torstai 19. huhtikuuta 2018

Kynnöspelto


[päiväkävelyllä Viikissä]


Kyösti Salovaara, 2018.
Kulttuurin metafora?


Jättää auton pestäväksi.
    On puolitoista tuntia aikaa kävellä. Aurinko paistaa torstaina.
    Yrittää katsella näkyykö töyhtöhyyppiä. Kuulee kuinka leivoset lyö leikkiä. Ojissa virtaa vettä. Pelto on kynnetty. Lehmät vielä sisällä.
    Kävelee meren rantaan. Kaksi laulujoutsenta ”kuhertelee”. Rakkauslaulu raastaa hermoja.
    Miettii että miksi Suomessa syntyy niin vähän lapsia.
    Ikuinen oppositio syyttää hallitusta. Että pitäisi saada enemmän rahaa kollektiiviseen rakkauteen. Metoosta voimaantuneet naistoimittajat syyttävät syrjäytyneitä miehiä. Sekin vielä – eivät edes nai.
    Suomi on maailman vauraimpia maita. Köyhinkin suomalainen kuuluu maailman varakkaimpaan kymmenykseen. Eikö tällainen vauraus muka anna turvaa lasten tekemiseen?
    Kun katsoo kauas, ei näe lähelle.
    Poliitikot eivät huomaa, eivät uskalla sanoa, eivät myönnä, että lasten tekeminen ei kuuluu nykymuotiin. Aikuiset haluavat olla aikuisia - syrjäytyneet miehet, uraa luovat naiset ja kaikki siltä väliltä - eivätkä lastenhoitajia. Aikuisena on kivempaa. Saa harrastaa kaikenlaista. Mennä ja tulla mielin määrin. Eivät itke lapset perään.
    Jos kansakunta tekee hitaan itsemurhan, ketä siitä on syyttäminen?
    Kansaako?


Viikin pelloilla paistaa aurinko.
    Vastaan kävelee keski-ikäisiä miehiä putket käsissä, toiset kainalossa. Mitä pidempi putki, sen kauemmaksi näkee. Mitä housuissa on, jää arvattavaksi.
    Ei tiedä mitä miehet tuijottavat. Paljain silmin ei pientä lintua näe.
    Mustapartainen mies tulee vastaan putki olalla. Ei sano päivää. Ei ole tapana Suomessa. Kiuru lennähtää taivaalle. Se ei vaikene.
    Kanadanhanhia ja valkoposkia niitty täynnä.
    Hanhenmarssia mennään. Laumassa on kivempaa kuin yksin.
    Lukee parin päivän päästä lehteä. Metoon voimaannuttamat naiset ovat äänessä.
    ”Naisen”, kirjoittaa Katarina Baer Hesarissa.
    ”Naisen valitsemisen johtotehtävään ei pitäisi näinä päivinä enää herättää huomiota, mutta siitä saa iloita.”
    Hanhenmarssiin yhtyvät iloitsevat. Leivoset leikkiä lyö.
    Kulttuuri on hengen viljelyä. Mutta mitä musta kynnöspelto tarkoittaa tässä yhteydessä


Kyösti Salovaara, 2018.
Hanhenmarssi.


Kävelee takaisin ostoskeskukselle. Ohittaa yliopiston rakennukset. Vastaan tulee ja ohi menee nuoria ihmisiä, naisia ja miehiä, siltä väliltä.
    Monia kieliä puhutaan. Kulkija tulee hyville mielin. Tulevaisuutta tässä harpotaan. Omat askeleet menneisyyteen.
    Joku puhuu espanjaa.
    Saksalaisen oikeusistuimen järjenjuoksua on vaikea ymmärtää. Kataloniasta paennutta Carles Puigdemontia odottaa kotimaassa jopa 30 vuoden tuomio. Hän yritti hajottaa valtion, jota perustuslain mukaan ei voi hajottaa, vaikka 300000 ihmistä huutaisi La Ramblalla äänensä käheäksi.
    Saksalaiset miettivät asiaa Saksan lain kannalta. He tutkivat omaa lakiaan, vaikka Puigdemont pitäisi kai periaatteessa tuomita tai jättää tuomitsematta Espanjassa, sikäläisen lain perusteella. Saksalaiset toki tunnustavat, että Espanja on demokraattinen oikeusvaltio. Eikä tuota kai epäillä Skotlannissakaan tai Sveitsissä, missä Puigdemontin kumppaneita niin ikään on paossa espanjalaista tuomioistuinta.
    Pysähtyy kadun reunaan, antaa autojen mennä.
    Jos Puigdemont saa jäädä asuskelemaan vapaana Berliiniin, ristiriita huutaa vastausta. Hänen alaisensa ehkä tuomitaan 20 vuodeksi vankilaan. Pääjehu istuskelee kahvilassa Spreen rannalla ja hymyilee ivallisesti.
    Ei Puigdemont ole poliittinen pakolainen, sanoi sosialistipuolueen entinen ja pitkäaikainen johtaja, pitkäaikainen Espanjan pääministeri Felipe González, jonka mielestä Puigdemont on pikemminkin maanpakoon lähtenyt Costa Concordian kapteeni.
    Espanjalaiset ovat myös korostaneet, että toissavuonna Espanjasta palautettiin EU:n alueelle yli 700 rikoksista epäiltyä, kysymättä sitä olivatko nuo palautetut Espanjan lain mukaan syyllisiä.
    Ajatuksia ajatusten perään. Pyrintöjen haaksirikko.
    Ylittää kadun. Istuu ravintolan edessä olevaan pöytään. Juo kahvia odotellessaan auton puhdistumista. Ihmettelee miksi suomalainen media, varsinkin Yleisradio, on niin selkeästi valinnut puolensa Puigdemontin tapauksessa. Harvoin ”rikolliset” niin paljon suosiota saavat kuin nyt. Mutta ehkä Puigdemontin ja kumppaneiden "kapina" on vain röyhkeää poliittista toimintaa, jota on helppo ymmärtää.
    Yhtä kaikki kun lukee espanjalaisia lehtiä, piirtyy Katalonian tilanteesta erilainen kuva kuin kuuntelemalla Yleä.
    Sellaista tämä on, leivosten leikki ja laulujoutsenien kuhertelu.
    Avaa auton oven. Puhdasta on. Kunnes likaantuu.


