Silmänräpäyksiä

 [etäällä ja liki]

Kyösti Salovaara, 2023.

1/50.
Ammattipyöräilyn liikettä Paseo del Pradolla
Madridin keskustassa.

Demokratia on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä.

- Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan, 1990. Suomeksi Kirjayhtymä, 1991.

Joustava ei repeä. Suomi ei ole joustava, kehittyvä.

- Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 17.9.2023.

Mikä minä siis olen nyt?

- Mick Herron: Todelliset tiikerit, 2016. Suomeksi Docendo, 2022.

Kun kulkee etäälle, näkee taakse jääneen symmetrisinä kuvioina, kuin palapelinä. Kun seisoo lähellä, silmänräyskään ei paljasta mitä tapahtuu.

    Molempiin meidät velvoitetaan. Katsoa etäälle, tuntea lähellä tapahtuvan liike ja energia.

    Espanjan ympäriajon viimeistä etappia kierretään Madridin keskustassa. Katsojat tungeksivat Paseo del Pradon ”mellakka-aidoilla”. Kännykät sanovat klik klik. Ohittavien pyöräilijöiden ilmavirta huojuttaa aidan yli kurkottavien kasvoja ja hiuksia.

     Tänä vuonna - ja miksei aina -  La Vueltassa aavistaa positiivisen kierteen. Tänä vuonna poikkeuksellisesti ”mestaritallin” apuajajasta tuleekin koko kilpailun kunkku.

     Koska en ole kolmeen viikkoon katsonut suomalaista telkkaria enkä kuunnellut ajankohtaisohjelmia radiosta, saan luetusta mediasta hieman kummallisen käsityksen kotoisista ongelmista. Suomi huolestuu ja vaikeroi. Ei jousta. Negatiivinen kierre ulottuu tuhansien kilometrien päähän.

En ota kantaa itse asiaan. Hymyilen pirullisesti.

    Suomessa - siltä näyttää - kaikki porukat, pienet ja isot, tärkeät ja yhdentekevät vaikeroivat kun hallitus aikoo oikaista julkisen talouden velkakierteen. Positiivinen yritys ei kelpaa professoreille, kirjailijoille, komeljanttereille, ay-pomoille, opettajille, oppilaille, marttakerhoille, Takapölhön hirviporukalle, urheiluseuroille, kirjastoihmisille, sukankutojille eikä edes AI-kompressoreille, mitä lienevätkin.

    Ralf Dahrendorf taisi olla väärässä suomalaisen demokratian suhteen: oleellista ei ole vaalitulos vaan kansallisessa murheessa kylpeminen kun valtion rahahanoja supistetaan ja taloutta tervehdytetään.

    Mieleeni muistuu hyvän ystäväni pikkupoika takavuosilta. Kun hän meni kauppaan äitinsä kanssa ja pyysi karkkia, äiti yleensä kieltäytyi ja poika heittäytyi heti selälleen kaupan lattialle ja sätki kaikin raajoin kuin selälleen kierräytetty hämähäkki. Temppu tehosi: poika sai karkkia suun täydeltä.

    Nyt suomen eliitti heittäytyy selälleen Suomen lattialle: lisää karkkia!

Kyösti Salovaara, 2023.

Ornithological Park of Pont de Gau, Camarque.

Helsingin Sanomien mielipideosastosta on tullut uusi Kansanradio, mutta siinä missä Ylellä kansan mielipidettä julistaa ”rahvas”, Hesarissa julmistelee päivästä toiseen koulutetut ja kaiken tietävät tiedemiehet ja -naiset ja kirjailijat ja teatteriväki ynnä muut korkeammalle oksalle päässeet.

    Hyvin tyypillinen oli tällä viikolla kirjailijana tunnetun Heli Laaksosen mielipidekirjoitus, jossa Laaksonen käytti matematiikkaa luovasti väittämällä, että kun kirjojen alvi nousee 40 %, niin piruhan siitä lukemisen perii, kirjailijoista puhumattakaan.

    En tiedä miksi piru inhoaa lukemista, mutta jos inhoaa, niin ei kirjojen kustantaminen eikä ostaminen juuri alvista perusta. Sehän on nyt 10 % kun yleinen arvonlisäkanta on 24 %. Hallituksen budjetissa kai aiotaan tuo kirjojen alvi nostaa 14 prosenttiin. En tiedä aiotaanko, enkä sitä nostetaanko.

   ”Huijauksen” maku tuossa Heli Laaksosen ja muiden asiasta huolestuneiden kirjailijoiden valituksessa tulee siitä, ettei kirjoilla ole Suomessa kiinteitä hintoja. Kaupat siis myyvät kirjoja sillä hinnalla millä haluavat, joten alvin vaikutus hukkuu kauppojen hinnoitteluun. Aikaisemmin kesällä tein pienen tutkimuksen ja vertailin muutaman kovakantisen romaanin hintoja kolmessa eri kaupassa. Kävi ilmi että eräskin noista kirjoista maksoi yhdessä kaupassa 27 euroa ja toisessa 16 euroa.

    Huolet pois, siis. Eteenpäin! 

Palataanpa Madridiin, missä sunnuntaina satoi aamupäivän ja kirkastui illansuussa kun Vueltan pyöräilijät saapuivat Madridiin keskustaan 21-päiväisen kilpailun viimeisenä päivänä.

    Positiivinen kierre… amerikkalainen kovana ja julman vahvana apuajajana tunnettu Sepp Kuss voitti yhteiskilpailun siitä huolimatta, että hollantilaisella ammattipyöräilytallilla Jumbo Vismalla on kenties maailman parhaat pyöräilykapteenit, slovenialainen Primož Roglič ja tanskalainen Jonas Vingegaard. Molemmat ajoivat nyt Vueltassa, ja aikaisemmin keväällä Roglič voitti Italian ympäriajon ja Vingegaard kesällä Ranskan Le Tourin. 

    Miksi apuajajasta tuli kilpailun voittaja?

     Haastatteluista se ei oikein käy selville. Oliko kysymys vahingosta vai tallin ovelasta taktiikasta. Lopputulos hämmästyttää ja hämmensi, semminkun kun nuo kapteenit yrittivät ehkä kapinoida Kussin voittoa vastaan mutta alistuivat sitten…

    ”Juuri sitä te ette ymmärrä”, kirjoitti Jorge Zepeda Patterson dekkarissaan Kuolema kelloa vastaan. ”Pyöräily ei ole peliä. Aina sanotaan, että 'mennään pelaamaan jalkapalloa tai koripalloa tai tennistä', mutta kukaan ei sano ’mennään pelaamaan pyöräilyä’, koska pyöräilyssä ei pelata, vaan siinä kamppaillaan ja taistellaan. Ei ole sattumaa, että meitä kutsutaan joukoksi, koska olemme kuin sotajoukko, sillä erotuksella että taistelut käydään meidän välillämme.” (Muerte contrarreloj, 2018. Suom. Mila Lahdenpohja. Minerva, 2020.)

   ”Ammattipyöräily on kummallinen joukkuelaji”, kirjoitin tällä palstalla 25.2.2021. ”Siinä joukkue auttaa välillä kapteeniaan voittamaan koko kilpailun, mutta toisinaan joukkueen parasta kirimiestä voittamaan yhden etapin. Joukkueessa vallitsee hierarkia, jonka kaikki hyväksyvät. Vain kapteeni, mäki- ja kirimiehet nousevat lehtien otsikoihin, kun taas ns. apuajajat tekevät taustalla voittajien voitot mahdolliseksi. Mutta pinnan alla, joukkueen sisässä saattaa kyteä kapina. Kun kapteeni väsyy, kuka ottaa hänen paikkansa?”

    Nousiko Sepp Kuss nyt kapinaan?

    En tiedä. 

    Joka tapauksessa hän nousi Espanjan ympäriajon kokonaiskilpailun voittajana korkeimmalle korokkeelle.

Ja flamingot seisovat Rhône-joen suistoalueella kuin elävät koristeet ihmisen ilona. Ne seisovat, syövät, nukkuvat ikään kuin ei olisi kiirettä minnekään ei syytä muuttaa elintapojaan.

    Onko jossakin nousemassa myrskytuuli, joka jonakin päivänä puhaltaa kauniit otukset polvilleen, sitä emme tiedä emmekä osaa arvailla.

    Etäällä on liki, lähellä on kaukana.

J.S. 2023.

1/1300.
Liike pysähtyy virtuaalihetkeksi -
Sepp Kuss toinen oikealta, voittaja!

Hyvin suunniteltu

 [on puoleksi tekemätön]

Kyösti Salovaara, 2022.
Alejandro Valverde  "kunniakierroksella".
Sunnuntaina 11.9 klo 19:01.

Kyösti Salovaara, 2022.
Diego Simeone -  Atléticon "kapellimestari" mustissa.

Juuri sitä te ette ymmärrä. Pyöräily ei ole peliä. Aina sanotaan, että ”mennään pelaamaan jalkapalloa tai koripalloa tai tennistä”, mutta kukaan ei sano ”mennään pelaamaan pyöräilyä”, koska pyöräilyssä ei pelata, vaan siinä kamppaillaan ja taistellaan. Ei ole sattumaa, että meitä kutsutaan joukoksi, koska olemme kuin sotajoukko, sillä erotuksella että taistelut käydään meidän välillämme.

- Jorge Zepeda Patterson: Kuolema kelloa vastaan.

Managerin varjo häämöttää nyt täydessä loistossaan, pystyssä kuin ihmeen kautta takajaloillaan astelevana: hän on pappi, messias, kova luu, patriarkka ja yli sadan vuoden mittaisen sekavan ja asteittaisen kehityksen näkyvä ruumiillistuma.

- Barney Ronay: The Manager: Absurd Ascent of the Most Important Man in Football.

Mietin.

    Punaista lankaa.

    Aurinko paistaa, meri turkoosi.

    Suunnittelua. Ihminen yrittää pistää tulevaisuuden haluamaansa järjetykseen.

    Yleensä siinä onnistutaan ja epä. Kaikki haluavat jotakin. Saadaan sellaista mitä kukaan ei halunnut. Kehitys kehittyy.

    Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, tavataan sanoa. Sitä ei sanota, että puolet on vielä tekemättä.

    Minäkin suunnittelin ottavani tietynlaisia kuvia Madridissa. Niinpä otin tietynlaisia.

    Julkisesti ihmetellään kun suuret tietojärjestelmäprojektit ja salamasodat ajavat karille. Eivätkö suunnittelijat osaa suunnitella? Eivätkö sotaherrat osaa päättää mihin hyökätään ja minne ammutaan ohjuksia?

    Hyvin suunniteltu on kuitenkin puoleksi tekemätöntä. Todellisuus ei ole staattinen tila vaan se panee hanttiin. Kun yhdestä yllätyksestä selvitään, toinen odottaa ja sen jälkeen kolme muuta. Ja niin edelleen!

    Tietokoneella pystyy kaiketi laskemaan etukäteen miten shakkinappuloita kannattaa siirtää. Otetaan huomioon kaikki mahdollisuudet. Niitä on paljon, mutta ei äärettömästi.

    Ehkä todellisuudessakaan - terveydenhoidon järjestelmässä, sotakentällä, futismatsissa, pyöräkilpailun etapilla – ei mahdollisia polkuja ole äärettömästi, mutta niin paljon kuitenkin, että suunnitelman saa menemään päin honkia, koska perättäisiä yllätyksiä piisaa tuhoamaan ennalta ajatellun.

    Yleensä ihminen on suunnitelman heikoin lenkki. Luonnonlakien yllätyksiä on helpompi kaavailla kuin ihmismielen oikkuja. Algoritmi on niin hyvä kuin sen heikoin lenkki: ihmisen mieli.

Suunnittelin.

    Espanjan ympäriajo, 77. La Vuelta (19.8 - 11.9), päättyi viime sunnuntaina Madridin keskustaan, missä ajettiin hurjaa vauhtia yhdeksän kierrosta kaupungin kaduilla. Tällä kertaa mukana oli kaksi suurta pyöräilijää, joille tämä olisi (kenties, luultavasti) pitkän uran viimeinen Grand Tour -kilpailu.

    Espanjalainen, vuonna 1980 syntynyt Alejandro Valverde aloitti ammattilaisuransa 2002. Suuria voittoja, pieniä tappioita ja jopa dopingin likaläikkiä murcialaisen pitkällä pyörämatkalla. Italialaisen Vincenzo Nibalin, vuonna 1984 Messinassa syntyneen pyöräilijän ammattilaisura on jopa hienompi kuin Valverden, useita Grand Tour voittoja. Lempinimensä ”Messinan hai” Nibali lunasti vuonna 2005 alkaneella ammattilaisurallaan moneen kertaan.

    Nyt Valverde ja Nibali ajavat viimeistä kertaa Vueltan päätösetapilla. Heistä on saatava kunnollinen valokuva.

    Harjoittelin pienellä digipokkarillani jo Suomessa miten yli 50 kilometriä tunnissa kiitävän pyöräilijän saa seisautetuksi tunnistettavaan kuvaan.

    Mutta, kuten sanottua, hyvin suunniteltu on puoliksi tekemätön.

Kyösti Salovaara, 2022.
Simeone ohjaa peliä -
Atlético vs Celta, 10.9.2022.

Kyösti Salovaara, 2022.
Simeonen elekieltä apuvalmentajalle:
"Miten hemmetissä ne taas noin pelaa? Minähän
käskin että..."

Pari viikkoa sitten Kotkassa koettiin, niin kuin paikallinen otteluselostus kertoi,  melkein etelämaalaisia jalkapallotunnelmia KTP:n voittaessa dramaattisessa ottelussa Pietarsaaren Jaron. Osallistumisen hurmaa katsomossa.

    Mutta kotkalainen hurma ei ole mitään verrattuna espanjalaiseen.

    Viime lauantaina punavalkoinen Atlético de Madrid kohtasi Cívitas Metropolitano -stadionilla Vigon keltit Atlantin rannalta eli Celta Vigon. Olin aikaisemmin päättänyt, että jos vielä menen katsomaan Atleettien matsia, ostan lipun sellaiselta paikalta, että saan valokuvia Atléticon valmentajasta Diego Simeonesta (s. 1970), joka pelin kuluessa heiluu kuin ”hullu heinämies”, myrkkyhämähäkin pistämä kapellimestari ja mustiin pukeutunut paholainen.

    Mutta miten kentän reunalla riehuvan Simeonen saa tarkennetuksi kuviin?

    Tunnelma oli lauantain helteisessä illassa sanoin kuvaamaton. Television katsoja ei koskaan saa korviinsa sitä väkijoukkojen ääntä joka ympäröi stadionilla istuvaa: lauluja, vihellyksiä, buuausta ja riemun kiljahduksia 52 000 ihmisen suusta.

    Hyvin suunniteltu – puoliksi tekemätön.

Atlético voitti Celtan komeasti 4-1. Mustapukuinen Simeone, argentiinalainen terrierin äksy keskikenttäpelaaja ja nyt menestynyt valmentaja riehui tapansa mukaan kentän laidalla eikä pysynyt valmentajille määrätyssä ”karsinassa”.

    Simeonella on nykyään vaikeuksia löytää hyvin pelaava kokoonpano. Hänen pelityylinsä rakoilee, kova puolustus murtuu yllättäen, raivoisa juokseminen pallon perässä kostautuu. Ovatko pelaajat jo menettäneet uskonsa legendaariseen valmentajaansa? Miksi juosta kieli vyön alla jos vähemmälläkin saa leipänsä tienatuksi?

    Lauantaina Simeone tanssitti joukkonsa voittoon. Toissapäivänä, tiistaina, Atlético hävisi Saksassa mestareiden liigan ottelunsa Leverkusenille. Ottelun jälkeen Atleettien mustapukuinen valmentaja myönsi etteivät vaihdot osuneet kohdalleen. Olisi voitu voittaa mutta hävittiin.

    Pappi, messias, kova luu, patriarkka ja tanssiva kapellimestari nöyrtyy.

Kyösti Salovaara, 2022.
Valverde letkan kärjessä.

Kyösti Salovaara, 2022.
Vueltan kokonaiskilpailun voittaja 
Remco Evenepoel punaisessa asussa kolmantena.

Kun Vueltan pyöräilijät ajoivat viime sunnuntaina Paseo del Pradolle, suurien puiden varjostamalle bulevardille, jonka toiselta reunalta löytää Thyssenin ja Caixan hienot museot ja toiselta puolelta Pradon mammuttimuseon, jonka takaisille rinteillä sijaitsee Retiron puisto, kaukana pääjoukon edellä ajoi kunniakierrosta päivän sankari Alejandro Valverde. Poliisiautojen sireenit välkkyivät, kansalaiset huusivat ja hakkasivat ajouraa reunustavia mainoskilpiä. Suuria miehiä, sankareita ja tavallisia ihmisiä.

    Pyöräilijöillä on takana 20 etappia. Madridin loppuhuipennuksen jälkeen he olivat hikoilleet tasamailla ja raatelevilla vuoristorinteillä 3283 kilometriä. Kokonaiskilpailun voittava Quick-Step Alpha Vinyl Teamin nuori belgialainen Remco Evenepoel käytti matkaan 80 tuntia, 26 minuuttia ja 59 sekuntia. Movistar Teamin Valverde jäi kokonaiskilpailun voittajasta noin 25 minuuttia ja Astana Qazaqstan Teamin Nibali noin kaksi tuntia; Valverde oli 13. ja Nibali 45.

    Madridin päätösetapin voitti kiritaistelussa minulle tuntematon kolumbialainen Juan Sebastián Molano, tallina UAE Team Emirates.

    Entäpä kuvat, suunnitelma?

    Alejandro Valverde tarttui pariin kuvaan tunnistettavasti. Nibalia en ole vielä kuvistani löytänyt. Salapoliisityötä kannaa jatkaa, vaikka hyvin tiiviissä, yli viittäkymppiä ajavassa letkassa pyöräilijät piiloutuvat toistensa taakse. Kokonaiskilpailun voittaja Evenepoel näkyy yhdessä kuvassa aika lailla mainiosti. Madridin etapin voittaja saattaa näkyä loppusuoran kirin avaavassa kuvassa, mutta…

    Kuten sanoin: hyvin suunniteltu on puoliksi tekemätön.

Kyösti Salovaara, 2022.
Maali on noin 700 metrin päässä:
loppukiri alkaa kohta!
Kuvasta löytyy kovia kirimiehiä, ainakin aavistuksena.

Rumat pahat hyvät

 [pyörän ja pallon taikapiirissä]

Jaakko Salovaara, 2015.
Totuuden hetki: apuajajat ovat saatelleet kirikapteeninsa loppusuoran
alkuun: pian apuajajat siirtyvät syrjäään ja sitten räjähtää.
Vuonna 2015 Espanjan ympäriajon, Vueltan kolmas etappi päättyi
Málagan keskustaan 24.8.

Managerin varjo häämöttää nyt täydessä loistossaan, pystyssä kuin ihmeen kautta takajaloillaan astelevana: hän on pappi, messias, kova luu, patriarkka ja yli sadan vuoden mittaisen sekavan ja asteittaisen kehityksen näkyvä ruumiillistuma.

    - Barney Ronay: The Manager: Absurd Ascent of the Most Important Man in Football.

Nopealla kolmiopelillä pääsemme Carlylen sankareista vaihtopenkin sankareihin – Napoleonista Guy Roux’hun, Oliver Cromwellista Herbert Champmaniin, Shakespearesta Bill Shanklyyn, Dantesta Giovanni Trapattoniin ja Jeesuksesta – tarvitseeko tätä edes sanoa? - Brian Cloughiin.

    - Chris Anderson ja David Sally: Numeropeli. Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa mutta et tiedä siitä mitään.

Jos jumala olisi tarkoittanut, että jalkapalloa pitäisi pelata ilmassa, hän olisi istuttanut nurmea taivaalle.

    - Brian Clough, huippujalkapalloilija ja mm. Derbyn, Leedsin ja Nottingham Forestin manageri.

Juuri sitä te ette ymmärrä. Pyöräily ei ole peliä. Aina sanotaan, että ”mennään pelaamaan jalkapalloa tai koripalloa tai tennistä”, mutta kukaan ei sano ”mennään pelaamaan pyöräilyä”, koska pyöräilyssä ei pelata, vaan siinä kamppaillaan ja taistellaan. Ei ole sattumaa, että meitä kutsutaan joukoksi, koska olemme kuin sotajoukko, sillä erotuksella että taistelut käydään meidän välillämme.

    - Jorge Zepeda Patterson: Kuolema kelloa vastaan.

Jossakin pisteessä faktoista tulee fiktio, dokumentista tarina. Jossakin toisessa kohtaa fiktio muuttuu faktaksi, dokumentiksi.

    Maailma on kuin on.

    Tarinoita kerrotaan. Tosia ja sinne päin.

    Nuotiolla niitä kuunnellaan, ja lämpimissä huoneissa, lamppujen ja digitaalisten näyttöjen loisteessa.

    Maailma on kuin on.

    Tarinoiden ja dokumenttien esille ponkaisema.

Kaksi romaania urheilun kiivaasta kiehtovasta maailmasta.

    Meksikolaisen kirjailijan, päätoimittajan ja ekonomistin Jorge Zepeda Pattersonin (s. 1952) ammattipyöräilyn maailmaan sijoittuva dekkari Kuolema kelloa vastaan (Muerte contrarreloj, 2018. Suom. Mila Lahdenpohja. Minerva, 2020.) ”tapahtuu” Ranskan ympäriajon, Tourin, 21 etapin aikana, noin vuonna 2016, vaikka reitti jäljittelee vuoden 2015 Touria.

    Fiktiossa kaikki on mahdollista.

    Toinen romaani, parhaaksi urheiluromaaniksi koskaan kehuttu, lähtee faktoista ja muuttuu fiktioksi. Englantilaisen David Peacen (s. 1967) romaani Damned United – Tappion ja vihan päivät (The Damned Utd, 2006. Suom. Juha Ahokas. Kovasana, 2020.) kertoo legendaarisen jalkapallovalmentajan Brian Cloughin 44 päivän mittaisesta pestistä Leedsin valmentajana vuonna 1974. Se on synkkä yksinpuhelu, jota romaanin päähenkilö Clough käy itsensä kanssa, itseään vastaan, itseään puolustaen.

    Peacella on ollut tapana poimia tositapahtumia ja tehdä niistä fiktiota muistuttavia romaaneja. Patterson puolestaan kirjoitti ensin poliittisia dekkareita kunnes sitten pyöräilyjännärissään pyrkii Agatha Christien tarinoita muistuttavaan dekkariin. Kirjailija itse sanoo romaaninsa idean noudattavan Christien Idän pikajunan arvoituksen ideaa: rikos tapahtuu matkalla jostakin jonnekin ja se myös ratkeaa matkan aikana.

Urheilua käsitteleviä romaaneja on kai kirjoitettu aika vähän. Siis aika vähän siihen nähden kuinka paljon erilaisia urheilukilpailuja järjestetään, kuinka moni urheilua harrastaa ja kuinka mittavasti sitä seurataan kilpailutapahtumissa paikan päällä ja ennen kaikkea median kautta.

    Joukkueurheilun luulisi houkuttelevan tarinankertojia.

    Jalkapallojoukkue tai ammattipyöräilyn kilpajoukkue ovat tiiviitä, maailmalta suljettuja yhteisöjä, vaikka ne esiintyvätkin jatkuvasti koko maailmalle. Tästä luulisi syntyvän tarinan aiheita, ristiriitaisia ja kunnianhimoisia.

    Mutta ehkä urheilijaksi valikoituneet eivät ole kiinnostuneita tarinoiden kertomisesta, paitsi omaelämäkerroissaan. Akateeminen väki rustaa romaaneja; urheiluväki urheilee ja toimii eikä keskity analysoimaan mitä urheilu on.

    Toisaalta urheilutapahtumat, jalkapallomatsi tai Ranskan ympäriajon alpeille päättyvä etappi, ovat jännittäviä sellaisenaan. Jännityksen tunne syntyy nimenomaan pelin tai etapin suorasta, ajantaisesta kokemisesta. Peliä seuraava ei tiedä mitä kohta tapahtuu, kuka voittaa, kenet ajetaan ulos, mihin pallo pyörii. Pyöräkilpailua seuraava jännittää kuka kiipeää mäelle ensimmäisenä, kuka voittaa loppukirin tai pelkää, että joku kaatuu alamäessä kiitäessään vuoren rinnettä 90 kilometrin tuntivauhtia.

    Romaani on aina jälkikäteen kerrottua. Siinä tarkastellaan mennyttä, toisin kuin suorassa tv-lähetyksessä. Suoran tv-lähetyksen maagista otetta on vaikea tavoittaa romaanin tarinalla, vaikka se kuvaisi kuinka jännittäviä ja ristiriitaisia tunnelmia jalkapallokentällä tai maantiepyörän satulassa.

Kansi:
Taittopalvelu Yliveto Oy.

Haasteet ovat siis mittavia.

    Meksikolainen Jorge Zepeda Patterson selviytyy haasteesta mainiosti. Hänellä ei ole ammattipyöräilijän taustaa; oikeastaan Patterson tutustui aiheeseen vasta 2017 kierrellessään eurooppalaisia pyöräkilpailuja ja päästessään mm. Movistar-joukkueen mukana espanjalaisiin kilpailuihin.

    Mutta Patterson on journalisti ja tutkija: tietoa saa tutkimalla, tunteita eläytymällä.

    Kuolema kelloa vastaan on rakennettu noin 21 luvusta, seuraten Ranskan ympäriajon etappien kulkua. Romaanin kertoja on ranskalainen Marc Moreau, entinen sotilaspoliisi, josta on tullut menestyvän ammattilaisjoukkueen paras apuajaja. Hänen tehtävänään on saatella joukkueen kapteeni ja Marcin sydänystävä amerikkalainen Steve Panata voitosta voittoon.

    Pattersonin romaani kertoo ystävysten välisestä suhteesta: kestääkö se miesten kunnianhimon haasteet? Samaan aikaan ympäriajoon osallistuviin joukkueisiin kohdistuu väkivaltaa ja sabotaaseja. Koska Marcilla on sotilaspoliisin tausta, hänet värvätään ”myyräksi” selvittämään pyöräilijöihin kohdistuvaa väkivaltaa. Tarinaan tulee lisää koukkuja, koska Marc saattaa itsekin olla seuraava uhri. Entä hänen kapteeninsa Steve - onko tämä uhri vai syyllinen? Kuka ajaa voittajana Pariisiin?

Ammattipyöräily on kummallinen joukkuelaji. Siinä joukkue auttaa välillä kapteeniaan voittamaan koko kilpailun, mutta toisinaan joukkueen parasta kirimiestä voittamaan yhden etapin. Joukkueessa vallitsee hierarkia, jonka kaikki hyväksyvät. Vain kapteeni, mäki- ja kirimiehet nousevat lehtien otsikoihin, kun taas ns. apuajajat tekevät taustalla voittajien voitot mahdolliseksi.

     Mutta pinnan alla, joukkueen sisässä saattaa kyteä kapina. Kun kapteeni väsyy, kuka ottaa hänen paikkansa?

    ”Tänä vuonna, samoin kuin edellisinäkin”, Marc selittää, ”minun tehtäväni oli pääasiassa olla voittamatta. Olin auttamassa Steveä voittamaan, olin apuajaja – ja joukon paras muuten. Kahdenkymmenenyhden päivän ajan suojelisin Steveä vastustajilta, sivutuulelta, nälältä ja janolta, onnettomuuksilta ja kaatumisilta, ja ennen kaikkea jyrkiltä mäiltä, joissa hänen vastustajansa voisivat murskata hänet täydellisesti. Olin kuin kelkka, jolla Steve saattoi liukua mahdollisimman vaivattomasti viimeisille kilometreille ennen nousua, vaikka se tarkoitti, että ajoin itseni aivan piippuun, ja päädyin lopulta kilpailun viimeisille sijoille. Vaikka Steve nousi yksin palkintokorokkeelle, olimme viime vuodet porukan paras parivaljakko.”

    Pattersonin jännäri on kertomus lojaalisuudesta, petoksen houkutuksesta ja jaetusta rakkaudesta hirvittävän fyysisen rasituksen piinatessa maalia kohti pyöräileviä ammattiajajia.

Kyösti Salovaara, 2016.
Vuonna 2016 Vueltan 21. etappi ajettiin
Madridin keskustassa 11.9.

Kirjalliselta muodoltaan David Peacen Damned United on aivan toista maata kuin Pattersonin agathacristiemäinen dekkari.

    Mutta yhtäläisyyksiäkin on. Siinä missä Pattersonin dekkari eteni Ranskan ympäriajon päivittäisten etappien mukaan, Peacen romaanissa Brian Cloughin (1935-2004) synkkä yksinpuhelu jatkuu jokaisena 44 päivänä, jona hän ehti valmentaa Leedsin mestarijoukkuetta ennen kuin sai potkut.

    Peacen romaanin muoto on haastava. 

    Siinä on vain yksi kertoja ja kokija, Brian Clough, joka puhuu ikään kuin itselleen, sinulle joka olen minä. Ja vaikka monologi jatkuu 44 päivän aikana Leedsissä, kertoja palaa yhä uudestaan kokemuksiinsa Derbyn valmentajana. Siellä Clough apuvalmentajansa Peter Taylorin kanssa teki Derbystä mestarin. Mutta myös Derbyn pesti päättyi potkuihin, sillä Clough riitautui joukkueen johdon ja omistajien kanssa, vaikka pelaajat häntä tukivatkin. Leedsissä Clough ei voittanut sen enempää pukukoppia kuin pomojen toimistoja puolelleen.

    Muuan arvostelija luonnehti vuonna 2006 Peacen romaania vertaamalla sitä Sergio Leonen suurenmoisiin lännenelokuviin. Ehkä arvostelija tarkoitti, että Peace loi uudenlaisen, rehellisen kyynisen, kyynisen tarkkanäköisen urheilukirjan samalla tavalla kuin Leone uudisti amerikkalaisen lännenelokuvan puhdistamalla siitä sovinnaiset kliseet ja romanttiset myytit.

    Niinpä Peacen romaanin minäkertoja on kuin shakespearemaisen valtataistelun kuningas, jota pelko ja kunnianhimo, taitavuus ja epäonnistuminen syövät sisältäpäin, niin että hän ei lopulta tiedä keitä hänen vihollisensa ovat vai onko hän itse itsensä pahin vihollinen.

Kun suuret kustantamot
keskittyvät tuttuun ja hyvin
myyvään kirjallisuuteen, helmien
etsiminen ja julkaiseminen
jää pienien huoleksi.

Ennen valmentajaksi tuloaan Brian Clough oli huipputason hyökkääjä Middlesboroughissa ja Sunderlandissa. Hän teki uransa aikana 271 liigapelissä 254 maalia. Saavutus johon harva on pystynyt jalkapallon korkeimmalla tasolla. Clough joutui lopettamaan pelaajauran 27-vuotiaana loukkaannuttuaan vakavasti.

    Cloughin ura menestyneenä jalkapallovalmentajana ei loppunut potkuihin Derbystä eikä Leedsistä, sillä saatuaan potkut Leedsistä Clough ryhtyi 12 viikon päästä valmentamaan Nottingham Forestia, jälleen Peter Taylorin avustamana ja jälleen suuria voittoja tavoitellen ja niitä myös saaden.

    Mutta Peacen romaanin Clough on epätoivoinen mies, joka pelkää jokaista pelipäivää, voitoista huolimatta. Välillä Clough rakastaa pelaajiaan, välillä vihaa heitä suunnattomasti, aivan kuin nämä olisivat vihollisista pahimmat. Ja kaikki ihmettelivät miksi Clough ylipäänsä suostui halveksimansa Leedsin valmentajaksi, sillä Cloughin mielestä mestaruuksia voittanut Leeds käytti kepulikonsteja ja vastustajien uhkailua voittaakseen pelit. Clough uskoi taitavaan, kauniiseen jalkapalloon ilman metkuja ja kieroilua.

    David Peacen romaanissa jalkapallo on koko elämä. Ihmeellistä kyllä, romaanissa ei oikeastaan kerrota lainkaan siitä millaista jalkapallo on pelinä. Tämä on kiinnostava, taitava, harkittu ja melkein epäinhimillinen keino kuvata Cloughin mielentilaa, hätää ja loputonta eliitin vihaa. Clough on englantilaisen jalkapallon uudistaja - kuten pakinan alussa lainattu motto kertoo – mutta Peacen kirjassa Clough ei oikeastaan kertaakaan pohdi eikä kuvaile miten hänen joukkueensa pelaa, millaisella ryhmityksellä tai taktiikalla maineikasta, ”jumalaisen” Cloughin jalkapalloa pelataan.

    Ei, romaanissa Clough syventyy itseensä, omiin syövyttäviin tunteisiinsa ja vihollistensa parjaamiseen. Kun joukkue valmistautuu pukukopissa peliin, Clough istuu toimistossaan suljettujen ovien takana ja siemailee brandyä synkkien ajatuksien saattelemana. Kun apuvalmentaja tulee pyytämään Cloughia joukkueen luokse, Clough sanoo että siellä pukuhuoneen seinällä on lappu, jossa kerrotaan kuka pelaa ja millä paikalla. Apuvalmentajan sanoessa, että pelaajat haluaisivat tietää miten pelataan, Clough vastaa, että nehän on ammattilaisia, kai ne tietää miten jalkapalloa pelataan.

Onko Peacen piirtämä kuva Brian Cloughista hirviömäinen vai kunnioittava? Suurenteleeko kirjailija Cloughin jatkuvaa ahdistusta vai vähätteleekö hän tämän suurenmoista ammattitaitoa? Onko Cloughin jatkuva kanssapelaajien, managerien ja koko englantilaisen jalkapalloinstituution rappion pilkkaaminen liioittelua vai realistinen arvio totuudesta?

    En osaa vastata.

    Peacen kirjan ilmestyttyä Leedsin pelaajat esittivät tietysti vastalauseensa. Cloughin perhe ei pitänyt romaanista eikä siitä tehdystä elokuvasta.

    Mutta ehkä, kenties, Clough itse olisi nauttinut omakuvasta, jonka Peace hänestä piirtää - fiktiota tai ei. Armottomuudessaan se on inhmillinen muotokuva miehestä, joka vertaa itseään jumalaan, mutta joka samalla pitää itseään täydellisesti epäonnistuneena ihmisenä.

    ”Nyt kun olette mestareita”, Clough käy synkkää yksinpuhelua Leedsin pestin 20. päivänä muistelemalla Derbyn saavutuksia. ”Nyt kun olette mestareita. Mutta kaikki unesi ovat painajaisia ja kaikki haaveesi yhtä helvettiä, lintuja ja mäyriä, kettuja ja hillereitä, koiria ja demoneita, susia ja haaskalintuja kiertelee ympärilläsi, myrskypilviä kerääntyy yllesi, uusien valonheittimien ylle, taskusi ovat täynnä listoja, seinilläsi on uhkauksia, tupakkasi sammuvat eivätkä ryyppysi pysy sisällä… Kaikki on yhtä farssia, kaikki yhtä valhetta. Et voi sietää seuran johtajia, eivätkä seuran johtajat voi sietää sinua… Olet ollut vaikeuksissa koko ikäsi, kaikkialle minne olet mennyt, kriiseja toisensa perään, sotia toisensa perään… Koko helkkarin maailma on sodassa sinua vastaan, ja sinä olet sodassa koko helkkarin maailmaa vastaan.”

    ”Minua uhkaavat kasvottomat, nimettömät miehet pitkissä takeissaan”, Clough miettii ahdistuneena, vainoharhan rivaamana. ”Heillä on pitkät puukot, ja he toimivat suljettujen ovien takana.”

Kyösti Salovaara, 2020.
Totuuden hetki:
Atlético Madridin Álvaro Morata laukaisee
rankkarin kohti Sevillan maalia.

Suurenmoinen kuin Leonen lännenelokuva?

    Eipä oteta tätä kirjaimellisesti.

    Ymmärretään että kirjailija tarkkailee päähenkilöään vain yhdeltä kulmalta mutta menee niin syvälle kuin mahdollista, läpi. Elämä ja elämät ovat täynnä paradokseja. Pahat ovat hyviä parhaina hetkinään, hyvät ovat rumia pahimmillaan.

    Brian Clough oli jo 1970-luvulla median moderni julkkis. Hän laiminlöi managerin hommia viihtyessään tv-studiossa persoonallisena, kaikkitietävänä ja ristiriitaisia tunteita herättävänä kommentaattorina. Kun Derbyn johto alkoi hiillostaa Cloughia ulos managerin hommasta, syynä oli Cloughin tv-ura ja se jatkuva kritiikki, jonka Clough kohdisti englantilaiseen jalkapallomaailmaan. Ja kun kun Clough Derbystä saamiensa potkujen jälkeen suostui Brightonin manageriksi, kävi pian ilmi, että manageri saapui valmennettaviensa luokse vain pelipäivinä lauantaisin ja sunnuntaisin, muun ajan hän vietti tv-hommissa Lontoossa.

    Peacen luomassa murhenäytelmässä Clough on yhtä aikaa Jeesus ja Juudas.

    Toiseksi viimeisenä työpäivänään Leedsissä, Clough katsoo peiliin eikä itsetuntemuksen hetkenä pidä näkemästään, mutta ei suostu luovuttamaan: ”Korpivaelluksesi on kestänyt liian kauan. Päivästä toiseen olet juovuksissa ja yksin, et kuule muuta kuin äänen, joka toistaa loputtomiin nimeäsi: Cloughie, Cloughie, Cloughie...”

Kyösti Salovaara, 2018.
Huippuvalmentaja on kolmiodraaman päähenkilö:
hän on vastuussa johdolle, faneille, pelaajille.
Onko manageri pappi, patriarkka, messias vai kova luu?
Atléticon tiukka manageri Diego Simeone
on niitä kaikkia.

Yksinkertaisesti monimutkaista

 [mystinen rationalismi, ahdas liberalismi]

Jaakko Salovaara, 24.8.2015.
Kirimiehet ovat ryhmittyneet rajuun lopputaisteluun
Málagan keskustassa Alameda Principalilla.
Maaliin on noin 500 metriä.
Mijasista alkaneen 158 kilometrin etapin
voitti slovakialainen Peter Sagan.

Mystismi on monismin äärimmäinen muoto. Mystismin keskeinen opinkappale on itse yksinkertaisuus: Kaikki on Yksi… Mystismille luonteenomainen piirre on eroavaisuuksien unohtaminen. Se ei selvästikään ole varauksetta hyvä asia. Jos en pysty erottamaan kättäni voileivästä, saatan puraista itseäni. Vastakohtana mystismille on rationalismi.

    - Rudy Rucker: Mieli ja äärettömyys. 1995

Katastrofiteoria on eräs maailmankatsomus. Tämä katsomus ei suinkaan ole uusi. Sama näkemys oli Herakleitoksella, joka piti sotaa, Polemos, kaikkien asioiden isänä ja jonka mielestä maailma oli vastakohtien törmäysten lakkaamatta vaihtuva näyttämö. Katastrofiteoria ilmaisee sen tänään sanomalla, että kaikki muodot syntyvät dynaamisiin systeemeihin liittyvien katastrofien tuloksena. Sen alkulähteillä kohtaa naiivin hämmästyksen täyttämän katseen.

    - Ivar Ekeland: Ennakoimattoman matematiikka. 1984.

PROLOGI

Maailma on äärettömän monimutkainen dynaaminen järjestelmä.

    Ihmisellä on taipumus, melkein velvollisuus, etsiä yksinkertaisia selityksiä. Yksinkertainen luo turvallisuutta. Monimutkaisuus pelottaa. Sen myöntäminen että elämässä paljon riippuu sattumasta, tekee kipeää. Haluamme uskoa rationaaliseen johdatukseen ja jopa Jumalan apuun, koska sekä rationaalinen selitys että kaikkivaltiaan ohjaus pelastavat meidät sattumalta, muutoksen arvaamattomuudelta.

    Ammattipyöräilyn hienouksien selittäminen ihmiselle, joka ei katso suurien ympäriajojen kilpailuja, on vaikeaa. Yritin selittämistä Saimaan rannalla viikonloppuna ystävilleni. Telkkarista tuli Espanjan Vueltan viimeiset etapit. Totesin: mission impossible.

    Päällisin puolin pyöräilykilpailu näyttää äärettömän tylsältä. Katsotaan kuvaruudulta viisi tuntia, kun kaverit ajelevat maantiellä sopuisasti ryhmissä, vierekkäin ja peräkkäin. Selostaja kertoilee leppoisesti taustalla näkyvien kylien ja maisemien taustoista, siellä syötävistä juustoista ja viineistä ja vanhoista luostareista ja ties mistä.

    Mutta selostusta kuunnellessa oppii kaikenlaista myös pyöräkilpailun taktiikasta. Ja sehän on monimutkaista. Tässä pakinassa sanottu perustuu epämääräiseen tietämykseeni, jonka olen viimeisen kymmenen vuoden aikana omaksunut Eurosportin mainion, jopa kulttimaineen saaneen Peter Selinin ja hänen sanavalmiiden punditiensa puheesta.

    Pyöräkilpailu on yksinkertaisesti monimutkaista.

Euroopassa ajetaan vuosittain kolme suurta ympäriajoa. Niihin osallistuu 22 ammattilaistallia. Kussakin ympäriajossa – Italian Giro, Ranskan Tour, Espanjan Vuelta – on kolmen viikon aikana 21 etappia, eräällä tavalla 21 erillistä kilpailua. Kukin etappi on 140-220 kilometriä pituudeltaan. On mäkisiä osuuksia, on tasaisempia reittejä ja on rankkoja vuoria sisältäviä etappeja. Pari etappia ajetaan yksitellen kelloa vastaan.

    Jokaisella tallilla on kahdeksan ajajaa. Vain harvat pystyvät ajamaan kaikki kolme noin 3000 kilometrin ja 100 ajotunnin ympäriajoa saman kesän aikana. Suurien ympäriajojen lisäksi ammattipyöräilyn kalenterissa on päivän kestäviä klassikkoja ja lyhyempiä ympäriajoja, mutta ei niistä sen enempää. Jotta ajajia riittäisi kahdeksanmiehisinä joukkueina kaikkiin tärkeisiin kilpailuihin, talleilla on palveluksessaan kolmisenkymmentä ammattipyöräilijää.

    Ympäriajossa on monta sisäkkäistä ja rinnakkaista kilpailua.

    Eniten ”mainetta” saa kokonaiskilpailun voittaja. Se tarkoittaa yksinkertaisesti kilpailijaa, joka ajaa kaikki 21 päivittäistä etappia yhteen laskettuna lyhyimmässä ajassa. Kokonaiskilpailun voittajan ei tarvitse voittaa yhtään osakilpailua (etappia) voittaakseen koko kilpailun.

    Päivittäisen etapin voittaminen tällä tasolla on maineteko. Sillä pääsee aikakirjoihin. Voittajat muistetaan. Koska etappeja on monenlaisia, joukkueessa tarvitaan erilaisia osaajia. Yksi pärjää hyvin raatelevilla vuorilla, toinen pystyy hurjaan kirikamppailuun ajettuaan sitä ennen 200 kilometriä 40 kilometrin keskituntivauhtia. Sitten ovat kokonaiskilpailun voittoon pystyvät ajajat, jotka pärjäävät sekä mäkimaastossa että tasaisella.

    Ympäriajossa lasketaan myös monenlaisia voittopisteitä. Niitä saa kun ajaa jonkin vuorenrinteen tai mäennyppylän nopeimmin tai voittaa tasaiselle asetun kiritaipaleen.

    Tähän asti sanotussa ei ole mitään kummallista.

Kyösti Salovaara, 2020.
Saimaan rannalla ei ruikutettu
vaan puitiin Espanjan Vueltan 
salaisuuksia.

Kummallisuus tulee siitä, että ammattipyöräily on joukkueurheilua. Tätä on vaikea ymmärtää katsomalla kilpailua ja lukemalla tuloksia.

    On myös vaikea ymmärtää mitä joukkue tarkoittaa. Siinähän pyöräilee kahdeksan ajajaa. Miksi sitä sanotaan joukkueeksi?

    Yksinkertaistaen sanoen jokaisella joukkueella on kapteeni, joka pyrkii voittamaan kokonaiskilpailun. Mutta joukkueessa saattaa olla myös yksi kova kirimies ja yksi mainio vuorten kiipeäjä. Muut pyöräilijät ovat ”apuajajia”, jotka monin tavoin pyrkivät kullakin etapilla auttamaan sekä kokonaiskilpailun voittamiseen pyrkivää kapteenia että etapin voittamiseen pyrkivää kirimiestä tai mäkimiestä.

    Kilpailun kuluessa joukkueiden kapteenit tarkkailevat toisiaan. Satunnainen katsoja ihmetteleekin, kun useilla etapilla kapteenit ajavat jossakin kolmannessa ryhmässä ja etapin voitosta taistelee pienehkö ryhmä ajajia irtiotossa eli hatkassa useitakin minuutteja kapteenien ryhmän edellä.

   Joukkue on kuitenkin dynaamisempi toimija kuin edellä sanotaan. Joskus kapteeni väsähtää tai joutuu keskeyttämään vaikkapa kaaduttuaan. Silloin joukkueesta nousee seuraavaksi paras ammattimies kapteenin rooliin. Parhaissa talleissa on itse asiassa monta potentiaalista kapteenin tasoista pyöräilijää, jotka kiltisti suostuvat apuajajan rooliin. Selvästi etukäteen tiedetyllä kiritaipaleella myös kapteeni toimii apuajajana, koska ideana on viedä joukkueen kirimies hyvään asemaan loppukirin alkaessa noin 500 metriä ennen maalia.

    Joukkueen epäkiitollisin tehtävä on apuajajilla. Heiltä edellytetään pyyteettömyyttä ja hurjaa kuntoa, koska heidän pitää suojata kapteenia tuulessa ja tuiveruksessa eräänlaisena auran kilpenä ja yhtä hyvin kiriajajaa hurjan loppuryntäyksen valmistelussa. Apuajajat helpottavat kapteenin ja kiriajajan työtä, tekevät näiden polkemisen helpommaksi. Sen lisäksi muutamat apuajajat kuljettavat ruokasäkkejä kapteenille ja muille ajajille.

    Jalkapallojoukkueesta opimme tuntemaan kaikki hyvän joukkueen pelaajat, myös ne jotka eivät koskaan tee maalia. Pyöräilyjoukkueen apuajajat jäävät aika lailla tuntemattomiksi, vaikka heidän panoksensa voittajien takana on uskomattoman merkittävä.

Minulla on tapana leuhkia, että pidän monimutkaisesta urheilusta, kuten jalkapallosta.

    Jos vertaan futista jääkiekkoon tai koripalloon, amerikkalaisesta jalkapallosta puhumattakaan, tapaan sanoa että futis on kaunista siksi, että siinä on niin monta mahdollisuutta pelin pelaamiseen eri tavalla.

    En käsitä mitä katsottavaa esimerkisi hiihtokilpailussa on. Pannaan laudat jalkaan, otetaan kepit käteen ja hiihdetään niin kovaa kuin jaksetaan. Missä monimutkaisuus? Missä kauneus?

    Totuus on tietysti toisenlainen. Jääkiekko saattaa olla yhtä monimutkaista läheltä katsottuna kuin futis. Amerikkalainen jalkapallopeli etenee jaardi kerrallaan: ehkä siihenkin tarvitaan monimutkaista taktiikkaa. Mitä enemmän ammattipyöräilyn monitasoisuuteen syventyy, sitä paremmin ymmärtää että siinä ei pärjää yhdellä taktiikalla vaan usealla, ja vieläpä niin että kesken kilpailun taktiikkoja täytyy muuttaa.

    Hiihtokilpailussa ei liene mitään muuta taktiikkaa, kuin voittaa hiihtämällä kovempaa kuin muut, mutta sekin riittää.

    Oleellista on myöntää, että kysymys on mielipiteistä ja mieltymyksistä.

    Ei ole olemassa parasta urheilulajia. Monimutkainen on yhtä hyvää kuin yksinkertainen. Jos rakastaa yksinkertaista, miksi pitäisi havitella monimutkaista? Ei sapuskaakaan pidä arvioida sen mukaan kuinka monta maustetta siihen on laitettu eikä romaania sen perusteella onko siinä paljon henkilöitä ja näiden välisiä suhteita.

IRTIOTTO

Yhteiskunta on monimutkainen dynaaminen järjestelmä.

    Kukaan ei pysty yksin päättämään, mihin yhteiskunta - jos se on demokraattinen, avoin, vapaisiin markkinoihin perustuva - menee, mitä sille tapahtuu, miten sen jäsenet ja instituutiot ja yritykset selviytyvät olemisessaan.

    Friedrich Engelsiä vapaasti lainaten: yksi tahtoo yhtä, toinen pyrkii johonkin toiseen, ja se mitä syntyy on jotakin mitä kukaan ei tahtonut.

    Modernin yhteiskunnan monimutkaisuutta on vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampi hyväksyä. Populistit väittävät, että yksinkertaisilla ratkaisuilla pelastetaan kansakunta. Yksinkertaisia ratkaisuja ei kuitenkaan ole.

    Vasemmistolaiset ja oikeistolaiset puolestaan väittävät, että yhteiskuntaa pitää ohjata yhteisillä arvoilla, uskotellen että on todella olemassa objektiivisia arvoja, jotka voidaan palauttaa elämän ruohonjuuritasolle ja muuttaa politiikaksi.

    Tähän väliin jää liberaalin huomautus, että modernissa yhteiskunnassa on monia arvosfäärejä, joiden ehdotonta paremmuutta ei voi johtaa tieteellisesti pääteltävissä olevilla teeseillä eikä johtopäätöksillä.

    Sinun kuplasi ei ole sen parempi kuin minun kuplani.

Tämähän tuntuu järkeenkäyvältä mutta ei taida olla.

    Seurasin hämmästyneenä Yhdysvaltojen presidentinvaalien kommentointia meillä ja muualla.

    Ylen lähetyksiä katsoessa ja kuunnellessa tuntui välillä siltä, että suomalaiset toimittajat ja politiikan tutkijat saavat palkkansa demokraattipuolueelta. Toimittajat tuntuivat olevan demokraattipuolueen tiedottajia, ei objektiiviseen tai neutraaliin ilmaisuun pyrkiviä journalisteja. Donald Trumpin ”moraalisen kelvottomuuden” kärsiessä selvän tappion, monet asiantuntijatkin paljastivat asenteensa. Trumpin takana oleva äänestäjäkunta ikään kuin katosi kuvasta. Oli vain öykkäri Trump, joka sietikin poistaa näyttämöltä.

    Kuulin että jossakin Facebook-ryhmässä on ihmetelty Ylen kommentaattorina esiintyneen amerikkalaisen kultuurihistorian tutkijan Markku Ruotsilan puolueellisuutta. Somelta jäi kokonaan huomaamatta muun kommentaattoriporukan puolueellisuus. Sitä ei huomaa mitä itse on. Ei edes peilistä.

    Pinnallista mediailmastoa on vaikea vastustaa. Myötätuuleen pääsee helpommalla kuin tuulta vastaan.

Kyösti Salovaara, 2015.
South Beach, Miami.

Vaalien jälkeisessä keskustelussa - eikä tämä ole mikään suomalainen ilmiö - kaikki pinnalliset kliseet on kaivettu esille.

    Trumpismia moititaan aivan oikein asioiden yksinkertaistamisesta jopa valheita levittäen. Sehän on populistien puheenpartta.

    Mutta miksi laatumedia turvautuu yhtä yksioikoiseen ajatteluun? Jos populismin tapa yksinkertaistaa asioita on paha juttu, muuttuuko yhteiskuntatodellisuuden yksinkertaistaminen paremmaksi kun sen tekee suvaitseva liberaali? Vielä kummallisempi ajatus on, että kaikkien amerikkalaisten olisi pitänyt kunnollisuutensa todistaakseen äänestää Joe Bidenia. Jos kaikki olisivat äänestäneet Bideniä, puhuisimmeko enää demokraattisesta yhteiskunnasta vai totalitaarisesta?

