Sivutuuliperimä

[ja ihmismielen syöverit]

 Jotta Mustasta kuningattaresta nauttisi, täytyy lukijan hallita shakin peruspiirteet. Ainakin siirtojen idea on syytä tietää ja tajuta. Muuta ei sitten tarvitakaan. Paitsi että osaa lukea. Ja sitähän me osaamme, Suomessa.

- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa jouluaaton aattona 1983.

Minulla on pulma.

    Aloittelen pakinaani sateisena tiistaina: mielessä on hyvä otsikko ja mielenkiintoinen aihe, mutta en tiedä miten ne liittäisi toisiinsa.

    Kenties kannattaa pelata varman päälle.

    Sivutuuliperimä on suurenmoinen metafora, jota en itsekään ymmärrä täysin.

    Voisimme ajatella, että elämä on tiellä kulkemista. Välillä tuulee vastaan, toisinaan myötäisesti. Molempiin sopeutuu, koska ne ovat selkeitä voimia. Ne eivät yllätä, niihin osaa varautua, joskus hammasta purren, toisinaan liiankin helposti myötäiseen ajautuen.

    Mutta sivutuuli yllättää. Se saattaa kaataa kulkijan, heittää ojaan tai penkereelle.

    Viime lauantaina isä ja poika Selin sanailivat sivutuulen vaikutuksesta selostaessaan tämänvuotisen Tour de Francen ensimmäistä etappia, joka ajettiin Pohjois-Ranskassa, Lillen metropolin maisemissa. Kun kylistä ja pienistä kaupungeista päästiin avaraan maisemaan kumpuilevien peltojen keskelle, kova sivutuuli vaikeutti pyöräilijöiden matkantekoa. Selostajat totesivat, että pohjoisen Euroopan pyöräilijöillä on etunaan sivutuuliperimä, he osaavat varautua sivutuulen yllätyksiin. Sen sijaan vuoristoseutujen pyöräilijöiltä tämä perimä puuttuu, sitä ei ole opittu, joten tuuli yllättää.

    Ihmismieli rakentuu sekä opitusta että peritystä.

Jotakin katsoakseni katsoin Netflixin seitsemänosaisen minisarjan Musta kuningatar (The Queen’s Gambit, 2020). Sehän on loistava ”elokuva” nuoren orpotytön Bethin kasvusta maailman ”parhaaksi” shakinpelaajaksi, ja siitä kuinka hän rimpuilee huume- ja alkoholiriippuvuuttaan vastaan shakille omistautuessaan ja pelissä menestyäkseen.

    Miksi katsoin vasta nyt enkä aikaisemmin? 

    En tiedä. Amerikkalaisen Walter Tevisin (1928-1984) romaani Musta kuningatar (Tammi, 1983, suom. Anja Leppänen) oli tuttu ihmismielen ”jännäri” vuosien takaa. Muistelin kirjoittaneeni siitä myönteisen arvostelunkin. Romaani piirsi 1980-luvulla kohtuullisen voimakkaan muistijäljen, joten miksi odotin niin pitkään ennen kuin katsoin siitä sovitetun tv-sarjan?

    Niin kuin sanoin: en tiedä. Sen toki tiesin että Scott Frankin ja Allan Scottin luomaa sarjaa kehuttiin valtavasti. Ihan aiheellisesti, sanon sarjan katsottuani. Ja addiktoitunutta shakkineroa esittävä brittiläisamerikkalainen Anya Taylor-Joy on suurine silmineen Beth Harmonin roolissa maaginen, milloin hellyttävä, milloin ärsyttävä, milloin epävarma ja pelokas muukalainen, milloin kaikki valloittava intellektuelli ihminen.

    Koska minulla ei ole käsillä Tevisin romaania, en osaa sanoa kuinka paljon tv-sarja noudattelee romaanin yksityiskohtia. Mutta kirjoittamastani arvostelusta vuodelta 1983 voi päätellä, että Netflixin minisarjan henki muistuttaa kohtuullisen hyvin romaanin henkeä.

Onko elämässämme kaikki riippuvuutta johonkin ja tuon tai noiden riippuvuuksien vastustamista? Elämän elämäkin on addiktio.

    Walter Tevis julkaisi elämänsä aikana kuusi romaania. Kaksi niistä käsittelee biljardin pelaamisen addiktiota, yksi shakinpelaajan riippuvuutta ja kolmessa scifi-romaanissa kuvitellaan maailmaa, jossa on riippuvuuksia ja täysin lukutaidottomia ihmisiä. Tevisin romaaneista kaksi on suomennettu.

    Yritin etsiä Helsingin Sanomien aikakoneella aikalaisarvostelua Tevisin Mustasta kuningattaresta. En löytänyt. Ehkei siitä koskaan kirjoitettu Hesarissa, siis kirjan ilmestyttyä. Mutta kahdesta Tevisin romaaneihin perustuvasta biljardielokuvasta Matti Salo kirjoitti lehteen laajan esseen toukokuussa 1987. Robert Rossenin loistava Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961) ja Martin Scorsesen vähemmän loistava filmi Suuret setelit (The Color of Money, 1986) kertovat biljardihaista, joka rakasti biljardia ja alkoholia ja voittamista.

    Tevis opetti kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista yliopistossa. Hän oli poikana saanut rauhoittavia lääkkeitä syntymäsairauteensa. Hänestä tuli alkoholisti. Mustan kuningattaren Beth saa orpokodissa rauhoittavia lääkkeitä. Sillä tavalla orpolapset pidettiin Kentuckyssä rauhallisina. Kahdeksanvuotiaana Beth oppii pelaamaan shakkia. Hieman vanhempana hän rauhoittavien lääkkeiden lisäksi ryhtyy käyttämään alkoholia paetakseen elämäänsä ja tai sietääkseen sitä ottovanhempiensa kodissa.

    Muuan amerikkalainen kirjoittaja ihmetteli miksi Walter Tevis on juuri nyt palannut kulttuurin näyttämölle. Se tuntuu epäloogiselta. Vai vetoaako ihmelapsen tarina sittenkin nykyisen maailmanmenon ahdistamiin ihmisiin syvällisellä tavalla? Beth Harmon pelaa shakkia intuitiolla ja hyökkäävästi. Hän on eräänlainen hylkiö ja muukalainen yhteisössään – sellainen ihminen joista Tevis mielellään kirjoitti - mutta hän kasvaa ongelmistaan huolimatta yhteisönsä sankariksi. Tavallaan Beth hylkää normaalimaailman, mutta voittaa silti normaalimaailmalta suurimman mahdollisen palkkion: tulee hyväksytyksi addiktioistaan huolimatta.

Niinpä palaan otsikkooni: Sivutuuliperimä ja ihmismielen syöverit.

    Kirjoitin arvostelun Walter Tevisin romaanista joulukuussa 1983 otsikolla Ihmismielen syöverit. ”Walter Tevisin romaani kertoo ihmisestä ja hänen mielestään”, sanoin. ”Siitä kuinka hän käyttää mieltään, aivojaan… Ihminen ei vaikene. Hän kertoo mielensä syövereistä, ikään kuin sillä lunastaisi vapautensa. Mieli ja mielikuvitus vapauttavat ihmisen. Mutta ne voivat kahlita hänet kahleettomaan vankeuteen. Ihminen on mielensä vartija, hän on mielensä vanki.”

    Noin neljäkymmentä vuotta sitten totesin, kuinka jännittävä romaani voi olla vaikkei siinä silvota ketään, ei katkota päitä eikä ammuta reikiä keuhkoihin.

    Jännitys syntyy pelien lävistämästä ihmismielestä.

    Kirjoitin että kirja ei ole pelkästään pelien kuva: ”Se on pelaajan mielen kuva. Romaanin sankari, Beth Harmon häilyy koko ajan kuilun partaalla; hän lunastaa menestyksensä, kykynsä huumausaineiden avulla. Huumausaineet auttavat pelaajan mieltä kytkeytymään oikealla, parhaalla mahdollisella tavalla. Vai auttavatko sittenkään? Siitä romaani kertoo, siitäkin. Ihastuneena tähän romaaniin A. Alvarez sanoi The York Review of Booksissa, että tässä vasta thrilleri, joka on täyttä tavaraa; jännityksen synnyttämiseen ei tarvita lainkaan ulkopuolista toimintaa. Mielen toiminta riittää."

    Ajatus kieppuu mielen spiraalissa.

    Kun rämpii vastatuuleen, pitää painaa päänsä alas ja hartiat kyttyrään. Kun tuuli on myötäinen, kannattaa levittää kätensä ja suunnata katseensa horisonttiin. Mutta sivutuulen yllättäessä on parasta toivoa omaavansa ainakin himpun verran sivutuuliperimää.

    Sateen hälvettyä kysyn mietteliäänä olinko liian optimistinen kirjoittaessani jouluaaton aattona vuonna 1983 Demarissa näin: ”Jotta Mustasta kuningattaresta nauttisi, täytyy lukijan hallita shakin peruspiirteet. Ainakin siirtojen idea on syytä tietää ja tajuta. Muuta ei sitten tarvitakaan. Paitsi että osaa lukea. Ja sitähän me osaamme, Suomessa.”