Kyösti Salovaara, 2018.
Lentää kesään päin.


torstai 12. huhtikuuta 2018

Pyörteitä


[aivan pinnassa]

Kyösti Salovaara, 2018.
Kevään pyörre: kaksi askelta eteen, yksi taakse.

Täytyy tajuta mitä ymmärtää.
    Jokaisella ihmisellä on rajoituksensa.
    Se joka asuu vuoren rinteellä, ei tiedä miltä tasamaa tuntuu. Jos hän joutuu tasangolle, se melkein huimaa, miltei kaataa polvilleen.
    Järven ja meren rannalla asuva tietää miltä ulappa näyttää ja osaa kuulostella laineita. Mutta virran pyörteistä hän ei tiedä juuri mitään.
    Joen rannalla asuva tuijottaa virtaavan veden pyörteitä ja luulee tajuavansa millaista elämä on. Hän kuvittelee, että aina kannattaa laskea myötävirtaan.
    Pyörre: askel eteen, toinen taakse, kolmas sivuun hypäten.
    ”Ei ole mitään”, Mirka Rekola kirjoitti 1950-luvulla.
            Ei ole mitään, mitään muuta meillä
            kuin ajelehtimisen oikeus.


Kun ollaan aivan pinnassa, eivät edes varpaat kastu.
    Viisas myöntää ennakkoluulonsa. Siitä alkaa todellisen tarinan punominen. Kirjain kerrallaan syntyy sanoja.
    Mutta vain harvoin ennakkoluulo muuttuu ennakko-tiedoksi. Ikävä kyllä massojen yhteiset ennakkoluulot synnyttävät ikäviä poliittisia tekoja.
    Jos tiedät ettei sinulla ole mitään ennakkoluuloja, ehkä lopetat lukemisen tähän pisteeseen.
    Muiden ei tarvitse pohtia, joten pakina jatkukoon pisteitä ja pilkkuja viilaten.


Sunnuntaina sattui kaikenlaista.
    Ensimmäinen peipponen lauloi Malmilla. Kevään pyörre imaisi mukaan.
    Slovakialainen Peter Sagan voitti Pariisi-Roubaix -klassikon. Pohjoisen helvetin pyöräkilpailu ajettiin ensimäisen kerran vuonna 1896. Kilpailun tekee vaikeaksi kapeat kivimukulaiset tienpätkät, joilla liukastellaan peltojen ja metsiköiden keskellä yhteensä yli 50 kilometriä. Pyöräilijät kilpailevat yhdessä päivässä Pariisin liepeiltä pohjoiseen Roubaixiin n. 250 kilometrin matkan.
    Joskus tuntuu, että ammattipyöräilyssä sadismi kohtaa masokismin: reittien suunnittelijat ovat ”sadisteja”; reitillä hikoilee joukko ”masokisteja”. Katsojassa taitaa yhdistyä molemmat.
    Tällä kertaa nuori belgialainen pyöräilijä kuoli reitillä sydänkohtaukseen. Se ei ehkä kuitenkaan johtunut reitin vaikeudesta.
    Sunnuntaina siis sattui kaikenlaista: Kettu-sarjassa vuodesta 1977 alkaen – siis alusta alkaen – näytellyt Michael Ande (s. 1944) jäi eläkkeelle vuonna 2016 filmatussa jaksossa. Tai jos ollaan tarkkoja, hänen roolihahmonsa, müncheniläinen poliisimies Gerd Heymann jäi eläkkeelle.
    Hieman haikeaa. Olin jotain kolmekymppinen kun Kettu tai aikaisemmin Vanha kettu tuli suomalaiseen tv-ruutuun.
    Saksalaiset tv-sarjat ovat mainettaan ”parempia”, enemmän ajastaan tietoisia kuin ennakkoluuloinen voisi kuvitella.
    Mutta maailma muuttuu, niin kuin pyörre vuolaassa kymessä.


Michael Ande: 401 kertaa Gerd Heymann, 1977-2016.
Kuvakaappaus Yle TV1.


Ai että maailma muuttuu?


Viime perjantaina Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä haastateltiin Palefacea. Sillä nimellä musisoiva Karri Miettinen oli viety Bulevardille sen talon viereen, jossa hän äänitti läpimurtoalbuminsa Helsinki - Shangri-La keväällä 2009.
    Nyt talosta tehdään hotellia. Työmaalla kaikuu virolainen puhe.
    Jose Riikosen kirjoittamassa jutussa toistettiin kaikki ennakkoluulot, joita toistaa voi. Haastattelija ja haastateltu olivat kuin ”paita ja peppu”.
    ”Kun hyvinvointivaltiota Helsingissä luodaan”, Paleface lauloi albumin nimikappaleessa, ”Julkisivuduunarit ne Tallinnasta tuodaan… Pissiksillä luottokortit, valtavasti lainaa / Unholaan on vaipunut jo Veikko Hursti vainaa / Hurahuh-hah-hei, heitä pois ja osta uusi Visa...”
    ”Jännä”, sanoi Miettinen Bulevardilla nyt, keväällä 2018, ”miten tämä menee yksiin sen nimibiisin kanssa: uusliberalismin saapuminen Suomeen, arvojen koventuminen ja kaiken kaupallistuminen.”
    Jose Riikonen lienee samaa mieltä, koska tulkitsee Miettistä, joka haikeana "katsoo studion paikalle rakentuvaa hotellia, joka edustaa toki työpaikkoja ja hyvinvointia mutta myös kylmää pääomaa ja kulutusjuhlaa”. Oikeastaan tuosta ei käy ilmi kumpi ajattelee: Miettinen vai Riikonen.
    Kerratuksi tuli uuskriittisen lätinän kliseet: uusliberalismi, kulutusjuhla, paha pääoma, arvojen koventuminen, kaiken kaupallistuminen.


Nyt Karri Miettinen kertoo, että hän kirjoitti Helsinki - Shangri-La’nsa protestiksi perussuomalaisten ensimmäiselle isolle vaalivoitolle (2007) ja Timo Soinille ja Tony Halmeelle.
    Historian ironiaa lienee, että Palefacea kuunnellessa laulu alkaa kuulostaa nimenomaan erittäin ”perussuomalaiselta”, populistiselta ähkäisyltä, jolla heitellään kaikenlaisia sloganeja ilmaan kuin mätiä omenoita putoamaan heittäjän omaan päähän.
    Tänään Timo Soini ei ehkä laulaisi Palefacen rinnalla, mutta Jussi Halla-aho melko varmasti. Eihän Tallinnasta pidä työläisiä Helsinkiin ottaa. Eikä Lidlille pidä antaa kauppapaikkoja eikä Amazonin ruokakauppaa saa missään nimessä päästää näille raukoille rajoille. Kylmät pääomat tulee häätää vieraille maille.
    Jose Riikoselta voisi kysyä millaista on ”kylmä pääoma” verrattuna ”lämpöiseen”? Miten köyhiä voisi auttaa jos yhteiskunnassa ei ole ”pääomaa”, jos tavaroita eikä palveluita tuoteta, ei myydä eikä osteta?
    Jos kulutusjuhla on niin kauheaa, miksi muistella Veikko Hurstin ”sankaruutta”, sillä eikö köyhän olo olisi parempi köyhänä kun kaikki muutkin olisivat köyhiä eikä kenelläkään olisi antaa toiselle ylimäärästään? Mitä jakaa jos mitään ei synny?
    Tässä voisi viitata Bertrand Russeliin, joka 1950-luvulla ihmetteli, miksi sosialisti- ja kommunisti-intellektuellit, jotka romantisoivat työväenluokkaa ja pitivät työläisiä parempina ihmisinä kuin ahneita porvareita, kuitenkin pyrkivät nostamaan työläisten asemaa yhteiskunnassa. Jos vauraampi yhteiskunta tuottaisi "huonompia"  ja "ahneempia" ihmisiä, miksi ei tyydyttäisi nykyiseen tilaan, vältettäisi koulutusta ja parempaa terveydenhoitoa ja tyydyttäisi huonompaan ruokaan?
    Pyörteeseen joutunut ei tiedä mihin on menossa ja mistä tulossa.
    Missä kirkossa muuten kuulutettiin, että hyvinvointivaltio ajetaaan alas?


Helsingin Sanomat, NYT, 6.4.2018.


Ennakkoluulot perustuvat laiskaan ajatteluun.
    Henkinen pääoma ei kasva kliseitä viljelemällä.
    ”Trendi-intellektuellien suuri mantra tämän päivän keskustelussa on uusliberalismin vastustaminen”, kirjoitti Paavo Lipponen teoksessa Järki voittaa – Suomalainen identiteetti globalisaation aikakaudella (Otava, 2008). ”Toistamalla termiä ’uusliberalismi’ riittävän usein pääsee varmasti intellektuellin kirjoihin. Se on kätevin maailmanselitys, sillä siihen saa mahtumaan kaiken, niin talouden, politiikan kuin kulttuurin.”
    Lipposen käsitys globaalissa maailmassa pärjäävästä Suomesta oli vuonna 2008 aika lailla erilainen kuin Palefacen hieman myöhemmin synkistelemä Shangri-La.
    Lipponen sanoi etteivät uusliberalismilla pelottelijoiden puheet hyvinvointivaltion alasajosta perustuneet tosiasioille. Lipponen totesi, lukuja avuksi käyttäen, että vaikka lamavuosina 1995-2003 valtion menoja leikattiin, hyvinvointipalveluihin panostettiin runsaasti ja laadukkaasti. Ja kun tarkastelee sen jälkeisiä vuosia, aina tähän hetkeen asti, sosiaalimenot valtion budjetissa ovat jatkaneet kasvuaan, vuodesta toiseen. Se on kaikkea muuta kuin "arvojen koventumista".
    Paleface lauloi perussuomalaisten kanssa samaa laulua, vaikka päällisin puolin pyörre näytti kieppuvan eri suuntaan.
    ”Nykyinen uusliberalismista räksyttäminen kertoo kykenemättömyydestä tarttua globalisaation haasteeseen”, Lipponen kirjoitti. ”Globalisaation ei pitäisi olla kenellekään maailmantaloutta seuranneelle uusi asia, sen hallintaan olisi ollut aikaa esittää ratkaisuja.”
    Vuonna 2008 oli vaikeaa tai mahdonta ennakoida, kuinka laajaksi populismin pyörre seuraavan kymmenvuotiskauden aikana kasvaa. Hämmästyttävällä voimalla se ruokkii yhä itseään, aivan kuin pinnan alla pyörisi hirvittävä tehosekoitin.


Sunnuntaina peipponen lauloi Malmilla.
    Tiistain Hesarissa tuleva arkkipiispa Tapio Luoma kritisoi muodikasta ”enkelibisnestä”.
    Luoma sanoi, että kun enkeli kertoi Jeesuksen syntymästä, pointtina ei ollut enkeli vaan Jeesus: ”Enkeli ei kutsu turvautumaan itseensä vaan suoraan Kristukseen. Enkeli on viestintuoja, media.”
    Heittikö arkkipiispa nuolen pyörteen häränsilmään?
    Kuvittelevatko median toimijat – lauluntekijät, kirjailijat, näyttelijät ja jopa toimittajat - olevansa ”enkeleitä”, jotka yhteiskunnalliseen ”bisnekseen” päästyään pitävät itseään pääasiana?


Vielä 23,4 kilometriä Roubaixiin.
Voitto häämöttää:
Peter Sagan ja Silvan Dillier 8.4.2018.
Kuvakaappaus Eurosport 1

torstai 5. huhtikuuta 2018

Pimennys


[kollektiivinen muistikatko]

Kyösti Salovaara, 2018.
"Fyysisestä kirjasta muistiinmerkinnät eivät katoa sattumalta
 eivätkä diktaattorien komentamana."

Ainakin kaksi menneisyyttä on: se mikä todella oli ja se mitä siitä tiedetään.
    Ensinmainittua ei ole enää olemassa.
    Jälkimmäistä ”luetaan” historiankirjoista, tutkimuksista ja aikalaisten kirjoituksista ja kuvista, jäljelle jääneistä rakennuksista, pylväistä, katoista ja ovenpielistä. Modernilta ajalta myös elokuvien, telkkariohjelmien ja tietenkin taltioidun musiikin avulla pääsee kuin portista takaisin historian aitoon hetkeen.
    Mutta sitten on olemassa myös kuviteltu, ei kovinkaan tieteellinen käsitys menneisyydestä. Siis sellainen epämääräinen menneisyyden illuusio, joka meillä itse kullakin on, jonkinmoisena ajatuksena tai enemmänkin tunteena.
    Tähän viimeksimainittuun sisältyy koko joukko romanttisia kuvitelmia ja ikään kuin toive siitä, että entinen oli parempi ja kauniimpi paikka kuin tämä nykyinen.


Kollektiivinen muistikatkos – onko se mahdollista?
    Kuinka sellainen tapahtuu? Yhtäkkiä vai pikku hiljaa, hivuttaen?
    Denis Villeneuven ohjaamassa filmissä Blade Runner 2049 poliisimies K yrittää selvittää maahan haudatusta arkusta löytyneen naisreplikantin (puolibiologinen ihmisrobotti) menneisyyttä.
    Hän törmää (digitaalisissa) arkistoissa tietämättömyyden muuriin, todelliseen ja kuviteltuun.
    Jollakin hetkellä, ensimmäisen Blade Runnerin (Riddley Scottin ohjaus, 1982) kuvaamien tapahtumien vuonna 2019 ja nykyhetken (2049) välissä yhteiskunta on kokenut Pimennyksen (engl. Blackout), joka tuhosi kaikki muistiinmerkinnät kymmenen pimeän vuoden kuluessa. Digitaalisista arkistoista löytyy vain joitakin katkelmia ajalta ennen Pimennystä.
    Pimennyksen syytä ei tiedetä tai ei muisteta. Ehkä se johtui mahtavasta elektromagneettisesta pulssista tai kenties replikantit aiheuttivat sen tarkoituksenaan hävittää oma kiistanalainen historiansa.
    Poliisimies K lähtee etsimään Blade Runnerin ajan kollegaansa Rick Deckardia. Tämä löytyy Las Vegasista, hylätystä kaupungista missä Deckard asuu maanpaossa koiransa kanssa. Koira on oikea tai sitten ei.
    Deckardin asunnossa, entisen loistohotellin baarissa on miljoona juomatonta pulloa viskiä, baarin seinustalla on komea hylly täynnä kirjoja; ja pitkien seiniä ja seinänvieriä lojuu taideteoksia.
    Fyysisestä kirjasta muistiinmerkinnät eivät katoa sattumalta eivätkä diktaattorien komentamana. Maalaus seinällä kertoo historiasta ennen Pimennystä.

Ruutukaappaus: Kyllä Google tietää mitä pitää tietää?


Etsin viimeviikkoiseen pakinaani tietoja Maurice Dekobrasta (oik. Maurice Tessier). Netistä ei löytynyt paljoa enkä tietenkään jaksanut kaikkia viitteitä tutkia.
    Kävi kuitenkin ilmi, että Dekobra oli Ranskan suosituin ja suht’koht eniten myyty kirjailija maailmansotien välisenä aikana. Hän loi uudenlaisen kosmopoliittisen romaanityypin. Häntä käännettiin muille kielille eri puolilla maailmaa.
    Tänään Maurice Dekobran kirjat ovat hävinneet lukevan yleisön silmistä, aivan kuin Pimennyksen karkottamana.
    Noin kuusi vuotta sitten kirjoitin torstaipakinassani englantilaisesta Victor Bridgesistä (oik. George de Freyne), jonka seikkailuromaanit olivat Englannissa niin ikään maailmansotien välisenä aikana kokonaisen elämäntunnon brändi, puhuttiin ”Bridgeslandista”, Essexin ja Suffolkin sentimentaalisen englantilaisesta maisemasta.
    Vielä 1970-luvulla lontoolaiselle rautatieasemalla saattoi nähdä jonon ihmisiä, jotka yrittivät ostaa matkalippua Bridgesin romaanien fiktiviisille paikoille.
    Nykyään netistä ei löydy juuri mitään tietoa Bridgesistä. Hänen kirjojaan ei lueta. Pimennys on totaalinen.
    Pakinaa kirjoittaessani, vuonna 2012, ymmärsin poimia hyllystäni John M. Reillyn vuonna 1980 toimittaman teoksen Twentieth Century Crime and Mystery Writers, josta löytyi laadukas artikkeli Bridgesistä.
    Reillyn teoksen kaltaisia hakemistoja ei enää julkaista, koska Wikipedia ja muut vastaavat korvaavat kaiken.
    Niin kuvitellaan.


On siis aika ennen Internetiä ja toinen, tämä nykyinen.
    Entistä aikaa pitää etsiä kirjoista, niistäkin.
    Nykyisen ajan löytää hienosti ja ylenpalttisen kattavasti netistä. Se tietysti vaatii perslihaksia, mutta hyvänä puolena on, että nettiä voi käyttää kotona, etelään kiitävässä junassa, ranskalaisessa pikkukaupungissa, Madridissa tai Turussa, hiekkarannalla Andalusiassa ja melkein missä tahansa.
    En vähättele netin merkitystä. Ilman sitä ei näitäkään pakinoita kirjoitettaisi, ei ainakaan tässä muodossa, näillä tiedoilla.
    Mutta tavallaan netin ilmestyminen on eräänlainen Pimennys, noin kymmenen vuoden prosessi. Sen takana olevaa tietoa pitää nyt usein etsiä muualta. Se tietysti löytyy, sillä eivät replikantit eivätkä diktaattorit ole sitä hävittäneet, mutta Wikipedian kaltaisilla alustoilla menneisyys näkyy vain sellaisena ja niiltä osin kuin se kiinnostaa nykyihmistä juuri nyt, ei objektiivisena hahmotuksena moninaisesta elämästä, jota ennen vietettiin. Historian kerrostumia netti ei näytä, koska voimassa on vain viimeisin versio.
    Toki aitoja ja alkuperäisiä kirjoituksia digitoidaan, arkistoidaan ja julkaistaan netissä lehdistön, kansalliskirjaston ja ties kenen toimeenpanemana, mutta kaikkea ei nettiin eikä arkistoihin saada eikä kaikki ole suinkaan ilmaista. 
    Pimennyksen taakse pujahtaessa löytää vanhoja kirjoja, jotka kertovat menneisyydestä, olivatpa ne sitten painetussa tai digitaalisessa muodossa.




Pimennys ei ole pelkästään tekninen tapahtuma.
    Oikeastaan se ei ole lainkaan tekninen vaan enemmänkin historiallisfilosofinen prosessi. Se on kollektiivinen, yhä uudestaan toistuva muistikatkos.
    Eiväthän Dekobran ja Bridgesin teokset ja niiden kuvaama maailma ole kadonneet netin takia. Ei, ajan julma kriitikko ne on tappanut, poistanut hyllyistä, merkityksettömiksi tulkinnut.
    Miksi muistamme vaikkapa Ernest Hemingwayn ja F. Scott Fitzgeraldin loistavat päivät Pariisissa ja Rivieralla ja Pamplonassa, mutta emme tiedä mitään tuon ajan suosituimmista kirjailijoista, kuten Dekobrasta tai Bridgesistä? Eivätkö nuo omana aikanaan huippusuositut kirjailijat kerro ajastaan enemmän kuin Hemingway tai Fitzgerald?
    Tämä ajallinen vääristymä johtuu siitä, että Hemingwayn ja Fitzgeraldin kirjat ovat eläneet vuosikymmenten yli – toisin kuin Dekobran tai Bridgesin romaanit - ja kun niistä on myöhemmin tullut klassikkoja, me kuvittelemme että ne olivat sitä jo esimerkiksi vuonna 1926, vaikka Hemingway vasta silloin julkaisi läpimurtoromaaninsa Ja aurinko nousee.
    Kun pariisilainen lukeva yleisö näki 1920-luvulla edessään Maurice Dekobran loistavan hahmon eikä tiennyt Hemingwaysta juuri mitään, meille tuon ajan Pariisi näyttäytyy Hemingwayn kautta, koska hänestä on myöhemmin tullut Mr. Amerikkalainen Kirjailija, melkein universaali kirjailija-ikoni.
    Sitä paitsi kaikki anglosaksinen kiinnostaa meitä, toisin kuin ranskalainen tai espanjalainen.
    Pimennys tulee vähitellen... kuin ruohikossa saalista odottavan kissan loikassa.


Alex Matson kirjoitti Romaanitaiteessaan (1947), että kukin romaani saa ansaitsemansa kohtalon ja että ”romaanitaiteen naturalistisesta luonteesta johtuen ihmiskunnan kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina. Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.”
    Matsonin ilmaisema romaanin ”muodon” ajatus on enemmän kuin hämärä. Sillä voi selittää melkein mitä tahansa.
    Mutta jos Matson oli oikeassa, ja jos romaanin ilmaisemalla tunteella, maailmankatsomuksella, politiikalla, moraalilla ja ylipäänsä erilaisilla mielipiteillä ei ole mitään merkitystä sen suhteen kuinka romaani kestää aikaa, vaan ainoastaan romaanin muodon estetiikalla on merkitystä, niin voi kysyä, mitä tuollainen romaani lopulta kertoo ajastaan? Kertooko se mitään? Onko se pelkkää muotoa, esteettinen rautalankamalli?
    Edellyttääkö klassikoksi muuttuminen, että romaani irtautuu alkuperästään ja ajastaan?
    Jos edellyttää, niin eikö meidän tulisi lukea Dekobran ja Bridgesin kaltaisia kirjailijoita halutessamme tietää, millaista elämä oli ennen Pimennystä?




torstai 29. maaliskuuta 2018

Tunteeton sydän


[kosmopoliittinen Maurice Dekobra ]



Sattuma ja suunnitelma – siinäkö fyysisessä kuilussa ihmisen elämä horjahtelee reunalta toiselle?
    Järki ja tunne – onko se puolestaan psykologisen ihmisen heilurin liikettä?
    Nykyisyys ja tulevaisuus – siihenkö mahdottomaan väliin ihminen yrittää luoda epätoivoisesti illuusion johon tarttua?


Sattumalta huomasin kirjahyllyssäni Maurice Dekobran romaanin Samettiliekkejä.
    Teoksen viehättävä kansi houkutteli.
    Dekobrasta tuli tietysti mieleen Olavi Paavolaisen kirjoitukset. Ranskalaisen kirjailijan osasi näin ollen sijoittaa 1920-luvulle ja arvata hänet moderniksi kirjoittajaksi, joka hullaantui autoista ja junista, elämän kiihtyvästä, joskus täysin tyhjänpäiväisestä liikkeestä. Eteenpäin! Maksoi mitä maksoi.
    Mutta oliko sattumaa, että Dekobran romaani löytyi hyllystäni?
    Mistä se sinne tuli? Ostinko sen luettuani Paavolaista kauan sitten vai onko se tullut vielä etäämpää, isäni lukulampun valosta, joka sammui vuosia sitten?
    Turha miettiä vastausta.
    ”En ole koskaan säikähtänyt ajatusta kuolla aikani mukana”, tunnusti Paul Morand, maailmansotien välisen ajan tyylikäs tiennäyttäjä, Maurice Dekobran aikalainen ja maanmies.
    Kuinka moni taiteilija uskaltaa olla noin rehellinen?
    Uskalsiko Morand?


Maurice Tessier (1885-1873) kirjoitti salanimellä Maurice Dekobra. Kaksi kobraa, muistikuva Afrikanmatkalta. Hän syntyi ja kuoli Pariisissa. Hän asui toisen maailmasodan vuodet Yhdysvalloissa. 
    Tessier oli toimittaja, kirjailija ja maailmanmatkaaja.
    Maailmansotien välisenä aikana Maurice Dekobra oli kenties tunnetuin kirjailija Ranskassa. Hänen romaanejaan käännettiin kymmenille kielille, muutama niistä myös suomeksi.
    Älykkäät, ironiset, romantiikalla ja psykologialla leikittelevät tarinat kuljettivat lukijoita tarkkapiirteisesti kuvatuilla ulkomaisille paikoilla taidolla jota ei ollut ennen koettu.
    Dekobra on elimellisesti 1920-lukua samalla tavalla kuin Ranskaan vyöryneiden taiteilijoiden sukupolvet: Pariisissa ja Rivieralla kohdanneiden Hemingwayn ja Fitzgeraldin läpimurtoromaanit ilmestyivät suunnilleen samaan aikaan kuin Dekobran Makuuvaunujen Madonna (La Madone des sleepings, 1925), jota luettiin eri puolilla maailmaa henkeä pidätellen. Panu Rajala kertoo Mika Waltarin lukeneen sitä ruotsiksi. Paavolainen epäili ettei teosta uskalleta koskaan suomentaa – eikä kai uskallettukaan (?). Bostonissa tuo kirja kiellettiin.
    Kerrotaan että kun Dekobra antoi newyorkilaisessa Waldorf-Astoria -hotellissa nimikirjoituksia teoksiinsa, nimikirjoitusta haluavien kaupunkilaisten jono oli yli kuuden kilometrin mittainen. Toisen maailmansodan jälkeen, Ranskaan palattuaan, Dekobra ilmeisesti kirjoitti kohtuullisen kiinnostavia dekkareita.
    Tänään, kiirastorstaina 2018, Maurice Dekobra on täysin tuntematon kirjailija. Eikä edes ranskankielinen Wikipedia kerro hänestä muutamaa sanaa enempää.
    Kirjailija kiinnittyi hetkeensä kuin kiiltävä maali höyryveturin upeaan, kuumana hehkuvaan kylkeen.
    Ei säikähtänyt kuolla aikansa mukana.




Aina kun puhutaan viihteellisestä kirjallisuudesta ajatellaan, että niissä ihmiset esiintyvät aikakautensa kliseinä; että roolit ja yhteiskunnalliset asetelmat ovat sovinnaisia, ennalta arvattavia.
    Tällainen ennakkokäsitys järkkyy Maurice Dekobraa lukiessa.
    Kuvitelkaa mielessänne - muuan kirjoittaja opasti pari vuotta sitten - että Wodehousen Bertie Woosterilla on tätä huomattavasti älykkäämpi vanhempi veli, joka kuitenkin Bertien kaltaisena kranttuna touhupellenä ajautuu johonkin John le Carrén romaaniin, ja ymmärrätte suunnilleen millaisesta romaanista Makuuvaunujen Madonnassa on kysymys.
    Yllättävintä Dekobran romaaneissa on, että naissankarit pyörittävät modernia ihmissuhdepeliä ja johdattelevat miehiä tahtonsa mukaisesti. Onko tämä ironiaa vai jälkiviisautta?
    Dekobran romaanien alaotsikkona toistui Kosmopoliittinen romaani.
    Olavi Paavolainen piirteli vuonna 1929 ilmestyneessä esseekokoelmassa Nykyaikaa etsimässä tällaisen kosmopoliittisen romaanin tunnusmerkkejä, ja huomasi että sen – Dekobran, Michael Arlenin, Paul Morandin tai Pierre Benoitin romaanien – ytimestä löytää yhteisen juonteen: ”nainen on muuttunut tapahtumien johtajaksi.”
    ”Nainen suorittaa sankariteot”, Paavolainen hämmästeli, ”nainen matkustaa seikkailusta seikkailuun, nainen pelastaa miehen vaarasta – mies, niin, mies ihmettelee, ihailee pelonsekaista kunnioitusta täynnä, on kiitollinen, jos ihmeellinen, heroinen nainen suvaitsee valita juuri hänet lemmitykseen, suojatikseen.”
    Nainen ei Paavolaisen mukaan ollut enää miehisten urotöiden palkinto, valkea, veltto odaliski kaukaisessa, salaisessa myskin ja ambran tuoksujen täyttämässä hämärässä salissa. ”Ei – vaan nainen ohjaa autoa päässään pieni hattu pour le sport ja mies istuu sydän kurkussa vieressä.”
    Kuinka kauan sitten menikään ennen kuin naisesta tuli amerikkalaisten toimintaelokuvien sankari?
    Ja nytkö hän, nainen, valloittaa lopulta myös median?


Yhden romaanin luettuaan ei tietysti uskalla sanoa, oliko Dekobra pinnallinen kirjailija. Jos oli, oliko muunlaisia kirjailijoita 1920-luvun kiihkeässä ilmapiirissä olemassakaan?
    Paavolainen huomautti, että Dekobrassa yhtyi laaja lukeneisuus aina Aleksander Blockista ja Vladimir Majakovskista poliittisten aikakauslehtien ja päivälehtien viimeisimpiin suurvaltapolitiikan uutisiin. Paavolaisen mielestä, kun ottaa vielä huomioon Dekobran viehtymyksen makuu- ja kylpyhuoneiden monimutkaisiin mysteereihin, ”komplisoiduinkin ihminen löytää Makuuvaunujen Madonnasta jonkin mieluisan kohdan”.
    Ei ole ihan varmaa lukiko Paavolainen Dekobran teoksen suoraan (jollakin kielellä) vai lainasiko hän saksalaisen Der Querschnittin artikkeleita ja romaaniotteita.
    Yhtä kaikki tuosta lehdestä löytyi Maurice Dekobran kirjoitus kosmopoliittisen romaanin kirjoittamisesta. ”Ei voi”, Dekobra kirjoitti, ”kuvata New Yorkin satamaa, iltaa ’an der schönen blauen Donau’, kuutamoa Veneziassa tai Kairon viileitä öitä, jos kalastelee Bougivalissa onkivapa oikeassa ja Baedeker vasemmassa kädessä.” Siksi kirjailija vaihtaakin ”riemulla nojatuolin ja aamutakin laivanhyttiin, makuuvaunuun ja ratsastushousuihin. Hän on kuvatakseen ottamansa ympäristön arvosteleva huomioitsija. Hän matkustaa niihin maihin, joissa hänen sankarinsa tulevat elämään ja tutkii yksityiskohtaisesti näiden ihmisten olemusta, ilmapiiriä ja elämänehtoja.”
    Kosmopoliittinen kirjailija avaa ikkunat ja ovet ja käy matkaan. Hän on uranuurtaja, henkisesti ja fyysisesti.
    Kenties juuri siksi hänen teoksensa kuolevat nopeasti ajan mukana: sellaisesta mistä hän kertoo rikkaiden ja vapaiden eliitti-ihmisten arkipäivänä 1920-luvulla, on tullut jokamiehen normaalia elämää 2000-luvulla. Jokamiehen ei tarvitse lukea romanttisen jännittäviä matkaromaaneja, koska maailma on hänelle muutenkin auki tulla ja mennä.






