Unettavat kirjailijat

[eli temppu nro 3]

Kyösti Salovaara, 2024.

 

Joka puolelta pimeästä hyönteisten siritystä.

                                          Yö on pitkän pitkä.

Ja syksyn taivas tumma. Kohta sataa.

Ikään kuin peläten että ahdistunut ihminen

                                          saisi hetkeksi unta

äänet, äänet tulevat yhä lähemmäs vuoteen ääreen.

- Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.

Ihminen viettää suurin piirtein kolmanneksen elämästään nukkumalla. Miksi, sitä emme varmasti tiedä.

- Kai Kaila: Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa. Otava, 1985.

Pahinta on kun herää sikeästä unesta aamuyön varhaisina tunteina, käy veskissä, juo kulauksen vettä ja palaa peiton alle eikä nukahda, vaan ryhtyy ajattelemaan kaikenlaista ja mitä enemmän ajattelee, usein ikäviä asioita, sitä kauemmaksi uni karkaa ja sängyssä kääntelehtivä ihminen tuskaantuu.

    Tuttu tunne?

    Unitutkijat neuvovat ettei kannata yrittää väkisin nukahtaa. Parempi nousta ylös, ehkä syödä jotain. Hesarin paperiversio tipahtaa postiluukusta nykyään jo ennen aamukahta, joten tietysti sitä voi ryhtyä lukemaan kellon lähestyessä neljää, mutta sekin tuntuu älyttömältä. Mieluummin lehden lukee aamiaista nauttiessa päivän valjetessa.

    Olen löytänyt hyvän keinon nukahtaa aamuyön kurjina tunteina. Minulle kerrottiin tämä temppu ja kun kokeilin, se tepsi. Se muistuttaa lampaiden laskemista, mutta on konkreettisempi, sillä kukapa on nähnyt lampaita hyppimässä aidan yli. Sellaisen kuvitteleminen on haastavaa. Sitä paitsi oudon kuvitteleminen voi kiihottaa aivotoimintaa.

En suosittele temppua nro 3 alkuyöstä nukahtamiseen, siihen hetkeen kun on vielä valveilla virkeänä, aivot pinkeinä.

     Mutta aamuyöllä, unesta herättyä, puolinukuksissa se tepsii.

     Tarvitaan joku ”luettelo”, jossa on riittävästi nimiä tai asioita ja jotka valveilla muistaa ja osaa panna aakkosjärjestykseen. Luettelossa voi olla mitä tahansa: kirjailijoita, romaanien nimiä, jalkapalloilijoita, laulajia, filmitähtiä tai vaikkapa kaupunkeja ja katuja.

    Oleellista on, että nimiä on riittävästi, niin paljon että niitä mieleen palauttaessaan ei pääse luettelon loppuun vaan nukahtaa kesken kaiken. 

   Minä käytän nukahtamiseen pääasiassa kaunokirjailijoita. Aloitan A:sta, usein mieleen tulee ensin Paul Auster. Omissa säännöissäni pitää muistaa sekä etunimi että sukunimi. Olen kuullut, että joku keskittyy pelkästään etunimiin.

    Austerin jälkeen muistan melkein aina Bert Brechtin, sitten Raymond Chandlerin ja sen perään Charles Dickensin. E on joskus vaikea, mutta sieltä löytyy Jorma Etto tai Kerstin Ekman. F on helppo, koska F. Scott Fitzgerald on usein ajatuksissa esillä, samoin G:stä Graham Greene. Jne.

    Helppoa! Uni tulee. Nukahdan autuaasti?

Kyösti Salovaara, 2025.

Ei se aina tule.

    Jos ei kerta kaikkiaan nukuta, ei aakkosten loppuun saakka käyminenkään ole mikään ongelma. Aivot pistävät nukahtamiselle hanttiin. Q-kirjain saattaa puoliunessa tuottaa vaikeuksia, mutta onneksi kirjahyllyssäni on Quentin Patrickin romaaneja. Niitä nimittäin julkaistiin myös nimellä Patrick Quentin. Patrick Quentin oli monen kirjailijan yhteinen taiteilijanimi. 

    Saattaa olla, että temppu nro 3 kuluu käytössä. Aivot ovat nukkumishalua viekkaammat.

    Niinpä kehitin sääntöä niin, että jokaiselle aakkoselle pitää löytyä kaksi kirjailijaa, ja kun tuokin alkoi olla liian helppoa, niin kolme.

    Kolmen kirjailijan muistelu yön tunteina puolinukuksissa tuntuu tehokkaalta unilääkkeeltä, ainakin toistaiseksi.

    Lähden liikkeelle A:sta: Auster, Eric Ambler ja Juhani Aho. Sitten tulee Brecht, John Barth ja Dirk Bogarde. Siis tulevat jos hyvin menee. Joskus homma meinaa lopahtaa alkuunsa, ei muista mitään. Silloin yritän muistella kirjahyllyäni, mitä kaikkea siellä onkaan aakkosjärjestyksessä.

     Viime viikolla eräänä aamuyönä, noin neljän maissa, pääsin kirjaimeen I. Enkä muistanut yhtään iillä alkavaa kirjailijaa. Mieleen tuli Ulpu Iivari ja Juhani Iivari. Ulpu Iivari on poliittisen toimeliaisuuden ohessa myös kirjoittanut kirjoja, mutta en laske häntä kaunokirjailijaksi. Mietin ja mietin. Sitten välähti tajunnan reunalta: tietysti Hammond Innes. Jonka jälkeen Michael Innes muistui helposti ja jäin miettimään onko kirjailijanimi Francis Iles oikein. Aamulla heräsin ja tajusin nukahtaneeni Francis Ilesiä miettiessä. Jostain syystä paljon tunnetumpi kirjailija John Irving ei tullut mieleen, kello neljältä eräänä aamuna viime viikolla. 

Suosittelen valitsemaan noin 100 nimen joukon, jota yrittää muistella aakkosjärjestyksessä kun uni ei tule ja aamuyö ahdistaa.

    Aivot ovat kummallinen ”apparaatti”.

    Olen joskus kokeillut semmoista mieleen palauttamista, että otetaan kaksi kirjailijaa ja sen jälkeen kaksi elokuvantekijää, sitten kaksi kirjailijaa ja taas kaksi elokuvaihmistä. Tämä on yllättävän vaikeaa, siis hyvä konsti nukahtaa. 

    Tällöin homma menee näin: Ensin esimerkiksi Auster, Ambler, Robert Aldrich, Robert Altman; sitten Nicholas Blake, Stephen Boot, Brigitte Bardot, Luis Buñuel...

    Miksi tämä on vaikeampaa kuin yhden asian luettelon läpikäynti?

    En ole aivotutkija enkä tiedä miten tiedot sijaitsevat ihmisen aivoissa. Tämä nukahtamistemppu vihjaa siihen suuntaan, että aivoissa yhteen kuuluvat asiat ovat jotenkin toisiinsa ”kytkettyjä”, jolloin ne muistaa helpommin kuin sellaiset asiat, jotka ovat toisistaan riippumattomia. Tarkoitan että kirjailijat löytyvät aivoistani "läheltä" toisiaan, elokuvantekijät löytyvät niin ikään läheltä toisiaan mutta eivät läheltä kirjailijoita jne.

    Tietokone on ehkä huono vertailukohta aivojen rakenteelle, mutta kun tietokoneelle luodaan tietovarastoja - niitä sanotaan tietokannoiksi – niin samaan aiheeseen liittyvät tiedot  talletetaan niin, että ne löytyvät nopeasti. Tietokannassa on siis ”oikopolkuja” samaan aiheeseen liittyvien tietojen välillä. Modernissa tietokannassa näitä oikopolkuja on lukemattomia, erilaisista näkökulmista, jolloin voi hakea melkein mitä tahansa, ja aina on valmiina saman aiheisten tietojen ketju, linkitys toisiinsa. Miten oikopolku teknisesti rakennetaan, on toinen juttu, mutta siihen on monia tapoja.

    Tietokonemaailmassa näitä oikopolkuja ylläpidetään jatkuvasti, ne muuttuvat kun tietokantaan tulee uusia tietoja. Hienoimmillaan uusimmat tietokonesovellukset eroavat kai aikaisemmista siinä, että kun jotakin tietoa (tietoryhmää) haetaan ja jos sille ei löydy valmista oikotietä, niin ohjelmisto/tietovarasto ”oppii” uuden oikotien, jonka jälkeen seuraava samanlainen haku osaa käyttää aikaisemmin luomaansa oikopolkua halutun tiedon luo.

   Toimivatko ihmisen aivot samalla tavalla? 

    Nekin oppivat jatkuvasti uusia oikopolkuja aivoihin talletettujen tietojen välille ja tekevät sen luomalla uusia hermosoluja tms. Niinkö?

    Joten: onko unohtaminen aivosolujen välisten oikopolkujen sulkemista? Varastoon panemista? Kenties lopuksi elämää? 

Tänään annan viimeisen sanan Po Chü-ille:

    Putoilevien lehtien ääniä. Kuin sataisi.

    Kuun hohde kuin huurre maassa.

    Myöhään yöllä menen yksin nukkumaan.

    Kuka ravistaisi vuodevaatteistani tomun?

Kyösti Salovaara, 2024.

Benalmadenan perhospuisto.

Suomi kuplii

[melkein spartalaisesti]

Kyösti Salovaara, 2024.

Ilusion valonäyttely Málagan kasvitieteellisessä puutarhassa.

Sparta oli itseensä sulkeutunut kaupunki- ja sotilasvaltio, joka oli kuuluisa ankarasta ja yksipuolisesta sotilaskasvatuksesta ja armeijastaan… Sparta ei harjoittanut paljoakaan kaupankäyntiä, eikä sillä ollut myöskään mainittavaa käsityöteollisuutta tai merkittävää osuutta Kreikan kulttuurielämän kehitykseen… Pojat opetettiin puhumaan lyhyesti ja nasevasti… Ruoska viuhahti vähimmästäkin rikkomuksesta. Ateriat olivat tarkoituksellakin niukkoja, jotta pojat varastaisivat ruokansa ja oppisivat viekkautta. Jos he jäivät kiinni, heitä ruoskittiin, ei siksi että oli varastanut, vaan siksi, että oli ollut taitamaton ja jäänyt kiinni.

- Wikipedia

Tilanne on epätoivoinen, mutta ei vakava.

- Billy Wilder

Hahmottelen sanoja ja lauseita vuoden viimeisenä päivänä ikään kuin ajatellen, että niistä syntyy ajatuksia alkavalle vuodelle, vaikka tiedän että sanat ja lauseet kuvastavat aina ja vain jotakin mikä on jo tapahtunut, mitä on jo ajateltu.

    Ajan henki vaikuttaa ajatuksiimme ja tekoihimme.

    Mutta pluralistisessa yhteiskunnassa ei voi olla vain yhtä ajan henkeä vaan monta. Se koostuu monenlaisista arvosfääreistä, joista juuri mitään ei voi legitiimisti asettaa toisen yläpuolelle, toisen alapuolelle.

   Ajan henkiä on siis useita.

  Tästä huolimatta julkisessa keskustelussa yhä useammin väitetään, että vain tietynlaiset arvot ja niiden sfäärit ovat oikeita. Paradoksi naurattaa: moniarvoinen yhteiskunta vannoo yhden arvosfäärin nimeen.

Lehtiä lukemalla ja audioita kuuntelemalla pääsee tolkulle ajan hengistä.

   En väitä, että on vain yksi kupla, yksi heimo joka vallitsee keskustelua. Media tarjoilee kaikenlaista, monen sorttista kokemusta ja jopa keskenään ristiriitaisia ohjeita ja oppeja.

    Mutta tietyt kuplat näyttävät ohjaavan dogmaattista keskustelua. Jokainen ihminen tietysti elää monessakin kuplassa: ihminen ei ole yhdestä puusta veistetty vaan monesta eriparisesta vanerilevystä sattumanvaraisesti yhteen liimattu.

    Monissa kuplissa arvoja tulkitaan niin, että ihmisten, yksilöiden, pitää muuttaa arkipäiväänsä, omaa elämäänsä. Jos ei muuta, sysätään kuplan ulkopuolelle häpeämään ja oppimaan syyllisyyttä. Dogmaattisissa kuplissa halutaan määrätä miten ihminen liikkuu, asuu, pukeutuu, syö ja juo ja nukkuu ja mitä lukee jos jotakin lukee. Viime viikkoina Helsingin Sanomat, yksi sen luontotoimittajista, on aloittanut kamppailun sähkövaloa vastaan. Hän kirjoittaa ”valosaasteesta” unohtaen, että ilman sähkön ja hehkulampun keksimistä eläisimme arvoiltaan pimeässä yhteiskunnassa. "Valosaaste" on yhtä perverssi ilmaisu kuin "roskaruoka". 

    Valo kaikissa olomuodoissaan on valistuksen synonyymi.

Kyösti Salovaara, 2024.

Ilusion.

Yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut oleellisesti. Siltä tuntuu. Ja kun tuntuu, niin tottahan sen täytyy olla.

    Aikaisemmin edistyksellinen, vasemmistolainen keskustelu puuttui järjestelmän ongelmiin. Nähtiin että ihmisyksilö on huonon järjestelmän uhri ja että yksilö on sinänsä on arvokas ja ainutlaatuinen arvoiltaan, vaikka käyttäytyisi miten tahansa. Oikeastaan ns. työläisten maailmankuvaa ja arkielämän arvoja pidettiin uniikkeina, paljon aidoimpina kuin ns. porvarillisten piirien hyvinvoivaa elämänpiiriä. Tässä oli mukana kosolti työläisen romantisoimista.

    Tänään, vuoden vaihtuessa numeroon 2025, suurin osan moraali- ja arvokeskustelusta kohdistaa kritiikin tikarin yksilöiden arkielämään. "Työläisten" arkielämää pidetään liian hyvinvoivana, runsaana, tolkuttoman vapaana. Tilalle kaivataan jonkinlaista uutta Spartaa, missä yksilön arvo määräytyy maailmasta käsin, niin että yksilö toteuttaa korkeampien arvosfäärien päämääriä ja tinkii omista arvoistaan ja haluistaan.

    Kuitenkin tuntuu - jälleen tuntuu – että tämän keskustelun kärki edelleen kohdistuu, tosin piilotettuna, markkinataloutta ja kapitalismia vastaan. Nyt jyrkkä vasemmistolaisuus on värjätty vihreillä pensseleillä, joiden sanotaan roiskivan seinälle puhdasta tiedettä.

    En väitä, että kysymys olisi uusmarxilaisuuden heräämisestä. Niin kuin olen monesti todennut: aika harva täällä on Karl Marxia lukenut ja vielä harvempi ymmärtänyt. Henkilökohtaisessa elämässään Marx oli renessanssi-ihminen, runsauden ja nautiskelun älykäs ruhtinas.

Onko maailma todellakin mennyt vain huonompaan suuntaan, niin kuin Hesaria lukemalla voisi uskoa, jos painettuun sanaan uskoo? 

    ”Ihminen voi oppia elämään vastuullisena osana kokonaisuutta ja estämään ja korjaamaan aiheuttamiaan vahinkoja”, toimittaja Erkki Kylmänen kirjoitti kolumnissaan tapaninpäivän Helsingin Sanomissa. ”Jokainen voi kysyä itseltään, eikö olisi syytä muuttaa järjestelmää, jonka tuotteena valta ja varallisuus jakautuvat epätasaisesti ja ylikulutus köyhdyttää luontoa, sotkee ilmaston ja turmelee yhteistä elonkehää joka ikinen päivä.”

   Kylmäsen väitteet markkinatalouden "pahasta" vaikutuksesta esim. globaaliin tasa-arvoon eivät pidä lainkaan paikkaansa. Mutta lukekaapa tarkasti mitä toimittaja kirjoittaa: hän haluaa muuttaa ”järjestelmää”. Ilmeisesti vähemmän vapaaksi, kaiketi enemmän totalitaariseksi, siis ikään kuin spartalaisemmaksi.

     Muutama päivä myöhemmin kirjailija ja taiteilijaprofessori Helena Sinervo latasi sunnuntaiesseeseen samassa lehdessä kaikki kliseet, joita ”tiedostava” taiteilijakupla hellii päivästä toiseen. Hämmästyn aina tällaista lukiessani, koska taiteilijat toistavat samoja kuluneita fraaseja kerrasta toiseen ikään kuin ne esitettäisiin ensimmäisen kerran. Luulisi kirjailijan, taiteilijan, löytävän uusia sanoja käytössä kuluneille argumenteille.

    Helena Sinervon ylimielisyys paljastaa spartalaisen haaveen totalitaarisesta yhteiskunnasta. 

   ”Tavallisen ihmisen halu porskuttaa eteenpäin ja keskittyä omiin suosikkisarjoihinsa omien kotiteattereidensa äärellä Wolt-lähettien kiikuttamat ateriat edessään on inhimillistä, mutta siitä huolimatta se voi olla tuhoisaa”, Sinervo kirjoitti. ”Mitä kaikkea sivuutamme, minkä annamme tapahtua sillä välin kun ’viihdymme’?”

    Avainsana on jälleen kerran: rahvaan viihtyminen arkipäivässä! Arkielämän yksilöllinen, maapalloa turmeleva vapaus

    Spartalaisessa Suomessa viihtyminen ehkäistään, tehdään paheeksi, jonka ”suorittamisesta” saa jos ei fyysisiä niin henkisiä raipaniskuja kuitenkin.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kyösti Salovaara, 2024.

Vuoden vaihtuessa mediassa ryöppyää kaikki se paha ja ikävä mitä kohdattiin vuonna 2024. Ja uutta vuotta ennustetaan yhtä ikäväksi kuin juuri päättynyttä.

    Onneksi toisenlaisiakin puheenvuoroja kuulee.

    Madridilaisen El País -lehden matemaatikko ja tilastoguru Kiko Llaneras julkaisi kuluvan viikon maanantaina jutun 45 optimistisesta tarinasta, jotka siivittävät vuoteen 2025. Maailma ei ole menossa huonompaan suuntaan, Llaneras sanoi. Hänen esimerkkinsä myönteisestä kehityksestä kuuluvat samaan sarjaan kuin ruotsalaisen Hans Roslingin faktat siitä kuinka teknologia ja globaali markkinatalous on parantanut ihmisten elämää kaikkialla.

    Poimin tähän muutamia Llanerasin 45 hyvästä tarinasta.

    Lääkkeiden ansiosta lapsikuolleisuus vähenee koko ajan. Miljoonat lapset pelastuvat. Arvioiden mukaan nykyiset lääkkeet pelastavat joka vuosi 2 % syntyneistä lapsista. Unicefin mukaan lapsikuolleisuus Aasiassa on vähentynyt yhteen kolmasosaan viimeisen 20 vuoden aikana. Espanjassa vuonna 1969 syntyneistä lapsista 3,7 prosenttia ei saavuttanut 15 vuoden ikää; tänään tuo luku on 0,37 % eli kymmenesosa aikaisemmasta.

    Hans Rosling todisti faktoilla, että köyhyys maailmassa on vähentynyt koko ajan. Kiko Llaneras sanoo, että äärimmäinen köyhyys on tänään kaikkialla maapallolla vähäisempää kuin koskaan historian aikana. Vaikka maailman väestöstä 8,7 % kokee yhä äärimmäistä köyhyyttä, se on 1/3 siitä kuinka paljon heitä oli vuonna 2000. (Owid.)

   Ja ilma puhdistuu Euroopassa. 100 000 eurooppalaista elää joka vuosi pidempään kuin aikaisemmin puhdistuneen ilman ansiosta. Vuosien 2010 ja 2019 välisenä aikana ilman saastumisen aiheuttamat sydänkuolemat vähenivät 20 %.  

    Espanjalaisten ennustettu elinikä on 2000-luvulla kasvanut neljällä vuodella ja nuorison korkeakoulutusaste on nousut 24 vuodessa 37 prosentista 52 prosenttiin. Miten sitten Suomessa on käynyt? Ei kai onnellinen kansa ole onnetonta eurooppalaisessa vertailussa?

    Entä puut? Milloinkohan Helsinki seuraa Pariisin esimerkkiä ja lopettaa aukioiden kiveämisen ja ryhtyy istuttamaan puita. Llaneras kertoo että Pariisi istuttaa puita 60 000 parkkiruutuun.

Ollakseni kohtelias Hesarin journalismille ja muistuttaakseni sen laadukkaasta monipuolisuudesta lainaan vielä Helsingin Sanomista akatemiatutkija Timo Miettisen älykästä esseetä viime sunnuntailta.

    Miettinen kysyi haastavasti, onko Euroopasta tullut museo, jossa jalot villit ovat näytteillä. ”Eurooppa hukkuu historiaansa” Miettinen lainasi erästä hollantilaista romaania. ”Euroopassa on niin paljon menneisyyttä, ettei sillä ole tilaa tulevaisuudelle.” 

    Historian painolasti lepää harteillamme. Historiaa ei pidä unohtaa, mutta ei myöskään sulkea tulevaisuutta menneisyydessä piehtaroinnilla.

    Miettinen kirjoittaa: ”Kuten eräs saksalainen parlamentaarikko totesi minulle vuonna 2022: ’Olemme aloittaneet kaksi maailmansotaa, emmekä halua aloittaa kolmatta.’ ”

   Siirtyäkseni vuoteen 2025 rauhallisesti ja hötkyilemättä, mutta kuitenkin avoimin silmin lainaan edelleen Timo Miettistä, joka sunnuntaina kirjoitti mm. näin:

    ”Kyse ei ole vain ideoiden puutteesta. Mario Draghin syksyllä ilmestynyt kilpailukykyraportti esittää monia käyttökelpoisia ratkaisuja. Euroopan unionin tulisi ottaa strategisempi ote innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaan sekä lisätä vaikuttavuuttaan yhdistämällä pirstaleista rahoitusjärjestelmäänsä. Samaan aikaan EU:n olisi kehitettävä pääomamarkkinoita, yksinkertaistettava sääntelyä sekä vähennettävä haitallisia riippuvuuksia. Julkista rahaa – myös eurooppalaista yhteisvelkaa – tulisi hyödyntää entistä paremmin yksityisten investointien vauhdittamiseen.

    Ongelmiensa edessä Eurooppa tuntuu olevan kohtalokkaalla tavalla menneisyydestä kumpuavien tarinoiden vanki. Yhtäältä ehdotuksiin suhtaudutaan irtiottoina toisen maailmansodan jälkeisestä yhdentymiskehityksestä – ja pelätään, että sen tien päässä häämöttää ainakin liittovaltio, ellei Neuvostoliitto…

    Toisaalta Euroopalta näyttää puuttuvan tarina globaalista roolista, joka olisi muutakin kuin saarnaamista ja ylemmyydentuntoa. Eurooppa ei ole havahtunut demokratian ja oman sosiaalisen mallinsa ainutkertaisuuteen ja haavoittuvuuteen.”

Kuka sanoi viimeisen sanan vuoden 2024 vaihtuessa uuteen?

    Miten meillä menee? 

    Haloo Suomi!

    En tiedä, mutta koska koulussa opetettiin, että kertaus on opintojen äiti, lainaan toistamiseen Billy Wilderiä:

   ”Tilanne on epätoivoinen, mutta ei vakava.” 

Kyösti Salovaara, 2024.

          

Valoa ja valaistumista

[jouluaamuna]

Kyösti Salovaara, 2024.

Jouluaamu.

 

Lisäksi maailmankaikkeus oli täynnä valoa. Valo ei periaatteessa eroa hiukkasista… Ensimmäisten kolmen minuutin lopussa maailmankaikkeus koostui valosta, neutrinoista ja antineutrinoista.

- Steven Weinberg teoksessaan Kolme ensimmäistä minuuttia vuonna 1977.

Joulupäivän aamu Välimerellä. Aurinko nousi palmujen takaa, meren hiljainen loiske kuului sisälle. Hetkeä myöhemmin palmujen yllä parveili pääskysiä.

