Saako ministeri Arhinmäki näprätä älypuhelinta Verdiä kuunnellessa?

High brow ja low, eskapismia ja korkeaa kulttuuria

Ikiaikaista keskustelua korkeakulttuurin ja sitä harrastavan eliitin suhteesta matalampaan kulttuuriin on viime viikkoina jatkettu Suomessa ja muualla.

     Matalampaa, low brow kulttuuria uskaltaa kai sanoa viihdekulttuuriksi. Vai onko populaarikulttuuri parempi sana? Siitä huolimatta, että sana vanhahtaa 60-lukulaiselta.

     Klassinen musiikki ja viihdemusiikki soivat selvästi omissa karsinoissaan. Dialogia toitotetaan karsinasta toiseen. Kaunokirjallisuudessa ja elokuvassa jako ”taiteeseen” ja ”viihteeseen” on veteen piirrettyä. Siksi keskustelulle jää tilaa, on tilausta. Kuvataiteissa ja näyttämöillä ei kaiketi korkean ja matalan rajaa tarvitse miettiä. Ollaan olevinaan high.

     Post-punkia ja jalkapalloa harrastava kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki kokee olevansa populaarikulttuurin asiamies kartellessaan oopperajuhlia ja klassisen musiikin cocktailkutsuja. Tästä sydämistyneenä Esa-Pekka Salonen ryhtyi puolustamaan korkeakulttuuria. Hän moitti Arhinmäen pakoilua ja sanoi, että ministeri ymmärtää työväenliikkeen perinteet ja pyrkimykset väärin. Salosen mielestä Arhinmäen pitäisi näyttää työläisille esimerkkiä menemällä oopperaan ja käymällä Musiikkitalossa kuuntelemassa Beethovenia.

     Mutta Arhinmäki viis veisaa high brow kulttuurista.

(*) KS Munchen.

Helsingin Sanomien ilmiantajan (24.8) mukaan kulttuuriministeri näpräsi Savonlinnassa - kun erehtyi sinne poikkeamaan - älypuhelintaan eikä keskittynyt lainkaan Don Carlosiin. Luojan kiitos että puhelinta eikä nenää.

     Vaikka olen munaskuitani myöten populaarimies - Arto Virtanen antoi 1980-luvulla minulle häijysti lempinimen ”Sapovaara” - ymmärrän paremmin Salosta kuin Arhinmäkeä. Tietysti Esa-Pekka Salonen on snobi, mutta hän koskettelee kulttuuria laajemmin ja myönteisemmin kuin työväenliikkeeseen leimautunut kulttuuriministeri. Myös työläiset tarvitsevat ja ymmärtävät klassista musiikkia, Salonen väittää. Heillekin se tekee hyvää.

     Työläisistä ja työväenluokasta puhuminen saattaa silti olla aikansa elänyttä, Suomessa. Melkein anakronismi. Sekin kannattaa huomata, että Arhinmäen vasemmistoliitto edustaa grafeenin ohuesti työväenliikettä. Vihreä post-punk kuvastaa puoluetta paremmin.

Toista keskustelua on käyty vastakkaisesta suunnasta.

     Brasilialainen Paolo Coelho väitti lehtihaastattelussa, että James Joycen Ulysses (1922, Pentti Saarikosken suomennos Odysseus 1964, Leevi Lehdon suomennos Ulysses tänä vuonna) on vahingoittanut kaunokirjallisuutta hyljätessään tarinan ja keskittyessaan pelkästään kieleen ja kielellä temppuiluun. Coelhon mielestä romaanissa pitää olla myös sisältöä, josta lukija löytää oman maailmansa. Tai haaveen siitä.

     Putte Wilhelmsson kirjoitti Coelhosta ja Joycestä Turmio ja perikato blogissaan otsikolla Kirjallisuuden päinvastainen suuntaus, eikä pureskelematta niellyt Coelhon ajatuksia. Wilhelmsson ei niele pureskelematta mitään. Joka tapauksessa Wilhelmssonin blogista saa hyvän käsityksen Coelhon Joyce-kritiikistä.

     On mielenkiintoista, että kun suomalaiset intellektuellit tuntuvat asettuvan mieluummin Arhinmäen kuin Esa-Pekka Salosen kannalle, he samaan aikaan ilmoittautuvat rohkeammin Joycen leiriin kuin Coelhon. Haluaako suomalainen älymystö olla yhtä aikaa high ja low brow?

     Onko se muka mahdollista? Vai repeävätkö pöksyt moisessa akrobatiassa? Aamulla low, illalla high, iltapäivällä nokosilla?

     Mutta tätä keskustelua käytiin jo aikaisemmin kesällä Yhdysvalloissa New York Timesissä ja New Yorkerissa. Siellä ehkä vähän pragmaattisemmin kuin Euroopassa. Tai ehkäpä populaarikulttuurilla on siellä enemmän kantoaaltoa kuin meillä Euroopassa.

     Sattui silmiini Gary Guttingin kirjoitus missä pohdittiin kevyen lukemisen nautinnon syyllisyydentunnetta. Guttingin johtopäätöksen mukaan meistä tuntuu usein, että on kahdenlaisia kirjoja: huonompia joita lukee nautinnokseen ja parempia joiden lukemisesta ei juurikaan nauti. Gutting epäili että demokraattinen yhteiskunta on muuttanut kirjojen arvottamisen makuasiasioiksi, joista ei pidä kiistellä.

     Yhtä kaikki Joycen Ulysses-Odysseus lienee tuollainen älymystön kanonisoima ”parempi romaani”, jota tuskin kukaan lukee ilokseen.

     Saattaa nimittäin olla, että Joycen romaanin on lukenut maapallolla loppuun asti vain viisikymmentä (50) ihmistä.  Jos näin on, voimme varauksetta ihailla suomalaisen kulttuuri-ilmaston tomeraa henkevyyttä, koska Ulysses on nyt suomennettu kahteen kertaan.

Äskettäin Edinburghin kirjailijakonferenssissa englantilainen kirjailija Ali Smith suhtautui tyyli vs. sisältö -asiaan sopuisammin ja sanoi että kirjallisuudelle ei ole mistään muusta haittaa kuin sensuurista. Smithin mielestä kaikenlaiset tarinat ja tyylit kelpaavat. Tosin hänkin ilmoittautui mieluummin Joycen lukijaksi kuin Coelhon. Smithiltä jäi sanomatta, että välinpitämättömyys saattaa olla yhtä haitallista kuin sensuuri.

     Ali Smith kertoi Edinburghissa, että Jane Austen halusi kirjoittaa vain fiksuille ihmisille. Austen ei halunnut kirjoittaa ”tyhmille tontuille”. Se oli kyllä varomaton ajatus, sillä kaikkien lukijoiden pitäisi olla kirjailijalle yhtä arvokkaita. En tiedä kenelle Joyce halusi kirjoittaa, mutta Stefan Zweigille Joyce kiisti olevansa irlantilaisena yhtään englantilainen eikä hän halunnut missään tapauksessa kirjoittaa englannin kielellä. Joyce olisi halunnut kirjoittaa kielellä joka olisi kaikkien kielien yläpuolella. Kirjoittaessaan englanniksi hänen piti vastoin tahtoaan leimautua englantilaiseen traditioon.

     Eipä ihme ettei Joycea jaksa lukea! Mitä kieltä se on joka ei liity todellisuuteen? Siansaksaa?

     Mutta jos Jane Austen ei halunnut kirjoittaa tyhmille tontuille, englantilainen älymystö yritti 1900-luvun alkupuoliskolla erottautua kokonaan massoista ja massojen suosimasta kirjallisuudesta, ainakin jos on uskominen John Careyn kirjaan The Intellectuals and the Masses (1992). Ja miksei olisi uskominen kun lukee Careyn herkullisia esimerkkejä englantilaisista intellektuelleista.

     Carey kertoo mm. Aldous Huxleyn ilkeilleen, että yleinen koulutus on luonut alati paisuvan luokan, jota voi kutsua Uudeksi Tyhmistöksi. Koska intellektuellit eivät kuitenkaan, niin kuin Carey sanoo, pystyneet estämään massoja sivistymästä ja oppimasta lukemaan kirjoja, he yrittivät tukahduttaa rahvaan lukuhalut kirjoittamalla kirjoja, jotka ovat liian vaikeita ymmärtää. Niinpä T.S. Eliot lanseerasi uuden kulttuurilehden Criterionin julistamalla, että sitä ei ole tarkoitettu esikaupunkilaisdemokraateille.

     Careyn mielestä James Joycen Ulysses oli sitten molempia, sekä rahvaan kuvaus että älymystön vaikealla kirjoitustyylillä rakennettu teos, jota rahvas ei pysty lukemaan. Vaikea kieli on portti, johon vain harvoilla ja valituilla on avain.

     Joycen romaani halaa rahvasta mutta jättää sen saman tien heitteille.

Palatkaamme nykyhetkeen.

