Amerikkalaisen unelman vihaamisen rakastaminen

[Trumpilla selitetty USA]

Kyösti Salovaara, 2014.

USA:n eurooppalainen yhteys:
Vapauden patsaan kopio patsaan suunnittelijan
Frédéric Auguste Bartholdin syntymäkaupungissa
Colmarissa Alsacessa.

Oli kaksi kaupunkia: Babylon ja Ninive; ne oli rakennettu kivestä. Ateenassa oli kullatut marmoripilarit, Rooma lepäsi leveillä kivipaaseilla. Minaretit loistivat Konstantinopolissa kuin kynttilät Kultaisen sarven ympärillä… Pilvenpiirtäjien rakennusainesta ovat teräs, lasi, tiili ja sementti. Pienelle, kapealle saarelle ahdettuna kohoavat miljoonilla ikkunoilla varustetut rakennukset, pyramiidi pyramiidin päällä kuin valkea pilvivuori ukkospilven yläpuolella.

…

Pitkin kaiteita näkyi kasvoja; lastiruuman aukossa ja ikkunoissa näkyi kasvoja. Eltaantunut tuoksu lehahti aluksesta, joka hiukan toiselle kyljelle kallistuneena yritti ankkuroida kellertävän karanteenilipun liehuessa mastossa…… .. …

    ”Antaisin miljoonan”, sanoi vanha mies antaen airojen levätä, ”jos vain tietäisin, miksi he tulevat tänne.”

    ”Juuri rahan takia”, vastasi nuori mies, joka istui veneen perässä. ”Eikö tämä ole kaikkien mahdollisuuksien maa?”

    ”Tiedän vain”, vanhus vastasi, ”että minun nuoruudessani tänne saapui keväisin irlantilaisia, ensimmäisten silliparvien keralla… Nyt ei enää ole silliä, ja nuo ihmiset, Jumala sen yksin tietää, mistä he oikein tulevat.”

”Tämähän on kaikkien mahdollisuuksien maa.”

…

Punainen valomerkki. Kello soi.

    Kadunristeyksessä odottaa neljässä rivissä katuvälin pituinen autokaravaani, puskurit kiinni takavaloissa, kurasuojukset toisiaan hangaten, koneet suristen, poistoputki löyhkäten… autoja Babyloniasta ja Jamaicasta, Montauksista, Port Jeffersonista ja Pathoguesta, suljettuja yksityisautoja Long Beachiltä ja Rockwayltä, urheiluautoja Great Neckistä… autoja täynnä astereita ja märkiä uimapukuja, auringonpaahtamia niskoja, kivennäisvesistä ja kuumista makkaroista tahmeita huulia… leiniköiden ja kevätesikoiden siitepölyn peittämiä autoja…

    Vihreä valomerkki. Koneet surisevat, vaihteet ratisevat. Autot lähtevät liikkeelle, liukuen pitkänä rihmana aavemaisella sementtitiellä betonisten tehdasrakennusten mustien ikkunoiden ja kirkasväristen mainosplakaattien välissä kohden valomerta, joka hehkuu kaupungin yläpuolella öisellä taivaalla kuin valtava valaistu teltta.

- John Dos Passos: Suurkaupungin kasvot (Manhattan Transfer, 1925). Suom. Toini Aaltonen. Tammi, 1945. 

Näinä aikoina…

    Näinä aikoina suomalaiset ja eurooppalaiset rakastavat vihata Yhdysvaltoja. Presidentti Donald Trump on tehnyt sen helpoksi, houkuttelevaksi, melkein vaarattomaksi.

    Trump täytti 80 vuotta. Amerikan Yhdysvallat täyttää kohta 250 vuotta.

    Tässä pakinassa käytän sanaa Amerikka Yhdysvaltain ja USA:n synonyyminä. Se on väärin, mutta helpottaa kirjoittamista. Muuan eteläamerikkalainen kirjailija kirjoitti El País -lehdessä, että häneltä on varastettu isänmaa, koska tavallisessa kielenkäytössä Amerikalla tarkoitetaan Yhdysvaltoja.

    Suomalaiset rakastavat amerikkalaisia elokuvia ja tv-sarjoja, ainakin salaa, vaikka sanoisivat ääneen mitä tahansa. Ja miksi eivät rakastaisi, koska Hollywood, monet elokuvayhtiöt ja viihdejättiläiset osaavat kertoa ”tarinoita” juuri sillä eurooppalaisella tavalla, jonka Aristoteles määritteli.

Helsingin Sanomien Teema-lehti julkaisee ”yhden asian” teemanumeroita nimensä mukaan. Yleensä petyn kun HS Teema tipahtaa postiluukusta. Tämä lehti ei osaa innostua mistään. Se pelaa vähän kuin Mourinhon futisjoukkueet: varman päälle, riskejä ottamatta, asioiden pinnassa pysyen.

    Nyt HS Teeman numero 3/2026 käsittelee syntymäpäiväsankareita Trumpia ja USA:ta. Tämän numeron otsikkona on: USA 250.

    Korjaan hieman edellä sanomaani. Tällä kertaa HS Teema melkein innostuu jostakin. Se paljastaa vihaavansa presidentti Trumpia, Trumpin hallintoa ja oikeastaan koko Amerikan historiaa.

    Tarkoitus on kuitenkin hyvä. ”Tämän numeron artikkelit käsittelevät kahta aihetta. Lehti kertoo ensinnäkin siitä, miten Yhdysvalloista tuli sellainen kuin se nykyään on”, kirjoittaa lehden toimitussihteeri Esa Lilja pääkirjoituksessaan. ”Lisäksi lehti kertoo Trumpista itsestään. Millaisen elämän hän on elänyt, ja mihin suuntaan Trumpin politiikka vie Yhdysvaltoja.”

    Tarkoitus hyvä, toteutus vähän muuta.

    Tietenkin historian voi kirjoittaa nykyhetkestä käsin - mistäpä muustakaan. Mutta ei Amerikan tarina ole Trumpin tarina, vaan Trump on yksi lukemattomista amerikkalaisista tarinoista, joita matkan varrella USA:ssa on kohdattu. Ei Trump selitä Amerikkaa, vaan Amerikka selittää Trumpin, yhden harharetken monien joukossa.

No, HS Teema kyllä kertoo ansiokkaasti kaiken Donald Trumpista tai jos ei kaikkea, niin tarpeeksi.

    Lehden antiamerikkalaisten juttujen joukossa on Hesarin pitkän linjan politiikan toimittajan Unto Hämäläisen tasapainoinen juttu siitä, kuinka tosi-tv julkkiksesta vastoin kaikkien odotuksia ja pelkoja tuli Yhdysvaltain presidentti. Mielenkiintoista on, että Hämäläinen vertasi viime viikolla Ylen Ykkösaamussa vihreiden Sofia Virran tosi-tv seikkailuja Trumpin ”valtaannousuun”. Suomessakin politiikka henkilöityy. Poliitikoista tulee soololaulajia, joiden paisuva ego vaientaa ryhmien kuorolaulun.

    Trump tuli ja on.

    Hämäläinen on löytänyt artikkeliinsa mainion lainauksen helmikuulta 2016. Silloin Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissa 2.2.2016 näin:

    ”Trump on kuin virus, joka tuhoaa republikaanit tehokkaammin kuin tuhat vuotta Hillary Clintonin hallintoa. Jos Grand Old Party valitsee Trumpin ehdokkaakseen, puolueesta tulee tähtitieteilijöiden termein valkoinen kääpiö. Se romahtaa sisäänpäin ja kosahtaa kappaleiksi 8. marraskuuta.”

