Aloitetaan siitä missä ollaan

[eikä siitä mihin huomenna palattiin]

Kyösti Salovaara, 2024.

Museo del Aire y del Espacio, Madrid.

Merimakkaraa ei voi syödä,

eikä sen muniakaan.

             Kauniita naisia ei saa lyödä.

             Eikä rumiakaan.

Alkoholia ei saisi juoda,

eikä totiakaan.

              Hämminkiä ei saisi luoda.

              Eikä sotiakaan.

Merimakkaraa ei voi juoda,

eikä sen muniakaan.

             Kauniita naisia ei saisi luoda.

             Eikä rumiakaan.

- Anselm Hollo kokoelmassa Sateiden välillä, 1956. 

M ietin että aloittaisinko kommentoimalla maailman tilannetta vai toteamalla, että perjantaina, joka sattuu olemaan huomenna, päivä ja yö jälleen kerran "virallisesti" tasaavat toisensa, mutta muuten sotaisan eripuran sumu estää näkemästä mitä maailmassa tapahtuu, vaikka kirkkaita ja aurinkoisia kevätpäiviä tekee mieli odottaa, semminkin kun Suomen talvi oli paskamainen eikä ulos tehnyt mieli, jos kohta ulkoilla piti ettei olisi kokonaan jähmettynyt nojatuoliin, josta toki näkee ikkunasta puita ja pensaita ja harmaaksi maalatun puutalon, jolla saattaa olla pitkä historia, mistäpä sitä tietää päältä katsoen.

    Jospa aloitan lainaamalla nuorta Karl Marxia, joka vuonna 1852 lainasi kirjansa Vallankaappaus Ranskassa 1851 ensimmäisessä virkkeessä G. W. F. Hegeliä.

    ”Hegel huomauttaa jossakin, että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti”, Marx kirjoitti. ”Hän on unohtanut lisätä: yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.”

    Jos ajattelee nykyhetkeä, niin sopisiko herra Putin esittämään tragedian roistoa ja herra Trump farssin narria? Tämä saattaa kuitenkin olla luvattoman kevyt kuvaus todellisuudesta keväällä 2026. Se on vitsi, joka ei naurata.

A loittaisinko hieman mystisemmällä filosofialla?

    ”Mystistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että maailma on”, kirjoitti Ludwig Wittgenstein yli sata vuotta sitten.

    Silloinkin maailmaa kannatti ihmetellä. Ja ihmisiä jotka miettivät millainen maailma oli ja on.

    Wittgensteinin mielestä maailman merkityksen täytyy olla maailman ulkopuolella: ”Maailmassa kaikki on niin kuin on ja kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu: maailmassa ei ole mitään arvoa - ja jos olisi, sillä ei olisi mitään arvoa.”

    Yrittääkö filosofi sanoa, että maailmassa olevat arvot, ne joita sanomme arvoiksi, ovat suhteellisia eivätkä sitä myöten arvoja lainkaan?

    Kenties, ehkä ei.

    ”Kaikki, mikä tapahtuu ja on niin tai näin, on satunnaista.”

    Joten maailmassa oleva ei voi olla arvo, koska maailmassa tapahtuva on satunnaista eikä arvo voi olla satunnaista joten: ”Sen täytyy olla maailman ulkopuolella.”

E ntä jos aloittaisin journalismista? Sen tekopyhyydestä?

    Onko se tekopyhää arkena?

    Siinäpä kysymys.

    Katselin maanantain vastaisena yönä Oscareiden jakojuhlaa Hollywoodista. Jos semmoinen paikka tosissaan on olemassa.

    Tilaisuus sujui sivistyneesti.

    Tämä sovinnollisuus vaivasi Helsingin Sanomien ja muidenkin laatulehtien kommentaattoreita. Poliittiset kiukunpurkaukset puuttuivat ja se kiukutti laatumediaa, joka nykyään takertuu kaikkeen eripuraan kuin juoppo drinkkiin: joisiko vai ei? No, miksei.

    ”Miksi kaiken pitää olla poliittista?” mieleni tekee kysyä, joten kysyn enkä odota että laatumedia vastaa, koska sillä ei ole tapana vastata vaan pikemminkin kysyä. Kun ns. some on tulvillaan eripuraa ja politiikan pintakuohua, laatumedia paheksuu somea, koska se haluaa olla eripuran käsittelyn monopoli.

    Kuuntelen itseäni viisaampaa ääntä hyvin kaukaa historiasta.

    ”Sanomalehti voi säilyä vain siten, että se levittää monille yhteistä oppia tai käsitystä”, ranskalainen Alexis de Tocqueville kirjoitti teoksessaan Demokratia Amerikassa (1835, 1840).

    Tocqueville pani merkille, että ”mitä tasa-arvoisemmiksi olot käyvät ja mitä heikommiksi yksilöt muuttuvat, sitä helpommin he jättäytyvät virran vietäviksi.”

    Kukaan ei pysty yksin vastustamaan virran painetta.

    Tocquevillen johtopäätös (jota uskallan pitää hyvin modernina):

    ”Sanomalehti vastaa yhdistystä: voisi sanoa, että se puhuu kullekin lukijalleen kaikkien muiden nimissä ja vie lukijansa mukanaan sitä helpommin, mitä heikompi kukin on yksinään.

    Sanomalehtien valta siis kasvaa sitä mukaa kuin ihmiset tulevat tasa-arvoisemmiksi.”

T ietysti voisin aloittaa lainaamalla mestarikirjailijoita.

    Jos heidän romaaneistaan on tullut klassikkoja, niin ehkä kannattaisi tutkia miten he aloittavat romaaninsa.

    Mutta onko siihen yksi hyvä tapa, tehokas keino?

    Ilmeisesti ei, koska on kehuttuja romaaneja, joita pitää lukea vähintään 50 sivua – jos jaksaa sinnitellä niin pitkälle – ennen kuin tarina vetää mukaansa. Toisinaan kirjailijat näyttävät asettavan romaaninsa alkuun niin korkeita esteitä, että vain harva pääsee niiden yli, jos niinkään moni.

    No, otanpa kaksi klassikkoa hyllystäni.

    Henry Jamesin romaani Naisen muotokuva (1881) alkaa näin:

    ”On olosuhteita, joiden vallitessa iltapäiväteeksi sanotulle seremonialle omistetut hetket kuuluvat elämän miellyttävimpiin, seikkoja, jotka tekevät tilanteen ilman muuta viehättäväksi riippumatta siitä, juotteko teetä vai ette – eräät henkilöt eivät tietenkään sitä koskaan nauti.” (Suom. J.A. Hollo)

    Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan 7. osa (1922) alkaa puolestaan näin:

    ”Muistanette että jo hyvissä ajoin ennen kuin sinä päivänä (siis Guermantesin ruhtinattaren juhlapäivänä) tein herttuan ja herttuattaren luo vieraskäynnin josta juuri kerroin, olin urkkinut heidän kotiintuloaan ja tehnyt piilopaikassani erityisesti Charlusin paronia koskevan mutta itsessäänkin niin tärkeän havainnon, etten tähän mennessä ole puuttunut siihen, en ennen kuin saatoin antaa sille ansaitun paikkansa.” (Suom. Inkeri Tuomikoski.)

T ässä vaiheessa täytyy todeta, vaikka vielä mietin miten pakinan aloittaisi ja muistaen idean lainata myös F. Scott Fitzgeraldia ja Michael Crichtonia, että on viisaampaa jättää tämän päivän juttuni tähän ajatuksella, että koska jäävuorista näkyy meren pinnalle vain pieni osa, niin kenties tässäkin kirjoitettu on vain tuulenvire, joka ei voi paljastaa syvemmissä sfääreissä riehuvia myrskyjä, sillä sitä mitä ei voi kysyä, siihen ei vastausta löydy, jos kohta ketä sellaisen etsiminen kiinnostaisikaan?

    Pitääkö edellinen virke lopettaa kysymys- vai huutomerkkiin?

    !? 

Kyösti Salovaara, 2019.

Fontaine de la Solidarité, Reims.

Liberaalin demokratian marketeissa

[valtaa vaihdetaan, hankitaan ja kulutetaan]

Kyösti Salovaara, 2026.

Valtaa on tietty määrä. Sitä ei ole enempää eikä vähempää. Sitä ei voi leikata kuin hölmöläiset peittoa.

Jos jakaa valtaa kahdelle miehelle, kasvaako valta kahdeksi? Ei, se pienentyy puolella.

- Erno Paasilinna: Musta aukko. Otava, 1977. 

Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.

    Ehkä niin oli.

    Mutta melkein samaan aikaan kun Koskelan Jussi kuokkansa suohon iski Väinö Linnan romaanissa, Euroopassa aukeni demokratian vuosisata. Se alkoi liberalismin johtaessa poliittista ajatusmaailmaa. Pyrittiin lisäämään yksilön vapautta ajatuksissa ja teoissa.

    Sitten sosialidemokraattiset ja konservatiiviset liikkeet aatteineen suistivat liberalismin poliittisena liikkeenä sivuun, vaikka liberalismi ei kuollutkaan. Niinpä liberaalit perusoikeudet ja demokraattiset prosessit kohtasivat liitossa, joka kai nykyäänkin vallitsee Euroopassa ja monessa paikassa muualla.

    Vaikka liberalismin ja demokratian kohtalonomainen liitto tuotti viime vuosisadalla aineellista ja henkistä hyvinvointia, liberalismin ja demokratian välillä on säilynyt konflikti sen suhteen missä yksilön autonomian ja julkisen vallan raja kulkee.

    Kylmän sodan päätyttyä liberalismin ja demokratian liitto näytti saumattomalta, ainoalta mahdolliselta tieltä hyvinvointiin, mutta 2000-luvulla ristiriidat ovat palanneet ja yhteinen tavoite rapautunut.

Edellä sanottu on karkea yhteenveto politiikan tutkija Jenni Karimäen ajatuksia herättävästä artikkelista Liberalismin ja demokratian vaikea liitto, joka julkaistiin uusimmassa Kanava-lehdessä (2/2026).

    Karimäen esille nostamaa konfliktia yksilönvapauden ja enemmistövallan välillä ei juurikaan pohdita päivänpoliittisessa keskustelussa, aivan kuin yksilönvapaudella ei olisi lainkaan merkitystä ja sijaa makrotalouden ja sotepalvelujen leimaamassa budjettitaloudessa.

    Ja kuitenkin, niin kuin Karimäki kirjoittaa: ”Liberalismin ja demokratian liitto onkin kompromissi yksilönvapauden ja enemmistövallan välillä. Esimerkiksi oikeus harjoittaa tiettyä ammattia, ajaa autoa tai olla ehdolla on aina yhdistelmä yksilön halusta ja yhteisön hyväksynnästä.”

    Historia selittää nykyisyyttä, halusipa sen myöntää tai ei.

    ”Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt demokratia palveli hallintovaltion tarpeita”, Karimäki sanoo. ”Se ei juhlinut itsenäistä, vapaata yksilöä, joka puolustaa oikeuksiaan suhteessa valtioon, vaan kansalaisten poliittinen osallistuminen ja into suunnattiin muodolliseen osallistumiseen, kuten äänestysaktiivisuuteen. Se miten valtaa vaalien jälkeen käytettiin oli edustuksellisen ja korporatistisen järjestelmän käsissä.”

Oliko liberaali demokratia, yhteen tai erikseen kirjoitettuna, länsimaissa parhaimmillaan Neuvostoliiton hajottua ja kylmän sodan päätyttyä?

    Siltä tuntuu nyt, kun maailma näyttää hajoavan teräväreunaisiksi sirpaleiksi.

    Karimäki sanoo, että kylmän sodan jälkeen ”politiikasta tuli yhteisen hyvän hallinnointia, ja sosialidemokraattiset puolueet pohjoismaissa ja Labour Britanniassa yhdistivät sosialismin ja uusliberalismin keskustavasemmistolaiseksi kolmannen tien politiikaksi.”

    Mutta onko kolmatta tietä olemassa?

    Nykyhetki näyttää hajottavan tuon liiton. Palataanko siis aikaan entiseen? Tuskin palataan, sillä historiaa ei voi resetoida.

    Karimäen mielestä yksilönvapauden ja enemmistövallan välinen konflikti on siirtynyt liberaalidemokratian sisälle. Liberalismi hylätään äärioikealla, mutta kenties myös vähitellen vasemmalla.

    Tässä heijastuu se, että yksilöllisesti koetut arvot tulevat kollektiivisten arvojen tilalle. ”Kiistat eivät enää koske 1900-luvun alun tapaan sitä, miten edustuksellisuus ja yksilön suvereniteetti taataan, vaan sitä, miten valinnanmahdollisuudet ja yksilön oikeudet määritellään.”

    Karimäki toteaa, että nyt ei enää olekaan kysymys siitä, miten kansan tahto välittyy alhaalta ylös, vaan miten tehokkaasti yksilöiden ja ryhmien oikeuksia suojellaan ylhäältä alas. ”Äänestäjistä on yleisödemokratiassa tullut katsojia ja kuluttajia, jotka tekevät valintansa päätöksentekijöiden ilmaisemien arvojen ja edustamien brändien väliltä. Konkreettisten politiikkavaihtoehtojen merkitys valintaa ohjaavina tekijöinä on identiteettipolitiikan napaistamassa maailmassa vähentynyt.”

Helsingin Sanomat kertoi maanantaina, kuinka poliitikot miehittävät ja naisittavat S-ryhmän osuuskauppojen luottamustoimet, niin että he saavat edustustoimistaan hienot palkkiot ja voivat ostaa S-ryhmän kaupoista tavaroita ja ruokaa alennushinnoilla.

    Samalla kun demokratiassa on tarkoitus jakaa valtaa, se keskittyy Suomessa yhä enemmän samoihin käsiin.

    Miten nämä montaa ”virkaa” ja ”velvollisuutta” hoitavat poliitikot ehtivät eduskunnan istuntoihin, kunnanvaltuustojen ja aluevaltuustojen kokouksiin ja osuuskaupan hallinnolliseen päätöksentekoon? Miten he pystyvät huolehtimaan itsenäisestä päätöksenkyvystään? Vai onko sellaista olemassakaan? Kenelle tuommoinen poliitikko on lojaali? Ketä hän edustaa? Kenen puolesta puhuu? Vai ajatteleeko hän vain omaa etuaan, omia arvojaan ja perhettään, jolle voi ostaa jopa sapuskan halvemmalla kuin muut osuuskaupan asiakkaat?

    Pienessä maassa piirit ovat pieniä ja suljettuja.

Mutta lopulta: kuka määrittelee sen elämänpiirin rajat ja mahdollisuudet missä Matti ja Maija Meikäläinen elävät?

    ”Minulle arvot ovat asia, josta en tingi”, sanoi vihreiden Sofia Virta pari päivää sitten.

    Ei hänen tarvitsekaan tinkiä, mutta pitääkö meidän muiden tinkiä, jotta voisimme tehdä yhteistyötä Sofia Virran kanssa? Ja eduskunnassa on Virran lisäksi 199 kansanedustajaa edustamassa meitä. Jos kukaan heistä ei tingi omista arvoistaan, miten eduskunta voi edustaa ketään muuta kuin siellä istuvia? Onko kysymys enää parlamentarismista vai uudenlaisesta säätyvaltiosta?

    Kysymykseni kuulostaa naiivilta. Saanhan minä tehdä, mitä lystään Sofia Virralta, Antti Lindtmanilta tai Petteri Orpolta lupaa kysymättä.

    Huomaamatta jää, että julkinen valta säätelee Matti ja Maija Meikäläisen elämäntilaa perimällä heiltä melkein puolet heidän tuloistaan ja käyttämällä näin perityt veroeurot eduskunnassa ja muissa julkisen vallan elimissä päätettävällä tavalla. Vaikka kaikki tapahtuu yhteisen hyvän vaalimiseksi, yksilön mahdollisuuksien ja julkisen, demokraattisen vallan välille jää ratkaisematon konflikti.

    Salliiko liberaali demokratia yksilölle oikeuden päättää elämästään ja nautinnoistaan? Toki monet asiat kuuluvatkin yhteisölle; en minä halua ikiomaa poliisia, armeijaa, maantietä enkä sairaalaa, mutta sen haluan päättää mitä luen (dekkareita vai postmodernia kaunoa), käynkö oopperassa vai pubissa ja katsonko suomalaisia vai amerikkalaisia elokuvia.

    Saksalaisbrittiläinen sosiologi, politiikan tutkija ja filosofi Ralf Dahrendorf (1929-2009) antoi tämän konfliktin kulttuurisesta olemuksesta hyvän kuvauksen vuonna 1990 kirjassaan Huomisen Eurooppaan. (Kirjayhtymä, 1991.) Dahrendorf yritti selittää länsieurooppalaista ”vapaata” elämäntapaa puolalaiselle ystävälleen, joka kylmän sodan päätyttyä huolestui kommunistisesta komennosta vapautuneiden puolalaisten ”huonoista” harrastuksista. Näin Dahrendorf kirjoitti huolestuneelle ystävälleen:

    ”Sanoitte, että on parempi tukea hyvien filmien tuotantoa kuin pitää pornofilmivuokraamoa… Pidän näkemystänne arvossa, mutten silti voi yhtyä päätelmiinne. Tiettyyn rajaan saakka totalitaaristen hallitusten alaisina elävien ihmisten mieltymys kulttuuriin oli korviketta muille haluille, joiden noudattaminen oli heiltä kielletty. Kun paine hellittää, he innostuivat roskalehdistä ja hampurilaisista ja tiskikoneista ja kiiltävistä moottoripyöristä ja aurinkolomista Espanjassa. Olisi tietysti hienoa, jos syvällisemmät arvot saataisiin säilymään, vaikka on vaikea nähdä, miten se voisi onnistua. Vaikka hallituksenne jatkaisikin ’hyvien’ filmien tuotannon ja ’klassikkokirjojen’ tukemista, ihmiset taitaisivat silti katsella mieluummin romanttisia nyyhkyfilmejä tai lukea roskaa tai luopua lukemisesta kokonaan.”

Kyösti Salovaara, 2021.

Vallan historiallinen perspektiivi:
itsevaltiudesta edustukselliseen demokratiaan.

Toinen toistaan pahempia

[psykologiaa vai poliittista hölynpölyä?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Miksi puhkeamme valituksiin syntiinlankeemuksen takia? Ei meitä karkotettu paratiisista sen vuoksi, vaan elämän puun takia, ettemme söisi siitä.

Me emme ole syntisiä vain siksi, että olemme syöneet tiedon puusta, vaan myös siksi, että emme vielä ole syöneet elämän puusta. Syntinen on se tila, jossa me olemme, riippumatta syyllisyydestä. 

- Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1969.

S anat eivät ole tekoja, mutta teot ovat sanoja.

    Viime sunnuntaina sumu peitti kaupungin. Muualla oli vielä sumuisempaa.

    Tällä viikolla kuu on täysi. Luonnonlait pysyvät pitkään.

    Ihmiset tulkitsevat lakejaan miten milloinkin. Joskus niitä luetaan kuin piru Raamattua.

    Faktista tietoa ei ole, kuinka piru Raamattua lukee.

P itääkö maailma ottaa vastaan kaikkineen?

M aaliskuun ensimmäisenä päivänä Helsingin Sanomat julkaisi Der Spiegeliltä lainatun artikkelin otsikolla Pahan psykologi. Der Spiegel on laatulehti Saksassa, Hesari Suomessa.

    Artikkelin ingressissä kerrottiin, että inhimillistä pahuutta tutkineen psykologi Ingo Zettlerin mukaan ihmisten pahoilla ominaisuuksilla on yhteys rikollisuuteen ja poliittisiin näkemyksiin. ”Pahuutta voidaan myös mitata.”

    Saksalainen Zettler tutkii ”pahuutta” Kööpenhaminan yliopistossa. ”Pahuuteen kuuluvat myös arkipäiväiset rikkomukset, kuten valehteleminen, pettäminen ja kulukorvausten väärentäminen”, Zettler vastasi haastattelijan kysymykseen mitä ”pahuus” on.

    Näin ollen kaikki ihmiset ovat vähintään pahoja, toistaan pahempia. Geenit ja ympäristö luovat ihmisen henkiset ominaispiirteet.

    Zettlerin mielestä häikäilemättömyys on pahuutta; ahneus, narsismi, sadismi, ilkeys ja machiavellismi ovat ns. ”pimeitä persoonallisuuspiirteitä”. Zettlerin tutkimusryhmä jahtaa näitä esittämällä ihmisille kysymyksiä.

    Mutta aikamoiselta hölynpölyltä kuulostaa, kun Zettler sanoo, että ihmiset joilla on pimeitä ominaisuuksia harvemmin työskentelevät taideammateissa. Poliittiselta kannanotolta kuulostaa puolestaan väite, että "pahat” ihmiset kannattavat useammin markkinaliberalismia ja haluavat menestyä ”hyviä” ihmisiä kovemmin.

    Zettler on tainnut asettaa kärryt hevosen eteen. Koska markkinatalous on hänen mielestään ”paha”, siinä menestyvien ihmistenkin täytyy olla ”pahoja”.

V iime viikolla kysyin: ”Onkohan maailmassa muuten yhtään suurta taideteosta, jonka tekijällä ei olisi aikanaan ollut vallitsevista arvoista poikkeavat oman elämänsä arvot?”

    Tarkoitin noita Zettlerin ”pahoiksi ominaisuuksiksi” määrittelemiä arvoja.

    Tämän viikon tiistaina Yle Teema esitti Rauni Mollbergin ohjaaman elokuvan Maa on syntinen laulu (1973). Timo K. Mukan esikoisromaanin perustuvan elokuvan näki teattereissa aikanaan yli 700 000 katsoja.

    Tiistain Hesarissa elokuvaa arvioitiin laajasti. Tai itse asiassa Taneli Topelius arvioi sen tekijän ”pimeitä” persoonallisuuspiirteitä. Mollberg käsitteli näyttelijöitä ja eläimiä julmasti. Vuonna 2026 mitään taideteosta ei kai voi katsoa eikä lukea syventymättä taiteilijan persoonallisuuteen, hänen pahuuteensa. Ja jokaisesta suuresta taiteilijasta pahuus löytyy kun hieman pintaa raaputtaa. Eikä "paha" voi luoda "hyvää" taidetta.

    ”Mollella oli demoninen puoli, mutta hän oli myös rakastava, hauska, älykäs ja huumorintajuinen”, Taneli Topelius lainasi kirjoituksensa lopuksi Mollbergin tyttären muistikuvia.

    Sitten toisaalla Elokuvia-palstalla nimimerkki TM (Timo Malmi?) antoi ”syntiselle Lapin laululle” vain kolme tähteä viidestä. Yhtä hyvänä hän piti samana päivänä Ylellä esitettyä Yrjö Nortan filmiä SF-paraati (1940).

P itääkö meidän tietää, millaisia taiteilijat ovat omassa elämässään? Helpottaako tietäminen taideteoksen kokemista vai tekeekö se siitä mahdottoman? Pitääkö kirjoja ja elokuvia ”lukea” niin kuin piru Raamattua?

    Viime viikolla Suomen Kuvalehti (nro 9/2026) julkaisi Juha Itkosen jutun Tämä on henkilökohtaista norjalaisesta Karl Ove Knausgårdista. Jutussaan kirjailija Itkonen haastatteli videopuhelun välityksellä kirjailija Knausgårdia, joka nykyään asuu Lontoossa. Neljätoista vuotta sitten Itkonen pääsi haastattelemaan Knausgårdia silmästä silmään tämän skånelaisessa kodissa Ystadin lähellä.

    Itkosen mainiosti kirjoitetussa jutussa käsiteltiin myös ”pahuuden piirteitä” ja sitä kuinka kirjailija hyväksikäyttää omaa lähipiiriään luodessaan fiktiota, joka ehkä ei olekaan fiktiota.

    ”Mitä Knausgård, itse kohtuullisen suuri synnintekijä, tässä iässä ja elämäntilanteessa oikeastaan ajattelee näistä eettisistä kysymyksistä”, Itkonen mietti. ”Onko liian dramaattista sanoa, että kenties jokainen vakavissaan taidetta tekevät joutuu hyväksymään oman itsekeskeisyytensä ja solmimaan jonkinlaisen faustilaisen sopimuksen?”

    Knausgård vastasi, että tämähän on vanha dilemma. ”Voiko olla samaan aikaan sekä hyvä ihminen että hyvä taiteilija? Olin tästä hyvin kiinnostunut nuorempana, kun olin romanttinen ja ehdoton ja minulla oli kaikenlaisia boheemeja käsityksiä taiteilijuudesta.”

    Kirjailija kertoo vapautuneensa romanttisesta nuoruudestaan, mutta lisää sitten: ”Kyllä taiteilijan kuitenkin on oltava vapaa. Taide, joka on täysin linjassa ympäröivän yhteiskunnan arvojen ja muitten ihmisten odotusten kanssa, on usein arvotonta. Joten kyllä, konflikteja tulee, ennemmin tai myöhemmin. Ja kun olin yhdeksäntoista, minua kiinnosti ehdottomasti enemmän olla hyvä taiteilija kuin hyvä ihminen.”

J oskus on sanottu, että kirjailijat muistuttavat vakoilijaa ja rikollista, koska hekin urkkivat ja varastavat, eivät tosin kanssaihmisten omaisuutta vaan näiden ”elämän” pukeakseen sen omaksi fiktiokseen. 

    James Joycen romaanissa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (1916. Suom. Alex Matson. Tammi, 1946 ja 1964.) nuori taiteilija tunnustaa itsekkyytensä ja julistaa itse määrittelemänsä oikeudet käyttää elämänpiiriään haluamallaan tavalla taiteen hyväksi.

”- Kuule nyt, Cranly, hän sanoi. – Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja mitä aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin - vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

    Niin myös Joyce käytti.

    Ihmisenä hän paljasti ”paskamaisuutensa”; taiteilijana suuruutensa. Nykylukija sitten paheksuu tai ihastuu.

Kyösti Salovaara, 2026.

Arvotaan seuraava arvo

[todellisuus kielen vankina]

Kyösti Salovaara, 2026.

Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä, missä puutteen ja ulkonaisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella puolella. 

- Karl Marx: Pääoma, 1867-1894.

Mitä suuremman inhimillisen vapautumisen jokin kehitystie hetkellä t yhteiskunnassa S tuottaa, sitä objektiivisesti arvokkaampi se on tuossa yhteiskunnassa tuolla hetkellä.

- Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka, 1976.

Somewhere over the rainbow

Bluebirds fly

Birds fly over the rainbow

Why, then, oh, why can't I?

-Yip Harburg (sanat) ja Harold Arlen (sävel) elokuvaan Ihmemaa Oz, 1939.

V iime vuosina ”arvoista” on puhuttu niin paljon ja niin kovalla äänellä, että keskustelu alkaa kuulostaa ”arvottomalta”.

    Tässä on kielen ansa.

    ”Arvottomalla” en tarkoita halpahintaista enkä alamittaista keskustelua.

    Tarkoitan että kun kaikilla hyvillä ”asioilla”, ”tunteilla” ja ”käsitteillä” väitetään olevan ”objektiivinen arvonsa”, niin lopulta millään ei ole. Kieli pettää, koska sanoja voi ymmärtää niin monella tavalla.

    Ei edes arvokas kieli ole yksiselitteistä.

T ammikuun lopulla Helsingin Sanomat haastatteli entistä pappia ja nykyistä ”filosofia” Antti Kylliäistä. ”Emme tiedä arvojamme”, Kylliäinen saarnasi. (HS. 27.1.2026).

    Kylliäinen otti esimerkiksi tasavallan presidentin puheet. Alexander Stubb on ihan kuutamolla mitä arvoihin tulee, Kylliäinen sanoi. Kylliäisen mukaan Stubbin arvoina ilmaisemat asiat, kuten puhe demokratiasta, oikeusvaltioperiaatteesta, kansainvälisestä oikeudesta, kansainvälisistä instituutioista ja ihmisoikeuksista, eivät ole lainkaan ”arvoja” vaan ”välineitä” johonkin.

    Suksetkin ovat välineitä. Niillä pääsee lumessa eteenpäin.

    Kylliäinen väitti että suomalaisista laeista löytyy riittävästi ”oikeita arvoja”. Hän luetteli arvoja: ”Niitä ovat esimerkiksi oikeus, vapaus, ihmisarvo, sivistys ja tasa-arvo. Ne ovat itsessään tärkeitä päämääriä, joita suomalaiset ovat demokraattisesti päättäneet tavoitella.”

    Tietenkin Kylliäinen puhui itsensä pussiin. Se on filosofien tehtävä nykymaailmassa. Itse asiassa Kylliäinen puhui täsmälleen samoista arvoista kuin Stubb.

O vatko arvot absoluuttisia ja objektiivisia? Vai pelkästään suhteellisia, ajasta ja paikasta riippuvaisia käyttäytymisohjeita?

