[on avoin yhteiskunta]
 |
| Kyösti Salovaara, 2017. Bamassi Traore: Buffle, 2016. Paavien palatsi, Avignon. |
Utopia kuuluu totaalisen yhteiskunnan luonteeseen. Se on ehkä olemassa ”ei-missään”, mutta sitä pidetään sen maailman tosiasioiden vastavoimana, jossa me elämme. Utopia on vaihtoehtona täydellinen ja sen vuoksi väistämättä suljettu yhteiskunta.
- Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan, 1990. Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä, 1991.
Kokemus näyttää osoittavan, että elleivät ihmiset voi taistella oikean asian puolesta, koska tuo oikea asia sai voiton jo aikaisemman sukupolven aikana, he ryhtyvät taistelemaan oikeata asiaa vastaan. He ryhtyvät taisteluun taistelun itsensä takia.
- Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen, 1992. Suom. Heikki Eskelinen. WSOY, 1992.
V iime sunnuntaina, tammikuun neljäntenä päivänä, Helsingin Sanomien pääkirjoitusaukeama tarjosi harvinaisen monipuolisen katsauksen maailmaan ja Suomen paikkaan siinä.
Neljässä eri artikkelissa katsottiin kauas ja lähelle, nähtiin yhtäällä arvoja ja kirjattiin toisaalla yhteiskunnan pragmaattisia prosesseja.
”Nimetön” pääkirjoittaja otsikoi printtilehdessä, että ”Vanhat lupaukset eivät pidä.” Netissä oltiin raflaavampia: ”Euroopan johtajien perhepotretit eivät tuo rauhaa Ukrainaan.”
Toisessa pääkirjoituksessa pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio otsikoi, että ”Suomalaisilla on henkilökohtainen valtiosuhde.” Nettiversiossa hänen otsikkonsa haastoi enemmän: ”Suomalaisten henkilökohtainen valtiosuhde saattaa hidastaa talouskasvua.”
Pääkirjoitustoimituksen päällikkö Saska Saarikoski aloitti ”jälkipuheensa” otsikolla ”Suomi valvoo ja toimii”.
Hesarin toimituspäällikkö Jussi Pullinen ”väitti” puolestaan pääkirjoitusaukeaman kolumnissa, että ”Utopioiden puute on jo vaarallista”.
Ajatuksia heräsi, vastaväitteitäkin.
P ääkirjoitus katsoi Eurooppaan ja maailmaan. ”Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Euroopalla on takanaan pettymysten vuosi.” Eurooppa on heikko ja hajanainen. Niinpä pääkirjoitus summasi: ”Kun vuosi vaihtui, Euroopalla ei ollut omaa strategiaa Ukrainan tukemiseksi ja Venäjän uhkaan vastaamiseksi. Halukkaiden koalitio saa aikaan ryhmäpuheluita ja perhepotretteja, muttei oikeudenmukaista rauhaa Ukrainaan.”
Miksi suomi lamaantuu taloudessaan?
Paavo Raution mielestä voi erilaisten kyselyjen perusteella päätellä, ”että suomalaiset kiinnittyvät Suomen valtion intresseihin ihan henkilökohtaisesti. Ei uskalla ostaa mitään kallista, kun valtio on velkaantunut."
Havainto kertoo suomalaisista, joille keskusvalta on tärkeämpää kuin oma elämä. Niinpä Rautio jatkoi johtopäätöksellä: ”Suomalaisten henkilökohtainen valtiosuhde voi olla se valtiovarainministeriön hartaasti etsimä ’tuntematon jarru’, joka hidastaa kulutuksen kasvua ja samalla talouskasvun alkamista.”
Jälkipuheessaan Saska Saarikoski korosti suomalaisen hallinnon ja viranomaisten suorituskykyä, resilienssiä riittää ja toimeksi uskalletaan panna: ”Suomen vesille ei kannata tulla ankkuria raahaamaan, sen luulisi tulleen tyhmimmällekin merikapteenille selväksi…Joka tapauksessa rivakka operaatio lähetti selvän viestin siitä, että Suomi on hereillä eikä pelkää toimia. Rikkoja saa vastata kysymyksiin ja tekemisistään, mutta tuomiot jaetaan lakien mukaan – mikä vie totta kai oman aikansa.”
