Amerikkalaisen unelman vihaamisen rakastaminen

[Trumpilla selitetty USA]

Kyösti Salovaara, 2014.

USA:n eurooppalainen yhteys:
Vapauden patsaan kopio patsaan suunnittelijan
Frédéric Auguste Bartholdin syntymäkaupungissa
Colmarissa Alsacessa.

Oli kaksi kaupunkia: Babylon ja Ninive; ne oli rakennettu kivestä. Ateenassa oli kullatut marmoripilarit, Rooma lepäsi leveillä kivipaaseilla. Minaretit loistivat Konstantinopolissa kuin kynttilät Kultaisen sarven ympärillä… Pilvenpiirtäjien rakennusainesta ovat teräs, lasi, tiili ja sementti. Pienelle, kapealle saarelle ahdettuna kohoavat miljoonilla ikkunoilla varustetut rakennukset, pyramiidi pyramiidin päällä kuin valkea pilvivuori ukkospilven yläpuolella.

…

Pitkin kaiteita näkyi kasvoja; lastiruuman aukossa ja ikkunoissa näkyi kasvoja. Eltaantunut tuoksu lehahti aluksesta, joka hiukan toiselle kyljelle kallistuneena yritti ankkuroida kellertävän karanteenilipun liehuessa mastossa…… .. …

    ”Antaisin miljoonan”, sanoi vanha mies antaen airojen levätä, ”jos vain tietäisin, miksi he tulevat tänne.”

    ”Juuri rahan takia”, vastasi nuori mies, joka istui veneen perässä. ”Eikö tämä ole kaikkien mahdollisuuksien maa?”

    ”Tiedän vain”, vanhus vastasi, ”että minun nuoruudessani tänne saapui keväisin irlantilaisia, ensimmäisten silliparvien keralla… Nyt ei enää ole silliä, ja nuo ihmiset, Jumala sen yksin tietää, mistä he oikein tulevat.”

”Tämähän on kaikkien mahdollisuuksien maa.”

…

Punainen valomerkki. Kello soi.

    Kadunristeyksessä odottaa neljässä rivissä katuvälin pituinen autokaravaani, puskurit kiinni takavaloissa, kurasuojukset toisiaan hangaten, koneet suristen, poistoputki löyhkäten… autoja Babyloniasta ja Jamaicasta, Montauksista, Port Jeffersonista ja Pathoguesta, suljettuja yksityisautoja Long Beachiltä ja Rockwayltä, urheiluautoja Great Neckistä… autoja täynnä astereita ja märkiä uimapukuja, auringonpaahtamia niskoja, kivennäisvesistä ja kuumista makkaroista tahmeita huulia… leiniköiden ja kevätesikoiden siitepölyn peittämiä autoja…

    Vihreä valomerkki. Koneet surisevat, vaihteet ratisevat. Autot lähtevät liikkeelle, liukuen pitkänä rihmana aavemaisella sementtitiellä betonisten tehdasrakennusten mustien ikkunoiden ja kirkasväristen mainosplakaattien välissä kohden valomerta, joka hehkuu kaupungin yläpuolella öisellä taivaalla kuin valtava valaistu teltta.

- John Dos Passos: Suurkaupungin kasvot (Manhattan Transfer, 1925). Suom. Toini Aaltonen. Tammi, 1945. 

Näinä aikoina…

    Näinä aikoina suomalaiset ja eurooppalaiset rakastavat vihata Yhdysvaltoja. Presidentti Donald Trump on tehnyt sen helpoksi, houkuttelevaksi, melkein vaarattomaksi.

    Trump täytti 80 vuotta. Amerikan Yhdysvallat täyttää kohta 250 vuotta.

    Tässä pakinassa käytän sanaa Amerikka Yhdysvaltain ja USA:n synonyyminä. Se on väärin, mutta helpottaa kirjoittamista. Muuan eteläamerikkalainen kirjailija kirjoitti El País -lehdessä, että häneltä on varastettu isänmaa, koska tavallisessa kielenkäytössä Amerikalla tarkoitetaan Yhdysvaltoja.

    Suomalaiset rakastavat amerikkalaisia elokuvia ja tv-sarjoja, ainakin salaa, vaikka sanoisivat ääneen mitä tahansa. Ja miksi eivät rakastaisi, koska Hollywood, monet elokuvayhtiöt ja viihdejättiläiset osaavat kertoa ”tarinoita” juuri sillä eurooppalaisella tavalla, jonka Aristoteles määritteli.

Helsingin Sanomien Teema-lehti julkaisee ”yhden asian” teemanumeroita nimensä mukaan. Yleensä petyn kun HS Teema tipahtaa postiluukusta. Tämä lehti ei osaa innostua mistään. Se pelaa vähän kuin Mourinhon futisjoukkueet: varman päälle, riskejä ottamatta, asioiden pinnassa pysyen.

    Nyt HS Teeman numero 3/2026 käsittelee syntymäpäiväsankareita Trumpia ja USA:ta. Tämän numeron otsikkona on: USA 250.

    Korjaan hieman edellä sanomaani. Tällä kertaa HS Teema melkein innostuu jostakin. Se paljastaa vihaavansa presidentti Trumpia, Trumpin hallintoa ja oikeastaan koko Amerikan historiaa.

    Tarkoitus on kuitenkin hyvä. ”Tämän numeron artikkelit käsittelevät kahta aihetta. Lehti kertoo ensinnäkin siitä, miten Yhdysvalloista tuli sellainen kuin se nykyään on”, kirjoittaa lehden toimitussihteeri Esa Lilja pääkirjoituksessaan. ”Lisäksi lehti kertoo Trumpista itsestään. Millaisen elämän hän on elänyt, ja mihin suuntaan Trumpin politiikka vie Yhdysvaltoja.”

    Tarkoitus hyvä, toteutus vähän muuta.

    Tietenkin historian voi kirjoittaa nykyhetkestä käsin - mistäpä muustakaan. Mutta ei Amerikan tarina ole Trumpin tarina, vaan Trump on yksi lukemattomista amerikkalaisista tarinoista, joita matkan varrella USA:ssa on kohdattu. Ei Trump selitä Amerikkaa, vaan Amerikka selittää Trumpin, yhden harharetken monien joukossa.

No, HS Teema kyllä kertoo ansiokkaasti kaiken Donald Trumpista tai jos ei kaikkea, niin tarpeeksi.

    Lehden antiamerikkalaisten juttujen joukossa on Hesarin pitkän linjan politiikan toimittajan Unto Hämäläisen tasapainoinen juttu siitä, kuinka tosi-tv julkkiksesta vastoin kaikkien odotuksia ja pelkoja tuli Yhdysvaltain presidentti. Mielenkiintoista on, että Hämäläinen vertasi viime viikolla Ylen Ykkösaamussa vihreiden Sofia Virran tosi-tv seikkailuja Trumpin ”valtaannousuun”. Suomessakin politiikka henkilöityy. Poliitikoista tulee soololaulajia, joiden paisuva ego vaientaa ryhmien kuorolaulun.

    Trump tuli ja on.

    Hämäläinen on löytänyt artikkeliinsa mainion lainauksen helmikuulta 2016. Silloin Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissa 2.2.2016 näin:

    ”Trump on kuin virus, joka tuhoaa republikaanit tehokkaammin kuin tuhat vuotta Hillary Clintonin hallintoa. Jos Grand Old Party valitsee Trumpin ehdokkaakseen, puolueesta tulee tähtitieteilijöiden termein valkoinen kääpiö. Se romahtaa sisäänpäin ja kosahtaa kappaleiksi 8. marraskuuta.”

Amerikan ”juhlanumerossa” HS Teema keskittyy Yhdysvaltojen historian monen sorttisiin epäonnistumisiin. Aivan kuin USA ei olisi menestynyt missään, vaikka sitä toisaalta kutsutaan Yhdysvaltain imperiumiksi, jonka ote kirpoaa globaalin järjestyksen ylläpitäjänä.

    On kummallista, että 250 vuoden historiaa lähestytään niin, ettei kulttuurisesta eikä teoknologisesta suurvalta-Amerikasta sanota kahta sanaa. Eräs haastateltu suomalainen asiantuntija heittää epäilyksen varjon jopa kaikkien hyväksymälle ja ymmärtämälle ”amerikkalaisen unelman” käsitteelle. Suomalaisen professorin kannattaisi lukea amerikkalaista kaunokirjallisutta - kuten alussa lainaamaani John Dos Passosta - ymmärtääkseen kuinka monivivahteinen tuo amerikkalainen unelma on ollut.

    Kirjallisuudessa, elokuvassa, populaarimusiikissa jne. amerikkalainen unelma ei ole mikään klisee, vaan sekä unelman että unelmaan pettymyksen ilmaus. Silloinkin kun joku amerikkalainen tv-sarja on sovinnaisimmillaan, se saattaa yhtä äkkiä paljastaa, millaiseen pettymykseen amerikkalainen unelma on johtanut.

    Amerikkalainen unelma on poliittisen populismin haave, joka ei koskaan oikeassa todellisuudessa voi tulla lihaksi ja luuksi. Mutta paljon hyvää, jopa sankarillista tuon unelman tavoittelijat ovat saaneet aikaiseksi.

    Väitän että Trump ei ole ainoa eikä ensimmäinen amerikkalainen populisti, koska alusta asti kaikki poliittinen ja kulttuurinen toiminta on Yhdysvalloissa ollut monenlaista populismia, jota kaikkineen voi kutsua amerikkalaisen unelman sateenkaareksi ja sen juurelle piilotetun aarteen metsästykseksi.

Viime vuoden tammikuussa kysyin pakinani otsikossa: Onko USA fiktio - vai kovaa faktaa? (Deadline Torstaina 23.1.2025.)

    Tarkoitin kysymykselläni sitä, että me muut, USA:n ulkopuolella asuvat, näemme Yhdysvallat valtavan moninaisen kulttuurisen ja teknologisen fiktion läpi - fiktion joka juuriltaan on kuitenkin faktaa.

    Nyt tietysti tekee mieli kysyä: Onko USA fiktio myös amerikkalaisille? Amerikkalainen unelma on samanlaisella kaksoisotteella kuin populismi lopulta fiktiota, vaikka se johtaakin konkreettisiin valintoihin ja tekoihin.

    Tammikuussa 2025 väitin että ”USA skaalasi aikoinaan myös kirjallisuuden ja elokuvan kaupalliseksi ja maailmanlaajuiseksi tuotannoksi. Ideat tulivat ehkä Euroopasta, mutta toteutus, kirjojen kirjoittaminen, painaminen ja levitys tehtiin Yhdysvalloissa. Sama koskee elokuvaa - olihan sekin alkuaan eurooppalainen keksintö.”

    Pysyn sanoissani, kenties vahvemmin kuin koskaan. USA ei ehkä "keksi" asioita, ideoita eikä trendejä, mutta se skaalaa ne valtaviin mittasuhteisiin.

    Ja koska tätä kerran jo mietin pitkälle, lainaan häpeilemättä itseäni tammikuulta 2025 USA:n 250-vuotisjuhlan lähestyessä ja Trumpin puhkuessa posket pullollaan itsetyytyväisyyttä ikään kuin hän olisi koko Amerikka:

Mitä kaikkea olenkaan lukenut ja katsonut luodakseni oman, fiktiivisen Amerikkani! 

    Työväenkirjallisuutta, sosialistisia romaaneja: Jack London, Upton Sinclair.

    Amerikkalaisen unelman loistoa ja urbaanin keskiluokan tuskaa: F. Scott Fitzgerald, John Cheever, Sherwood Anderson, John Updike, John Irving.

    Amerikan juuria: Sinclair Lewis, John Steinbeck, Fenimore Cooper.

    Kulttuurin kauhukakaroita: Norman Mailer, Charles Bukowski, Jack Kerouac, Ken Kesey.

    Vähemmistökulttuurien riemua ja kritiikkiä: Saul Bellow, Philip Roth, James Baldwin, Richard Wright, Ralph Ellison.

    Kadotettujen sukupolvien tuskaa: Ernest Hemingway, John Dos Passos, William Faulkner, Gertrude Stein.

    Listaa voi jatkaa loputtomiin.

    En mene nyt dekkareihin, scifiin enkä sarjakuviin. Nekin USA skaalasi uudella tavalla, ja niissä toistuivat kaikki vakavan kirjallisuuden keskeiset ja erityiset aihepiirit. Toisin kuin eurooppalaisessa perinteessä Yhdysvalloissa taide koskettaa usein viihdettä ja päinvastoin.

    Entäpä feministinen kaunokirjallisuus? Eikö sekin syntynyt Englannissa ja Euroopassa: Virginia Woolf tai Simone de Beauvoir? Ehkä, mutta esimerkiksi Beauvoiria suomennettiin vasta 1980-luvulla sen jälkeen kun feministinen kaunokirjallisuus oli kukoistanut Yhdysvalloissa runsaana ja monipuolisena 1960- ja 1970-luvuilla ja valloittanut myös vanhan mantereen.

    Sen minkä Eurooppa aloittaa, sen USA tekee sen mahdolliseksi laajoille kansanjoukoille.

Kyösti Salovaara, 2015.

Valon varjot

[harmaita ja pikimustia]

Kyösti Salovaara, 2026.

Murheeseen laskee Misericordian aurinko

aina ja aina, en saa sitä silmistäni.

Mutta se on aurinko, puut tuntevat sen, lehdet

hetkessä puhkeavat heleät, keveät

kuin lapsen nauru...

- Eeva-Liisa Manner kokoelmassa Fahrenheit 121, 1968.

K irkkaita päiviä Välimeren rannalla. Varjot eivät ole pitkiä, mutta vahvoja.

    Aurinkoisessa tyynessä paikassa tarkenee t-paidassa. Sitten taivas menee pilveen, tuuli yltyy, on viileää. Harry-niminen matalapaine kiertää Iberian niemeä. Rankkoja sateita, kiivaita tuulia. Korkeita laineita eri puolilla niemimaata.

    Monet ravintolat ovat talvilomalla. Toiset, tututkin paikat kutsuvat lounaalle aurinkoiselle terassille.

    Tuttu ja outo, valot ja varjot: siinäkö arkielämän koko kuva?

I hmisellä on ristiin käyviä haluja. Outo kiehtoo. Tuttu vetää puoleensa. Elämän askareista tulee ikiomia rituaaleja, joista ulkopuolinen ei tiedä eikä kuule.

    Kun ajan Málagan kehätietä, itään tai länteen, moottoritie sukeltaa Churrianan tunneliin.

    Se on yksi tunneli monien joukossa, mutta Churrianan tunnelissa muistan aina, että Eeva-Liisa Manner asui sen lähellä Churrianassa. Manner rakasti ja vihasi elämäänsä Churrianan rinteillä. ”Puoli vuotta kovassa valossa, ja silti / he elävät syvällä varjossa, se näkyy kasvoista”, Manner kirjoittaa vuoristokylien naisista, ”kivettyneistä ilmeistä, jyrkistä poskipäistä, / joiden yli iho on pingottunut tummana ja kuivana… Elämä on alituista varuillaanoloa / täällä missä se on hyvin köyhää: / kulunut maa, valon ja vuohien kaluama.”

    ”Olin parilla lomamatkalla käynyt Churrianassa Eeva-Liisaa tapaamassa”, muisteli Jarl Hellemann, kustantaja Tammessa ja Mannerin ystävä, teoksessaan Lukemisen alkeet (Otava, 1996), ”mutta en oikein koskaan pystynyt näkemään paikkaa hänen silmillään… kylä oli mielestäni kuin mikä tahansa unelias, hieman rappeutunut espanjalainen esikaupunkialue. Hänen katunsa Castillo laskeutui porrastettuna loivasti alakylään johtavalle tielle. Talo numero 6, valkoiseksi rapattu yksikerroksinen talonpätkä, oli kylki kyljessä neljän viiden muun kanssa korkealla rinteellä, jonka juurella aukeni Málagan lentokenttään päättyvä alanko. Etäällä näkyi lentokoneiden siipien välke, ja silloin tällöin rauhan rikkoi jarruttavien moottorien melu. Villiintyneen puutarhan takana oli korkea valkoinen muuri, jonka yli kylän naiset tyhjensivät likaämpärinsä. Lapsia ja kissoja vilisi joka paikassa.”

    Elämän varjot pimensivät vuoristopolut ja Mannerin mielentilan.

M itä kirkkaampi valo, sen jyrkempi varjo.

    Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Ernest Hemingwayn läpimurtoromaanin Ja aurinko nousee julkaisemisesta. 1925-1926 olivat Yhdysvaltain kirjallisuuden huippuvuosia. Edellisenä vuonna F. Scott Fitzgerald julkaisi romaaninsa The Great Gatsby (Kultahattu), jota on pidetty parhaana 1900-luvun amerikkalaisena romaanina.

    Jostakin syystä Hemingwayn romaanit ovat jääneet minulle etäiseksi. Kenties pidän enemmän hänen novelleistaan. Niin tai näin, Ja aurinko nousee herkistää ja ihastuttaa Hemingwayn romaaneista voimakkaimmin. Romaanin kirjoittamisen vaiheessa hänen elämänsä varjot olivat vielä harmaita ja sävyjä täynnä.

    Hemingwayn jälkiä löytyy Espanjasta melkein kaikkialta, niin Andalusiasta kuin Madridista ja pohjoisen Pamplonasta, Baskimaan lähettyviltä.

    Ernest Hemingway matkusti Espanjaan kesällä 1924 ja päätyi Pamplonaan seuranaan Donald Odgen Stewart, Bob McAlmon ja John Dos Passos. Fiestaa vietettiin viinin, brandyn ja härkien seurassa. Chicago Tribune kommentoi miekkosten fiestaa värikkäästi:

    ”Madrid, heinäkuun 28. (1924) – Donald Odgen Stewartia ja Ernest Hemingwaytä, kahta amerikkalaista kirjailijaa, puski härkä Pamplonan härkätaisteluareenalla, missä he olivat seuraamassa fiestaa. Herra Stewartilta katkesi kaksi kylkiluuta ja herra Hemingway sai ruhjevammoja. Molemmat säilyivät hengissä.

    Herra Stewart, Hemingway, John Dos Passos ja Robert McAlmon, Pariisissa asuvia amerikkalaisia kirjailijoita kaikki, olivat tulleet Pamplonaan Espanjaan katselemaan perinnäistä juhlintaa. Pamplonassa on tapana sulkea sivukadut ja ajaa kunkin päivän taisteluihin osallistuvat härät pääkatua pitkin areenalle enimpien kaupunkilaisten juostessa edellä. Myöhemmin päästetään areenalle härkä, jonka sarvet ovat kääreissä, ja sitten toreadorit leikkivät härän kanssa pukkihyppyä ja naattaa.

    Pamplonassa sisältyy miehuudensaavuttamisseremonioihin se, että on ollut kääresarvisen härän heiteltävänä. Herrat Stewart ja Hemingway osallistuivat ensimäisenä päivänä leikkiin menestyksellisesti, mutta toisena päivänä härkä paiskoi Stewartia.”

    Näistä, näistäkin kokemuksista syntyi Hemingwayn mestariteos.

Kyösti Salovaara, 2026.

N yt, tammikuussa 2026 seisomme roomalaisen kylpylän raunioilla Torreblancan rinteellä Fuengirolassa. Jalkojen alle jää monen ”sivilisaation” varjot; roomalaisten jälkeen seudulle tulivat visigootit, sitten muslimit ja lopulta kristityt. Torreblancan rinnettä ei ole kaivettu kokonaan auki. Kenties maanpinnan alta löytyy lisää pohjoisesta tulleiden ”valloittajien” jälkiä.

    Sivilisaatioiden aikakaudet ovat pitkiä. Muslimien valtakausi kesti Espanjan niemellä noin 700 vuotta. Yhden ihmisen elämänkäsitys ei riitä tuollaisten aikakausien ymmärtämiseen. Ihminen, yksilö, näkee historian vain hetkellisenä välähdyksenä, ikään kuin ovenraosta tai avaimen reiästä.

    Seisoessamme roomalaisen kylpylän raunioille, sormeni painaa vahingossa puhelimen näyttöä. Kännykkä ottaa kuvan, jossa varjomme lankeavat historian ikiaikaisten varjojen päälle. Mikään ei pysy, kaikesta jää jälki. Aine ei katoa. Se muuttaa muotoaan. Tulee toiseksi.

M uutama päivä sitten, sunnuntai-iltana kohtalokas junaturma Adamuzin kaupungin lähellä, noin neljänkymmenen kilometrin päässä Córdoban kaupungista. Kaksi luotijunaa suistui raiteiltaan kohdatessaan toisensa Adamuzissa.  Tällä hetkellä on tiedossa 43 kuollutta, yli sata loukkaantunutta.

    Tiistaina istumme aurinkoisella terassilla Marbellassa Puerto Banúksen satamaraitilla. Oluttuoppi maksaa yhtä paljon kuin Helsingin parhailla paikoilla. Tammikuussa turisteja on vähemmän, mutta loistoautoja riittää loistoristeilijöiden satamaan. Drinkin hinta korreloi ultrakomeiden jahtien hintojen kanssa.

    Sataman reunalla liput liehuvat puolitangossa. Adamuzin onnettomuuden jälkeen Espanjassa vietetään kolmen päivän suruaikaa. Vaikka valoa riittää, surun varjoa ei pääse pakoon.

Mutta ihminen näkee peilistä vain itsensä.

Kyösti Salovaara, 2026.

Puerto Banús, Marbella.

K un poikkeaa Espanjan moottoriteiltä, kohtaa maaseudulla, ei aina kovin kaukana kaupungeista, tien varteen rakennettuja suurehkoja ravintoloita. Arkipäivänä niiden ohi ajaessaan ihmettelee, miten nuo kannattavat, kuka siellä oikeastaan käy syömässä vai käykö kukaan. Usein niiden nimessä on historiaan viittaava ”venta”, vähän kuin kestikievari Suomessa.

    Mutta viikonloppuisin ravintolat täyttyvät. Perheet tuttavineen saapuvat tienvarsiravintoloihin. Autot täyttävät parkkipaikat, ja ravintolan sisällä keskustelun volyymi vyöryy nurkasta nurkkaan.

    Yleensä nuo ravintolat tulee ohitetuksi. Olisi kiva käydä… mutta, entä jos ei mahdu sisään. Ehkä pitäisi varata pöytä etukäteen.

    Viime sunnuntaina ajoimme erääseen tienvarsiravintolaan. Sen nimi oli jotain "Kievari el Cordobés”, kenties tunnetun härkätaistelijan mukaan. Toiseen suuntaan olisi päässyt Rondaan, toiseen mm. Málagaan.

    Onni oli mukanamme, saimme pienen pöydän baaritiskin vierestä. Kohta ravintolan ovella oli taas pitkä jono pöytää odottavia.

    Hetki espanjalaisessa ”kansanravintolassa” oli terapeuttinen. Perinteinen sapuska maittoi, oli kohtuullista hinnaltaan. Mielen varjo kaikkosivat, ulkona pilvet menivät auringon eteen, mutta sisällä tuntui lämpimältä. Entinen koulurakennus, joka sitä aiemmin oli ollut kappeli, pulppusi puhetta ja niiden monia sävyjä eikä ohikulkijan kannattanut edes yrittää ymmärtää mistä kaikesta puhuttiin.

    Ihminen ei saa kiinni varjoaan vaikka kuinka yrittäisi.

Kyösti Salovaara, 2026.

"El Cordobés".

Olipa kerran

[100 parasta elokuvaa]

Kuvakaappaus elokuvasta Huuliharppukostaja -
Paramount Pictures Corporation, 1968.

Claudia Cardinalen esittämä Jill
saapuu Sergio Leonen elokuvaan.

Kaikki mikä liikkuu valkokankaalla, on elokuvaa. Kuulen usein sanottavan, että se tai se filmi on hyvin mielenkiintoinen, mutta ei elokuvaa. En ymmärrä, miksi elokuva pitäisi rajoittaa perinteiseen melodraamaan tai burleskeihin komedioihin. Maantieteellinen filmi on yhtä lailla elokuvaa kuin Ben Hur. Aakkosia lapsille opettava filmi on yhtä lailla elokuvaa kuin suuri, muka psykologinen draama. Minun mielestäni elokuvan synty merkitsi ennen kaikkea uutta tapaa tallentaa asioita. Se on tekijän keino ilmaista maailmankuvaansa tietojensa pohjalta. Louis Lumière oli uusi Gutenberg. Hänen keksintönsä on ollut syypää yhtä moneen katastrofiin kuin kirjat levittämiensä ajatusten johdosta. 

- Jean Renoir vuonna 1974 teoksessaan Elämäni ja elokuvani. 

Luulen että nykyään, samaan aikaan kun kirjallisuusmiehet ovat hylänneet eeppiset velvollisuutensa, eepoksen pelastaa meille kummallista kylläkin lännenkuvat... ja kaikista mahdollisista paikoista sen pelastaa Hollywood.

- Jorge Luis Borges vuonna 1967 The Paris Reviewissä.

Kun aamupäivisin selailen netissä ilmestyviä lehtiä sieltä ja täältä, törmään kaikenlaisiin otsikoihin. Jotkut hätkähdyttävät, toiset pelästyttävät ja useimmat eivät kiinnosta lainkaan.    

    Lokakuun lopussa huomasin espanjalaisessa El País -lehdessä kiehtovan otsikon: ”480 elokuvaohjaajaa äänesti että Sergio Leonen mestariteos on elokuvahistorian paras lännenelokuva.”

    Otsikko johti MeriStation-videopelilehden artikkeliin.

    Artikkeli kertoi että Sight & Soundin (joka on British Film Instituten julkaisema laatulehti) ohjaajaäänestyksessä vuonna 2022 Sergio Leonen ohjaama westerni Huuliharppukostaja (C’era una volta il West / Once Upon a Time in the West, 1968) sai kaikista lännenelokuvista parhaimman sijoituksen.

    Elokuvaohjaajat eri puolilta maailma äänestivät kukin 10 parasta filmiä. Näin syntyneellä ”parhaitten listalla” Huuliharppukostaja sijoittui sijalle 46. Kolme kaikkein parasta (tai suurenmoisinta) filmiä olivat Stanley Kubrickin 2001: Avaruuseikkailu (1968), Orson Wellesin Citizen Kane (1941) ja Francis Ford Coppolan Kummisetä (1972).

    Ohjaajakyselyn Sight & Sound tekee kerran kymmenessä vuodessa. Kriitikoiden ja muiden elokuviin liittyvien henkilöiden lista puolestaan perustui 1639 äänestäjän arviointiin parhaaksi elokuvaksi. Sekä ohjaajien että kriitikoiden parhaiden filmien listat löytyvät täältä: https://www.bfi.org.uk/sight-and-sound/directors-100-greatest-films-all-time.

Kävin matematiikan luennoilla 1960-luvun lopulla Porthaniassa. Siinä lähellä Mikonkadun ja Hallituskadun (nyk. Yliopistokadun) kulmassa sijaitsi Bio Rea, jossa pyöritettiin päiväsaikaan non-stoppina Viikon Villilänsi -elokuvia. Luentojen välissä oli kiva ja vähän synnillistä poiketa elokuviin!

    Tuossa teatterissa näin ensimmäisen kerran (talvella 1968) Sergion Leonen (1929-1989) ”spaghettiwesternit” Kourallinen dollareita (1964) ja Vain muutaman dollarin tähden (1965). Niissä opin nauttimaan Leonen spektaakkelimaisesta elokuvallisuudesta ja Ennio Morriconen (1928-2020) ikimuistoisista soundtrackeista. Elokuvien enemmän tai vähemmän nihilististä sankaria esitti Clint Eastwood.

    Sitten tuli Hyvät, pahat ja rumat (1966), elokuva jota alettiin jo pitää ”oikeana” ja merkittävänä filminä. Sen näin muistaakseni Bio Rexissä talvella 1968, niin kuin myös sitten Huuliharppukostajan keväällä 1970.

    Eastwood oli vielä mukana Hyvissä, pahoissa ja rumissa, mutta Huuliharppukostajassa oli uudet sankarit ja konnat.

En tiedä kuinka monta kertaa olen katsonut Huuliharppukostajan. 

    Tarkoittaa että hyvin monta!

    On vähän koomista, että filmiä esitettiin ensin Suomessakin lyhennettynä (136 min) versiona. Sen katsottuaan ihmetteli, että mitä päähenkilölle, kostajalle jota esitti Charles Bronson, oikeastaan filmissä tapahtui. Kuoliko hän ensimmäisessä kohtauksessa ja kummitteliko hän sitten elokuvan edistyessä tarinan roistolle Frankille, Henry Fondan esittämälle palkkamurhaajalle, joka auttaa rautatieparonia poistamaan rautatien rakentamista haittaavat "inhimilliset esteet”?

    Huuliharppukostaja iski lyhennettynäkin katsojan tunteisiin. Elokuvan pitkä versio (166 min) esitettiin Suomessa ensimmäisen kerran 1977. Mutta alusta pitäen Leonen ja Morriconen spektaakkelia kehuttiin Suomessa (esim. Sakari Toiviainen Ilta-Sanomissa) oopperamaisesta jylhyydestä ja loistokkuudesta. Se oli kuin oopperaa jota katsottiin lähikuvissa ja kuunneltiin tunteisiin menevissä balladeissa ja purskahtelevissa aarioissa.

    Huuliharppukostajassa yhdistyi kaksi perinteisten lännenelokuvien pääteemaa: henkilökohtainen kosto ja sivistyksen leviäminen Amerikan länteen.

Paramount Pictures Corporation, 1968.

Ylempänä kostaja (Bronson), alakuvassa palkkamurhaaja (Fonda) -
miehet jotka ovat muinaista rotua.

Noina nuoruuden vuosina 1969-1975 pidin näkemistäni filmeistä leikekirjaa, johon liimasin Hesarista elokuvailmoituksia. Vähitellen aloin myös kirjoittaa elokuvailmoituksien sekaan kommentteja näkemästäni ja kokemastani.

    Vuonna 1972 kävin katsomassa Huuliharppukostajan toisen tai kolmannen kerran. Leikekirjaani kirjoitin, että Huuliharppukostaja on tietyssä mielessä ”marxilainen” filmi: ”Lopun teema, työläiset, edistys, rautatie. Lopussa roolihenkilöt katoavat ja joukko astuu näyttämölle. Joukko joka on saanut edistyksen merkin – rautatien – pakkoluovutettua itselleen. Siis: alun kapitalistinen ’pomojengi’ on keikautettu ja saamme kuvan että rautatie on yhteiskunnallistettu. Siis: elokuvan sivukertomus työntää lopussa yksilötarinan syrjään ja muuttuu pääkertomukseksi – yhteiskunnallistaa elokuvan.”

    Kaksi vuotta myöhemmin kävin taas katsomassa Huuliharppukostajan. Nyt kirjoitin siitä kehuja säästelemättä leikekirjaani pitkän arvion.

"Huuliharppukostaja -täydellinen lännenkuva.

    Kun taideteos on täydellinen, se saa nimityksen klassinen. Sergio Leone aloitti ns. italowesternin kopioimalla Akira Kurosawan Yojimbon, siirtämällä samuraikertomuksen kaikkineen Villiin Länteen. Leonen Hyvät, pahat ja rumat -filmi oli eräällä tavalla uuden, realistisen westernin mallikappale. Huuliharppukostaja on synteesi, lännenelokuvan perinteisen sekä uuden, yhteiskunnallisen näkökulman kameralla ja sen kerronnalla yhdistäminen. Huuliharppukostaja on täydellinen elokuva.

    Tässä elokuvassa kulkee rinnan monia tarinoita. On kosto, on kehitys, on katoava maailma, on tulevaisuus.

    Huuliharppukostaja yhdistää kertomuksen osat: irlantilainen joka nai ilotytön, murhattiin koska rautatien omistajan edut sitä vaativat; likaisen pelin, jota on pelattava jotta rautatie työntyisi yhä syvemmälle länteen; pistoolin joka puhkoo ongelmat, kuten Frank sanoo.

    Rautatien omistaja, kuolemansairas liikemies haaveilee meren kohinasta, sitä hän ei saavuta. Irlantilainen McBain haaveili kehittyvästä kaupungista, sitä hän ei nähnyt. Mutta radan rakentajat, työläiset toteuttavat unelman.

    Huuliharppukostaja (Bronson), lainsuojaton Cheyenne (Jason Robards) ja palkkamurhaaja Frank (Fonda) ovat vanhaa rotua, heidän ympärillään asuu kuolema

(…)

    Huuliharppukostajassa jokainen jakso on jäsennetty kokonaisuutta ajatellen, tuskin missään elokuvassa lähikuvien käyttö on näin loogista. Yhtä toistuvat lähikuvat yksilöistä, mutta kun kuvataan joukkoja, radan rakentajia, kaupungin asukkaita, silloin aina kamera vangitsee laajat, optimistiset näkymät, kamera kohoaa huimaan ja selkäpiitä värisyttävään ajoon, musiikki paisuu ennakoimaan tulevaisuutta, kehitystä...”

 

Viisikymmentä vuotta sitten kirjoitettu tunteellinen analyysi pätee yhtä, kenties jopa paremmin kuin heti ensimmäisten katsomiskertojen jälkeen. Maailma on myös muuttunut. Historiaa voi katsella uudellakin tavalla. Nykyhetkeä ei voi kuitenkaan paeta.

    Huuliharppukostajaa filmattiin Almeríassa ja Granadassa, niin kuin dollaritrilogiankin filmejä. Auringon karrelle polttamat ylängöt ja vuorien rinteet sopivat mainiosti kuvastamaan elokuvien tekijöiden ideaa: sivistyksen hedelmiä luonnon karuutta vasten, tulevaisuus ja menneisyys.

    Sergio Leone työsti Huuliharppukostajan käsikirjoitusta kuukausikaupalla Bernardo Bertoluccin ja Dario Argenton kanssa. Kolmikko katsoi Leonen kämpillä päiväkausia amerikkalaisia lännenelokuvia.  

   Kun Argento ja Bertololucci saivat käsikirjoituksen valmiiksi, Leone piti sitä liian intellektuellina.

    Hän pyysi avukseen Sergio Donatin, joka oli osallistunut Hyvien, pahojen ja rumien käsikirjoituksen hiomiseen. Donati sai yhdistettyä korruptoivan kapitalismin kuvauksen Leonen myyttiseen tarinaan miehistä, jotka olivat muinaista, katoavaa rotua, miehistä joille ei enää ollut sijaa uudessa maailmassa.

    Kysymys oli, Leonen kerrotaan karkeasti sanoneen, viimeisestä vaiheesta Amerikan historiasta jolloin ne miehet joilla oli pallit, katosivat Lännestä; heidän tilalle astui matriarkaalinen Amerikka, joka perustui naisiin joilla on teräspallit.  

    Ja niin Huuliharppukostajassa tätä uudenlaista Amerikan naista, entistä ilotyttöä esitti rehevä, herkkä ja kovapintainen Claudia Cardinale. 

 

Kyösti Salovaara, 2015.

La Calahorran rautatieasema.
Tänne Jill saapuu; tämän lähelle
Leone oli rakentanut Huuliharppukostajan
lännenkaupungin.
Fiktio ei ole totta vaan ei valhettakaan.

Antifasistinen pastapäivä

[ja tietämisen luuleminen]

    

Kyösti Salovaara, 2025.

Antifasistisena pastapäivänä Suomessa 25.7.2025.

 

In Napoli where love is king

When boy meets girl here's what they say.

When the moon hits your eye like a big pizza pie

That's amore

When the world seems to shine like you've had too much wine

That's amore

…

When the stars make you drool just like a pasta fazool

That's amore 

When you dance down the street with a cloud at your feet

You're in love

When you walk in a dream but you know you're not dreaming

Signore

Scuzza me, but you see, back in old Napoli

That's amore.

- Harry Warren ja Jack Brooks: That’s Amore, 1953. 

Välillä elämä yllättää. Luulemme tietävämme satavarmasti jonkin asian tai ilmiön olemuksen, kunnes sitten paljastuu, että luulemme vaan emme tiedä.

    Monet ihmisten arkipäivään kuuluvat ilmiöt ja arvot ovat luulemisen harmaalla alueella. Maailma ei ole niin yksinkertainen, ei niin mustavalkoinen kuin mielisimme tietää. Ihmiset, me kaikki, ovat laiskoja selvittämään asioiden perimmäisiä totuuksia, koska se ei hyödytä ketään tai ainakin niin ajattelemme. Siksi yleistämme subjektiivisia huomioitamme ja pidämme kuulemiamme kliseitä kovina totuuksina.

    Tällä johdatuksella pääsen asiaan. Kysyn: ovatko pasta ja pizza täysin perinteisiä italialaisia ruokalajeja? 

Onko Italia yksi monoliittinen kokonaisuus yhteisine tapoineen ja ruokatottumuksineen? Onko mikään maailman maa täysin harmoninen ja yhden kulttuurin entiteetti? Onko Suomikaan pelkkää Helsinkiä tai maaseutua?

    Italia on ollut yhtenäinen maa jotain 150 vuotta. Italialaisesta sapuskasta kirjan kirjoittanut Linda Doeser toteaa, että ”italialaisilla on sanonta, että ei ole olemassa sellaista asiaa kuin Italia, ja he pitävät itseään mieluummin roomalaisina, venetsialaisina, toscanalaisina, napolilaisina tai firenzeläisinä kuin italialaisina.” (Doeser: Maailman ruokia Italia, 2005.)

    On ollut vauras pohjoinen ja köyhä etelä. Niinpä pizzaa ja pastaa on enimmäkseen syöty etelässä. Risotto on vauraamman Italian perinneruokaa.

    Fasistisen Italian johtaja Benito Mussolini, Il Duce, vangittiin 25.7.1943.

    Seuraavina päivinä italialaiset ryhtyivät hurjalla riemulla valmistamaan pastaa, jota syötiin juhlamielellä kaduilla ja toreilla. Se oli näkyvä vastalause fasisteille, jotka olivat yrittäneet karsia pastan italialaiselta ruokalistalta. Fasistien mielestä pastan syöminen ei ollut isänmaallista, koska italialaiset emigrantit oppivat Yhdysvalloissa syömään pastaa (ja pizzoja) ja toivat ”amerikkalaiset” hullutukset mukanaan palatessaan Italiaan.

   Modernistien futurismiliike sympatisoi fasisteja. Futuristit väittivät ettei pasta sovi lautaselle, koska se on niin raskasta sulatettavaa ettei ihminen pysty ruokailun jälkeen miettimään rationaalisesti vaan antautuu helposti pasifistien ja puolueettomien johdattelemiksi.

    Parman yliopiston taloustietelijä Alberto Grandi, joka on tutkinut italialaista ”menua” muistuttaa, että pasta (ja pizza) kokivat ruokabuumin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Se tuli amerikkalaisten mukana, tavalla tai toisella. Grandin mielestä tunnettu pastaruoka carbonara on sekin amerikkalaisten sotilaiden ideoima. Grandin teos La cucina italiana non esiste (2024) oli monen italialaisen mielestä epäisänmaallinen provokaatio.

    Heinäkuun 24. päivänä El País kirjoitti kuinka Italiassa nykyään vietetään antifasistista pastapäivää 25.7 fasismista vapautumisen muistojuhlana. 

Viime vuosisadan alkupuolella Italiasta muutti Yhdysvaltoihin viisi miljoonaa ihmistä. Näistä neljä miljoonaa lähti Napolin seuduilta köyhästä Italiasta. Niinpä Yhdysvalloissa kehittyi Etelä-Italian keittiö monissa muodoissaan, pizzoinen ja pastoineen.

    Saku Tuominen, Luca Platania, Tuukka Koski ja Kimmo Kivilahti kertovat italialais-amerikkalais-italialaisesta pizzan historiasta kirjassaan Pizze (Otava, 2015) näin: ”Pizzan suosio laajeni Yhdysvalloissa käsi kädessä sen kanssa, mihin kaupunkeihin suurimmat italialaiset yhteisöt syntyivät. Laajat eteläitalialaiset yhteisöt ja sitä kautta syvä pizzakulttuuri syntyvät esimerkiksi New Yorkiin, Chicagoon, Philadelphiaan ja St Louisiin. Ja tämän pizzakulttuurin ytimen muodosti nimenomaan napolilainen, ei roomalainen pizza.”

    Italia-Amerikka-Italia: pizzakulttuurin prosessi!

    ”On totta”, Tuominen & Co sanovat, ”että yhdysvaltalainen pizzakulttuuri syntyi napolilaisten ansiosta, mutta samaan aikaan nykyaikaistuva italialainen pizzakulttuuri sai runsaasti vaikutteita Amerikasta.”

    Edellä mainittu Parman yliopiston professori Alberto Grandi on herättänyt kohua Italiassa väittäessään, että perinteisen italialaisruokien pizzan ja pastan yleistymiseen Italiassa vaikuttivat keskeisesti amerikkalaiset toisen maailmansodan jälkeisinä aikoina.  

    Grandin mukaan ”maailman” ensimmäinen pelkästään pizzaa tarjoava ravintola avattiin New Yorkissa vuonna 1911. Grandi sanoo englantilaisen lehden haastattelussa, että hänen isälleen pizza oli vielä 1970-luvulla täysin eksoottinen ruoka, yhtä outo kuin sushi on meille. 

    Koska pizzat ja pastat yleistyvät koko Italiassa vasta toisen maailmansodan jälkeen, osittain amerikkalaisten ja amerikanitalialaisten maahan tuomana, Dean Martinin vuonna 1953 esittämä That’s Amore kuvaa mainiosti ruokakulttuurien globalisoitumista - ja näin ollen maailman kulttuurien globalisaatiota.

Miksi sitten niin usein luulemme tietävämme vaikka tosiasiassa vain luulemme, mitä maailmassa tapahtuu tänään ja tapahtui 80 vuotta sitten?

    Ehkä kaikki palautuu biologiaan ja evoluutioon.

    ”Ihmisaivot ovat miljoonien vuosien evoluution tuote”, sanoi ruotsalainen Hans Rosling teoksessaan Faktojen maailma (2018), ”ja meidät on ohjelmoitu vaistoilla, jotka ovat auttaneet esi-isiämme elämään pienissä metsästäjä- ja keräilijäryhmissä. Usein aivomme ryntäävät nopeasti päätelmiin suuremmin ajattelematta, mikä on auttanut meitä väistämään välittömiä vaaroja. Olemme kiinnostuneet juoruista ja dramaattisista tarinoista, jotka ovat olleet ainoa uutisten ja hyödyllisen informaation lähde.”

    Roslingin toteamus herättää mielenkiintoisen ja jopa koomisen rinnastuksen: Jos primitiivinen ihminen luotti juoruihin, niin onko moderni ihminen ikään kuin palannut juorujen ja dramaattisen tosikertomusten todellisuuteen Tiktokin ja videokulttuurin viettelemänä? Keräilijäihminen on korvautunut urbaanissa kuplassaan elävällä ihmisillä. 

    Juhlapuheissa vannotaan rationaalisen ja objektiivisen journalismin nimeen, mutta onko sellaisen journalismin kulta-aika taakse jäänyttä elämää?   

Kyösti Salovaara, 2023.

Napolilaistyylistä pizzaa Espanjassa.
Ristorante Romeo & Julieta, Fuengirola.

Putin ja Trump ja Eurooppa

[melodraamaa historian käytävällä]

Kyösti Salovaara, 2024.

Hegel huomauttaa jossakin, että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. Hän on unohtanut lisätä: yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.

- Karl Marx, 1852.

Vaikka toistettavia kokeita historiassa ei voida tehdä, elämä itse tavallaan tekee niitä. Edetessään ihmiskunnan kehitys johtaa tilanteisiin, jotka muistuttavat aikaisemmin koettuja vaiheita.

- Heikki Ylikangas, 2015. 

Keskustelu kiihtyy. Pinnan alla kuohuu. Käytävän päässä näkyy valoa vai onko se kangastus?

    Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan täyttää ensi maanantaina kolme vuotta. Synttärikakkua ei kannata leipoa. Sota jatkuu kuumana. Ihmisiä kuolee Ukrainassa sekä taistelukentällä että pommien pudotessa siviiliväestön päähän.

   Vladimir Putinin aloittama sota tyrmistytti Euroopan. Minäkin olin siihen asti elänyt 75 eurooppalaisen rauhan vuotta.

   Ukrainalaisille sota ei ole farssi vaan murhenäytelmä. He eivät kirjoittaneet tragedian käsikirjoitusta sanoopa Donald Trump mitä tahansa. Vladimir Putin kenties laati käsikirjoituksen, mutta ymmärsikö hän mitä kirjoitti?

    Huominen saattaa paljastua utopiaksi tai dystopiaksi. Hirveintä on ettemme erota kummasta on kysymys.

Sotakentällä todellisuus ei ole farssia eikä melodraamaa. Sanoihin ei pidä kompastua eikä niitä väärin viljellä. Kuoleman kentillä vallitsee murhenäytelmän ikuinen kärsimys.

    Mutta julkinen keskustelu Euroopassa, Venäjällä ja Amerikassa käy kyllä hyvästä melodraamasta. Kaikkea liioitellaan kun tiedetään niin vähän. Tunteita piisaa. Ilma on sakeana olettamuksia, spekulaatioita, kauhukuvia.

    ”Tilanne on epätoivoinen, mutta ei vakava”, vinoili elokuvamies Billy Wilder. Musta huumori kuuluu melodraaman käsikirjoitukseen. Kun panee kaiken leikiksi, se ei naurata ketään kuoliaaksi.

   Macron, Scholz, Rutte, Starmer, Meloni, Tusk, Sánchez ja lukemattomatot asiantuntijat, journalistit ja paikalliset poliitikot lausuvat mielipiteensä. Pitäisi tehdä jotakin. Tehdään jotakin, kunhan ehditään. Pidetään palaveri Münchenissä, toinen Pariisissa, kolmas jossakin kaukana mihin katse ei ylety.

    Tällaistako kansainvälinen melodraama on?

    Wikipedia määrittelee melodraaman osuvasti: ”Melodraamaan kuuluu tavallisesti paatos, moraalinen vastakkainasettelu, deus ex machina -ratkaisut, fyysinen toiminta ja jännitys. Keskeiset henkilöt ovat tavallisesti stereotyyppisesti joko äärimmäisen hyveellisiä sankareita tai poikkeuksellisen epäinhimillisiä konnia. Melodraaman rakenteessa on usein toistoa ja takaumia. Loppu on usein onnellinen. Kertomusta tehostavat usein vaikuttava musiikki, kirkkaat värit ja kliseiset symbolit.” 

    Syntyykö rauha puheista vai teoista? Loppuuko sota aloittamalla uusia?

Jos historia on sarja ainutkertaisia tapahtumia henkilöineen, historiasta ei voi oppia mitään, koska mikään ei toistu sellaisenaan.

    Mutta tulevaisuudesta oppii vielä vähemmän, koska sitä ei vielä ole.

    Tämänpäiväisessä on aina jotakin samaa kuin eilisessä.

    ”Olennaista on, että eletyssä nykyhetkessä tulevaan suhtaudutaan enemmän tai vähemmän sen tiedon pohjalta, joka on ammennettu menneisyydestä, sen tuottamasta kokemuksesta tai välityslenkkien kautta peräti kadonneen ajan tutkimisesta”, kirjoitti Heikki Ylikangas teoksessaan Mitä historia on ja millaista sen tutkiminen.

    Soittiko viime viikkoinen Münchenin turvallisuuskokous epämiellyttäviä kelloja historiasta, syksyltä 1938? Mitä Euroopan johtajat vuonna 2025 aikovat tehdä sodan aloittaneelle Putinille? Kuinka pitkälle Trump menee ymmärtääkseen Venäjän aikeita? 

   Onko Eurooppaa olemassa merkittävänä toimijana? Silloin kun kaikki on pelissä? Eripura halvaannuttaa. Arkailu tekee epävarmaksi. Kun dystopiaa ei erota utopiasta.

Historia ei toista itseään, paitsi melodraaman liioittelussa.

    Poimin muutamia huomioita Antony Beevorin kirjasta Toinen maailmansota (2012). En rinnasta aikoja enkä henkilöitä enkä väitä että historia sittenkin toistaa itseään. Tulkinta on katsojan silmässä.

    Münchenissä syksyllä 1938 Englanti ja Ranska antoivat periksi Adolf Hitlerille, hyvässä tarkoituksessa. ”Valtionrajat ovat ihmisen tekemiä ja ihmiset niitä myös muuttavat”, Hitler kirjoitti teoksessaan Taisteluni (1925-26). Niinpä tuo sallittiin syksyllä 1938.

    Beevorin mukaan Neville Chamberlainin hallitus oli brittien enemmistön tavoin valmis rinnakkaiseloon uudelleen varustautuneen ja elpyneen Saksan kanssa. Natseja pidettiin suojamuurina kommunisteja vastaan.

    Münchenissä Chamberlain luuli tekevänsä rehdin sopimuksen Hitlerin kanssa. ”Chamberlain oli Birminghamin entinen ylipormestari”, Beevor kuvailee, ”vanhanaikaisen suoraselkäinen mies, joka erehtyi pahasti uskoessaan, että muilla valtiomiehillä oli samanlaiset arvot ja kauhu sotaa kohtaan kuin hänellä… Chamberlain oli korkeine kauluksineen, edvardiaanisine viiksineen ja kokoon käärittyine sateenvarjoineen täysin pulassa kohdatessaan natsien räikeän armottomuuden.”

   Sekä ranskalaiset että englantilaiset halusivat välttää suursodan. Siksi Hitlerille annettiin periksi. ”Brittejä ja ranskalaisia kauhistutti ennen kaikkea ajatus uudesta sodasta Euroopassa. Se, että natsi-Saksan sallittiin liittää Itävalta itseensä maaliskuussa 1938, vaikutti pieneltä hinnalta maailmanrauhasta, etenkin kun itävaltalaisten enemmistö oli 1918 äänestänyt Anschlussin, Itävallan Saksaan liittämisen, puolesta ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin toivotti natsit tervetulleiksi.”

    Chamberlain ja hänen ranskalainen kollegansa Édouard Daladier eivät Münchenissä ymmärtäneet, että Hitler halusi sotaa hintaan mihin hyvänsä. Hitleriä ärsytti Chamberlainin ja Daladierin myöntyväisyys, jolla sota Euroopassa yritettiin välttää.  

    Jos Marx oli oikeassa ”korjatessaan” Hegelin historiankäsitystä, ja jos tapahtumat ja henkilöt toistuvat farssina – tai melodraamana niin kuin Hollywoodissa asia kuvattaisiin – niin kuka on tämän hetken Chamberlain ja kuka Daladier? Voiko Trump vetää monta roolia? 

    EU jää henkilönä arvoitukseksi. Klovni vai narri? Byrokraatti tilikirjoihinsa hautautuneena? Juristi jykevien lakikirjojensa vankina?

    Hitlerin sijaisnäyttelijästä ei liene epäilystä.  

Käytävän päässä, kulman takana: valoa vai synkkä umpikuja?

    Ensi maanantaina tulee kolme vuotta Venäjän aloittamasta sodasta Ukrainassa.

    Siihen asti Euroopassa vallitsi "ikuinen" rauha, jota kesti vajaat 77 vuotta. 

    Nurkan takana odottaa uusi järjestys. Mistä tiedämme onko se dystopia vai utopia? Ei niitä pysty nykyään erottamaan toisistaan!

Kyösti Salovaara, 2025.

   

Onko USA fiktio

[vai kovaa faktaa?]

Kyösti Salovaara, 2015.

Pitkin kaiteita näkyi kasvoja; lastiruuman aukossa ja ikkunoissa näkyi kasvoja. Eltaantunut tuoksu lehahti aluksesta, joka hiukan toiselle kyljelle kallistuneena yritti ankkuroida kellertävän karanteenilipun liehuessa mastossa…… .. …

    ”Antaisin miljoonan”, sanoi vanha mies antaen airojen levätä, ”jos vain tietäisin, miksi he tulevat tänne.”

    ”Juuri rahan takia”, vastasi nuori mies, joka istui veneen perässä. ”Eikö tämä ole kaikkien mahdollisuuksien maa?”

    ”Tiedän vain”, vanhus vastasi, ”että minun nuoruudessani tänne saapui keväisin irlantilaisia, ensimmäisten silliparvien keralla… Nyt ei enää ole silliä, ja nuo ihmiset, Jumala sen yksin tietää, mistä he oikein tulevat.”

    ”Tämähän on kaikkien mahdollisuuksien maa.” 

- John Dos Passos: Suurkaupungin kasvot (Manhattan Transfer, 1925). Suom. Toini Aaltonen. Tammi, 1945.

Yhdysvaltain 47. presidentti Donald Trump piti maanantaina myyttejä, uhkauksia ja lupauksia viljelevän puheen heti kun oli vannonut valan alkavaan toiseen kauteensa.

    Trump lupasi kultaista aikakautta. Uhkasi Panamaa, Meksikon kartelleja ja Grönlantia. Kertoi että hänen retkikuntansa matkustaa Marsiin kuin muina miehinä. Tehdään Amerikasta suuri, suurempi kuin koskaan. Tähtiin ulottuva.

    En ryhdy analysoimaan Trumpia sen enempää. Asiantuntijat ja media ja muut kynnelle kykenevät huutokuorot sekä Suomessa että Euroopassa ovat pitäneet huolen öykkäri Trumpin arvioimisesta ja arvostelemisesta. Jos uskoo kaiken mitä Trump päästää suustaan, maailman järjestys murskataan eikä mikään ei ole neljän vuoden päästä samalla tolalla kuin tänään.

    Monet asiantuntijat sanovat, että USA:n presidentti noudattaa ”hullun miehen” taktiikkaa. Mieletön puhe peittää kovan ytimen: pyrkimyksen diileihin. Tai sitten puhe onkin mies itse.

Kyösti Salovaara, 2015.

Kyösti Salovaara, 2015.

Merkille pantavaa on, että eurooppalaiset suhtautuvat kaikkineen Trumpin toimiin hyvin pessimistisesti, mutta muualla - latinalaisessa Amerikassa, Aasiassa ja Afrikassa - uuden hallinnon aikomuksia maailman järjestykseen liittyen odotellaan melkein optimistisesti.

    Miksi Eurooppa käpertyy tuolin taakse kun Trump astuu näyttämölle?

    Ei se kuitenkaan Marsiin pääse, asiantuntija sanoo totisena. Ei se onnistu.

   Tiistaina, uuden valtakautensa toisena päivänä Donald Trump julkisti mahtavan ja konkreettisen projektin. 500 miljardia dollaria maksavalla hankkeella Yhdysvaltoihin luodaan valtava tekoälyinfrastruktuuri. Julkistamistilaisuudessa Trumpin vieressä seisoivat suuren japanilaisen rahoitusyhtiön SoftBankin toimitusjohtaja, tietokanta- ja pilvipalveluohjelmistoja rakentavan Oraclen perustaja Larry Ellison ja tekoälyfirma Open AI:n toimitusjohtaja. 

    Larry Ellisonin mainitsen nimeltä, koska 1990-luvulla olin Cannesissa, samassa kongressitalossa jossa elokuvajuhlat pidetään, Oraclen järjestämillä käyttäjäpäivillä, ja siellä Ellison piti kiehtovan puheen IT-alan tulevaisuudesta. Muutaman päivän aikana opin miten amerikkalaiset huippuesiintyjät rakentavat esitelmänsä. Otetaan kolme pointtia ja käydään ne läpi!

Mistä me tiedämme millainen USA on?

    Mistä amerikkalaiset itse tietävät sen? Vai tietävätkö? 

    Lainaus amerikkalaisen, madeiralaiset sukujuuret omaavan John Dos Passosin modernista, 100-vuotiaasta romaanista Suurkaupungin kasvot kertoo miten USA on syntynyt, miten se on kasvanut ja miten se edelleen sulattaa kaikenlaisia, kaikenvärisiä, kaikenlaisiin uskomuksiin, uskontoihin ja maailmanselityksiin luottavia ihmisiä yhteen. 

    Rahan perässä? Vapauden perässä? Pakoon jostakin?

    Amerikkalainen unelma saattaa olla myytti, mutta se kiehtoo ihmisiä ja saa heidät pakkaamaan kamppeensa paremman huomisen toivossa. 

    Me eurooppalaiset, me hemmetin sivistyneet hyvinvointivaltioiden kasvatit, katsomme Yhdysvaltoja nenän pieltä pitkin. Mokomat nousukkaat! Imperialistit? Pyssynheiluttajat? Vapaudesta saarnaavat lännenmiehet jotka eivät tiedä aidosta vapaudesta mitään! Kapitalistit! Poratkaa vaan öljyänne, me sivistyneet ajelemme sähköllä! (Toki Teslalla mutta siitä viis!)

    Kaikenlaista kohinaa atmosfääri sakeana.

    Tuo 500 miljardin dollarin tekoälyprojekti kertoo, kuinka amerikkalaiset skaalaavat tulevaisuutta. Samaan aikaan Eurooppa voivottelee miten tekoälyn vaikutuksia saisi säädellyksi ja vartioiduksi, tekoälyn haittoja minimoiden.

   Amerikkalainen USA tekee, Eurooppa puhuu tai vaikenee tykkänään.

Olen käynyt Yhdysvalloissa vain kerran. Kahden viikon matkalla Miamissa, Naplesissa ja Key Westissä kohtasin vauraan ja kimaltavan Amerikan. Varjoja ei näkynyt. Pakinani kuvitus ei väitä, että uskoisin näkemääni. Kuvat kertovat vain sen vähän mitä kertovat.

    Minun ”Amerikkani” perustuu kirjallisuuteen, elokuviin, musiikkiin. Minulle fiktion USA on kovaa ”faktaa”, siis kuvitelmaa eikä arkipäivän kokemusta. Luulen että useimmille eurooppalaisille USA on samalla tavalla fiktiosta syntynyt. Ehkä se on sitä myös monelle amerikkalaiselle.

    Mutta myös fiktio on "totta", siis olemassa.

    Nykyisiä vaalikampanjoita käydään ennen kaikkea somessa. Tai siltä tuntuu. TikTok ja Elon Muskin X ovat keskeisemmässä asemassa kuin USA:n mahtava kulttuuriperintö kirjoineen, elokuvineen, musiikkikappaleineen. Osallistuiko kirjallisuus ja musiikki vielä 1960-luvulla USA:n presidenttiehdokkaiden vaalityöhön voimalla, jota nykyään on vaikea kuvitella? Oliko amerikkalaisella fiktiolla silloin vielä väliä?

    En tiedä.

Kyösti Salovaara, 2015.

Kyösti Salovaara, 2015.

Monet asiat, hyvä asiat, sivistykseen liittyvät asiat, tasa-arvoon ja edistykseen liittyvät asiat on ”keksitty” Euroopassa, otettu täällä käytäntöön.

    Melkein kaikki on Euroopasta kotoisin!

    Mutta melkein kaikki on kaupallistettu, skaalattu laveampaan käyttöön ja muutettu tuotteiksi kaikille sopivaksi Yhdysvalloissa.

    Kävin muutama vuosi sitten saksalaisessa panssarimuseossa. Museo esitteli konkreettisesti miten eri tavalla toisen maailmansodan Saksa valmisti ”sotakaluja” kuin Yhdysvallat.

    Saksalaiset tekivät yhä uusia ”keksintöjä” panssarivaunuihin ja aseisiin. Valmistettiin pieniä eriä tuota mallia, tätä mallia ja suunniteltiin taas jokin uusi malli. Samaan aikaan USA:ssa ryhdyttiin valmistamaan sotakoneita massatuotannolla, kuin liukuhihnalla. Malleja oli vähemmän mutta tuhovoimaa valmistui suunnattomasti enemmän kuin saksalaisissa tehtaissa. Määrät ratkaisevat sodan kulun, yleensä.

    Italialainen pankkimies ja entinen pääministeri Mario Draghi analysoi jokin aika sitten mistä Euroopassa kiikastaa kun tänne ei saada sijoituksia, kun täällä valmistettu ei ole kilpailukykyistä, kun kaikki raha näyttää valuvan Atlantin yli USA:han.

    Yksi keskeinen eurooppalainen ongelma on samankaltainen pirstoutuminen kuin tapahtui saksalaisessa panssarivaunutehtaassa kauan sitten. EU ei ole juhlapuheista huolimatta yksi markkina vaan erilaisilla säätelykeinoilla toimiva erillisten alueiden yhteisö. Täällä ei tuotanto skaalaudu, koska näkymättömät valtiolliset rajat ja kulttuuriset rajat estävät sen. Eurooppa on tulvillaan yliopistoja, jotka nyhertävät tahoillaan. Tietokaan ei aidosti skaalaudu eikä kumuloidu, kulje rajojen yli.

    Periaatteessa Eurooppa on vähintään yhtä vahva teollinen, tekninen, tieteellinen ja sivistyksellinen voima kuin USA, mutta se ei osaa tai tahdo olla sitä käytännössä. Euroopallakin on (ehkä) unelma, mutta se ei uskalla kertoa mikä se on.

Väitän että USA skaalasi aikoinaan myös kirjallisuuden ja elokuvan kaupalliseksi ja maailmanlaajuiseksi tuotannoksi. Ideat tulivat ehkä Euroopasta, mutta toteutus, kirjojen kirjoittaminen, painaminen ja levitys tehtiin Yhdysvalloissa. Sama koskee elokuvaa - olihan sekin alkuaan eurooppalainen keksintö.

    Mitä kaikkea olenkaan lukenut ja katsonut luodakseni oman, fiktiivisen Amerikkani! 

    Työväenkirjallisuutta, sosialistisia romaaneja: Jack London, Upton Sinclair.

    Amerikkalaisen unelman loistoa ja urbaanin keskiluokan tuskaa: F. Scott Fitzgerald, John Cheever, Sherwood Anderson, John Updike, John Irving.

    Amerikan juuria: Sinclair Lewis, John Steinbeck, Fenimore Cooper.

    Kulttuurin kauhukakaroita: Norman Mailer, Charles Bukowski, Jack Kerouac, Ken Kesey.

    Vähemmistökulttuurien riemua ja kritiikkiä: Saul Bellow, Philip Roth, James Baldwin, Richard Wright, Ralph Ellison.

    Kadotettujen sukupolvien tuskaa: Ernest Hemingway, John Dos Passos, William Faulkner, Gertrude Stein.

    Listaa voi jatkaa loputtomiin.

    En mene nyt dekkareihin, scifiin enkä sarjakuviin. Nekin USA skaalasi uudella tavalla, ja niissä toistuivat kaikki vakavan kirjallisuuden keskeiset ja erityiset aihepiirit. Toisin kuin eurooppalaisessa perinteessä Yhdysvalloissa taide koskettaa usein viihdettä ja päinvastoin.

     Entäpä feministinen kaunokirjallisuus? Eikö sekin syntynyt Englannissa ja Euroopassa: Virginia Woolf tai Simone de Beauvoir? Ehkä, mutta esimerkiksi Beauvoiria suomennettiin vasta 1980-luvulla sen jälkeen kun feministinen kaunokirjallisuus oli kukoistanut Yhdysvalloissa runsaana ja monipuolisena 1960- ja 1970-luvuilla ja valloittanut myös vanhan mantereen.

    Sen minkä Eurooppa aloittaa, sen USA tekee sen mahdolliseksi laajoille kansanjoukoille.

    Mutta huomaako Eurooppa ylimielisyyden ja itsetyytyväisyyden komerossa nyhjöttäessään, sääntöjä ja rajoituksia rakentaessaan, että uusia unelmia tehtaillaan jo ja varsinkin kohta totalitaarisissa valtakunnissa Aasiassa ja Tyynenmeren läntisillä rannoilla.

    Herää, Eurooppa!

Kyösti Salovaara, 2015.

       

21 keinoa tyrannian välttämiseksi

[älä tottele, ota selvää, erottaudu]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2012.
Historiaa: Tyrannian kopea symboli.
Tempelhofin lentoasema, Berliini.

Ihminen elää jatkuvassa välitilassa: menneisyys oli äsken, tulevaisuus on kohta eikä kumpaakaan voi käsin kosketella.

    Todellisella ajalla on vain yksi suunta, vaikka sekä historia että tulevaisuus käyvät mielessämme katkeamatonta vuoropuhelua. Tuleva kehittyy menneestä, eikä sitä kuitenkaan pysty ennustamaan täsmällisesti.

    Aika ja historia eivät toimi luonnonlakien tavoin. Niin kuin Stephen Hawking kiteytti: ”Luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.”

    Me muistamme menneisyyden, emme tulevaisuutta.

    Georg Wilhelm Friedrich Hegel sanoi, että maailmanhistoriassa henkilöt ja tapahtumat esiintyvät ikään kuin kahdesti. Karl Marx lisäsi, että aivan niin, ensin tragediassa ja sitten farssissa.

    Onko populismin ”voitto” Englannissa ja USA:ssa historian toistumisen farssi?

Pienessä kirjassaan Tyranniasta amerikkalainen historiantutkija Timothy Snyder ei kuitenkaan pidä Donald Trumpin vaalivoittoa, ei Brexitiä eikä Putinin valtaannousua Venäjällä farssina vaan vakavana varoituksena ja uhkana demokratialle.

    ”Historia ei toistu, mutta se opettaa”, Snyder kirjoittaa teoksen alkusanoissa. Snyder pelkää, että seuraava totalitaarinen yhteiskunta syntyy demokratian sylistä, näennäisesti demokraattisen prosessin myötä.

    Jotta näin ei kävisi, jotta voisimme estää totalitaariseen yhteiskuntaan ”lipumisen”, meidän kannattaa tutkia historiaa ja yrittää oppia siitä kuinka Hitler ja Stalin pääsivät yhteiskunnissaan valtaan, ja kuinka eurooppalaiset valtiot antoivat Hitlerin rauhassa kehitellä valloitussuunnitelmiaan.
    Snyder särkee jälkikäteen kirjoitettuja myyttejä: "Toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaiset, yhdysvaltalaiset ynnä muut rakensivat myyttejä oikeutetusta vastarinnasta Hitleriä vastaan. Mutta 1930-luvulla vallitseva asenne oli mukautuminen ja ihailu. Vuoteen 1940 mennessä useimmat eurooppalaiset olivat tehneet rauhan vastustamattomalta näyttävän natsi-Saksan mahdin kanssa." 
    Vasta Dunkirkin (touko-kesäkuussa 1940) jälkeen samana keväänä pääministeriksi tullut Winston Churchill ryhtyi panemaan Hitlerille kunnolla hanttia. Hän erottautui joukosta ja pääsi maailmanhistoriaan "pelastajana".

    Snyderin kirjan alaotsikko johdattaa aiheen ytimeen: ”20 opetusta 1900-luvulta”.

Kansi: Mika Tuominen.

    Teoksessa onkin kaksikymmentä lyhyttä lukua, joiden otsikot kertovat melkeinpä enemmän kuin itse teksti. Kun tyranniaa vastustetaan, kun sen syntymisen aavistusta kuulostellaan, kun sen hiljaisia merkkejä etsitään, on tärkeää mm että: Älä tottele ennakkoon, Puolusta instituutioita, Varo yhden puolueen valtiota, Erottaudu, Usko totuuteen, Kulostele vaarallisia sanoja, Ota selvää, Varo puolisotilaallisia ryhmiä, Puolusta yksityiselämää.

    Totalitarismi syntyy kansalaisten hiljaisella suostumuksella. ”Autoritaariselle hallitukselle annetaan usein lisää valtaa vapaaehtoisesti, pakottamatta”, Snyder muistuttaa. ”Silloin ihmiset koettavat arvata, mitä yhä tukahduttavampi hallitus haluaa, ja tarjoutuvat sitten avuksi jo ennen kuin pyydetään.”

    Ennakoiva kuuliaisuus on politiikan surma. Yhteisen hyvän silmitön tavoittelu sumentaa katseen.

Historia – mitä se on? Mistä se tulee, minne menee, kenen salkussa sitä kannetaan?

    Historia ei ole luonnonlaki.

    Tässäkin pitää käyttää sanoja huolella, liioittelematta.

    Heikki Ylikangas pohti muutama vuosi sitten historian ja sen tutkimuksen perimmäistä olemusta. ”Ei yksinkertaisesti ole monen totuuden historiaa (niin kuin joskus näkee asian ymmärrettävän)”, hän selvensi. ”On vain monen tulkinnan tutkimusta, koska sitä yhtä ainoaa totuutta ei saada koskaan täydelleen todistetuksi...”

    Historiaa ja sen opetuksia tulevaa varten arvioidessa pitää tajuta, että toisin kuin luonnonlaeilla, historiassa on sekä toistuvuutta että ainutkertaisuutta. Luonnontieteessä tutkitaan pysyvyyttä, historiantutkimuksessa pitää hyväksyä tapahtumien ainutkertaisuus.

    Taloustieteen termejä tähän(kin) sotkien: myös yhteiskunnallisessa todellisuudessa ”mustat joutsenet” yllättävät meidät jonakin herkkänä hetkenä; tapahtuu jotakin mitä kukaan ei ole osannut arvata eikä ennustaa. Tällöin historia ei kerro, se vaikenee.

    ”Molemmat historian ominaispiirteet – toistuvuus ja ainutkertaisuus – voidaan todeta vasta jäljestäpäin”, Ylikangas sanoo. ”Etukäteen on mahdotonta tietää, kummasta on kyse. Päätöksiä tehtäessä kyetään nojautumaan ainoastaan toistuvaan, tarkemmin sanoen olettamaan odotettavissa olevasta toistumisesta. Ainutkertaista ei voi ottaa päätöksissä lainkaan huomioon – jos voitaisiin ottaa, kyse ei olisi ainutkertaisesta.”

    Snyder tuo esille historian toistuvia piirteitä, mutta huomaako hän historian ainutkertaiset tapahtumat, ne jotka Ylikankaan mielestä tekevät tulevaisuuteen kohdistuvan päätöksenteon niin vaikeaksi?

    Sanoisin että ei huomaa tai ei ainakaan pysähdy pohtimaan historian kahdenlaisuutta. Oliko kirjojen polttaminen Berliinissä 1933 ainutkertainen tapahtuma vai toistuuko se aina kun joku pyrkii tyranniaan? 

Tyranniasta -kirjan mottona on lainaus Leszek Kolakowskilta: ”Politiikassa ei riitä tekosyyksi, että on tullut petetyksi.”

    Tähän ajatukseen tiivistyy Snyderin pamfletin sanoma: On meidän, kansalaisten omaa syytä, henkistä laiskuutta, jos päästämme tyrannit valtaan.

    Mutta, tästähän tulee mieleen Karl Marxin melkein samanlainen huomio ”fasistisen” vallankumouksen luonteesta: ”Joutavaa on kansan sanoa – niin kuin ranskalaiset tekevät - että kansa joutui äkkiyllätyksen uhriksi. Ei pidä kansan eikä naisen kertoa tarinaa vartioimattomasta hetkestä, jona ensimmäinen eteensattunut seikkailija teki asianomaiselle väkivaltaa.”

    Kun unohtaa Marxin sovinismin, tulee todetuksi, että yleensä kansalaiset eivät tietenkään kaipaa tyrannia, mutta kyllästyttyään olosuhteiden hitaaseen muutokseen, he ovat valmiita sulkemaan silmänsä autoritaarisen komennon tiukentuvalta otteelta. Marx ei tietenkään käytä sanaa "fasismi", mutta hänen kuvaamansa vallankaappaus joulukuussa 1851 ikään kuin enteilee seuraavan vuosisadan vallankaappauksia Saksassa ja Italiassa, kenties myös Venäjällä.  

    Seikkailijoilla on aina kysyntää!

    Ja sittenkin, koska Snyder on kirjoittanut pamflettinsa Trumpin valtaanousun kritiikiksi ja tulevaisuuden epädemokraattisista uhkista varoittamiseksi, ollaanko todellakin noin pitkällä? Uhkaako tyrannia amerikkalaista yhteiskuntaa?

Snyderin teos on saanut Suomessa - toki myös muualla - varauksettoman kiittävän vastaanoton, esimerkiksi Helsingin Sanomissa ja Kansan Uutisissa.

    Totta on, että Snyderin tekstistä voi alleviivata monia lauseita, melkein kaikki. Hän huomaa terävästi totalitaarisen ajattelun idut vertaamalla nykyhetkeä menneisyyteen. Mutta sanooko Snyder mitään uutta? Onko hän kaikessa oikeassa? Ja vielä kriittisempi kysymys: Ajatteleeko Snyder että lukijan pitää olla hänen kanssaan samaa mieltä tajutakseen tyrannian ennusmerkit?

    Huomasin että The Guardianissa pidettiin hyvin myönteisen artikkelin lisäksi toisaalla Tyranniasta -kirjaa aika lailla hätäisesti koottuna, pinnallisena. Kun Snyder esimerkiksi kehottaa sammuttamaan näyttöpäätteet ja sulkemaan internetin ja lukemaan kirjoja, kuten Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, Guardianin arvostelija kysyi myrkyllisesti: Miten autoritaarisen Dostojevskin lukeminen kehittää demokraattista, kriittistä mielenlaatua?
    1930-luvulla tyrannit käyttivät valtaanpääsyyn myös katujen väkivaltaa. En tiedä rinnastaako Snyder katujen epäparlamentaarisen toiminnan internetin aggressiivisiin käyttäjäryhmiin, mutta jos rinnastaa ja samaistaa, asiaa olisi kannattanut pohtia enemmän ja syvemmin.

    Snyder on kirjoittanut teoksensa kotimaansa yleisölle, ilmeisesti Yhdysvaltain nuorisoa ajatellen ja siksi se on paikoitellen naiivi. Yhtäällä hän esimerkiksi kehottaa luottamaan ja vahvistamaan insituutioita ja sitten toisaalla vaatii katkaisemaan kaikki sähköiset yhteydet noihin samoihin instituutioihin, koska niihin ei voi luottaa eikä varsinkaan digitaaliseen kommunikaatioon.

    Minua kirjassa ”vaivaa” se, että Snyder tiivistää 20 iskulauseeseen kaikki ne ajatukset demokratian puolustamisesta, jotka jokainen meistä hyväksyy mennen tullen. Mikään yhteiskunnallinen ilmiö ei voi selittyä näin yksinkertaisesti.

    Snyderin lainatessa Hannah Arendtia muistuttamaan, että Arendt ”ei tarkoittanut totalitarismilla kaikkivoipaa valtiota, vaan yksityisen ja julkisen rajan murenemista”, lukijan valtaa epämiellyttävä oivallus, sillä eikö Arendtin totalitarismin määrittely sovi jollakin tavoin kuvaamaan myös tätä meidän pohjoismaista hyvinvointivaltiota? Samalla kun pelkäämme "populismin" vallankaappausta, jääkö meiltä huomaamatta hyvinvointivaltion pehmeä vallankaappaus?

Jos maailman tuska ratkeaisi Snyderin 20 opetuksella, ei Snyderin kirjan kaltaisia pamfletteja ehkä edes tarvittaisi. 

    Tyranniasta ei löydä politiikan ”mustia joutsenia”, mutta niitä ei kai voi löytääkään, sillä jos voisi, ne eivät olisi mustia joutsenia.

    ”Vältä toistamasta hokemia, joita kaikki muut käyttävät”, Snyder sanoo.

    Aivan, tämä on erinomainen ohje kaikkeen julkiseen kommunikaatioon. Jokaisen toimittajan ja kirjoittajan pitäisi kiinnittää tuo lause seinälle, silmien eteen.

    Ikävää on, että Snyderin oma 20 opetuksen lista on kerätty juuri niistä samoista hokemista, joita media ja muodikkaat tutkijat nyt toistavat.

    Tästä päästään pakinani otsikkoon: 21 keinoa tyrannian välttämiseksi. Se 21. opetus on, että älä usko edes Snyderin kirjan opetuksiin, vaan yritä etsiä jokin mitä hän eikä juuri kukaan muukaan ole huomannut. Snyder on paljossa oikeassa, mutta kaikessa ei kukaan voi olla oikeassa, joten tätäkin kirjaa kannattaa epäillä.

    Snyder kehottaa romanttisen idealistisesti luottamaan paperilehtiin. Häneltä taisi jäädä huomamatta, että Brexitin aggressiivinen propagandadynamo hehkui nimenomaan englantilaisten paperilehtien sivuilla.

    Hyvää tarkoittavaa ihmistä pitää arvostaa, mutta intellektuellin tulee pyrkiä enempään. Hyvä tarkoitus on lähtöviiva, ei suinkaan maali.

    Viime sunnuntaina ”laatulehti” Helsingin Sanomat kysyi lukijoiltaan mistä aiheista uudenlaisen kirjeenvaihtajan tulisi kirjoittaa. ”Mistä haluaisit lukea lisää?” lehden toimitus kysyi haastavasti.

    Sitten toimitus listasi aiheita syötiksi: robottien tulo, tekoäly, aurinkovoima, ilmastomuutos, vanheneminen, kaupungistuminen, terveellinen ruoka, terveelliset elämäntavat, uusi maailmanjärjestys.

    Hohhoijaa – olipa listaan taas kerätty kaikki megatrendien kliseet, joita media on jo nyt pullollaan. Näistäkö pitää todella kirjoittaa lisää? Ihan lukijoiden pyytämänä? Etsitään avaimensa maahan pudottaneen juopon tavoin niitä katulampun juurelta, koska sinne loistaa valo eikä sieltä minne avaimet todella putosivat.

    Siis 21.opetus: Yritä välttää autoritaarisen eliitin hokemia! Suhtaudu eliitin puheeseen yhtä kriittisesti kuin populismin seireenien lauluun.

    Tietenkin tämä on vaikeaa ellei mahdotonta, varsinkin jos haluaa lukea lehtiä ja kirjoja.

                                                                                         Kyösti Salovaara, 2012.
Ensin poltetaan kirjoja, sitten ihmisiä.
Vuoden 1933 kirjarovioiden muistutuslaatta, Berliini.

Richard J Evans: On Tyranny by Timothy Snyder review - how to defend democracy in the age of Trump. The Guardian, 8.3.2017. 

Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Karl Marx: Vallankaappaus Ranskassa 1851. (Der achtzehnte Brumaire des Louis Bonaparte, 1852.) Suom. Kaisu-Mirjami Rydberg. Akateeminen sosialistiseura, 1938.

Petja Pelli ja Alma Onali: Mitä haluaisit lukea lisää? Helsingin Sanomat, 13.8.2017.

Timothy Snyder: Tyranniasta. (On Tyranny, 2017.) Suom. Matti Kinnunen. 131 s. Siltala, 2017.

Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House, 2015.

____________________
____________________


PS. 18.8.2017 klo 00:15

Barcelona 17.8.2017!

                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Taasko minä alkavan yön tunteina kirjoitan tällaisen jälkikirjoituksen?

    Jälleenko viattomia tapettiin kadulle? Eikö kansainväliseksi naamioituva nationalistinen viha pääse (muka) purkautumaan muualle? Viattomien päälle se sataa kuin puukko sydämeen.

    Miksi viha tulee merten yli? Pilvienkö mukana on helpompi tuoda kuolemaa?

    Miksi?

    Tätä kirjoitettaessa El Pais kertoo että ainakin 13 ihmistä on tapettu Barcelonassa. Las Ramblasin plataanit itkevät.

    Runsaan kuukauden päästä minunkin pitäisi kävellä tuolla, muiden viattomien keskellä. Vai onko kukaan viaton? Jos ei ole, kenet pitää nostaa ristille muiden puolesta? Kuinka moni tietää?  Pelkää? Uhrautuu?

    Kysymyksiin ei ole vastausta.

    Uskallan laittaa tähän katkealmia Eeva-Liisa Mannerin runosta Misericordia, vaikka se onkin kirjoitettu Andalusiassa.

    Uskallan… arkaillen.

    Laitan myös Espanjan lipun vaikka Katalonia ja Barcelona kiihkoilevat oman nationalistisen valtionsa puolesta.

    Kannattaako kiihkoilla? En tiedä.

    Uskon suurempaan yhteyteen, vaikka nyt olen sanaton.

    Olen melkein sanaton.

    Ja silti luotan niihin: sanoihin!

    Sanoihin!

Eeva-Liisa Manner: Misericordia:

Kadut niin tyhjät ja valkeat kuin kulkisi unessa.

Kaikki ne loppuvat rotkoon tai taivaaseen.

Kaduilla ei yhtään sielua, ei edes koiraa,

jokunen ovi narahti hiljaa tuulessa.

Talojen ikkunat peitetyt, kaikki ihmiset toisissa

                                             maailmoissaan.

…

Äkkiä kirkonkellot rämähtivät soimaan

     kuin kattilankansia olisi hakattu,

vasta myöhemmin sain tietää mitä oli tapahtunut;

vilaukselta näin miten lapsi

jonka kasvoilla oli yön värit

kannettiin sorisevassa saattueessa kylän läpi.

Joku kuiskasi: hän on kuollut.

Kuiskaus avasi hetkessä ikkunoiden luukut:

Kuka? Domingo. Siis sunnuntai.

Hän asui törmien luolassa – näettekö tuolla:

Ylhäällä vuorten viivat, alhaalla meri,

tummaa rakeista kiveä kuin tulivuoren soraa,

kituvia puita, törmien kukkia, valeriaanaa,

murtuneita kadun pätkiä kuin leipäsiä.

Aivan liian suuri taivas…

Sortuma...

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2016.
Nyt Las Ramblasin plataanit itkevät.
Entä minä, sinä, he?