    Pari päivää sitten seisoin Eiran rannassa. Suomenlahti katosi lumisateeseen. Niin myös värit. Oli talvipäivän seisaus.

    Värit syntyvät valossa, ja sen himmetessä, myös värit himmenevät, harmaantuvat, kadottavat räikeät ominaispiirteensä.

    Kauneus on katsojan mielessä. Onko joulupäivän Välimeri kauniimpi kuin talvipäivän seisauksen Suomenlahti? Onko ”paljon” kauniimpaa kuin ”vähemmän”?

    Kaikella on tarkoituksensa, mutta mikä, se jää arvoitukseksi.

Steven Weinbergin teoksessa esitetään ”moderni näkemys maailman synnystä”. Kolmeen ensimmäiseen minuuttiin saakka tiede lienee yksimielinen siitä mitä tapahtui, miten maailmankaikkeus syntyi ja päätyi nykyisen kaltaiseksi. Me näemme yhä sen valon, joka lähti liikkeelle kolmen ensimmäisen minuutin hetkellä. Meidän tajuama aika alkoi samassa syssyssä.

    Mutta mitä sitä ennen oli? Mitä oli ennen kuin Flora tuli markkinoille, meillä on tapana kysellä, hieman huvittuneina ja jokseenkin näsäviisaina.

    Maailmankaikkeuden syntyhetket ovat vakavampi juttu.

    Stephen Hawking kirjoitti teoksessaan Ajan lyhyt historia (1988), että ”aika ennen maailmankaikkeutta on pelkkä sana”. Se ei merkitse mitään. Tämän ajatuksen esitti ensimmäisenä Augustinus kysymällä ”mitä Jumala teki ennen kuin loi maailmankaikkeuden?”

     Hawking miettii, että Augustinus olisi voinut vastata: ”Silloin Jumala suunnitteli helvettiä niille, jotka esittävät tuollaisia kysymyksiä.” Mutta näin Augustinus ei vastannut. Hawking sanoo, että ”Augustinuksen vastaus oli, että aika on Jumalan luoman maailmankaikkeuden ominaisuus, koska aika luotiin samalla kuin maailma: aikaa on vain maailmassa.”

    Weinbergin esitys maailman syntymisestä on tieteellisen looginen; kaikki mitä nyt on, palautuu siihen mistä kaikki alkoi.

    Vanha testamentti alkaa tunteellisemmin, uskaltaa kai sanoa komeammin. 

    Kun maa oli autio ja kaikkialla vallitsi pimeys ja tyhjyys, Jumala loi maan ja taivaan. 

    Raamatun mukaan Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!”

    ”Ja valo tuli. Jumala näki, että valo oli hyvä. Jumala erotti valon pimeydestä, ja hän nimitti valon päiväksi ja pimeyden hän nimitti yöksi. Tuli ilta ja tuli aamu. Näin meni ensimmäinen päivä.” 

Kyösti Salovaara, 2024.

Talvipäivän seisaus.

Näin meni ensimmäinen päivä ja niitä tuli monta peräjälkeen, niin että nyt meillä on sähköiset kalenterit, älypuhelimet, sähkösormukset, maan alle ja merien syvyyksiin haudatut kuidut, joita pitkin tiedot ja kuvat liikkuvat valon kantamana kuin paholaisen kyydissä.

   Valo on niin monen asian, ilmiön, moraalisen havaitsemisen ja älyllisenkin arvioinnin symboli, että ilman sitä todellisuus on suunnilleen samanlainen kuin oli meri Eiran rannassa viime lauantaina.

    Valon aikaan me elämme toimeliaana, yöllä nukumme pimeässä, verhot ikkunan eteen vedettyinä, sähkövalot katkaistuina.

    Mutta voisiko olla toisinpäin: että toimeliaisuutemme tapahtuisi yöllä pimeässä ja lepohetket nukkuisimme valoisaan aikaan päivällä? Onko ihminen valon eläin fysiologisista syistä vai pelkästään käytännöllisistä syistä? Koska aikanaan ei ollut sähkövaloa, kannatti elää päivänvalossa. Jos Jumala olisi samalla kertaa luonut sähkön, energialaitokset ja sähkökaapelit, niin olisiko ihmisestä tullut toisenlainen otus, pimeydessä vaeltava intellektuelli?

    Tätä emme tiedä emmekä voi saada selville.

    Niinpä täytyy tyytyä olemaan valon lapsi, siitä riippumatta mitä sivumerkityksiä sanalle löytyy ja mitä merkityksiä sille keksitään.

   Välimerellä valo näyttää värit koreimmillaan. Ei ihme, että pohjoiseurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset taiteilijat aikanaan ryntäsivät Välimeren piiriin saadakseen kankailleen maalatuksi sen, mitä Jumala kai kuvitteli alussa luoneensa. 

    Jouluaamuna aurinko loistaa meren pintaan, kevyet laineet murtuvat hiekkaan ja maisema on audiovisuaalinen maalaus, johon kenelläkään ei ole copyrightiä. Ei minulla eikä sinulla eikä edes Elon Muskilla!

Kyösti Salovaara, 2024.

Joopa joo

[että ollaa vaa]

Kyösti Salovaara, 2024.

Miksi me puhkeamme valituksiin syntiinlankeemuksen takia? Ei meitä karkotettu paratiisista sen vuoksi, vaan elämän puun takia, ettemme söisi siitä.

- Franz Kafka

Jos tekee niin kuin muut haluavat, oma elämä ei ole hallussa.

- Harry Callahan

Kirjoja ja maalauksia minä haluan nähdä. Hm. Tiedätkö, Charles, kirjat muistuttavat hummerinkuoria. Me ympäröimme niillä itsemme ja sitten kasvamme niistä ulos ja jätämme ne jälkeemme todisteena aikaisemmasta kehitysvaiheestamme.

- Peter Wimsey

On helppo arvata miksi demokraatit eivät pidä kissoista. Kissa on kaunis; se herättää ylellisyyden, puhtauden, nautinnon yms. mielteitä.

- Charles Baudelaire.

Muutama hetki ja sitten valon määrä alkaa lisääntyä.

    Ennen tavattiin tapanina sanoa, että päivä on jo kukonaskeleen pidempi.

    Kanan lento jää lyhyeksi eikä kukko ojan yli astu.

    Kukkona tepasteleminen on silti suosittua. Ainakin tunkiolla.

    Täällä pohjoisessa Euroopassa valon määrä vaihtelee äärimmäisyydestä toiseen. Siitä johtunee vastareaktiona, että suomalainen kulttuuri on yltä päältä harmaata villahousuissakin.

    Äärimmäisyydet on opittu Suomessa tasoittamaan. On opittu sopeutumaan. On totuttu pitämään käsiä taskussa ja puristelemaan kiukuissaan sitä mitä on puristeltavissa. 

Tänäkin vuonna on kaikenlaista kurjaa koettu.

    Sodat jatkuvat, vastakohdat kärjistyvät.

    Keskustelu kiertää samoja aiheita vuodesta toiseen: ilmaston muutoksella pelotellaan ja ruokavalioilla säikytellään. Samalla kun keskustelu saa vauhtia mitä kauemmaksi keskeltä edetään, sanojen ytimeen jää musta aukko joka vangitsee valon. Mustaa ei näe. Valo häikäisee.

    Viime viikolla Helsingin Sanomat julkaisi teemanumeron Mika Waltarista, koska Waltarin Sinuhe egyptiläisen julkaisemisesta tulee kuluneeksi 80 vuotta.

    Keskusteluun nostettiin myös Waltarin mielen mustat puolet, kenties myös epäsopiva käytös. Kukaan ei sentään (vielä) vaatinut, että Sinuhe ja Waltarin muut suuret romaanit (pienemmistä puhumattakaan) pitäisi kieltää kirjailijan yksityiselämän takia.

    Waltari oli suomalainen boheemi. Tämän puolen kirjailijan elämästä kuvasi kaihtelematta ja hienosti Panu Rajala Waltari-elämäkerrassaan Unio Mystica (2008). Waltarilla oli mm. tapana ”karkailla” juopottelemaan eri puolille Eurooppaa. Rakastettuja löytyi sieltä ja täältä. Kerran joku kysyi Waltarilta, miten kesä on mennyt. Juopottelussa ja huoraamisessa, kirjailija vastasi.

    Kaikesta huolimatta Waltari kirjoitti merkittäviä teoksia, joiden pätevää historiatietämystä yhä ihmetellään. Unio Mysticassa Rajala lainaa Waltarin ”henkilääkäriä”, joka arveli, että ”Mika oli täysin onnellinen vain kirjoittaessaan. Silloin kun työ todella sujui. Kaikki muu aika oli valmistautumista ja sitten toipumista.” 

    Ovatko suuret taiteilijat boheemeja? 

   Se lienee selvää ettei kaikista boheemeista tule suuria eikä pieniä taiteilijoita. Mutta jotakin nykyhetkestä kertoo, että boheemitaiteilijat eivät ole huudossa. Heitä kartetaan, jos heitä on olemassakaan. Kirjailijaihanteena taitaa olla valtion kuukausipalkalla ahertava ihanneihminen, sovinnaisen henkisen sfäärin virkahenkilö.

    Suuria romaaneja ei kuitenkaan kirjoiteta pyhäkoulussa, vaikka siellä paljon muuta hyvää saataisiin aikaiseksi.

Mitä tarkoittaa luotettava journalismi? Kertooko se koko ”totuuden” vai sen mikä kiinnostaa median kuluttajaa, lukijaa ja katsojaa? Entä toimittajan omat mieltymykset – eivät kai ne heijastu kirjoitettuun ja sanottuun?

    Kriittiseen lukemiseen oppiminen on vaikeaa, melkein mahdotonta.

    Meillä lukijoilla on (inhimillinen) taipumus uskoa, että laatumedia jostakin asiasta kirjoittaessaan kertoo kaiken oleellisen eikä vai joitakin raflaavia puolia siitä. Ja kuitenkin käytännössä hyvin usein asian jotkut, kenties ristiriitaiset puolet jäävät kertomatta. En väitä, että suomalaisella journalismilla olisi jokin poliittinen agenda, jokin syy jättää jotakin kertomatta, mutta ajan henki vaikuttaa siihen mitä sanotaan ja varsinkin siihen mikä jätetään sanomatta.

    Ajan henki on usein puolueellista, koska yhteen aikaan mahtuu vain yhdenlaisia ajatuksia.

    Poimin konkreettisen esimerkin Helsingin Sanomista. Mika Savela kirjoitti 11.12.2024 innostuneen jutun Panu Savolaisen ja Aleks Talven ”komeasta” teoksesta Arkkitehtuurimme vuosituhannet – Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun (2024). 

    ”Arkkitehtuurimme vuosituhannet kokoaa yhteen hengästyttävän määrän historiaa”, Savela sanoi. ”Vaikka kokonaisuus olisi voinut hyötyä tiukemmasta rajauksesta, on kirjan pääviesti selkeä: fossiiliseen energiantuotantoon perustuva elämäntapamme on kestämätön. Meitä ympäröivän rakentamisen historia on tämän maailmankuvan heijastumaa.”

   Artikkeliin lainattiin kuvituksena kirjasta em. fossiilitaloutta symboloiva kuva arkkitehti Timo Penttilän suunnittelemasta Hanasaaren hiilivoimalasta.

    Eikö fossiilitalous siis tarkoittanut mitään muuta kuin kestämätöntä tuhoa? Oliko tämä artikkelin kirjoittajan vai kirjan tekijöiden mielipide? Aistin että molempien.

    He kertoivat osan asiasta ja jättivät toisen puolen sanomatta, vaikka se olisi täydentänyt kerrotun ja luonut objektiivisemman kuvan historiasta.

    Muistan erään tietokirjan, jossa oli samaan graafiin piirretty öljynkulutuksen kasvu historiassa ja maailmanlaajuisen tietomäärän kasvu samalta ajalta. Käyrät kulkivat täysin käsi kädessä. Fossiilitalouden kääntöpuolella onkin kaikki se sivistyksellinen, aineellinen ja kansanvaltainen kehitys hyvään, jota Suomessa ja länsimaissa on koettu.

   Luotettava journalismi olisi kertonut myös tuon tosiseikan fossiilitaloudesta. Arkkitehtuuria ei voi ymmärtää näkemättä asian molempia puolia.

Kyösti Salovaara, 2024.

Timo Penttilän suunnittelema voimalaitos. "Arkkitehtooninen helmi ja fossiilitalouden monumentti."

Edessä Alicja Kwaden taideteos Big Be-Hide.

Muutama päivä sitten Yle kertoi ylpeästi, että tuoreen tutkimuksen mukaan Yle on Suomen luotetuin uutismedia.

    Tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista pitää Yleä Suomen ykkösmediana ja kahdeksan kymmenestä ajattelee, että Yle on luotettavin uutislähde. Siitä jää jälkeen sekä MTV että Helsingin Sanomat. Ja iltapäivälehtien luotettavuuteen uskoi vain kolmannes tutkimukseen vastaajista. Tämä on tietysti hieman kummallista, koska Hesarin ja Ilta-Sanomien uutisista yhä suurempi osa on saman toimituksen tuottamaa.

    ”Luku on maailman mittakaavassa todella hyvä, ja se luo turvaa sille, että työmme perusta on kunnossa”, sanoi Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan vastaava päätoimittaja Panu Pokkinen.

    Oli hyvä, että Yle käytti uutisessaan sanoja täsmällisesti. Se kertoi, että Yleä pidetään luotettavimpana mediana eikä väitetty, että se on (objektiivisesti) luotettavin media. En tietenkään epäile etteikö Yleä toimitettaisi mahdollisimman luotettavasti, mutta kertooko Ylekään koko totuutta? Vai valitaanko sielläkin uutisaiheista se puoli, jonka taakse toimittajan on helppoa asettautua, siis se ajan henkeen sopivin asemointi?

Kun seuraa Hesarin, Ylen ja iltapäivälehtien uutisvirtaa ja maailman menoa kommentoivaa toimituksellista tarjontaa, kiinnittää huomiota, että ilmastonmuutokseen, luonnonsuojeluun ja kansalaisten terveyteen media suhtautuu yksipuolisesti. Koko totuutta ei yritetä hahmottaa.

    Niinpä laatumedia uhkailee ja pelottelee, säikyttelee ja ahdistelee kansalaiset päivästä toiseen uskomaan, että olemme tuhon partaalla jos emme muuta käytöstämme, jos emme ala syödä sellaista sapuskaa kuin media pitää hyvänä ja liikkua sellaisilla välineillä, jotka median mielestä pelastavat maailman. Miksi media ei kysy onko keisarilla vaatteet päällään: jos kaikki on niin epäterveellistä, miksi suomalaisten ja eurooppalaisten keskimääräinen elinikä on kasvanut nykyhetkeä lähestyttäessä?

    Mutta onko hyvässä tarkoituksessa sitten jotakin pahaa?

    Havaitsen laatumedian uutena piirteenä sen, kuinka johtavat kolumnistit kaikissa medioissa pitävät ihmisiä lapsellisina, jos nämä eivät hyväksy ylhäältä annettuja ruokasuosituksia. Kansalaiset ovat median mielestä karkkipussista kiukuttelevia lapsia.

    Eikö Yle ja Hesari (niiden toimitukset) huomaa mitä on tapahtumassa?

    Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin teoksessa Kapea käytävä kuvataan sitä, kuinka kansalaisten vapaus on kahdesta vastavoimasta riippuvaa. Yhtäällä on valtion, Leviathanin, antama turva, joka estää eri kansalaisryhmiä nujertamasta toisiaan ja turvaa elämän valtion ulkoisilta vihamiehiltä. Sitten toisaalla on kansalaisyhteiskunta toimijoineen ja nämä taas estävät ettei valtio muutu diktatuuriksi. Kansalaisyhteiskunta siis suojaa kansalaisiaan valtiolta, Leviathanin ylivallalta.

    Oletan että Acemoglun kuvauksessa sekä media että esim. yliopistot luetaan kansalaisyhteiskunnan puolelle.

    Nyt sitten ravinto- ja luonnonsuojelukeskustelussa media ja yliopistot menevät tavallaan valtion tontille ja ryhtyvät antamaan valtion puolesta suosituksia ja määräyksiä kansalaisille. Ideana ehkä on, että kun media ja asiantuntijat pommittavat julkisuutta kylliksi, myös poliittinen järjestelmä ottaa onkeensa ja tulee median ja asiantuntijavallan tueksi.

    Näin valtio, Leviathan, saa aivan uudenlainen merkityksen ja sille tulee uudenlaista toimivaltaa oman tehtävän ulkopuolella.

    Maallikko kysyy: miksi media ja yliopistot lyöttäytyvät valtion tueksi kansalaisia vastaan? Eikö tämä johda ajan mittaan Leviathanin hirmuvaltaan? 

Talvipäivän seisauksen lähetessä käytän sanoja kuin omiani.

    Siis liioittelen.

    Niin kuin todettua, Mika Waltarilla oli tapana ”karkailla” juopottelemaan ulkomaille. Vuonna 1950 hän kirjoitti runon Punainen multa, siniset vuoret.

    Runosta käy ilmi, että kirjailija oli jotenkin päätynyt Madridiin ja sieltä Ávilaan ja seisoi "kusella" Salamancaan johtavan tien varrella. 

    Salamancan tiellä

    auringon noustessa Avilan muurien ylle

    ulvahti elämäni ensimmäinen suihkukone

    ylitseni, taivaanrannasta toiseen,

    pissiessäni tien varrella rotkoon

    autonkuljettajan vankan käsivarren tukemana.

Sitten Waltari kertoo kuinka häntä kyyditään Madridin lentokentälle Tukholman koneelle. Kolme mustapukuista (poliisi)miestä mustassa autossa saattaa kirjailijaa tylyin ottein. Hänen tavaransa on tutkittu hammastahnatuubin sisältöä myöten. Matkalla yksi mustapukuisista kysyy saksaksi, miksi kirjailija on niin vaitelias. 

    Vastasin: ”Olisit vaitelias sinäkin,

    jos päässäsi olisi vuosisatamme krapula.”

    Mutta ajattelin kauhistuen:

   ”Taasko uudelleen, vieläkö kerran uudelleen, Espanjako

    Euroopan viimeinen sillanpää.”

Ei mene kauaa ennen kuin päivä pitenee kukonaskeleen verran.

    Kana ei lennä pitkälle eikä kukko astu ojan yli.

    Menneisyyttä on helpompi ennustaa kuin tulevaa.

    ”Intohimo joka kohdistuu muuhun kuin abstraktioihin on heikkouden ja sairauden merkki”, sanoi Baudelaire. Mutta malttoiko hänkään tyytyä abstraktioihin nautinnon kohdatessaan? 

    

  

Kyösti Salovaara, 2024.

Rakasteita

[luonnottoman luonnollista]

Kyösti Salovaara, 2024.

Joulukuuta Vantaanjoella.

Tekniikasta saamamme kokemukset houkuttelevat näkemään tietoisista ja tarkoitushakuista suunnittelua kaikissa hyvin toimivissa koneistoissa. Tämä mielikuva ei kuitenkaan enää päde eläviin olioihin. Elävien olioiden taustalla oleva ”suunnittelija” on luonnon tiedostamaton valinta, sokea kelloseppä.

- Richard Dawkins: Sokea kelloseppä, 1986. Suom. Risto Varteva. WSOY, 1989.

Pysähdyin kävelylenkillä Tapiolassa ostoskeskukseen.

    Istahdin penkille kauppojen välisellä kujalla.

    Viereiseen kauppaan soljui väkeä tyhjin käsin ja täysin kassein ulos.

    Yht’äkkiä katseeni tavoitti kassarivistön takaisella seinälle kaunokirjaimin laaditun suuren opasteen: Rakasteita.

    Mitä hemmettiä, ajattelin. Ei ne ainakaan ihmisiä tuolla myy eikä vuokraa. Mitä sitten?

Ihminen on mahtava eläin. Tai ei lainkaan eläin vaan sivistysolio. Viisas kuin mikä, tyhmä kuin saapas. 

    Anteeksi, saappaat!

    Nykyään en kuuntele luonto-ohjelmia enkä katso niitä. Niissä on liian paljon omahyväisyyttä, liian paljon moralismia, liian paljon huonojen ihmisten paheksuntaa.

    Tai mistäpä minä tiedän kun en kuuntele enkä katsele.

    No ainakin Helsingin Sanomien luontojutut ovat niin yksipuolisia, että heikkoa hirvittää. Hesarin luontotoimittajat ovat moderneja luddiitteja: kaikki ihmisen rakentama on pirun keksintöä ja kaikki luonnossa kasvava on pyhää ja jumalaista. Tietenkin nämä toimittajat ovat oikeassa: kun kuvasta poistaa ihmisen, maailma näyttää paljon kauniimmalta.

    Mutta kuvasta poistettu ihminen lakkaa olemasta. Ei hänelle kannata mitään kirjoittaa. Ei se lue.

Tunnustan kuuntelevani yhtä luonto-ohjelmaa.

    Juha Laaksosen luontoretki lähetetään Ylen Radio Suomessa sunnuntaiaamuisin kahdeksan uutisten jälkeen. Ohjelma kestää noin 15 minuuttia. Sen aiheena on yleensä jokin luonnossa nähtävä tai kuultava ilmiö. Laaksonen kulkee vieraineen sekä erämaissa ja pääkaupunkiseudun puistoissa ja pusikoissa, joita kai metsiksi sanotaan.

    Laaksonen ei vieraineen moralisoi eikä kauhistele, kunhan toteaa mitä luonnossa on. Ilmastonmuutos toki saatetaan sanoa, mutta kaikkea ei selitetä sen läpi. Laaksonen ei pelottele muutoksilla vaan houkuttelee uteliasta katsomaan ympärilleen.

    Tämähän on harvinaista, nykyään. Nykyään pitää hermoilla ja pelätä: kaikki menee muka huonompaan suuntaan. Eikä millekään voi mitään, koska ilmastonmuutos ei ole mielipideasia vaan faktaa.

    No onhan se faktaa puoliksi, mutta se mitä ihminen tekee, on mielipiteillä perusteltavaa; voi siis tehdä yhtä tai toista ja kolmattakin jotta sekä sivilisaatio että luonto säilyvät ja että kumpikin voi ”elää” tahollaan ja tavallaan, ihminen koneistojaan suunnitellen ja luonto sokean kellosepän epämääräisiä polkuja harhaillen.

Kyösti Salovaara, 2024.

Friisiläinen oja Dornumissa.

Viime sunnuntaina Juha Laaksonen oli luontoretkellä Inkoossa puutarhuri Mikko Lagerströmin kanssa. He katselivat lumesta törröttäviä kurtturuusuja, joiden marjoja linnut olivat nakertaneet.

    Niin kuin tiedämme kurtturuusu on lainsuojaton vieraslaji. Sen sanotaan tukahduttavan hiekkarantojen luontaiset kasvit. Niinpä kurtturuusut hävitetetään koko maasta sakon uhalla. Muualtakin kuin hiekkaisilta rannoilta.

    Liioittelua?

    Kun hiekkarannat vaatimattomine kasveineen säilyvät ennallaan mitä tapahtuu muualla?

    Laaksonen ja Lagerström totesivat, että kurtturuusulla on kaupunkimaisissa ympäristöissä oma tehtävänsä luonnon moninaisuuden säilymiselle. Viherpeipot ja muutkin pikkulinnut saavat niistä ravintoa. Sen lisäksi piikikäs ruusu tarjoaa hyvän suojan pikkulintuja saalistavalta varpushaukalta. Myös siilit ym. pikkunisäkkäät pääsevat kurtturuusun katveeseen turvaan ”vihollisiltaan”.

    Johtopäätös: tehdessään yhdelle elinpiirille hyvää, ihminen tekee toisille pahaa. 

    Sitten kun kurtturuusut on hävitetty (sakon uhalla) ja tilalle on istutettu säästösyistä nurmikoita tai aseteltu kivikoita ja asfalttia, viherpeipot katoavat ja Hesarin luontotoimittajat pääsevät taas kauhistelemaan ilmastonmuutoksen aiheuttamaa luontokatoa.

Ihminen ei ole sokea kelloseppä, vaan aktiivinen suunnittelija.

    Mutta ihminen on myös subjektiivinen tunteilija.

    Iltapäivälehti kertoo, kuinka muuan kansalainen nähdessään varpushaukan syövän pihatiellä pikkulintua ryntää haukan kimppuun ja päästää sätkyttelevän varpusen vapaaksi. Kansalaisen ja toimittajan mielestä varpusen vapauttaminen on aito luontoteko. Oikeastaan luontokadon estämistä!

    Kansalaiselle eikä toimittajalle tullut mieleen, että varpushaukkaa estettiin saamasta ravintoa, mutta koska ihmisen mielestä haukka on pahis ja pikkulintu hyvis, niin kuolkoon haukka pois pihan lintuja syömästä.

    Koska ihminen ei ole sokea kelloseppä, hän ei salli luonnon kehittyä niin kuin luonto kehittyy. Ihminen näkee kaikessa hyvän ja pahan välisen taistelun. Kun ihminen ryhtyy peukaloimaan luontoa, hän ei koskaan voi olla varma mitä siitä seuraa. Hyvästä voi seurata pahaa, pahasta hyvää.

    Mutta mitäpä ihmisen narsistiselle omahyväisyydelle mahtaa. 

Kuuntelin aikoinaan, 1970-luvulta lähtien ja yli parikymmentä vuotta, Yleisradion Luontoiltaa aina kun olin kotona tai mökillä Kymijoen partaalla - ja yleensä olin. Ohjelman tekijät kävivät melkeinpä etätutuiksi. Wikipedia kuvaa Luontoillan historiaa näin: ”Ohjelman kehitti Veikko Neuvonen, joka toimi myös sen ensimmäisenä juontajana. Hänen kanssaan asiantuntijoina toimivat Seppo Vuokko (erityisalana kasvit), Kauri Mikkola (hyönteiset), Seppo Vuolanto (linnut), Ilkka Koivisto (nisäkkäät), Matti Helminen (nisäkkäät) ja Harri Dahlström (kalat).” 

    Tämä porukka jatkoi vuoteen 2008 asti.

    Alussa kuuntelijat kysyivät uteliaana mitä pihapiirissä ja metsäretkillä oli nähty. Haluttiin tietää tuon linnun tai tämän kasvin nimi tai se kuinka isoksi hauki kasvaa kolmessa vuodessa.

    Ohjelmassa siis etsittiin tietoa ja annettiin sitä.

    Vähitellen ohjelman luonne muuttui. Nyt ihmisiä kiinnosti ennen kaikkea kuinka harvinaisen tapahtuman tai olion he olivatkaan nähneet. Kuuntelijoiden narsismi kasvoi ohjelman johtotähdeksi.

     Kerrankin eräs kuuntelija kyseli näin: ”Huomasin aamulla kun pihapiirini kaksi tuttua oravaa (Mikko ja Mirkku) istui pihakeinussa ja luki aamun Hesaria päätään kallistellen ja hampaitaan naksutellen. Kuinka harvinaista tämä on?”

    ”Ei se kauhean harvinaista ole”, vastasi Ilkka Koivisto. ”Olen nimittäin kuullut, että Hesari aloitti oraville kohdistetun levikkikampanjan. Kenties se tuottaa jo tulosta.”

    ”Ei siis yhtään uniikkia”, kuuntelija huokaisi pettyneenä. ”Harmin paikka.”

Istuin Tapiolassa ostoskeskuksen kovalla penkillä ja katselin ihmisten kulkevan ohi puhellen ei Michelangelosta vaan jaarittelevista kiuruista ja poliittisen elämän sietämättömästä keveydestä. 

    No, ei suinkaan. 

    Kuivasin talvituulen tuiverruksen kostuttamia silmiäni.

    Näkö alkoi tarkentua.

    Kaupan seinälle kaunokirjaimin tekstattu opaste muuttui ymmärrettäväksi. Ei siellä ohjattu ostamaan ”rakasteita” vaan ”pakasteita”. 

    Hieman pettyneenä ajattelin: Mitä ihanaa ne rakasteet olisivatkaan voineet olla? Jotakin uutta ja kumouksellista! Vai vanhaa ja moneen kertaan koettua? Sielua vai suuta?

    Sitten jatkoin matkaani.

      

Kyösti Salovaara, 2024.

Nautamaista Itävallan alpeilla Loferissa.

Eskapismin tabu

 [suomalaisessa taidepuheessa]

Kyösti Salovaara, 2024.

Minun kirjahyllyssäni viihdettä ei erotella vakavasta.

Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana: unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä… Sanon ainoastaan että kaikki ajankuluksi lukeminen on pakenemista, olkoon aihe sitten kreikkaa, matematiikkaa, tähtitiedettä, Benedetto Crocea tai Unohtuneen miehen päiväkirja. Joka muuta väittää, on älyllinen keikari ja pelkkä aloittelija elämäntaidossa.

- Raymond Chandler, 1944.

On se.

    Suomi ja liehuva lippu. 

    Kyllä.

    Keskustellaan, ollaan jotakin mieltä, jonkin puolesta ja jotakin vastaan. Väliin jää iso monttu, jonka pohjaa ei näy.

    Puhutaan kirjoista ja taiteesta. Lukemisesta ja siitä että ei lueta. Väitetään että kaunokirjallisuus tekee hyviä ihmisiä ja sirkushuvit huonoja. Tarkoitetaan että lukeminenkin on terveellistä ja hyödyllistä, taloudellisestikin (lukijalle) kannattavaa ja ennen kaikkea kannatettavaa.

    Kierretään lukemisen ydintä kuin kissa kuumaa puuroa. Ei uskalleta sanoa, niin kuin amerikkalainen Raymond Chandler sanoi, että lukeva ihminen haluaa hetkeksi paeta omaa hetkeään.

    Suomessa lukemiseen ja taiteeseen liitetään kaikki hyvät asiat ja tavoitteet, mutta siitä pidetään huoli ettei ihmisiä innosteta viihtymään eikä iloitsemaan. Viihtymisessä on jotakin syntistä, vaikka kirkko ei enää asettele arkipäivän henkisen olemisen kehyksiä. 

    Itku pitkästä ilosta, suomalainen sanoo ja uskoo vankasti että niin on. Ja varsinkin kirjoja kirjoittavat ja niistä arvosteluja kirjoittavat ovat samaa mieltä. Kirja on liian vakava juttu kevyesti otettavaksi. Huvikseen lukeminen olisi ihan kauheaa.

Kun Finlandia-palkinnot jaettiin, puhetta piisasi kuin persialaisella torilla. 

   ”Leikkaukset taiteelta, muun muassa kirjojen arvonlisäveron korotus, rankaisevat ihmisiä lukemisesta, tarpeesta ymmärtää maailmaa taiteen avulla”, toisti palkinnon voittanut Pajtim Statovic kirjallisuusväen mantraa. Aivan kuin yhden euron korotus 28 euroa maksavaan kirjaan lopettaisi kirjojen myynnin ja estäisi lukijoita ymmärtämästä taiteen avulla maailmaa. On ilmeisesti mahdoton hyväksyä tosiasiaa, että kirjoja ostava porukka on hyvin koulutettua ja varakasta, niin että yksi euro sinne tai tänne ei tätä väkeä heilauta. Kirjojen ostaminen on luksusta vaikka kuinka muuta väitettäisiin.

     Tietysti myös 1 (yksi) euro on rahaa. Helsingissä laitettiin suositun hiihtoalueen parkkipaikka maksulliseksi – kolme tuntia maksaa yhden euron. Siitä nousi hirveä äläkkä. Katumaastureilla hiihtämään saapuvat eivät halua maksaa kolmen tunnin pysäköinnistä edes yhtä euroa. Joten auto ajetaan jonnekin piiloon, sivukaduille ja peltojen pientareille.

    Mutta en toisaalta ymmärrä miksi kirjojen pitäisi olla ilmaisia. Kuka niitä sitten kustantaisi? Valtioko? Onko jossakin joskus tapahtunut, että valtio olisi kustantanut jonkin merkkiteoksen? Ihan oikeasti?

    Päinvastaisia esimerkkejä löytyy kosolti. Kirjoja jotka valtio on repinyt, silpunnut ja polttanut. Muuallakin kuin berliiniläisellä torilla.

    No, kyllä myös kirjallisuusväki osaa. Sarjakuvia itsesensuroidaan, puhutaan jopa Tarzanin ja Robinson Crusoen vaarallisuudesta. Aikaisemmin julkaistuja teoksia muutetaan 2020-luvun puritaaniseen ilmapiiriin sopiviksi.

    ”Matemaattis-tieteelliset taipumukset merkitsevät ennen muuta kykyä ymmärtää asioiden välisiä suhteita, ja erityisesti myös kvantitatiivisia suhteita”, Yrjö Ahmavaara sanoi teoksessaan Hyvinvointivaltion Tabut (1998).

   Jostakin syystä kulttuuriväki ei edes yritä ymmärtää asioiden mittakaavaa. Eivätkö kirjailijat olekaan niin älykkäitä kuin itse itseään pitävät?

Kyösti Salovaara, 2023.

James Joycen muistomerkki Triestessä.
Joycen Odysseus julkaistiin Pariisissa, ladottiin ja
painettiin siellä 1922, koska Brittein saarilla mieli oli ahdasta.
Muutamaa vuotta aikaisemmin Englannissa hallinto
poltti julkisesti D.H. Lawrencen kirjoja.

Lasten ja nuortenkirjojen Finlandian voittanut Päivi Lukkarila sanoi juhlapuheessaan, että ”vihan sokaisema ihminen seuraa sitä ääliötä, jolla on kovin ääni ja typerimmät väitteet. Lukeva ihminen ajattelee ja kyseenalaistaa.”

    Ville Similä tarttui tuohon väitteeseen Helsingin Sanomissa  jutussaan Lukeminen ei tee kenestäkään viisaampaa (28.11). ”Vihan sokaisema ihminen on usein lukeva ihminen”, Similä sanoi. ”Kovaäänisiä ja typeriä väitteitä voi lukea myös kirjoista. ”

   Jos Lukkarila tarkoitti, että lukeminen suojaa populistiselta politiikalta, hän Similän mukaan on väärässä. ”Kirjaviisaat miehet ovat tuoneet maailmaan paljon tuhoa ja hävitystä”, Similä kirjoitti. Hän luetteli joukon ”lukeneita” hirmuhallitsijoita sekä vasemmalta että oikealta: ”Neuvostoliiton perustaja Vladimir Lenin vietti koko elämänsä kirjastoissa. Kiinan kansantasavallan perustaja Mao Zedong oli kirjafriikki, joka luki aamusta iltaan viimeiseen henkäykseensä asti. Kambodžan kansanmurhan arkkitehdit olivat Sorbonnessa ja muissa Ranskan huippuyliopistoissa opiskelleita älyköitä. Natsi-Saksan kulttuuri- ja propagandaministeri Joseph Goebbels opiskeli kirjallisuutta ja historiaa viidessä yliopistossa ja väitteli lopulta tohtoriksi. Hän kirjoitti kolme näytelmää ja kaikkiaan 14 kirjaa. Se ei estänyt Goebbelsia hyökkäämästä ”epäarjalaiseksi” katsomaansa taidetta vastaan saati osallistumasta miljoonien juutalaisten murhaamiseen.” 

    Listaa voi jatkaa loputtomiin. Koulutus ei väistämättä tee ihmistä paremmaksi, viisaammaksi eikä romaaneja ja runoja lukevasta kehity aina humaania ihmisystävää.

    Jotkut Similän kommenttia arvostelleet lukijat vetosivat siihen, että vaikka hirveät johtomiehet olivatkin lukutoukkia, niin kenties heidän apurinsa olivat kouluttamattomia ääliöitä, jotka sitten ohjasivat johtajansa pahoille teille.

    Tämäkään väite ei pidä paikkaansa. Maailman sivu älymystöstä on löytynyt jokaiselle hirmuhallitsijalle tukea ja liehittelyä. Valta vetoaa älypäihin; hallitsijat tuntevat vetoa älypäihin.

    Lauri Hokkanen tiivistää omakohtaisessa teoksessaan Kenen joukoissa seisoin – taistolaiset ja valtioterrorin perintö (2021) kuinka lukeneisto ihastuu totalitäärisiin ajatuksiin: ”Nuortaistolaisuuden ydinjohto koostui opiskelijoista, tiedesivistyneistöstä ja kulttuurin ammattilaisista, joiden tehtävänä piti olla oman ajattelun ja sivistyneistön tärkeimmän ominaispiirteen, kriittisyyden vaaliminen. Me nuortaistolaiset luovuimme – vapaaehtoisesti – omasta ajattelusta. Me haimme ratkaisua maailman polttaviin ongelmiin menneisyydestä. Meidän puolesta oli ajateltu ja ajateltiin. Puolue oli – sitten kun se oli ’oikea’ – ’luokan aivot luokan asia’. Meidän oli vain liityttävä tuohon tajunnan virtaan.”

    

Joulukuun ensimmäisenä päivänä runoilija Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoitti Hesarissa, että ”viihde tarjoaa meille sen, mitä osaamme pyytää. Taide vie meidät sinne, mistä emme vielä tiedä. Taide kohtaa tarpeen syvällä sisimmässämme.”

    Mihin tuo väite perustuu? Ihmisaivojen neurologiaan? Vai kuvitelmaan siitä, että on olemassa hyviä ihmisiä (jotka lukevat hyvää kirjallisuutta) ja huonoja ihmisiä (jotka lukevat huonoa kirjallisuutta eli viihdettä)?

    Jos niin olisi, niin miksi runoilija valitsee ihmiset, jotka ovat valmiiksi hyviä? Eikö kannattaisi valita ne onnettomat, jotka etsivät kulttuurista viihtymistä ja iloa, sirkushuvejakin? Vai onko viihteen kuluttajan sielussa jokin vamma, joka estää oikean taiteen kokemisen? 

    ”Leipä ja sirkushuvit riittävät pitkälle”, Huotarinen jatkoi esseemäistä pamflettiaan. ”Mutta kun ne loppuvat, vain taide meidät vapauttaa.” 

    Mistä taide vapauttaa ihmisen, jolta leipä loppuu? Mihin ihminen taloudellisen pohjan pettäessä vapautetaan? Hautausmaalle?

    On mielenkiintoista, että taideväki vaatii, että keskiluokkainen ”rahvas” maksaa taiteen ja taiteen tekijöiden elämän, mutta samalla se pilkkaa rahvasta siitä, että rahvas haluaa viihtyä eikä osallistua kollektiiviseen murjottamiseen vakavan taiteen äärellä.  

    Englantilainen man of letters John Carey totesi kirjassaan What Good are the Arts? (2005), että koska taide ei tarjoa tosia vastauksia, ei se koskaan ole väärässäkään. Careyn mielestä oleellista on, että taiteessa, vaikkapa kaunokirjallisuudessa, menneisyydellä on yhtä tärkeä osa kuin nykyisyydellä. Taideteoksiin ei kumuloidu ajan kuluessa mitään viisautta, toisin kuin luonnontieteissä, joissa tiede kehittyy ja tieto kumuloituu.

    Tämä tarkoittaa ettei vuonna 2024 julkaistu romaani väistämättä korvaa vuonna 1924 samasta ”aiheesta” kirjoitettua romaania ”viisaudellaan”, ”tietämyksellään” tai ”älyllään”, olemalla enemmän ”totta” kuin tuo aikaisemmin julkaistu romaani.

    Joten: naurettavasti meidät on valjastettu maailman kärryjen eteen.

    Hahhahhaa!

    

     

Kyösti Salovaara, 2024.