[vaan eivät koskaan huomisia]
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. Aleksis Kivi (1834-1872) Wäinö Aaltosen muistomerkissä, 1939. |
Ellei lauseen totuus seuraa sen itsestäänselvyydestä, niin itsestäänselvyys ei myöskään oikeuta uskomaan lauseen totuuteen.
- Ludwig Wittgenstein
Ihmisestä ei voi tietää mitään, mitä ei ole puettu sanoiksi.
- Georges Bataille
Kohta kysytäänkin: mitä uutta Leinosta? Uskon, että tämän päivän lukijoille lähestulkoon kaikki Leinosta alkaa olla ”uutta”. Muutama kaunis runo muistetaan, tuttuja lauluja kuunnellaan, mies ja maine tiedetään – mitä muuta?
- Panu Rajala
Sunnuntaina kävelin Helsingin keskustassa. Lämmin ilma helli ihmismieltä. Liikkeellä oli jonkin verran ihmisiä, ei kovin suuria joukkoja.
Helsinki on hiljainen pikkukaupunki Suomessa. Useimmille terasseille olisi mahtunut jopa parhaaseen turisti- ja loma-aikaan. Seisottiin Senaatintorilla olutkojun edessä hetken verran. Henkilökuntaa ei näkynyt. Olisi ollut mukava istahtaa historiallisen aukion reunaan, mutta kukapa jaksaa odotella suomalaisen hitaan palvelun selittämättömiä taukoja.
Perinteiselle Kasarmintorille pystytetty Superterassi näytti kolkolta kirkkaassa auringonpaiseesta. Pitikö tuokin alue aidata pressuilla? Esteettinen harkintakyky pettää.
Oikeastaan olin liikkeellä ottaakseni valokuvia keskustan patsaista.
Se oli ikään kuin vastaveto kopeantotiseen kolumniin, jonka lifestyletoimittaja Heidi Moisio julkaisi Helsingin Sanomissa viime viikon torstaina (printtilehdessä lauantaina). Kolumnissaan Moisio tuomitsi menneisyyden sananlaskut ja hokemat myrkyksi, joka pilaa kasvavien lasten elämän.
Alkaako elämä tänään hetkestä zero?
Ehkä se alkaa lifestyletoimittajalle; ehkä kaikki viisaus syntyy juuri tästä hetkestä eikä eilistä ole olemassa muuten kuin myrkyllisenä entisyytenä, jota tulee kavahtaa kuin kyykäärmettä metsäpolulla.
Mutta kielemme on tämän päivän Hesarin juttuja vanhempaa. Se on täynnään menneisyyttä ja myös menneisyyden kokemuksen tuomaa viisautta. Niinpä otin, vähän kuin piruuttani, valokuvia Aleksis Kiven, J.L. Runebergin, Eino Leinon ja Elias Lönnrotin patsaista. Mukaan pääsi myös Aleksanteri toinen, Venäjän keisari, joka ei kuulu joukkoon, paitsi siinä mielessä, että vaikka kirjallinen menneisyytemme ei merkitse nykykulkijalle juuri mitään, niin lokit rakastavat Aleksanteria, Kiveä, Leinoa, Runebergia ja Lönnrotia.
Oluen muuten join Esplanadin puiston länsipäässä sijaitsevan teatterin ravintolassa. Tuoppi maksoi vajaan kympin ja terassilla istui vain muutama ihminen, heinäkuisena sunnuntaina kun helle helli ihmisen mieltä.
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. Aleksanteri II (1818-1881) Johannes Takasen ja Walter Runebergin muistomerkissä, 1894. |
Niinpä niin. Lapsia ei saisi kasvattaa kurilla eikä auktoriteetilla vaan kaveruudella. Lapsia ei saisi katsoa ylhäältä alas eikä lapsen tulisi katsoa vanhempiaan alhaalta ylös. Mistä elämämisen rajat tunnetaan, jos niistä ei saa puhua?
Hieman ironisesti Helsingin kirjailijapatsaat katsovat ohikulkijoita ylhäältä alas, seuraten korokkeeltaan kuinka ohikulkijat juttelevat jos eivät Michelangelosta niin Putinista ja Trumpista kuitenkin tai jostakin jääkiekkoilijasta.
Heidi Moision mielestä vanhat sanonnat ovat tympeitä.
Moisio vetoaa professori Kaisa Aunolaan, joka ajattelee että ”vanhojen hokemien taustalla on voinut olla tarve ylläpitää hallinnan tunnetta ja auktoriteettiasemaa. On saattanut olla vaikeaa sietää omaa avuttomuutta ja keinottomuutta vaikkapa lapsen vaikeiden tunteiden äärellä. Ehkä myös kokemus häpeästä, jos lapsi ei esimerkiksi ole yhtä reipas kuin muut tai näyttää tunteensa.”
”Itse ajattelen”, Moisio jatkaa, ”että sanontojen taakse on ollut helppo piiloutua. Kun kyseessä on vakiintunut ilmaus, se kuulostaa totuudelta.”
Vakiintuneet sanonnat ovat siis tympeitä ja myrkyllisiä modernille suomalaiselle toimittajalle. Koska suuri osa niistä on nähnyt päivänvalon kansalliskirjailijoiden teksteissä, niin nekin taitavat olla tympeää ja myrkyllistä kulttuuria, jota ei kannata enää siemailla, ei ainakaan suurina annoksina.
Ja kukapa, Panu Rajalaa lainaten, edes lukisi Leinoa tai Kiveä, Lönnrotia tai Runebergiä? En minäkään lue, mutta toisin kuin Heidi Moisio en myöskään kuluta aikaani TikTok-videoita katsellen.
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. J.L. Runeberg (1804-1877) Walter Runebergin muistomerkissä, 1885. |
Selailin hetken Wikipedian (Wikiquote) kautta löytyviä sananlaskuja.
Samalla kun sananlaskut, kaskut ja hokemat kertovat kielestä, joka syntyi kauan sitten, ne myös kertovat arvoista joille nykyinenkin yhteiskuntakäsitys perustuu. Niissä on runsaasti arkipäivän totuutta.
Sananlaskut kuvastavat paljon osuvammin ihmisen elämää iloineen ja suruineen kuin mitä Moisio Hesarin kolumnissaan väitti ja uskotteli. Sananlaskuissa on yhtä aikaa opetuksia, mustaa huumoria, arkipäivän realismia, ehkä juuri sitä monisyisyyttä mitä Suomen uusi ulkopoliittinen instrumenttikin - tuo ”arvopohjainen realismi” - edestään löytää.
Tunnustankin, että minusta sananlaskut eivät ole tympeitä eivätkä myrkyllisiä, vaikka ne ilmaisevat asenteita, joita emme enää pidä hyvinä tai mielipiteitä, joiden ohitse aika on ajanut. Mutta kun ajat pysäkin ohi, niin ei pysäkki minnekään katoa, vaikka et koskaan enää päätäsi kääntäisi ja katsoisi taaksepäin. Ohitetut pysäkit ovat matkaasi yhtä kaikki. Selitystä sille.
”Piru olet, jos Porista olet, mutta jos Kokemäeltä, niin koko perkele”, Pomarkussa tavattiin sanoa.
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. Eino Leino (1878-1926) Lauri Leppäsen muistomerkissä, 1953. |
Ylisummaan sananlaskut kehottavat varovaisuuteen ja vaatimattomuuteen. Yksi pyy pivossa on parempi kuin kymmenen oksalla. Sitä paitsi se, joka kurkottaa kuuseen, kapsahtaa katajaan. Eikä karhua pidä nylkeä ennen kuin se on tapettu.
Vaatimattomuus kaunistaa. Ainakin jos on turkulaisia uskominen: ”Arvonsa miäsi ansaitseepi, vaan ei liika ylistystä.”
Mies on kuitenkin perheen pää ja viisauden lähde, vai mitä. Ainakin jos Tuusulassa asia oikein ilmaistiin: ”Jos muija markan tua, ni kaks se viä.” Askolassa oltiinkin sitten inhorealisteja: ”Miehellä on kaks ilopäivää, kun muijansa kotia tuo ja hänen hautaan vie.”
Vanajalla opastettiin vaimoa selvittämään millaisen miehen kanssa on oikein mennyt naimisiin: ”Ei muija ennen miähees luantoo tunne, ennenkö on tynnyrin sualaa sen leipään käyttänny.”
Monissa sananlaskuissa kohtaa filosofista iloittelua, kansanperinteen herkullista karnevalisointia.”Hankalaa on mäenlasku kesällä”, Laukaalla viisasteltiin. Kestilässä pantiin paremmaksi: ”Ei aurinkokaan paista ennenkun nousee.”
Kansalla on myös realistinen kuva eriarvoisuudesta. ”Herrat ne ajjaa hevosella, mutta jätkän häätyy kävellä”, tiedettiin Sodankylässä. Ja Hämeenkyrössä ymmärrettiin että rahvas ja herrat käyvät eri teitä pitkin: ”Naantalissa kaksi katua, toista kulkee sijat sateella, toista porvarit pouralla.”
Miksi kielen historian ymmärtäminen ja tunnustaminen on niin vaikeaa?
Onko modernin ihmisen lifestyle pelkkää tiktokia aamusta iltaan? Onko tämänhetkisyyden kiima siinä, että mitä enemmän katsoo videoita ja mitä vähemmän tietää toissapäivästä, sen parempi?
Mutta voi olla niinkin, että menneisyyden kieltäjät alitajuisesti ymmärtävät, että käyttämämme kieli sanoineen ja lauseineen perustuu eilispäivän todellisuuteen, jolla pyritään ilmaisemaan nykyhetken asioita ja tunteita. Jokainen sana, jota käytämme, sana jonka naapurisi ymmärtää, on kirjoitettu ja sanottu eilen. Sellaisia sanoja, jotka syntyvät vaikkapa vuoden 2035 heinäkuun todellisuudesta, ei ole vielä olemassa. Ei ole tulevaisuuden sanoja joilla voisimme kuvata tulevaisuutta.
Tämä on mielenkiintoinen tosiasia. Niin kuin sekin mistä Georges Bataille kirjoitti sanoessaan, että ihmisen sisäisen elämän kuvaamiseen ei ole olemassa sisäisen kokemuksen sanoja. Kaikki sanat tulevat ihmisen ulkopuolelta. Yhtä lailla mielenkiintoista on, ettei tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaa voi kuvailla muilla sanoilla kuin niillä jotka ”keksittiin” eilen.
Ehkä tiktok-kulttuuri pyristelee eilisen sanoista irti uskottelemalla ettei kuvilla ole menneisyyttä.
Ehkei olekaan, vai mitä lie Leino ja Runeberg ja Aleksanteri II ajattelevatkaan katsoessaan pieniä ihmisiä, jotka kulkevat ohi menneisyyttä sen enempää miettimättä.
Kyösti Salovaara, 2025.
Elias Lönnrot (1802-1884)
Emil Wikströmin muistomerkissä, 1902.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti