Nyt alkoivat pyöräilyn juhlaviikot

Vuelta, Hemingway ja Pakkanen

Kesällä 1924 Ernest Hemingway matkusti Espanjaan ja päätyi Pamplonaan seuranaan Donald Odgen Stewart, Bob McAlmon ja John Dos Passos. Fiestaa vietettiin viinin, brandyn ja härkien seurassa. Chicago Tribune kommentoi miekkosten fiestaa näin:

”Madrid, heinäkuun 28. (1924) – Donald Odgen Stewartia ja Ernest Hemingwaytä, kahta amerikkalaista kirjailijaa, puski härkä Pamplonan härkätaisteluareenalla, missä he olivat seuraamassa fiestaa. Herra Stewartilta katkesi kaksi kylkiluuta ja herra Hemingway sai ruhjevammoja. Molemmat säilyivät hengissä.

    Herra Stewart, Hemingway, John Dos Passos ja Robert McAlmon, Pariisissa asuvia amerikkalaisia kirjailijoita kaikki, olivat tulleet Pamplonaan Espanjaan katselemaan perinnäistä juhlintaa. Pamplonassa on tapana sulkea sivukadut ja ajaa kunkin päivän taisteluihin osallistuvat härät pääkatua pitkin areenalle enimpien kaupunkilaisten juostessa edellä. Myöhemmin päästetään areenalle härkä, jonka sarvet ovat kääreissä, ja sitten toreadorit leikkivät härän kanssa pukkihyppyä ja naattaa.

    Pamplonassa sisältyy miehuudensaavuttamisseremonioihin se, että on ollut kääresarvisen härän heiteltävänä. Herrat Stewart ja Hemingway osallistuivat ensimäisenä päivänä leikkiin menestyksellisesti, mutta toisena päivänä härkä paiskoi Stewartia.”

    Hemingway palasi Pamplonaan seuraavana kesänä, jolloin ryhtyi kirjoittamaan romaania Ja aurinko nousee. Se syntyi nopeasti muutamassa kuukaudessa, ja osan romaanista hän kirjoitti Madridissa, mihin tarinakin päättyy.

    Ja aurinko nousee ilmestyi syksyllä 1926. Se saattaa olla Hemingwayn ”paras” romaani. Kadotettu sukupolvi, jolle kirjailija omisti romaaninsa, oli saanut tarinansa. Kysyä tietysti sopii, mitä kadotettua romaanin kuvaamassa kalareissussa Pyreinelle oli. Jos kalastaminen ja ryyppääminen on kadotetun sukupolven merkki, ei suomalaisia enää pitäisi olla olemassakaan.

    Ehkä ei olekaan.

                                   ***

Viime lauantaina (nykyajassa) Pamplonan mukulakivikaduilla kiisivät kilpapyöräilijät katsojia ja talonkulmia väistellen. Ajettiin Espanjan ympäriajon Vueltan (la Vuelta a España) ensimmäistä etappia, joukkueaika-ajoa.

    Homma näytti vaaralliselta.

    Pyöräilijät syöksyivät maaliin Pamplonan härkätaisteluareenan pienestä portista. Nyt ei härkien jalkoihin tallautunut ketään, eikä häriltä leikattu korvia, mutta ainakin yksi kilpapyöräilijä katkaisi solisluunsa kivikatuun suistuttuaan.

    Espanjan ympäriajo on raastava reitti Pyreneiden rinteillä. Lämpötila on tällä viikolla noin neljäkymmentä astetta. Tuulet tuskin vilvoittavat mäkikiriin ponnistavaa pyöräilijää. Korkealla vuoren harjanteella kotkat lekuttelevat ja ihmettelevät ihmisen hulluutta.

    ”Hulluutta” jatkuu syyskuun 9. päivään asti. Silloin Vueltan 21. etappi päättyy Madridiin.

