Saako ministeri Arhinmäki näprätä älypuhelinta Verdiä kuunnellessa?

High brow ja low, eskapismia ja korkeaa kulttuuria

Ikiaikaista keskustelua korkeakulttuurin ja sitä harrastavan eliitin suhteesta matalampaan kulttuuriin on viime viikkoina jatkettu Suomessa ja muualla.

     Matalampaa, low brow kulttuuria uskaltaa kai sanoa viihdekulttuuriksi. Vai onko populaarikulttuuri parempi sana? Siitä huolimatta, että sana vanhahtaa 60-lukulaiselta.

     Klassinen musiikki ja viihdemusiikki soivat selvästi omissa karsinoissaan. Dialogia toitotetaan karsinasta toiseen. Kaunokirjallisuudessa ja elokuvassa jako ”taiteeseen” ja ”viihteeseen” on veteen piirrettyä. Siksi keskustelulle jää tilaa, on tilausta. Kuvataiteissa ja näyttämöillä ei kaiketi korkean ja matalan rajaa tarvitse miettiä. Ollaan olevinaan high.

     Post-punkia ja jalkapalloa harrastava kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki kokee olevansa populaarikulttuurin asiamies kartellessaan oopperajuhlia ja klassisen musiikin cocktailkutsuja. Tästä sydämistyneenä Esa-Pekka Salonen ryhtyi puolustamaan korkeakulttuuria. Hän moitti Arhinmäen pakoilua ja sanoi, että ministeri ymmärtää työväenliikkeen perinteet ja pyrkimykset väärin. Salosen mielestä Arhinmäen pitäisi näyttää työläisille esimerkkiä menemällä oopperaan ja käymällä Musiikkitalossa kuuntelemassa Beethovenia.

     Mutta Arhinmäki viis veisaa high brow kulttuurista.

(*) KS Munchen.

Helsingin Sanomien ilmiantajan (24.8) mukaan kulttuuriministeri näpräsi Savonlinnassa - kun erehtyi sinne poikkeamaan - älypuhelintaan eikä keskittynyt lainkaan Don Carlosiin. Luojan kiitos että puhelinta eikä nenää.

     Vaikka olen munaskuitani myöten populaarimies - Arto Virtanen antoi 1980-luvulla minulle häijysti lempinimen ”Sapovaara” - ymmärrän paremmin Salosta kuin Arhinmäkeä. Tietysti Esa-Pekka Salonen on snobi, mutta hän koskettelee kulttuuria laajemmin ja myönteisemmin kuin työväenliikkeeseen leimautunut kulttuuriministeri. Myös työläiset tarvitsevat ja ymmärtävät klassista musiikkia, Salonen väittää. Heillekin se tekee hyvää.

     Työläisistä ja työväenluokasta puhuminen saattaa silti olla aikansa elänyttä, Suomessa. Melkein anakronismi. Sekin kannattaa huomata, että Arhinmäen vasemmistoliitto edustaa grafeenin ohuesti työväenliikettä. Vihreä post-punk kuvastaa puoluetta paremmin.

Toista keskustelua on käyty vastakkaisesta suunnasta.

     Brasilialainen Paolo Coelho väitti lehtihaastattelussa, että James Joycen Ulysses (1922, Pentti Saarikosken suomennos Odysseus 1964, Leevi Lehdon suomennos Ulysses tänä vuonna) on vahingoittanut kaunokirjallisuutta hyljätessään tarinan ja keskittyessaan pelkästään kieleen ja kielellä temppuiluun. Coelhon mielestä romaanissa pitää olla myös sisältöä, josta lukija löytää oman maailmansa. Tai haaveen siitä.

     Putte Wilhelmsson kirjoitti Coelhosta ja Joycestä Turmio ja perikato blogissaan otsikolla Kirjallisuuden päinvastainen suuntaus, eikä pureskelematta niellyt Coelhon ajatuksia. Wilhelmsson ei niele pureskelematta mitään. Joka tapauksessa Wilhelmssonin blogista saa hyvän käsityksen Coelhon Joyce-kritiikistä.

     On mielenkiintoista, että kun suomalaiset intellektuellit tuntuvat asettuvan mieluummin Arhinmäen kuin Esa-Pekka Salosen kannalle, he samaan aikaan ilmoittautuvat rohkeammin Joycen leiriin kuin Coelhon. Haluaako suomalainen älymystö olla yhtä aikaa high ja low brow?

     Onko se muka mahdollista? Vai repeävätkö pöksyt moisessa akrobatiassa? Aamulla low, illalla high, iltapäivällä nokosilla?

     Mutta tätä keskustelua käytiin jo aikaisemmin kesällä Yhdysvalloissa New York Timesissä ja New Yorkerissa. Siellä ehkä vähän pragmaattisemmin kuin Euroopassa. Tai ehkäpä populaarikulttuurilla on siellä enemmän kantoaaltoa kuin meillä Euroopassa.

     Sattui silmiini Gary Guttingin kirjoitus missä pohdittiin kevyen lukemisen nautinnon syyllisyydentunnetta. Guttingin johtopäätöksen mukaan meistä tuntuu usein, että on kahdenlaisia kirjoja: huonompia joita lukee nautinnokseen ja parempia joiden lukemisesta ei juurikaan nauti. Gutting epäili että demokraattinen yhteiskunta on muuttanut kirjojen arvottamisen makuasiasioiksi, joista ei pidä kiistellä.

     Yhtä kaikki Joycen Ulysses-Odysseus lienee tuollainen älymystön kanonisoima ”parempi romaani”, jota tuskin kukaan lukee ilokseen.

     Saattaa nimittäin olla, että Joycen romaanin on lukenut maapallolla loppuun asti vain viisikymmentä (50) ihmistä.  Jos näin on, voimme varauksetta ihailla suomalaisen kulttuuri-ilmaston tomeraa henkevyyttä, koska Ulysses on nyt suomennettu kahteen kertaan.

Äskettäin Edinburghin kirjailijakonferenssissa englantilainen kirjailija Ali Smith suhtautui tyyli vs. sisältö -asiaan sopuisammin ja sanoi että kirjallisuudelle ei ole mistään muusta haittaa kuin sensuurista. Smithin mielestä kaikenlaiset tarinat ja tyylit kelpaavat. Tosin hänkin ilmoittautui mieluummin Joycen lukijaksi kuin Coelhon. Smithiltä jäi sanomatta, että välinpitämättömyys saattaa olla yhtä haitallista kuin sensuuri.

     Ali Smith kertoi Edinburghissa, että Jane Austen halusi kirjoittaa vain fiksuille ihmisille. Austen ei halunnut kirjoittaa ”tyhmille tontuille”. Se oli kyllä varomaton ajatus, sillä kaikkien lukijoiden pitäisi olla kirjailijalle yhtä arvokkaita. En tiedä kenelle Joyce halusi kirjoittaa, mutta Stefan Zweigille Joyce kiisti olevansa irlantilaisena yhtään englantilainen eikä hän halunnut missään tapauksessa kirjoittaa englannin kielellä. Joyce olisi halunnut kirjoittaa kielellä joka olisi kaikkien kielien yläpuolella. Kirjoittaessaan englanniksi hänen piti vastoin tahtoaan leimautua englantilaiseen traditioon.

     Eipä ihme ettei Joycea jaksa lukea! Mitä kieltä se on joka ei liity todellisuuteen? Siansaksaa?

     Mutta jos Jane Austen ei halunnut kirjoittaa tyhmille tontuille, englantilainen älymystö yritti 1900-luvun alkupuoliskolla erottautua kokonaan massoista ja massojen suosimasta kirjallisuudesta, ainakin jos on uskominen John Careyn kirjaan The Intellectuals and the Masses (1992). Ja miksei olisi uskominen kun lukee Careyn herkullisia esimerkkejä englantilaisista intellektuelleista.

     Carey kertoo mm. Aldous Huxleyn ilkeilleen, että yleinen koulutus on luonut alati paisuvan luokan, jota voi kutsua Uudeksi Tyhmistöksi. Koska intellektuellit eivät kuitenkaan, niin kuin Carey sanoo, pystyneet estämään massoja sivistymästä ja oppimasta lukemaan kirjoja, he yrittivät tukahduttaa rahvaan lukuhalut kirjoittamalla kirjoja, jotka ovat liian vaikeita ymmärtää. Niinpä T.S. Eliot lanseerasi uuden kulttuurilehden Criterionin julistamalla, että sitä ei ole tarkoitettu esikaupunkilaisdemokraateille.

     Careyn mielestä James Joycen Ulysses oli sitten molempia, sekä rahvaan kuvaus että älymystön vaikealla kirjoitustyylillä rakennettu teos, jota rahvas ei pysty lukemaan. Vaikea kieli on portti, johon vain harvoilla ja valituilla on avain.

     Joycen romaani halaa rahvasta mutta jättää sen saman tien heitteille.

Palatkaamme nykyhetkeen.

     On elokuun loppu Suomessa. Kirjasyksy kuumenee ilmojen viiletessä. Kohta ilmestyy Sofi Oksasen uusi romaani, jota painetaan heti kättelyssä 100 000 kappaletta. Kumpaan kategoriaan se lukeutuu: Joycen vai Coelhon?  Kaupallinen vai high brow?

     Kirsi Hietanen kirjoitti Kirjanurkassaan otsikolla Kun hypetys alkaa tökkiä elokuun alkupuolella, että Oksasen tulevan romaanin hypetys ällöttää: ”Jotenkin alkaa maistua jo etukäteen puulta. Ehkä koetan sulkea silmät lehti- ja blogiarvioilta ja säästelen kirjaa joululomalukemiseksi. Tai ensi kesäksi. Mutta näinkö tässä piti käydä? Onko rummutuksen tarkoitus saada himolukija ja fani torjunta-asentoon?”

     Onko jokaisessa kriitikossa annos snobia?

     Aivan varmasti on, ainakin useimmissa. Minussa ainakin.

     Vai mitä pitää ajatella Tommi Melenderistä joka Antiaikalainen blogissaan ylisti Juha Seppälän romaania Mr. Smith siitä että romaanista puuttuu juoni ja varsinkin rikosjuoni. Jutussaan Romaani kellariloukon otuksille Melender paheksuu romaaneja, jotka tuottavat lukuelämyksiä ja muuttavat (”nihiloivat”) kielen tarinankertomisvälineeksi. Tarina on Melenderin mielestä ”tusinaestetiikkaa”.

     Melender on snobi, mutta häneltä puuttuu snobin itseironia. Ilman sitä henkevyys kuihtuu. Toki voi vaatia ettei kirjallisuus saa kertoa tarinoita, mutta jos vaatimuksen ottaa tosisaan, ei jäljelle jää paljon mitään. Ja se vähän mitä jää, tuskin innostaa lukemaan. Piste ei ole ympyrä.

     Putte Wilhelmsson puolestaan korostaa Coelhon (epäilyttävää) kaupallisuutta tällä tavalla: ” Coelhon omien nettisivujen mukaan hän oli jo tuolloin [1997] myynyt yli 25 miljoonaa kirjaa 75 maassa, mitenkähän nyt? Kaupallinen menestys tarkoittaa yleensä sitä, että kirjailijan teksti on helppotajuista, kuten kirjailija itsekin analysoi. Niinhän se onkin.”

Mutta jos asettaudun tavalliseksi lukijaksi (mitä tietysti olen asettautumattakin), niin kumman lukeminen itse asiassa on eskapismia kohdallani: Joycen vai Coelhon?  Pakenenko todellisuutta etsimällä tarinoita ja romaanien sisältöä, jotka ymmärrän ja jotka ovat lähellä minua ja todellisuuttani vai lukemalla epätarinaa kielellä, jota en ymmärrä ja joka ei viettele mukaansa?

     Tässä kohtaa turvaudun palstani henkiseen kummisetään.

     ”Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana”, Raymond Chandler kirjoitti paljon siteeratussa esseessään Se murhaa joka osaa (1944). ”Unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapauttavasta vaikutuksesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä... Sanon ainoastaan, että kaikki ajankuluksi lukeminen on pakenemista, olkoon aihe sitten kreikkaa, matematiikkaa, tähtitiedettä, Benetto Crocea tai Unohtuneen miehen päiväkirja. Joka muuta väittää, on älyllinen keikari ja pelkkä aloittelija elämäntaidossa.”

     Chandlerin ajatus on komea ja se on kirjoitettu hivelevän tyylikkäästi, niin tyylikkäästi että sitä lukiessa voi hämääntyä eikä huomaa, että kirjoittaja kenties yleistää liikaa ja on liian viisas.

     Kuitenkin, Chandler tulee mieleen kun luen Melenderin Seppälä-jutussaan sanovan että ” en lue kirjoja viihtyäkseni tai saadakseni nautintoa, luen niitä tunteakseni oloni siedettäväksi. En hae kirjoista hupia vaan lohtua .”

     Eikö Melender huomaa, että hänen kohdallaan, ja kenen tahansa kohdalla, kysymys on samanlaisesta eskapismista, hetkestä poistumisesta johonkin toiseen todellisuuteen joka viihdyttää, tuottaa nautintoa ja lohduttaa.

     On julmaa kieltää lukijalta nautinto ja hupi. Sitä paitsi lohtu on viihtymisen synonyymi.

     Sanoilla voi ja saa leikkiä. Se on ihmiseläimen etuoikeus.

Ai niin:

     Ei saa!

__________________________________________
(*) Kuva lisätty 21.8.2013

Nyt alkoivat pyöräilyn juhlaviikot

Vuelta, Hemingway ja Pakkanen

Kesällä 1924 Ernest Hemingway matkusti Espanjaan ja päätyi Pamplonaan seuranaan Donald Odgen Stewart, Bob McAlmon ja John Dos Passos. Fiestaa vietettiin viinin, brandyn ja härkien seurassa. Chicago Tribune kommentoi miekkosten fiestaa näin:

”Madrid, heinäkuun 28. (1924) – Donald Odgen Stewartia ja Ernest Hemingwaytä, kahta amerikkalaista kirjailijaa, puski härkä Pamplonan härkätaisteluareenalla, missä he olivat seuraamassa fiestaa. Herra Stewartilta katkesi kaksi kylkiluuta ja herra Hemingway sai ruhjevammoja. Molemmat säilyivät hengissä.

    Herra Stewart, Hemingway, John Dos Passos ja Robert McAlmon, Pariisissa asuvia amerikkalaisia kirjailijoita kaikki, olivat tulleet Pamplonaan Espanjaan katselemaan perinnäistä juhlintaa. Pamplonassa on tapana sulkea sivukadut ja ajaa kunkin päivän taisteluihin osallistuvat härät pääkatua pitkin areenalle enimpien kaupunkilaisten juostessa edellä. Myöhemmin päästetään areenalle härkä, jonka sarvet ovat kääreissä, ja sitten toreadorit leikkivät härän kanssa pukkihyppyä ja naattaa.

    Pamplonassa sisältyy miehuudensaavuttamisseremonioihin se, että on ollut kääresarvisen härän heiteltävänä. Herrat Stewart ja Hemingway osallistuivat ensimäisenä päivänä leikkiin menestyksellisesti, mutta toisena päivänä härkä paiskoi Stewartia.”

    Hemingway palasi Pamplonaan seuraavana kesänä, jolloin ryhtyi kirjoittamaan romaania Ja aurinko nousee. Se syntyi nopeasti muutamassa kuukaudessa, ja osan romaanista hän kirjoitti Madridissa, mihin tarinakin päättyy.

    Ja aurinko nousee ilmestyi syksyllä 1926. Se saattaa olla Hemingwayn ”paras” romaani. Kadotettu sukupolvi, jolle kirjailija omisti romaaninsa, oli saanut tarinansa. Kysyä tietysti sopii, mitä kadotettua romaanin kuvaamassa kalareissussa Pyreinelle oli. Jos kalastaminen ja ryyppääminen on kadotetun sukupolven merkki, ei suomalaisia enää pitäisi olla olemassakaan.

    Ehkä ei olekaan.

                                   ***

Viime lauantaina (nykyajassa) Pamplonan mukulakivikaduilla kiisivät kilpapyöräilijät katsojia ja talonkulmia väistellen. Ajettiin Espanjan ympäriajon Vueltan (la Vuelta a España) ensimmäistä etappia, joukkueaika-ajoa.

    Homma näytti vaaralliselta.

    Pyöräilijät syöksyivät maaliin Pamplonan härkätaisteluareenan pienestä portista. Nyt ei härkien jalkoihin tallautunut ketään, eikä häriltä leikattu korvia, mutta ainakin yksi kilpapyöräilijä katkaisi solisluunsa kivikatuun suistuttuaan.

    Espanjan ympäriajo on raastava reitti Pyreneiden rinteillä. Lämpötila on tällä viikolla noin neljäkymmentä astetta. Tuulet tuskin vilvoittavat mäkikiriin ponnistavaa pyöräilijää. Korkealla vuoren harjanteella kotkat lekuttelevat ja ihmettelevät ihmisen hulluutta.

    ”Hulluutta” jatkuu syyskuun 9. päivään asti. Silloin Vueltan 21. etappi päättyy Madridiin.

    En tiedä enkä osaa arvata, kuinka moni pyöräilijöistä suuntaa hurjan matkan jälkeen madridilaiseen Restaurante Botiniin (perustettu 1725) syömään. Sinne kuitenkin saapuivat Hemingwayn romaanin lopussa tarinan ”sankarit” Jake Barnes ja lady Brett Ashley. He syövät juottoporsasta ja tilaavat punaviiniä. Jake juo kolme pulloa riojan viiniä ja lady Brett kuuntelee eikä syö eikä juo juuri mitään.

    Kolme pulloa punaviiniä lounaalla ei ole Jake Barnesille mikään temppu eikä ollut Hemingwayllekään.

                                       *** 

”Nyt alkavat pyöräilyn juhlaviikot!” hihkaisi maanantaina Eurosportin suorassa lähetyksessä loistava Peter Selin seuratessaan kuinka Eibarissa kolmannen etapin lopussa Alberto Contador ja Alejandro Valverde vuorotellen pyrähtivät hurjaan irtiottoon Arreten huipun jo siintäessä silmien sumussa.

    Tai miksi yrittäisin kuvata jotakin minkä ammattimies osaa sanoa paremmin.

    ”Vuoret pysyvät ja odottavat”, Jukka Pakkanen kirjoittaa hienossa, runollisessa ja koskettavassa teoksessa Pyreneiden tuuli, johon Ismo Kajander on ikuistanut Pyreneiden rinteiden graafisen julmuuden hellästi, jos niin uskallan sanoa. (Pakkanen ja Kajander: Pyreneiden tuuli. Musta Taide 2012.) ”Vuoret pysyvät ja odottavat, aina uudestaan tuntevat sihisevän kumin, kuulevat läähätyksen ja korinan, näkevät yhden toisensa jälkeen putoavan joukosta ja jonkun irtaantuvan kohti huippua kuin vapahdusta.”

    Seuratessa miesten hurjaa kilvoittelua väsymystä vastaan, heidän uhkarohkeaa syöksyä mäen rinnettä alaspäin ihmetellessä tartun monta kertaa Pakkasen kirjaan, vaikka se ei kuvaakaan Vueltaa vaan Ranskan ympäriajoa (le Tour de France) heinäkuussa 1995, jolloin italialainen Fabio Casartelli kuoli Pyreneillä suistuttuaan alamäessä kivipaasiin. Pyreneiden tuuli on kaunis muistokirjoitus Casartellille, sitäkin se on.

    Mutta vuorten rinteet ovat yhä samat, yhtä julmat ja kauniit.

    ”Tie kaartui jyrkästi vasempaan, kuulin edestä jarrujen vinkunaa, edessä joku horjahti ja kaatui. Jarrutin, menetin pyöräni hallinnan. Jokin harmaa syöksyi kohti, en ehtinyt väistää.”

    Pakkanen kirjoittaa lakonisesti, löysää puhetta karttaen. Yhtään turhaa sanaa ei ole. Vain välttämätön. Joskus tuntuu että sekin on liikaa. Tunne ja sanat ovat yhtä.

    ”Elämä on lyhyt mutta kestää kauan”, Jukka Pakkanen kirjoitti muistelmiensa (muistaakseni, Like 2008) viimeisessä lauseessa.

                                 ***   

Tältä kesältä tervapääskyt ovat lentäneet etelään. Viikko sitten kuulin vielä niiden kirkuvan. Nyt on hiljaista.

    Pääskynen, pääskynen!

    Miten aikuinen mies voi hurahtaa seuraamaan Giroa (Il Giro dÍtalia), Touria ja Vueltaa telkkarista?

    Tätä on vaikea perustella. Melkein mahdoton.

    Tavallaan se alkoi Torre Blancan rinteellä Fuengirolan reunamaalla pari kesää sitten. Olin yksin ja odottelin lomaseuraa vasta seuraavalle viikolle. Oli kuumaa kuin hellan uunissa ja päiväkävelyn jälkeen oli vilvoittavaa istua hämärässä huoneessa ja seurata Touria Eurosportilta.

    Nyt tänä kesänä avasin telkkarin kun Italian ympäriajoa oli ajettu pari päivää, kuuntelin yhden iltapäivän Peter ja Christian Selinin hauskaa, asiantuntevaa ja kulttuureihin ja maisemiin poikkeilevaa selostusta enkä ole sen jälkeen montaa ympäriajojen selostusta jättänyt väliin. Kuva toki kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tuhatta sanaa on nautinnollista kuunnella kun puhuja osaa valita sanansa.

    Peter Selin tekee pyöräilyselostuksesta kulttuuriohjelman.

    Hulluuttahan tämä on. Pyöräilytaustanikin on melkein skandaalimainen. Toki lapsuudessa kesät vietettiin jalkapallokentällä, meressä (uimassa) tai polkupyörän selässä, mutta sitten on huonompaa kerrottavaa.

    Asevelvollisuutta ”suoritin” Kouvolassa ja Haminassa. Voi pentele niitä polkupyörämarsseja Utista Pahkajärvelle ja takaisin sotilaskotiyhdistyksen puolukoita keräämään. Itkua vääntäen Tuohikotin mäkiä ylös.

    Raastaa, raastaa, poikaparka!

    Haminassa olin komppanian huonoin hiihtäjä ja kotiin päästyäni katkoin (kuvaannollisesti) sukseni.

    Noin vuonna 1975 erehdyin ostamaan polkupyörän. Niitä myytiin rähjäisessä matalassa tiilitalossa Pukinmäessä. Asuin silloin Leppävaarassa ja työpaikka oli muuttanut Lauttasaaresta Otaniemeen joten viiden kilometrin työmatka tuntui mukavalta pyöräilymatkalta.

    Ostin neljä- tai viisivaihteisen venäläisen ”Pääskysen”. Sen sai halvalla, pilkkahintaan, melkein ilmaiseksi.

    Luulen että se oli kommunismin juoni kapitalismin tuhoamiseksi. Pyörän välitykset oli rakennettu niin, että pieninkin vaihde oli suurempi kuin tavallisen vaihteettoman pyörän välitys. Hirveä pyörä ajaa. Laajalahden pitkä mäki raastoi miestä.

    Miesparka Pääskysen selässä!

    Vesa Karonen, joka oli (ja on ehkä vieläkin) innokas pyöräilijä kirjailijaihanteensa Pentti Haanpään tavoin, nauroi kun kerroin pääskysestäni. Se on tarkoitettu Venäjän aroille, Karonen sanoi. Siellä se lentää linnun lailla.

    Kun nykyään ajan Pukinmäenkaarta ja ohitan harmaan hylätyltä näyttävän tiilitalon, sanon itselleni: ”Hemmetin pääskynen.”

                                   ***

Kaikki tiet eivät vie Madridiin mutta sinne Vuelta päättyy. Vielä on monta reittiä ajamatta, monta mäkeä kiipeämättä, monta hikipisaraa valuttamatta, monta irtiottoa näkemättä.

    Eräänä iltapäivänä, siitäkin on kauan, ajoin töistä kotiin Soukanväylää pitkin. Vastakkaisella kaistalla loivaa alamäkeä lähestyi hurjaa vauhtia pyöräilijä. Hän kurkotti vartalonsa matalaksi tankoon päin ja pyöritti kampea kiivaasti alamäessäkin.

    Kun pyöräilijä oli kohdallani, tunnistin hänet. ”Pakkanen”, minä sanoin ääneen. Tööttäsin mutta taustapeiliin katoava mies ei kääntänyt päätään.

    En tunne Jukka Pakkasta lähemmin ja vain muutaman kerran olen jutellut hänen kanssaan hetken, mutta olen joskus miettinyt että onko miehen tyynen pinnan alla sittenkin taiteilijan roihuava tempperamentti, jonka hän purkaa mieluummin polkimiin kuin sanoihin ja lauseisiin. Silti ihmettelen että kun tuli palaa, miten hän pystyy lauseissaan olemaan niin tyyni ja lakoninen.

    Jukka Pakkanen täyttää ensi viikon tiistaina 70 vuotta.

    ”Gli anni passano per tutti!”

    Onnea!

Los Angelesista Vigoon ja Valenciaan

Ovatko dekkareiden kaupungit mielikuvitusta?

Kysymys on niin haastava, että siihen voi vastata yksioikoisesti että ovat ne ja pistää pillit pussiin.

    Jos en kuitenkaan pistä, vaan esitän jatkokysymyksen ”kuvaavatko dekkarit kaupunkeja paremmin kuin ns. vakava kirjallisuus”, niin useimmat meistä vastaavat, että ”kuvaavat” ja pistävät pillit pussiin.

    Mutta jos kysyn, että miksi dekkarit kuvaavat kaupunkimiljöötä niin koskettavasti ja ikimuistoisesti, niin sitten alkaa tulla hiljaista.

    Ainakin minä menen hiljaiseksi.

(1)

Itse asiassa aihe on kiusannut minua pitkään.

    Kauan sitten 1980-luvun alussa perustelin arvostelija-apurahan hakemuslomakkeessa, että yhtenä apurahakauden tehtävänä oli tutkia suomalaisia kaupunkiromaaneja; sitä että onko niitä ylipäänsä olemassa vai ovatko romaanit agraarihenkisiä vaikka kuvaisivatkin kaupunkimiljöötä.

    Sain puolivuotisen apurahan, mutta kaupunkiromaanit jäivät tutkimatta, ehkä lukemattakin. Sitä vastoin matkustin Tukholmaan, jossa pidettiin kansainvälinen dekkarikonferenssi. Otin valokuvia mm. Risto Karlssonista, Desmond Bagleystä ja H.R.F. Keatingin muhkeasta parrasta.

    Myöhemmin olen ainakin kaksi kertaa päättänyt kirjoittaa kaupunkiaiheisen esseen yleisestä kirjallisesta näkökulmasta ja siitä miten Georges Simenon kuvaa Pariisia.

    Kirjoittamatta on jäänyt.

    Aina kun olen ottanut jonkun Maigret-romaanin käteeni etsiäkseni esimerkkejä Pariisin katujen ja torien persoonallisesta kuvailusta, olen todennut ettei Simenonilta sellaisia lauseita oikeastaan löydy.

    Maigretin Pariisi taitaa olla mielikuvitusta.

(2)

Kun ampuu riittävän isolla pyssyllä ja pitää sihdin karkeana, liikkuu hyvin turvallisella alueella väittäessään, että monien suurkaupunkien henki tulee parhaiten ilmi dekkareissa ja jännäreissä. Tästä väitteestä ei päädy häpeäpaaluun. Tai jos päätyy, on hyvä syy hävetä.

    On siis itsestään selvää, että Raymond Chandlerin Los Angeles on enkelten neonviidakko nimenomaan Philip Marlowen silmin. Simenonin ja Maigretin Pariisi tuli jo mainituksi. Tukholmaan on turvallista matkustaa Sjöwall & Wahlöön Beckin matkassa. Arthur Conan Doylen ja Sherlock Holmesin Lontooseen saattaa eksyä eikä Holmesin kannoilla löydä uutta olympiastadionia, mutta... so what? Toisaalta, viisas työntää Rough Guiden tai Lonely Planetin kassiinsa.

    Jos unohtaa, että Alfred Döblin kirjoitti uskomattoman hienon romaanin Berlin Alexanderplatz, niin Berliinistä saa parhaimman kuvan tai mielikuvan lukemalla kylmän sodan aikaisia vakoiluromaaneja, varsinkin Len Deightonia. En tiedä kuinka iso kaupunki Bonn on tai on ollut, mutta John le Carrén jännäri Tapahtui Bonnissa (jonka alkuperäinen nimi on ”Pieni kaupunki Saksassa”) on verraton kuva 60-luvun kahtiajaetun Saksan pääkaupungista. Se on myös verraton kuvaus yhteisen Euroopan synnyttämisen vaikeudesta.

    Voisiko siis olla mahdollista, että Thomas Mannin jälkeen englantilaiset jännärikirjailijat varastivat saksalainen maiseman?

    Se ei ole mahdollista, Kyösti hyvä!

    Mahdollista kuitenkin on, että yhdysvaltalaisen Dan Brownin Enkeleitä ja demoneja on osuvin kuvaus nykypäivän Roomasta. Niin osuva, että kun luin sitä Roomassa kesäkuussa 2003 ja kiertelin poikani Jaakon kanssa Brownin romaanin kuvaamia piazzoja ja palatseja ja otin lainatulla digikameralla niistä kuvia, päätin tehdä Brownista esseen Ruumiin kulttuuri -lehteen, semminkin kun ostin roomalaisesta kirjakaupasta juuri ilmestyneen Brownin The Da Vinci Coden. Kirjoitin esseen syksyllä ja haastattelin jopa Vinssikoodin suomentajaa. Hän vähän ihmetteli että miksi. Minä en ihmetellyt eikä 100 miljoonaa lukijaa.

    Nirppanokaiset kirjallisuuskriitikot eivät pidä Dan Brownia kummoisenakaan kirjailijana. Mitä siitä että Vinssikoodia on myyty sata miljoonaa kappaletta ja että Pariisin nähtävyyksiin tehdään nykyään kiertomatkoja romaanin kuvaamien paikkojen opastamana.

    ”Mutta kun Brownilta puuttuu ihmiskuvaus”, vakava kriitikko sanoo.

(3)

No, kaupunkilistaa voisi jatkaa, mutta siihen menisi koko päivä ja sitä paitsi jokaisella lukijalla on oma listansa. Yhtä hyvä kuin tämä. Parempikin. Ai niin, Nicholas Freelingin ja Janwillem van de Weteringin Amsterdam-dekkarit on pakko mainita.  Jokainen mielentyyneyttä etsivä rakastuu Weteringin poliisimiehiin ja heidän kaupunkiinsa.

    Monet eivät kuitenkaan pidä esimerkiksi (en tiedä miksi) Carlos Ruiz Zafónin barcelonalaisromaanista Tuulen varjo ja yhtä moni karsastaa Reijo Mäkeä, jolle Turku kai kuuluu. Eikö kuulukin? Mäen kannattaa kuitenkin olla varuillaan, sillä Jyrki Heinon Kellari haastaa Mäen Turun kuvaajana.

    En tiedä pitäisikö Helsinki leimata Matti Yrjänä Joensuulle, Outi Pakkaselle vai Matti Röngälle? Kun aikanaan kävin haastattelemassa Joensuuta, hän asui Kirkkonummen Masalassa. Joten Rönkä sopii minulle, koska hän kuvaa nykyistä kotiseutuani Pohjois-Helsingissä. Jos joku haluaa matkustaa Tampereelle, luettakoon junassa Pentti Kirstilää tai Seppo Jokista, vaikka Kirstilä ei olekaan miljöön kuvaajana parasta laatua. Keravalle mielivä lukekoon Tapani Baggea.

    Mutta kuka haluaa Keravalle? Tai lukea Keravasta?

    Asuin yhteen aikaan Espoon Soukanrannassa. Leena Lehtolainen asui melkein kivenheiton päässä ja julkaisi romaanin, missä Soukalla oli jonkinmoinen sivurooli. Olin silloin yllättynyt kuinka huonosti Lehtolainen tavoitti Soukan ilmeen, hengen ja maiseman tunnun.

    Mutta kaikki kirjailijat eivät ole miljöön kuvaamisen mestareita, eikä se tee heistä huonompia kirjoittajia. Miljöön hengen tavoittaa koskettavimmin jos kirjailijassa on runoilijan ja romantikon vikaa. Chanderissa oli, Lehtolaisessa ei ole.

    Romaanin voi tietysti kirjoittaa monella tavalla. Kaikki ovat yhtä oikeita. Mutta ei pidä väittää, että vain ihmiskuvaus on hyvää proosaa.

    Kyllä kai särkyneiden kahvikuppien kolmoisdraamastakin saa hyvän tarinan, vaikka siitä puuttuu ihmiskuvaus?

(4)

Alan päästä pääasiaan, mutta sitä ennen koukkaan Kotkaan, lapsuuteni ja nuoruuteni satamakaupunkiin.

    Voi olla Kotkasta on tullut enemmän jazzinsoittajia kuin kirjailijoita, mutta eihän Toivo Pekkasen Kotka-romaaneja kukaan saata ohittaa. Minun tekisi mieli ohittaa, koska en ole koskaan jaksanut Pekkasta lukea. Kotkan Lyseossa kirjoitin kerran pilkka-aineen Pekkasesta, jonka haudalle näkyi luokkamme ikkunasta. Se oli lapsellista. Anteeksiantamatonta. Sain aineesta neljä miinus.

    Yhtä kaikki tarkimmat kuvaukset kotkalaisesta miljööstä kirjoitti Väinö Riikkilä Pertsa ja Kilu -romaaneissa. Niissä henkii lapsuuteni ajan Kotka sellaisena kuin sen itse muistan. Fenimore Cooperin tavoin Riikkilässä oli jäyhää romantikkoa.

    Kotkasta ja merenrannasta tulee mieleen kysyä, että tapahtuvatko kaikki parhaat - älä jää nyt miettimään mitä ”parhaalla” tarkoitan - miljöödekkarit meren rannalla?

    Pariisi ei ole meren rannalla, mutta Seine on iso kymi. Ehkä se käy merestä paremman puutteessa. Madridissa ei ole merta eikä jokea eikä merkittäviä dekkareita.

    Hypoteesi alkaa horjua ottaessani esille englantilaisen Robert Wilsonin. Hän toki kirjoitti loistavan romaanin satamien Lissabonista (Mitätön kuolema Lissabonissa), mutta mainiot dekkarit Sevillasta eivät tapahdu meren rannalla. Tai no, Sevillaan purjehtii jokea myöten isoillakin laivoilla, joten väitteeni pysyy pystyssä horjuen.

   En tajua miksei Robert Wilsonin Sevilla-sarjaa ole suomennettu.

(5)

Ei ole maailman tärkein asia millä tavalla romaani kuvaa jotakin miljöötä. Niin kuin sanoin, monia muitakin hyviä teemoja on olemassa ja kuvattavissa. Sitä paitsi romaaneissa kerrotaan tarinoita eikä maalata maisemia. Maisemia maalasivat Pissarro, Cézanne ja van Gogh.

    Mutta on kiva (sana valittu tarkoituksella, tyylilaji nyt sattuu olemaan tämä) lukea hyvin kirjoitettua dekkaria, jossa paikan hajun, äänet ja tunnelman vaistoaa ja ymmärtää ja jota lukiessa tulee mieleen, että tuonne minä haluan matkustaa. Siitä huolimatta vaikka kirjailija kuvaisi miljöötään inhonsekaisella rakkaudella niin kuin Chandler kuvasi Kaliforniaa ja Los Angelesia.

    Usein tietysti käy niin, ettei paikka olekaan sama kuin mistä olit lukenut. Että kaupunki on pelkästään kirjailijan mielikuvitusta. Totesin jo ettei Leena Lehtolainen osannut (tai halunnut) kuvata Soukkaa eikä Espoota matkakirjan tyylillä. Työpaikkani ikkunasta näkyi monta vuotta Kilon poliisiasema enkä tuntenut lainkaan olevani Lehtolaisen romaanien henkilö. Täytyy myös tunnustaa, että istuessani eräänä kuumana iltapäivänä pari kesää sitten Sevillassa viihtyisällä terassilla aurinkovarjon katveessa (espressoa ja Jerezin brandyä), Robert Wilsonin romaanien tuntu oli kateissa. Kenties Wilson ei ole ensi sijassa miljöön kuvaaja.

    Viime toukokuussa viivähdin Cádizissa ja matkalukemisena oli Aly Monroen hienoviritteinen vakoiluromaani, kai sitä sellaiseksi voi sanoa, The Maze of Cadiz. Vaikka Monroen romaanin tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan loppuvaiheisiin, kirjailijan kuvaama kaupunki tuntui olevan yhä läsnä kun kävelin tuon yhden Euroopan vanhimman kaupungin kapeita kujia pitkin ja kuulin leikkivien lasten ääniä läheiseltä plazalta.

    Tähän tietysti joku sanoo, että niinhän Monroekin on kävellyt – nyt eikä vuonna 1944.

(6)

  

Nuorena kirjoittajana Georges Simenon sai Le Matin -lehden toimittajalta Colettelta juttunsa takaisin Coletten toteamuksella, että juttu oli liian kirjallinen. Simenon otti kriitikistä opiksi. Hän sanoi myöhemmin, että lauseista pitää repiä pois adjektiivit ja adverbit. ”Jos lause tuntuu kauniilta”, Simenon sanoi haastattelijalle, ”pyyhin sen pois.” Tämän luettuani en ihmettele miksi on niin vaikea löytää Maigret-kirjoista esimerkkilausetta kuvaamaan Pariisia. Ne on poispyyhitty.

    Mutta Simenonin ohje kelpaa kenelle tahansa. Poista adjektiivit ja adverbit! Niin minäkin teen. Paitsi huonoina hetkinä.

    Jos et pidä Zafónin Barcelonasta kokeile Antonio Hilliä. Hän kirjoittaa vähän tavanomaisemmin kuin Zafón mutta elävää kaupunkikuvausta kumminkin. En ole koskaan käynyt Valenciassa, mutta luettuani Jason Websterin dekkarin Or The Bull Kills You, päätin että Valenciaan mennään. Jonakin päivänä. Webster on San Franciscossa syntynyt amerikkalainen joka asuu Espanjassa. Hänen uusin dekkarinsa on vaatimattomasti nimeltään A Death in Valencia.

    Kanarialla asuvalta José Luis Correalta on suomennettu kolme romaania. Correa suggeroi jopa Las Palmasin tuntumaan viehättävältä paikalta, ja miksei se olisikin. Varmasti on kun unohtaa suomalaiset seiväsmatkat. Kirjoitin Correan Viulistin kuolemasta arvion Ruumiin kulttuuri -lehteen ja olin näin innostunut: ”Correa on proosan ja miljöön tyyliniekka - sellaisista kirjailijoista minä pidän. Rakastan tällaisia kirjailijoita ja heidän kirjojaan kuin hullu paellaansa, Valencian tyyliin.”

    Mutta haluatteko että olen rehellinen?

(7)

Jos olen rehellinen ja miksi en olisi, niin madrilaisen mutta Vigossa vuonna 1971 syntyneen Domingo Villarin dekkarit ovat saaneet minut haaveilemaan, että lähitulevaisuudessa käyn Vigossa Espanjan luoteiskolkalla Matkan voi tehdä niin, että lentää halvalla Madridiin ja ajaa sieltä vuokra-autolla Vigoon, ehkä Salamancassa ja Portossa poiketen.

    Villarin romaaneissa Water Blue Eyes (Ojos de agua) ja Death on a Galician Shore (La playa de los ahogados) Atlantin rannikokaupungin elämän maku ruokineen ja viineineen, tyrskyineen ja tunteineen suorastaan tihkuu lukijan aivoihin ja jättää jäljeksi leppoisan mielenrauhan. Romaanien symppis poliisimies on myös radiotoimittaja. Villarilla puolestaan on madridilaisella radioasemalla ruokakulttuuria käsittelevä ohjelma.

    Jos minä pääsen jonain päivänä Vigoon, ehkä silloin huudahdan:

    ”Mielikuvitusta, pelkkää mielikuvitusta!”

----
Klo 12.13 torstaina 16.8.2012
Tein pari pientä korjausta tekstiin. KS

Ensimmäinen kirjoitus - sunnuntaina runon tulkintaa

Runoa lukiessa mietin

    Jos muistan oikein Jean-Paul Sartre ei arvostanut runoutta eikä musiikkia informaation välittäjänä. Sartre vaati, että kirjoitettu sana ottaa kantaa, kuljettaa sanomia ja voidaan ymmärtää yksikäsitteisesti. Runo ja runon viesti on musiikin tavoin monitulkintainen, epämääräinen ja sumea; siinä on enemmän tunnetta kuin tietoa, enemmän vaikutelmia kuin faktoja. Runon voi lukea monella tavalla eikä Sartre pitänyt ajatuksesta että niin on.

    Ironia on siinä, että runot ovat kielikuviltaan hyvinkin konkreettisia vaikka niiden ”sanomaa” ei ymmärräkään; ei ymmärrä koska kielikuvien rinnastukset voi tulkita monella tavalla, niin kuin tunteenkin voi tulkita, siitä huolimatta että tunne on konkreettista iloa tai surua tai tuskaa.

    ”Kuuntelen, vieras / ihmetellen” japanilainen Tayasy Munetake (1715-71) aloittaa tankarunon Tuoman Anhavan suomennoksessa vuodelta 1960, ” - vaan entä nuo kalastajat, / joiden majoihin kaikuu / yö yöltä aallonkohu?” Kun luen runon, takerrun tankan ensimmäisiin sanoihin: kuka on vieras? Sanooko runon kirjoittaja ajatuksensa vieraalleen vai tunnustaako hän itse olevansa vieras oudossa paikassa? 

     Runon jälkimmäinen osa paljastaa, että aaltoja kuunteleva on todella vieras kalastajien rannikolla, ehkä hän on ensimmäistä kertaa meren äärellä ja kuulee aaltojen kohinan, eikä meri ole pieni koska se kohisee yölläkin. Sillä kai tässä ollaan yöllä ja kuunnellaan aaltoja? Runon minä on tullut outoon paikkaan, joka on kalastajille tuttu kotipaikka joka päivä; kaikkina öinä he ovat kuulleet aaltojen lyövän rantaan ja runoilija ihmettelee kuulevatko he enää merta. Kuulevatko he enää tuttuja ääniä, aaltojaan?

    Pentti Saarikoski sanoi Anhavan tankasuomennoksen luettuaan, että ”tankat ovat luonnon, ihmisen, oma mielen kuuntelua.”

                                                   ***

Hyppään Munetaken Japanista tuhat vuotta taaemmaksi Kiinaan. Runon siivittämänä se onnistuu. Ihmeellisintä on, että pysyn yhä lähellä itseäni kun luen Po Chü-in (772-846) runoa Valkoisten pilvien seurassa kokoelmasta Korotan ääneni ja laulan (Otava 1975, suomentanut Pertti Nieminen). Po Chü-i oli virkamies, kirjastonhoitaja ja runoilija joka kirjoitti yli 3000 runoa.

     Po Chü-i aloittaa runon sanomalla, että kolmekymmentävuotiaan elinvoima on väkivahva: ”Hänen rinnassaan on selkeä tieto oikeasta ja väärästä.” Sitten kirjoittaja toteaa, että kuusikymmentävuotiaana mies on jo ikäloppu, jäsenet tuskin enää toimivat. Onkohan noin, ajattelen runoa lukiessa. Vai oliko niin Po Chü-in Kiinassa? Siihen aikaan Po Chü-in kaltaiset virkamiehet pääsivät eläkkeelle 69 vuoden iässä. Miksi runoilija jo viisikymppisenä - jos runon kirjoittaja on viisikymppinen - tuntee että vanhuus lähestyy?

    ”Mutta viides vuosikymmen / on juuri sopiva aika vetäytyä joutilaisuuteen. / Vuosien mittaan olen oppinut tuntemaan kohtaloni, / ja sydämeni on huoleton: minusta ei ole puuhamieheksi.” No niin, runoilija on oppinut tuntemaan itsensä, se tekee levolliseksi. Ehkä hän haluaisi vain kirjoittaa runoja eikä kierrellä virkamiehenä maaseudulla. Puuhamiestä runoilijasta ei enää tule, sen hän tajuaa viidenkymmen iässä. 

    Levollisuus on tärkeämpää kuin kiihkoilla oikean ja väärän asioissa!

”Kun näen viiniä, haluan yhä juoda, / kun kiipeän vuorelle, voimia riittää vielä. / Minähän elän parhaita vuosiani / ja jatkuvasti vietän hetkiä / valkoisten pilvien seurassa.” Nyt lukija alkaa ihmetellä, miksi runoilija korostaa elävänsä parhaita vuosiaan. Pitääkö sitä julistaa? Onko hän yksinäinen, ystävänsä kadottanut? 

    Epäileekö hän voimiensa kohta karkaavan?

    Mutta runon viimeinen säe - parhaat vuodet valkoisten pilvien seurassa - mitä se tarkoittaa? Juoko runoilija viiniään korkealla vuoristossa missä pilvet leijuvat hänen ympärillään vai onko tässä vertauskuva, jota en osaa avata?

    Hyvin usein Po Chü-i kaipaa runoissaan ystäviään ja rakastettujaan viiniastian äärellä istuessa.

                                                     ***

Siis: etsiikö ihminen mielenrauhaa? Jos etsii, mitä se on? Onko se itsensä tuntemista paikassa ja ajassa? ”Kuuntelen, vieras ihmetellen” – sanooko runon minä tuossa ettei ole vielä tyyni itsensä kanssa?

    Aaltojen kohina ihmetyttää häntä, mutta myös se, että ympärillä olevat kalastajat ovat tottuneet siihen. Ovatko he, toisin kuin runoilija, sinuja elämänsä kanssa? Mutta ainakin viisikymppinen Po Chü-i tuntuu löytäneen mielenrauhansa, jos kohta hieman epäilyttää, onko hän sittenkään uskottava vai paljastaako viini yksinäisen miehen haavemaailman?

    Runoa lukiessa mietin pieniä asioita, isoa elämää.

    Kuinka pitkä matka siitä on romaaniin 2112 jonka kirjoitin? Onko pitkä lause enemmän kuin lyhyt?