     On elokuun loppu Suomessa. Kirjasyksy kuumenee ilmojen viiletessä. Kohta ilmestyy Sofi Oksasen uusi romaani, jota painetaan heti kättelyssä 100 000 kappaletta. Kumpaan kategoriaan se lukeutuu: Joycen vai Coelhon?  Kaupallinen vai high brow?

     Kirsi Hietanen kirjoitti Kirjanurkassaan otsikolla Kun hypetys alkaa tökkiä elokuun alkupuolella, että Oksasen tulevan romaanin hypetys ällöttää: ”Jotenkin alkaa maistua jo etukäteen puulta. Ehkä koetan sulkea silmät lehti- ja blogiarvioilta ja säästelen kirjaa joululomalukemiseksi. Tai ensi kesäksi. Mutta näinkö tässä piti käydä? Onko rummutuksen tarkoitus saada himolukija ja fani torjunta-asentoon?”

     Onko jokaisessa kriitikossa annos snobia?

     Aivan varmasti on, ainakin useimmissa. Minussa ainakin.

     Vai mitä pitää ajatella Tommi Melenderistä joka Antiaikalainen blogissaan ylisti Juha Seppälän romaania Mr. Smith siitä että romaanista puuttuu juoni ja varsinkin rikosjuoni. Jutussaan Romaani kellariloukon otuksille Melender paheksuu romaaneja, jotka tuottavat lukuelämyksiä ja muuttavat (”nihiloivat”) kielen tarinankertomisvälineeksi. Tarina on Melenderin mielestä ”tusinaestetiikkaa”.

     Melender on snobi, mutta häneltä puuttuu snobin itseironia. Ilman sitä henkevyys kuihtuu. Toki voi vaatia ettei kirjallisuus saa kertoa tarinoita, mutta jos vaatimuksen ottaa tosisaan, ei jäljelle jää paljon mitään. Ja se vähän mitä jää, tuskin innostaa lukemaan. Piste ei ole ympyrä.

     Putte Wilhelmsson puolestaan korostaa Coelhon (epäilyttävää) kaupallisuutta tällä tavalla: ” Coelhon omien nettisivujen mukaan hän oli jo tuolloin [1997] myynyt yli 25 miljoonaa kirjaa 75 maassa, mitenkähän nyt? Kaupallinen menestys tarkoittaa yleensä sitä, että kirjailijan teksti on helppotajuista, kuten kirjailija itsekin analysoi. Niinhän se onkin.”

Mutta jos asettaudun tavalliseksi lukijaksi (mitä tietysti olen asettautumattakin), niin kumman lukeminen itse asiassa on eskapismia kohdallani: Joycen vai Coelhon?  Pakenenko todellisuutta etsimällä tarinoita ja romaanien sisältöä, jotka ymmärrän ja jotka ovat lähellä minua ja todellisuuttani vai lukemalla epätarinaa kielellä, jota en ymmärrä ja joka ei viettele mukaansa?

     Tässä kohtaa turvaudun palstani henkiseen kummisetään.

     ”Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana”, Raymond Chandler kirjoitti paljon siteeratussa esseessään Se murhaa joka osaa (1944). ”Unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapauttavasta vaikutuksesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä... Sanon ainoastaan, että kaikki ajankuluksi lukeminen on pakenemista, olkoon aihe sitten kreikkaa, matematiikkaa, tähtitiedettä, Benetto Crocea tai Unohtuneen miehen päiväkirja. Joka muuta väittää, on älyllinen keikari ja pelkkä aloittelija elämäntaidossa.”

     Chandlerin ajatus on komea ja se on kirjoitettu hivelevän tyylikkäästi, niin tyylikkäästi että sitä lukiessa voi hämääntyä eikä huomaa, että kirjoittaja kenties yleistää liikaa ja on liian viisas.

     Kuitenkin, Chandler tulee mieleen kun luen Melenderin Seppälä-jutussaan sanovan että ” en lue kirjoja viihtyäkseni tai saadakseni nautintoa, luen niitä tunteakseni oloni siedettäväksi. En hae kirjoista hupia vaan lohtua .”

     Eikö Melender huomaa, että hänen kohdallaan, ja kenen tahansa kohdalla, kysymys on samanlaisesta eskapismista, hetkestä poistumisesta johonkin toiseen todellisuuteen joka viihdyttää, tuottaa nautintoa ja lohduttaa.

     On julmaa kieltää lukijalta nautinto ja hupi. Sitä paitsi lohtu on viihtymisen synonyymi.

     Sanoilla voi ja saa leikkiä. Se on ihmiseläimen etuoikeus.

Ai niin:

     Ei saa!

__________________________________________
(*) Kuva lisätty 21.8.2013