Onko Agatha Christie arvoitus

[vai ehkä hänen lukijakuntansa?]

Agatha Christie: Kortit pöydällä.
(Cards on the Table, 1936.) 
Suom. Aune Suomalainen. WSOY, 4p. 1951.
Ensimmäinen painos, 1939.

It would be impossible to prove that Picasso was any more ’true’ than, say, a washing machine or a packet of crisps… There are no false answers in art, because there are no true answers, and the past matters because the present does not displace it. 

- John Carey: What Good Are the Arts? (2005, 2006.) 

Hyvä on, menen suoraan asiaan.

    Kortit pöydälle!

    Kirjailija ja toimittaja Juan Carlos Galindo otsikoi El País -lehdessä 28.6 dekkarijuttunsa haastavasti: Agatha Christien mysteeri: maailmankirjallisuuden myydyin, jäljitellyin ja väärin ymmärretyin kirjailija.

    Galindo kirjoitti juttunsa juuri nyt koska Agatha Christien (1890-1976) ensimmäinen menestysromaani Roger Akroydin murha julkaistiin täsmälleen sata vuotta sitten kesäkuussa 1926.

    Galindon mielestä Christien runsaslukuisen tuotannon suosio on hämärtänyt hänen kirjailijanlaatunsa. Christien teoksia on myyty maapallolla yli 2 miljardia kappaletta, noin miljardi englanniksi ja toinen miljardi eri kielille käännettyinä. Kriitikot nostelevat kulmakarvojaan Christien runsaalle tuotannolle ja romaanien suosiolle. Galindo lainaa Christien puolustamiseksi espanjalaista dekkarikirjailijaa Juan Gómez Juradoa, joka tunnustaa: ”Christie opetti minulle että lukija ansaitsee kunnioitusta. Voit yllättää lukijat, voit manipuloida heitä, mutta et voi valehdella heille.”

    The Guardian julkaisi touko-kesäkuussa kaksi 100 teoksen listaa ”maailman parhaista romaaneista”. Toisen listan laativat asiantuntijat, toisen tavalliset lukijat. Kummallekaan listalle ei mahtunut yhtään Christien teosta.

    Eivätkö ihmiset kehtaa tunnustaa mistä pitävät?

Kierrän dekkarikirjallisuuden perustammen juurelle Tallinnan pohjoisrannalla sijaitsevan Noblessnerin sataman kautta.

    Noblessner perustettiin 1912 jolloin sinne rakennettiin Venäjän tärkein sukellusvenetehdas. Nykyään alueella on monenlaisia kulttuurirakennuksia, ravintoloita ja koreita kerrostaloja rantapromenadien tykönä.

    Viime lauantaina meitä oli neljä turistia Baltian suurimman pienpanimon maisteluterassilla vertailemassa viittä panimon monista oluista. Panimorakennus on entinen sukellusvenetehdas; nyt aurinko paistoi terassille yhtä armottomasti kuin tuhannen torpedon räjähdys.

    Yksi meistä tokaisi tummaa, kaura-viini-olutta hörpättyään: ”Helvetin pahaa!”

    Toinen sanoi, että kyllä tätä juo kun vähän aikaa maistelee. Kolmas kosketti juomaa kielellään ja sanoi että "hyi" eikä juonut enempää. Minä puolustin tummaa, sinänsä pahanmakuista juomaa ettei sitä sentään helvetin pahaksi saa sanoa. Tietysti saa, ensimmäinen puhuja vastasi. Jos se on helvetin pahaa, se on.

    No, makuasioista ei kannata kiistellä. Niinhän meillä on tapana sanoa.

    Mutta jos makuasioista ei voi kinata, mistä sitten voi? Eihän faktoissa ole mitään väiteltävää. Ne ovat ehdottomasti jotakin pahan ja hyvän tuolla puolen.

    Koska kaunokirjallisuuskin on makuasia, miksi yksikään Christien dekkareista ei yltänyt Guardianin parhaiden romaanien listalle? Eihän yksikään hänen romaaneistaan sentään ole ”helvetin huono”, vai kuinka?

    Jos kirjat ovat makuasioita, miksi niitä laitetaan paremmuusjärjestykseen?

Kyösti Salovaara, 2026.

Kyösti Salovaara, 2026.

Vuonna 1926 Agatha Christie vaihtoi kustantajaa. Roger Akroydin murha oli ensimmäinen teos uuden kustantajan ”tallissa”. Järjestyksessään se oli kuudes Christien kirjoittamista salapoliisiromaaneista.

    ”Ensimmäinen heille tekemäni kirja, Roger Akroydin murha, oli verrattomasti menestyksekkäin siihenastisista tuotteistani”, Christie kirjoitti muistelmateoksessaan Vanha hyvä aikani (1977. Suom. Antti Nuuttila. WSOY, 1978.) ”Se jopa muistetaan ja siitä puhutaan vielä nytkin.”

    Monet Christien romaaneista elävät yhä sekä luettuina kirjoina että elokuva- ja tv-sovituksina. John Curran sanoo teoksessaan Agatha Christien salaiset muistikirjat (2009. Suom. Risto Raitio. Paasilinna, 2010), että Christien tuotanto ylittää edelleen ”kaikki maantieteelliset, kulttuuriset, rodulliset, uskonnolliset, ikä- ja sukupuolirajat; häntä luetaan yhtä innokkaasti Bermudalla kuin Balhamissakin, yhtä hyvin isovanhempien kuin lastenlasten keskuudessa, sähköisenä kirjana ja sarjakuvaversiona tällä 21. vuosisadallamme yhtäläisen innostuneena kuin vihreinä Penguin-pokkareina tai Strand-lehden sivuilta edellisellä. Miksi? Koska kukaan muu rikoskirjailija ei osannut sitä yhtä hyvin, yhtä usein ja yhtä pitkään; kenestäkään muusta ei ole tullut haastamaan Christien yhdistelmää luettavuutta, juonenpunontaa, reilua peliä ja tuotteliaisuutta. Eikä ole vastakaan.”

Makuasioista kannattaa väitellä. Vaikka ei pitäisikään kaura-viini-oluesta.

    Christien romaanien ”maku” lienee niin monitulkintainen, että Wikipediassakin käydään läpi hänen puolustajiensa ja kriitikoidensa argumentteja.

    Raymond Chandlerin mielestä Christien romaanissa Eikä yksikään pelastunut on liikaa mahdottomuuksia. Dekkarikritiikin "ylipappi" Julian Symons sanoi, että Christie ei kirjoittanut romaaneja vaan arvoituksia. Ruth Rendellin mielestä Christien dekkareissa murha ja kuolema eivät ole riittävän kauheita tapahtumia.

    Toisaalta epäuskottavuus ja mahdottomuudet eivät haittaa, koska esimerkiksi P.D. Jamesin mukaan Christien romaanit kertovat kuvitteellisesta maailmasta, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ja James kiittää niiden ihmiskuvausta, vaikka se olisikin kaksiulotteista. Myös P.G. Wodehousen mielestä Christien henkilökuvat ovat mielenkiintoisia. Runoilija  T.S. Eliot ja labourpomo Clement Attlee ihailivat Christien romaaneja. Ranskalaiset filosofit arvostivat niitä 1960-luvulla. Kristillisen eksistentialistin Gabriel Marcelin mielestä Christie oli ”melkein suuri kirjailija”.

    Melkein suuri kirjailija - onko se parasta vai pahinta miksi suosittua kirjailijaa voi kutsua? Millaista olisi olla melkein suuri poliitikko, filosofi, kymppitonnin juoksija, tähtitieteilijä tai oluenmaistelija?

Tunnustan, että minäkin pidin aikaisemmin Agatha Christien romaaneja kohtalaisen pinnallisina ja ajattelin hieman Symonsin tavoin, että niiden juoni arvoituksineen oli kiinnostava mutta yhteiskuntatodellisuuden kuvaus melkein yhdentekevää.

    Viime aikoina käsitykseni on muuttunut. Christie kirjoitti sittenkin taparomaaneja kohteenaan englantilaisen luokkayhteiskunnan paremmin toimeentulevat ja usein jopa ansiotta perinnöillään elävät tyhjäntoimittajat. Mutta hän ei pilkkaa heitä suoraan Wodehousen tavoin.

    Christie ei saarnaa vaan piilottaa arviointinsa ihmisistä ja näiden tavoista lauseidensa väliin, ikään hieman taustalle lukijan oivallettavaksi. Jos lukija ei oivalla, ei se mitään, tarinan pinnallakin riittää maisteltavaa.

    John Careyn ajatusta soveltaen: ei ole yhtäkään uudempaa dekkaria, joka nykyisellä moraali- tai väkivaltaotteellaan korvaisi tai siirtäisi syrjään Agatha Christien romaanien fiktiivisen tuoreen todellisuuskuvan viime vuosisadalta.

Agatha Christie: Lordin kuolema.
(Lord Edgware Dies, 1933.)
Suom. Eila Pennanen. WSOY, 8.p, 1993,
näköispainos vuoden 1953 1. painoksesta.

Amerikkalaisen unelman vihaamisen rakastaminen

[Trumpilla selitetty USA]

Kyösti Salovaara, 2014.

USA:n eurooppalainen yhteys:
Vapauden patsaan kopio patsaan suunnittelijan
Frédéric Auguste Bartholdin syntymäkaupungissa
Colmarissa Alsacessa.

Oli kaksi kaupunkia: Babylon ja Ninive; ne oli rakennettu kivestä. Ateenassa oli kullatut marmoripilarit, Rooma lepäsi leveillä kivipaaseilla. Minaretit loistivat Konstantinopolissa kuin kynttilät Kultaisen sarven ympärillä… Pilvenpiirtäjien rakennusainesta ovat teräs, lasi, tiili ja sementti. Pienelle, kapealle saarelle ahdettuna kohoavat miljoonilla ikkunoilla varustetut rakennukset, pyramiidi pyramiidin päällä kuin valkea pilvivuori ukkospilven yläpuolella.

…

Pitkin kaiteita näkyi kasvoja; lastiruuman aukossa ja ikkunoissa näkyi kasvoja. Eltaantunut tuoksu lehahti aluksesta, joka hiukan toiselle kyljelle kallistuneena yritti ankkuroida kellertävän karanteenilipun liehuessa mastossa…… .. …

    ”Antaisin miljoonan”, sanoi vanha mies antaen airojen levätä, ”jos vain tietäisin, miksi he tulevat tänne.”

    ”Juuri rahan takia”, vastasi nuori mies, joka istui veneen perässä. ”Eikö tämä ole kaikkien mahdollisuuksien maa?”

    ”Tiedän vain”, vanhus vastasi, ”että minun nuoruudessani tänne saapui keväisin irlantilaisia, ensimmäisten silliparvien keralla… Nyt ei enää ole silliä, ja nuo ihmiset, Jumala sen yksin tietää, mistä he oikein tulevat.”

”Tämähän on kaikkien mahdollisuuksien maa.”

…

Punainen valomerkki. Kello soi.

    Kadunristeyksessä odottaa neljässä rivissä katuvälin pituinen autokaravaani, puskurit kiinni takavaloissa, kurasuojukset toisiaan hangaten, koneet suristen, poistoputki löyhkäten… autoja Babyloniasta ja Jamaicasta, Montauksista, Port Jeffersonista ja Pathoguesta, suljettuja yksityisautoja Long Beachiltä ja Rockwayltä, urheiluautoja Great Neckistä… autoja täynnä astereita ja märkiä uimapukuja, auringonpaahtamia niskoja, kivennäisvesistä ja kuumista makkaroista tahmeita huulia… leiniköiden ja kevätesikoiden siitepölyn peittämiä autoja…

    Vihreä valomerkki. Koneet surisevat, vaihteet ratisevat. Autot lähtevät liikkeelle, liukuen pitkänä rihmana aavemaisella sementtitiellä betonisten tehdasrakennusten mustien ikkunoiden ja kirkasväristen mainosplakaattien välissä kohden valomerta, joka hehkuu kaupungin yläpuolella öisellä taivaalla kuin valtava valaistu teltta.

- John Dos Passos: Suurkaupungin kasvot (Manhattan Transfer, 1925). Suom. Toini Aaltonen. Tammi, 1945. 

Näinä aikoina…

    Näinä aikoina suomalaiset ja eurooppalaiset rakastavat vihata Yhdysvaltoja. Presidentti Donald Trump on tehnyt sen helpoksi, houkuttelevaksi, melkein vaarattomaksi.

    Trump täytti 80 vuotta. Amerikan Yhdysvallat täyttää kohta 250 vuotta.

    Tässä pakinassa käytän sanaa Amerikka Yhdysvaltain ja USA:n synonyyminä. Se on väärin, mutta helpottaa kirjoittamista. Muuan eteläamerikkalainen kirjailija kirjoitti El País -lehdessä, että häneltä on varastettu isänmaa, koska tavallisessa kielenkäytössä Amerikalla tarkoitetaan Yhdysvaltoja.

    Suomalaiset rakastavat amerikkalaisia elokuvia ja tv-sarjoja, ainakin salaa, vaikka sanoisivat ääneen mitä tahansa. Ja miksi eivät rakastaisi, koska Hollywood, monet elokuvayhtiöt ja viihdejättiläiset osaavat kertoa ”tarinoita” juuri sillä eurooppalaisella tavalla, jonka Aristoteles määritteli.

Helsingin Sanomien Teema-lehti julkaisee ”yhden asian” teemanumeroita nimensä mukaan. Yleensä petyn kun HS Teema tipahtaa postiluukusta. Tämä lehti ei osaa innostua mistään. Se pelaa vähän kuin Mourinhon futisjoukkueet: varman päälle, riskejä ottamatta, asioiden pinnassa pysyen.

    Nyt HS Teeman numero 3/2026 käsittelee syntymäpäiväsankareita Trumpia ja USA:ta. Tämän numeron otsikkona on: USA 250.

    Korjaan hieman edellä sanomaani. Tällä kertaa HS Teema melkein innostuu jostakin. Se paljastaa vihaavansa presidentti Trumpia, Trumpin hallintoa ja oikeastaan koko Amerikan historiaa.

    Tarkoitus on kuitenkin hyvä. ”Tämän numeron artikkelit käsittelevät kahta aihetta. Lehti kertoo ensinnäkin siitä, miten Yhdysvalloista tuli sellainen kuin se nykyään on”, kirjoittaa lehden toimitussihteeri Esa Lilja pääkirjoituksessaan. ”Lisäksi lehti kertoo Trumpista itsestään. Millaisen elämän hän on elänyt, ja mihin suuntaan Trumpin politiikka vie Yhdysvaltoja.”

    Tarkoitus hyvä, toteutus vähän muuta.

    Tietenkin historian voi kirjoittaa nykyhetkestä käsin - mistäpä muustakaan. Mutta ei Amerikan tarina ole Trumpin tarina, vaan Trump on yksi lukemattomista amerikkalaisista tarinoista, joita matkan varrella USA:ssa on kohdattu. Ei Trump selitä Amerikkaa, vaan Amerikka selittää Trumpin, yhden harharetken monien joukossa.

No, HS Teema kyllä kertoo ansiokkaasti kaiken Donald Trumpista tai jos ei kaikkea, niin tarpeeksi.

    Lehden antiamerikkalaisten juttujen joukossa on Hesarin pitkän linjan politiikan toimittajan Unto Hämäläisen tasapainoinen juttu siitä, kuinka tosi-tv julkkiksesta vastoin kaikkien odotuksia ja pelkoja tuli Yhdysvaltain presidentti. Mielenkiintoista on, että Hämäläinen vertasi viime viikolla Ylen Ykkösaamussa vihreiden Sofia Virran tosi-tv seikkailuja Trumpin ”valtaannousuun”. Suomessakin politiikka henkilöityy. Poliitikoista tulee soololaulajia, joiden paisuva ego vaientaa ryhmien kuorolaulun.

    Trump tuli ja on.

    Hämäläinen on löytänyt artikkeliinsa mainion lainauksen helmikuulta 2016. Silloin Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissa 2.2.2016 näin:

    ”Trump on kuin virus, joka tuhoaa republikaanit tehokkaammin kuin tuhat vuotta Hillary Clintonin hallintoa. Jos Grand Old Party valitsee Trumpin ehdokkaakseen, puolueesta tulee tähtitieteilijöiden termein valkoinen kääpiö. Se romahtaa sisäänpäin ja kosahtaa kappaleiksi 8. marraskuuta.”

Amerikan ”juhlanumerossa” HS Teema keskittyy Yhdysvaltojen historian monen sorttisiin epäonnistumisiin. Aivan kuin USA ei olisi menestynyt missään, vaikka sitä toisaalta kutsutaan Yhdysvaltain imperiumiksi, jonka ote kirpoaa globaalin järjestyksen ylläpitäjänä.

    On kummallista, että 250 vuoden historiaa lähestytään niin, ettei kulttuurisesta eikä teoknologisesta suurvalta-Amerikasta sanota kahta sanaa. Eräs haastateltu suomalainen asiantuntija heittää epäilyksen varjon jopa kaikkien hyväksymälle ja ymmärtämälle ”amerikkalaisen unelman” käsitteelle. Suomalaisen professorin kannattaisi lukea amerikkalaista kaunokirjallisutta - kuten alussa lainaamaani John Dos Passosta - ymmärtääkseen kuinka monivivahteinen tuo amerikkalainen unelma on ollut.

    Kirjallisuudessa, elokuvassa, populaarimusiikissa jne. amerikkalainen unelma ei ole mikään klisee, vaan sekä unelman että unelmaan pettymyksen ilmaus. Silloinkin kun joku amerikkalainen tv-sarja on sovinnaisimmillaan, se saattaa yhtä äkkiä paljastaa, millaiseen pettymykseen amerikkalainen unelma on johtanut.

    Amerikkalainen unelma on poliittisen populismin haave, joka ei koskaan oikeassa todellisuudessa voi tulla lihaksi ja luuksi. Mutta paljon hyvää, jopa sankarillista tuon unelman tavoittelijat ovat saaneet aikaiseksi.

    Väitän että Trump ei ole ainoa eikä ensimmäinen amerikkalainen populisti, koska alusta asti kaikki poliittinen ja kulttuurinen toiminta on Yhdysvalloissa ollut monenlaista populismia, jota kaikkineen voi kutsua amerikkalaisen unelman sateenkaareksi ja sen juurelle piilotetun aarteen metsästykseksi.

Viime vuoden tammikuussa kysyin pakinani otsikossa: Onko USA fiktio - vai kovaa faktaa? (Deadline Torstaina 23.1.2025.)

    Tarkoitin kysymykselläni sitä, että me muut, USA:n ulkopuolella asuvat, näemme Yhdysvallat valtavan moninaisen kulttuurisen ja teknologisen fiktion läpi - fiktion joka juuriltaan on kuitenkin faktaa.

    Nyt tietysti tekee mieli kysyä: Onko USA fiktio myös amerikkalaisille? Amerikkalainen unelma on samanlaisella kaksoisotteella kuin populismi lopulta fiktiota, vaikka se johtaakin konkreettisiin valintoihin ja tekoihin.

    Tammikuussa 2025 väitin että ”USA skaalasi aikoinaan myös kirjallisuuden ja elokuvan kaupalliseksi ja maailmanlaajuiseksi tuotannoksi. Ideat tulivat ehkä Euroopasta, mutta toteutus, kirjojen kirjoittaminen, painaminen ja levitys tehtiin Yhdysvalloissa. Sama koskee elokuvaa - olihan sekin alkuaan eurooppalainen keksintö.”

    Pysyn sanoissani, kenties vahvemmin kuin koskaan. USA ei ehkä "keksi" asioita, ideoita eikä trendejä, mutta se skaalaa ne valtaviin mittasuhteisiin.

    Ja koska tätä kerran jo mietin pitkälle, lainaan häpeilemättä itseäni tammikuulta 2025 USA:n 250-vuotisjuhlan lähestyessä ja Trumpin puhkuessa posket pullollaan itsetyytyväisyyttä ikään kuin hän olisi koko Amerikka:

Mitä kaikkea olenkaan lukenut ja katsonut luodakseni oman, fiktiivisen Amerikkani! 

    Työväenkirjallisuutta, sosialistisia romaaneja: Jack London, Upton Sinclair.

    Amerikkalaisen unelman loistoa ja urbaanin keskiluokan tuskaa: F. Scott Fitzgerald, John Cheever, Sherwood Anderson, John Updike, John Irving.

    Amerikan juuria: Sinclair Lewis, John Steinbeck, Fenimore Cooper.

    Kulttuurin kauhukakaroita: Norman Mailer, Charles Bukowski, Jack Kerouac, Ken Kesey.

    Vähemmistökulttuurien riemua ja kritiikkiä: Saul Bellow, Philip Roth, James Baldwin, Richard Wright, Ralph Ellison.

    Kadotettujen sukupolvien tuskaa: Ernest Hemingway, John Dos Passos, William Faulkner, Gertrude Stein.

    Listaa voi jatkaa loputtomiin.

    En mene nyt dekkareihin, scifiin enkä sarjakuviin. Nekin USA skaalasi uudella tavalla, ja niissä toistuivat kaikki vakavan kirjallisuuden keskeiset ja erityiset aihepiirit. Toisin kuin eurooppalaisessa perinteessä Yhdysvalloissa taide koskettaa usein viihdettä ja päinvastoin.

    Entäpä feministinen kaunokirjallisuus? Eikö sekin syntynyt Englannissa ja Euroopassa: Virginia Woolf tai Simone de Beauvoir? Ehkä, mutta esimerkiksi Beauvoiria suomennettiin vasta 1980-luvulla sen jälkeen kun feministinen kaunokirjallisuus oli kukoistanut Yhdysvalloissa runsaana ja monipuolisena 1960- ja 1970-luvuilla ja valloittanut myös vanhan mantereen.

    Sen minkä Eurooppa aloittaa, sen USA tekee sen mahdolliseksi laajoille kansanjoukoille.

Kyösti Salovaara, 2015.

Debatti on debatti on debatti

[ja digisaappaat lentohiekassa]

Kyösti Salovaara, 2026.

On vain kolme kunnioitettavaa olentoa:

pappi, soturi, runoilija. Tietää, tappaa ja luoda.

Muut ihmiset ovat verollepantuja ja ikeenalaisia, omiaan

pilttuuseen, se on, harjoittamaan niin sanottuja ammatteja.

- Charles Baudelaire: Alaston sydämeni. Suom. Eila Kostamo. Otava, 1972.

Sunzi totesi: ”Kuningas rakastaa puhumista mutta ei kykene muuttamaan niitä teoiksi.”

- Sunzi: Sodankäynnin taito. Suom. Tero Tähtinen. Basam, 4. painos, 2025.

Hyvin lohkaistu, mösjöö.

    Tuliko mieleesi, että pappi, soturi ja runoilija saavat vapautensa ja leipänsä niiltä, jotka yhteisessä suuressa pilttuussa harjoittavat niin sanottuja ammatteja?

    Tietää, tappaa ja luoda - siinä eivät pelkät sanat riitä. Tarvitaan monenlaisia väkivallan kapistuksia, jotta tietää missä tapettava liikkuu ja miten osua.

    Mutta mihin runoilijaa tarvitaan?

    Istumaan aidalla ja rustailemaan anteeksipyyntöjä ja sepittämään isänmaallisia loruja – niinkö?

    Juhannuksena ruusut kukkivat ruusuina.

Keskustelun keskustelu innostaa keskustelemaan.

    Kuinkas muuten!

    Suomessa ja olettavasti muuallakin vallitsee keskustelun paradoksi: media, some ja poliittiset areenat ovat pullollaan keskustelua, jossa ääniä kuulee loputtomasti mutta yhteisiä ajatuksia ratkaisuista olemattoman vähän.

    Vallitsee vastakkainasettelujen pattitilanne. Asiat eivät etene, koska jokainen, melkein jokainen keskustelija pitää omaa näkökantaansa absoluuttisesti oikeana. Oikeasta ei voi tinkiä kasvojaan menettämättä. Ei tarvitse.

    Tietysti asiallistakin keskustelua käydään. Mutta etualalla pauhaa loputon ”omiin arvoihin” jumittunut 11 boforin huutomyrsky.

    Poliitikkojen keskustelua en jaksa enää seurata. He eivät ”keskustele” vaan haukkuvat toisiaan ja kehuvat itseään. Harmillista on, että ns. asiantuntijatkin vedetään tieten tai tahtomattaan vastakkaisten mielipiteiden ”sotaan”.

    Jos et ole samaa mieltä kuin minä, olet kelvoton – kuuluu taisteluhuuto kaikilta rintamilta.

Viime viikolla käydyt presidentin Kultaranta-keskustelut poikkesivat edukseen vallitsevasta epä-älyllisestä ”keskustelun sotatilasta”.

    Se johtui presidentti Alexander Stubbin avarasta suhtautumisesta erilaisiin mielipiteisiin ja paikalla olleiden keskustelijoiden - niin ulkomaalaisten kuin kotimaisten – kykyyn hahmottaa maailman ja Euroopan kipupisteitä realistisesti, mutta vailla niiden peilaamista hetken puoluepoliittisiin intohimoihin.

    Kiitos hyvästä keskustelusta kuuluu kaikille osallistujille, mutta myös istuntoja vetäneille toimittajille. Ensimmäisenä päivänä englantilaiset huipputoimittajat näyttivät  suorasukaista mallia siitä miten keskustelijat haastetaan väistämään pinnallisia vastauksia. Toisena päivänä, jolloin puhuttiin vain suomea, Ylen entinen Ykkösaamun toimittaja ja nykyinen verkkolehti Uuden jutun päätoimittaja Olli Seuri jatkoi englantilaisten linjalla ja ”pakotti” keskustelijat asioiden ytimeen.

    Kultarannassa kliseitä kartettiin. Yritettiin kielentää optimistisen realismin alustaa.

 

Kyösti Salovaara, 2026.

Kaikissa joukoissa, pienestä suureen, etsitään syntipukkia asioiden tolalle, varsinkin jos ne, asiat, ovat menossa ”väärään” suuntaan. Jotakuta pitää kiusata.

    Kultarantakeskustelujen ”kusitolpaksi” valikoitui (ansaitusti) tietenkin presidentti Donald Trump hallintoineen ja sen myötä Yhdysvallat aseineen ja asenteineen.

    Melkein kaikki paikalla olleet ”todistivat”, etteivät eurooppalaiset voi enää luottaa Yhdysvaltoihin.

    Entä sitten?

    Europarlamentaarikko Merja Kyllönen yllätti älykkäällä vastakysymyksellä: Voiko meihin eurooppalaisiin luottaa, jos me emme luota edes itseemme?

    Kyllösen mukaan luottamus on kaksisuuntainen tie. Mitä Eurooppa on tehnyt, jotta meihin kannattaisi luottaa? Ei riitä että olemme vain perävaunuja vuodesta toiseen, Kyllönen nauratti kuulijakuntaa.

Optimistinen realismi!

    Onko se realismia vai itsepetosta? Kangastus vai kauhukuva?

    Arvokysymyksissään piehtaroiva Eurooppa sai esimakua realismin realismista vaatiessaan Intiaa tilille öljykaupasta Venäjän kanssa. Paikalla ollut, huumoria viljellyt Intian ulkoministeri Subrahmanyam Jaishankar vastasi, että minä, Intia, ostan venäläistä öljyä koska tarvitsen öljyä.

    Päätä ei voi painaa pensaaseen, vaikka Helsingin Eirassa ja Suomen Pihtiputaalla niin tekisi mieli tehdä.

    Euroopan ongelma on edelleen fragmentoituminen kansallisiin ”linnoituksiin”. Sehän kuulostaa nationalismilta ja protektionismilta, mutta eurooppalaiset hokevat, että koska Amerikkaan eikä Kiinaan (eikä Marssiin eikä Venukseen) voi luottaa, meidän pitää suojella omia yrityksiämme ja lopettaa amerikkalaisen teknologian käyttö ja vastustaa kaikenlaista rajojen yli läikkyvää.

    Jne. Jne. Jne.

    Mario Draghi analysoi pari vuotta sitten raportissaan, että Euroopan ongelma on liiallinen sääntely. Kaikkea reguloidaan eikä Euroopalla aidosti ole yhteistä kotimarkkinaa eikä yliopistojen tutkimusta, niin kuin ei ole yhteistä armeijaakaan. 27 valtiota hääräilee kukin kotipesässään ja perustele sitä häpeämättömästi epäluottamuksella laajempiin sfääreihin.

    Tässä suhteessa Kultaranta-keskustelukaan ei ottanut ratkaisevaa askelta eteenpäin. Euroopan digisaappailla juututaan lentohiekkaan. Puhetta piisaa, entä tekoja?

    Viime vuoden kesäkuussa kirjoitin blogissani, samalla kun kehuin Stubbin luomaa keskustelun ilmapiiriä, yhteenvedon silloisista Kultaranta-keskusteluista tähän tapaan: ”Kultarantakeskustelijoiden sanoman voi tiivistää näin: Euroopassa on valtava potentiaali, mutta olematon halu (tai uskallus) tarttua sen antamiin mahdollisuuksiin.”

    Vuonna 2026 Eurooppa kuorsaa Ruususen unessa.

No, kohta vietämme ns. keskikesän juhlaa, vaikka oikea kesä ei ole vielä edes alkanut. Pari lämmintä päivää ei kesää tee. Kotipiirin pihlajassa kirjosiepot ruokkivat poikasiaan.

    Kannattaa kuitenkin hyristä tyytyväisenä. Lunta ei ole satanut vähään aikaan.

    Ja päivän aiheeseen liittyen iloitkaamme, että poliittinen eliitti häipyy kesämökeilleen palatakseen sitten erilaisille festareille vahvistamaan suomalaista selfieparlamentarismia.

    Baudelairea lainaten: ”Kenellä hyvänsä, joka osaa vain huvittaa, on oikeus puhua itsestään.”

Muuten olen sitä mieltä:

    että globalisaatio on hyvä asia ja 

    että EU tulee muuttaa liittovaltioksi.

PS. 19.6.2026

Syystä tai toisesta tämä postaus ei ole lähettänyt tietoa itsestään seruraajalukijoilleni. Ehkä syynä on kolmannet tekijät, ja kenties kuninkaalla ei ole vaatteita lainkaan.

Digisaappailla kahlaaminen on joskus työlästä. Semminkin kun ei tiedä missä kahlataan ja miksi tienviitassa lukee: Minne matka?

Kyösti Salovaara, 2026.

Todellisuus on kuin tarua

[ja tarinat ovat kuin todellisuus]

John le Carré: 
Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja.
(Tinker Tailor Soldier Spy, 1974.)
Suom. Eero Mänttäri. Tammi, 1974.

On silkkaa omahyväisyyttä kuvitella että yksi lihava, keski-ikäinen vakoilija on ainoa ihminen, joka pystyy pitämään maailman koossa.

- John le Carré: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja. 

Yllättikö joku uutinen sinut lehteä lukiessa tai telkkarin uutisia katsoessa?

    Jokainen meistä yllättyy joskus, paitsi ne jotka tietävät kaiken, mutta sellaisia ihmisiä ei taida olla läsnä.

    Kun uutisissa kerrotaan paljastuneista mafiamiehistä, vakoilijoista, talousrikollisista jne, jännärien lukija ja rikoselokuvien ja -sarjojen katsoja huokaisee: näistähän minä olen lukenut sen ja sen dekkareista ja nähnyt tuon ja tuon filmeissä. Mitä uutta tässä oikeastaan on?

    Todellisuus on tarua ihmeellisempää, mutta joskus fiktiiviset tarinat kertovat ennen aikojaan sen mikä tulee ”virallisiin” uutisiin viipeellä.

Media on kertonut Suojelupoliisiin kohdistuvista rikostutkimuksista. Niiden ”kummallisena” sivujuonena journalistit pitävät Supon eläkeläisten toimintaa. Jotkut Supon eläkeläisistä ovat yhä osallistuneet ulkovaltojen vakoojien paljastamiseen, ja heille on annettu virastosta tietoja, joita eläkeläisten ei pitäisi saada käsiinsä.

    Suomalainen uutispommi siis!

    Jännäreiden lukija ja trillerien katsoja hymähtää. Eikö jännnärigenressä ole enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että eläkkeelle siirtyneet vakoilijat, poliisit tai salaisen palvelun kovanaamat haetaan eläkkeeltä töihin, koska siellä tarvitaan ihmisiä, joiden ei tarvitse noudattaa ”boxin” sääntöjä, ja koska he osaavat katsoa ”boxiin” ulkopuolelta ilman sitoumuksia ja sovinnaisia lojaliteetteja.

    John le Carrén, Len Deightonin ja Mick Herronin vakoiluromaaneissa eläkeläisillä on keskeinen osa, kun paljastetaan tiedustelupalveluun soluttautuneita vieraan vallan vakoilijoita, pettureita eli myyriä. Suomalaisista kirjailijoista ainakin Taavi Soininvaaran romaaneissa Supon eläkkeelle jääneellä johtajalla on jonkinmoinen rooli nykyhetken vakoilupelissä.

Tietääkö fiktiota kirjoittava kirjailija enemmän kuin faktaan nojaava journalisti?

    Vai uskooko hän huhuihin? Tai kenties vain omaan mielikuvitukseensa, maailmaan jossa kaikki on mahdollista. Tai jospa kirjailijallakin on vakoilijan tai poliisin tausta.

    Saattaa olla että jännärien tekijät (kirjailijat, ohjaajat, käsikirjoittajat) ovat ikuisia romantikkoja. He uskovat, että yhteisön ulkopuolelta saapuva sankari pelastaa yhteisön, koska sankari luottaa omaan itseensä ja moraaliin, jossa ei tarvitse tehdä kompromisseja.

    Mutta silti kirjailijat tietävät, ettei kukaan ole niin hyvä etteikö toiminnasta irtoava lika tarttuisi myös sankareihin, jotka tiedostavat, etteivät ole täydellisiä ihmisiä. 

John le Carré julkaisi "toisen" läpimurtoteoksensa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja vuonna 1974. Le Carrélla (oik. David Cornwell, 1931-2020) oli tiedustelupalvelun taustaa, vaikka onkin vaikea saada selkoa, että millaista ja missä määrin. Hänen ensimmäinen, todellinen läpimurtoromaaninsa Mies kylmästä (The Spy Who Came in from the Cold) ilmestyi 1963.

    Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja on eräänlainen kertomus Cambridgen vakoojaviisikon paljastamisesta. Tuo viisikkohan (heistä kuuluisin lienee Kim Philby) vakoili Neuvostoliiton laskuun ja aiheutti uusien tutkimusten mukaan brittien ja amerikkalaisten tiedusteluorganisaatioille suurempaa vahinkoa kuin aikaisemmin on tiedetty.

    Mutta palataanpa fiktioon.

    Vanhaa saksalaista kirjallisuutta harrastava, brittien tiedustelupalvelusta eläköitynyt George Smiley kutsutaan le Carrén romaanissa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja etsimään englantilaisten tiedustelupalvelussa Neuvostoliiton hyväksi toimivaa myyrää. Smiley selvittelee tiedustelun todellisuutta viraston ulkopuolelta, koska kukaan ei tiedä keneen tiedustelupalvelun sisällä voi luottaa. Smileyn apuna on luotettava, tiedustelupalvelussa työskentelevä Peter Guillam. Smiley ja Guillam ovat vakoilijoiden vakoilijoita.

    Le Carré kirjoittaa mestarin otteella, kieli on elävää ja henkilöhahmot jäävät lukijan mieleen. Tästä kirjasta eteenpäin le Carré pohtii jatkuvasti ja yhä enemmän tiedustelun, vakoilun ja kansainvälisen politiikan moraalia. Mitä keinoja vakoilija saa käyttää moraalisen tavoitteen saavuttamiseksi? Saako hän olla moraaliton hyvä asian puolesta? Tarttuuko vastustajan epäinhimillisyys hyvää tarkoittavaan toimijaan, jos hän itsekin käyttää epäinhimillisiä keinoja?

John le Carré:
Värisuora.
(Smiley's People, 1979.)
Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Tammi, 1980.

Vakoilun maailma sekä romaanien että todellisuuden aiheena on loputtoman kiehtova, sanoo CIA:ssa työskennellyt Frederick P. Hitz teoksessaan The Great Game – The Myths and Reality of Espionage (2004). Vakoilu koskettaa inhimillisen elämän raaimpia ja samalla oleellisimpia käyttäytymispiirteitä. Miksi Juudas petti Jeesuksen? Rahasta? Kateellisuudesta? Saadakseen valtaa? Kostaakseen? Entä mitä petos oikeastaan on? Millaisia inhimillisiä ominaisuuksia petturilta vaaditaan?

    ”Vakoilun maailmassa”, Hitz sanoo, ”yhden maan sankari on toiselle maalle roisto.” Tämä koskee sekä todellisuutta että siitä kehkeytynyttä fiktiota.

    Kun George Smiley lopulta, romaanissa Värisuora (Smiley’s People,1979), voittaa Neuvostoliiton tiedustelupalvelun johtajan Karlan ja saa hänen loikkaamaan länteen, Smiley tiedostaa, Länsi-Berliiniin johtavalla sillalla Karlaa odottaessaan, moraalisen dilemmansa: ”Karlan ylle oli laskeutunut Smileyn säälin kirous, Smileyn ylle Karlan fanaattisuuden kirous. Olen tuhonnut hänet juuri niillä aseilla, joita olen inhonnut. Olemme ylittäneet toistemme rajat ja me olemme ei-keitään ei-kenenkään maalla.”

    Nujertaessaan Karlan ja hyväksikäyttäessään isän rakkautta tytärtä kohtaan, Smiley ymmärtää, että vastustajakin on ihminen: ”Mutta toisaalta vastustajalla oli nyt hämmentävän inhimilliset kasvot. Se jota Smiley niin taitavasti ahdisti ei ollutkaan mikään raakimus, ei mikään epämääräinen fanaatikko, ei automaatti. Kysymyksessä oli ihminen, mies, jonka tuho, mikäli Smiley sen haluaisi aikaansaada, johtuisi pelkästään rakkaudesta, liiallisesta rakkaudesta; heikkoudesta, jonka Smiley omasta sotkuisesta elämästään varsin hyvin tunsi.” 

Tunteet vai tunteettomuus - siinäkö on ei vain tiedustelupalvelujen vaan myös kaiken poliittisen ja yhteiskunnallisen toiminnan kohtalonkysymys?

    ”Tiedustelupalvelun työntekijä on inhimillisille tunteille aivan yhtä altis kuin kuka tahansa”, Smileyn läheisin apulainen Peter Guillam miettii romaanissa Vakoojan perintö (2017). Nyt myös eläkkeellä oleva Guillam muistelee Smileyn tapauksia 1960- ja 1970-luvuilta. ”Olennaista on, kuinka hyvin hän kykenee ne tukahduttamaan joko reaaliajassa tai - kuten minun tapauksessani - viidenkymmenen vuoden päästä”, Guillam ajattelee.

    Lopulta Guillam matkustaa tapaamaan Smileytä, joka nyt, jälleen eläkeläisenä, tutkii 1600-luvun saksalaista kirjallisuutta Freiburgissa.

    Freiburgissa Guillam yllyttää Smileyn pohtimaan, miksi kaikki tuli tehtyä.

    ”Maailmanrauhanko takia, mitä sitten tarkoittaakin? Kyllä, kyllä, ilman muuta”, Smiley vastaa. ”Vai tehtiinkö kaikki kapitalismin nimissä? Herra paratkoon. Kristinuskon? Herra paratkoon jälleen.”

    Tai ehkä kaikki tapahtui Englannin tähden, Smiley arvelee. ”Sellainen aika oli, ilman muuta. Mutta kenen Englannin? Vainko yksin Englannin, muusta erillisen? Peter, minä olen eurooppalainen. Jos minulla oli erityinen tehtävä - jos koskaan tiedostin täyttäväni tehtävää, vihollista vastaan taistelun lisäksi, se koski nimenomaan Eurooppaa. Jos olin sydämetön, olin sydämetön Euroopan tähden. Jos mielessäni oli tavoittamaton ihanne, se koski sitä että Eurooppa tuotaisiin pois pimeästä kohti uutta valistuksen aikakautta. Minulla on se yhä.”

    Sitten hiljaisuus...

John le Carré:
Vakoojan perintö.
(A Legacy of Spies, 2017.)
Suom. Tero Valkonen. Tammi, 2018.

Itsensä määrittelyn vaikeus

[ollako peruna, banaani vai sipuli?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa - jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.

- Paul Auster: Lukittu huone (1987). Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. Tammi, 1989. 

Hei, otetaanpa tänään vakavasti.

    Millä tavalla ihminen, ihmisyksilö, pystyy määrittelemään itsensä, jos se on niin vaikeaa kuin amerikkalainen kirjailija sanoi? Ja jos emme tunne itseämme, miten hemmetissä luulemme tuntevamme naapurimme ja naapurimme naapurin mielenmaiseman?

    Jos Paul Austeria on uskominen, ja miksei olisi, kirjailijat ”valehtelevat” luodessaan erilaisia ihmishahmoja ja uskotellessaan tuntevansa näiden mielen ja kielen. Mutta kaipa niin onkin, että jokainen kirjailija etsii vain oman mielensä eri rooleja kuvaillessaan fiktionsa henkilöhahmoja.

Lehdissä näkee leikkimielisiä haastatteluja, joissa toimittaja pyytää haastateltavaa kertomaan mikä eläin, mikä lintu ja jopa mikä kasvi tämä haluaisi olla; mikä eläin tai kasvi parhaiten kuvaisi haastateltavan luonnetta ja olemusta.

    Tämmöiset leikit ovat vakavaa puuhaa.

    Luonnon inhimillistäminen on yksi puoli ihmisen egon laajentamisesta oman itsen ulkopuolelle.

    Kukapa ei haluaisi olla uljas merikotka, peloton jalopeura, laumaansa johtava ori tai viisautta jakava pöllö.

    No, MeToon jälkeen orit ovat huonossa maineessa. Jos jotakuta sanotaan pöllömäiseksi, se ei tarkoita että kyseistä ihmistä pidetään viisaana. Huuhkajakin on pöllö, mutta huuhkajaksi ilmoittautuvia on niukasti, semminkin kun suomalaiset ovat hurahtaneet jääkiekkoon eivätkä ymmärrä jalkapalloa.

    Sudeksi ei monikaan halua samaistua, vaikka sanotaan että ihminen on susi toiselle ihmiselle. Hyeenat ovat huonossa huudosssa, vaikka niitäkin ihmislaumassa riittää. Orava on sympaattinen, kunhan ei ajattele sen sukulaispoika rottaa.

    Käärmeeksi en ole kuullut kenenkään itseään määrittelevän.

    Karhu kuulostaa jykevältä otukselta. Verokarhun mielenlaadun moni tunnistaakin itsessään, ainakin vasemmistossa. Mutta uskaltaisiko perusdemari kuvata itseään vertaamalla itseään Ferrariin? Vai kuuluuko hänen luonnehtia julkista habitustaan Tipparelluksi?

Kyösti Salovaara, 2026.

Eläimeksi tai kasviksi ilmoittautuminen saattaa osoittautua riskaabeliksi.

    Jos haluat määritellä itsesi tulppaaniksi tai juhannusruusuksi, kaikki on hyvin, mutta jos erehdyt olemaan kurttulehti tai lupiini, niin varo autuas!

    Suomen luonto on täynnä vieraslajeja, joista valtiovalta on ottanut muutamia silmätikukseen. Lupiini olet vankilarangaistuksen uhalla, muista se.

    Ehkä monikaan ei pidä valkoposkihanhista, mutta tähän asti niiden sontiminen kaupungin nurmikoille ja peltojen tuhoaminen Karjalan laulumailla on ollut sallittua ja niiden tepastelua on mielellään seurattu. Kohta on toisin, joten jos itseäsi määrittää parhaiten valkoposkihanhen olemus, muuta määrittelyäsi pikaisesti.

    Vanha viisaus muistutti, ettei elämästä selviä hengissä, mutta melkein yhtä ikävää olisi kokea Gregor Samsan kohtalo.

”Kun Gregor Samsa eräänä aamuna heräsi levottomista unista”, Franz Kafka kertoo novellissaan Muodonmuutos, ”huomasi hän muuttuneensa vuoteessa suunnattomaksi syöpäläiseksi. Hän makasi panssarimaisen kovalla selällään ja näki, jos hieman kohotti päätään, kuperan, ruskean, kaarimaisiin kovettumiin jakaantuneen vatsansa, jolta sängynpeite oli valumaisillaan alas. Hänen lukuisat, muuhun kokoon nähden surkean ohuet jalkansa sätkyttelivät avuttomina silmien edessä.”

Vihreiden päällikköhenkilö Sofia Virta moitti Suomea banaanivaltioksi.

    Banaani taitaa vihreille olla liian rahvas olemukseltaan; kaikki niitä ostavat ja syövät. Poliitikon pitää erottautua, ei olla samanlainen, kunhan häntä äänestävät eivät erottaudu vaan ovat toistensa kaltaisia.

    Niin kuin banaanit ovat, mutta vihreälle poliitikolle sopii paremmin avokadot ja mangot, koska niissä on tropiikin mystistä viehätystä. Ne maistuvat modernin keittiön salaatissa.

    Jos et kuitenkaan halua olla banaani etkä kasteluvettä tuhlailevasti imevä avokado, miten olemustasi kuvastaisi suomalainen peruna? Se on terveellistä, kansanomaista, hyvin sukuaan jatkavaa heimoa. Vai onko peruna liiankin tavallista? Yhtä perunaa ei toisesta erota.

    Sitä paitsi, kun jotakuta kauheasti harmittaa, hän rumempia sanoja välttääkseen sadattelee, kuinka kauheasti hallituksen toimet häntä potuttavat. Mistä perunan negatiivinen puoli kumpuaa? Mullasta ja maasta vai?

    Entäpä keltainen sipuli? Suomessa sipulit ovat aika kitkeriä, mutta espanjalaisessa auringossa kasvaneina jopa makeita.

    Niin että haluaisitko kuvata itseäsi kertomalla, että olet kuin Espanjassa kasvatettu sipuli? Makea, kaunis, syvällinen?

    Jos olemme kuin sipuleita, meistä voi kuoria aina vaan uusia mielen kerroksia. Ja sellaisiahan me todella olemmekin. Emme yksi persoonaa vaan monta päällekkäin, rinnakkain, lomittain.

    Kun sipulia kuorii kerros kerrokselta, mitä lopulta löytyy?

Olkaamme siis sipuleita.

    Banaaneja emme ole, emmekä halua mangoiksi muuttua.

    Kun sipulia ja ihmismielen kerroksia kuorii kerros kerrokselta, pääsee kaiken ytimeen.

    Se on ei-mikään ei-missään!

    Siinä on kaiken tarkoitus eikä minkään. Tyhjä ääretön, ei määriteltävissä.

    Sillä sipuli!

Kyösti Salovaara, 2026.

Vaatimalla minä vaadin

[Seis Maailma!]

Kyösti Salovaara, 2023.

Casares.

Koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia, kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus, 2017.

Kuningas luulee olevansa ihminen.

    Ihminen luulee olevansa poliitikko.

    Poliitikko luulee olevansa kuningas.

    Luulemisen johtopäätös: ihminen on sekä kuningas että poliitikko.

Modernissa, kohtuullisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa preferenssejä piisaa. Sekä yksilöt että ryhmät korostavat omien preferenssiensä erinomaisuutta, jopa sitä että muiden preferensseillä ei ole väliä. Kyllä jokainen ”minä” tietää mikä ”minulle” on parasta ja sopivinta.

    Jostakin syystä kompromissit ovat huonossa huudossa. Moderni ihminen ei halua tinkiä periaatteistaan. Hän vaatimalla vaatii, että vain hänen preferenssinsä otetaan huomioon. Hyvin usein hän huutaa median julkisella torilla: Seis maailma! Nyt riittää! Tulkoon minun jälkeeni vedenpaisumus, jos minun arvojani ei oteta vakavasti huomioon.

    Ja tietysti vedenpaisumus tulee.

Se, että yksilö (tai ryhmä yksilöitä) haluaa kaiken, on luonnollista. Haluaminen ei tee kenestäkään epäihmistä eikä roistoa eikä edes narsistia.

    Kyseenalaista sen sijaan on oman tahdon perusteleminen yleisillä, kaikkia koskevilla perusteluilla.

    Ihminen ei kehtaa tunnustaa, että haluaa jotakin vain itsekkäistä syistä. Itsekkyys piilotetaan kuviteltuun yhteiseen tahtoon, jota ei välttämättä ole olemassakaan. Ei ole, koska kaikkien yksilöiden kaikkien halujen edistäminen on mahdotonta. Niin kuin sekin, että kaikki ihmiset haluaisivat yhtä ja samaa asiaa.