    Jostakin syystä nykyisessä, moniarvoisessa yhteiskunnassa arvoista puhutaan ikään kuin ne olisivat todellakin absoluuttisia, vaikka yhteiskunta näyttää koostuvan lukemattomista henkisistä, taloudellisista, paikallisista ja ties mistä ryhmistä ja ajatussuunnista.

    Kun Ilkka Kauppinen esitteli ranskalaisten pragmaattisen sosiologian kirjoittajan Luc Boltanskin ideoita arvojen oikeuttamisesta, hän totesi: "Olennaista on, että mikään arvojärjestelmä ei vastaa jotain tiettyä sosiaalista sfääriä, vaan kussakin sosiaalisessa sfäärissä voi vaikuttaa, ja usein vaikuttaakin, useampia arvojärjestyksiä. Ihmisillä on esimerkiksi vaihtelevia tapoja arvottaa sitä, millainen on erinomainen jalkapalloilija, tai perustella yliopistojen lukukausimaksujen tarvetta. Monimutkaisissa yhteiskunnissa esiintyy siis keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, millainen on legitiimi sosiaalinen järjestys ja mikä on arvokasta." (1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Toimittaneet Miikka Pyykkönen & Ilkka Kauppinen. 2015.)   

    Jermu Laine - pitkän linjan sosialidemokraatti, ajattelija, kansanedustaja ja ministeri - kirjoitti Kanava-lehdessä (4/2024), että ”arvoja ei todella voi keksiä. Ne ovat ihmismielen syvimpiä tuntoja ja ilmaisuja, osa luonnon vaatimaa elollisen toiminnan jatkuvuuden turvaamista.”

    Laineen johtopäätös oli, että ei voi olla arvojohtajia, koska ”perimmäiset arvot ovat luonteeltaan yksilöitten henkilökohtaisia arvoja.”

    Usein sanotaan, että ”demokratia” on arvoista arvokkain. Samaa mieltä oli myös Jermu Laine em. kirjoituksessaan.

    Mutta mitä demokratialla oikein tarkoitetaan? Missä mielessä se on ”arvo” eikä vain institutionaalinen metodi jonkin muun ”asian” saavuttamiseen? Sukset joilla kinokset ylitetään?

    ”Demokratia on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä”, kirjoitti Ralf Dahrendorf kirjassaan Huomisen Eurooppaan (1990). ”Se tarvitsee niitä jotka johtavat, mutta yhtä paljon myös niitä, jotka tekevät lopun politiikan ilmeisistä erehdyksistä ja kosteasta vallankäytöstä.”

    Kieli pettää, on ansa jossa me kaikki olemme, koska meillä ei ole muuta tapaa ilmaista itseämme. Suppeassa mielessä Dahrendorf kertoo sen mitä demokratia on välineenä. Joillekin toisille demokratia ilmentää kokonaista elämäntunnetta ja kehystä missä kaikki muu tapahtuu.

    Kaikki ovat oikeassa käyttäessään kieltä omien tarpeittensa ja mieltymyksiensä mukaan.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kyösti Salovaara, 2024.

Valta, demokratia, sivistys -
arvojen henkinen viitekehys?

Mutta entä talous, tuotanto ja luonto?

O nko esimerkiksi tasa-arvo absoluuttinen totuus, objektiivinen kuvaus siitä tai tästä ihmisen elämäntilasta ja tilanteesta?

    ”Ei ole itsestään selvää, onko tasa-arvolla itseisarvoa ja jos on, missä tilanteissa, ja millä tavalla tasa-arvoa tulisi edistää muiden asioiden kustannuksella”, kysyi Rurik Holm kirjassaan Yksilönvapaus (2017). ”Vastaavasti voidaan kysyä, minkälaisissa tilanteissa epätasa-arvon edistäminen olisi oikeutettua. Esimerkiksi tulonjaoltaan tasa-arvoisemmat yhteiskunnat vaikuttavat olevan monilla mittareilla parempia yhteiskuntia kuin epätasa-arvoisemmat yhteiskunnat. Kuitenkin tasa-arvoisiksi kutsutut yhteiskunnatkin ovat tulonjaoltaan merkittävän epätasa-arvoisia.”

    Ehkä ongelma on, että ihminen tottuu itsestään selvyyksiin, jolloin asioiden ja ilmiöiden historiallinen merkitys unohtuu tai sitä ei tajuta lainkaan. Niinpä arvokeskustelussa päädytään ajattelemaan, että ”hyvät arvot, meidän arvomme” ovat ikuisia ja että ne ovat aina olleet samanlaisia.

    Mainio esimerkki ”absoluuttisen arvon” problemaattisuudesta - siitä ettei arvo olekaan absoluuttinen – on vaatimus, että ”oikeus työhön” on perustuslaillinen oikeus. ”Mikään perustuslaillinen ’oikeus työhön’ ei voi estää työttömyyttä”, sanoi Ralf Dahrendorf. ”Se vain halventaa perustuslakia, koska se lupaa sellaista, mitä yksikään tuomari ei voi tarjota.”

    Dahrendorfin mielestä oikeus olla tekemättä työtä on vakuuttavampi tarjokas perustuslakiin, koska ”se suojelee ihmisiä pakkotyöltä”.

    Mutta ei Dahrendorfinkaan ajatus ole yksikäsitteisen "oikein" perusteltu. Kun yhteiskunta tarjoaa kansalaisille valtavasti sekä julkisia että yksityisiä palveluja ja fyysistä infrastruktuuria, niin onko todellakin moraalisesti oikein, että kansalainen ei osallistuisi millään tavalla yhteiskunnan edellyttämään työntekoon vaan keskittyisi pelkästään nauttimaan yhteiskunnan tarjoamiasta "ilmaisista" palveluista?

S ekä Karl Marx että Yrjö Ahmavaara tuntuvat ajattelevan, että ihmisen vapautuminen on arvoista arvokkain. Ja olihan ”vapaus” myös Ranskan vallankumouksen keskeinen vaatimus.

    Marxin kirjoituksissa vapautuminen näyttää melkein anarkistin tai boheemin elämännauttijan unelmalta. Vapauden valtakunnassa mikään palkkatyöhön liittyvä ei ole arvokasta sinänsä vaan ihmisen aito elämä löytyy sen ulkopuolella. Jos Marx tulisi meidän aikamme yhteiskuntaan, hän huomaisi, että nykyään ajatellaan aika lailla samalla tavalla ja että Marxin haaveilema vapauden valtakunta on aika hyvin konkreettisesti toteutunut.

    Mutta voiko sateenkaaren juurelta todellakin löytää ikioman aarteensa? Vai katoaako se sitä kauemmaksi mitä lähemmäksi sateenkaaren päätä päästään?

    On mielenkiintoista, että Yrjö Ahmavaara perusteli objektiivisten arvojen olemusta (ja että sellaisia on) matemaattisella mallillaan.

    Ahmavaara puhui arvojen arvosta eli objektiivisista arvoista, joissa toteutuu kaikkien yhteiskunnan osien ja osallistujien ”hyvä”. Ja kyberneettisessä mallissa, tai prosessissa, tämä arvojen arvo liittyy vapautumiseen välttämättömyyden kahleista. Tässä ajatus kulkee samoilla urilla kuin Marxilla.

    Ahmavaara kirjoitti Yhteiskuntakybernetiikassaan, että ”toteuttaakseeen mahdollisimman yleistä objektiivista arvoa tulee kunkin yksilön tai kollektiivin siten pyrkiä suuntaamaan omaa vapautumistaan niin, että se tukee maksimaalisella tavalla myös muiden yksilöiden ja kollektiivien ja viime kädessä koko ihmiskunnan vapautumista.”

    Hyvä jos näin on.

    Mutta entäpä jos ihmisen täydellinen vapautuminen luonnon, tuotantovoimien ja sosiaalisen järjestyksen kahleista johtaakin ihmiskunnan katoamiseen maan päältä?

R auha!

    Onko ”rauha” arvo sinänsä? Onko sekin arvojen arvo? Voiko sen toteutuminen olla ristiriidassa jonkun muun arvon kanssa? Sillä kuten todettua erilaisten arvojen toteuttaminen johtaa hyvin usein ratkaisemattomiin ristiriitoihin.

    Toissapäivänä, tiistaina 24.2.2026, Venäjän aloittama brutaali hyökkäyssota Ukrainaan jatkui viidennelle vuodelleen. Putinin sota näyttää kestävän kauemmin kuin toinen maailmansota.

    Neljä vuotta sitten, maaliskuun 3. päivänä 2022 kirjoitin blogissani näin:

    ”Viime torstaina Vladimir Putinin venäläiset joukot päättivät väkivaltaisesti eurooppalaisen rauhankauden.

    Rauha tuntui vakiintuneelta olotilalta, joka alkoi vuonna 1945 toisen maailmansodan päättyessä. Mutta mikään ei ole ikuista, vaikka toisin luullaan. Ei edes yhteisesti vaalittu rauha.

    Torstaina 24.2.2022 Putinin joukot hyökkäsivät Ukrainaan.

    Seuraavana päivänä täytin 75 vuotta. Näin ollen sain 75 rauhan vuotta. Tulevaisuus on sumea ajatus.

    Syyskuussa 2019 kävelin Normandiassa ns. Omaha-rannalla. Sieltä alkoi Natsi-Saksan sotavoimien ratkaiseva nujertaminen. On vain yksi historia, mutta sen tavoittaminen on vaikeaa. Ajan läpi ei näe.

    Olen kuitenkin 'omin silmin' nähnyt 75 rauhan vuotta.”

S anoilla on historiansa, joten historia jää sanoihin kuin pöly takkiin, jota ei harjaamallakaan saa puhtaaksi.

    Tässä en ole pohtinut, kuinka paljon arvot syntyvät vallanpitäjien ja vallan vaatimuksista. Henkistä valtaa käytti pitkään vahva kirkko eri muodoissaan. Se määritteli hyveet ja paheet. Monet hyväksytyistä arvoistamme palautuvat pyhissä kirjoissa esitettyihin arvoihin ja etiikkaan. Jossakin päin maailma dogmaattiset uskontokunnat käyttävät tänäänkin sekä henkistä että maallista valtaa kansalaistensa kurissa pitämiseksi.

    Jos kävelet Hannoverissa Breite Strassea pitkin, saatat hämmästyä kohdatessasi ”komean” rauniokirkon, josta vain torni ja seinät ovat tallella, mutta joka sinänsä näyttää hyväkuntoiselta.

    Kyseinen Aegidienkirche rakennettiin 1300-luvulla ja se pommitettiin raunioiksi toisen maailmansodan aikana vuonna 1943. Tänään Aegidienkirche on sodan uhrien ja väkivallan muistomerkki.

    Kirkon raunioita katsellessa tulee mieleen, että se on arvojen ja niitä vaalineiden aikakausien monikerroksinen muistomerkki. Arvot syntyvät ajassaan, kestävät aikansa ja katoavat aikoihinsa.

Kyösti Salovaara, 2025.

Aegidienkirche, Hannover.

Kadonneen artikkelin metsästys

[synkkien uutisten varjossa]

Kyösti Salovaara, 2026.

Vallan ja sivistyksen piiri
vasemmalta oikealle:
Sanomatalo, Eduskunta, Musiikkitalo, Oodi keskustakirjasto.

Journalistit esittävät tarinansa kahden vastakkaisen kansan, näkemyksen tai ryhmän konflikteina. Heistä tarinat äärimmäisestä köyhyydestä ja miljardööreistä ovat parempia kuin tarinat siitä, että suuri enemmistö ihmisistä ponnistelee kohti parempaa elämää. Journalistit ovat tarinankertojia. Samoin ovat ihmiset, jotka tuottavat dokumenttiohjelmia ja elokuvia. Dokumentit asettavat vastakkain heikon yksilön ja ison pahan korporaation. 

- Hans Rosling: Faktojen maailma. Suom. Matti Kinnunen. Otava, 2018.

Hyvinä aikoina

lauletaanko silloinkin

silloinkin lauletaan

synkistä ajoista.

- Bertolt Brechtiä mukaillen Kyösti, 19.2.2026.

M aailma ahdistaa.

    Eurooppa ahdistaa.

    Suomi ahdistaa.

    Helsinki ahdistaa.

    Eikä talvi luovuta.

A jelehdimme synkässä uutisvirrassa.

    Sodat jatkuvat. Ihmisiä tapetaan. Neuvotteluissa vallitsee jäätävä ja jännittynyt tunnelma.

    Isot vallat mahtailevat. Pienet painavat pään pensaaseen.

    Kaikki menee pyllylleen. Joka neljäs palkansaaja ilmoittaa uupumuksestaan. Työt eivät huvita. NikuMäättäset uhkailevat vanhukset "hengiltä" vaatimalla eläkkeiden leikkaamista. Professorit tietävät mistä pulu pissii.

    Jos menet jäälle, ota naskali matkaan.

    Jos menet kauppaan, älä osta mitään. Pane palkkasi säästöön. Pahan päivän varalle. (Oletko varma ettei valtio vie rahojasi kun paha päivä koittaa?)

    Pirun AI – se vie loputkin tuhkat pesästä tai ainakin löysät työpaikat.

    Kiinalaiset robotit tanssivat. Pitääkö siitä huolestua, kysyi The Guardian eilen keskiviikkona.

    Tietenkin pitää. Kaikesta pitää. Seuraavaan hallitukseen tulee Huolen ja Ahdistuksen ministeri.

A hdistus ei ole pelkästään suomalaista, mutta suomalaiset ovat niin kauan laulaneet mollivoittoisia lauluja, että toivottomuuden kuoppaan ei taivaskaan paista.

    Tai hetkinen.

    Viime lauantaina Helsingin Sanomat julkaisi yllättävän valoisan artikkelin HS Visiossa, talousosastossaan. Luin sitä aamutuimaan aamiaisella ystävänpäivän paperilehdestä.

    Merja Saarisen toimittaman artikkelin otsikko tiivisti asian ytimen: Tilastot kertovat: Suomalaisten lompakot ovat nyt lähes ennätyksellisen pulskia.

    Artikkelin ingressi paljasti talousjutun myönteisen juonen: ”HS:n keräämät tilastot kertovat, että suomalaisten ostovoimakuoppa on nyt lähes kurottu umpeen. Erityisesti naisten ostovoima on kasvanut kohisten ja on nyt parempi kuin kertaakaan kymmeneen vuoteen.”

    No, hemmetti, minä sanoin ääneen. Ja jatkoin lukemista.

    ”Suomalaisten ostovoiman paranemista on odotettu jo niin pitkään, että moni ei jaksa siihen enää uskoa”, Merja Saarinen kirjoitti. ”Tilastot kertovat kuitenkin toista.”

    Palkansaajien ostovoima on parantunut odotuksia nopeammin. Eniten palkat parantuivat julkisella sektorilla, ja siellä naisilla.

    Mutta miksi kulutus ei kasva?

    Asiantuntijan mukaan ”miehet tyypillisesti reagoivat suhdanteisiin naisia nopeammin.”

    ”Naiset sen sijaan ovat juuri nyt miehiä enemmän huolissaan omasta taloustilanteestaan. Tämä kävi ilmi Säästöpankkiryhmän viime syksyn Säästämisbarometrissä.

    Samaa viestiä kertoo myös Tilastokeskuksen kuluttajaluottamusta mittaava indikaattori. Naisten kuluttajaluottamus on miehiä heikompi, ja juuri nyt ero poikkeuksellisen suuri.”

M iksi lintu laulaa? Miksi naiset ovat pessimistisempiä kuin miehet?

    En tiedä.

    Mutta Hesarin juttu maistui niin myönteiseltä, että päätin ottaa siitä kopion omaan ”arkistooni”.

    Joten hyppäsin Helsingin Sanomien kotisivulle ja etsin artikkelia ottaakseni siitä PDF-kopion.

    Mutta eihän sitä ollutkaan netissä!

    Katsoin lauantaina illemmalla uudestaan. Artikkelia ei ole HS.fi:ssä.

    Sama tarkistus sunnuntaina. Ei ole. Mitä nyt on tapahtunut? Oliko juttu liian myönteinen kollektiivisen valituksen ilmapiiriin? Lauantain näköislehdessä se tietenkin näkyi, mutta ei lehden kotisivuilla.

    Tässähän on journalistisen skuupin paikka, innostuin. Pakinan aihe: Helsingin Sanomat sensuroi itseään! Kerran minäkin ehdin muiden edelle!

    Kielteiseen meidät on velvoitettu. Myös hyvinä aikoina kannattaa laulaa synkkiä lauluja. Ainakin Suomessa.

M aanantaina "uutispommini" katosi kuin suomalaisen pieru Urho Kekkosen kansallispuistoon.

    Maanantaina Merja Saarisen artikkeli löytyi lehden kotisivulta. Netissä sen otsikko kuului: Ekonomisti yllättyi: Suomalaisilla on nyt rahaa kuin vanhoina hyvinä aikoina – naisten reaalipalkat ennätyssuuret.

    Olin pettynyt.

    Paranoidi asenteeni osoittautui harhaksi. Mutta yleensä HS julkaisee pitkät artikkelinsa ensin netissä ja vasta sitten paperilehdessä. Nyt järjestys oli toinen. Miksi?

    Pinnallisesti katsoen netin ja paperilehden teksti oli täysin sama, joten paperilehden juttua ei muutettu nettiin.

    Maassa kaikki hyvin! Journalismi kiittää!

    Hesarin journalismi on pääkirjoituksien lisäksi monipuolisinta talouden ja ulkomaan osastoilla. Ahtaimmillaan se on kulttuuria ja luontoa käsittelevissä jutuissa.

P äivät pitenevät, varjot lyhenevät.

    Maailmaa jaetaan uudenlaisiin blokkeihin.

    Robotit tanssivat Kiinassa. Suomessa kaljabaarit menevät konkurssiin.

    Pääministeri matkustaa Intiaan. Tasavallan presidenttiä seurataan Münchenissä. Kuningashuoneet vapisevat Norjassa ja Englannissa. Brasilia saa ensimmäisen talviolympialaisten kultamitalinsa. Suomi keräilee pronssia.

    Mutta tärkeintä ei ole voittaminen vaan osallistuminen. Kunhan Italiassa saisi edes kunnollista ruokaa, huokaa pettynyt suomalainen pujottelija.

    En yhdy valitusvirteen, mutta ollakseni kotoisen konformistinen (venettä ei pidä kaataa virtapaikassa), laitan pakinan loppuun Bertolt Brechtin alkuperäisen runon. Sen suomensi Brita Polttila ja julkaisi Tammi 1960-luvulla:

        Synkkinä aikoina

        lauletaanko silloinkin

        silloinkin lauletaan

        synkistä ajoista.

Helsingin Sanomat, 14.2.2026.

Juoni juttu

[vai pelkästään pyykkinaru?]

Mauríce Dekobra:
Samettiliekkejä (1927).
Suom. Tauno Nuotio.
Satakunnan kirjateollisuus Oy, 1928.

Havlek löi otsaansa ja huudahti äkkiä:

    ”Ajatelkaapa, herra Jacquemod. Jos kaikki nuo ihmiset ovat hulluja?”

    ”Eivät, eivät! Edgar Poen jälkeen hullut eivät enää hoida sairaita. He tyytyvät laatimaan lakeja.”

- Mauríce Dekobra: Samettiliekkejä, 1927.

I hminen selittää itseään selittämällä itseään.

    Sanoista ei ole puutetta. Merkityksiä riittää.

    Uusimmassa kirjallisuuslehti Parnassossa (1/2026) Suvi Ahola kertoi miten hänestä tuli Helsingin Sanomiin kirjoittava kirjallisuuskriitikko. Hän kertoi ”miten lukevasta lapsesta tulee ammatikseen kirjoittava ihminen”.

    Kaikista ei tule.

    Aholan kohdalla käännekohta ilmeni näin: ”Ymmärsin, että juoni ei aina olekaan kirjojen pääasia, ja luulen, että tästä oivalluksesta alkoi tie kritiikin pariin.”

    Mistä juonesta Ahola puhuu kirjan juonesta puhuessaan?

    Hän ehkä tarkoittaa, että ”hyvä lukija”, niin kuin hän itse on, osaa lukea päällimmäisten tarinoiden läpi ”syvemmälle” romaanin sieluun. Olettaen että sellainen on. Samalla Ahola kirjallisuusväen tavoin vähättelee niitä ihmisiä, joille romaania vetävä tarina, juoni, on tärkeä koska sillä tavalla lukeminen on helppoa ja viihdyttävää. 

    Mutta juonen voi ymmärtää monella tavalla.

S analla on monta merkitystä, vivahdetta.

    ”Juoni” tarkoittaa Nykysuomen sanakirjan mukaan mm. kavalaa suunnitelmaa, viekasta menettelyä jonkun pettämiseksi, vehkeilyä. Sitten on tietenkin romaanin (tai näytelmän ja elokuvan) juoni: toiminnan kulku, punainen lanka, tarinan eteneminen ajassa ja tilassa. Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan juonen "alkuperäinen merkitys lienee kulkemalla tai polkemalla syntynyt tie tai ura."

    Aina kun juonen merkitystä vähätellään, tarkoitetaan että sillä, juonella on petollinen ulottuvuus, salakavala taito kietoa lukija tarinan pauloihin. Bestseller-kirjailijat ovat "huonoja kirjailijoita", koska vehkeilevät lukijan uteliaisuudella ja tunteilla.

    Juonen merkitystä paheksuvat pitävät juonta ikään kuin hunaja-ansana", jolla ihminen, lukija saadaan unohtamaan oma itsensä ja antautumaan kokonaan fiktion maailmaan ja sen pyörteisiin. Vietelty lukija ei osaa varoa eikä pysty olemaan kriittinen.

    Niinpä kirjallisuuseliitin puheessa "hyvä" kirja on sellainen, jota on hankala lukea; jossa jokainen lause ja kappale on kuin este joka ylitetään hammasta purren ja vastukset voittaen päästään uupuneena perille.

    Mutta entä jos tarina, juoni, on ihmisen aivoille tyypillinen ja välttämätön tapa hahmottaa maailmaa ja kokemuksiaan siinä? Kenties ihmiset ovatkin tarinoita kertovia apinoita niin kuin on sanottu.

V iisaita ajatuksia on kiva lukea.

    ”Juoni on siis tragedian perusta ja ikään kuin sen sielu”, kirjoitti Aristoteles Runousopissaan (suom. Pentti Saarikoski, 1967)… ”tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä, ja elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.”

    Kun Aristoteles puhuu tragedian ”kokonaisuudesta”, hän tarkoittaa kokonaisuutta, jolla on alku, keskikohta ja loppu.

    Meidän arkipäiväinen elämämme - enkä nyt tarkoita murhenäytelmiä – on täynnä pieniä ”kokonaisuuksia”. Tiistaina puolilta päivin vein autoni pestäväksi (alku); sillä välin kun sitä pestiin, tein kävelylenkin Viikin pelloilla ja istahdin juomaan kahvikupillisen croissantin kera (keskikohta); kahvin nautittuani ajoin hissillä ostokeskuksen parkkihalliin, sain autoni, maksoin 30 euroa ja ajoin kotiin (loppu).

    Pienistä ”kokonaisuuksista” syntyy suuria, jolloin tarinat ovat toistensa sisällä yhä uusina alkuina ja loppuina. Tässä mielessä sekavalta näyttävä todellisuus on loogisia kokonaisuuksia pullollaan.

    Historiankirjoittaja kertoo mitä on tapahtunut. Runoilijan tehtävänä on Aristoteleen mukaan kuvata sitä ”mikä saattaisi tapahtua, sitä mikä on todennäköistä tai välttämätöntä”.

    Juoni siis vie eteenpäin (ja usein modernissa romaanissa myös taaksepäin) ja panee lukijan odottamaan miten aikaisemmin tapahtuneesta seuraa jokin uusi todennäköinen tapahtuma, tai sitten siitä ei sitä seuraakaan, jolloin lukijan on jäljitettävä tarinan yllättävää polkua toisaalle.

    Suppeimmillaan kirjan juoni on kuin pyykkinaru, jolle on ripustettu erilaisia ja erivärisiä vaatteita kuivumaan. Hyvin usein, melkein aina, romaanissa (ja elokuvassa) samalle pihalle on viritetty useita pyykkinaruja. Niissä kuivuvien vaatteiden lomaan saattaa jopa eksyä.

Agatha Christie:
Kortit pöydällä (1936).
Suom. Aune Suomalainen.
WSOY, 1951.

L uonnontieteiden - ja miksei myös ihmistieteiden – ”vallankumous” 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla johti kulttuurikriitikot arvioimaan taiteen ja taideteoksien muodon ideaa uudella tavalla. Einsteinin ja Freudin jälkeen maailma ei ollut entisensä, joten miten perinteinen romaanikaan saattaisi olla entisen kaltainen?

    Rationalistinen maailma romahti.

    ”Luonnontutkijat, kemistit ja fyysikot, atomiteoreetikot ja biologit tulevat linsseineen, retortteineen, mikroskooppeineen ja koeputkineen, jotka Zeissin tehdas on valmistanut nykyajan vaatimusten mukaisiksi, ja erittelevät vanhan maailmankuvan hajalle”, kirjoitti T. Vaaskivi vuonna 1937 kirjassaan Vaistojen kapina.

    Jos suuressa mitassa kaikki on suhteellista, jopa aika, ja jos pienessä mitassa kaikki on pelkkää kvanttien todennäköisyyttä ja sattumia, miten romaanien kertomuksetkaan saattaisivat olla johdonmukaisia ja rationaalisia? 

    Näin kysyttiin.

    Humanistit innostuivat luonnontieteiden ”todistamasta” epävarmuudesta ja sovelsivat sitä taideteorioihin. Heiltä jäi huomaamatta, että ihminen rakensi yhä rationaalisempia ja järjestäytyneempiä ”kokonaisuuksia”.

M iksi muistamme menneisyyden mutta emme tulevaisuutta?

    Näin kysyi fyysikko ja kosmologi Stephen Hawking kirjassaan Ajan lyhyt historia vuonna 1988 (suom. Risto Varteva). ”Luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.”

    Ja kuitenkin ihminen kokee elämänkulun ajassaan. Ja kuitenkin romaaneissa ja elokuvissa väistämättä on tarinan alku ja loppu, sanottiinpa se selvästi tai kierrellen tai hämäten. Katso jotakin romaania pöydälläsi: ei sen kuvailema ”kokonaisuus” muutu koskaan vaikka tuijottaisit kirjaa vuositokulla samalla kun itse vanhenet. Siinä on fyysisesti alku ja loppu ja keskikohta, vaikka kirjailija olisi yrittänyt häivyttää ne taideteoksestaan. 

    Hawking sanoi että ajan suunnan voi määritellä kolmella tavalla. Ensinnä: termodynaaminen aika ilmoittaa missä suunnassa entropia eli epäjärjestys kasvaa. Toiseksi: psykologinen aika kertoo meille mikä on menneisyyttä ja mikä tulevaisuutta. Kolmanneksi: kosmologisen ajan suunta kertoo kuinka maailmankaikkeus laajenee jatkuvasti.

    Hawkingin huikea johtopäätös oli, että ”älyllistä elämää voi kehittyä vain silloin, kun sekä termodynaaminen aika että kosmologinen aika osoittavat samaan suuntaan. Vain silloin voi syntyä olioita jotka osaavat kysyä: Miksi epäjärjestys kasvaa, kun aika kulkee maailmankaikkeuden laajenemista osoittavaan suuntaan?”

    Mitä entropia on? Miten niin ihminen synnyttää pieniä järjestyksen saarekkeita epäjärjestyksen lisääntyessä?

    Tässä tulee konkreettinen esimerkki Hawkingin kirjasta.

    Jos luet Hawkingin teoksen Ajan lyhyt historia ja muistat siitä jokaisen sanan, aivoihisi on tallentunut noin 2 miljoonaa tiedonpalasta eli ”aivojesi sisäinen järjestys on kasvanut noin kahdella miljoonalla yksiköllä”.

    Kirjaa lukiessa olet kuitenkin muuttanut ainakin tuhat kilokaloria ruoassa saatua järjestynyttä energiaa epäjärjestyneeksi energiaksi, joka on siirtynyt ympäristöösi ilmavirtausten tai hikoilusi mukana. ”Lämmöksi muuttuminen on lisännyt maailmankaikkeuden epäjärjestystä arviolta 20 miljoonaa miljardia miljardia yksikköä eli noin 10 000 miljoonaa miljardia kertaa enemmän kuin aivojesi järjestys on kasvanut…”

    Kirjan kirjoittaminen, sen painaminen paperille, sen lukeminen mukavassa nojatuolissa luovat konkreettista järjestystä maailmaan, jonka epäjärjestys kasvaa samalla uskomattoman paljon.

    Jokaisella juonella on hintansa. 

Jaroslav Hashek:
Kunnon sotamies Shvejkin seikkailut
maailmansodassa 
1. Rintaman takana (1921).
Suom. Viljo Kajava.
Kirjailijain kustannusliike, 1935.