[Trumpilla selitetty USA]
 |
| Kyösti Salovaara, 2014. USA:n eurooppalainen yhteys: Vapauden patsaan kopio patsaan suunnittelijan Frédéric Auguste Bartholdin syntymäkaupungissa Colmarissa Alsacessa. |
Oli kaksi kaupunkia: Babylon ja Ninive; ne oli rakennettu kivestä. Ateenassa oli kullatut marmoripilarit, Rooma lepäsi leveillä kivipaaseilla. Minaretit loistivat Konstantinopolissa kuin kynttilät Kultaisen sarven ympärillä… Pilvenpiirtäjien rakennusainesta ovat teräs, lasi, tiili ja sementti. Pienelle, kapealle saarelle ahdettuna kohoavat miljoonilla ikkunoilla varustetut rakennukset, pyramiidi pyramiidin päällä kuin valkea pilvivuori ukkospilven yläpuolella.
…
Pitkin kaiteita näkyi kasvoja; lastiruuman aukossa ja ikkunoissa näkyi kasvoja. Eltaantunut tuoksu lehahti aluksesta, joka hiukan toiselle kyljelle kallistuneena yritti ankkuroida kellertävän karanteenilipun liehuessa mastossa…… .. …
”Antaisin miljoonan”, sanoi vanha mies antaen airojen levätä, ”jos vain tietäisin, miksi he tulevat tänne.”
”Juuri rahan takia”, vastasi nuori mies, joka istui veneen perässä. ”Eikö tämä ole kaikkien mahdollisuuksien maa?”
”Tiedän vain”, vanhus vastasi, ”että minun nuoruudessani tänne saapui keväisin irlantilaisia, ensimmäisten silliparvien keralla… Nyt ei enää ole silliä, ja nuo ihmiset, Jumala sen yksin tietää, mistä he oikein tulevat.”
”Tämähän on kaikkien mahdollisuuksien maa.”
…
Punainen valomerkki. Kello soi.
Kadunristeyksessä odottaa neljässä rivissä katuvälin pituinen autokaravaani, puskurit kiinni takavaloissa, kurasuojukset toisiaan hangaten, koneet suristen, poistoputki löyhkäten… autoja Babyloniasta ja Jamaicasta, Montauksista, Port Jeffersonista ja Pathoguesta, suljettuja yksityisautoja Long Beachiltä ja Rockwayltä, urheiluautoja Great Neckistä… autoja täynnä astereita ja märkiä uimapukuja, auringonpaahtamia niskoja, kivennäisvesistä ja kuumista makkaroista tahmeita huulia… leiniköiden ja kevätesikoiden siitepölyn peittämiä autoja…
Vihreä valomerkki. Koneet surisevat, vaihteet ratisevat. Autot lähtevät liikkeelle, liukuen pitkänä rihmana aavemaisella sementtitiellä betonisten tehdasrakennusten mustien ikkunoiden ja kirkasväristen mainosplakaattien välissä kohden valomerta, joka hehkuu kaupungin yläpuolella öisellä taivaalla kuin valtava valaistu teltta.
- John Dos Passos: Suurkaupungin kasvot (Manhattan Transfer, 1925). Suom. Toini Aaltonen. Tammi, 1945.
Näinä aikoina…
Näinä aikoina suomalaiset ja eurooppalaiset rakastavat vihata Yhdysvaltoja. Presidentti Donald Trump on tehnyt sen helpoksi, houkuttelevaksi, melkein vaarattomaksi.
Trump täytti 80 vuotta. Amerikan Yhdysvallat täyttää kohta 250 vuotta.
Tässä pakinassa käytän sanaa Amerikka Yhdysvaltain ja USA:n synonyyminä. Se on väärin, mutta helpottaa kirjoittamista. Muuan eteläamerikkalainen kirjailija kirjoitti El País -lehdessä, että häneltä on varastettu isänmaa, koska tavallisessa kielenkäytössä Amerikalla tarkoitetaan Yhdysvaltoja.
Suomalaiset rakastavat amerikkalaisia elokuvia ja tv-sarjoja, ainakin salaa, vaikka sanoisivat ääneen mitä tahansa. Ja miksi eivät rakastaisi, koska Hollywood, monet elokuvayhtiöt ja viihdejättiläiset osaavat kertoa ”tarinoita” juuri sillä eurooppalaisella tavalla, jonka Aristoteles määritteli.
Helsingin Sanomien Teema-lehti julkaisee ”yhden asian” teemanumeroita nimensä mukaan. Yleensä petyn kun HS Teema tipahtaa postiluukusta. Tämä lehti ei osaa innostua mistään. Se pelaa vähän kuin Mourinhon futisjoukkueet: varman päälle, riskejä ottamatta, asioiden pinnassa pysyen.
Nyt HS Teeman numero 3/2026 käsittelee syntymäpäiväsankareita Trumpia ja USA:ta. Tämän numeron otsikkona on: USA 250.
Korjaan hieman edellä sanomaani. Tällä kertaa HS Teema melkein innostuu jostakin. Se paljastaa vihaavansa presidentti Trumpia, Trumpin hallintoa ja oikeastaan koko Amerikan historiaa.
Tarkoitus on kuitenkin hyvä. ”Tämän numeron artikkelit käsittelevät kahta aihetta. Lehti kertoo ensinnäkin siitä, miten Yhdysvalloista tuli sellainen kuin se nykyään on”, kirjoittaa lehden toimitussihteeri Esa Lilja pääkirjoituksessaan. ”Lisäksi lehti kertoo Trumpista itsestään. Millaisen elämän hän on elänyt, ja mihin suuntaan Trumpin politiikka vie Yhdysvaltoja.”
Tarkoitus hyvä, toteutus vähän muuta.
Tietenkin historian voi kirjoittaa nykyhetkestä käsin - mistäpä muustakaan. Mutta ei Amerikan tarina ole Trumpin tarina, vaan Trump on yksi lukemattomista amerikkalaisista tarinoista, joita matkan varrella USA:ssa on kohdattu. Ei Trump selitä Amerikkaa, vaan Amerikka selittää Trumpin, yhden harharetken monien joukossa.
No, HS Teema kyllä kertoo ansiokkaasti kaiken Donald Trumpista tai jos ei kaikkea, niin tarpeeksi.
Lehden antiamerikkalaisten juttujen joukossa on Hesarin pitkän linjan politiikan toimittajan Unto Hämäläisen tasapainoinen juttu siitä, kuinka tosi-tv julkkiksesta vastoin kaikkien odotuksia ja pelkoja tuli Yhdysvaltain presidentti. Mielenkiintoista on, että Hämäläinen vertasi viime viikolla Ylen Ykkösaamussa vihreiden Sofia Virran tosi-tv seikkailuja Trumpin ”valtaannousuun”. Suomessakin politiikka henkilöityy. Poliitikoista tulee soololaulajia, joiden paisuva ego vaientaa ryhmien kuorolaulun.
Trump tuli ja on.
Hämäläinen on löytänyt artikkeliinsa mainion lainauksen helmikuulta 2016. Silloin Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissa 2.2.2016 näin:
”Trump on kuin virus, joka tuhoaa republikaanit tehokkaammin kuin tuhat vuotta Hillary Clintonin hallintoa. Jos Grand Old Party valitsee Trumpin ehdokkaakseen, puolueesta tulee tähtitieteilijöiden termein valkoinen kääpiö. Se romahtaa sisäänpäin ja kosahtaa kappaleiksi 8. marraskuuta.”
Amerikan ”juhlanumerossa” HS Teema keskittyy Yhdysvaltojen historian monen sorttisiin epäonnistumisiin. Aivan kuin USA ei olisi menestynyt missään, vaikka sitä toisaalta kutsutaan Yhdysvaltain imperiumiksi, jonka ote kirpoaa globaalin järjestyksen ylläpitäjänä.
On kummallista, että 250 vuoden historiaa lähestytään niin, ettei kulttuurisesta eikä teoknologisesta suurvalta-Amerikasta sanota kahta sanaa. Eräs haastateltu suomalainen asiantuntija heittää epäilyksen varjon jopa kaikkien hyväksymälle ja ymmärtämälle ”amerikkalaisen unelman” käsitteelle. Suomalaisen professorin kannattaisi lukea amerikkalaista kaunokirjallisutta - kuten alussa lainaamaani John Dos Passosta - ymmärtääkseen kuinka monivivahteinen tuo amerikkalainen unelma on ollut.
Kirjallisuudessa, elokuvassa, populaarimusiikissa jne. amerikkalainen unelma ei ole mikään klisee, vaan sekä unelman että unelmaan pettymyksen ilmaus. Silloinkin kun joku amerikkalainen tv-sarja on sovinnaisimmillaan, se saattaa yhtä äkkiä paljastaa, millaiseen pettymykseen amerikkalainen unelma on johtanut.
Amerikkalainen unelma on poliittisen populismin haave, joka ei koskaan oikeassa todellisuudessa voi tulla lihaksi ja luuksi. Mutta paljon hyvää, jopa sankarillista tuon unelman tavoittelijat ovat saaneet aikaiseksi.
Väitän että Trump ei ole ainoa eikä ensimmäinen amerikkalainen populisti, koska alusta asti kaikki poliittinen ja kulttuurinen toiminta on Yhdysvalloissa ollut monenlaista populismia, jota kaikkineen voi kutsua amerikkalaisen unelman sateenkaareksi ja sen juurelle piilotetun aarteen metsästykseksi.
Viime vuoden tammikuussa kysyin pakinani otsikossa: Onko USA fiktio - vai kovaa faktaa? (Deadline Torstaina 23.1.2025.)
Tarkoitin kysymykselläni sitä, että me muut, USA:n ulkopuolella asuvat, näemme Yhdysvallat valtavan moninaisen kulttuurisen ja teknologisen fiktion läpi - fiktion joka juuriltaan on kuitenkin faktaa.
Nyt tietysti tekee mieli kysyä: Onko USA fiktio myös amerikkalaisille? Amerikkalainen unelma on samanlaisella kaksoisotteella kuin populismi lopulta fiktiota, vaikka se johtaakin konkreettisiin valintoihin ja tekoihin.
Tammikuussa 2025 väitin että ”USA skaalasi aikoinaan myös kirjallisuuden ja elokuvan kaupalliseksi ja maailmanlaajuiseksi tuotannoksi. Ideat tulivat ehkä Euroopasta, mutta toteutus, kirjojen kirjoittaminen, painaminen ja levitys tehtiin Yhdysvalloissa. Sama koskee elokuvaa - olihan sekin alkuaan eurooppalainen keksintö.”
Pysyn sanoissani, kenties vahvemmin kuin koskaan. USA ei ehkä "keksi" asioita, ideoita eikä trendejä, mutta se skaalaa ne valtaviin mittasuhteisiin.
Ja koska tätä kerran jo mietin pitkälle, lainaan häpeilemättä itseäni tammikuulta 2025 USA:n 250-vuotisjuhlan lähestyessä ja Trumpin puhkuessa posket pullollaan itsetyytyväisyyttä ikään kuin hän olisi koko Amerikka:
Mitä kaikkea olenkaan lukenut ja katsonut luodakseni oman, fiktiivisen Amerikkani!
Työväenkirjallisuutta, sosialistisia romaaneja: Jack London, Upton Sinclair.
Amerikkalaisen unelman loistoa ja urbaanin keskiluokan tuskaa: F. Scott Fitzgerald, John Cheever, Sherwood Anderson, John Updike, John Irving.
Amerikan juuria: Sinclair Lewis, John Steinbeck, Fenimore Cooper.
Kulttuurin kauhukakaroita: Norman Mailer, Charles Bukowski, Jack Kerouac, Ken Kesey.
Vähemmistökulttuurien riemua ja kritiikkiä: Saul Bellow, Philip Roth, James Baldwin, Richard Wright, Ralph Ellison.
Kadotettujen sukupolvien tuskaa: Ernest Hemingway, John Dos Passos, William Faulkner, Gertrude Stein.
Listaa voi jatkaa loputtomiin.
En mene nyt dekkareihin, scifiin enkä sarjakuviin. Nekin USA skaalasi uudella tavalla, ja niissä toistuivat kaikki vakavan kirjallisuuden keskeiset ja erityiset aihepiirit. Toisin kuin eurooppalaisessa perinteessä Yhdysvalloissa taide koskettaa usein viihdettä ja päinvastoin.
Entäpä feministinen kaunokirjallisuus? Eikö sekin syntynyt Englannissa ja Euroopassa: Virginia Woolf tai Simone de Beauvoir? Ehkä, mutta esimerkiksi Beauvoiria suomennettiin vasta 1980-luvulla sen jälkeen kun feministinen kaunokirjallisuus oli kukoistanut Yhdysvalloissa runsaana ja monipuolisena 1960- ja 1970-luvuilla ja valloittanut myös vanhan mantereen.
Sen minkä Eurooppa aloittaa, sen USA tekee sen mahdolliseksi laajoille kansanjoukoille.
 |
| Kyösti Salovaara, 2015. |