    Friedrich Engels ymmärsi monien tahtojen ristiriidan paljon paremmin kuin nykysuomalainen, joka valittaa pettyneenä kaikesta, mikä muuttaa hänen ympäristöään. ”Historia tapahtuu siten, että lopputulos on aina seuraus monien yksityistahtojen ristiriidasta, tahtojen, joista joukko erikoisia elinehtoja tekee taas jokaisen siksi, mikä se on... Sillä mitä joku yksityinen tahtoo, sen joku toinen estää, ja se mitä syntyy, on jotakin, mitä kukaan ei tahtonut”, Engels kirjoitti Lontoossa syyskuussa 1890.

Luonnontilan ennallistaminen saattaa olla haave, joka perustuu väärään ymmärrykseen luonnon muuttumattomuudesta aikojen yli.

    Mutta entä kaupunki?

    Voiko sen ennallistaa? Mihin pisteeseen se pitää tehdä, jos ennallistaminen on mahdollista? Tai hyödyllistä ellei sitten ihan turmiollista?

    ”Arabianrannan rauhaa ei pidä uhrata”, kirjoitti Pirjo Hagelin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 20.5.2026. ”Arabianrannan suunnittelussa pitäisi puolustaa rauhaa eikä rikkoa sitä uudella pyöräreitillä.”

    Arabianrannassa on nykyään kerrostalojen ja meren välissä kolme hiekkapintaista ”raittia”, kaksi kävelijöille ja yksi pyöräilijöille. Nyt tarkoituksena on muuttaa lähinnä taloja kulkeva raitti asfalttipintaiseksi pyöräilybaanaksi.

    Hagel vastustaa baanaa vetoamalla siihen, että hänen yksityinen rauhansa meren rannalla katoaa: ”Täällä tuntuu toiselta maailmalta, paratiisilta. Usein saan kävellä rantapuistossa lähes yksin. Vastaan tulee ehkä yksi ihminen – kevyt katse, pieni nyökkäys, joskus jopa hymy… Eniten rakastan hiljaisuutta. Arabianrannan puisto hengittää omaa rauhallista rytmiään. Vain pilvet liikkuvat hitaasti veden yllä. Illalla istun pitkään katselemassa tätä, aamulla taas kahvia maistellen. Silti mielenrauhaan on hiipinyt suuri varjo.”

    Pirjo Hagelinin pettymyksessä ei sinänsä ole mitään väärää. Hän kokee julkisen tilan, sen rauhan ja erämaan tunnelman ikiomakseen. Mutta Hagelin on vain yksi ihminen Helsingin noin 690 000 asukkaasta ja vain yksi pääkaupunkialueen noin 1 600 000 asukkaasta.

    Siitä huolimatta kirjoittaja vetoaa yleisiin preferensseihin, kaikkia koskeviin arvoihin, joita oikeasti ei ole olemassa: ”Eikö mikään enää ole pyhää? Luonto. Historia. Maiseman henki. Liian usein heräämme vasta silloin, kun on myöhäistä. Sama on tapahtunut monille Helsingin vanhoille koristeellisille rakennuksille. Sitten matkustamme ulkomaille ihailemaan juuri sitä kauneutta, jonka olemme itse antaneet kadota.”

Kyösti Salovaara, 2025.

Grazalema.

Kukaan ei yksinään omista julkista tilaa, vaikka rakastaisi sitä sydämensä pohjasta.

    Mitä ihanaa me matkustamme katsomaan ulkomaille?

    Oletan Hagelin tarkoittavan, että turisti etsii mennyttä maailmaa eurooppalaisten kaupunkien historiallisista keskustoista ja vuorien rinteille rakennetuista, aikanaan tiheästi asutuista kaupungeista, jotka etäältä näyttävät kauniilta koruilta.

    Aloituskuvani on andalusialaisesta, Málagan provinssin länsilaidalla sijaitsevasta Casaresin kaupungista, joka todella näyttää ihanalta, viehättävältä, kauniilta ja luokseen kutsuvalta. Kaupunki sai nimensä roomalaiselta Julius Caesarilta, joka vuonna 61 (ekr) vieraili seudulla parantelemassa maksavaivojaan seudun kylpylöiden rikkipitoisissa vesissä.

    Mutta samalla kun ihailemme espanjalaisen (tai italialaisen tai ranskalaisen) vanhan kaupungin ulkomuotoa, me suomalaiset vaadimme, että ikkunastamme näkyvä lähin naapurin ikkuna sijaitsee jalkapallokentän kokoisen pihan toisella laidalla. Mielipidepalstoilla kauhistellaan, kun naapuri saattaa olla kaupungissa niin lähellä, että tämä näkee suoraan kotiini, siis ”minut” joka haluan asua erämaassa enkä tiheästi rakennetussa kaupungissa.

    Pakinani kuvat – eivätkä ne ole poikkeuksia vaan sääntö vanhoissa kaupungeissa – osoittavat, että oikein vanhassa kaupungissa talojen välisen kujan ylitse voi kätellä naapuria, antaa hänelle pusun tai sylkäistä hänen parvekkeelleen, jos naapuri ottaa päähän.

    Ei Helsinki minustakaan ole ”kaunis paikka” eikä se ole edes vilkas suurkaupunki. Mutta minkäs teet? Suomalaiset rakentavat tällaisia kaupunkeja eivätkä juuri kuljeskele niiden kaduilla ja toreilla, eivät istu perhekunnittain sunnuntailounaalla ravintolassa niin kuin esimerkiksi espanjalaiset istuvat mummosta ja vaarista lapsenlapsiin.

    Välillä tuntuu, että ”oikea” kaupunki on suomalaisille perimmäinen paha ja kauhistus, urbaani helvetti.

Kyösti Salovaara, 2019.

Córdoba.

Ilmentääkö suomalaisen kaupungin ankeus meidän pohjoiseen kulttuuriimme kuuluvaa protestanttista vaatimattomuutta? Sellaista vaatimattomuutta Pirjo Hagelin näyttää mielipidekirjoituksessaan kaipaavan Arabianrantaan.

    Englantilainen Len Deighton kuvasi romaanissaan Lontoon ottelu (1985) Berliiniä tavalla, joka tuo aina mieleeni, että kuvaus sopii hyvin myös Helsingin katuihin ja toreihin.

    Näin Deighton maalasi Berliinin maiseman:

    Berliini on ankea harmaakivinen kaupunki. Se on karu protestanttinen kaupunki; etelä-Saksan barokin prameilevat liiallisuudet eivät milloinkaan levinneet Preussin pääkaupunkiin asti. Kadut ovat yhtä leveitä kuin rakennukset korkeita, ja kaupunkimaisema pienentää tuulenpyyhkimillä kaduilla kiiruhtavat ihmiset kääpiöiksi niin etteivät Manhattanin pilvenpiirtäjätkään nujerra ihmishahmoa varjoonsa samalla tavalla. Berliinin modernitkin rakennukset näyttävät kivestä veistetyiltä ja niiden lasiset julkisivut heijastelevat harmaata taivasta tylyinä saumattomina kivipaaseina.

Kyösti Salovaara, 2022.

Ronda.