Samettiliekkejä (Flammes de velours) ilmestyi Ranskassa 1927 ja Suomessa seuraavana vuonna Satakunnan kirjateollisuus Oy:n julkaisemana.
    Jos Makuuvaunujen Madonnan eroottinen rohkeus (?) esti sen julkaisemisen suomeksi, niin eikö kukaan pannut merkille Samettiliekkien melkein hirvittävän militanttia ”feminismiä”?
    Vai onko se feminismiä? Jos ei, niin mitä sitten? Pelkkää sovinistista ironiaako miehen ja naisen tasapainoisen suhteen mahdottomuudesta?
    Muodollisesti Samettiliekkejä on ”lähetystösihteeri Philippe Jacquemod’n päiväkirja”, joka alkaa Wienissä, helmikuun 27 päivänä jonakin vuonna 1920-luvulla.
    Romaanin Philippe lupautuu etsimään ohimennen tapaamansa nuoren naisen, joka katoaa yllättäen wieniläisestä yökerhosta, sanaa sanomatta siskolleen.
    Philippe löytää Lilan, kuin Graalin maljaa etsiessään, Tšekkoslovakiasta kummallisesta vuoristoparantolasta, Orlikin linnasta missä jykevä, naiskokokemuksiinsa pettynyt tri Schomberg parantaa ihmissuhteissa pettyneitä naisia manipuloimalla ja hypnotisoimalla nä tunteettomiksi ihmisiksi, joilla ei ole enää vaaraa joutua kunnottomien miesten pauloihin.
    Schomberg perustelee Philippelle tehtävänsä lähtökohtaa. Naisesta tuli (ensimmäisen) maailmansodan moraalinen uhri: ”Nainen, joka jo oli vapautunut viisikymmentä vuotta kestäneen suurisuisen tai valheellisen feminismin avulla, on menettänyt todellisten arvojensa maineen. Nainen apinoi miestä – ikään kuin sellainen jäljittely olisi kiitettävää – ja samalla hän tahtoo säilyttää heikommuutensa erikoisoikeudet. Hän epäröi kahden äärimmäisyyden välillä: Hän tahtoo olla vapaa amazoni, joka kaappaa itselleen valtiollisia oikeuksia, ja hän tahtoo leikata toisen puolen rintaansa saadakseen äänestysoikeuden; ja toiselta puolen hän tahtoo olla seireeni, joka laulaa houkutuslaulua ja vangitsee miehen viettelevään syliinsä.”
    Schombergin parannuskeino on ”julma”: ”Teen heidän sydämensä tunteettomaksi. Sillä sydämessä piilee vihollinen. On kidutettava sydämen toimintaa aivojen hyödyksi, ja aivojen yksin pitää hallita oppilaitteni tahdonilmauksia.”
    Böömiläisen linnan psykiatri ”parantaa” naisia hypnoosilla, kuolettamalla näiden tunteet, niin että parannusmetodissa vedotaan yksinomaan naisten järkeen. Schomberg pyrkii asettamaan naiset miestä vastaan: ”Teen heidät kykenevämmiksi sukupuolien väliseen sotaan. Rakkaus on sotaa, leppymätöntä, sitkeätä, eikä aselepoa ole milloinkaan. Se on hävittävää sotaa, joka alkaa lemmenhetkellä ja loppuu Nogin neljänneksellä. On vastustettava vihollista. En puhu ruumiista, vaan sielusta… Vihollinen on lannistettava kieltämällä tai kesytettävä myöntämällä. Kun naiset oppivat tämän taktiikan, niin, elleivät he voitakaan, niin ainakin hallitsevat miehiä ja saattavat ilmi heidän valheensa ja petollisuuden.”
    Schomberg kertoo vapauttavansa naiset, työskentelevänsä heidän parhaakseen. ”Teen heistä julmia miesten vastustajia. Eikö siinä ole ihanne, johon kaikki naiset haluavat pyrkiä?… Ja minä tulen muuttamaan tämän naisen tulevaisuuden. Älkää luulko, että liioittelen. Olen jo muuttanut. Pitelen hänen aivojaan käsissäni. Minä hallitsen hänen tunteidensa reaktioita. Tämä Välimeren kaunotar, joka oli tulemaisillaan onnettoman rakkauden tai itsekkään miehen uhriksi, tulee tuottamaan miehille kärsimyksiä. Minä harjoitan häntä. Muovailen häntä. Kaavailen häntä.”


No, Philippe saa viedä etsimänsä ja parantolasta löytämänsä Lilan, 20-vuotiaan kaunottaren, pois tohtorin huolenpidosta. He matkuvat pitkin Eurooppaa, rakkaussuhde syttyy suojelijan ja suojatin välille ja saa huipennuksen Pohjois-Afrikassa, jonka jälkeen matka jatkuu Espanjaan tarinan murheelliseen kliimaksiin.
    Dekobra kehittää draamaa antiikin tragedian säännöillä. Philippe luulee pelastavansa naisen viemällä hänet kauas tri Schombergin luota, mutta se juuri onkin tohtorin tarkoitus. Philippe kuvittelee, että Lilan rakastuessa häneen, tämä pelastuu, mutta myös rakastuminen on tohtorin "kaavailemaa". Kun Lila sitten (melkein) vietellään tohtorin psyykkisessä kaukohjauksessa, ja hän pettää vastoin tahtoaan Philippen rakkauden eräässä Granadan mustalaiskorttelissa, hänen tulisi paljastuttuaan havahtua tunteistaan ja alkaa käyttäytyä pelkän järjen  ohjaamana.
    Mutta sekä parantaja että pelastaja epäonnistuvat: järkytys on liikaa, kahdelta suunnalta painostettu nainen menettää järkensä. Lila pakenee sekä tohtoria että Philippeä.
    Philippe ymmärtää katkeran opetuksen: ”Schopenhauer oli liiankin oikeassa sanoessaan: ’Rakkauden humala on syötti, joka raatelee.’ Minä lisäisin, että rakkaus on samettiliekki, joka hyväilee ja kalvaa meitä samalla kertaa.”
    ”Niin, mutta se on oikein teille miehille”, jatkaa Rosario, kuubalainen kaunotar joka on toiminut kolmiodraamassa tri Schombergin apuna ja joka itse on jo aikaisemmin jäädyttänyt sydämensä. "Se on oikein teille miehille, ikuisille metsästäjille, parantumattomille rakastajille, jotka synnytte aina uudestaan tuhkastanne kuin sadun feeniks-linnut.”


Mitä romaani taideteoksena tarkoittaa?
    Mitä se oikeastaan on? Enemmän kuin kertomus? Vähemmän kuin elämä?
    Tämä, lukemani Samettiliekkejä, ja monet muut luetut ja lukematta jääneet?
    Miksi joillakin romaaneilla on ikuinen elämä ja ne palavat pitkään vaikka kituen kuin kynttilän liekki, kun taas toiset sammuvat äkkiä kuin bensiinillä sytytetty, melkein pilviin asti hetken roihuava juhannuskokko?
    Pitäisikö säikähtää vai todeta tyynesti, että suurin piirtein sellaistahan elämä on?


Kuvitusta Olavi Paavolaisen
teoksessa Nykyaikaa etsimässä.
Otava, 1929,4.p 1990.