    En tiedä enkä osaa arvata, kuinka moni pyöräilijöistä suuntaa hurjan matkan jälkeen madridilaiseen Restaurante Botiniin (perustettu 1725) syömään. Sinne kuitenkin saapuivat Hemingwayn romaanin lopussa tarinan ”sankarit” Jake Barnes ja lady Brett Ashley. He syövät juottoporsasta ja tilaavat punaviiniä. Jake juo kolme pulloa riojan viiniä ja lady Brett kuuntelee eikä syö eikä juo juuri mitään.

    Kolme pulloa punaviiniä lounaalla ei ole Jake Barnesille mikään temppu eikä ollut Hemingwayllekään.

                                       *** 

”Nyt alkavat pyöräilyn juhlaviikot!” hihkaisi maanantaina Eurosportin suorassa lähetyksessä loistava Peter Selin seuratessaan kuinka Eibarissa kolmannen etapin lopussa Alberto Contador ja Alejandro Valverde vuorotellen pyrähtivät hurjaan irtiottoon Arreten huipun jo siintäessä silmien sumussa.

    Tai miksi yrittäisin kuvata jotakin minkä ammattimies osaa sanoa paremmin.

    ”Vuoret pysyvät ja odottavat”, Jukka Pakkanen kirjoittaa hienossa, runollisessa ja koskettavassa teoksessa Pyreneiden tuuli, johon Ismo Kajander on ikuistanut Pyreneiden rinteiden graafisen julmuuden hellästi, jos niin uskallan sanoa. (Pakkanen ja Kajander: Pyreneiden tuuli. Musta Taide 2012.) ”Vuoret pysyvät ja odottavat, aina uudestaan tuntevat sihisevän kumin, kuulevat läähätyksen ja korinan, näkevät yhden toisensa jälkeen putoavan joukosta ja jonkun irtaantuvan kohti huippua kuin vapahdusta.”

    Seuratessa miesten hurjaa kilvoittelua väsymystä vastaan, heidän uhkarohkeaa syöksyä mäen rinnettä alaspäin ihmetellessä tartun monta kertaa Pakkasen kirjaan, vaikka se ei kuvaakaan Vueltaa vaan Ranskan ympäriajoa (le Tour de France) heinäkuussa 1995, jolloin italialainen Fabio Casartelli kuoli Pyreneillä suistuttuaan alamäessä kivipaasiin. Pyreneiden tuuli on kaunis muistokirjoitus Casartellille, sitäkin se on.

    Mutta vuorten rinteet ovat yhä samat, yhtä julmat ja kauniit.

    ”Tie kaartui jyrkästi vasempaan, kuulin edestä jarrujen vinkunaa, edessä joku horjahti ja kaatui. Jarrutin, menetin pyöräni hallinnan. Jokin harmaa syöksyi kohti, en ehtinyt väistää.”

    Pakkanen kirjoittaa lakonisesti, löysää puhetta karttaen. Yhtään turhaa sanaa ei ole. Vain välttämätön. Joskus tuntuu että sekin on liikaa. Tunne ja sanat ovat yhtä.

    ”Elämä on lyhyt mutta kestää kauan”, Jukka Pakkanen kirjoitti muistelmiensa (muistaakseni, Like 2008) viimeisessä lauseessa.

                                 ***   

Tältä kesältä tervapääskyt ovat lentäneet etelään. Viikko sitten kuulin vielä niiden kirkuvan. Nyt on hiljaista.

    Pääskynen, pääskynen!

    Miten aikuinen mies voi hurahtaa seuraamaan Giroa (Il Giro dÍtalia), Touria ja Vueltaa telkkarista?

    Tätä on vaikea perustella. Melkein mahdoton.

    Tavallaan se alkoi Torre Blancan rinteellä Fuengirolan reunamaalla pari kesää sitten. Olin yksin ja odottelin lomaseuraa vasta seuraavalle viikolle. Oli kuumaa kuin hellan uunissa ja päiväkävelyn jälkeen oli vilvoittavaa istua hämärässä huoneessa ja seurata Touria Eurosportilta.

