Hyvin suunniteltu

 [on puoleksi tekemätön]

Kyösti Salovaara, 2022.
Alejandro Valverde  "kunniakierroksella".
Sunnuntaina 11.9 klo 19:01.

Kyösti Salovaara, 2022.
Diego Simeone -  Atléticon "kapellimestari" mustissa.

Juuri sitä te ette ymmärrä. Pyöräily ei ole peliä. Aina sanotaan, että ”mennään pelaamaan jalkapalloa tai koripalloa tai tennistä”, mutta kukaan ei sano ”mennään pelaamaan pyöräilyä”, koska pyöräilyssä ei pelata, vaan siinä kamppaillaan ja taistellaan. Ei ole sattumaa, että meitä kutsutaan joukoksi, koska olemme kuin sotajoukko, sillä erotuksella että taistelut käydään meidän välillämme.

- Jorge Zepeda Patterson: Kuolema kelloa vastaan.

Managerin varjo häämöttää nyt täydessä loistossaan, pystyssä kuin ihmeen kautta takajaloillaan astelevana: hän on pappi, messias, kova luu, patriarkka ja yli sadan vuoden mittaisen sekavan ja asteittaisen kehityksen näkyvä ruumiillistuma.

- Barney Ronay: The Manager: Absurd Ascent of the Most Important Man in Football.

Mietin.

    Punaista lankaa.

    Aurinko paistaa, meri turkoosi.

    Suunnittelua. Ihminen yrittää pistää tulevaisuuden haluamaansa järjetykseen.

    Yleensä siinä onnistutaan ja epä. Kaikki haluavat jotakin. Saadaan sellaista mitä kukaan ei halunnut. Kehitys kehittyy.

    Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, tavataan sanoa. Sitä ei sanota, että puolet on vielä tekemättä.

    Minäkin suunnittelin ottavani tietynlaisia kuvia Madridissa. Niinpä otin tietynlaisia.

    Julkisesti ihmetellään kun suuret tietojärjestelmäprojektit ja salamasodat ajavat karille. Eivätkö suunnittelijat osaa suunnitella? Eivätkö sotaherrat osaa päättää mihin hyökätään ja minne ammutaan ohjuksia?

    Hyvin suunniteltu on kuitenkin puoleksi tekemätöntä. Todellisuus ei ole staattinen tila vaan se panee hanttiin. Kun yhdestä yllätyksestä selvitään, toinen odottaa ja sen jälkeen kolme muuta. Ja niin edelleen!

    Tietokoneella pystyy kaiketi laskemaan etukäteen miten shakkinappuloita kannattaa siirtää. Otetaan huomioon kaikki mahdollisuudet. Niitä on paljon, mutta ei äärettömästi.

    Ehkä todellisuudessakaan - terveydenhoidon järjestelmässä, sotakentällä, futismatsissa, pyöräkilpailun etapilla – ei mahdollisia polkuja ole äärettömästi, mutta niin paljon kuitenkin, että suunnitelman saa menemään päin honkia, koska perättäisiä yllätyksiä piisaa tuhoamaan ennalta ajatellun.

    Yleensä ihminen on suunnitelman heikoin lenkki. Luonnonlakien yllätyksiä on helpompi kaavailla kuin ihmismielen oikkuja. Algoritmi on niin hyvä kuin sen heikoin lenkki: ihmisen mieli.

Suunnittelin.

    Espanjan ympäriajo, 77. La Vuelta (19.8 - 11.9), päättyi viime sunnuntaina Madridin keskustaan, missä ajettiin hurjaa vauhtia yhdeksän kierrosta kaupungin kaduilla. Tällä kertaa mukana oli kaksi suurta pyöräilijää, joille tämä olisi (kenties, luultavasti) pitkän uran viimeinen Grand Tour -kilpailu.

    Espanjalainen, vuonna 1980 syntynyt Alejandro Valverde aloitti ammattilaisuransa 2002. Suuria voittoja, pieniä tappioita ja jopa dopingin likaläikkiä murcialaisen pitkällä pyörämatkalla. Italialaisen Vincenzo Nibalin, vuonna 1984 Messinassa syntyneen pyöräilijän ammattilaisura on jopa hienompi kuin Valverden, useita Grand Tour voittoja. Lempinimensä ”Messinan hai” Nibali lunasti vuonna 2005 alkaneella ammattilaisurallaan moneen kertaan.

    Nyt Valverde ja Nibali ajavat viimeistä kertaa Vueltan päätösetapilla. Heistä on saatava kunnollinen valokuva.

    Harjoittelin pienellä digipokkarillani jo Suomessa miten yli 50 kilometriä tunnissa kiitävän pyöräilijän saa seisautetuksi tunnistettavaan kuvaan.

    Mutta, kuten sanottua, hyvin suunniteltu on puoliksi tekemätön.

Kyösti Salovaara, 2022.
Simeone ohjaa peliä -
Atlético vs Celta, 10.9.2022.

Kyösti Salovaara, 2022.
Simeonen elekieltä apuvalmentajalle:
"Miten hemmetissä ne taas noin pelaa? Minähän
käskin että..."

Pari viikkoa sitten Kotkassa koettiin, niin kuin paikallinen otteluselostus kertoi,  melkein etelämaalaisia jalkapallotunnelmia KTP:n voittaessa dramaattisessa ottelussa Pietarsaaren Jaron. Osallistumisen hurmaa katsomossa.

    Mutta kotkalainen hurma ei ole mitään verrattuna espanjalaiseen.

    Viime lauantaina punavalkoinen Atlético de Madrid kohtasi Cívitas Metropolitano -stadionilla Vigon keltit Atlantin rannalta eli Celta Vigon. Olin aikaisemmin päättänyt, että jos vielä menen katsomaan Atleettien matsia, ostan lipun sellaiselta paikalta, että saan valokuvia Atléticon valmentajasta Diego Simeonesta (s. 1970), joka pelin kuluessa heiluu kuin ”hullu heinämies”, myrkkyhämähäkin pistämä kapellimestari ja mustiin pukeutunut paholainen.

    Mutta miten kentän reunalla riehuvan Simeonen saa tarkennetuksi kuviin?

    Tunnelma oli lauantain helteisessä illassa sanoin kuvaamaton. Television katsoja ei koskaan saa korviinsa sitä väkijoukkojen ääntä joka ympäröi stadionilla istuvaa: lauluja, vihellyksiä, buuausta ja riemun kiljahduksia 52 000 ihmisen suusta.

    Hyvin suunniteltu – puoliksi tekemätön.

Atlético voitti Celtan komeasti 4-1. Mustapukuinen Simeone, argentiinalainen terrierin äksy keskikenttäpelaaja ja nyt menestynyt valmentaja riehui tapansa mukaan kentän laidalla eikä pysynyt valmentajille määrätyssä ”karsinassa”.

    Simeonella on nykyään vaikeuksia löytää hyvin pelaava kokoonpano. Hänen pelityylinsä rakoilee, kova puolustus murtuu yllättäen, raivoisa juokseminen pallon perässä kostautuu. Ovatko pelaajat jo menettäneet uskonsa legendaariseen valmentajaansa? Miksi juosta kieli vyön alla jos vähemmälläkin saa leipänsä tienatuksi?

    Lauantaina Simeone tanssitti joukkonsa voittoon. Toissapäivänä, tiistaina, Atlético hävisi Saksassa mestareiden liigan ottelunsa Leverkusenille. Ottelun jälkeen Atleettien mustapukuinen valmentaja myönsi etteivät vaihdot osuneet kohdalleen. Olisi voitu voittaa mutta hävittiin.

    Pappi, messias, kova luu, patriarkka ja tanssiva kapellimestari nöyrtyy.

Kyösti Salovaara, 2022.
Valverde letkan kärjessä.

Kyösti Salovaara, 2022.
Vueltan kokonaiskilpailun voittaja 
Remco Evenepoel punaisessa asussa kolmantena.

Kun Vueltan pyöräilijät ajoivat viime sunnuntaina Paseo del Pradolle, suurien puiden varjostamalle bulevardille, jonka toiselta reunalta löytää Thyssenin ja Caixan hienot museot ja toiselta puolelta Pradon mammuttimuseon, jonka takaisille rinteillä sijaitsee Retiron puisto, kaukana pääjoukon edellä ajoi kunniakierrosta päivän sankari Alejandro Valverde. Poliisiautojen sireenit välkkyivät, kansalaiset huusivat ja hakkasivat ajouraa reunustavia mainoskilpiä. Suuria miehiä, sankareita ja tavallisia ihmisiä.

    Pyöräilijöillä on takana 20 etappia. Madridin loppuhuipennuksen jälkeen he olivat hikoilleet tasamailla ja raatelevilla vuoristorinteillä 3283 kilometriä. Kokonaiskilpailun voittava Quick-Step Alpha Vinyl Teamin nuori belgialainen Remco Evenepoel käytti matkaan 80 tuntia, 26 minuuttia ja 59 sekuntia. Movistar Teamin Valverde jäi kokonaiskilpailun voittajasta noin 25 minuuttia ja Astana Qazaqstan Teamin Nibali noin kaksi tuntia; Valverde oli 13. ja Nibali 45.

    Madridin päätösetapin voitti kiritaistelussa minulle tuntematon kolumbialainen Juan Sebastián Molano, tallina UAE Team Emirates.

    Entäpä kuvat, suunnitelma?

    Alejandro Valverde tarttui pariin kuvaan tunnistettavasti. Nibalia en ole vielä kuvistani löytänyt. Salapoliisityötä kannaa jatkaa, vaikka hyvin tiiviissä, yli viittäkymppiä ajavassa letkassa pyöräilijät piiloutuvat toistensa taakse. Kokonaiskilpailun voittaja Evenepoel näkyy yhdessä kuvassa aika lailla mainiosti. Madridin etapin voittaja saattaa näkyä loppusuoran kirin avaavassa kuvassa, mutta…

    Kuten sanoin: hyvin suunniteltu on puoliksi tekemätön.

Kyösti Salovaara, 2022.
Maali on noin 700 metrin päässä:
loppukiri alkaa kohta!
Kuvasta löytyy kovia kirimiehiä, ainakin aavistuksena.

Sähköpylväs

[takana loistava tulevaisuus]

                                                                                         Kyösti Salovaara, Porto, 2013.

Sähköä ilmassa!

    Ai että budjettiriihessä hallitus mätkii itseään, toisiaan ynnä muita asioita?

    Vai siksikö että Suomi aloittaa jalkapallon MM-karsinnat Turussa?

    Sähähtämälläkö sihisee kun la Vueltan ammattilaiset pyöräilevät Baskimaalla ja Pyreneillä kilpailun toisella viikolla? Kestääkö Nairo Quintana mystisen vahvan Chris Froomen ahdistelun?

    Rits! Räts! Poks!

    Sammuivat valot viime lauantaina iltapäivällä kahden kieppeillä Uuhiveden rannalla Päijät-Hämeessä.

    Ilta kului takkatulta tuijottamalla. Pari lasia viiniä, jokunen brandy ilman kahvia. Kiukaan päällä kolme tuntia kypsennettyä lihapaistosta.

    Seuraavana aamuna pilaantuneet ruoat sulaneesta pakastimesta roskikseen ja paluu kotiin. ”Siinähän menet, kaupunkilainen”, ilkkui kuikka.

    Sivilisaation sähkömyrskyyn adaptoitunut ihminen huolestuu.

No, ei syytä huoleen. Kehitys kehittyy.

    Sitä paitsi: en ole ennustaja.

    Enkä tutki historiaa.

    Istun tässä ja kirjoitan.

    ”Sähkölamppu on uusi orkidea”, sanoi Jean Cocteau.

Ensimmäisen maailmansodan aikana valot himmennettiin Euroopassa moneksi vuodeksi.

    Riemu oli melkein rajaton kun ne taas sytytettiin.

    Suomalaisetkin osallistuivat tuohon riemuun, ainakin ne nuoret kirjailijat, jotka pääsivät näkemään tulevaisuuden loiston.

    Pariisissa 1929 Mika Waltari oli jo muka nähnyt liian monta kaupunkia, ”kun kuu nousi valkeana ja vihreänä yli Seine'in, - / ja Riemukaari loisti Champs Elyséellä / kuin taivaaseen nouseva / sudenkorento.”

    Pariisissa, Mika Waltarin silmin, ”lyhdyt loistivat /autojen silmät kiilsivät / bulevardien pintaan...”. Suurkaupunki oli ja on: ”... villin ihan olet, lasiverhossa, / käärmejuovaisin valoin. / Sadan miljoonan sielun / lumottu houre: / teräskukkia auringonverkkojen alla.”

    Kaarilamppujen huikea rätinä peittää tähtien kuolleen valon, kirjoittaa Waltari Pariisissa, 1929, vuosikymmen sen jälkeen kun neljän vuoden pimeys raottui Euroopassa tulevaisuudelle, jonka synkkyyttä vielä ei kukaan, ei monikaan, aavistanut.

Kyösti Salovaara
Lux Helsinki 2016.

    Sähkön maailma, Eurooppa, Suomi – pakastin hyrisee, vuosisadat vaihtuvat, led-lampun tehokas kauneus ei kiehdo muita kuin pragmaatikkoja ja ikioptimistisia insinöörejä. Dogmaatikko kiroaa senkin loiston.

    Varo ettei sinulle käy niin kuin Olavi Paavolaiselle:

    ”Hain Milanosta niin kuumeisesti ja niin turhaan futuristeja, että olin kiitollinen löytäessäni edes makarooneja...”

Suomen kielessä ei ole futuuria.

    Siitäkö puutteestako tämä kansakunta kärsii, pessimismissään? Ollaanko alisuorittajia kun futurismi pelottaa? Käperrytään koska ei tiedetä miten futuuri omalla kielellä tulisi ilmaista. Ei kehdata enää laulaa: ”We shall overcome!”

    Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kaikki oli futurismia. Liikettä, valoa, muutosta! Mitä sitten että kirjailijat jo valittivat olevansa kadotettu sukupolvi! Aina tulee uusia sukupolvia. Aina tulee aaltoja jotka vyöryvät rantaan, tuuli kiihtyy, puut taipuvat ja sitten: valot sammuvat, hetkeksi.

    Ensimmäisen maailmansodan neljänä vuotena valot paloivat himmeästi Champs-Élyséesillä, Potzdamer Platzilla ja Ooppera-aukiolla, koska pelättiin lentohyökkäyksiä.

    Sitten.

    ”Nyt kuohuu yli Euroopan sokaiseva sähkömyrsky”, pakahtuu T. Vaaskiven lause kuvatessaan vuonna 1938 edellistä vuosikymmentä, ”nyt palavat kaikkialla kaduilla lyhtyjen sädehtivät timanttiketjut ja mainosten ilotulitus valuu tuhansina valoseppeleinä, tuhansina äänettömästi räiskyvinä tulitähtinä ja tulikäärmeinä yöllisten valtakatujen kiihkeään hämärään. Mikään maisema ei tulkitse uuden sukupolven sielua selvemmin kuin öinen suurkaupunki.”

    ”Luonto on surmattu!”

    Huudahtaa Vaaskivi.

    ”Maiseman tilalle nousee kaupunki, ihmisen aseman on anastanut kone.”

Ritzz! Rätzz! Poxx!

    Myrskytuuli kaataa puita, katkoo sähkölankoja, pilkkoo runkoverkkoja, pyörittää tuulimyllyjä hullun lailla – missä nyt olet sankarini Quijote? Haaveilija, idealisti, futurismin narri?

    Ei hätää, kehitys kehittyy.

    Kaikki mikä särkyy, voidaan rakentaa uudestaan.

    Sitä paitsi: sähkö tulee töpselistä!

    Ei syytä huoleen.

    Katso ympärillesi.

    Vertauskuvia. Niitä ei pääse pakoon.

    Niin kuin tuo sähköpylväs Portossa. Sivilisaation kytkentöjä!

    Ylpeä mahdottomuudessaan, tuhansien johtojen maailma. Ne näkyvät tai ovat piilossa maankuoren alla. Märkä sammal sihisee.

    Valoverkko, sähköverkko, lamput ja kuvaruudulla bittiverkko.

Syyskuun ensimmäinen päivä.

    Rits! Räts! Poks!

    Takana loistava tulevaisuus.

    Mystinen Froome, ketterä Quintana, jähmeä suomalainen jalkapallojoukkue.

    En ennusta, en tutki historiaa - istun ja kirjoitan.

                                                                          Jaakko Salovaara, 2016.

____________________________________________________________

Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä. Otava, 1929. 4.p. 1990.

T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo. Gummerus, 1938.

Mika Waltari: Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. WSOY, 1979.

Nyt alkoivat pyöräilyn juhlaviikot

Vuelta, Hemingway ja Pakkanen

Kesällä 1924 Ernest Hemingway matkusti Espanjaan ja päätyi Pamplonaan seuranaan Donald Odgen Stewart, Bob McAlmon ja John Dos Passos. Fiestaa vietettiin viinin, brandyn ja härkien seurassa. Chicago Tribune kommentoi miekkosten fiestaa näin:

”Madrid, heinäkuun 28. (1924) – Donald Odgen Stewartia ja Ernest Hemingwaytä, kahta amerikkalaista kirjailijaa, puski härkä Pamplonan härkätaisteluareenalla, missä he olivat seuraamassa fiestaa. Herra Stewartilta katkesi kaksi kylkiluuta ja herra Hemingway sai ruhjevammoja. Molemmat säilyivät hengissä.

    Herra Stewart, Hemingway, John Dos Passos ja Robert McAlmon, Pariisissa asuvia amerikkalaisia kirjailijoita kaikki, olivat tulleet Pamplonaan Espanjaan katselemaan perinnäistä juhlintaa. Pamplonassa on tapana sulkea sivukadut ja ajaa kunkin päivän taisteluihin osallistuvat härät pääkatua pitkin areenalle enimpien kaupunkilaisten juostessa edellä. Myöhemmin päästetään areenalle härkä, jonka sarvet ovat kääreissä, ja sitten toreadorit leikkivät härän kanssa pukkihyppyä ja naattaa.

    Pamplonassa sisältyy miehuudensaavuttamisseremonioihin se, että on ollut kääresarvisen härän heiteltävänä. Herrat Stewart ja Hemingway osallistuivat ensimäisenä päivänä leikkiin menestyksellisesti, mutta toisena päivänä härkä paiskoi Stewartia.”

    Hemingway palasi Pamplonaan seuraavana kesänä, jolloin ryhtyi kirjoittamaan romaania Ja aurinko nousee. Se syntyi nopeasti muutamassa kuukaudessa, ja osan romaanista hän kirjoitti Madridissa, mihin tarinakin päättyy.

    Ja aurinko nousee ilmestyi syksyllä 1926. Se saattaa olla Hemingwayn ”paras” romaani. Kadotettu sukupolvi, jolle kirjailija omisti romaaninsa, oli saanut tarinansa. Kysyä tietysti sopii, mitä kadotettua romaanin kuvaamassa kalareissussa Pyreinelle oli. Jos kalastaminen ja ryyppääminen on kadotetun sukupolven merkki, ei suomalaisia enää pitäisi olla olemassakaan.

    Ehkä ei olekaan.

                                   ***

Viime lauantaina (nykyajassa) Pamplonan mukulakivikaduilla kiisivät kilpapyöräilijät katsojia ja talonkulmia väistellen. Ajettiin Espanjan ympäriajon Vueltan (la Vuelta a España) ensimmäistä etappia, joukkueaika-ajoa.

    Homma näytti vaaralliselta.

    Pyöräilijät syöksyivät maaliin Pamplonan härkätaisteluareenan pienestä portista. Nyt ei härkien jalkoihin tallautunut ketään, eikä häriltä leikattu korvia, mutta ainakin yksi kilpapyöräilijä katkaisi solisluunsa kivikatuun suistuttuaan.

    Espanjan ympäriajo on raastava reitti Pyreneiden rinteillä. Lämpötila on tällä viikolla noin neljäkymmentä astetta. Tuulet tuskin vilvoittavat mäkikiriin ponnistavaa pyöräilijää. Korkealla vuoren harjanteella kotkat lekuttelevat ja ihmettelevät ihmisen hulluutta.

    ”Hulluutta” jatkuu syyskuun 9. päivään asti. Silloin Vueltan 21. etappi päättyy Madridiin.

    En tiedä enkä osaa arvata, kuinka moni pyöräilijöistä suuntaa hurjan matkan jälkeen madridilaiseen Restaurante Botiniin (perustettu 1725) syömään. Sinne kuitenkin saapuivat Hemingwayn romaanin lopussa tarinan ”sankarit” Jake Barnes ja lady Brett Ashley. He syövät juottoporsasta ja tilaavat punaviiniä. Jake juo kolme pulloa riojan viiniä ja lady Brett kuuntelee eikä syö eikä juo juuri mitään.

    Kolme pulloa punaviiniä lounaalla ei ole Jake Barnesille mikään temppu eikä ollut Hemingwayllekään.

                                       *** 

”Nyt alkavat pyöräilyn juhlaviikot!” hihkaisi maanantaina Eurosportin suorassa lähetyksessä loistava Peter Selin seuratessaan kuinka Eibarissa kolmannen etapin lopussa Alberto Contador ja Alejandro Valverde vuorotellen pyrähtivät hurjaan irtiottoon Arreten huipun jo siintäessä silmien sumussa.

    Tai miksi yrittäisin kuvata jotakin minkä ammattimies osaa sanoa paremmin.

    ”Vuoret pysyvät ja odottavat”, Jukka Pakkanen kirjoittaa hienossa, runollisessa ja koskettavassa teoksessa Pyreneiden tuuli, johon Ismo Kajander on ikuistanut Pyreneiden rinteiden graafisen julmuuden hellästi, jos niin uskallan sanoa. (Pakkanen ja Kajander: Pyreneiden tuuli. Musta Taide 2012.) ”Vuoret pysyvät ja odottavat, aina uudestaan tuntevat sihisevän kumin, kuulevat läähätyksen ja korinan, näkevät yhden toisensa jälkeen putoavan joukosta ja jonkun irtaantuvan kohti huippua kuin vapahdusta.”

    Seuratessa miesten hurjaa kilvoittelua väsymystä vastaan, heidän uhkarohkeaa syöksyä mäen rinnettä alaspäin ihmetellessä tartun monta kertaa Pakkasen kirjaan, vaikka se ei kuvaakaan Vueltaa vaan Ranskan ympäriajoa (le Tour de France) heinäkuussa 1995, jolloin italialainen Fabio Casartelli kuoli Pyreneillä suistuttuaan alamäessä kivipaasiin. Pyreneiden tuuli on kaunis muistokirjoitus Casartellille, sitäkin se on.

    Mutta vuorten rinteet ovat yhä samat, yhtä julmat ja kauniit.

    ”Tie kaartui jyrkästi vasempaan, kuulin edestä jarrujen vinkunaa, edessä joku horjahti ja kaatui. Jarrutin, menetin pyöräni hallinnan. Jokin harmaa syöksyi kohti, en ehtinyt väistää.”

    Pakkanen kirjoittaa lakonisesti, löysää puhetta karttaen. Yhtään turhaa sanaa ei ole. Vain välttämätön. Joskus tuntuu että sekin on liikaa. Tunne ja sanat ovat yhtä.

    ”Elämä on lyhyt mutta kestää kauan”, Jukka Pakkanen kirjoitti muistelmiensa (muistaakseni, Like 2008) viimeisessä lauseessa.

                                 ***   

Tältä kesältä tervapääskyt ovat lentäneet etelään. Viikko sitten kuulin vielä niiden kirkuvan. Nyt on hiljaista.

    Pääskynen, pääskynen!

    Miten aikuinen mies voi hurahtaa seuraamaan Giroa (Il Giro dÍtalia), Touria ja Vueltaa telkkarista?

    Tätä on vaikea perustella. Melkein mahdoton.

    Tavallaan se alkoi Torre Blancan rinteellä Fuengirolan reunamaalla pari kesää sitten. Olin yksin ja odottelin lomaseuraa vasta seuraavalle viikolle. Oli kuumaa kuin hellan uunissa ja päiväkävelyn jälkeen oli vilvoittavaa istua hämärässä huoneessa ja seurata Touria Eurosportilta.

