Viikon villi länsi

[herrasmiehiä ase kädessä]

Kyösti Salovaara, 2015.
Texas Hollywood/ Fort Bravo. Tabernas, Almeria.
Villi länsi: metahistorian kulissin kulissi.

Kirjoitin pientä tunnelmapätkää elokuvalehteen. Aiheena oli muuan lännenfilmi. Olen nähnyt sen kymmeniä kertoja sitten kevään 1970.

    Selailin ”elokuvapäiväkirjaani”. Pidin sitä 70-luvun taitteessa. Aluksi liimasin päiväkirjaan katsomieni elokuvien mainokset Helsingin Sanomista. Sitten ryhdyin kirjoittamaan elokuvien synnyttämistä ajatuksista.

    Tuntuu hieman kummalliselta. Olen opiskeluaikanani katsonut (kaupallisissa näytöksissä, elokuva-arkistossa, elokuvakerhoissa) ilmeisesti ”kaikki” Helsingissä esitetyt westernit, jännärit ja ranskalaiset taide-elokuvat. Yhtälö ei täsmää. Parametreja on liian monta.

    Filmihulluus ei alkanut 1970-luvun taitteen Helsingissä.

    Se alkoi 1950-luvun Kotkassa. Pikkupoikina käytiin Kino Rion iltapäivänäytöksissä. Siellä näin mm. John Fordin westernin Hyökkäys erämaassa. Naapuriteatterissa Kino Hallissa meni sunnuntaisin nonkka (nonstop): Uutisfilmejä, piirrettyjä, sketsejä.

    Kun sittemmin kävin luennoilla Porthaniassa, piipahdin luentojen välillä Reassa Mikonkadun ja Yliopistonkadun kulmassa katsomassa Viikon Villin Lännen esityksiä. Reassa näin Sergio Leonen ensimmäiset spagettiwesternit.

    Meidät, suuret (kaupunkilaiset) ikäluokat kasvatettiin lännenelokuvilla ja seikkailukertomuksilla. Kannattaa muistaa, että 50-luvulla ilmestyi myös kiehtovia lännensarjakuvia: Tex Willer, Hopalong Cassidy, Pecos Bill, Yksinäinen ratsastaja. Lännenmies ei ratsastanut pelkästään valkokankaalla vaan myös kirjallisuudessa.

    Kulttuurihistorian ironiaa: Tex Willer ja Pecos Bill kirjoitettiin ja piirrettiin Italiassa, ikään kuin spagettiwesterniä ennakoiden!

Merkittävä elokuvakirjoittaja, ranskalainen André Bazin ihmetteli vuonna 1953 westernien suosiota: ”Meitä hämmästyttää tämän lajin maailmanlaajuinen suosio vieläkin enemmän kuin sen historiallinen kestävyys. Mitä ihmettä jokin Amerikan Yhdysvaltojen synty, Buffalo Billin taistelut intiaaneja vastaan, rautatielinjojen vetäminen tai Pohjois-Amerikan sisällissota liikuttavat arabeja, hinduja, latinoja, germaaneja tai anglosakseja, joiden parissa lännenkuva jatkuvasti nauttii järkkymätöntä suosiota?”

    Jokin perimmäinen salaisuus tässä piilee.

    ”Lännenkuvaan täytyy kätkeytyä ikuisen nuoruuden salaisuutta tehokkaampi salaisuus, elokuvan omimpaan olemukseen jotenkin samastuva ikuisuuden salaisuus”, Bazin jatkoi.

    Hypätään 20-vuotta eteenpäin. Englantilainen Philip French muistutti kirjassaan Westerns, että jokainen koulupoika tietää kaksi lännenelokuvaan liittyvää perusasiaa. Ensiksi, westerni on kaupallinen elokuvamuoto, jolla on yhtä kiinteät ja muuttumattomat säännöt kuin Kabuki-teatterilla. Toiseksi, lännenkuvissa esitetyillä tapahtumilla on hyvin vähän tekemistä todellisten historiallisten tapahtumien kanssa.

    Dekkarikirjailija ja Hollywoodin käsikirjoittaja Frank Gruber väitti, että on olemassa vain seitsemän erilaista westerniä: rautatielänkkäri, karjatilafilmi, karjatilaimperiumista kertova westerni, kostotarina, ratsuväki intiaaneja vastaan, lainsuojattomien länkkäri ja laki- & sheriffitarina.

    Gruberin yksioikoinen luokittelu ei tyydyttänyt Frenchiä, joten hän latasi lisää lännenelokuvan tyyppejä. Lista on tietysti loputon, French totesi ja jatkoi luetteloa näin: eeppinen westerni, yliwesterni, aikuisten westerni, satiirinen westerni, komediawesterni, oikeussaliwesterni, liberaaliwesterni, sosiologinen westerni, realistinen westerni, anti-westerni, psykologinen westerni, allegorinen westerni, spagettiwesterni, paellawesterni… jne.

    Mikään elokuva eikä yksikään vähänkään kunnollinen westerni mahdu pelkästään yhteen lokeroon. Useita edellä mainituista teemoista ja tyypeistä löytyy parhaista ja mieleenpainuvimmista lännenelokuvista.

    Samana vuonna kuin Frenchin kirja ilmestyi Englannissa, Erkka Lehtola julkaisi Suomessa teoksen 24 kuvaa sekunnissa. Siinä hän totesi, että ”villin lännen elokuva on innottavin ja turmeltunein elokuvalaji”.

    ”Innottavin”, Lehtola sanoi, ”se on monesti ollut puhtaimmillaan, neitseellisimmillään: tulkitessaan amerikkalaista kansanperinnettä, yksinäisen sankarin myyttistä hahmoa ja puhdashenkisyyden kirkkaimpia täyttymyksiä.”

    Lehtolan mielestä 60-luvun loppupuolella kaupallisuus ja väkivaltaisuus turmelivat lännenelokuvan puhtauden. Siitä hän syytti italialaisia elokuvantekijöitä. Niinpä French (joka ei suostunut edes käsittelemään kirjassaan spagettiwesternejä), Lehtola ja mm. Peter von Bagh (teoksessaan Elokuvan historia, 1975) moittivat kuin yhdellä äänellä ja melkein samaan aikaan italialaisia ohjaajia lännenelokuvan rappiosta.

    Joskus aikalaiskritiikki osuu kohdalleen, toisinaan ei.

    Sillä kuitenkin: Sergio Leonen ja kumppanien kyyninen westerni riisui perinteisen lännenelokuvan tekopyhyyden ja palautti lännenmiehen maan kamaralle. Sen jälkeen eivät Yhdysvalloissakaan valmistuneet westernit voineet näytellä tietämätöntä.

Kyösti Salovaara, 2015.

Onko lännenelokuva peruselokuva, eräänlainen alkuelokuva, niin kuin André Bazin tuntui ajattelevan?

    Onko liioittelua väittää, että lännenelokuvan tarina kiehtoo meitä nimenomaan siksi, että siinä ihmiset ovat esillä täysin paljaina ikään kuin teatterikulisseissa, koska ympärillä oleva karu ja joskus luotaantyöntävän ankara maisema jättää ihmisen oman onnensa varaan? Lännenelokuvan maisema on toki upean kaunis ja jylhän kunnioitettava, mutta se ei tuollaisenaan voi liittyä mitenkään ihmisten elämään. Maisema ei selitä eikä täydennä - ellei sitten vieraannuttavana elementtinä - tyypillisen lännenelokuvan tarinaa, jossa ihminen asetetaan ihmistä vastaan, yksilö ryhmää vastaan.

    Ranskalainen Bazin (1918-58) kuoli nuorena. Yhtä nuorena kuoli amerikkalainen Robert Warshow (1917-55), joka julkaisi kuolemattoman esseensä The Westerner vuonna 1954.

    Lännenmies taistelee lain ja järjestyksen puolesta, Warshow sanoi, mutta se ei ole oleellisin piirre. Usein lännenmies vastaa, kun häneltä kysytään – ja kysyjänä on yleensä nainen – miksi hän tekee mitä tekee, että sehän on vain sitä mitä miehen pitääkin tehdä.

    Warshowin mielestä lännenmies puolustaa oman imagonsa puhtautta, itse asiassa kunniantuntoaan. Tästä syystä lännenmies on haavoittumaton, vähän kuin yli-ihminen tai epäihminen. Eihän kukaan elävä ihminen voi olla noin puhdas, noin täydellinen.

    No, me toki tajuamme että lännenmiehen menneisyydessä on usein jotain ”pahaa”, hänellä on pimeä menneisyytensä, josta hän näyttää päässeen irti, ”parantuneen”.

    Lännenmies ei, kuten Warshow toteaa, taistele hyötyäkseen eikä ollakseen oikeassa vaan ilmaistaakseen oman itsenäisen olemuksensa ja elääkseen maailmassa, jossa tuollaisen olemuksen saa ilmaista. Lännenmies on viimeinen herrasmies, kunnian mies.

    Mielikuva elokuvan lännenmiehestä olisi kohtuuttoman romanttinen ja täysin absurdi jos emme tajuaisi hänen pimeää puoltaan, sitä että oikeuttipa hän tekonsa miten moraalisesti tahansa, hän toteuttaa ”herrasmiesmäisyyttään”  ja kunniantuntoaan tappamalla ihmisiä - tosin yhteisössä josta laki puuttuu ja jossa lännenmies usein tahtomattaan joutuu toteuttamaan lakia. 

    Yhtä kaikki, ilmeisen ja itsetajutun moraalisen ristiriidan takia lännenmies ei voi jäädä pelastamaansa yhteisöön: hän kuolee tehtävän suoritettuaan tai ratsastaa pois.

    Mutta kun herrasmiehen ja tappajan sovittaa samaan ihmiseen, tarkoittaako se, että romanttisen tarinan takaa löytyy kyyninen ja inhorealistinen näkemys ihmisestä ja yhteisöstä?

    Vai onko lännenmiehen tarinan, eräänlaisen alkuelokuvan viehätys siinä että muistamme perisyntimme ja sen miksi meidät karkoitettiin paratiisista?

    Tai, onko lännenelokuva lopulta Raamatun tarinoiden sovittamista keinotekoiseen villiin länteen, jota ei oikeasti ole koskaan ollut olemassa, vaikka se löytyykin meidän universaalista tajunnastamme?

Kyösti Salovaara, 2015.

---

André Bazin: Mitä elokuva on? Toim. Peter von Bagh ja Sakari Toiviainen. WSOY, 1973.

Philip French: Westerns. Aspects of a Movie Genre. Secker & Warburg, 1973.

Erkka Lehtola: 24 kuvaa sekunnissa. Elokuvankatsojan käsikirja. WSOY, 1973.

Robert Warshow: Movie Chronicle: The Westerner. 1954. Teoksessa Film Theory and Criticism. Toim. Gerald Mast and Marshall Cohen. Oxford University Press, 1974. 

Longinojan leopardit

[tajunnanvirrassa]

Kyösti Salovaara, 2018.

Perjantaina paistaa aurinko.

    Kävelen Longinojalle. Ehkä näen meritaimenia kutemassa.

    Valo leikkii puron varren pensaikoissa, kivillä ja solisevassa vedessä.

    Kaloja ei näy. Latokartanontiellä bussi kiihdyttää ylämäkeen.

    Longinoja juoksee Malmin ja Pukinmäen kautta Vantaanjokeen. Juoksee hitaasti kiiruhtamalla. Nyt vettä on vähän.

    Purosta kivenheiton päässä on Malmin lentokenttä, jossa ensi kesänä englantilainen Ed Sheeran pitää kaksi konserttia.  60 000 lippua myytiin hetkessä, toisen konsertin loppuunmyyntiä odotellaan.

    En ollut koskaan kuullut Ed Sheeranista.

    Vanhemmiten kuulo heikkenee. Sheeran ja heinäsirkat katoavat havaintojen piiristä. En jaksa heittää kiveä, mutta netistä tsekkaan miten Ed laulaa.

Jos kurkottaa ylös, ylettyy.

    Samaan virtaan ei voi heittäytyä kahta kertaa. Sanoi Herakleitos. Tai jotakin sinne päin.

    Mutta sekin on suhteellista. Kun kävelen tiistaina Longinojalle, eikö se ole sama puro kuin viime perjantaina. Ainakaan minä en näe eroa. Eikä taimenia näy vieläkään.

    Muutuinko minä perjantain ja tiistain välillä? Jos, niin kuinka paljon? Muutos tapahtuu; muutosta ei huomaa. Jokainen hetki... hetken jälkeen.

    Jos soutaa vastavirtaan, pääsee selville… elämästä. Ihanko totta?

    Jos soutaa myötävirtaan, ajautuu ajassa eikä sitä edes huomaa.

    Ei tästä ota selvää.

Huvikseni olen lukenut Freeman Wills Croftsia. Kolme romaania: Groote-puiston murha, Poliisi ei hellitä ja s/s Jane Vosperin haaksirikko.

    Kun lukee ajankuluksi, mikä oikeastaan kuluu? Tuoli, persukset vai jokin muu, syvällisempi ”aine”?

    Jos aika kuluu, niin meneekö se puhki? Kuka on nähnyt puhki kuluneen ajan? Jos ajassa on reikä, putoaako siitä pois?

    Vain sellaista voi kuluttaa mikä on olemassa, mutta aikaa ei ole varastossa eikä kaupan tiskillä. Se tulee vastaan sitten kun siihen pääsee ja sen kohtaa: ohimenevästi. 

    Tästäkö pitäisi päätellä ettei aika kulukaan?

    Jos aika ei kulu, mikä kuluu kun luen ajankuluksi dekkareita?

    Tähän on vaikea vastata, mutta ei pidä jahdata helppoja selityksiä.

    Ajankuluksi lukiessa vanhenee. Mitä se tarkoittaa, jätetään määrittelemättä.

    Lukija menee ajan mukana myös silloin kun lukee vanhoista ajoista. Tilasin nettikaupasta Pekka Tarkan muistelmateoksen. Kun se tulee, luen ajankuluksi lähimenneisyydestä.

    Voiko samaan menneisyyteen astua kaksi kertaa?

On helpompi muistella menneisyyttä kuin tulevaisuutta. Niitä kirjoja ei saa tänään luettavaksi jotka ilmestyvät ensi vuonna.

    Tasan 28 vuotta sitten kiertelin Knossoksen raunioilla Kreetalla. Samana päivänä, 3.10.1990, Saksa jälleenyhdistyi. Raunioilla kuljeskeli paljon saksalaisia. Helmut Kohl näytteli Saksan yhdistymisen sankaria.

Kyösti Salovaara, 2018.

    Sankarit tulevat ja menevät. Tänä syksynä Itä-Saksan haamu on kummitellut Saksan itäisten kaupunkien mielenosoituksissa. Muitakin haamuja nähtiin.

    Jos ihminen olisi kärpänen, se lentäisi Karl Marxin partaan turvaan.

    Jos Karl Marx olisi kärpänen, hän viis välittäisi maailman menosta.

    Kaikki tapahtuu. Ensin tragediana ja sitten farssina.

Kotiin palattua silmäilen Erno Paasilinnan mietteitä, sieltä täältä.

    ”Ei kirjallisuuden tasoa sillä paranneta, että kehitetään hyvää makua”, kirjoitti Paasilinna vuonna 1975. Nykyään hyvää makua myydään kaikkialla. Se ostetaan vaikka alennuksella.

    Paasilinnan mietteet ovat ”kuivia pisaroita”.

    Joku pystyy laulamaan valon pisaroista, mutta onko kukaan yrittänyt pestä käsiään kuivilla pisaroilla?

    ”Valtaa on tietty määrä”, kirjoitti Paasilinna vuonna 1977. ”Sitä ei ole enempää eikä vähempää. Sitä ei voi leikata kuin hölmöläiset peittoa.”

    Mitä tapahtuu jos vallan jakaa? Kasvaako se vai pieneneekö?

    ”Jos jakaa valtaa kahdelle miehelle, kasvaako valta kahdeksi? Ei, se pienentyy puolella.”

    Paasilinna kuulostaa vakuuttavalta. Mutta vakuuttaako hän?

    Jos parlamentissa olisi vain 20 kansanedustajaa, olisiko heillä kullakin valtaa 10 kertaa enemmän kuin nykyisillä parlamentaarikoilla? Tai: onko diktaattorilla todellakin kaikki valta? Jos on, mihin se perustuu?

    Vallan pisaroista ei kasva merta. Kenties puro saadaan aikaiseksi.

Leopardit. Mitä ne tekevät Longinojalla?

    Nyt kirjoitan keskiviikkoa alta pois.

    Kyyhkyset istuvat antennissa. Sataa, syksy on.

    Informaatio kulkee yhteen suuntaan.

    Poliittisia lakkoja pidellään kaksin käsin.

    Demokratia röyhtäilee, ammattijärjestöjen ilmavaivat pullistavat pöksyt piukalle.

    Yritän kuulostella milloin edustuksellinen vallankäyttö luovutettiin SAK:lle, Teollisuusliiton Riku Aallolle ja PAM:in Ann Selinille? En muista että SAK tai STTK olisivat esiintyneet kunnallisissa tai valtiollisissa vaaleissa äänestettävänä? Mutta, kuten sanoin, vanhemmiten kuulo heikkenee. Enhän Sheeranistakaan kuullut mitään.

    Vallan saa ottamalla. Ne ottavat. ”Me” annamme. Näppärästi Riku Aalto sujauttaa eduskunnan povitaskuunsa.

    Vain naiivi ihminen huolestuu. Kyynistä naurattaa. Idealisti itkee. Kun ristisanatehtävä vihjaa vaakasuoraan ”demokratiasta”, mitä vastataan pystypäin?

    ”Leopardit murtautuvat temppeliin ja hörppivät uhrimaljat tyhjiin; tämä toistuu yhä uudelleen; lopulta se voidaan laskea ennalta käsin, ja siitä tulee seremonian osa.”

    Näin mietiskeli Franz Kafka.

    Longinojalla vesi solisee kivikossa. Mahdoton on mahdollista. Leopardin silmä välähtää. Suomessa kaikki hyvin.

Kyösti Salovaara, 2018.

Mitä mieltä

[on olla jotakin mieltä?]

S.I. 2018
Minä, minulle, minun... ja mielipiteiden kuunsilta.

Tartun mahdottomaan aiheeseen.

    Tiedän tarttuvani. Viisas lopettaisi tässä vaiheessa.

    Niin viisas en ole.

    ”Ajattelen. Siis olen.”

    Kuulostaako vanha viisaus kliseeltä?

    ”Kirjoitan mielipiteeni nettiin. Siis olen olemassa.”

    Onko tuo nykyaikainen käsitys ajattelevasta ihmisestä? Oikeudesta ja velvollisuudesta olla "äänessä"?

    Miksi meillä ylipäänsä on mielipiteitä?

    Ihminen ei ole yksin vaan joukossa. Mielipidettä ei kannata sanoa eikä kirjoittaa ellei sillä halua kertoa kanssaihmisille, yhdelle tai useammalle jotakin.

    Kenties nettiin kirjoitettu mielipide on perimmiltään äänekäs kuiskaus: ”Minäkin olen olemassa.”

Viime torstaina (20.9) Helsingin Sanomat kertoi pistävänsä lehden nettisivujen kommentoinnin uudenlaiseen kuriin. Toimituspäällikkö Esa Mäkisen kirjoittama artikkeli otsikoitiin: HS kysyy lukijoilta: miten keskustelupalstamme olisi valtakunnan kiinnostavin?

    Otsikko näytti viattoman lupaavalta. (Toimitus tosin muutti sen myöhemmin vähemmän haastavaksi!)

    Mutta otsikkoa seurasi suunnitelma, jolla keskustelupalstan toisia kommentteja aiotaan nostaa esille ja toisia karsia, työntää syrjään, jättää jopa julkaisematta – siis muillakin perusteilla kuin että ne olisivat asiattomia tai pelkkää vihapuhetta.

    Pinnallisesti Hesarin toimituksen tuskan ymmärtää. Viime kuussa lehden nettisivuille tuli 110 000 kommenttia. Kuka niitä ehtii moderoida? Miten niistä syntyy lainkaan järkevää keskustelua? Viisaat puheenvuorot hukkuvat massaan, ”tyhjänpäiväisten” mielipiteiden sekaan.

    Mäkinen kertoi, että moderointi tehdään ulkopuolisen yrityksen toimin. Nyt turvaudutaan myös tekoälyyn, algoritmiin joka luokittelee kommentit kolmeen ryhmään. Parhaimmiksi arvioidut puheenvuorot julkaistaan ensin.

    Tekoälyn rajoja tutkivat tiedemiehet varmaankin sanoisivat ettei algoritmi voi mitenkään löytää ”parhaimpia” eikä ”kiinnostavimpia” kommentteja, mutta se on toinen juttu.

    Mäkinen kirjoitti, että HS:ssä on julkaistu turhankin kärkkäitä mielipiteitä, henkilöön meneviä: ”Tämän vuoksi olemme määritelleet kommenttien esilukemisen tarkoituksen toisin: moderoinnin tehtävänä ei ole poistaa asiattomuuksia vaan valikoida julkaistavaksi hyvät ja rakentavat tekstit.”

    Hyvät ja rakentavat tekstit – kuulostaa pyyteettömän ihanteelliselta journalismilta!

Jaakko Salovaara, 2018.
Minä ja Portugalin korkein kohta mantereella:
Serra da Estrela.

Hyvä ja rakentava journalismi, mitä se on?

    Tietääkö Helsingin Sanomien toimitus yhtäältä kollektiivina ja toisaalta yksittäisinä toimittajina mitä tuo tarkoittaa? Ovatko kaikki toimituksen jäsenet täsmälleen samaa mieltä siitä mikä on hyvä ja rakentava artikkeli ja mikä taas kärjistetty ja mahdollisesti jopa repivä?

    Kohdellaanko esimerkiksi poliitikkoja Hesarissa aina rakentavasti?Kirjoitetaanko näiden tekemisistä hyviä juttuja, joissa poliitikot esiintyvät hyvin ja rakentavasti?

    No, Mäkisen artikkelissa ”filosofinen” pulma tunnistettiin. Mikä ylipäänsä on hyvää keskustelua, Mäkinen kysyi.

    Siihen hän vastasi takertumalla sanaan ”rakentava”. Hän toisti sitä niin monta kertaa, että jopa lukutaidoton ymmärsi tarkoituksen: pitää julkaista rakentavia kommentteja.

    ”Rakentava kritiikki ja hyvät argumentit parantavat myös yhteiskunnallisia päätöksiä”, Mäkinen hehkutti. Keskusteluun tarvitaan erilaisia rakentavia katsantokantoja. ”Toivoisimme saavamme rakentavan ja positiivisen ilmapiirin avulla esiin entistä enemmän ääniä.”

    Sanomatta sitä suoraan Mäkinen ilmoitti, että HS pyrkii laajentamaan lehden toimituksellisen otteen myös keskustelun kommentointiin. Kommenttien tulee tukea toimituksellista linjaa – mikä se onkaan – ja sitä mukaa yrityksen kaupallista päämäärää.

    Mäkinen myös kertoi, sanomatta sitä suoraan, että kirjoittajat asetetaan keskinäiseen kilpailuun. Pitää osata kirjoittaa niin, että kommentti on algoritmin ja esilukijan mielestä ”hyvä” ja ”rakentava”. Kärjekkäät tyylilajit kielletään, koska niitä ei pidetä rakentavina.

    Luulen ettei Mäkinen tiedostanut mitä esitti.

    Jos ironia, sarkasmi, kärjistys ovat HS:ssa kiellettyjä tyylejä, mitä kirjoittamisesta jää jäljelle?

    Sanojen ontto kuori?

S.I. 2018.
Minä ja Espanjan kuningas, Madrid.
Onko kuningatar unohtanut ikkunat auki?

Torstaina tuohduin aika lailla Mäkisen (ja HS:n toimituksen) laatimasta "rakentavan kommentoinnin laajennetusta huoneentaulusta”, koska sen tarkoituksena tuntui olevan sensuroida pois sellaiset mielipiteet, jotka eivät sovi HS:n toimitukselliseen agendaan. Tarkoitan että välillisestihän Mäkinen ilmaisi, että on olemassa ”jokin” tai ”jonkinlaisia” ehdottomasti hyviä (ja oikeita?) näkemyksiä yhteiskunnasta ja poliitikasta, ja koska HS tietää mitä ne ovat, toisenlaisia näkemyksiä ei kannata julkaista.

    Perjantaina tuohtumus laimeni.

    Tietysti HS - kuten mikä tahansa julkaisu – saa määritellä itse toimituspolitiikkansa ja saa olla myös kollektiivina jotakin mieltä ”asioista” - vaikkapa EU:sta, naisten asemasta, kasvissyönnistä, maahanmuutosta, räpistä ja rockista, autoiluista ja makkaran syömisestä, puhumattakaan demokratiasta ja mielipiteen suhteellisesta vapaudesta. Ehkä on hyvä, että julkaisulla on yhtenäisiä linjanvetoja tärkeissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Mutta jos lehdellä on melkein monopoli, kuka tai mikä esittää vaihtoehdot?

    Ja miksi HS ei saisi ajatella myös taloudellista puolta? Jos rakentavat ja hyvät kommentit lisäävät lukijakunnan kasvua, mikä sen parempaa? Miksi kukaan, esimerkiksi minä, toivoisi että lehden levikki laskee kärjekkäitten kommenttien takia sen sijaan, että se nousee hyvien ja rakentavien kirjoitusten ansiosta?

    Jos minä olen poleeminen, se ei tarkoita, että ihmisten enemmistö haluaa lukea poleemisia kirjoituksia. Vielä vähemmän siitä seuraa, että kenenkään, edes HS:n pitäisi julkaista minun tai kenenkään toisenkaan poleemisia kirjoituksia, jos ne eivät sovi lehden rakentavaan toimituspolitiikkaan.

    Mutta jokin jäi kaivertamaan mieltä.

    Koska puhun myös itsestäni, kun puhun maailmasta ja Hesarista, puhun lopulta aika lailla itsestäni. Laitan pakinan kuvituksenkin tänään itsestäni. Narsismilla ei ole rajaa kun puhutaan minusta. I, Me, Mine - kuten muuan poppari lauloi ja kirjoitti.

    Nimittäin, pitkän linjan kirjoittajana - ensimmäinen sanomalehdessä julkaistu kirjoitukseni oli hyvin poleeminen ja ilmestyi Eteenpäin-lehdessä noin 50 vuotta sitten – ihmetyttää, että HS kiinnittää huomion kirjoituksen (kommentin) tyylilajiin, kun se miettii millainen on julkaistavaksi kelpaava kommentti. Miksi persoonallinen tyyli on huonoa kirjoittamista?

    Mutta vielä kummallisempi on Mäkisen artikkelin rivien väliin piilotettu ajatus yhdestä ja oikeasta ”totuudesta”, jonka vain HS tietää. Vai onko paras totuus se, mikä parhaiten käy kaupaksi?

Eteenpäin, 25.2.1969.
Kirjoittaja täytti tuona päivänä 22 vuotta.

Kun minulla, sinulla ja Mäkisen Esalla on erilainen mielipide jostakin ihmisten elämään liittyvästä asiasta, mistä se johtuu? Siitäkö että yksi meistä – nimeä mainitsematta – tietää asian oikean tolan ja kaksi muuta on väärässä?

    Syvennyn tähän hetkeksi aikaisemminkin lainaamieni kirjoittajien kautta, avulla.

    Yrjö Ahmavaara totesi matemaattisen yhteiskunta-analyysin perusteella 1970-luvulla, että historiallisessa tilanteessa, ihmisen oikeassa elämäntilanteessa, ei ole olemassa tieteellisesti määriteltävissä olevaa ”oikeaa” johtajaa eikä myöskään ”oikeaa” tekoa. Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ”ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras”. (Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin+Göös, 1976.)

    Ilkka Kauppinen puolestaan kuvasi teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria (Gaudeamus, 2015) Luc Boltanskin ja Laurent Thévenotin ajatuksia moniarvoisesta yhteiskunnasta ja mielipiteiden kilpailusta sellaisessa yhteiskunnassa.

    Pluralistisessa yhteiskunnassa, Kauppinen tiivisti Boltanskin ja Thévenotin ajatuksen, kehittyy kiistoja ja konflikteja koska ihmiset nojautuvat erilaisiin arvojärjestyksiin ja niiden mukaisiin oikeuttamistapoihin arvioidessaan omia ja muiden mielipiteitä ja käytäntöjen hyväksyttävyyttä.

    ”Monimutkaisissa yhteiskunnissa esiintyy siis keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, millainen on legitiimi sosiaalinen järjestys ja mikä on arvokasta”, Kauppinen kirjoittaa. Mutta oleellista on huomata, vähän samalla tavalla kuin Ahmavaara perusteli oikean yhteiskunnallisen tiedon mahdottomuuden, että ”ei ole olemassa yhtä periaatetta ylitse muiden, josta käsin muita oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida”.

    Siis: ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää tietysti yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään tiettyyn normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”

    Kun Mäkinen vaatii, että HS:n artikkeleita kommentoivat kirjoittajat noudattavat rakentavan ja hyvän kritiikin periaatetta, hän edellyttää mahdotonta, koska ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa käsitystä todellisuudesta ja sen arvoista. Käsityksiä on monia ja jos vain tietyt julkaistaan, syyllistytään sensuuriin tai vähintään jonkin (tosin ilmaisemattoman) poliittisen agendan noudattamiseen.

    Tietysti netti luo optisen harhan: eihän kukaan kuvittele että painetun lehden yleisönosastoon mahtuisi kaikki mielipiteet.

Onko tässä pakinassa mielipiteitä?

    Onko tämä pakina mielipide itsessään?

    Olenko minä tämä pakina?

    Jos olen, mitä kerron itsestäni suhteessa ympäröivään maailmaan?

    Pitäisikö yrittää ymmärtää enemmän itseään vai muita?

    The Guardianista sattuu silmiin Julian Bagginin artikkelista viisas miete: Jos oletamme lähtökohtaisesti ymmärtävämme kanssaihmistemme mielipiteet, päädymme pitämään niitä vain omien ajatustemme muunnelmana.

    Bagginin mielestä aito syventyminen erilaisiin mielipiteisiin, erilaiseen ajatteluun, paljastaa kuinka vähän itse tiedämme – ja sitä mukaa kasvamme ihmisinä ymmärryksessämme.

    Jos meistä kukaan ei ole koskaan mitään mieltä mistään, me emme lopulta tiedä millainen maailma on.

    Paradoksi: Erimielisyys on yhteenkuuluvaisuuden tunnustamista. Se selittää todellisuutta paremmin kuin samanmielisyys.

S.I. 2018
Minä ja Euroopan mantereen läntisin piste: Cabo de Roca.

Jo muinaiset roomalaiset

[entropian vastainen taistelu]

Kyösti Salovaara, 2018.
Tapiola.
"...satakielet lauloivat ja pieni puro lorisi."

Ollakseen hauska pitää olla totinen.

    Itseään suurempia asioita on vaikea ymmärtää. Itseä pienemmät eivät kiinnosta.

    Maailmankaikkeus lepäsi aluksi siistissä järjestyksessä. Suuren pamauksen jälkeen kaikki hajosi ja sinkoutui epäjärjestystä kohti. Alussa oli simppeliä. Sitten tuli monimutkaista.

    Elämä on monimutkainen, järjestäytynyt saareke entropian meressä.

    Tätä en ajatellut itse.

    Mutta tuli mieleen kun kävin Tapiolassa. Näin kuinka entropia syö rakenteita, joita ei ole ylläpidetty. Kun epäjärjestykselle antaa pikkusormen, se vie käden mukanaan.

Sanotaan että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

    Tämäkin lause on totta, mutta johtaa harhaan.

    Taisi olla Erno Paasilinna, joka käänsi ajatuksen nurinpäin: Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.

    Se johtuu siitä, että kuvalla on aina monta merkitystä. Kuva ei ole yksikäsitteinen. Jotta se olisi yksikäsitteinen, se pitää selittää.

    Otin pari kuvaa Tapiolasta viime viikolla. Kesäkuussa otin valokuvia roomalaisesta sillasta Salamancassa.

    Muutin Tapiolan keskustaan tasan 40 vuotta sitten. Pois muutin 30 vuotta sitten, syksyllä.

    Aloituskuvassa näkyy asuintaloja ja purettuja toimistotaloja. Tai ne voi kuvitella tyhjälle tontille. Syksyllä 1978 vain se talo, johon muutin, oli olemassa. Sen pohjoisseinä näkyy etäällä melkein keskellä kuvaa, perspektiivissä, jokseenkin kultaisessa leikkauksessa. Muiden talojen paikalla oli syksyllä 1978 pusikko, jossa satakielet lauloivat ja pieni puro lorisi.

    Nyt siis puretaan noin 35 vuotta vanhoja toimistorakennuksia. Siihen lienee varaa tällä yhteiskunnalla. Kun seison entisen kotitalon pihalla, rappio masentaa. Betoni halkeilee, sammal peittää kivetyksen, portaat hajoavat. Niitä ei ole ylläpidetty. Entropialle on annettu valta. Epäjärjestyksen vastainen taistelu maksaa, konkreettisesti. Mikään ei pysy ennallaan, paitsi epäjärjestys, eikä sekään pysy koska se lisääntyy.

    Halkeilevat betonipinnat ja sammaleen peittämät kivetykset kuvastavat Tapiolan keskustan taistelua aikaa vastaan.

    Aika nimittäin kulkee entropian suuntaan.

    Sitäkään en itse ajatellut.

Kyösti Salovaara, 2018.
Tapiola, Itätuulenkuja,  entropian vanhentamat portaat.

Salamancan roomalainen silta ylittää vuolaan Tormesjoen.

    Silta rakennettiin noin 2000 vuotta sitten. Tarinan mukaan keisari Augustus  kävi ennen ajanlaskun alkua noilla seuduilla katsomassa teitä roomalaisille kulkea. Ehkä hän jo suunnitteli siltaa. Se valmistui luultavasti ensimmäisen vuosisadan loppupuolella keisari Trajanuksen aikana. 

     Kuvitelkaamme että roomalainen keisari tutustui vastavalmistuneeseen siltaan. Kenties hän käveli sen ylitse. Ehkä hänet kannettiin kultatuolissa. Voi olla että keisari pysähtyi sillalla ja katseli kosken reunalla tepastelevia haikaroita ja kysyi: mitä nuo ovat?

    Tormesjoen sillassa on yhä roomalaisten asettamia kiviä, lähinnä kaupungin päässä. Toisessa päässä on keskiajalla rakennettua ja ylläpidettyä espanjalaista osaa. Onnella ja ahkeralla ylläpidolla komea silta kesti Tormesjoen valtavat tulvat.

    Lissabonissa otin kuvan kirkosta, jota kunnostetaan.

    Nyt selviää, että kirkko säilyi ainakin osittain 1700-luvun maanjäristyksestä. Se on yksi Lissabonin harvoista säilyneistä rakennuksista tuolta ajalta.

    Kuka rakensi seitsenporttisen Teeban? Entä riemukaaret Roomaan ja sillan yli huolten virran?

    En tiedä, mutta joku rakensi Tapiolan keskustan vain muutamaksi vuosikymmeneksi!

    Aikamoista tuhlausta.

Kyösti Salovaara, 2018.
Roomalainen silta Salamancassa.

Entropian vastainen taistelu kuluttaa voimavaroja, energiaa ja raaka-aineita. Kun talletat tiedoston tietokoneen levylle, käytät siihen energiaa, joka leviää ympäristöön lämpönä. Laskennallisesti aiheutat ympärillesi enemmän epäjärjestystä kuin saat aikaan järjestystä kirjoittamaasi tiedostoon. Mutta se hinta pitää maksaa.

    Hyvinvointivaltio on entropianvastaisen taistelun hienoin tulos – ja kallein. Sen tähden siihen ei olekaan kaikkialla varaa.

    Entropia on hieman vaikea asia ymmärtää.

    Ajatellaanpa vaikka palapeliä.

    On vain yksi järjestys, jolla palat menevät kohdalleen. Mutta on lukemattomia järjestyksiä (epäjärjestystä) joilla ne eivät osu kohdalleen. Palapelin palojen epäjärjestykset ovat siis paljon todennäköisempää kuin kuin se yksi ”oikea” järjestys.

    Niin myös maailmassa. Järjestyksen todennäköisyys on olemattoman pieni. Siksi tarvitaan jatkuvaa ylläpitoa, kunnostamista, sekä henkistä että aineellista.

    Tämänkin ajatteli joku muu.

    Toistan järjestykseen aseteltuja sanoja. Ne ilmaisevat Stephen Hawkingin ajatuksen.

    Ymmärsinkö sen? Ehkä puolittain, ehkä vain osittain.

Tuli mieleen, että paperille painettu kirja ei tarvitse ylläpitoa. Eivät timantitkaan. Melkein kaikki muu tarvitsee.

    Aika kummallinen ajatus.

    Jos ja kun kirjatkin julkaistaan digitaalisina tallentimilla tai pilvessä, niitä pitää ryhtyä ylläpitämään, jotta entropia ei tuhoa niitä.

    Painettu kirja on yllättävän kestävä tallennusväline. Se on myös käyttöliittymä, jota ei tarvitse jatkuvasti korjailla eikä parantaa.

    Niin kauan kuin yksikin painetun kirjan kappale on jossakin olemassa, kukaan ei voi valehdella sitä toiseksi. Digitaalisen ”tiedoston” voi muuttaa kätevästi. Tyhmempi ei muutosta huomaa.

    Kun ”kirjat” sijoitetaan pilveen, pahaa ajava ”isoveli” tai hyvää tarkoittava eliitti pystyy muuttamaan aikaisempia kirjoitettuja kirjoja sellaiseksi, että ne tyydyttävät nykyhetken makua, moraalia ja hyviä tapoja, poliittista agendaa. Pilvessä menneisyyden kuuraaminen onnistuu pelottavan helposti.

    Tämäkin tuli mieleen kun luin irlantilais-englantilaisen Freeman Wills Croftsin salapoliisiromaanin Groote-puiston murha. Se ilmestyi vuonna 1923.

   Raymond Chandler sanoi Croftsia juonenrakentajista taitavimmaksi – paitsi silloin kun Crofts heittäytyy liian huikeisiin yrityksiin. Croftsilla on myös silmää yhteiskunnan sosiaaliselle rakenteelle. Hän ”näkee” enemmän kuin vaikkapa Agatha Christie, joka tuon ajan dekkarikirjailijoista on parhaiten säilyttänyt lukijansa.

    Mutta Groote-puiston murhassa on pari kohtausta, jotka nostavat nykyhetken lukijan kulmakarvat koholle. Etelä-Afrikassa murhaa tutkiva poliisimies kuulustelee elokuvateatterin ovimiestä ja juutalaista timanttikauppiasta.

    Ovimieheen, joka tietysti on ”neekeri”, poliisi suhtautuu alentuvan komentavasti mutta luontevasti. Kolonialismi tulee terävin sanoin esille, mutta muuten poliisi ei pidä mustaa miestä ensi sijassa rodun edustajana. Kolonialismi on rakenne.

    Toisin hän suhtautuu juutalaiseen timanttikauppiaaseen, joka epäilyttää etnisen taustansa takia:

    ”Moses Goldstein oli tummaverinen juutalainen, jolla oli käytöstavassaan jotakin nuoltua ja luikertelevaa, silmät olivat epäluotettavat ja harhailevat… Hänestä sai vaikutelman, että hän halusi mielistelyllä torjua sitä epämiellyttävää, minkä kohteeksi hän, kuten ilmeestä näkyi, jo ennakolta pelkäsi joutuvansa.”

Salamancan roomalaisessa sillassa on 2000 vuoden ikäisiä graniittilohkareita. Kuinka moni askel on sen jälkeen ylittänyt sillan? Kuinka monta katsetta on vaihdettu?

    Tapiolan keskustaa puretaan ja rakennetaan uusiksi. Talot kestivät pystyssä 30-35 vuotta. Silmänräpäyksen.

    Freeman Wills Croftsin kirjassa on lauseita melkein sadan vuoden takaa. Yhteiskunta oli silloin hieman erilainen kuin tänään, mutta paljossa kuitenkin samanlainen. Meidän ajatuksemme ja tapamme ovat noidenkin ajatuskivien päällä käveltyjä.

    Kukaan ei halua räjäyttää Tormesjoen sillan roomalaisia kiviä joen pohjalle. Ei sekään joka ei arvosta muinaisia roomalaisia pennin vertaa. Ilman Roomaa ei meidänkaltaista yhteiskuntaa olisi olemassa.

    Toistaiseksi kaikki on hyvin niin kauan kuin Croftsin romaani on painettu paperille ja yksikin kappale säilyy jossakin. Kulttuurin ”arkeologi” löytää siitä(kin) askeljälkiä 1920-luvun sivistykseen ja sen puutteisiin. Toivottavasti yksikään hyvää tarkoittava ”kulttuuritäti” ei pääse peukaloimaan Groote-puiston murhaa ja poistamaan itselleen epämieluisia lauseita.

    Heitteille jätetty Tapiola, puretut rakennukset ja sammaloituvat kivetykset kertovat historian aktiivisesta unohtamisesta. Miten autoa pystyy ajamaan, jos peruutuspeili maalataan mustaksi?

Kyösti Salovaara, 2018.
Vanhaa kirkkoa "ylläpidetään" Lissabonissa.