    Nyt tänä kesänä avasin telkkarin kun Italian ympäriajoa oli ajettu pari päivää, kuuntelin yhden iltapäivän Peter ja Christian Selinin hauskaa, asiantuntevaa ja kulttuureihin ja maisemiin poikkeilevaa selostusta enkä ole sen jälkeen montaa ympäriajojen selostusta jättänyt väliin. Kuva toki kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tuhatta sanaa on nautinnollista kuunnella kun puhuja osaa valita sanansa.

    Peter Selin tekee pyöräilyselostuksesta kulttuuriohjelman.

    Hulluuttahan tämä on. Pyöräilytaustanikin on melkein skandaalimainen. Toki lapsuudessa kesät vietettiin jalkapallokentällä, meressä (uimassa) tai polkupyörän selässä, mutta sitten on huonompaa kerrottavaa.

    Asevelvollisuutta ”suoritin” Kouvolassa ja Haminassa. Voi pentele niitä polkupyörämarsseja Utista Pahkajärvelle ja takaisin sotilaskotiyhdistyksen puolukoita keräämään. Itkua vääntäen Tuohikotin mäkiä ylös.

    Raastaa, raastaa, poikaparka!

    Haminassa olin komppanian huonoin hiihtäjä ja kotiin päästyäni katkoin (kuvaannollisesti) sukseni.

    Noin vuonna 1975 erehdyin ostamaan polkupyörän. Niitä myytiin rähjäisessä matalassa tiilitalossa Pukinmäessä. Asuin silloin Leppävaarassa ja työpaikka oli muuttanut Lauttasaaresta Otaniemeen joten viiden kilometrin työmatka tuntui mukavalta pyöräilymatkalta.

    Ostin neljä- tai viisivaihteisen venäläisen ”Pääskysen”. Sen sai halvalla, pilkkahintaan, melkein ilmaiseksi.

    Luulen että se oli kommunismin juoni kapitalismin tuhoamiseksi. Pyörän välitykset oli rakennettu niin, että pieninkin vaihde oli suurempi kuin tavallisen vaihteettoman pyörän välitys. Hirveä pyörä ajaa. Laajalahden pitkä mäki raastoi miestä.

    Miesparka Pääskysen selässä!

    Vesa Karonen, joka oli (ja on ehkä vieläkin) innokas pyöräilijä kirjailijaihanteensa Pentti Haanpään tavoin, nauroi kun kerroin pääskysestäni. Se on tarkoitettu Venäjän aroille, Karonen sanoi. Siellä se lentää linnun lailla.

    Kun nykyään ajan Pukinmäenkaarta ja ohitan harmaan hylätyltä näyttävän tiilitalon, sanon itselleni: ”Hemmetin pääskynen.”

                                   ***

Kaikki tiet eivät vie Madridiin mutta sinne Vuelta päättyy. Vielä on monta reittiä ajamatta, monta mäkeä kiipeämättä, monta hikipisaraa valuttamatta, monta irtiottoa näkemättä.

    Eräänä iltapäivänä, siitäkin on kauan, ajoin töistä kotiin Soukanväylää pitkin. Vastakkaisella kaistalla loivaa alamäkeä lähestyi hurjaa vauhtia pyöräilijä. Hän kurkotti vartalonsa matalaksi tankoon päin ja pyöritti kampea kiivaasti alamäessäkin.

    Kun pyöräilijä oli kohdallani, tunnistin hänet. ”Pakkanen”, minä sanoin ääneen. Tööttäsin mutta taustapeiliin katoava mies ei kääntänyt päätään.

    En tunne Jukka Pakkasta lähemmin ja vain muutaman kerran olen jutellut hänen kanssaan hetken, mutta olen joskus miettinyt että onko miehen tyynen pinnan alla sittenkin taiteilijan roihuava tempperamentti, jonka hän purkaa mieluummin polkimiin kuin sanoihin ja lauseisiin. Silti ihmettelen että kun tuli palaa, miten hän pystyy lauseissaan olemaan niin tyyni ja lakoninen.

    Jukka Pakkanen täyttää ensi viikon tiistaina 70 vuotta.

    ”Gli anni passano per tutti!”

    Onnea!