K un kaikki on hyvin niin kaikki on hyvin, eikö vaan?
Jussi Pullinen oli hieman toista mieltä.
Hän kirjoitti, että suomalaisilta puuttuu utopioita ja unelmia. ”Dystopioita arvatenkin riittää, mutta utopioista on pulaa. Ja minusta olisi ikävää elää maailmassa, jota hallitaan dystopialla.”
”Visiottomuus tarttuu nuoriin”, Pullinen kirjoitti.
Tästä voi sitten kysyä: mistä se tarttuu? Ei kai kaupungilla kävellessä, baarissa istuessa, junalla matkatessa visiottomuus tartu noin vaan, kuin flunssa.
Eivätkö visiot ja muut unelmat ja dystopian haamut tule tietoisuuteen ”joukkotiedotuksen” kautta? Sanomalehdet, tv ja netti (ynnä kulttuurin tuotteet kaikissa muodoissaan) kertovat meille, millaisessa maailmassa me elämme; ja kaikensorttinen journalismi ujuttaa meihin kokemuksia ja näkemyksiä sen sijaan, että pienessä elämässämme saisimme maailman kokemuksia suoraan iholle.
Pullinen käytti kirjoituksessaan sanoja ”utopia” ja ”unelmat” ikään kuin synonyymeinä. ”Utopioiden puute on lopulta vaarallista etenkin nyt, kun sääntöpohjaiset rakenteet muuttuvat ryskyen”, Pulliainen sanoi. ”Ellemme tiedä, millaista maailmaa poliitikot sisimmässään toivovat, emme tiedä, mistä lopulta äänestämme. Visiottomuuteen tyytyminen antaa vallan jonnekin muualle, ja nuoria jo vaivaava lannistuminen leviää.”
Vika on siis poliitikoissa eikä journalismissa?
Eikö yksilöiden omilla unelmilla on mitään merkitystä? Eikö nykyajan ihmisellä enää todellakaan ole unelmia? Mistä me muuten tiedämme mitä poliitikot ajattelevat? No tietysti lukemalla lehtiä ja "katselemalla" digitaalista liejua.
Eikä media koskaan kerro koko totuutta ja vain sitä! Kuinka usein toimittaja kirjoittaa oman "utopiansa" jonkun toisen suuhun?
 |
| Kyösti Salovaara, 2017. Rotaatiopainokone vuodelta 1883. Tekniikan kehittyessa sanomat levisivät laajemmalle nopeammin. Tekniikan museo, Pariisi. |
U topia on problemaattinen ”haave”, koska se pyrkii olemaan lähtökohtaisesti täydellinen vaihtoehto nykyiselle avoimelle, mutta hyvinkin ristiriitaiselle yhteiskuntatodellisuudelle.
”Me kaikki olemme varmoja, että jokainen tulisi onnelliseksi unelmiemme kauniissa, täydellisessä yhteiskunnassa. Ja epäilemättä maan päälle laskeutuisi taivas jos me kaikki voisimme rakastaa toisiamme”, kirjoitti K.R. Popper teoksessaan The Open Society and its Enemies (1945). ”Mutta, kuten olen sanonut aikaisemmin, yritys tehdä taivas maan päälle saa poikkeuksetta aikaan helvetin. Se johtaa suvaitsemattomuuteen. Se johtaa uskonnollisiin sotiin ja sielujen pelastamiseen inkvisitiolla. Ja se perustuu, luulen, moraalisten velvollisuuksiemme täydelliseen väärinymmärtämiseen. Meidän velvollisuutemme on auttaa apua tarvitsevia; meitä ei kuitenkaan ole velvoitettu tekemään muita onnelliseksi, koska heidän onnellisuutensa ei riipu meistä, ja koska moinen yritys liian usein merkitsee tunkeutumista niiden ihmisten yksityiselämään joiden suhteen meillä on tuollaisia rakastettavia aikeita. ”
Utopiassa yksilö ei voi olla yksilö, koska se sotii utopian ideaa vastaan. Utopiassa kaiken pitää olla ylhäältä määrättyä.
Mutta samalla kun Jussi Pullinen näkee ympärillämme vain pelkkää dystopiaa, hänen havaintonsa on tietyssä mielessä oikea.
Sillä eihän radikaali ”vihreä” utopia paremmasta maapallosta ole mitään muuta kuin dystopia. Tuossa tulevaisuuden utopiassa ihminen köyhdytetään, pakotetaan palaamaan niukkuuteen ja askeesiin ja ohjataan luopumaan luonnon hyväksikäyttämisestä. Ja kun maailma muutenkin on mullillaan, mistä muusta voisi unelmoida kuin rauhasta - ja sitähän jo koettiin hyvä aika toisen maailmansodan jälkeen.
Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan!
S uomalaiset sananlaskut ja sananparret kuvaavat alistumista suurempien voimien myllerrykseen. Ne kertovat jo sinällään ilottomasta dystopiasta. Niin kuin se että ”itku pitkästä ilosta” tai että ”räkänokastakin tulee mies, mutta ei tyhjän naurajasta”.
Demokratia ei ole täydellinen systeemi, tapa hallita yhteiskuntaa, mutta keskeneräisyys on demokratian idea. Koska se on avoin muutokselle, se ei kahlitse ihmistä utopian vankilaan. Utopiaa olisi paljon helpompi hallita kuin oikuttelevaa demokratiaa, joka ei aina anna kansalaisille parasta mahdollista vastetta. Mutta demokratiassa muutos on sallittua, jopa toivottua.
Journalisteilla on taipumus vähätellä median valtaa ja kykyä muokata ihmisten maailmankuvaa. Ajatellaan että journalisti vain kopioi sitä mitä kansa haluaa ja miettii. Tietysti perinteinen media kamppailee somemaailman vaikuttajien kanssa. Siellä levitettävän tiedon ja epätiedon laadusta vähät välitetään.
Mutta eihän kansalla ja ihmisillä ole vain yhtä ajatusta ja mieltä vaan monta, ja ne monta ovat useimmiten hyvinkin ristiriitaisia suhteessa toisiinsa. Jokaisen aikakauden journalismi ratsastaa aallon harjalla ja antaa sitä mitä kuvittelee kansan haluavan.
Tällä hetkellä ”muodissa” on dystooppinen ajatus ihmisen pahuudesta luonnon tuhoajana.
Kun lukee esimerkiksi Hesarin kulttuuriosastoa, ymmärtää mitä tarkoitan.
Esimerkiksi pari päivää sitten lehdessä ”paheksuttiin” Pier Paolo Pasolinin matkakirjaa vuodelta 1959. ”Pasolini matkusti turismiin”, Maaria Ylikankaan moralisoiva kirja-arvostelu otsikoitiin. Ja tietenkin arvostelija osasi toistaa tämän hetken tärkeimmän moraliteetin: ”Lisäksi matkakirjallisuus on hirveässä ristiriidassa ilmastokriisin todellisuuden kanssa.”
Jussi Pullinen kaipaa unelmia.
Mutta miten ihminen voi unelmoida, jos media someilmiöineen päivästä toiseen moralisoi hänen arkipäiväisiä haaveita? Jos kaikki sellainen mitä pidämme elämää piristävänä - kuten matkustaminen, autolla ajaminen, lihapullat ja huokeat muotivaatteet - ei sovi tulevaisuuden utopiaan, niin eikö utopia ole jo nyt määritelty dystopiaksi ja päinvastoin? Vaikka maailmanmeno seisauttaminen olisi kuinka järkevää tahansa, niin miksi kukaan tai monikaan ihminen haaveilisi tulevaisuudesta, joka rajoittaa hänen elämäänsä?
Dystopian kääntöpuolella on utopia; utopian kääntöpuolella on dystopia. Niiden väliin jäävä elintila kapenee päivä päivältä. Se ei tiedä hyvää avoimelle yhteiskunnalle.
 |
| Kyösti Salovaara, 2017. Ndary Lo: Egypte I et II, 2002. Paavien palatsi, Avignon. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti