Valon varjot

[harmaita ja pikimustia]

Kyösti Salovaara, 2026.

Murheeseen laskee Misericordian aurinko

aina ja aina, en saa sitä silmistäni.

Mutta se on aurinko, puut tuntevat sen, lehdet

hetkessä puhkeavat heleät, keveät

kuin lapsen nauru...

- Eeva-Liisa Manner kokoelmassa Fahrenheit 121, 1968.

K irkkaita päiviä Välimeren rannalla. Varjot eivät ole pitkiä, mutta vahvoja.

    Aurinkoisessa tyynessä paikassa tarkenee t-paidassa. Sitten taivas menee pilveen, tuuli yltyy, on viileää. Harry-niminen matalapaine kiertää Iberian niemeä. Rankkoja sateita, kiivaita tuulia. Korkeita laineita eri puolilla niemimaata.

    Monet ravintolat ovat talvilomalla. Toiset, tututkin paikat kutsuvat lounaalle aurinkoiselle terassille.

    Tuttu ja outo, valot ja varjot: siinäkö arkielämän koko kuva?

I hmisellä on ristiin käyviä haluja. Outo kiehtoo. Tuttu vetää puoleensa. Elämän askareista tulee ikiomia rituaaleja, joista ulkopuolinen ei tiedä eikä kuule.

    Kun ajan Málagan kehätietä, itään tai länteen, moottoritie sukeltaa Churrianan tunneliin.

    Se on yksi tunneli monien joukossa, mutta Churrianan tunnelissa muistan aina, että Eeva-Liisa Manner asui sen lähellä Churrianassa. Manner rakasti ja vihasi elämäänsä Churrianan rinteillä. ”Puoli vuotta kovassa valossa, ja silti / he elävät syvällä varjossa, se näkyy kasvoista”, Manner kirjoittaa vuoristokylien naisista, ”kivettyneistä ilmeistä, jyrkistä poskipäistä, / joiden yli iho on pingottunut tummana ja kuivana… Elämä on alituista varuillaanoloa / täällä missä se on hyvin köyhää: / kulunut maa, valon ja vuohien kaluama.”

    ”Olin parilla lomamatkalla käynyt Churrianassa Eeva-Liisaa tapaamassa”, muisteli Jarl Hellemann, kustantaja Tammessa ja Mannerin ystävä, teoksessaan Lukemisen alkeet (Otava, 1996), ”mutta en oikein koskaan pystynyt näkemään paikkaa hänen silmillään… kylä oli mielestäni kuin mikä tahansa unelias, hieman rappeutunut espanjalainen esikaupunkialue. Hänen katunsa Castillo laskeutui porrastettuna loivasti alakylään johtavalle tielle. Talo numero 6, valkoiseksi rapattu yksikerroksinen talonpätkä, oli kylki kyljessä neljän viiden muun kanssa korkealla rinteellä, jonka juurella aukeni Málagan lentokenttään päättyvä alanko. Etäällä näkyi lentokoneiden siipien välke, ja silloin tällöin rauhan rikkoi jarruttavien moottorien melu. Villiintyneen puutarhan takana oli korkea valkoinen muuri, jonka yli kylän naiset tyhjensivät likaämpärinsä. Lapsia ja kissoja vilisi joka paikassa.”

    Elämän varjot pimensivät vuoristopolut ja Mannerin mielentilan.

M itä kirkkaampi valo, sen jyrkempi varjo.

    Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Ernest Hemingwayn läpimurtoromaanin Ja aurinko nousee julkaisemisesta. 1925-1926 olivat Yhdysvaltain kirjallisuuden huippuvuosia. Edellisenä vuonna F. Scott Fitzgerald julkaisi romaaninsa The Great Gatsby (Kultahattu), jota on pidetty parhaana 1900-luvun amerikkalaisena romaanina.

    Jostakin syystä Hemingwayn romaanit ovat jääneet minulle etäiseksi. Kenties pidän enemmän hänen novelleistaan. Niin tai näin, Ja aurinko nousee herkistää ja ihastuttaa Hemingwayn romaaneista voimakkaimmin. Romaanin kirjoittamisen vaiheessa hänen elämänsä varjot olivat vielä harmaita ja sävyjä täynnä.

    Hemingwayn jälkiä löytyy Espanjasta melkein kaikkialta, niin Andalusiasta kuin Madridista ja pohjoisen Pamplonasta, Baskimaan lähettyviltä.

    Ernest Hemingway matkusti Espanjaan kesällä 1924 ja päätyi Pamplonaan seuranaan Donald Odgen Stewart, Bob McAlmon ja John Dos Passos. Fiestaa vietettiin viinin, brandyn ja härkien seurassa. Chicago Tribune kommentoi miekkosten fiestaa värikkäästi:

    ”Madrid, heinäkuun 28. (1924) – Donald Odgen Stewartia ja Ernest Hemingwaytä, kahta amerikkalaista kirjailijaa, puski härkä Pamplonan härkätaisteluareenalla, missä he olivat seuraamassa fiestaa. Herra Stewartilta katkesi kaksi kylkiluuta ja herra Hemingway sai ruhjevammoja. Molemmat säilyivät hengissä.

    Herra Stewart, Hemingway, John Dos Passos ja Robert McAlmon, Pariisissa asuvia amerikkalaisia kirjailijoita kaikki, olivat tulleet Pamplonaan Espanjaan katselemaan perinnäistä juhlintaa. Pamplonassa on tapana sulkea sivukadut ja ajaa kunkin päivän taisteluihin osallistuvat härät pääkatua pitkin areenalle enimpien kaupunkilaisten juostessa edellä. Myöhemmin päästetään areenalle härkä, jonka sarvet ovat kääreissä, ja sitten toreadorit leikkivät härän kanssa pukkihyppyä ja naattaa.

    Pamplonassa sisältyy miehuudensaavuttamisseremonioihin se, että on ollut kääresarvisen härän heiteltävänä. Herrat Stewart ja Hemingway osallistuivat ensimäisenä päivänä leikkiin menestyksellisesti, mutta toisena päivänä härkä paiskoi Stewartia.”

    Näistä, näistäkin kokemuksista syntyi Hemingwayn mestariteos.

Kyösti Salovaara, 2026.

N yt, tammikuussa 2026 seisomme roomalaisen kylpylän raunioilla Torreblancan rinteellä Fuengirolassa. Jalkojen alle jää monen ”sivilisaation” varjot; roomalaisten jälkeen seudulle tulivat visigootit, sitten muslimit ja lopulta kristityt. Torreblancan rinnettä ei ole kaivettu kokonaan auki. Kenties maanpinnan alta löytyy lisää pohjoisesta tulleiden ”valloittajien” jälkiä.

    Sivilisaatioiden aikakaudet ovat pitkiä. Muslimien valtakausi kesti Espanjan niemellä noin 700 vuotta. Yhden ihmisen elämänkäsitys ei riitä tuollaisten aikakausien ymmärtämiseen. Ihminen, yksilö, näkee historian vain hetkellisenä välähdyksenä, ikään kuin ovenraosta tai avaimen reiästä.

    Seisoessamme roomalaisen kylpylän raunioille, sormeni painaa vahingossa puhelimen näyttöä. Kännykkä ottaa kuvan, jossa varjomme lankeavat historian ikiaikaisten varjojen päälle. Mikään ei pysy, kaikesta jää jälki. Aine ei katoa. Se muuttaa muotoaan. Tulee toiseksi.

M uutama päivä sitten, sunnuntai-iltana kohtalokas junaturma Adamuzin kaupungin lähellä, noin neljänkymmenen kilometrin päässä Córdoban kaupungista. Kaksi luotijunaa suistui raiteiltaan kohdatessaan toisensa Adamuzissa.  Tällä hetkellä on tiedossa 43 kuollutta, yli sata loukkaantunutta.

    Tiistaina istumme aurinkoisella terassilla Marbellassa Puerto Banúksen satamaraitilla. Oluttuoppi maksaa yhtä paljon kuin Helsingin parhailla paikoilla. Tammikuussa turisteja on vähemmän, mutta loistoautoja riittää loistoristeilijöiden satamaan. Drinkin hinta korreloi ultrakomeiden jahtien hintojen kanssa.

    Sataman reunalla liput liehuvat puolitangossa. Adamuzin onnettomuuden jälkeen Espanjassa vietetään kolmen päivän suruaikaa. Vaikka valoa riittää, surun varjoa ei pääse pakoon.

Mutta ihminen näkee peilistä vain itsensä.

Kyösti Salovaara, 2026.

Puerto Banús, Marbella.

K un poikkeaa Espanjan moottoriteiltä, kohtaa maaseudulla, ei aina kovin kaukana kaupungeista, tien varteen rakennettuja suurehkoja ravintoloita. Arkipäivänä niiden ohi ajaessaan ihmettelee, miten nuo kannattavat, kuka siellä oikeastaan käy syömässä vai käykö kukaan. Usein niiden nimessä on historiaan viittaava ”venta”, vähän kuin kestikievari Suomessa.

    Mutta viikonloppuisin ravintolat täyttyvät. Perheet tuttavineen saapuvat tienvarsiravintoloihin. Autot täyttävät parkkipaikat, ja ravintolan sisällä keskustelun volyymi vyöryy nurkasta nurkkaan.

    Yleensä nuo ravintolat tulee ohitetuksi. Olisi kiva käydä… mutta, entä jos ei mahdu sisään. Ehkä pitäisi varata pöytä etukäteen.

    Viime sunnuntaina ajoimme erääseen tienvarsiravintolaan. Sen nimi oli jotain "Kievari el Cordobés”, kenties tunnetun härkätaistelijan mukaan. Toiseen suuntaan olisi päässyt Rondaan, toiseen mm. Málagaan.

    Onni oli mukanamme, saimme pienen pöydän baaritiskin vierestä. Kohta ravintolan ovella oli taas pitkä jono pöytää odottavia.

    Hetki espanjalaisessa ”kansanravintolassa” oli terapeuttinen. Perinteinen sapuska maittoi, oli kohtuullista hinnaltaan. Mielen varjo kaikkosivat, ulkona pilvet menivät auringon eteen, mutta sisällä tuntui lämpimältä. Entinen koulurakennus, joka sitä aiemmin oli ollut kappeli, pulppusi puhetta ja niiden monia sävyjä eikä ohikulkijan kannattanut edes yrittää ymmärtää mistä kaikesta puhuttiin.

    Ihminen ei saa kiinni varjoaan vaikka kuinka yrittäisi.

Kyösti Salovaara, 2026.

"El Cordobés".