    Nyt tänä kesänä avasin telkkarin kun Italian ympäriajoa oli ajettu pari päivää, kuuntelin yhden iltapäivän Peter ja Christian Selinin hauskaa, asiantuntevaa ja kulttuureihin ja maisemiin poikkeilevaa selostusta enkä ole sen jälkeen montaa ympäriajojen selostusta jättänyt väliin. Kuva toki kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tuhatta sanaa on nautinnollista kuunnella kun puhuja osaa valita sanansa.

    Peter Selin tekee pyöräilyselostuksesta kulttuuriohjelman.

    Hulluuttahan tämä on. Pyöräilytaustanikin on melkein skandaalimainen. Toki lapsuudessa kesät vietettiin jalkapallokentällä, meressä (uimassa) tai polkupyörän selässä, mutta sitten on huonompaa kerrottavaa.

    Asevelvollisuutta ”suoritin” Kouvolassa ja Haminassa. Voi pentele niitä polkupyörämarsseja Utista Pahkajärvelle ja takaisin sotilaskotiyhdistyksen puolukoita keräämään. Itkua vääntäen Tuohikotin mäkiä ylös.

    Raastaa, raastaa, poikaparka!

    Haminassa olin komppanian huonoin hiihtäjä ja kotiin päästyäni katkoin (kuvaannollisesti) sukseni.

    Noin vuonna 1975 erehdyin ostamaan polkupyörän. Niitä myytiin rähjäisessä matalassa tiilitalossa Pukinmäessä. Asuin silloin Leppävaarassa ja työpaikka oli muuttanut Lauttasaaresta Otaniemeen joten viiden kilometrin työmatka tuntui mukavalta pyöräilymatkalta.

    Ostin neljä- tai viisivaihteisen venäläisen ”Pääskysen”. Sen sai halvalla, pilkkahintaan, melkein ilmaiseksi.

    Luulen että se oli kommunismin juoni kapitalismin tuhoamiseksi. Pyörän välitykset oli rakennettu niin, että pieninkin vaihde oli suurempi kuin tavallisen vaihteettoman pyörän välitys. Hirveä pyörä ajaa. Laajalahden pitkä mäki raastoi miestä.

    Miesparka Pääskysen selässä!

    Vesa Karonen, joka oli (ja on ehkä vieläkin) innokas pyöräilijä kirjailijaihanteensa Pentti Haanpään tavoin, nauroi kun kerroin pääskysestäni. Se on tarkoitettu Venäjän aroille, Karonen sanoi. Siellä se lentää linnun lailla.

    Kun nykyään ajan Pukinmäenkaarta ja ohitan harmaan hylätyltä näyttävän tiilitalon, sanon itselleni: ”Hemmetin pääskynen.”

                                   ***

Kaikki tiet eivät vie Madridiin mutta sinne Vuelta päättyy. Vielä on monta reittiä ajamatta, monta mäkeä kiipeämättä, monta hikipisaraa valuttamatta, monta irtiottoa näkemättä.

    Eräänä iltapäivänä, siitäkin on kauan, ajoin töistä kotiin Soukanväylää pitkin. Vastakkaisella kaistalla loivaa alamäkeä lähestyi hurjaa vauhtia pyöräilijä. Hän kurkotti vartalonsa matalaksi tankoon päin ja pyöritti kampea kiivaasti alamäessäkin.

    Kun pyöräilijä oli kohdallani, tunnistin hänet. ”Pakkanen”, minä sanoin ääneen. Tööttäsin mutta taustapeiliin katoava mies ei kääntänyt päätään.

    En tunne Jukka Pakkasta lähemmin ja vain muutaman kerran olen jutellut hänen kanssaan hetken, mutta olen joskus miettinyt että onko miehen tyynen pinnan alla sittenkin taiteilijan roihuava tempperamentti, jonka hän purkaa mieluummin polkimiin kuin sanoihin ja lauseisiin. Silti ihmettelen että kun tuli palaa, miten hän pystyy lauseissaan olemaan niin tyyni ja lakoninen.

    Jukka Pakkanen täyttää ensi viikon tiistaina 70 vuotta.

    ”Gli anni passano per tutti!”

    Onnea!