Amerikan ”juhlanumerossa” HS Teema keskittyy Yhdysvaltojen historian monen sorttisiin epäonnistumisiin. Aivan kuin USA ei olisi menestynyt missään, vaikka sitä toisaalta kutsutaan Yhdysvaltain imperiumiksi, jonka ote kirpoaa globaalin järjestyksen ylläpitäjänä.

    On kummallista, että 250 vuoden historiaa lähestytään niin, ettei kulttuurisesta eikä teoknologisesta suurvalta-Amerikasta sanota kahta sanaa. Eräs haastateltu suomalainen asiantuntija heittää epäilyksen varjon jopa kaikkien hyväksymälle ja ymmärtämälle ”amerikkalaisen unelman” käsitteelle. Suomalaisen professorin kannattaisi lukea amerikkalaista kaunokirjallisutta - kuten alussa lainaamaani John Dos Passosta - ymmärtääkseen kuinka monivivahteinen tuo amerikkalainen unelma on ollut.

    Kirjallisuudessa, elokuvassa, populaarimusiikissa jne. amerikkalainen unelma ei ole mikään klisee, vaan sekä unelman että unelmaan pettymyksen ilmaus. Silloinkin kun joku amerikkalainen tv-sarja on sovinnaisimmillaan, se saattaa yhtä äkkiä paljastaa, millaiseen pettymykseen amerikkalainen unelma on johtanut.

    Amerikkalainen unelma on poliittisen populismin haave, joka ei koskaan oikeassa todellisuudessa voi tulla lihaksi ja luuksi. Mutta paljon hyvää, jopa sankarillista tuon unelman tavoittelijat ovat saaneet aikaiseksi.

    Väitän että Trump ei ole ainoa eikä ensimmäinen amerikkalainen populisti, koska alusta asti kaikki poliittinen ja kulttuurinen toiminta on Yhdysvalloissa ollut monenlaista populismia, jota kaikkineen voi kutsua amerikkalaisen unelman sateenkaareksi ja sen juurelle piilotetun aarteen metsästykseksi.

Viime vuoden tammikuussa kysyin pakinani otsikossa: Onko USA fiktio - vai kovaa faktaa? (Deadline Torstaina 23.1.2025.)

    Tarkoitin kysymykselläni sitä, että me muut, USA:n ulkopuolella asuvat, näemme Yhdysvallat valtavan moninaisen kulttuurisen ja teknologisen fiktion läpi - fiktion joka juuriltaan on kuitenkin faktaa.

    Nyt tietysti tekee mieli kysyä: Onko USA fiktio myös amerikkalaisille? Amerikkalainen unelma on samanlaisella kaksoisotteella kuin populismi lopulta fiktiota, vaikka se johtaakin konkreettisiin valintoihin ja tekoihin.

    Tammikuussa 2025 väitin että ”USA skaalasi aikoinaan myös kirjallisuuden ja elokuvan kaupalliseksi ja maailmanlaajuiseksi tuotannoksi. Ideat tulivat ehkä Euroopasta, mutta toteutus, kirjojen kirjoittaminen, painaminen ja levitys tehtiin Yhdysvalloissa. Sama koskee elokuvaa - olihan sekin alkuaan eurooppalainen keksintö.”

    Pysyn sanoissani, kenties vahvemmin kuin koskaan. USA ei ehkä "keksi" asioita, ideoita eikä trendejä, mutta se skaalaa ne valtaviin mittasuhteisiin.

    Ja koska tätä kerran jo mietin pitkälle, lainaan häpeilemättä itseäni tammikuulta 2025 USA:n 250-vuotisjuhlan lähestyessä ja Trumpin puhkuessa posket pullollaan itsetyytyväisyyttä ikään kuin hän olisi koko Amerikka:

Mitä kaikkea olenkaan lukenut ja katsonut luodakseni oman, fiktiivisen Amerikkani! 

    Työväenkirjallisuutta, sosialistisia romaaneja: Jack London, Upton Sinclair.

    Amerikkalaisen unelman loistoa ja urbaanin keskiluokan tuskaa: F. Scott Fitzgerald, John Cheever, Sherwood Anderson, John Updike, John Irving.

    Amerikan juuria: Sinclair Lewis, John Steinbeck, Fenimore Cooper.

    Kulttuurin kauhukakaroita: Norman Mailer, Charles Bukowski, Jack Kerouac, Ken Kesey.

    Vähemmistökulttuurien riemua ja kritiikkiä: Saul Bellow, Philip Roth, James Baldwin, Richard Wright, Ralph Ellison.

    Kadotettujen sukupolvien tuskaa: Ernest Hemingway, John Dos Passos, William Faulkner, Gertrude Stein.

    Listaa voi jatkaa loputtomiin.

    En mene nyt dekkareihin, scifiin enkä sarjakuviin. Nekin USA skaalasi uudella tavalla, ja niissä toistuivat kaikki vakavan kirjallisuuden keskeiset ja erityiset aihepiirit. Toisin kuin eurooppalaisessa perinteessä Yhdysvalloissa taide koskettaa usein viihdettä ja päinvastoin.

    Entäpä feministinen kaunokirjallisuus? Eikö sekin syntynyt Englannissa ja Euroopassa: Virginia Woolf tai Simone de Beauvoir? Ehkä, mutta esimerkiksi Beauvoiria suomennettiin vasta 1980-luvulla sen jälkeen kun feministinen kaunokirjallisuus oli kukoistanut Yhdysvalloissa runsaana ja monipuolisena 1960- ja 1970-luvuilla ja valloittanut myös vanhan mantereen.

    Sen minkä Eurooppa aloittaa, sen USA tekee sen mahdolliseksi laajoille kansanjoukoille.

Kyösti Salovaara, 2015.

Voittaako demokratia häviämällä

[vai häviääkö se voittamalla?]

Kyösti Salovaara, 2025.

Ocean Drive, South Beach, Miami.

Yhdysvalloissa enemmistöllä on siis suunnaton valta ja lähes yhtä suuri mielipiteen valta. Kun enemmistö on kerran muodostanut kantansa johonkin kysymykseen, ei enää oikeastaan mikään pysty pysäyttämään sitä tai hidastamaan sen kulkua niin, että se kuuntelisi valituksia.

    Seuraukset ovat tuhoisia ja vaarallisia.

- Alexis de Tocqueville, 1835.

Tahdonvapaus on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.

- Ludwig Wittgenstein, 1921.

Historiallinen kehitys on tosi hidasta.

          Joskus kestää vuosisadan

päästä viisikymmentä vuotta taaksepäin.

- Paavo Haavikko, 1973.

Demokratia on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä.

- Rald Dahrendorf, 1990.

Sattumaa ei suinkaan ole, että ainoat tällä vuosisadalla jossakin määrin yleisönsuosion saaneet universaalisten historioiden kirjoittajat ovat olleet Spengler ja Toynbee, jotka kuvailivat länsimaiden arvojen ja instituutioiden rappeutumista ja hajoamista.

- Francis Fukuyama, 1992.

Me tunnistamme Trumpin tai Vladimir Putinin kaltaisissa johtajissa merkkejä menneisyyden diktaattoreista. Me näemme taloudellisen ahdingon johtavan kerta kerran jälkeen samaan poliittiseen tyytymättömyyteen. Siitäkin huolimatta historia on muutakin kuin väistämättömän toiston alue: se on kenttä, joka tuottaa myös jatkuvasti uudenlaisia merkityksiä ja normeja.

- Timo Miettinen, 2024.

Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Yhtä ennustetaan, muuta sukeutuu. Huominen on arvaamaton, yllättävä ja kuitenkin melkein samanlainen kuin tämä päivä.

    Yksi yrittää yhtä, toinen pyrkii toiseen ja se mikä toteutuu, ei ole kenenkään yksittäisen toimijan sanelemaa.

    Kirjoitin tämän pakinan otsikon tiistaina. Halusin varmistaa etten keskiviikkona esiinny jälkiviisastelijana. Otsikko viittaa demokratiasta käytävään keskusteluun, siihen että pelätään demokratian rapautuvan, tuhoutuvan, muuttuvan sisäsyntyisesti joksikin toiseksi.

    Otsikko siis viittaa tavalla tai toisella myös Yhdysvaltain presidentinvaaliin. Mutta se viittaa myös yhteiskunnalliseen polarisoitumiseen, joka koskettaa yhä useampia länsimaisia yhteiskuntia.

    Otsikkoni ”kaksimielisyys” syntyi El Paísiin tilastollisia ennusteita laativan tekniikan tohtorin Kiko Llanerasin ”vaaliennusteista”. Toisin kuin Suomessa tai Englannissa media uskotteli (toivoi) vaalien voittajaksi Kamala Harrista, Llaneras päätteli laskelmissaan viime viikkoina, että Donald Trumpin voitto on todennäköisempää kuin Harrisin. Tiistaina Llaneras kirjoitti, että Trumpin todennäköisyys voittaa oli 51 %, kun se toissaviikolla oli 54 %.

    Llaneras ei laskenut pelkästään vaalikyselyiden tulosten keskiarvoja vaan otti huomioon myös vedonlyöntilastoja ja simuloi erilaisia mahdollisuuksia eri osavaltioiden vaalituloksesta. Tiistaina hän selvensi mitä todennäköisyys tarkoittaa. Jos pidettäisiin 100 vaalit, niin Trump voittaisi niistä 51 ja Harris 49. Mutta sitä Llaneras ei yrittänytkään ennustaa, että kumpi todella voittaa, koska se saattaisi osua kumman tahansa kohdalle.

    Eikä oleellista tänäisessä pakinassa ole, kuka voittaa ja kuka ei, koska aiheena on demokratia.

Demokratian kriisistä on alettu puhua, ja demokratian tulevaisuudesta huolestua, kun poliittisen valtavirran reunoille on ilmestynyt puolueita, jotka eivät tyydy ennalta arvattavaan ja sovittuun politiikkaan. Ensin niitä ilmestyi oikealle, viime aikoina myös vasemmalle. 

    Kuuluuko demokraattiseen ajatteluun kaikenlaisten ajatusten ja pyrkimysten sietäminen? Niidenkin joiden koetaan jopa uhkaavan demokratiaa? Voiko demokratia johtaa autokratiaan? Totalitääriseen yhteiskuntaan? Saako demokratia kieltää itsensä demokraattisella päätöksellä? Ja jos saa, tarkoittaako se demokratian loppua?

    Vaikeita kysymyksiä.

    Sitä paitsi demokratia on sellaisenaan enemmän tai vähemmän häilyvä ”idea”. Se on kansanvaltaa, parlamentarismia, mutta voiko se olla myös suoraa toimintaa tai jopa anarkiaa? Eikä kukaan kai pitänyt Saksan demokraattista tasavaltaa (DDR) demokratiana.

    Ralf Dahrendorf palaa kirjassaan Huomisen Eurooppaan (1990) Yhdysvaltain alkujuurille ja lainaa yhtä Yhdysvaltojen perustajaa ja neljättä presidenttiä James Madisonia (1751-1836), jonka mielestä edustuksellisuus on yksi valtion oikeutuksen suojatoimi. ”Madison oivalsi jo varhain, että erilaiset kansanäänestykset (plebiscitum ja referendum) voivat saada tyrannivaltaan viittaavia seurauksia. Myös koko on suojatoimi. Vähemmistöt ovat uhanalaisempia pienissä kuin suurissa yhteiskunnissa.”

    Madisonin ideana oli, että kun yhteiskunta pirstoutuu moneen osaan, etupiiriin ja kansalaisten luokkaan, eivät enemmistön intressit uhkaa yksilöiden tai vähemmistöjen oikeuksia. 

Kyösti Salovaara, 2022.

Onko demokratia rakennus vai idea?

Onko niin että demokratia sellaisenaan irrottaa ja vapauttaa kansalaiset toistensa vahtimisesta pirstomalla yhteiskuntien ahtaita normirakenteita samaan aikaan kun se luo demokratian toiminnalle tarvittavat konkreettiset instituutiot ja organisaatiot?

    Jotain tällaista ranskalainen Alexis de Tocqueville kirjasi ylös Amerikan matkaltaan. Vuonna 2006 suomennettu teos Demokratia Amerikassa (alkuteokset vuosilta 1835 ja 1840) sisältää herkullisia kiteytyksiä mm. demokratiasta ja sananvapaudesta.

    ”Mitä tasa-arvoisemmiksi olot käyvät ja mitä heikommiksi yksilöt muuttuvat, sitä helpommin he jättäytyvät virran vietäviksi”, Tocqueville kuvasi yksilön suhdetta lehdistöön. ”Silloin heidän on vaikea pitää yksin kiinni muiden hylkäämästä mielipiteestä.” Tocquevillen mielestä sanomalehdestä tulee vallankäyttäjä, eräänlainen yhdistys, samaan aikana kun ihmisistä tulee tasa-arvoisempia.

    Entäpä tämä raadollisen pelottava huomio:

    ”Elinolojen muuttuessa tasa-arvoisemmiksi ilmaantuu yhä suurempi joukko ihmisiä, jotka eivät ole niin rikkaita eivätkä niin mahtavia, että he paljonkaan vaikuttaisivat kaltaisensa kohtaloon… He eivät ole kenellekään velkaa eivätkä oikeastaan odota mitään keneltäkään. He tottuvat pitämään itseään aina erillisinä ja haluavat kuvitella, että heidän kohtalonsa on kokonaan heidän omissa käsissään.

    Näin jokainen ihminen demokratian ansiosta unohtaa isovanhempansa, kadottaa jälkeläisensä ja irtautuu aikalaisistaan. Demokratia saa ihmisen jatkuvasti vetäytymään itseensä sekä sulkeutumaan lopulta kokonaan omaan yksinäiseen sydämeensä.”

Edellisestä saattaisi päätellä, että Tocqueville oli todellinen ennustajaukko, joka näki kristallipallostaan pitkälle tulevaisuuteen, ihan 2000-luvulle asti.

    Ehkä niin.

    Mutta parempi tulkinta lienee, että yhteiskunta, demokraattinen käytäntö ja ihminen ylisummaan ovat muuttuneet vajaassa 200 vuodessa paljon vähemmän kuin luulemme tai pelkäämme niiden muuttuneen.

    Kun demokratiaa koetellaan, pessimistit valtaavat tiedotusvälineiden, tutkimuslaitosten ja politiikan ”puhujakorokkeet”.

    Helsingin Sanomien kyselyn mukaan 82 % suomalaisista toivoi Kamala Harrisin voittoa. Mutta suomalaisilla ei ollut äänioikeutta Amerikassa. Nyt monet ajattelevat, että kyllä jenkit ovat pässinpäitä. Ehkä ovat, mutta millä perusteella suomalainen pitää itseään muita viisaampana? Suomalaisten omahyväinen, moralistinen kopeus sai lommon kylkeensä, kun nyt kerrotaan, että Trump keräsi huomattavasti ääniä latinoilta, naisilta ja nuorilta. 

    Ruben Stiller kysyi Ylellä perjantaiohjelmassaan akatemiatutkija Timo Miettiseltä, mikä on lopulta demokratian ydin. Miettinen vastasi, että sitä eivät ole sittenkään demokratiassa tarvittavat instituutiot ja organismit vaan nimenomaan demokratian mahdollisuus luoda erilaisia tulevaisuuksia. 

    Demokratia ei tarkoita ennalta määrättyä vaan avointa ja joskus myös arvaamatonta tulevaisuutta.

Kyösti Salovaara, 2024.

Yksinkertaisesti monimutkaista

 [mystinen rationalismi, ahdas liberalismi]

Jaakko Salovaara, 24.8.2015.
Kirimiehet ovat ryhmittyneet rajuun lopputaisteluun
Málagan keskustassa Alameda Principalilla.
Maaliin on noin 500 metriä.
Mijasista alkaneen 158 kilometrin etapin
voitti slovakialainen Peter Sagan.

Mystismi on monismin äärimmäinen muoto. Mystismin keskeinen opinkappale on itse yksinkertaisuus: Kaikki on Yksi… Mystismille luonteenomainen piirre on eroavaisuuksien unohtaminen. Se ei selvästikään ole varauksetta hyvä asia. Jos en pysty erottamaan kättäni voileivästä, saatan puraista itseäni. Vastakohtana mystismille on rationalismi.

    - Rudy Rucker: Mieli ja äärettömyys. 1995

Katastrofiteoria on eräs maailmankatsomus. Tämä katsomus ei suinkaan ole uusi. Sama näkemys oli Herakleitoksella, joka piti sotaa, Polemos, kaikkien asioiden isänä ja jonka mielestä maailma oli vastakohtien törmäysten lakkaamatta vaihtuva näyttämö. Katastrofiteoria ilmaisee sen tänään sanomalla, että kaikki muodot syntyvät dynaamisiin systeemeihin liittyvien katastrofien tuloksena. Sen alkulähteillä kohtaa naiivin hämmästyksen täyttämän katseen.

    - Ivar Ekeland: Ennakoimattoman matematiikka. 1984.

PROLOGI

Maailma on äärettömän monimutkainen dynaaminen järjestelmä.

    Ihmisellä on taipumus, melkein velvollisuus, etsiä yksinkertaisia selityksiä. Yksinkertainen luo turvallisuutta. Monimutkaisuus pelottaa. Sen myöntäminen että elämässä paljon riippuu sattumasta, tekee kipeää. Haluamme uskoa rationaaliseen johdatukseen ja jopa Jumalan apuun, koska sekä rationaalinen selitys että kaikkivaltiaan ohjaus pelastavat meidät sattumalta, muutoksen arvaamattomuudelta.

    Ammattipyöräilyn hienouksien selittäminen ihmiselle, joka ei katso suurien ympäriajojen kilpailuja, on vaikeaa. Yritin selittämistä Saimaan rannalla viikonloppuna ystävilleni. Telkkarista tuli Espanjan Vueltan viimeiset etapit. Totesin: mission impossible.

    Päällisin puolin pyöräilykilpailu näyttää äärettömän tylsältä. Katsotaan kuvaruudulta viisi tuntia, kun kaverit ajelevat maantiellä sopuisasti ryhmissä, vierekkäin ja peräkkäin. Selostaja kertoilee leppoisesti taustalla näkyvien kylien ja maisemien taustoista, siellä syötävistä juustoista ja viineistä ja vanhoista luostareista ja ties mistä.

    Mutta selostusta kuunnellessa oppii kaikenlaista myös pyöräkilpailun taktiikasta. Ja sehän on monimutkaista. Tässä pakinassa sanottu perustuu epämääräiseen tietämykseeni, jonka olen viimeisen kymmenen vuoden aikana omaksunut Eurosportin mainion, jopa kulttimaineen saaneen Peter Selinin ja hänen sanavalmiiden punditiensa puheesta.

    Pyöräkilpailu on yksinkertaisesti monimutkaista.

Euroopassa ajetaan vuosittain kolme suurta ympäriajoa. Niihin osallistuu 22 ammattilaistallia. Kussakin ympäriajossa – Italian Giro, Ranskan Tour, Espanjan Vuelta – on kolmen viikon aikana 21 etappia, eräällä tavalla 21 erillistä kilpailua. Kukin etappi on 140-220 kilometriä pituudeltaan. On mäkisiä osuuksia, on tasaisempia reittejä ja on rankkoja vuoria sisältäviä etappeja. Pari etappia ajetaan yksitellen kelloa vastaan.

    Jokaisella tallilla on kahdeksan ajajaa. Vain harvat pystyvät ajamaan kaikki kolme noin 3000 kilometrin ja 100 ajotunnin ympäriajoa saman kesän aikana. Suurien ympäriajojen lisäksi ammattipyöräilyn kalenterissa on päivän kestäviä klassikkoja ja lyhyempiä ympäriajoja, mutta ei niistä sen enempää. Jotta ajajia riittäisi kahdeksanmiehisinä joukkueina kaikkiin tärkeisiin kilpailuihin, talleilla on palveluksessaan kolmisenkymmentä ammattipyöräilijää.

    Ympäriajossa on monta sisäkkäistä ja rinnakkaista kilpailua.

    Eniten ”mainetta” saa kokonaiskilpailun voittaja. Se tarkoittaa yksinkertaisesti kilpailijaa, joka ajaa kaikki 21 päivittäistä etappia yhteen laskettuna lyhyimmässä ajassa. Kokonaiskilpailun voittajan ei tarvitse voittaa yhtään osakilpailua (etappia) voittaakseen koko kilpailun.

    Päivittäisen etapin voittaminen tällä tasolla on maineteko. Sillä pääsee aikakirjoihin. Voittajat muistetaan. Koska etappeja on monenlaisia, joukkueessa tarvitaan erilaisia osaajia. Yksi pärjää hyvin raatelevilla vuorilla, toinen pystyy hurjaan kirikamppailuun ajettuaan sitä ennen 200 kilometriä 40 kilometrin keskituntivauhtia. Sitten ovat kokonaiskilpailun voittoon pystyvät ajajat, jotka pärjäävät sekä mäkimaastossa että tasaisella.

    Ympäriajossa lasketaan myös monenlaisia voittopisteitä. Niitä saa kun ajaa jonkin vuorenrinteen tai mäennyppylän nopeimmin tai voittaa tasaiselle asetun kiritaipaleen.

    Tähän asti sanotussa ei ole mitään kummallista.

Kyösti Salovaara, 2020.
Saimaan rannalla ei ruikutettu
vaan puitiin Espanjan Vueltan 
salaisuuksia.

Kummallisuus tulee siitä, että ammattipyöräily on joukkueurheilua. Tätä on vaikea ymmärtää katsomalla kilpailua ja lukemalla tuloksia.

    On myös vaikea ymmärtää mitä joukkue tarkoittaa. Siinähän pyöräilee kahdeksan ajajaa. Miksi sitä sanotaan joukkueeksi?

    Yksinkertaistaen sanoen jokaisella joukkueella on kapteeni, joka pyrkii voittamaan kokonaiskilpailun. Mutta joukkueessa saattaa olla myös yksi kova kirimies ja yksi mainio vuorten kiipeäjä. Muut pyöräilijät ovat ”apuajajia”, jotka monin tavoin pyrkivät kullakin etapilla auttamaan sekä kokonaiskilpailun voittamiseen pyrkivää kapteenia että etapin voittamiseen pyrkivää kirimiestä tai mäkimiestä.

    Kilpailun kuluessa joukkueiden kapteenit tarkkailevat toisiaan. Satunnainen katsoja ihmetteleekin, kun useilla etapilla kapteenit ajavat jossakin kolmannessa ryhmässä ja etapin voitosta taistelee pienehkö ryhmä ajajia irtiotossa eli hatkassa useitakin minuutteja kapteenien ryhmän edellä.

   Joukkue on kuitenkin dynaamisempi toimija kuin edellä sanotaan. Joskus kapteeni väsähtää tai joutuu keskeyttämään vaikkapa kaaduttuaan. Silloin joukkueesta nousee seuraavaksi paras ammattimies kapteenin rooliin. Parhaissa talleissa on itse asiassa monta potentiaalista kapteenin tasoista pyöräilijää, jotka kiltisti suostuvat apuajajan rooliin. Selvästi etukäteen tiedetyllä kiritaipaleella myös kapteeni toimii apuajajana, koska ideana on viedä joukkueen kirimies hyvään asemaan loppukirin alkaessa noin 500 metriä ennen maalia.

    Joukkueen epäkiitollisin tehtävä on apuajajilla. Heiltä edellytetään pyyteettömyyttä ja hurjaa kuntoa, koska heidän pitää suojata kapteenia tuulessa ja tuiveruksessa eräänlaisena auran kilpenä ja yhtä hyvin kiriajajaa hurjan loppuryntäyksen valmistelussa. Apuajajat helpottavat kapteenin ja kiriajajan työtä, tekevät näiden polkemisen helpommaksi. Sen lisäksi muutamat apuajajat kuljettavat ruokasäkkejä kapteenille ja muille ajajille.

    Jalkapallojoukkueesta opimme tuntemaan kaikki hyvän joukkueen pelaajat, myös ne jotka eivät koskaan tee maalia. Pyöräilyjoukkueen apuajajat jäävät aika lailla tuntemattomiksi, vaikka heidän panoksensa voittajien takana on uskomattoman merkittävä.

Minulla on tapana leuhkia, että pidän monimutkaisesta urheilusta, kuten jalkapallosta.

    Jos vertaan futista jääkiekkoon tai koripalloon, amerikkalaisesta jalkapallosta puhumattakaan, tapaan sanoa että futis on kaunista siksi, että siinä on niin monta mahdollisuutta pelin pelaamiseen eri tavalla.

    En käsitä mitä katsottavaa esimerkisi hiihtokilpailussa on. Pannaan laudat jalkaan, otetaan kepit käteen ja hiihdetään niin kovaa kuin jaksetaan. Missä monimutkaisuus? Missä kauneus?

    Totuus on tietysti toisenlainen. Jääkiekko saattaa olla yhtä monimutkaista läheltä katsottuna kuin futis. Amerikkalainen jalkapallopeli etenee jaardi kerrallaan: ehkä siihenkin tarvitaan monimutkaista taktiikkaa. Mitä enemmän ammattipyöräilyn monitasoisuuteen syventyy, sitä paremmin ymmärtää että siinä ei pärjää yhdellä taktiikalla vaan usealla, ja vieläpä niin että kesken kilpailun taktiikkoja täytyy muuttaa.

    Hiihtokilpailussa ei liene mitään muuta taktiikkaa, kuin voittaa hiihtämällä kovempaa kuin muut, mutta sekin riittää.

    Oleellista on myöntää, että kysymys on mielipiteistä ja mieltymyksistä.

    Ei ole olemassa parasta urheilulajia. Monimutkainen on yhtä hyvää kuin yksinkertainen. Jos rakastaa yksinkertaista, miksi pitäisi havitella monimutkaista? Ei sapuskaakaan pidä arvioida sen mukaan kuinka monta maustetta siihen on laitettu eikä romaania sen perusteella onko siinä paljon henkilöitä ja näiden välisiä suhteita.

IRTIOTTO

Yhteiskunta on monimutkainen dynaaminen järjestelmä.

    Kukaan ei pysty yksin päättämään, mihin yhteiskunta - jos se on demokraattinen, avoin, vapaisiin markkinoihin perustuva - menee, mitä sille tapahtuu, miten sen jäsenet ja instituutiot ja yritykset selviytyvät olemisessaan.

    Friedrich Engelsiä vapaasti lainaten: yksi tahtoo yhtä, toinen pyrkii johonkin toiseen, ja se mitä syntyy on jotakin mitä kukaan ei tahtonut.

    Modernin yhteiskunnan monimutkaisuutta on vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampi hyväksyä. Populistit väittävät, että yksinkertaisilla ratkaisuilla pelastetaan kansakunta. Yksinkertaisia ratkaisuja ei kuitenkaan ole.

    Vasemmistolaiset ja oikeistolaiset puolestaan väittävät, että yhteiskuntaa pitää ohjata yhteisillä arvoilla, uskotellen että on todella olemassa objektiivisia arvoja, jotka voidaan palauttaa elämän ruohonjuuritasolle ja muuttaa politiikaksi.

    Tähän väliin jää liberaalin huomautus, että modernissa yhteiskunnassa on monia arvosfäärejä, joiden ehdotonta paremmuutta ei voi johtaa tieteellisesti pääteltävissä olevilla teeseillä eikä johtopäätöksillä.

    Sinun kuplasi ei ole sen parempi kuin minun kuplani.

Tämähän tuntuu järkeenkäyvältä mutta ei taida olla.

    Seurasin hämmästyneenä Yhdysvaltojen presidentinvaalien kommentointia meillä ja muualla.

    Ylen lähetyksiä katsoessa ja kuunnellessa tuntui välillä siltä, että suomalaiset toimittajat ja politiikan tutkijat saavat palkkansa demokraattipuolueelta. Toimittajat tuntuivat olevan demokraattipuolueen tiedottajia, ei objektiiviseen tai neutraaliin ilmaisuun pyrkiviä journalisteja. Donald Trumpin ”moraalisen kelvottomuuden” kärsiessä selvän tappion, monet asiantuntijatkin paljastivat asenteensa. Trumpin takana oleva äänestäjäkunta ikään kuin katosi kuvasta. Oli vain öykkäri Trump, joka sietikin poistaa näyttämöltä.

    Kuulin että jossakin Facebook-ryhmässä on ihmetelty Ylen kommentaattorina esiintyneen amerikkalaisen kultuurihistorian tutkijan Markku Ruotsilan puolueellisuutta. Somelta jäi kokonaan huomaamatta muun kommentaattoriporukan puolueellisuus. Sitä ei huomaa mitä itse on. Ei edes peilistä.

    Pinnallista mediailmastoa on vaikea vastustaa. Myötätuuleen pääsee helpommalla kuin tuulta vastaan.

Kyösti Salovaara, 2015.
South Beach, Miami.

Vaalien jälkeisessä keskustelussa - eikä tämä ole mikään suomalainen ilmiö - kaikki pinnalliset kliseet on kaivettu esille.

    Trumpismia moititaan aivan oikein asioiden yksinkertaistamisesta jopa valheita levittäen. Sehän on populistien puheenpartta.

    Mutta miksi laatumedia turvautuu yhtä yksioikoiseen ajatteluun? Jos populismin tapa yksinkertaistaa asioita on paha juttu, muuttuuko yhteiskuntatodellisuuden yksinkertaistaminen paremmaksi kun sen tekee suvaitseva liberaali? Vielä kummallisempi ajatus on, että kaikkien amerikkalaisten olisi pitänyt kunnollisuutensa todistaakseen äänestää Joe Bidenia. Jos kaikki olisivat äänestäneet Bideniä, puhuisimmeko enää demokraattisesta yhteiskunnasta vai totalitaarisesta?

    Miksi nykyään itseään liberaaleiksi sanovat yrittävät melkein militantin tarmokkuudella propagoida yhteiskuntaa, jossa vallitsee yhden ajatuksen ahdas pakkopaita? Eikö historiasta ole opittu mitään? Ovatko sekä kommunistien, maolaisten, polpotilaisten että äärioikeistolaisten yhden ajatuksen totaalitaariset hirviövaltakunnat jo unohtuneet?

Nyt olisi ollut hyvä hetki, konkreettinen tilanne, pohtia mistä populismi kumpuaa, mutta se jätettiin käyttämättä. Se ei taatusti kumpua Donald Trumpista vaan jostakin muusta hänen selkänsä takana.

    Populismin salaisuus on mysteeri.

    Yksinkertaisen selityksen mukaan juntit, tietämättömät, köyhät ja muuten vaan ääliöt äänestävät populisteja. Demokraatteja, esimerkiksi, sitten äänestävät fiksut, koulutetut, syrjityt vähemmistöt (mustat, latinot, kotirouvat jne.) ja loukatut mielet.

   Joe Biden sai komeasti 75 miljoonaa ääntä, eniten koskaan USA:n presidentinvaalien historiassa. Mutta Trump sai 71 miljoonaa ääntä ja se on toiseksi eniten tähän mennessä käydyissä vaaleissa. Miten tuo selitetään?

    ”Donald Trump ei ole fasisti eikä diktaattori vaan häikäilemätön narsisti”, kirjoitti ja El País -lehden entinen päätoimittaja Antonio Cano pari päivää sitten.

    Äänestikö 71 miljoonaa amerikkalaista Trumpia ihaillakseen tämän narsismia?

    Tuskinpa? Vai ovatko Trumpin kannattajatkin narsisteja?

    Kun Trump valittiin presidentiksi, häntä äänestäneiden koulutustaso oli keskimäärin korkeampi kuin Hillary Clintonia äänestäneiden ja heissä oli myös keskimäärin vähemmän työttömiä kuin Clintonin äänestäjissä. Tämähän ei sovi median antamaan populismin selitykseen.

    Markku Ruotsila toi esille nyt pidetyistä vaaleista kummallisen piirteen: Trump sai 9 miljoonaa ääntä enemmän kuin viimeksi ja ilmeisesti suuri osa lisäyksestä tuli latinoilta ja mustilta, ei työttömiltä junteilta. Tämäkään ei sovi vallalla olevaan populismin selitykseen.

    Ruotsila ei peittele konservatiivisuuttaan, mutta hän on tutkinut amerikkalaisten arvomaailmaa, siellä vallinnutta antikommunismia ja uskonnollisuutta. Ruotsila on (amerikkalaisen) arvokonservatismin asiantuntija. Niinpä heitän kysymyksen: onko liberaalien ja vasemmistolaisten mahdotonta myöntää, että yhteiskunnassa voi ja saa olla muitakin arvomaailmoja kuin heidän omansa?

     Jos tätä ei suostu myöntämään, ei yhteiskunnallisen analyysin tekeminen onnistu.

LOPPUKIRI

Kaikki toivovat ympäri läntistä maailmaa, että Joe Biden pystyy laimentamaan USA:ssa vallitsevaa kahtiajakoa ja vastakkainasettelua.

    Mutta onko se edes mahdollista jos yhteiskunnassa vallitsevat arvokuplat jätetään huomioimatta tai jos jotkut niistä tuomitaan absoluuttisesti vääriksi?

    Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa lainattiin sunnuntaina CNN-kanavan toimittajaa Van Jonesia, joka itkien julisti uudenlaisen Amerikan voittoa sanomalla että nyt voittivat ihmiset, jotka todistavat että ”luonteella on väliä”, ja ”sillä että on ihminen on hyvä, on väliä”.

    Jos Van Jones tarkoitti, että Trumpin 71 miljoonaa äänestäjää ovat ihmisinä ”luonteettomia” ja että he eivät ole ”hyviä ihmisiä”, hän julisti jo alkumetreillä Joe Bidenin tehtävän mahdottomuuden. Kun eri mieltä olevia pidetään ”huonoina ihmisinä”, poliittisten kompromissien tekeminen käy mahdottomaksi.

    Näin liberaali astuu populistin kanssa samaan yksinkertaistamisen ansaan.

Kymmenen vuotta sitten venäläis-amerikkalainen matemaatikko ja kulttuurievoluution tutkija Peter Turchin ennusti matemaattisiin demografiamalleihin perustuen, että seuraavalla vuosikymmenellä sekä USA:ssa että Euroopassa syntyy yhteiskunnallista levottomuutta nuorison ”ylikouluttamisen” johdosta.

    Tuolloin Turchinin ennustetta pidettiin vähintään kummallisena. Nyt siinä nähdään jonkinlaista osuvuutta. Ehkä eliittiin pyrkimisen epäonnistuminen selittää osaltaan radikaalin populismin syntyä.

    Turchinin mallinnuksien mukaan yhteiskunnallinen epävakaus on kuulunut yhteiskuntiin 50 vuoden sykleissä muinaisesta Roomasta ja vanhasta Kiinasta alkaen. Ja kaikki selittyy erilaisten ryhmien keskinäisellä luokkataistelulla.

    Nyt sitten ”luokkataistelua” käyvät eliittiin kuuluvat ryhmät, joilla on koulutusta enemmän kuin tarvitaan työpaikkoihin joita ei ole olemassa. Nämä ryhmät katkeroituvat huomatessaan, että koulutus, jolla he luulivat pääsevänsä osaksi eliittiä, ei johda minnekään, paitsi ”paskatyöhön”.

    Esimerkiksi USA:ssa valmistuu joka vuosi 25 000 lakimiestä työttömäksi. Britanniassa yli 30% akateemisesti koulutettavista on ylikoulutettuja työhön, jonka he ottavat vastaan.

    Ja kun eliittiin pyrkineet ”pettyvät”, he kokevat itsensä kapinallisiksi ja osaavat, koulutettuja kun ovat, ilmaista vihansa ja kapinallisuutensa voimalla joka ”junteilta” ja ”tietämättömiltä” puuttuu. Uusi radikalismi ei näin ollen synnykään kurjalistosta vaan uudesta eliitistä, joka ei löydä elitismilleen paikkaa. Turchin muistuttaa, että esimerkisi Ranskan vallankumous ei syntynyt köyhien liikkeestä vaan työttömien ammattitaitoisten ryhmien ja perintöomaisuuksilla ja -oikeuksilla pröystäilevän aateliston välisestä kamppailusta.

    Selittääkö Turchinin ”cliodynamiikka” populismin ja arvovastakohtaisuuksien leimaaman maailman epävakauden kokonaan tai osittain? Ehkä, kenties ei. Tavallaan siinä on jotakin analogista katastrofiteorioiden kanssa. Yhteiskunta siirtyy yhdestä tasapainotilasta sekasorron kautta uuteen tasapainotilaan.

    Sekin kannattaa muistaa, että katastrofiteoriat eivät kumonneet aikaisempaa matematiikkaa. Ne vain huomasivat, että dynaamisessa, monimutkaisessa järjestelmässä on niin monta muuttujaa ettei niiden alkutilojen muutoksien seurauksia pystytä ennakoimaan, laskemaan.

    Päteekö liian monen muuttujan probleema myös yhteiskuntaan ja siinä tapahtuvaan poliittiseen kehitykseen? Selittääkö se selittämättä populismin mysteerin?

Kyösti Salovaara, 2015.
Elämää South Beachilla
ennen Trumpia.

Sanomatta paras

[Silmäys antiamerikkalaisuuteen]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2015.

Jos puhuminen ja kirjoittaminen olisi ”matematiikkaa”, maailma olisi tylsä paikka elää, koska kaikki sanottu olisi niin yksikäsitteistä ettei sitä kannattasi tulkita eikä arvottaa eikä kritisoida.

    Aina kun jotakin sanotaan, jää jotakin sanomatta.

    Sanottu paljastaa todellisuutta, mutta usein se myös peittää sitä, piilottaa ajatuksen perimmäisen tarkoituksen. Suomessa tämän piilotetun puhumisen kulttuurin vaistoaa heti, kun ryhdytään puhumaan ulkopoliitikasta.

    Suomessa on tietty joukko ihmisiä, jotka osaavat ulkopoliittisen puheen liturgian, sen miten sanotaan paljon kertomatta juuri mitään, ja sen miten muutamalla sanalla ilmaistaan paljon.

    Äskettäinen keskustelu sotaharjoituksista, siitä että Suomen maaperälle tuodaan amerikkalaisia panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja ja taivaalle moderneja hävittäjiä, puhkaisi muutamia tabuja kunnes presidentti puuttui keskusteluun.

    Mutta samainen keskustelu paljasti, että YYA-henki (*) on yhä voimissaan ja että 60-luvulla Yhdysvaltain vastaisissa mielenosoituksissa kunnostautuneet poliitikan veteraanit ovat edelleen yhtä Amerikan-vastaisia kuin nuoruudessaan.

John le Carrén romaanissa Sankari vai vakooja (1989) neuvostoliittolainen tiedemies aikoo paljastaa länsivalloille Neuvostoliiton asevoimien todellisen tilan; sen että ”neuvostoritari kuolee haarniskaansa”, koska ”hän voi aloittaa sodan, muttei jatkaa sitä eikä voittaa sitä”.

    ”Sanat ovat venäläisen yhteiskuntamme vitsaus”, kohtalokkaaseen loikkaan aikova tiedemies sanoo. ”Ne ovat tekojen korvike.”

    Sanomatta paras? Teot ratkaisevat?

    Brittien ja amerikkalaisten kannalta sanat ovat kuitenkin ongelma. Heidän on tarkoitus esittää tiedemiehelle kysymyksiä, mutta kun kysytään jotakin, vastapuoli pääsee selville siitä mitä kysyjä tietää ja mitä ei tiedä. Kysymyslista paljastaa neuvostoliittolaisille ”mitä me emme tiedä ja miten me emme tiedä”, muuan tiedustelumies sanoo. Kysyjä paljastaa näin ollen myös oman taustansa tilan.

    Suomalaiset tuntuvat olevan hieman samanlaisen lingvistisen paradoksin äärellä uutisoidessaan amerikkalaisten osallistumisesta sotaharjoituksiin Suomessa. Niistä pitää toki avoimessa yhteiskunnassa tiedottaa, mutta kun sen tekee, sanottua ei voi peruuttaa eikä estää Venäjää tulkitsemasta sanottua ja sanomatta jätettyä oman mielensä mukaisesti. Toisaalta: hiljaakaan ei voi olla, koska sekin olisi ”merkittävä viesti” naapurille!

    Niinpä turvaudutaan sumeaan kieleen, liturgian kiemuroihin.

Kun sosialidemokraattien veteraanipolitiikot Eero Heinäluoma ja Erkki Tuomioja kritisoivat tulevia sotaharjoituksia, he sanoivat ettei heillä ole Yhdysvaltoja vastaan mitään ja että Nato on hyvä kumppani (mutta huono liittolainen).

    Eräässä keskustelussa Carl Haglund yritti saada Heinäluoman myöntämään, että kysymys on Yhdysvalloista; että olisi rehellistä ja aivan sallittua sanoa, että asia kiikastaa amerikkalaisista.

    Heinäluoma ei antanut periksi. Kaikkien kanssa voidaan harjoitella, jopa marssilaisten jos sikseen tulee, vaikka tätä Heinäluoma ei myöntänyt. Epäselvää tietysti on haluavatko marssilaiset harjoitella suomalaisten kanssa.

    Mutta nimenomaan amerikkalaisten kanssa ei Suomessa pidä harjoitella – vaikka tätä ei perustella täsmällisesti eikä sitä voi sanoa ääneen. Jos sanoisi, se olisi viesti sekä Venäjälle että Lännelle.

    Suomen Kuvalehdessä haastateltiin viime viikolla turvallisuuspolitiikan asiantuntijaa Pekka Visuria, joka vastaili toimittajan johdatteleviin kysymyksiin odotetulla tavalla.

    ”Ongelma ei ole Yhdysvaltojen kanssa harjoittelu sinänsä, vaan se että...”, Visuri sanoi.

    Ongelma ei ole Yhdysvallat, vaan Yhdysvallat, koska se on Suomessa ongelma.

Antiamerikkalaisuus ei tietenkään ole suomalainen keksintö.

    Kylmän sodan päättyessä ajateltiin, että antiamerikkalaisuus katoaisi sen mukana, mutta niin ei käynyt. Osittain siitä pitivät amerikkalaiset itse huolen mm. Irakin sotaretkillä.

    Kaikesta päätellen Yhdysvaltojen inhoaminen on tunnetila, josta ei  pääse helposti irti jos on sen valtaan joskus joutunut. En tiedä onko tämä enimmäkseen sukupolvikysymys; varttuuko uusia ”tuomiojia” runsaastikin nuoremmissa sukupolvissa?

    Sekin täytyy myöntää, että jokaisessa meissä on myös pieni antiamerikkalainen tunneihminen. Myös minussa, tunnustan. Jopa niin että kun 70-luvun alkupuolella kirjoitin Suomen Sosialidemokraattiin Markku Luodon kanssa lavean esseen Raymond Chandlerista, muuan toimituksen päälliköistä totesi ettei juttua olisi pitänyt julkaista, koska se oli niin Amerikan-vastainen.

    Suomalaiset, niin kuin lähes kaikki eurooppalaiset suhtautuvat Yhdysvaltoihin yhtä aikaa vainoharhaisesti ja ihaillen. Amerikkalaisessa kirjallisuudessa, viihteessä, musiikissa, elokuvissa, loputtoman tylsissä tv-sarjoissa ei monen mielestä ole mitään pahaa, niiden suhteen ei tarvitse olla antiamerikkalainen.

    Päinvastoin – eivätkö suomalaiset juuri päättäneet lähettää euroviisuihin kappaleen, jonka kerrotaan olevan väkevästi velkaa amerikkalaiselle soulille ja funkille?

Mutta politikka on toinen juttu.

    Historian professorina Atlantassa työskentelevä Marko Maunula kirjoitti syyskuussa 2013 Suomen Kuvalehteen kriittisen jutun norjalaisen Johan Galtungin antiamerikkalaisuudesta. Galtungia oli haastateltu samassa lehdessä hieman aikaisemmin.

    Maunula totesi, että Galtung on pitkään ollut ”amerikkalaisen imperiumin” kriitikko, jolta on löytynyt sitkeää ymmärrystä ja kauniita sanoja verta vuodattaneille Amerikan kriitikoille, jotka ovat torjuneet "Yhdysvallat ja läntisen ajattelun ja poliitikan kauhistukset”. Maunulan mukaan Galtung on jatkuvasti povannut Yhdysvaltojen romahdusta. Galtung ”on satunnaisesti myös maustanut lausuntojaan antisemitismillä sekä ilman todisteita tarjotuilla paranoideilla heitoilla...”

    ”Antiamerikkalaisuus on vakava sairaus, ja siitä kärsivien paranemisennuste on valitettavan huono”, Maunula kärjisti pirullisesti.

    Suomalaisessa keskustelussa on samaa poljentoa kuin Galtungin vainoharhaisessa antiamerikkalaisuudessa, mutta jokainen keskustelija on tietysti oma ihmisensä eikä kaksi koskaan puhu niin kuin yksi. Ehkäpä YYA- aikakauden kasvatit ovat oppineet – ovat joutuneet oppimaan – varomaan sanojaan enemmän kuin Galtung.

    On mielenkiintoista, jos se on vähänkin totta, että antiamerikkalaisuus ja antisemitismi kulkevat joskus tai jopa usein käsikädessä.

    Sekin on mielenkiintoista etteivät YYA-veteraanit saa suustaan ulos selväkielistä sitoutumistaan läntiseen ajatteluun, kuulumistaan läntiseen arvoyhteisöön.

    Harmaalla alueella myös sanat ovat harmaita.

Amerikan-vastaisuus näyttää syntyneen 60-luvulla Vietnam-mielenosoituksien myötä, mutta se on laajempi henkinen asenne kuin pelkkä sodan vastustaminen tai pasifistinen puhe.

    On tietysti hieman koomista, että antiamerikkalaisuus kumpusi Eurooppaan amerikkalaisilta kampuksilta. Siinä oli mukana kosolti sekä auktoriteettien että teollisuusyhteiskunnan kritiikkiä.

    Mutta tämäkään kriikki ei itse asiassa syntynyt 60-luvulla eikä Yhdysvalloissa.

    Tarkastellessaan maailmansotien välisen ajan fasismia, Tarmo Kunnas kertoo esimerkein, kuinka fasismiin viehättyneet eurooppalaiset kirjailijat ja filosofit esittivät antiamerikkalaisia (ja myös antisemitistisiä) mielipiteitä.

                                              Kyösti Salovaara, 2012.
Holokaustimuistomerkki (osa) Berliinissä;
taustalla Yhdysvaltojen suurlähetystö

    Luigi Pirandello oli yksi fasismiin viehättynyt kirjailija. Kunnaksen mukaan hänen antiamerikkalaisuutensa oli kuitenkin maltillista. ”Amerikan-vastaisuus oli Papinin, Sofficin ja Malaparten maailmankuvan taustalla”, Kunnas kirjoittaa teoksessaan Fasismin lumous, ”samoin kuin lukemattomilla fasismin houkuttelemilla eurooppalaisilla intellektuelleilla Knut Hamsunista Gottfried Benniin ja Louis-Ferdinand Célineen... Pirandellon mukaan Yhdysvallat massasivilisaatioineen, käsityön arvoa uhkaavine standardoituine teollisuustuotteineen, monikansallisine ja kulutushysteriasta kärsivine suurkaupunkikulttuureineen edusti uhkaa inhimillisyydelle. Julius Evolan mukaan Amerikan juutalaiset, vapaamuurarit ja protestanttiset kapitalistit rappeuttivat euroopalaisen hengen maailmaa kun kevyt viihdekulttuuri purjehti vanhalle mantereelle valtameren yli.”

    Eikä tässä yhteydessä voi ohittaa Martin Heideggeriä, joka Kunnaksen mukaan varoitti sekä Neuvostoliiton kommunismin että Yhdysvaltojen amerikkalaisen elämänmenon uhkaavan eurooppalaista sivilisaatiota.

    Heidegger kirjoitti 30-luvulla näin:

    ”Tämä Eurooppa, parantumattomasti sokaistuna, aina valmiina hyppyyn antaakseen itselleen tikarinpiston, on tänään suurissa pihdeissä toisaalta Venäjän, toisaalta Amerikan välissä. Venäjä ja Amerikka ovat molemmat metafyysisesti tarkasteltuna yksi ja sama. Sama lohduton irti päässeen tekniikan ja konkreettista maaperää vailla oleva normaali-ihmisen organisoinnin raivo.”

Kuulostaa aikamoisen ironiselta, että tänään länsimaisen yhteiskunnan kritiikki toistaa melkein sanasta sanaan 1930-luvun fasistisen älymystön puheenpartta.

    Maailma muuttuu, mutta sanan mahti pysyy.

    Kun Suomi liittyi Euroopan yhteisöön, moni huokaisi helpotuksesta.

    Nyt oli lupa sanoa ääneen kuuluvansa länteen.

    Arkipäivän elämässä läntinen yhteys toimii vaivatta ja pakottamatta.

    Virallinen puhe kuiskataan edelleen kahden maailman välissä, melkein kuin kylmän sodan aikana.

    Meillä on yli tuhannen kilometrin raja ynnä... jne.

(*) YYA-sopimus (eli sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta) solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välille huhtikuussa 1948 ja se purettiin vuonna 1992.

John le Carré: Sankari vai vakooja. (The Russia House, 1989.) Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. Tammi, 1989.

Tarmo Kunnas: Fasismin lumous. Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Atena, 2013. Kolmas painos, 2014.

Marko Maunula: Antiamerikkalaisuus on vakava sairaus. Suomen Kuvalehti, 10.9.2013.

Tuomas Pulsa: 70-vuotisen linjan loppu. Harjoitustoiminta Yhdysvaltojen kanssa vie Suomen mukaan suurvaltapeliin, sanoo vatiotieteiden tohtori Pekka Visuri. Suomen Kuvalehti, 26.2.2016.