valinnut katalonialaisen valkoisen miehen kääntämään amerikkalaisen mustan heteronaisen tekstiä.

    Joko identiteettimilitanttien ja/tai Gormanin ja/tai Gormanin kustantajan vaatimuksista sekä hollantilainen että katalonialainen kääntäjä luopuivat tai pakotettiin luopumaan Gormanin teosten kääntämisestä. Tilalle saatiin sopivammat kääntäjät. Identtiteettivajaus täytettiin.

    Suomessa Gormania julkaisevan Tammen kustantajan puheenvuorot ovat perusteluissaan säälittäviä. ”Tekijällä oli kääntäjistä omat toiveensa, joihin pyrittiin vastaamaan löytämällä paras mahdollinen ratkaisu nopealla aikataululla”, kertoi Tammen Saara Tiuraniemi Helsingin Sanomissa Pekka Torvisen artikkelissa 9.4.2021. Tammi täytti omalta kohdaltaan identiteettikuopan.

    Sanan ja ilmaisun vapaus ei näytä kiinnostavan itsenäisenä toimijana esittäytyvää Tammea, joka sentään on julkaissut matkan varrella merkittävää kirjallisuutta. Mutta kenties näinä aikoina epä-älyllinen konformismi perustelee myös kaupalliset hankkeet – eikä vain kirjallisuuden kustantamisessa. Tai kyynisemmin sanoen: jopa sensuuria puolustava identiteettikulttuuri kelpaa sananvapaudesta elävälle kustantajalle, koska se, identiteettikulttuuri käy kaupaksi.

Jos ottaa todesta - ja miksi ei ottaisi - Parnasson päätoimittajan ajatukset ja Gormanin (tai häntä edustavien bulvaanien) vaatimukset ja identiteettikulttuurien ehdottomuutta puolustavat Hesarin toimittajat (esim. Suvi Ahola, Pekka Torvinen), niin kirjojen kääntämisessä puhaltavat uudet ja kummalliset tuulet.

    Jos valko-ihoinen mies/nainen ei voi suomentaa mustaihoisen naisen kirjoittamia runoja tai romaaneja, niin miten on mahdollista, että suomalaiset kiltit nais- ja miesmaisterit ovat ajan saatossa suomentaneet juutalaiskirjailijoita, muslimeja, ateisteja, katolisia kirjailijoita yhtä hyvin kuin palomiesten, rekkakuskien, biologien, teurastajien ja konelatojien kirjoittamia romaaneja, niin kuin myös murhamiesten ja kavaltajien psyykettä kuvailevia romaaneja, puhumattakaan valaanpyytäjien, kilparatsastajien, hullujen, narsistien, ujojen, lihavien ja juoppojen sekä eksyneiden kullankaivajien ja ties minkälaisten outojen otuksien tekstejä?

    Entä sitten aikaisemmin kirjoitetun proosan ja runon suomentaminen: miten se on mahdollista, sillä kääntäjät elävät Suomessa vuonna 2021 ja heidän kääntämänsä teokset on kirjoitettu vaikkapa sata vuotta sitten Pariisissa? Miten helsinkiläisen maisterin identiteetti resonoi jonkun Pariisissa 1920-luvulla asuneen ”kirjailijaretkun” identiteetin kanssa? Onko pariisilaisella retkulla yhä veto-oikeus kääntäjän valinnassa? Jos on, niin missä todellisuudessa?

    Viattomat kysymykset paljastavat, kuinka ohutta keskustelu Amanda Gormanin tekstien kääntäjän ”oikeasta” valinnasta on. Mutta keskustelu ei ole pelkästään pinnallista vaan myös huolestuttavaa, koska sen ytimessä on ajatus kieltää yhteiskunnallinen, identiteetit ohittava vuoropuhelu. Olen aikaisemminkin todennut, että identiteettien välinen ”sota” on totaalista sotaa, johon ei ole mitään järkevää ratkaisua, koska ratkaisu edellyttäisi identiteetistä luopumista, mikä on mahdotonta, jos identiteetti määrittelee kaiken sanomisen ja elämisen.

    On tietenkin mielenkiintoista, että älymystön konformismi ja taiteilijoiden identiteettiin perustuva militantti aggressiivisuus kietoutuvat toisiinsa juuri nyt, 2020-luvulla.

    Koska samankaltainen ilmiö synnytti 1920- ja 1930-luvulla eurooppalaisen murhenäytelmän, niin syntyykö tästä uudenlaisesta symbioosista 2020-lukua hallitseva farssi?

Ptruu, kuomaseni!

Parnasso 2/2021.
Julkaisija: Otavamedia Oy.