[vaan taulukoukku]
 |
| Kyösti Salovaara, 2026. |
Kommunistit halveksivat salata mielipiteitään ja aikomuksiaan. He selittävät avoimesti, että heidän päämääränsä voidaan saavuttaa ainoastaan väkivaltaisesti kumoamalla koko tähänastinen yhteiskuntajärjestys. Vaviskoot vallassaolevat luokat kommunistisen vallankumouksen koitteessa. Proletaareilla ei siinä ole muuta menetettävää kuin kahleensa. Heillä on maailma voitettavana. Kaikkien maiden työtätekevät, liittykää yhteen!
- Karl Marx ja Friedrich Engels, 1848.
Vapautta voi kunnolla hyödyntää vain autonominen henkilö. Siksi vasta autonomia antaa vapaudelle täyden merkityksen hyvän elämän tärkeänä osatekijänä. Autonomia tuottaa yksilölle kyvyn käyttää tai hyödyntää vapauttaan omaehtoisen elämän rakentamiseen… julkisen sektorin tehtävänä on taata yksilöille potentiaali rakentaa omaehtoista elämää eli turvata kasvaminen autonomiseksi yksilöksi.
- Rurik Holm, 2017.
Tärkeää ei ole perille pääseminen, koska perille ei voida päästä, vaan tärkeää on suunta, pyrkimys, liikkeelläolo.
- Mauno Koivisto, 1971.
J oskus.
Joskus jotakin jää ajattelematta.
Joskus kaikkea ei sanota.
Toisinaan se mitä ei sanota, kertoo enemmän kuin sanottu.
Mutta yleensä kaikkea ei voi sanoa, koska maailma on rannaton.
Täytyy tyytyä vähempään.
Joskus meri jäätyy.
Joskus jää sulaa, niin kuin unelmat, arkipäivä ja jäätelö keittiön pöydällä.
Joskus. Toisinaan. Aina.
E n ole filosofi, mutta olen.
Viime viikolla puhuttiin utopioista. Siitä kuinka vaarallisia ne ovat jos toteutuvat. Onneksi eivät.
Mutta jos utopian ottaa yrityksenä löytää perille, siihen voi suhtautua myönteisesti, koska aina kannattaa etsiä tietä. Niin kuin Mauno Koivisto kirjoitti: perille ei pääse, mutta liike on silti tärkeää.
Madridissa ilmestyvä El País -lehti haastatteli muutama päivä sitten saksalaista huippufilosofia, nuorehkoa Peter Neumannia, joka kirjoittaa myös runoja. Neumann sanoi, että vaikka utopia ei koskaan toteudu, se houkuttelee ajattelemaan uudella tavalla. Utopian epäonnistuessa saavutetaan jotakin muuta, jopa hyvää. Utopiaa tavoitellessa yhteiskunta parantaa juoksuaan. Toki joskus väärään suuntaan, kohti suden suuta.
Alussa lainasin Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kirjoittamaa Kommunistisen puolueen manifestia. Sen viimeisessä kappaleessa luvataan maailman työväelle kahleista vapautumista väkivallan avulla.
Onneksemme useimmat Marxin ”perilliset” jättivät väkivaltaisen kumouksen tekemättä tai kesken, niin kuin Suomessa. Venäjällä se vietiin loppuun asti. Ehkäpä Leninin vallankumous jatkuu yhtä Putinin käänteisessä utopiassa.
M utta marxilaisuuden positiivista vaikutusta maailman menoon ei sovi vähätellä. Kuinka paljon pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta kaavoitettiinkaan työväenliikkeen ohjelmissa!
Kehitys tapahtui kuitenkin dialektisesti.
Monien voimien ja vastavoimien ”kamppailujen” tuloksena meillä on Pohjoismaissa maailman ”parhaat” yhteiskunnat, joissa yksilöllä keskimäärin on kaikkea sitä mistä niin työväen- kuin erilaisten valistusliikkeiden ajattelijat aikoinaan unelmoivat.
