Ylkkärissä 50 vuotta sitten

[27.4.1976 minä  kirjoitin näin]

Tietysti Ylioppilaslehden arvostelijat ovat myös eksyneet huimaan liioitteluun ja yksipuolisuuteen, mutta eikö ole mainiota, että on olemassa lehti, jossa on luvallista kuohua yli ja purkaa sisuaan? Parempi puhua läpi päähänsä nuorena kuin vanhana.

- Kai Laitinen Ylioppilaslehden 50-vuotisjuhlanumerossa 11.10.1963

Historiaa ei pääse pakoon, mutta sen voi unohtaa niin kuin yhdentekevän romaanin tai kehnon elokuvan. Joitakin asioita muistaa, vaikka haluaisi ne unohtaa. Toiset asiat unohtuvat, vaikka niitä haluaisi pitää mielessä ja kertoa tulevalle historialle.

    Kirjoittelin vuoden verran kolumneja Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan julkaisemaan Ylioppilaslehteen, maaliskuusta 1975 huhtikuuhun 1976. Ilmeisesti perin Ulf Sundqvistin paikan kolumnistina, vaikka en ollut SDP:n jäsen. Riehakkaan 60-luvun jälkeen Ylioppilaslehtikin puoluepolitisoitui, niin että jokaisella puolueella oli oma ”kiintiökolumnisti” 1970-luvun puolivälissä. (En ole varma muistanko oikein.)

    Mutta kun lukee nyt viimeisen Ylkkärin kolumnini, niin huomaa ettei se sovi eikä sopinut minkään puolueen tai ideologian kehykseen, vaan oli ja taitaa yhä olla jokseenkin anarkistinen. Luulen että käytin kolumnissa Irmari Rantamalalta ja Paavo Haavikolla imettyjä kielen tyylejä.

Ylioppilaslehti - Ylkkäri - on tällä hetkellä taloudellisissa vaikeuksissa ja julkaisutauolla. Jokin aika sitten Helsingin Sanomat kertoi, että Ylioppilaslehden pelastamiseksi ”Helsingin Sanomain Säätiö tukee lehden uudistamista 100 000 eurolla”, ja että ”tuki kohdistuu vuodelle 2026 ja käynnistää hankkeen, jonka tavoitteena on siirtää lehti digiaikaan.”

    Vanhan liiton miehenä en digiaikaan siirtymisestä innostu, mutta mitäpä se minulle kuuluu. Kukin taaplaa tyylillään – ja tämä 2020-luku surffailee mobiilijulkaisuilla jne.

    1960-luku oli Ylkkärin kultainen vuosikymmen. Se alkoi Arvo Salon päätoimittajakaudesta vuonna 1959.

    Kun Arvo Salolle myönnettiin Eino Leinon Seuran palkinto vuonna 1964, palkitsija totesi: ”Kun tässä (Ylioppilaslehden) perinteessä pääsi vaikuttamaan Salon journalistinen vaisto ja vauhti, ennakkoluulottomuus, uskaliaisuus ja joustavuus, kyky koota ja innostaa avustajia sekä oma verraton ajankohtaisen kirjoittamisen taito, Ylioppilaslehdestä tuli maan vilkkain, hilpein ja seuratuin kulttuuripoliittinen orgaani, esikuvallinen vapaan julkisen keskustelun vireilläpitäjä.”

Kopioin tähän sanasta sanaan ja pilkusta pilkkuun viimeisen kolumnini Ylkkäriin. Se ilmestyi melko lailla 50 vuotta sitten.

    Leikekirjaani olen kolumnin viereen kirjoittanut: The Last but at least Eternal Column, 1976-04-27.

    Ikuinen vai unohdettu?

    Kenties molempia. Riippuu näkökulmasta ja siitä mihin suuntaan katsoo.

Minäpä katson nyt menneisyyteen:

Tekopyhyys ja Vihreä jousimies

”On intohimoa ilman totuutta, totuutta ilman intohimoa, sankareita ilman sankarillisia tekoja, historiaa ilman tapahtumia.”

- K. Marx

”Tämä oikein ja syvällisesti ymmärrettynä.”

- T. Bergholm

   Viivaksi horisonttiin lasketaan elämisen höyryt. Kaukainen näyttää huononäköisestä tuntemattomalta maalta. Hiljaisuus on huonokuuloiselle melua ja pauhua. Kymmenen pientä insinööripoikaa Kaukopään tehtailta kiiruhtaa Kotkan satamaan lakkoa murtamaan. Kaksi velikultaa liittää kätensä yhteen. Jouko Tyyri ja Paavo Haavikko sylkäisevät samaan kasaan: eläköön muoto ja mehu! Dialektisen hämärän neljä loistevaloa yhtyy sateenkaarikimpuksi pöydän pinnassa, pöydällä hyvät muonat, kaikkien syödä. Eräs sanoo, eräs rohkea: ”Ihminen ei pysy paikallaan, vaan menee eteenpäin tai taaksepäin.” Synteettinen liike kasvaa. Se on lumivyöry, luokkataistelu ja hento sade. Teologi pukeutuu filosofiksi, filosofi pragmaatikoksi, pragmaatikko filosofiksi: synteesi löydetään, hukataan, seisahtumaa kaikki tyynni.

    Tekopyhyys versoo heikosta maasta. Puritanismi hyökyy pelkona ja ravintona. Ajatukset muutetaan kaavaksi, todellisuus saa oman sapluunansa. Vanhat muodot täyttyvät, vanhat muodot uusitaan: vanhoiksi muodoiksi. Igedeläinen kansanlaulaja kysyy: ”Mikä on hiusten tarkoitus päässä?” Nigerian Igedessä aurinko paistaa korkealta eikä dialektiikka ole yhtään vulgaaria. Laulaja kysyy ja vastaa: ”Mikä on hiusten tarkoitus päässä? Hiukset päässä ovat tarkoitetut saksille.”

                                                   XXX

 Hämärässä rohkeus yltyy, joukkohenki tiivistyy, dialektikko tapailee taustaansa, S. Toiviainen: ”Kun ajattelu lähti liikkeelle, se lähti porvarillisen logiikan pohjalta.” Ajatus lähti, nyt se kiikkuu, palavana tulitikkuna, yli kansan, ohi kansan, yli peltojen ja metsien. Pakottava voima, tuhat hevosvoimaa, kolme luokkataistelua, dialektiikan väkipyörä, ykseys ja sovinnaisuus: elitismi. Kädet nostetaan, lasketaan.

    Tekopyhyys ja puritanismi, hyve ja käytäntö, siveys ja tabu, sanat soivat, polttavat ideat, katselija katsoo itseään, ulkopuolelta. Hämärän sankari, kollektiivinen mystikko, kohta jo kaikki, ykseys. Häneen uskotaan.

    ”Ihminen on Uskonnollinen eläin. Hän on ainoa Uskonnollinen eläin. Hän on ainoa eläin, joka rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään ja katkaisee hänen kurkkunsa, jollei hänen teologiansa ole kohdallaan.” (Mark Twain)

                                                   XXX

 Ei ole aikaa pysähtyä, ei seisahtaa lähteen vierelle totuutta juomaan. Kumpupilvinä kohoavat taivaalle K. Chydeniuksen rohkeat sanat: ”Hyvä määritelmä sosialidemokraateista on se, etteivät ne uskalla.” Persoonapronominit vaihdetaan, ideologinen diskoteekki pauhaa. Uskalluksen ristiretki kääntyy itseensä, omat voimat nostetaan korokkeelle, kumpupilvinä ne peittävät pelokkaan massan.

    Niinpä tavallinen ihminen ei uskalla heittäytyä dialektisoimaan. Hän on työläinen kolmannessa polvessa, maanviljelijä neljännessä. Kukaan ei uskaltanut. Kaikki ovat tehneet työtä, päivästä vuoteen, vuodesta pelkoon. Kamppailua kahdeksantuntisen työpäivän puolesta, taistelua viisipäiväisen viikon puolesta, hellimättömyyttä olemisen oikeuksien puolesta, olemista ikuiselta näyttävän orjuuden kynsissä, mutta oman luokkansa keskellä, omassa luokassaan. Mutta…

    Ei uskallusta. Ideologisen diskoteekin pelkoa koska sen jäseniltä edellytetään paitsi uskallusta myös eliitin tuntomerkkejä: porvarillinen tausta ja dialektisen hämärän valonajatus.

                                    

 Aika kuluu loppuun, on liikuttava, sekin on dialektiikkaa. Suomen Sosialidemokraattinen puolue maalaa onnen kuvan taidepoliittisessa ohjelmassaan: ”Yhteiskunnan onnellinen kehitys edellyttää kansalaisilta henkistä valppautta ja suvaitsevuutta, jota taiteet kasvattavat. Taide auttaa ihmistä viihtymään maailmassa.” Lauseet ovat totta, mehevinä putoilevat omenat kultaisilta vadeilta, ahneet armahdetaan, vaivaisia tuetaan. Ohjelma jatkuu:

    ”Lehdistö, radio ja televisio voisivat tehdä merkittävää taidekasvatustyötä sekä kritiikin että informaation avulla. Onkin kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, että joukkotiedotusvälineet toisaalta käsittelevät riittävästi taidetta, toisaalta pyrkivät laajentamaan aihepiiriään ohi perinteellisen taiteen.” Sanat muuttuvat lauseiksi, lauseet virkkeiksi, palavat tulena, ovat niin totta. Mutta…

    Samana keväänä kun J. Tyyri vihdoinkin ryömii F. Kafkan päähän, näyttää sosialidemokraattisen puolueen pää-äänenkannattaja Demari saavan tarpeekseen kulttuurista. Ajan merkit haalistuvat, kipinät sammuvat, lehti vähentää kulttuurisivunsa puoleen, puolet pois olemattomasta: onko se kaikki vai ei-mitään?

    Kuka voisi kertoa mistä merkit kertovat? Kirkkaat päivät keväässä, melodraama kaikkein ylinnä. Marssit ja marxit ja maksit sekoitetaan dialektisessa hämärässä: ne loistavat ja paisuvat, ovat ja elävät.

                                                  XXX

 Melodraama vaihtuu burleskinäytelmään. Kadulla myydään totuutta, tekopyhyyttä ja pyhyyttä. Murrosikäiset kädet totuuden hyisessä kosketuksessa. Pahan kosketus väistetään, Aku Ankka takataskussa, säästöporsas olkalaukussa, hyvä koti kaikilla, kesä vain harvoilla.

    Tutti suussa marxismi-leninismiin!

    Kehdosta kadulle monopolien vastaiseen rintamaan!

    Lee Coopereissa imperialismin vastaiseen taisteluun!

    (Vapauttakaa Fenimore Cooper! kirj. huomautus)

                                                  XXX

 Mutta hei... nythän olet katkera. Älä unohda inhimillisyyttä, sosiaalisen tietoisuuden valtavaa vyöryä, utopian lippujen punaista väriä, lämmintä tunnetta, joukkotunnetta. Olet vanha, kirjoitat tulevaisuuden silmien edessä. Kohta väistyt vuosien varjoon. Opintolainasi on jo pantu lyhennykseen, olet täysiverinen palkkatyöläinen etkä tämän melodraaman sankari. Nahkasi kuivuu, sinut ripustetaan narulle, merkiksi palkkatyön tervehdyttävästä vaikutuksesta ihmiseen. Kun väsyt, älä ole katkera, ole vain: väsynyt.

    Kirjoittaja eksyy ideologioiden usvametsään. Dialektiikan polulla tuskin aurinko ulottuu maan pintaan. Mustarastas laulaa, polulla kissa kuuntelee, se on Mahno. Tekopyhyys ja puritanismi imevät valon. Tehtaiden ja kivitalojen lomitse asfalttikatuja pitkin kuljetaan yksinäisinä, kirkkaina aamuina. Sitten…

    ”Pitkä, laiha, vihreä olento kalmankalpeine kasvoineen seisoo liikkumattomana häntä vastassa jousi kädessään. Vihreä kiireestä kantapäähän, loistava, hämmästyttävästi ihonmukainen vihreä väri, jonka merkityksessä ei voi erehtyä. Vihreä ylt’yleensä, paitsi valkeat kasvot, jotka tuijottavat ilmeettöminä.

    Sekunnin verran vanha mies tuijottaa lumottuna, sitten kohottaa pistoolinsa ja ampuu kahdesti.”

Ylioppilaslehti 27.4.1976.

AI ai sentään

[kuka sen kirjan kirjoittikaan?]

 

Kyösti Salovaara, 2026.

Eino Leino (1878-1926).
Lauri Leppäsen veistos, 1953.

Neljännesvuosisata saattaa vaikuttaa mielivaltaiselta mittarilta kulttuurispekulaatioille, mutta ajanjakso 2001–2025 on viimeinen, jolloin kirjallisuutta tuotettiin ja luettiin ilman tekoälyä, tekijää joka kohtalonomaisesti muuttaa pian monia asioita.

- Nadal Suau El Paísissa 18.4.2026 

Kirjallisuusskene käy kuumana.

    Se huokailee, kiroilee, valittaa, panikoi.

    Mihin maailma menee, jos kukaan ei tiedä kuka tämän tai tuon kirjan on kirjoittanut. Miksi lukea proosaa, jota AI, tekoäly generoi aikaisempaa kirjallisuutta jäljittelemällä ja kopioimalla?

    Mutta toisaalta: mitä väliä kirjan kirjoittajalla on?

    Jos kirjaa on kiva lukea, eikö se riitä?

    Olemmehan keskustelleet viime vuosina siitä, onko kirjailijan yksityiselämällä vaikutusta kirjan "arvoon". Joidenkin mielestä on, toisten ei. Tekoälykoneella ei ole ”yksityiselämää”, koska sen ainoa ”elämäntapa” on jäljitellä muiden elämää, joten tekoälyn kirjoittamasta romaanista ei tarvitse pohtia, onko sen kirjoittaja juoppo paskiainen, raaka sovinisti tai ihan hullu feministi.

    Mutta sittenkin… eikö oletuksena ole, että luemme ihmisen, jolla on mahdollisesti inhimillisiä puutteita hyveiden lisäksi, kirjoittamia tarinoita?

    Kun espanjalainen kirjailija ja kriitikko Nadal Suau kirjoitti madridilaisessa El Paísissa, että nyt on viimeinen hetki arvioida AI-vapaata kirjallisuutta, hän taisi olla jo kirjanmittaisen askeleen todellisuutta jäljessä.

Muutama päivä sitten Alexandra Alter kirjoitti kirjailijoiden ja kustantajien AI-tuskasta The New York Times -lehdessä otsikolla Where Does Publishing’s A.I. Problem Leave Authors and Readers? (10.4.2026.)

    Alter kertoi Meksikossa asuvan esikoiskirjailijan, tai paremminkin esikoiskirjailijaksi pyrkivän, teknisen konsultin Antonio Bricion kokemuksista.

    Bricio lähetti käsikirjoituksen 20 kustantajalle ja agentille. Turhaan. Paranteli teostaan. Lopulta Bricio päätteli, että kustantajat ja agentit vierastavat esikoiskirjailijoita pelätessään, että kirjan on kirjoittanut AI-kone.

    Niinpä Bricio tilasi ohjelmiston, jolla tutkitaan onko kysymyksessä tekoälyn kirjoittama teksti. Hän syötti sille yhden luvun romaanistaan, ja ohjelman mielestä teksti oli varmasti tekoälyn kirjoittamaa. Bricio tietenkin tiesi, että näin ei ole. Hän poisti muutamia lauseita tekstistä ja nyt Originality.ai -ohjelmisto päätteli, että teksti on sataprosenttisesti ihmisen kirjoittama.

    Jutun kirjoittaja Alexandra Alter arvelee, että kustantajien AI-paniikki johtuu Mia Ballardin romaanin Shy Girl -tapauksesta. Ballardin romaani ilmestyi aluksi omakustanteena ja sitten vakiintuneen kustantajan ohjelmassa. Tämän jälkeen teosta ryhdyttiin pitämään tekoälyn tuottamana, vaikka kirjailija vakuutti kirjoittaneensa sen itse ja epäili, että hänen käyttämänsä kustannustoimittaja oli lisännyt romaaniin joitakin tekoälyllä tuotettuja jaksoja.

Alexandra Alterin jutun kommenteissa kirjallisuuden tilannetta kauhisteltiin, mutta muutamat keskustelijat muistuttivat, että monen julkaistun romaanin taustalla on useita apulaisia ja aputoimittajia, jotka vaikuttavat teoksen lopulliseen muotoon. Kirjojenkin ”auteur” on tässä mielessä joskus hämärä.

    Mutta silti me, lukijat, ylisummaan vierastamme ajatusta että kirja, olipa se proosaa tai faktaa, olisi tekoälyn tuottamaa tekstiä. Näin koska me, minä, luulemme tietävämme ettei tekoälykoneella ole sielua eikä moraalia eikä se itse ymmärrä lainkaan mitä se tekee, mitä sen tuottama teksti ”tarkoittaa”.

    Alter lainasi jutussaan nuorille aikuisille romaaneja kirjoittavaa Laura Taylor Nameytä, joka sanoi, että jos lukijat maksavat ostamastaan kirjasta, he haluavat että kirja tulee kirjailijan aivoista ja sydämestä eikä tietokoneesta, joka on ryöstänyt kirjailijan aivot.

    Näin varmasti onkin, mutta mistä me lopulta ”tiedämme” kenen aivoista mikäkin on syntynyt?

Ihminen ei ole saari.

    Melko usein joku romaani tuntuu tutulta, siinä on aineksia, juonenkulkuja, tunnelmia jotka muistuttavat jotakin aikaisemmin lukemaani, vaikka en pysty sanomaan että mitä kirjaa tai kenen kirjoittamaa. Myös kirjallisuuden tyylejä matkitaan, niitä käytetään avuksi hyvässä mielessä tai pelkästään ironisessa tai jopa pahanilkisesti. Kaikki tämä on inhimillistä ja kirjallisuuspeliin sisäsyntyisesti kuuluvaa.

    Katsoin muutama päivä sitten Edward Dmytrykin ohjaaman, paljon kehutun westernin Laki ja väkivalta (Warlock, 1959). Se on yksi arkkityyppinen versio tositapahtumista O.K. Corralin taistelusta Tombstonessa 1881. Niinpä Dmytrykin hienosta elokuvasta tuli heti mieleen John Fordin filmi Erämaan laki (My Darling Clementine) vuodelta 1946. En kuitenkaan väitä että Dmytryk kopioisi Fordia. Molemmat ohjaajat ”kopioivat” – niin kuin kymmenet lännenelokuvat - historian tapahtumia ja sovittavat oman ajanhetkensä ajatuksiaan siihen ja luovat fiktiota, joka koskettaa yhä elokuvien katsojia. Siitä huolimatta että tarinoiden taustalla on kymmenien, satojen ja tuhansien ihmisaivojen kokemuksia ja tuntemuksia, ei siis vain yksi sydän vaan miljoonia sydämiä.

Tekoälykoneella ei ole sielua eikä sydäntä. Se ei pysty omin päin arvottamaan mitään, mutta se ”osaa” pätevästi esittää asioita oppimiensa tekstien pohjalta. Se voi, kenties, kirjoittaa hyvinkin koskettavan kohtauksen romaaniin, mutta se ei ymmärrä miksi tuo kohtaus koskettaa ihmislukijoita.

    Kun näin on, lukija on pulassa. Onko oikein, että AI-kone erilaisia tekstejä yhdistelemällä ja niistä lauseita generoimalla saa lukijan jopa kyyneliin? Sen kyllä hyväksyy, että toinen ihminen saa minut itkemään, mutta jos sen tekee kone, niin hemmetti vieköön!

    Ihminen ei ole saari, ei edes kirjailija. Tai oikeastaan: kirjailija kaikista ihmisistä vähiten.

    Olivatko kirjailijat koskaan pelkästään ”luomua”? Yksilöitä jotka eivät tienneet olemassa olevasta kirjallisuudesta mitään? Nykykirjailija tietää taatusti maailmasta (vaikkei ehkä kirjoista) enemmän kuin vaikkapa Aleksis Kivi tai Eino Leino tiesivät aikanaan, mutta tietääkö nykykirjailija ihmisen sydämestä yhtään enempää kuin Kivi tai Leino?

    Veijo Meri pohti esseekokoelmassaan Kuviteltu kuolema (Otava, 1974) mm. kirjailijan ajattelun itsenäisyyttä ja autenttisuutta. Hän tunnusti, että kirjailija pelkää ”plagioivansa” myös itseään. Meri kertoi, että ”jatkuvaa riesaa aiheuttavat kirjoitettaessa juuri erilaiset mekaaniset tavat ja tottumukset, samoin vaara luiskahtaa valmiisiin kuvioihin, joita ei muista saaneensa omista ja toisten teoksista. Jos ne eivät tekstissä toimi, niitä alkaa epäillä. Jos niiden alkuperän huomaa, ne heittää helposti pois eikä niitä ala suhteuttaa ja sulattaa tekstiin. Vain suurimmat, joku Shakespeare ja Brecht, nauraisivat tämmöiselle epävarmuudelle.”

    Meren hieno essee elää yhä tässä päivässä, semminkin tässä päivässä kun varkaille on tullut mukaan AI, tekoäly joka varastaa kaiken ja kaikilta.

    ”Vain näpistelijät ja pikkuvarkaat pohtivat kuinka vähän voi ottaa, ilman että kukaan huomaa”, Meri kirjoitti esseessä Miten Manillaköysi syntyi. ”Iso varas vie kaiken irtoavan, mennessään vielä ovetkin, niin että kaikki voivat omin silmin todeta tavaran jääneen heitteille ja jonkun luotettavan henkilön korjanneen sen talteen.”

    Mistä johtuu, että me emme hyväksy että AI vie mennessään kaiken ja ovenpieletkin? Jos William Shakespeare ja Bertolt Brecht ”varastivat” tarvitsemansa muilta kirjoittajilta, miksi tekoälyn pitäisi olla moraalisempi toimija?

    Ironista on ettei AI ymmärrä varastavansa muiden tekstejä ja kokemuksia. Syyntakeetonko siis?

Kyösti Salovaara, 2025.

Aleksis Kivi (1834-1872).
Wäinö Aaltosen muistomerkissä, 1939.

 

Sivilisaatioiden ryskettä

[vai asfalttipölyä kaupunkiraitilla?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Kreikkalaiset voidaan ymmärtää puhumatta heidän taloudellisista olosuhteistaan. Roomalaiset ymmärretään vain niistä puhumalla.

- Oswald Spengler: Länsimaiden perikato, 1918, 1922. Lyhennetyn laitoksen suomennos Yrjö Massa. Neljäs painos, Kirjayhtymä 1996. 

”Jo historiallisten tosiseikkojen vuoksi keskivertoamerikkalaiselle on tunnusmerkillistä, että hän on luonteeltaan utelias, kasvatuksensa ansiosta neuvokas ja koulutuksensa ansiosta empiirinen”, sanoi Stowe. ”Toisin sanoen: jenkit ovat sählääviä kusipäitä, jotka tunkevat nenänsä joka paikkaan.” 

- Len Deighton: Siima, 1989. Suomennos Erkki Jukarainen. WSOY, 1991. 

Suuri on suurta. Pieni on pientä.

    Arkipäivä eletään siinä välissä.

    Mutta näinä aikoina pieni läikkyy suureen ja suuri pieneen. Maailmankylä on globaali ja paikallinen.

    Paitsi että yhtä maailmankylää ei liene olekaan, vaan on eri puolille keskittyviä sivilisaatioita.

Jos pitäisin päiväkirjaa, viime viikonlopun toimissani kuvastuisi hyvin paikallisen ja globaalin vuorovaikutus. Juhlavasti saattaisi lisätä, että arkielämän päiväkirjassa ilmenee myös vertikaalisesti nykyhetken suhde lähimenneisyyteen.

    Perjantaina ajettiin Kotkaan auringon paistaessa moottoritielle. Koillis-Helsingistä matka Kotkansaarelle kestää vajaan puolitoista tuntia.

    Kello näytti neljää kun mentiin syömään tuttuun ravintolaan, jonka ruokalistalla esitellään Välimeren ruokakulttuureja Turkista Marokkoon, Kreikasta Espanjaan. Sapuskan jälkeen kevyttä kävelyä keskustassa ja Sapokan rantojen kautta Arto Tolsa areenalle.

    Kevään ensimmäinen peli ulkona aurinkokatsomossa. Tai oikeastaan toinen, koska tammikuussa katsoimme Madridissa Atlético Madridin ja Real Mallorcan välisen Espanjan liigan matsin.

    Mutta nyt näimme KTP:n kauden ensimmäisen ykkösliigapelin Mikkelin MP:tä vastaan.

    Peli oli yritteliästä, mutta hieman haparoivan jännittynyttä. Niin kuin nykyään Suomessa usein on, koska sekä Veikkausliigan että Ykkösliigan pelaajaringit vaihtuvat suuresti vuodesta toiseen. Ehkä uudet pelaajat jännittivät myös kotkalaista jalkapallokatsomoa. Paikalla oli 1700 katsojaa. Auringon laskiessa tunnelma lämpeni. KTP:n uudistunut joukkue pelasi virkeästi, vaikka selkeää taktiikkaa oli vaikea havaita katsomon alariveiltä. No, KTP voitti mikkeliläiset numeroin 1-0.

Entäpä lauantaina? Aamusella katsoin tietysti Ykkösaamun, jossa pätevä ja terävä Seija Vaaherkumpu haastatteli hybridiosaamiskeskuksen verkostojohtajaa Jukka Savolaista. Savolainen ”pelotteli” sivilisaatioiden yhteentörmäyksellä.

    Iltapäiväkävely Tapiolan urheilupuistoon: siellä uutta jalkapallostadionia rakennetaan hyvää vauhtia. Tai mistäpä sitä tietää millä vauhdilla stadion nousee. Illemmalla katselin pari jaksoa BBC:n Komisario Lynley -sarjasta 2000-luvun alkuvuosilta. Sarja perustui amerikkalaisen Elizabeth Georgen romaaneihin. Myöhemmin illalla seurasin toisella silmällä futismatsia Sevillasta: mestareiden liigan puolivälierään valmistautuva Atlético Madrid hävisi b-kokoonpanolla Sevillalle.

    Ennen kuin nukahdin, aloittelin Len Deightonin romaania Siima, joka on tiedustelumies Bernard Samsonin eurooppalaista tarinaa kertovan yhdeksänosaisen romaanisarjan (1983-1996) viides teos.

Sunnuntaista pääosan ”varasti” Pariisi-Roubaix maantiepyöräilyn klassikko, monumentti eli päivän mittainen kilpailu ”pohjoisessa helvetissä” missä ajetaan kymmeniä kilometrejä peltojen välisillä mukalakivipoluilla kuin välillä jään päällä liukuen.

    Pyöräkilpailun lomassa saunominen, italialaista olutta saunajuomana. Sitten söimme lounaan, jossa paistettujen ahvenfileiden rinnalla tomaattia Espanjasta, paprikaa Hollannista, perunoita Egyptistä ja lasi punaviiniä Australiasta. Illemmalla katselin jonkin verran futismatsia Mallorcalta ja yhden jakson vanhasta Hercule Poirot -sarjasta. Yötä vasten jatkoin Siiman lukemista ja tarkkailin toisella korvalla yön uutisia Unkarista.

    Eurooppa hengähti helpottuneena. Minäkin.

JS. 2026.

KTP vs MP 10.4.2026.

Maailma läikkyy suomalaiseen arkeen, mutta elämä kulkee tavallaan eikä globaali myllerrys suoraan muuta sen rientoa. Sen panee tietysti merkille, että kun muualla - Espanjassa, Saksassa, Ruotsissa jne. - valtiovalta helpottaa kansalaisten kustannuksia bensapumpulla, Suomessa hoetaan kaikilta vallan portailta, ettei kansalaisten elämää kannata eikä tarvitse helpottaa. Ei ole varaa eikä vihreän siirtymän takia siihen ole muutenkaan perusteita.

    Asian tilaa suurentelematta totean: monessa länsimaisessa demokratiassa kansalaisen näkökulma on keskeinen näkökulma poliittisiin päätöksiin, kun taas Suomessa yhteiskunnan etu voittaa kansalaisen halut ja toiveet. Ja sekin merkille pantakoon: suomalainen ihminen alistuu aina kun ylhäältä päin pyydetään alistumaan.

Kansainvälisessä politiikassa pelataan lyhyttä peliä järein kortein, aseet puhuvat, pommit putoavat, myrkylliset lennokit lentävät rajojen yli.

    Mutta hieman hätkähdin kun Jukka Savolainen väitti Ykkösaamussa, että pitkässä pelissä maailmalla käydään sivilisaatioiden välistä ”sotaa”, joka saattaa muuttua todella kovaksi sodaksi tulevina vuosina.

    Hieman Oswald Spenglerin tavoin Savolainen ennusti, että lännen sivilisaatio on helisemässä idän ja etelän sivilisaatioiden paineessa, vaikka, kuten Savolainen sanoi, lännen vahvuus ja menestyksen avain on edelleen demokratia, oikeusvaltio ja yksityisomaisuuden suoja. Tästä huolimatta legalismiin nojaava länsi, varsinkin Eurooppa, saattaa marginalisoitua autoritaaristen sivilisaatioiden jyrätessä uusina valta- ja voimakeskuksina.

    Kaikki vanhat ja aikanaan voimakkaat sivilisaatiot ovat kukin tahoillaan romahtaneet, miksei siis eurooppalaista alkuperää oleva sivilisaatiokin romahtaisi hetken koittaessa?

Sivilisaatioiden romahtamisesta tulee tietysti mieleen tuo Oswald Spenglerin teos Länsimaiden perikato, vaikka teosta ei olisikaan lukenut, niin kuin minäkään en ole täysin alusta loppuun lukenut, mutta kirjan pessimistinen otsikko on väreillyt ihmisten tietoisuudessa jo sadan vuoden ajan.

    Sivilisaatio lienee yleensä kulttuurin synonyymi. Spengler kuitenkin puhuu kulttuurista, joka ikääntyessään muuttuu sivilisaatioksi, joka sitten puolestaan, kuten kaikki orgaaninen elämä, vanhenee ja kuolee pois.

    Kulttuuri ja sivilisaatio ovat Spenglerin maailmanselityksissä vastakohtia. Hän puhuu maailmankaupungista. ”Maailmankaupunki merkitsee kosmopolitismin asettamista ’kotimaan’ tilalle”, Spengler kirjoittaa teoksensa johdannossa. ”Se on syvällinen sana, josta tulee mielekäs heti barbaarin kehityttyä kulttuuri-ihmiseksi, mutta se katoaa jälleen sivilisaation kohottaessa vaalilauseekseen ajatuksen ubi bene, ibi patria [missä hyvä, siellä isänmaa]. Maailmankaupunkiin ei kuulu kansa, vaan massa.”

    Tuntuu, että Spengler ennustaa länsimaiden perikatoa siksi, että kosmopoliittisuus (nykyään kai sanoisimme että globaalisuus) ei ymmärrä perinteitä, että se, sivilisaatio, taistelee kaikkea kulttuuria vastaan. Että massojen maailma nurjertaa paikallisen kulttuurin.

    ”Maailmankatsomuksen, politiikan, taiteen, tietämisen ja tuntemisen kaikki suuret ristiriidat nähdään tämän yhden vastakohdan merkeissä”, Spengler kirjoitti yli sata vuotta sitten. ”Mitä on huomispäivän sivilisaatiopolitiikka eilispäivän kulttuuripolitiikan vastakohtana? Antiikissa se on retoriikkaa ja länsimaissa journalismia, vieläpä sivilisaation valtaa edustavan abstraktion, rahan, palveluksessa.”

Jos olevaisten maailmojen taistelua käydään sivilisaatioiden kesken, niin mihin ne pyrkivät?

    Onko etusijalla valta toisten sivilisaatioiden ylitse vai itselle kerätty vauraus, jolla toiset sivilisaatiot alistetaan hyötykäyttöön? Vai molemmat?

    Ja jos tulevaisuus perustuu sivilisaatioiden valtapeliin, niin miten arkipäivän Suomessa tai ylisummaan ikääntyvässä Euroopassa tuohon pitkään peliin tulisi suhtautua?

    Olkaansa kohauttelemalla vai…

Muuten olen sitä mieltä, että eurooppalaiset kansallisvaltiot kannattaisi ”hävittää” ja luoda niiden tilalle yhteinen Euroopan liittovaltio.

Kyösti Salovaara, 2026.

Suurista asioista vielä suurempiin

[Not In My Back Yard]

Kyösti Salovaara, 2026.

Tapanilan idylli.

Suomalaiset kokevat onnellisuuden syntyvän vakaudesta ja riskittömyydestä. Siitä, että mikään ei yllättäen muutu. Mieluummin vielä niin, että mikään ei muutu. Suomalaiset palkitsevat riskittömyydestä. Äänestäjät kiittävät vaaleissa niitä poliitikkoja, jotka eivät haihattele vaan tarjoavat vakautta ja mennyttä maailmaa. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu ampua alas kaikki uudet poliittiset ideat aplodien toivossa. Tähän syyllistyy myös media. Yhteiskunnan siiloutuminenkin on riskittömyyteen hakeutumista ja siellä pysymistä.

- Helsingin Sanomien pääkirjoitus 7.4.2026.

T iistaina katsoin mestarien liigan puolivälieräottelun Madridista. Saksalainen futisjoukkue Bayern voitti espanjalaisen Real Madridin. Ratkaiseva toinen ottelu pelataan ensi viikolla Münchenissä.

    Peli päättyi puolenyön aikaan.

    Sen jälkeen lueskelin Len Deightonin romaania Koukku.

    Radiossa soitettiin kuuntelijoiden toivemusiikkia.

    Sitten yön uutisissa yhdeltä kerrottiin, että Trump hyväksyy Iranin jo aikaisemmin hyväksymän aselepoehdotuksen.

    Nukahdin pian uutisten jälkeen.

    Ja nukuin sikeästi keskiviikkoaamuun asti.

    Keitin aamukahvin kahdeksan maissa.

S uurista asioista siirryn vielä suurempiin.

    Johdannossa lainasin Hesarin pääkirjoitusta.

    Sitä täydennän epäilyllä, että prahalainen Franz Kafka (1883-1924) jotenkin osasi kirjoittaa suomalaisen mielenlaadun ahtaimmista syövereistä. Myönnän: se on melkein mahdotonta.

    ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen”, Kafka kirjoitti mietelmissään ”synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä.” (Keisarin viesti. Toimittanut Kai Laitinen. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1969, 1989.)

    Tuossako suomalainen onni tuli määritellyksi?

    Ehkä, varsinkin jos se perään laittaa toisen Kafkan mietelmän: ”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

T apanila on Malmin peruspiiriin kuuluva asuinalue Koillis-Helsingissä. Se koostuu pientalovaltaisesta länsiosasta pääradan vieressä ja radan itäpuolella olevasta jyhkeiden kerrostalojen asuinalueesta.

    ”Tapanilan idylliä uhkaa asemakaavamuutos”, Tapanila-Seuran johtohenkilöt sanoivat yleisosastokirjoituksessaan Helsingin Sanomissa (2.4.2026).

    He kuvasivat kotiseutuaan näin: ”Vanha Tapanila on Käpylän, Vallilan, Kumpulan ja Toukolan tavoin Helsingin vanhimpia puutaloalueita. Tapanilaa ryhdyttiin rakentamaan, kun Mosabackan rautatieseisake avattiin liikenteelle vuonna 1907. Tapanilassa on säilynyt huomattava määrä satavuotiaita puutaloja, ja puutalovaltaisuus kuuluu edelleen Vanhan Tapanilan ominaispiirteisiin. Vaikka alkuperäisiä suuria puutarhatontteja on sittemmin jaettu ja pihat ovat täydennysrakentamisen myötä pienentyneet, on puutarhamaisuus säilynyt hyvin. Vanha Tapanila on kylämäinen, rakennukset pienimittakaavaisia ja asuntokadut kapeita ja hiekkapintaisia.”

    Muutamat maanomistajat ehdottavat nyt asemakaavan muuttamista lähinnä Tapanilaa halkovan Päivöläntien pohjoispuolelta. Päivöläntie ei ole pieni hiekkatie.

    Mielipidekirjoitus vastustaa muutoksia nykytilaan. Not In My Back Yard – eikä varsinkaan kerrostaloja! Näin Hanna-Kaisa Siimes, Seija Karttunen ja Amanda Eskola kauhistelevat muutoksen mahdollisuutta: ”Maanomistajat ovat hakeneet tonteilleen nykyiseen asemakaavaan verrattuna 2–3-kertaista rakennusoikeutta, mikä tarkoittaisi noin nelikerroksisten, pitkien ja syvärunkoisten kerrostalojen rivistön nousemista keskelle Puu-Tapanilan pientaloaluetta. Rakennusten tieltä voitaisiin myös purkaa lähes sata vuotta vanhaa rakennuskantaa ja kaataa yli satavuotiasta puustoa.”

Kyösti Salovaara, 2026.

Vanhaa Tapanilaa Päivöläntien varrella.

K un kävelee Päivöläntiellä, mielipidekirjoituksen kauhistelua on vaikea ymmärtää.

    Mutta ehkä ymmärrystä (tai pikemmin kritiikkiä) kaipaakin asenne, jota mielipidekirjoittajat eivät sano ääneen. He jättävät sanomatta, että ”meidän idylliin ei pidä rakentaa kerrostaloja, joihin muuttaa uusia asukkaita.”

    Helsinki saa toki kasvaa, kunhan se kasvaa muualle kuin tapanilalaisten takapihalle.

    Kaupunkikeskustelussa ongelmana on sen toispuolisuus. Ne jotka asuvat parhaimmissa kaupunginosissa vastustavat muutosta kynsin ja hampain. Köyhempien kaupunginosien asukkaat vaikenevat. Heidän on tyytyminen muutokseen piti siitä tai ei. Käpylässä, Kumpulassa, Toukolassa ja Tapanilassa asuva ”eliitti” hallitsee mediakeskustelun ilmatilaa, koska he osaavat ja pystyvät sitä hallitsemaan.

    Keskustelu ”oikeasta” kaupungista ei johda mihinkään, koska oikeaa kaupunkia ei ole olemassakaan. On vain erilaisia visioita. Toisessa päässä nähdään asukkaiden keskittäminen Jätkäsaaren ja Kalasataman kaltaisin rakennustihentymiin; toisessa päässä ihannoidaan amerikkalaistyyppistä omakotitalokaupunkia, jossa jokaisella asukkaalla on oma talo, piha ja autotalli.

    Henkilökohtaisesti minäkin asuisin mielelläni omassa talossani järven rannalla keskellä kaupunkia ja ajelisin sadan tonnin sähkökärryllä maalle viikonloppuisin viettämään huvilaelämää kaltaisteni kanssa – kunhan ne eivät tunkisi asumuksiaan ja ahtereitaan minun takapihalleni.

E ilen aamulla, Trumpin rauhoittaman yön jälkeen, join aamukahvia ja luin Hesarin printtilehteä.

    Aurinko paistoi pihapiirin tuntumassa kasvavaan sakeaan, isokokoiseen tuijaan. Olin pannut merkille, että parin viikon aikana toukomettiäiset (sepelkyyhkyt) olivat rakentaneet taas pesäänsä tuijan oksien suojaan. Läheisen vaahteran oksalla ne kuhertelivat rohkeasti.

    Ja sitten: niin kuin viime keväänäkin, kaksi varista ilmestyy paikalle.

    Molemmat tunkeutuvat tuijan sisään.

    Oksat heiluvat. Siellä kamppaillaan. Eilisestä, tästä päivästä, huomisesta!

    Eikä aikaakaan kun ensimmäinen varis lennähtää tuijan sisästä ulos sepelkyyhkysen muna nokassaan. Ja hetken päästä toinen, silläkin muna nokassaan.

    Luonto ei tunne moraalia eikä toimi ”oikeusvaltion” pykäliä noudattamalla.

    Mutta onko niin, että mitä pienet edellä, sitä isot perässä?

 

Kyösti Salovaara. 8.4.2026 klo 8.31

Munavaras pakenee rikospaikalta.

Kirja houkuttaa ja koukuttaa

[entä kirjan kansi: taidetta vai koriste?]

1952.

”Moraalinen vajavaisuus”, hän toteaa, ”viehättää teitä.” ”Samoin kuin”, minä sanon, ”Macbethin ja Rikoksen ja rangaistuksen tekijöitä. Anteeksi, että mainitsin kahden taideteoksen nimet, tohtori.” ”Ei mitään. Minä kuulen kaikenlaista täällä. Olen tottunut.”

- Philip Roth: Intohimon professori, 1977. Suom. Pentti Saarikoski, 1978.

Kirja. Sanalla on vastineita kaikissa lähisukulaiskielissä, joskin näiden välillä on merkityseroja. Esimerkiksi aunuksen kirju, merkitsee ’koriste; kirjain’… Myös suomen kirja-sanalla on koristekuvion merkitys, ja tähän perustuvat verbit kirjailla ja kirjoa sekä tavallaan adjektiivi kirjava. Sanan alkuperäinen merkitys lienee ollut ’piirto, merkki, kuvio, koriste’...

- Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY, 2004.

Ollako jotain mieltä vai ei?

    Siinäpä kysymys.

    Pitääkö huolestua? Olla valppaana? Herätä huomaamaan, että tuolla on epäkohta, ja kas, tuolla toinen? Kolmatta ei kestä kukaan!

    Täytyykö ”pyhällä viikollakin” ärsyyntyä ja heittää märkä rätti toisin ajattelevien ja niiden jotka eivät ajattele lainkaan, silmille?

    Narsissit avaavat kukkansa sopivasti kiirastorstaina.

Muutama päivä sitten etsin erästä kirjaa. Silmiini osui Budd Schulbergin romaanin Lumous haihtuu viehättävä kansi. Taidankin pistää seuraavan pakinani kuviksi, ajattelin.

    Niin laitan.

    Yksi kuvaa kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tai sitten päinvastoin, niin kuin Erno Paasilinna muistaakseni sanoi. Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.

Ryhdyin katselemaan kirjahyllyä sillä silmällä.

    Viehättäviä, kauniita ja ikimuistoisia ajatuksia herättäviä kansikuvia etsien.

    Valintani on sattumanvarainen. Tiettyyn pisteeseen saakka.

    En valinnut suunnitelmallisesti jännäreitä, mutta niissä on sattumalta kivemmat kannet kuin ns. vakavissa romaaneissa. Vai onko se sattumaa?

    Ehkä viihderomaaneja ”myytiin” aikanaan enemmän kirjan kansikuvalla kuin vakavaa kirjallisuutta, joka myi sellaisenaan kirjailijansa nimellä ja aiheensa painolla.

    Mutta tosiasia on, että monet, kotoa perityt vanhat kirjat ovat kadottaneet kansipaperinsa. Jännärit puolestaan ovat ilmestyneet pehmeäkantisina painoksina, joten niiden kansikuvat ovat edelleen tallessa.

    Äitini ei pitänyt paperikansien räikeydestä, vaikka hän olikin isäni tavoin intohimoinen lukija. Mutta äitini oli myös intohimoinen sisustaja, joka vielä 90 vuoden iässä mylläsi asuntonsa huonekalut ainakin kerran vuodessa uudella tavalla. Kirjahyllyn tuli hänen mielestään olla harmonisesti esteettinen. Siihen maailmaan kirjavat kirjanselät eivät sopineet, joten kansipaperit saivat kyytiä kaakeliuuniin.

    Harmi sekin, tietysti.

Uskaltaisiko ajatella, että kirjallisuus kaikkineen on eräänlainen temppeli ihmiselle.

    Jos uskaltaa, niin kirjahylly on sen alttari.

    Käsikirjoittajanakin tunnetun Budd Schulbergin romaani Lumous haihtuu ilmestyi USA:ssa vuonna 1950. Otavalle sen suomensi Maija Juhola. Lumous haihtuu on avainromaani, jonka traagisena päähenkilönä on F. Scott Fitzgeraldin kaltainen kirjailija.

    Tänäisen kansikokoelmani vanhin kirja ilmestyi 102 vuotta sitten.

    Digitaalisesta vallankumouksesta huolimatta voin pidellä kädessäni satavuotiaita kirjojani, käännellä sivuja, kosketella niitä ja haistella ja jopa lukea. Tämän ”alttarin” edessä pitää melkein hiljentyä. Tai vaihtoehtoisesti purskahtaa vapauttavaan nauruun.

    Kirjankansien lumous ei haihdu.

1924.

1937.

Jack London ja Upton Sinclair kuvasivat amerikkalaista todellisuutta sekä kriitikkoina että suurta seikkailua etsien. Londonia ehkä vielä luetaan, mutta Sinclair lienee muuttunut epäselväksi hahmoksi amerikkalaisen yhteiskuntakirjallisuuden ja "sonnantonkijoiden" arkistoissa.

    Dystopia Rautakorko ilmestyi Yhdysvalloissa 1908. Sinclairin romaani - No Pasaran! - Espanjan sisällissodasta julkaistiin suomeksi samana vuonna kuin se ilmestyi USA:ssa. 

Tavaksi on tullut sanoa, että suomalainen nuori älymystö availi ikkunoita Eurooppaan 1920-luvulla.

    Hieman ironiselta tuntuu sanoa - tai väittää - että monet kustantajat avasivat suomalaisten lukijoiden ikkunat anglosaksiseen salapoliisi-ja jännityskirjallisuuteen toisen maailmansodan jälkeisinä kahtena vuosikymmenenä. Aarteita riitti suomeen tuotavaksi.

    Sekin on ironista, että käännösjännärien kukoistuksen rinnalla suomalainen kulttuurieliitti avasi samoihin aikoihin väylän sekä runouden että proosan modernismille.

Kustannus OY Aura, 1948.

1943.

1951.

    Niinpä 1950-luvulla WSOY:n Sapo-sarja ja Gummeruksen Salama-sarja huipensivat laadukkaan jännityskirjallisuuden tarjonnan joksikin mitä ei liene sen jälkeen koettu, ei vaikka nykyään jännäreitä julkaistaan paljon enemmän.

    Samaan aikaan vakavamman kaunokirjallisuuden käännösaarteet saivat omat sarjansa esimerkiksi Tammen Keltaisessa kirjastossa ja WSOY:n Aikamme kertojia -sarjassa.

    Keltainen kirjasto on säilyttänyt ulkoasunsa tyylin näihin päiviin saakka. A-kirjat ilmestyivät yhdenmukaisella tyylillä 1980-luvun alkuun asti. 2000-luvulla palattiin vanhaan.

WSOY!
1956.

1956.

1978.

2021.

Viimeistään 1970-luvulla graafikot ja kannen suunnittelijat ryhtyivät käyttämään yhä enemmän valokuvia kirjojen päällyksissä. Kansien koristeellisuus väistyi realistisemman ilmeen myötä. Katosiko kansitaiteen romantiikka saman tien?

    Mutta toisaalta kansitaide muistaa myös menneisyytensä, niin kuin Oppian-kustantamon uusvanhoissa Vilho Helanen -jännärien kansissa.

    Uusi on uutta, vanha vanhaa ja elämä jotain siltä väliltä.

1976.

Oppian, 2023.

2026.

Haihtuuko kirjan lumous? Vaikuttaako kannen ulkoasu mielikuvaamme siitä millaista kirjallisuus on nyt ja millaista se oli 100 vuotta sitten?

    Voi olla, että uljaassa digiversumissa kirjoilla ei esineinä, kappaleina ja käsin kosketeltavina entiteetteinä kauniine ulkomuotoineen ole juuri mitään merkitystä.

    Jos kirjallisuus on omalla tavallaan ihmisen temppeli, niin kenties sen alttarit, kirjahyllyt ovat yhtä etäällä normaalimaailmasta kuin kauniitten ja jylhien kirkkojen alttarit.

    Mutta...

    jospa kirjan lumous sittenkin säilyy...

    eikä haihdu digiversumin sumuiseen maisemaan.

Mantere Oy, 1948.

  

Fanfaari joukkojen edessä

[vai hopeahuilun sulosointu?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Miksi kirjailijan pitää ajatella poliittisesti, Monika Fagerholm?

- Otsikko Suomen Kuvalehdessä 13.3.2026

Tämän vuoksi on taiteenkin päämäärä luokkapoliittinen ja sen arvosteluperiaate luokkamoraalinen. ”Yleisinhimillinen” on hallitsevan luokan luokkavalhe.

- Raoul Palmgren, 1937.

”Sehän on politiikkaa” totesin tyynesti. ”Vakoilu liittyy politiikkaan. Jos politiikkaa ei olisi, ei tarvittaisi vakoilua eikä sen rekvisiittaa.”

- Len Deighton: Lontoon ottelu, 1985. (Suom. 1987)

Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa... ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine…

- Henry James, 1908.

Poliitikko (kreik. Politikos = valtioviisas, valtiomies), henkilö joka suuntaa toimintansa ja harrastuksensa valtion ja yhteiskunnan asioihin. – Poliittinen, valtiollinen, valtiollista toimintaa koskeva; valtio-opillinen, valtioviisas, ovela.

- Sivistyssanakirja. Otava, 10 painos, 1966.

Maailma on kuin elokuva jossa kaikki toistuu yhä uudestaan.

    Uimahyppääjä ponnistaa laudalta ylös korkeuksiin, syöksyy vettä kohden ja sitten filmi pyörii taaksepäin ja uimahyppääjä palaa laudalleen.

    Mutta fysiikan lakien mukaan epäjärjestyksen prosesseissa mikään ei toistu sellaisenaan.

    Kahvikuppi putoaa pöydältä. Sirpaleet leviävät matolle. Toisin kuin uimahyppääjä filmissä, sirpaleet eivät hypähdä takaisin pöydälle eikä kuppi rakennu ehjäksi.

    Politiikka ei kuitenkaan ole fysiikkaa. Ei, vaikka pommit, lennokit ja miinat perustuvatkin fysiikkaan.

Nykyään kirjailijat ja taiteilijat puuttuvat kaikkeen mikä on heidän taiteensa ulkopuolella. Ikään kuin he olisivat yhteiskunnallisen todellisuuden sosiologeja ja insinöörejä.

    Eikö ennenkin näin ollut?

    Enpä tiedä. Kenties.

    Mutta miksi taideteos ei riitä kertomaan mitä taiteilija ajattelee elämästä ja sen olosuhteista?

Sovitin pakinan otsikon eräästä Raoul Palmgrenin (1912-1995) kirjoituksesta.

    ”Kun kysytään”, Palmgren kirjoitti Tulenkantajat-lehdessä vuonna 1933, ”kumpaa taide on, fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu, emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on ollut ja on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu, yhteiskunta tarvitsee kirjailijaa ja myös kirjailija yhteiskuntaa.”

    Jos 1920-luku oli taiteen ja kirjallisuuden vuosikymmen, 1930-luvusta tuli politiikan vuosikymmen kaikkine kauheuksineen.

    Neljä vuotta myöhemmin Palmgren tuntui hylkäävän hopeahuilun sulosoinnut. Nyt kaikki oli kovaa politiikkaa, myös taiteessa. Hän kirjoitti Akateemisen sosialistiseuran teokseen Marxilaisuus (1937) nuorekkaan itsevarmasti: ”’Puhdas taide’, ’puolueeton taide’ tai ’taide taiteen vuoksi’ ovat vain valheellisia iskusanoja. Kaikki taide on ’tendenssiä’. Ja kaikki ’tendenssi’ taas on taidetta sille yksilölle ja sille luokalle, johon se siirtää tekijänsä hahmoiksi systematisoidut tunteet… Tämän vuoksi taiteenkin päämäärä on luokkapoliittinen ja sen arvosteluperiaate luokkamoraalinen. ’Yleisinhimillinen’ on hallitsevan luokan luokkavalhe.”

Kyösti Salovaara, 2026.

Kun nyt keväällä 2026, melkein sata vuotta Palmgrenin luokkataistelumoraalin ehdottomuudesta, yritän lukea Suomen Kuvalehdestä Monika Fagerholmin haastattelusta, mitä hän tarkoittaa sanoessaan, ettei kenelläkään ole näinä aikoina varaa olla epäpoliittinen, huomaan ettei Fagerholmin eikä häntä haastatelleen Tommi Melenderin ajatuksista käy oikeastaan ilmi mitä epäpoliittisuus tai kirjailijan poliittisuus tarkoittaa.

    Huonosti kirjoitettu on aina epämääräistä, niin kuin myös huonosti ajateltu.

    Fagerholm voivottelee, että ”tuntuu kuin kaikelta pettäisi pohja” ja väittää, että ”fasismi on palannut”. Jos Eurooppa ja USA muka nyt elävät fasismin aikaa, niin mitäköhän "ismiä" 1930-luvulla elettiin Saksassa, Italiassa ja Neuvostoliitossa?

    SK:n jutusta ei tietenkään tiedä, kuinka paljon siinä puhuu haastateltu ja kuinka paljon haastattelija. Heidän, sanon näin, väitteensä Suomen hyvinvointiyhteiskunnan rapautumisesta ”uusliberalismin” vaikutuksesta, on pelkkää höpinää.

    Vaikka Fagerholm edellyttää kirjailijalta poliittista kannanottoa, hän kuitenkin kavahtaa ”julistavaa ja luennoivaa” kirjallisuutta. ”On turmiollista, jos politiikka alistaa estetiikan ja tukahduttaa uuden etsimisen halun.”

    Ehkä Fagerholm ei tarkoitakaan, että taiteen pitää olla poliittista vaan että sen tulisi olla yhteiskunnallista. Mutta yhteiskunnallinen ei sellaisenaan ilmaise mitään, koska kaikkihan elämme yhteiskunnassa ja kaikki mitä olemme, on yhteiskuntaa. Yhtä hyvin runot, tankin täyttäminen bensa-asemalla kuin uudet farkut ja lammmaspata pääsiäisenä.

Jos kirjailija kirjoittaa poliittisen romaanin, niin se pitää arvostella poliittisena romaanina. Estetiikalla ei siinä ole muuta sijaa kuin se, kuinka hyvin poliittinen sanoma kerrotaan, kuinka hyvin poliittinen ajatus ilmaistaan.

    Mutta jos kirjoja ryhdytään arvioimaan niiden poliittisen sanoman perusteella, kirjailijan pitää valmistautua siihen, että hänen loistava romaaninsa menee roskakoriin ”väärän” poliittisen sanoman vuoksi. Sillä eihän ole  olemassa objektiivisesti yhtä oikeaa poliittista sanomaa. Poliittiseksi ryhtyvä kirjailija ottaa riskin, että häntä arvioidaan poliitikkona eikä taiteilijana. Monille sekin rooli taitaa kelvata.

    Melender muistuttaa, että Fagerholm istuu SDP:n riveissä Raaseporin kaupunginvaltuustossa.

    Niinpä sopii mainiosti lainata Fagerholmin "puoluetoverin" Paavo Lipposen käsitystä uusliberalismista.

    ”Trendi-intellektuellien suuri mantra tämän päivän keskustelussa on uusliberalismin vastustaminen”, Lipponen kirjoitti teoksessaan Järki voittaa (2008). ”Toistamalla termiä ’uusliberalismi’ riittävän usein pääsee varmasti intellektuellin kirjoihin. Se on mitä kätevin maailmanselitys, sillä siihen saa mahtumaan kaiken, niin talouden, politiikan kuin kulttuurin. Sitä paitsi uusliberalismin vastustamisella voi entistä hienostuneemmin vastustaa aikamme intellektuellin pahan valtakuntaa, Yhdysvaltoja.”

    Trendi-intellektuelleja piisaa yhä.

    Lipponen totesi myös, että hänen hallituksensa toimenpiteet todistivat, etteivät uusliberalismilla pelottelijoiden puheet hyvinvointivaltion alasajosta perustuneet tosiasioihin: ”Vaikka valtion menoja leikattiin 1995-2003, panostettiin samanaikaisesti hyvinvointipalveluihin: päivähoitoon (subjektiivinen oikeus 1996), koulutukseen ja terveydenhoitoon palkattiin runsaasti uutta väkeä. Sairaanhoitajien lukumäärä kasvoi 1995-2003 kiihtyvällä vauhdilla, yhteensä yli 50 prosenttia. Koulutusmenot kasvoivat reaalisesti toistakymmentä prosenttia.”

Mustavalkoisessa maailmassa värisävyt katoavat. Mustavalkoinen on ehdotonta, mustavalkoista siis.

    On sääli jos taidekin supistuu mustavalkoiseksi julistukseksi oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

    Loistavia vakoiluromaaneja kirjoittanut englantilainen Len Deighton (18.2.1929 – 15.3.2026) menehtyi muutama päivä sitten 97-vuotiaana. Jännärien ohella Deighton kirjoitti myös historiasta ja keittotaidosta.

    Deightonin esikoisromaani The Ipcress File (suom. Aivopesu) ilmestyi vuonna 1962.

    Muutamaa vuotta myöhemmin Deighton määritteli Life-lehdelle antamassaan haastattelussa kantansa trillereihin ja niiden hyviksiin ja pahiksiin tavalla, jonka luulisi parhaiten kuvaavan sitä, mitä yhteiskunnallisuus taiteessa tarkoittaa tai että mitä se voisi tarkoittaa:

    "En lue paljon fiktiota, mutta minulle kyllä tuli mieleen, etteivät lukemani jännityskirjat olleet loogisia, eikä niissä ollut oikeanlaista tunnelmaa. Mielestäni kaikessa tragediassa, mikä oikeastaan tarkoittaa kaikkea dramaattista kirjoittamista, tulisi olla se elementti, että jokainen on oikeassa omalla tavallaan, ja juuri se, että kaikki nämä osapuolet ajautuvat yhteen ja murtuvat, on traagista. Siinä ei ole mitään traagista, että roisto kuolee tai että jokin paha tuhoutuu."

Kyösti Salovaara, 2026.