    Miksi nykyään itseään liberaaleiksi sanovat yrittävät melkein militantin tarmokkuudella propagoida yhteiskuntaa, jossa vallitsee yhden ajatuksen ahdas pakkopaita? Eikö historiasta ole opittu mitään? Ovatko sekä kommunistien, maolaisten, polpotilaisten että äärioikeistolaisten yhden ajatuksen totaalitaariset hirviövaltakunnat jo unohtuneet?

Nyt olisi ollut hyvä hetki, konkreettinen tilanne, pohtia mistä populismi kumpuaa, mutta se jätettiin käyttämättä. Se ei taatusti kumpua Donald Trumpista vaan jostakin muusta hänen selkänsä takana.

    Populismin salaisuus on mysteeri.

    Yksinkertaisen selityksen mukaan juntit, tietämättömät, köyhät ja muuten vaan ääliöt äänestävät populisteja. Demokraatteja, esimerkiksi, sitten äänestävät fiksut, koulutetut, syrjityt vähemmistöt (mustat, latinot, kotirouvat jne.) ja loukatut mielet.

   Joe Biden sai komeasti 75 miljoonaa ääntä, eniten koskaan USA:n presidentinvaalien historiassa. Mutta Trump sai 71 miljoonaa ääntä ja se on toiseksi eniten tähän mennessä käydyissä vaaleissa. Miten tuo selitetään?

    ”Donald Trump ei ole fasisti eikä diktaattori vaan häikäilemätön narsisti”, kirjoitti ja El País -lehden entinen päätoimittaja Antonio Cano pari päivää sitten.

    Äänestikö 71 miljoonaa amerikkalaista Trumpia ihaillakseen tämän narsismia?

    Tuskinpa? Vai ovatko Trumpin kannattajatkin narsisteja?

    Kun Trump valittiin presidentiksi, häntä äänestäneiden koulutustaso oli keskimäärin korkeampi kuin Hillary Clintonia äänestäneiden ja heissä oli myös keskimäärin vähemmän työttömiä kuin Clintonin äänestäjissä. Tämähän ei sovi median antamaan populismin selitykseen.

    Markku Ruotsila toi esille nyt pidetyistä vaaleista kummallisen piirteen: Trump sai 9 miljoonaa ääntä enemmän kuin viimeksi ja ilmeisesti suuri osa lisäyksestä tuli latinoilta ja mustilta, ei työttömiltä junteilta. Tämäkään ei sovi vallalla olevaan populismin selitykseen.

    Ruotsila ei peittele konservatiivisuuttaan, mutta hän on tutkinut amerikkalaisten arvomaailmaa, siellä vallinnutta antikommunismia ja uskonnollisuutta. Ruotsila on (amerikkalaisen) arvokonservatismin asiantuntija. Niinpä heitän kysymyksen: onko liberaalien ja vasemmistolaisten mahdotonta myöntää, että yhteiskunnassa voi ja saa olla muitakin arvomaailmoja kuin heidän omansa?

     Jos tätä ei suostu myöntämään, ei yhteiskunnallisen analyysin tekeminen onnistu.

LOPPUKIRI

Kaikki toivovat ympäri läntistä maailmaa, että Joe Biden pystyy laimentamaan USA:ssa vallitsevaa kahtiajakoa ja vastakkainasettelua.

    Mutta onko se edes mahdollista jos yhteiskunnassa vallitsevat arvokuplat jätetään huomioimatta tai jos jotkut niistä tuomitaan absoluuttisesti vääriksi?

    Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa lainattiin sunnuntaina CNN-kanavan toimittajaa Van Jonesia, joka itkien julisti uudenlaisen Amerikan voittoa sanomalla että nyt voittivat ihmiset, jotka todistavat että ”luonteella on väliä”, ja ”sillä että on ihminen on hyvä, on väliä”.

    Jos Van Jones tarkoitti, että Trumpin 71 miljoonaa äänestäjää ovat ihmisinä ”luonteettomia” ja että he eivät ole ”hyviä ihmisiä”, hän julisti jo alkumetreillä Joe Bidenin tehtävän mahdottomuuden. Kun eri mieltä olevia pidetään ”huonoina ihmisinä”, poliittisten kompromissien tekeminen käy mahdottomaksi.

    Näin liberaali astuu populistin kanssa samaan yksinkertaistamisen ansaan.

Kymmenen vuotta sitten venäläis-amerikkalainen matemaatikko ja kulttuurievoluution tutkija Peter Turchin ennusti matemaattisiin demografiamalleihin perustuen, että seuraavalla vuosikymmenellä sekä USA:ssa että Euroopassa syntyy yhteiskunnallista levottomuutta nuorison ”ylikouluttamisen” johdosta.

    Tuolloin Turchinin ennustetta pidettiin vähintään kummallisena. Nyt siinä nähdään jonkinlaista osuvuutta. Ehkä eliittiin pyrkimisen epäonnistuminen selittää osaltaan radikaalin populismin syntyä.

    Turchinin mallinnuksien mukaan yhteiskunnallinen epävakaus on kuulunut yhteiskuntiin 50 vuoden sykleissä muinaisesta Roomasta ja vanhasta Kiinasta alkaen. Ja kaikki selittyy erilaisten ryhmien keskinäisellä luokkataistelulla.

    Nyt sitten ”luokkataistelua” käyvät eliittiin kuuluvat ryhmät, joilla on koulutusta enemmän kuin tarvitaan työpaikkoihin joita ei ole olemassa. Nämä ryhmät katkeroituvat huomatessaan, että koulutus, jolla he luulivat pääsevänsä osaksi eliittiä, ei johda minnekään, paitsi ”paskatyöhön”.

    Esimerkiksi USA:ssa valmistuu joka vuosi 25 000 lakimiestä työttömäksi. Britanniassa yli 30% akateemisesti koulutettavista on ylikoulutettuja työhön, jonka he ottavat vastaan.

    Ja kun eliittiin pyrkineet ”pettyvät”, he kokevat itsensä kapinallisiksi ja osaavat, koulutettuja kun ovat, ilmaista vihansa ja kapinallisuutensa voimalla joka ”junteilta” ja ”tietämättömiltä” puuttuu. Uusi radikalismi ei näin ollen synnykään kurjalistosta vaan uudesta eliitistä, joka ei löydä elitismilleen paikkaa. Turchin muistuttaa, että esimerkisi Ranskan vallankumous ei syntynyt köyhien liikkeestä vaan työttömien ammattitaitoisten ryhmien ja perintöomaisuuksilla ja -oikeuksilla pröystäilevän aateliston välisestä kamppailusta.

    Selittääkö Turchinin ”cliodynamiikka” populismin ja arvovastakohtaisuuksien leimaaman maailman epävakauden kokonaan tai osittain? Ehkä, kenties ei. Tavallaan siinä on jotakin analogista katastrofiteorioiden kanssa. Yhteiskunta siirtyy yhdestä tasapainotilasta sekasorron kautta uuteen tasapainotilaan.

    Sekin kannattaa muistaa, että katastrofiteoriat eivät kumonneet aikaisempaa matematiikkaa. Ne vain huomasivat, että dynaamisessa, monimutkaisessa järjestelmässä on niin monta muuttujaa ettei niiden alkutilojen muutoksien seurauksia pystytä ennakoimaan, laskemaan.

    Päteekö liian monen muuttujan probleema myös yhteiskuntaan ja siinä tapahtuvaan poliittiseen kehitykseen? Selittääkö se selittämättä populismin mysteerin?

Kyösti Salovaara, 2015.
Elämää South Beachilla
ennen Trumpia.