Se mitä toteutui, oli laimea version Marxin ja Engelsin utopiasta, mutta toteutuessaan se oli kehitystä parempaan, melkein niin hyvään, että historian liike näytti jo pysähtyvän.
Vai pysähtyikö se sittenkin?
V iime aikoina on alettu kaivata uusia utopioita.
Jostakin syystä kukaan kaipaajista ei ole sanallakaan sanonut millaista utopiaa he haluavat, millaisesta unelmasta he puhuvat vaietessaan.
Voisiko neuvottomuus johtua tehtävän mahdottomuudesta? Siitä ettei ole enää myönteistä utopiaa, joka saisi ihmisjoukot barrikadeille ja uusien lippujen perään. Jäljellä on vain pieniä paranteluja.
Ota mikä tahansa yhteiskunnallisen elämän, arkipäivän elämän, aineellisen elämän, henkisen elämän todellisuus mietittäväksi, niin on mahdoton julistaa jotain täysin uutta ja vallankumouksellista tavoitetta. Nykyistä yhteiskuntaa kaikkineen kelpaa toki hienosäätää, mutta vallankumouksen fanfaareille ei löydä uudenlaista säveltä tai soundia. Ihmisillä on niin erilaisia haluja ettei niistä synny joukkovoimaa.
Negatiiviset utopiat ovat paljon luontevampia nykyhetkessä.
1970-luvulla luonnonsuojelu eteni Suomessakin huimasti. Merta, jokia ja järviä alettiin puhdistaa määräämällä paperi- ja selluteollisuudelle jätevesien puhdistustavoitteet. Kaupunkien ja kuntien reunoille rakennettiin jätevesien puhdistuslaitokset. Jne. Jne.
Tällä hetkellä jyrkimmissä utopioissa vaaditaan, että kaikki tehtaat pitää purkaa, kaikki pellot metsittää ja loppujen antaa soistua. Tällainen utopia kuulostaa komealta, mutta kuinka moni ihminen on valmis kumoukseen, jonka seurauksena ns. hyvinvointivaltio puretaan ja tilalle saadaan jotakin missä ihmiselle ei ole sijaa.
 |
| JS. 2026. Lux Helsinki 2026. |
J ostakin syystä ihmiset ahdistuvat hyvinvointinsa keskellä.
Mitä pitäisi saada lisää? Mikä mättää?
Pitäisikö pyrkiä utopiaan missä kenenkään ei tarvitse tehdä mitään mikä ei ”huvita”? Ja jos niin kävisi, mitä siitä seuraisi?
Työnjako selittää ja määrittelee yhteiskuntien ja talouksien elämän ja sitä mukaa yksilöiden elämää.
Marx ja Engels kirjoittivat Saksalaisessa ideologiassaan (jota muuten ei julkaisu heidän eläessään vaan vasta 1930-luvulla), että työnjako aiheuttaa sen että joistakin tulee taiteilijoita ja toisista ei. Toiset maalaavat toisenlaisia tauluja ja toiset saattaisivat maalata toisenlaisia, mutta heitä ei pidetä taiteilijoina. Joten toiset elävät tauluja maalaamalla ja toisten pitää mennä muuhun työhön. ”Vaikka tiettyjen yhteiskuntasuhteiden vallitessa jokainen yksilö olisi erinomainen taidemaalari”, Marx ja Engels kirjoittivat, ”niin tämä ei lainkaan poistaisi mahdollisuutta, että jokainen olisi myös omintakeinen taidemaalari, joten tässäkin eronteko ’inhimillisen’ ja ’ainoalaatuisen’ työn kesken on sulaa mielettömyyttä.”
Mistä siis unelmoida? Millaista utopiaa tulisi taidekulttuurin suhteen haaveilla?
No, Marxin ja Engelsin ajatuksissa kangasti ”anarkistiseltakin” kuulostava kommunistinen yhteiskunta, jossa ei enää olisi työnjakoa taiteilijoiden ja muiden työtätekevien välillä, sillä ”kommunistisessa yhteiskunnassa ei ole taidemaalareita vaan pelkkiä ihmisiä, jotka muun ohessa harjoittavat maalaustaidetta”.
Saataisiinko suomalainen kulttuuriväki barrikadeille tällaisen utopian tavoittelemiseen? Utopiaan jonka vallitessa ammattimainen taidetyöntekijä on poistettu työelämästä tasa-arvon tähden.
J oulukuun lopulla espanjalainen datajournalisti ja matematiikan tohtori Kiko Llaneras kirjoitti El Paísissa artikkelin otsikolla Maailma ei pahene, se paranee; 44 hyvää tarinaa aloittaaksemme vuosi 2026 optimisesti.
Llaneras poimi maailmanlaajuisista ja paikallisista tutkimuksista tilastotietoja torjuakseen ihmisten käsityksen, jonka mukaan maailma on taantumassa ja menossa kohti kaaosta, vaikka tiedot maailmasta todistavat, että suunta on koko ajan parempaan.
Tässä muutama esimerkki.
Elämme pidempään kuin koskaan aikaisemmin. Vuodesta 2000 globaali elinajan odote on kasvanut seitsemällä vuodella ja on nyt 73 vuotta.
Vuonna 2000 maapallon väestöstä 36 % kärsi äärimmäisestä köyhyydestä, vuonna 2025 vastaava luku oli 10 %. Kiinassa on nostettu viidessä vuodessa 50 miljoonaa ihmistä pois köyhyydestä.
Miljoonat ihmiset ovat saaneet vuoden 2000 jälkeen sähkön käyttöönsä.
Ensimmäisen kerran maailman historiassa sähköä tuotetaan enemmän uusiutuvilla raaka-aineilla kuin hiilellä. Nyt suhde on 34 % uusiutuvilla, 33 % hiilellä.
Helsingin liikenteessä ei kuollut yhtään ihmistä vuoden aikana!
Espanjassa juhlittiin demokratiaan siirtymisen 50-vuotispäivää.
Maailmanlaajuisesti itsemurhat ovat vähentyneet vuodesta 2000 lähtien 50 prosentilla. Espanjassa ne vähentyivät 20 %.
Aurinkovoiman käyttö on globaalisti lisääntynyt kolminkertaiseksi 7 vuodessa. Nyt aurinkovoimaloiden paneeleja näkyy satelliittikuvissa Badajozista Tiibettiin.
Pariisilaiset uivat taas Seinessä.
Maanviljelyn tuottavuus on moninkertaistunut. Maatalous tuottaa 250 % enemmän viljaa verrattuna vuoteen 1961 ja siihen on tarvittu vain 14 % lisää viljelypinta-alaa. Ilman tuottavuuden nousua maapallon metsät ja ekosysteemi olisi tuhoutunut ruoantuotannon takia.
Sydänkohtauksien kuolettavuus on vähentynyt. Vuonna 1970 jopa 40 % sairaalaan joutuneista kuoli, kun nyt kuolleisuus on 10 %. Eräs tutkimus kutsuu tätä kehitystä lääketieteen ihmeeksi.
Lehdestä luettua: Amsterdamissa rakennetaan kanavien reunoille pieniä portaikkoja, jotta kanavaan pudonneet kissat pääsevät takaisin rannalle eivätkä huku.
H uonot uutiset masentavat.
Joskus hyviäkin on, mutta niitä ei kerrota.
Elämän ja olemisen äärellisyys ahdistaa.
Toisaalta jokaisen pitäisi muistaa, ettei prikaatin murheita kannata ottaa harteilleen – ellei satu olemaan prikaatin komentaja.
Melkein naurattaa ripustaessaan unelmansa seinälle kuin puseron tai pipon.
 |
| Kyösti Salovaara, 2026. Lux Helsinki 2026. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti