Carpe diem

[Saul Bellowia lukiessa]

”Älä”, sanoo epäsovinnainen ja hillitön runoilija Ralph Baumgarten Philip Rothin romaanissa Intohimon professori (1977. Suom. Pentti Saarikoski. WSOY 1978).

     ”Älä tyrkytä minulle aihetta juutalainen perhe ja sen kärsimykset. Voitko sinä todellakin innostua vielä yhdestä pojasta, yhdestä tyttärestä, vielä yhdestä äidistä, vielä yhdestä isästä jotka raastavat toisiltaan hermot? Kaikki se rakastaminen; kaikki se vihaaminen; kaikki ne ateriat. Etkä saa unohtaa menschlichkeitia. Ja toivotonta ponnistelua arvokkuuteen. Niin, ja hyvyyttä. Noista jutuista ei voi kirjoittaa ja jättää pois hyvyyttä. Minä kuulin että joku on juuri julkaissut kirjan hyvyydestä meidän juutalaisessa kirjallisuudessamme. Kai sitä jonakin päivänä saadaan lukea irlantilaisen kriitikon tutkimus seurallisuudesta Joycella, Yeatsilla ja Syngellä.”

     ”Ah noita jaloja keski-ikäisiä juutalaisia poikia, kapina- ja sovitusrituaaleineen!”

Kenelle Roth irvisteli?

     Itselleen?

     Vai juutalaisyhteisölle jonka toiveiden mukaisesti Roth ei suostunut kirjoittamaan? Vai kriitikoiden ja lukijoiden epäkirjallisille vaatimuksille yleensä? Vai suurenmoisille amerikanjuutalaisille kirjailijakollegoilleen, Saul Bellowille, Bernard Malamudille tai I.B Singerille?

     Jos nyt luen Rothin parahduksia huumorin ilmaisuna, niin mistä tuollainen huumori kumpusi? Juutalaisten kärsimyshistoriastako, joka - jonka totisuus ja ehdottomuus - ei lopulta voinut olla huvittamatta Rothin kaltaista pikkuporvarillisuuden härnääjää?

     Vai perhekö otti päähän? Niin paljon että alistuminen, nöyrtyminen, olla nöyryytettynä poikana, ei koskaan isänsä vertaisena, kaiversi syvää tragikomiikkaa, samalla tavalla kuin Franz Kafkan epätoivoisen humoristisissa jutuissa.

     Vai venäläinen perinne, jota nämä älypäät lukivat? Olla tšehovimpi kuin Tšehov .

Joku on sanonut, että Saul Bellowin Tartu tilaisuuteen (Seize the Day, 1956) on venäläisin pienoisromaani mitä ikinä Amerikassa on kirjoitettu.

     Voi olla että on, mutta on se myös yhdellä tavalla puhdasta Kafkaa, Bellowin fiktiivinen ”kirje isälle”.

     Kafkan julmanironinen Kirje isälle jäi lähettämättä eikä isä sitä lukenut, kun taas Bellowin kaltaiset kirjailijat pistivät kaiken ajattelemansa postiin eivätkä vai postiin vaan julkaisivat viimeisenkin sanan koko maailman luettavaksi.

     Ja niin paljon kärsimystä, nöyryytystä, sukurakkautta ja vihaa tuli kuvatuksi, ettei ihme että Roth huudahti: ”Älä tyrkytä minulle aihetta juutalainen perhe ja sen kärsimykset!”

Bellowin Tartu tilaisuuteen (miksei ”hetkeen”?) on taideteos, inhimillisyyden helmi, täydellinen romaani noin 140 sivussa.

     Jos Bellow (1915-2005) ei olisi kirjoittanut mitään muuta kuin tämän romaanin, olisiko hänelle sittenkin annettu Nobelin kirjallisuudenpalkinto?

     Tuskinpa, sillä ajatukseen mestarikirjailijasta sisältyy taiteilija joka toistaa taidettaan, taitoaan. Ei sano asiaansa kerran vaan tuhat, niin kuin kirjallisuuden talossa on tuhat ikkunaa eikä kukaan tiedä että kuinka monta lopulta ja miten ne avataan. Suljetaan. Katsotaan sisälle tai sisältä ulos.

     Kun luen Bellowia, tulee mieleen ahdistava kysymys: Täytyykö tämän romaanin jälkeen lukea muitakin ”vakavia” romaaneja? Kannattaako se? Onko Bellowin jälkeen kirjallisuutta? Eikö tässä jo sanottu kaikki tarpeellinen? Riittävästi.

     144 sivulla!

Maailma on täynnä kertomuksia, kerrottuja ja sanomatta jätettyjä.

     Mutta onko kysymyksessä aina sama kertomus isästä ja pojasta ja äidistä? Erehdyksistä joita ihminen ei halua tehdä mutta tekee niitä joutuakseen kärsimään. Ollakseen syntinen, ei maailman vaan omissa silmissään. Kärsimykseen sinut on velvoitettu.

     Bellowin Tartu tilaisuuteen tapahtuu muutaman tunnin ajassa New Yorkissa, eräänä pörssipäivänä kun romaanin poika, epäonnistunut näyttelijä ja myyntimies Tommy Wilhelm (oikeasti Wilhelm Adler) yrittää saada lääkärinä menestyneen, eläkkeellä olevan isänsä maksamaan hotellilaskunsa, jota poika ei pysty maksamaan, koska on erehtynyt pelaamaan pörssissä laardin ja viljan lyhytkaupalla. Poika Adler (Wilhelm/Tommy) asuu samassa hotellissa kuin isä Adler. Isä pelkää kuolemaa eikä halua auttaa poikaa, joka vielä elää, kenties pitkään. Wilhelm on eronnut perheestään (ja rakastajattarestaan) mutta elättää vaimoaan ja lapsiaan, vaikka hänellä ei ole siihen varaa. Hän syö aamiasta hotellin aamiaishuoneessa isänsä kanssa eikä pysty kertomaan kuinka epätoivoiseen jamaan on elämänsä ajanut. Sitten hän lähtee pörssiin tri Tamkinin kanssa, sillä Tamkin on houkutellut Wilhelmin sijoittamaan rahat laardiin ja rukiiseen vaikka Wilhelm tietää (aavistaa) että pörssikurssit laskevat eivätkä nouse. Nousevat laskeakseen. Se kuuluu nykyaikaan, siihen missä maailma on monimutkaisempi kuin Euklideen tai Newtonin aikana.

     Tri Tamkin on psykiatri, terapeutti, aivan oikeasti tai sitten huijari, seikkailija, kummallinen otus, intellektuellin karikatyyri. Hän vahtii ja valvoo Wilhelmiä. ”Sama vanha tarina”, tri Tamkin sanoo Wilhelmille. ”Peruskonflikti isän ja pojan välillä. Se ei lopu, ei koskaan. Ei edes sellaisen hienon vanhan herrasmiehen kuin sinun isäsi ollessa kyseessä.”

Tartu tilaisuuteen lienee romaani ihmisen itsetuntemuksesta, sen syövyttävästä vaikutuksesta. Se on myös tarinaa yksinäisyydestä, epäonnesta, epäonnistumisesta. ”Eihän tämä ole mikään maailma”, Wilhelm huokaa epätoivossaan. ”Vaan jonkinlainen helvetti.”

     Wilhelm sanoo isälleen, että tältä puuttuu myötätunto. Kun kaikki lopulta ajautuu loppuun, kun Wilhelmin on tunnustettava että rahat ovat lopussa, ettei hän pysty auttamaan vaimoaan eikä lapsiaan eikä maksamaan edes hotellin kuukausivuokraa, isä hylkää pojan tylysti: ”Mene pois minun silmistäni. Minun on piinallista katsella sinua, senkin nahjus!”

     Hylätty poika, yksin. Samalla tavalla kuin Kafka Kirjeessä isälle, siinä missä isä sanoo taiteilijapoikaansa syöpäläiseksi joka imee muilta verta oman elämänsä ylläpitämiseksi.

     Mutta eihän Bellowin Wilhelm ajattele vai itseään, tai lainkaan. Paitsi sitten kun hän ajautuu tuntemattoman ihmisen hautajaisiin ja tuntemattoman miehen arkulla repeää itkuun, ikään kuin vihdoin tarttuisi hetkeen. Hetkeen jossa ei ole mitään saavutettavaa. Hetkeen joka ei oikeastaan ole mitään. Vain itse itse. Ei sittenkään helvetti pelkästään.

     Jos mitättömyyteen sopeutuminen on ihmisen kohtalo, silloin Bellowin antisankarista, jokamiehestä, kenestä tahansa miehestä tuleekin eräänlainen sankari. Tai ehkä Bellow sanoo, että ihmisen ei kannata teeskennellä. Kun sen tajuaa, kun tajuaa että teeskentely myrkyttää, vapautuu johonkin, hetkeen kenties.

     Wilhelm, joka ei hallitse elämäänsä eikä pysty järkevästi valitsemaan tekojaan tai ymmärtämään niiden seurauksia, vastaanottaa kuitenkin jostakin ajatustensa reunalta vihjeen ”että elämän tarkoitus, todellinen tarkoitus – se että hän kantoi omaa omituista taakkaansa, tunsi häpeää ja kykenemättömyyttä, maisteli näitä tukahdutettuja kyyneliä – ainoa tärkeä tarkoitus, korkein tarkoitus toteutui tässä. Ehkä erehdysten tekeminen oli hänen elämänsä varsinainen päämäärä ja hänen täälläolonsa sisin sisältö.”

Täälläolo.

     Onko muuallaoloa olemassa? Missä jos on?

     Vailla kärsimystä, ahdistusta, pettymystä?

     Täälläolon traaginen komedia, koominen itsetuntemus. Huvittavaa.

     Muuallaolon mahdoton täydellisyys. Synnittömyys.   Erehtymättömyys. Kolkko itsenäisyys.

Olin aikonut sanoa jotain myös Pentti Saarikoskesta.

     Pakko sanoa. Puhua kääntäjän lapsuksista. Välinpitämättömyydestä lukijaa kohtaan. Tässäkin romaanisuomennoksessa on esimerkkejä Saarikosken kääntäjän laiskuudesta. Antaa tulla paperille mitä sattuu tulemaan. Hui hai.

     Pekka Tarkan loistavan Saarikoski-elämäkerran (2003) mukaan Saarikoski ei paljon välittänyt millaista jälkeä syntyi. Tarkka kertoo kuinka Matti Salo vaati Bellowin Uhrin (1967) suomennoshutiloinnin jälkeen, että Saarikoskelta pitää ottaa suomentajan kynä pois. Tarkka kertoo myös, että John Barthin Uivan ooperan suomentaminen inhotti Saarikoskea eikä hän välittänyt lopputuloksesta mitään, sillä, niin kuin Saarikoski perusteli, ”eihän tuollaista kirjaa juuri kukaan lue, vahinko on vähäinen ja minun syntini pieni”.

     Saarikoski tunnusti olevansa kääntäjänä edesvastuuton.

     Olivatko tilaajatkin?

     Pieni synti Saarikoskelle mutta millainen synti suomennetun kaunokirjallisuuden kustantajille?

     Joitakin Saarikosken kääntämiä teoksia on jo suomennettu uudestaan. Hirvittävin kysymys kaikista hirvittävistä kysymyksistä tulee tässä: Pitäisikö kaikki Saarikosken ”suomettamat” teokset suomentaa uudestaan?

     Kenen kustannuksella?

Saul Bellow: Tartu tilaisuuteen (Seize the Day, 1956). Suom. Pentti Saarikoski. Tammi 1969. Keltainen kirjasto 92. Alfons Ederin päällyksen takakansi.

Kirjallisuuden aarrearkku, oma ja yhteinen

[kuvia & sanoja]

Tällaisena kevätpäivänä, kun yö ja päivä vaihtavat paikkaa, tulee ajatelleeksi kaikenlaista.

     Esimerkiksi sitä, että miksi talvi pitää otteensa eikä kevät jaksa elpyä lumen alta. Mutta kelien ihmettely on sittenkin turhanpäiväistä hössötystä, sillä jos vanhat merkit pitävät paikkansa, ja mikseivät pitäisi, niin ensi viikolla pääsiäisen tienoilla räystäät tippuu ja purot sanoo puli-puli.

     Mutta sitä ryhdyin oikein miettimään, että kumpi tulee ensin, ajatus vai sen ilmaiseminen. Kun kirjoitan, olenko ensin ajatellut jotain ja sitten ilmaisen sen sanoilla vai meneekö prosessi toisin päin? Niin päin että ryhdyn kirjoittamaan saadakseni ajatuksen ja ajatukset järjestykseen.

     Vai voiko ajatusta ja sen ilmaisemista sanoilla oikeastaan erottaa toisistaan? Ne syntyvät yhdellä kertaa vaikka ovatkin valmiina päässä.

     Viimeinen lause kuulostaa provokaatiolta.

     Se on.

Ajattelemisen ajattelemiseen päädyin sitä reittiä, että viime viikolla kuvittelin pakinassani kirjoittaneeni täyttä asiaa, mutta jälkeenpäin tajusin että vain puolet tuli sanotuksi, tuskin sitäkään.

     Nimittäin, Perry Masonia kuvatessa ilmaisin ohimennen ajatuksen, että sodan jälkeen, nimenomaan 1950-luvulla Suomessa avattiin kirjallisuuden aarrearkku niin väkevästi ja riemuiten ettei sellaista voi toista kertaa tapahtua. Esimerkkinä käytin SaPo-sarjan ja Salamasarjan syntymistä, ikkunoiden avaamista anglosaksiseen jännityskirjallisuuteen.

     Tapahtuman ainukertaisuudesta olen edelleen yhtä vakuuttunut kuin viime viikolla. Mutta esimerkkejä tarvitaan lisää.

     Niin paljon tapahtui sodan jälkeen.

SaPo-sarja (WSOY) ja Salamasarja (Gummerus) aloittivat samana vuonna 1953. Kymmenessä vuodessa julkaistiin valtava määrä salapoliisikirjallisuutta, suurelta osin alkuperältään englantilaista ja amerikkalaista.

     WSOY:n Riksin sarjassa oli toki jo aloitettu mm. Agatha Christien ja Feeman Wills Croftsin suomentaminen. Riksin sarjassa ilmestyi myös runsaasti lännenromaaneja.

     Otava puolestaan ryhtyi 50-luvulla julkaisemaan Georges Simenonin Maigret-romaaneja. Ikkuna aukeni Ranskaan. Ja yhtä innokkaasti Otava suomensi mm. Edgar Wallacea.

     Mutta toisaalla Tammi avasi Keltaisen kirjastonsa maailmankirjallisuuden parhaalle proosalle. Jarl Hellemannin ohjauksessa ensimmäiset kuusi nimikettä julkistettiin syksyllä 1954. Kymmenessä vuodessa julkaistiin yli 50 teosta.

     Keltaisen kirjaston turvin amerikkalainen moderni kirjallisuus löysi tien suomalaiseen kirjakauppaan: Ernest Hemingway, John Steinbeck, William Faulkner. Mutta myös eurooppalaiset kirjailijat, kuten James Joyce, Alberto Moravia, Heinrich Böll, Nikos Kazantzakis tai Graham Greene kuuluivat heti Keltaisen kirjaston monipuoliseen valikoimaan. Varovaisesti uskaltaa kai sanoa, että siinä missä Keltainen kirjasto pysytteli pääsosin uuden kertomakirjallisuuden keskitiellä, hieman myöhemmin aloittanut ”a Aikamme kertojia” -sarja (WSOY) etsiytyi myös modernin proosan oudommille poluille.

     Jarl Hellemann, joka vastasi Keltaisen kirjaston julkaisuohjelmasta ensin kustannustoimittajana, sitten Tammen toimitusjohtajana ja lopulta eläkeläisenä, sanoo hienossa muistelmateoksessaan Lukemisen alkeet (Otava 1996) että ”jälkeenpäin on helppo nähdä, että 1940-luku antoi ainutkertaisen tilaisuuden modernia kirjallisuutta harrastavalle kustantajalle.”

     Hellemann muistuttaa, että suuret kustantajat olivat, osittain ideologisista ja osin kaupallisista syistä laiminlyöneet 30-luvulla uuden kirjallisuuden suomentamisen. Siksi ”maailmankirjallisuuden teoksia voi valita loputtomasta tarjonnasta – oman kauteni varhaisia poimintoja olivat Joyce, Faulkner, Greene, Malraux, Moravia.”

     Hellemannin muistelmia silmäillessä saatan todeta etten ollut aivan väärässä väittäessäni, että 1950-luvulla avattu kirjallinen aarrearkku oli ainutkertainen, ennen kokematon ja koskaan sen jälkeen toistumaton tapahtumasarja.

     ”On vaikea kuvitella”, Hellemann sanoo, ”että tällainen tilanne voisi kaunokirjallisuuden kentällä enää toistua Suomessa.”

Ymmärtääkseen mihin kirjallisuuden suosio perustui, miksi oli mahdollista että niin paljon uutta julkaistiin, pitäisi jotenkin pystyä ymmärtämään millaisessa (kuinka köyhässä) Suomessa sodan jälkeen elettiin ja miten se Suomi poikkesi nykyisestä yltäkylläisyyden yhteiskunnasta.

     Taustalla oli siis sotaa edeltävä vuosikymmen jolloin ikkunoita ei oikeastaan availtu länteen. Toki Jack Londonin ja Upton Sinclairin yhteiskuntakertomuksia oli julkaistu jo aiemmin, mutta kuten Hellemann sanoo jopa Steinbeckiä pidettiin liian vasemmistolaisena ja Faulkneria liian pornografisena kirjailijana.

     Sodan jälkeen ihmisillä on hyvin vähän keinoja viihtyä. Oikeastaan vain kirjat ja elokuvat mahdollistivat tien eskapismiin (urheilukilpailujen rinnalla). Ei ihme että 50-luvulla julkaistiin valtavasti kaunokirjallisuutta ja käytiin elokuvissa.

     Ei siis ollut telkkaria katsottavaksi eikä hypermarmarketteja shoppailtavaksi.

     ”Kirjojen kustantaminen näytti keväällä 1945 maailman helpoimmalta ammatilta”, Hellemann sanoo. ”Kirjat myivät itse itsensä, kun muuta myytävää ei ollut.”

     Paperipulasta ja paperikiintöistä huolimatta Suomessa oli kustantajia sodan jälkeen runsaasti yli 200! Mutta vain hetkisen.

     Helleman kertoo kuinka uudenvuodenkatsauksessa 1945 Helsingin Sanomat paheksui valloilleen päässyttä kustannustoimintaa. Hesari valitti, että kustannustoimintaa oli alettu ”harjoittaa suhdattomissa mitoissa ja ilman vastuuntuntoista valintaa. Kirjoista on tullut yritteliäälle liiketoimen harjoittajille eräs kaikkein tuottavimpia ansaitsemishyödykkeitä”.

Viime viikolla väitin, että Quentin Patrickin, Ellery Queenin, Rex Stoutin ja Erle Stanley Gardnerin salapoliisiromaanit kuuluvat menneisyyteen ja että niitä toki voi lukea eskapistisina kuriositeetteinä muttei juuri muuten.

     Yksioikoinen lause saattaa olla tehokas, mutta se ei ole välttämättä totta.

     Väitteestäni huolimatta Rex Stoutilla on useita romaaneja joiden parissa yhä viihtyy, ei vähiten siksi että Stoutin huumorin alta paljastuu hetkittäin kärkevä amerikkalaisen yhteiskunnan kriitikko, melkein ”kommunisti”. Caesar on kuollut on suosikkiromaanini Stoutin laajassa tuotannossa.

     Ellery Queen (serkuksien Frederic Dannay ja Manfred B. Lee kirjailijanimi) kirjoitti 1940-luvulla hienoja moraalidekkareita Wrightsville-nimisestä pikkukaupungista. Melkein uskonnollisia. Niihin (esim. Salaperäiset varoitukset, Kymmenes rikos) kannattaa ehdottomasti tutustua.

     Oma Queen-suosikkini on teini-iästä lähtien ollut sarjamurhaajaromaani Yhdeksänhäntäinen kissa (The Cat with Many Tails, 1949). Luin sen nyt kertausläksynä ja onpahan mielenkiintoinen jännäri ja enemmän kuin jännäri. Tässä Ellery Queenin romaanissa New York hengittää pelon ilmapiirissä; kirjailija loihtii modernin suurkaupungin kuvan taitavasti, aikana jolloin rotumellakoiden varjo, polion pelko ja kolmannen maailmansodan uhka leijuivat jokaisen kansalaisen mielessä. Siihen ei enää kaivattu sarjamurhaajan pelkoa.

     Yhdeksänhäntäinen kissa on varmaankin yksi parhaista mediakriittisistä romaaneista, siitä kuinka kaupallinen media lietsoo hysteriaa ja alkaa käyttää valtaa joka ei sille oikeastaan kuulu.

En ole koskaan uskonut väitteeseen, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

     Luulen että Erno Paasilinna (?) oli oikeassa kääntäessään väitteen nurin niskoin.

     Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.

     Mutta kirjojen kansien nostalgia hellyttää.

     Niiden katseleminen kouraisee syvältä.

     Oheisia kirjoja luin 10-15 vuotiaana. Monasti kun olisi pitänyt syventyä läksyihin, käperryin salapoliisiromaani sylissä suureen nojatuoliin.

     Joskus minäkin olin lapsi ja nuori.

     Silloin minäkin haaveilin tulevaisuudesta. Samalla kun pelkäsin sitä.

     Vanhojen kirjojen kansikuvia katsellessa tajuan, että ne eivät ole vain haaveitteni ja pelkoni historiaa vaan myös vanhempieni historiaa, meidän yhteistä historiaa. Vielä enemmän: ne ovat myös suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan historiaa.

     Kun sanat katoavat, kuva jää.

1924 1924 1924

Jack London: Rautakorko (The Iron Heel, 1908).

Otava 1924, 2 p.

1937 1937 1937

Upton Sinclair: Taistelu Madridista (No Pasaran! 1937). Kirjailijain kustannusliike 1937.

1944 1944 1944

Quentin Patrick: Yksi näistä yhdeksästä (Death for Dear Clara, 1937). Suomen kirja 1944.

Hugh Wheeler käytti kirjailijanimeä Quentin Patrick mutta kirjoitti myös nimillä Patrick Quentin ja Jonathan Stagge. Hän teki yhteistyötä Richard Webbin ja parin muun kirjoittajan kanssa. Oheinen teos lienee Webbin kanssa kirjoitettu.

1951 1951 1951

Agatha Christie: Kortit pöydällä (Cards on the Table, 1936). WSOY 1951. Riksin sarja 21.

1953 1953 1953

Georges Simenon: Maigret viettää lomaa (Les vagances de Maigret, 1948). Otava 1953.

1955 1955 1955

Simon Rattray: Uraanikentän salaisuus (Dead Silence, 1954). Gummerus 1955. Salamasarja 16.

Salamasarja julkaistiin pehmeäkantisessa formaatissa.

Simon Rattrayn takaa löytyy englantilainen Elleston Trevor, joka kirjoitti myös nimellä Adam Hall.

1956 1956 1956

Raymond Chandler: Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye, 1953). WSOY 1956. Sapo 17.

SaPo-sarja julkaistiin pehmeäkantisena, hyvin kestävässä miellyttävässä formaatissa. Huomaa kannen kustantajatieto. Virhe vai vitsi?

Ellery Queen: Yhdeksänhäntäinen kissa (The Cat with Many Tails, 1949). Gummerus 1956. Salamasarja 35.

1957 1957 1957

Rex Stout: Caesar on kuollut (Some Buried Caesar, 1939). WSOY 1957. SaPo 26.

1961 1961 1961

Ernest Hemingway: Kirjava satama ( To Have and Have Not, 1937). Tammi 1961. Keltainen kirjasto 34.

1962 1962 1962

William Faulkner: Villipalmut (The Wild Palms, 1939). Tammi 1962. Keltainen kirjasto 46.

Perry Mason

[Tarkoitus pyhittää keinot]

Silloin tällöin poimin kirjahyllystä jonkun vanhan romaanin ja lueskelen sitä unta odotellessa.

     Uneen päästäkseen ei tarvitse lukea korkeaa taidetta eikä syvällistä proosaa.

     Päinvastoin, kevyempi tarina siivittää illasta yöhön koska luetusta ei tarvitse muistaa mitään eikä jälkeenpäin muistella. Joskus tietysti saattaa käydä, että iltalukemiseksi osuu niin vetävä romaani, ettei sitä pysty keskeyttämään vaikka kuinka nukuttaisi ja silloin lukeminen kääntyy tarkoitustaan vastaan.

     Mutta niin käy harvoin.

     Joskus luen Georges Simenonia ja ihmettelen mistä kaupungista ja ajasta hän oikeastaan kirjoittaa.

     Viikonloppuna luin amerikkalaisen Erle Stanley Gardnerin (1889-1970) kymmenennen Perry Mason -romaanin Vaarallinen leski (Aura, 1948. Suom. Kai Kaila. Alkuteos The Case of the Dangerous Dowager, 1937) ja jotenkin tuli mieleen sama ajatus kuin Simenonin parissa: mistä kaupungista Gardner oikeastaan kirjoittaa kirjoittaessaan Los Angelesista? Ja mistä johtuu etten osaa sijoittaa lukemaani mihinkään tiettyyn vuosikymmeneen? Onko se hyvä vai paha?

      Onko kirjailija onnistunut vai epäonnistunut kirjoitettuaan ”ajattoman” ja ”paikattoman” romaanin?

Gardner kirjoitti noin kahdeksankymmentä romaania lakimies Perry Masonista.

     Gardner oli ammatiltaan lakimies ja kaiketi taitava työssään. Hän kierrätti lakituvassa oppimiaan temppuja fiktioon. Jotenkin Gardnerin kirjailijanura muistuttaa Raymond Chandlerin uraa. Molemmat aloittivat kirjoittamisen viihdelukemistoissa, kirjoittivat kovaksikeitettyjä tarinoita Kalifornian urbaanista viidakosta. Molemmat luopuivat 1930-luvulla varsinaisesta ammatistaan ja ryhtyivät kirjoittamaan dekkareita.

     Mutta tietysti kirjailijoiden urat kehittyivät eri suuntiin. Chandler kirjoitti vain kourallisen romaaneja; ja jokainen niistä elää yhä omana taideteoksenaan. Gardner kirjoitti (tai saneli paremminkin) hirvittävän määrän teoksia, myös monella salanimellä, ja tuskin monikaan niistä on jäänyt kenenkään mieleen.

     Nyt lukemani Vaarallinen leski lienee Gardnerin tuotannon paremmasta päästä. Siinä tapahtumat sijoittuvat lakitupien ulkopuolelle; kirjoittaja ei ole vielä lakisalidraamojensa vanki vaan yrittää edes jollakin tavalla kuvata tapahtumia uhkapelilaivalla, joka on ankkuroitu aluevesirajan tuntumaan, lain ulottumattomiin.

     Vaarallisessa leskessä Gardner kirjoittaa melkein kovaksikeitettyä proosaa. Sehän tarkoittaa prosaa jossa henkilöiden välinen dialogi sisältää karskia ja siekailematonta puhetta. Se ei tarkoita kovaa toimintaa nykyajan trillereiden esittämällä tavalla.

     Oikeastaan on hupaisaa, että Chandlerin ja Dashiell Hammettin kaltaisten kirjailijoiden teoksia kutsutaan kovaksikeitetyiksi dekkareiksi, sillä toimintaa niissä on hyvin vähän – puhetta ja asennetta sitäkin enemmän.

     Siksipä luulen, että moni nykylukija pettyy jos hänet ohjataan ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan aikaisten jännityskirjailijoiden ”kovaksikeitettyyn” maailmaan. Pettyy jos odottaa ampumista ja tappelemista.

     Mutta yllättyy jos hän on valmistautumaton kohtaamaan kauniin kitkerää proosaa.

Gardnerin romaanien lakimies Perry Mason on aika vastenmielinen tyyppi pyrkiessään voittamaan rikostapaukset keinolla millä hyvällä.

     Jos Gardner ei kirjoittaisi ”lakimiessankarilleen” vain syyttömiä puolustettavia, tämän tapaa kiertää lakia ja säädöksiä juttujensa voittamiseksi voisi pitää laittomana ja roistomaisena. Epäilyttävänä toimintana. Nihilisminä.

     Mutta Perry Masonin asiakkaat ovat aina ”syyttömiä”, ja siksi kyseenalaiset keinot menevät läpi; lukija hyväksyy ne koska ”oikeus” tapahtuu. Vähän samalla tavalla katsoja hyväksyy lännensankarin käyttämän revolverivallan, vaikka tietää että myös Villissä Lännessä vallitsi lakeja, joita olisi pitänyt noudattaa.

     Perry Mason on jonkinlainen supermies, sekä henkiseltä että fyysiseltä rakenteeltaan. Gardner ei kuvaa Masonin arkipäivää: Mason ei viihdy kotona, ei syö juuri mitään eikä ota drinkkejä. Hänellä on supertehokas ja -kaunis sihteeri Della Street. Masonin tärkein apulainen on kaduilla uurastava yksityisetsivä Paul Drake, joka jaksaa kauhistella Masonin ”laittomia” temppuja mutta noudattaa silti kuuliaisesti isäntänsä tahtoa. ”Näetkös”, Perry Mason perustelee Paul Drakelle, ”piruja vastaan on joskus taisteltava helvetin tulella.”

     Vaarallisessa leskessä Masonin ja Della Streetin seksuaalinen suhde on viattomalla idulla: ”Tyttö [Della Street] hymyili miehen käsivarren kiertyessä hänen uumilleen ja vetäessä hänet lähemmäs.”

Muuan kirjoittaja vinoili, että Gardnerin romaaneista voisi leikata pois kaiken muun kuin dialogin eivätkä tarinat kärsisi siitä lainkaan.

     Huomio osuu ytimeen. Gardner ei oikeastaan kuvaa mitään, ei paikkoja, ei ihmisiä, ei miljöötä. Ei, kaikki tapahtuu ihmisten välisessä puheessa ja sen konfliktissa. Gardnerin romaaneissa ”sotaisa” dialogi vie tarinaa eteenpäin, jännite syntyy puheen ilmaisemasta vastakohtaisuudesta, etujen ristiriidasta, totuuden salaamisesta ja yrityksestä sen paljastamiseen.

     Tässä mielessä Gardner kirjoittaa kuin näytelmiä. Lavastuksia ei sellainen puhedraama kaipaa ympärilleen.

     Mitä pidemmälle Gardnerin ura kehittyi, sitä enemmän oikeussalien käänteet muuttuivat ennalta arvattavaksi ja sitä useammin dialogin vastakkaiset asettelut muuttuivat pakonomaiseksi rutiiniksi.

     Dialogin ylivalta kenties selittää miksi Perry Mason -tv-sarjasta tuli niin suosittu. Niitä valmistettiin vuosina 1957-1966 jopa 271 jaksoa, pääosassa Perry Masonina Raymond Burr (1917-93), jonka jotkut muistavat Hitchcockin Takaikkunasta ja monet tv-sarjasta Ironside. Burr palasi vielä ennnen kuolemaansa Perry Masoniksi – nyt harmaatukkaisena ja partaisena. Pirkko Valtonen piirtää oheiseen kanteen tämän Burrin.

     Hämärän mielikuvan mukaan meilläkin kotona katseltiin Perry Masoneita, mutta en pysty ajoittamaan mihin vuosiin se sijoittuu. 

Michael Crichton julkaisi vuonna 1992 trillerin Rising Sun (Nouseva aurinko. Suom. Tarmo Haarala. Tammi 1994).

     Crichton kritisoi yleensä romaaneissaan jotakin modernissa yhteiskunnassa tai tiedemaailmassa valloilleen päässyttä epäkohtaa. Nousevassa auringossa teemana oli arvioida USA:n teknistaloudellista rappeutumista Japanin nousevaan teollisuusmahtiin verrattuna. Tuohon aikaan japanilaiset monialayritykset ostivat amerikkalaisa firmoja, Hollywoodia myytiin japanilaisille kuva kuvalta ja levy levyltä. Japsikärryt valtasivat highwayt.

     Romaanissa muuan fyysikko tilittää katkerana amerikkalaista ongelmaa:

     ”Amerikassa saattaa olla pulaa insinööreistä ja tiedemiehistä, mutta me olemme maailman johtava lakimiesten tuottaja. Amerikassa on puolet koko maailman lakimiehistä. Ajatelkaa sitä.”

     ”Meillä on neljä prosenttia maailman väestöstä. Meillä on kahdeksantoista prosenttia maailmantaloudesta. Mutta meillä on viisikymmentä prosenttia lakimiehistä. Ja tiedekunnista tulvii joka vuosi kolmekymmentäviisituhatta lisää. Tuotteliaisuutemme on suunnattu siihen. Siinä on kansallinen polttopisteemme. Puolet televisio-ohjelmista käsittelee lakimiehiä. Amerikasta on tullut lakimiesten maa. Kaikki esittävät haasteita. Kaikki riitelevät. Kaikilla on oikeusjuttuja.”

     Perry Masonin Kaliforniasta ei näin ollen tunnukaan olevan pitkä matka Crichtonin kuvaaman Amerikkaan - ja vielä lyhyempi matka John Grishamin ja Scott Turowin Yhdysvaltoihin.

Erle Stanley Gardner, Rex Stout, Ellery Queen ja Quentin Patrick ryöpsähtivät suomalaisten lukijoiden tietoisuuteen 1940-luvun lopulla ja 50-luvun aikana. Ei vähiten siksi että laadukas Sapo-sarja (WSOY) ja Salamasarja (Gummerus) julkaisivat valtavan määrän hyvää salapoliisikirjallisuutta.

     Tässä mielessä uskaltaa kai sanoa, että me jotka opimme lukemaan 1950-luvulla, pääsimme kokemaan jotakin sellaista mikä ei toistu. Saimme todistaa ainutkertaiseksi jäävän kirjallisen aarrearkun avautumisen. Totaalisesti uutta Sapo-sarjaa ei voi tulla koska melkein kaikki on julkaistu, ja vain yksittäisiä merkkiteoksia saattaa ilmaantua lukumarkkinoille.

     Jos tulenkantajat avasivat 20-luvulla ikkunoita Eurooppaan, niin Sapo-sarja ja Salamasarja avasivat 50-luvulla ikkunat anglosaksiseen jännityskirjallisuuteen.

     Ironista kyllä tämä tapahtui samaan aikaan kun kirjallinen eliittimme availi räppänöitä modernismiin ja yritti irrottautua realistisesta kirjallisuusperinteestä.

     En väitä että Gardneria, Stoutia, Queeniä tai Patrickia pitäisi ryhtyä nyt lukemaan, tai että niitä edes kovin jaksaisi lukeakaan paitsi kuriositeettina. Ne toki viihdyttävät, mutta kuuluvat sittenkin toiseen aikaan – menneeseen maailmaan.

     Kannattaa kuitenkin muistaa, että näiden (ja monien muiden, parempienkin) kirjailijoiden ”maihinnousu” 1950-luvun Suomeen osallistui suomalaisen yhteiskunnan muutokseen, kaupungistumisen alkuun ja kulttuurisen painopisteen kääntymiseen kohti länttä.

Piukat paikat

[elokuvaa, puutulleja ja kauppatasetta]

Silloin kun Mauno Koivisto toimi valtiovarainministerinä ja pääministerinä, hänellä oli tapana ilmestynä tv-ruutuun synkistelemään Suomen talouden tilaa.

     Useammin kuin kerran Koivisto julmisteli suomalaisten yhteisestä velasta ulkomaille. Hänellä oli aina tarkat rätingit kauppa- ja vaihtotaseesta, siitä kuinka paljon jokainen suomalainen oli hypoteettisesti velkaa muulle maailmalle.

     En muista että Koivisto olisi koskaan ilmestynyt uutisiin tuulettamaan päinvastaista tilannetta: että jokainen meistä on saamassa ulkomailta tuhansia markkoja.

     Ehkä hän ajatteli, että jos tietäisimme hyvän tilanteen, me tuhlaisimme rahat alta aikayksikön.

     Tai sitten meillä ei Koiviston aikoina ollut saatavia muualta.

     Kun katsoo Suomen Pankin julkaisemaa taulukkoa vaihtotaseen historiasta, huomaa että itsenäisyydenajalla oikeastaan vain 1930-luvulla ja noin vuosina 1995-2005 Suomen vaihtotase suhteessa bruttokansantuotteeseen on ollut selvästi plussalla.

     Velat muuttuivat saataviksi vain poikkeustilanteissa.

Oscar-palkintojen innoittamana Guardianissa virkistettiin viime viikonvaihteessa lukijoiden muistia ja käytiin läpi amerikkalaisten käsikirjoittajien vuonna 2005 laatimaa listaa 101:stä parhaasta elokuvakäsikirjoituksesta.

     Kymmenen parasta ovat: Casablanca, Kummisetä, Chinatown, Citizen Kane, Kaikki Eevasta, Annie Hall, Auringonlaskun katu, Kasvot kuvaruudussa, Piukat paikat ja Kummisetä II.

     Kun vilkaisin pikaisesti 101 elokuvan listaa, totesin että olen nähnyt niistä melkein kaikki, noin 95.

      Tämä ei ole mikään uroteko, tietenkään. Jokainen jota elokuvat vähänkin kiinnostavat, on nähnyt suurimman osan 101 parhaasta, koska ne ovat klassikoita. Vähänkin kauemmin elokuvissa käynyt ja telkkaria katsonut aikalainen on väistämättä nähnyt nämä filmit.

     Amerikkalaisten käsikirjoittajien valikoima parhaista käsikirjoituksista on tietysti varsin amerikkalainen. Listalta löytyy vain pari eurooppalaista elokuvaa, yksi Renoir ja yksi Fellini.

     Tämäkään ei ole yllätys.

     Eikä se ole pakinan aiheen kannalta oleellista.

Oleellista on, että kulttuuri on yhteistä ja rajatonta, vapaata kulkemaan filosofisten ja fyysisten rajojen yli.

     Yhtä oleellista on että suomalaiset ovat tässä saamapuolella. Meidän kannalta ”kauppatase”, ”maksutase” ja ”vaihtotase” ovat negatiivisia. Me tuomme enemmän kuin viemme. Me olemme yhdessä velkaa muulle maailmalle.

     Mutta tätä ”kulttuurivelkaa” ei pidä kauhistella. Ei edes Koiviston. Sitä ei tarvitse maksaa koskaan pois. Jos se kasvaa korkoa korolle, siitä on pelkästään hyötyä.

     Tässä jos missä velat muuttuvat saataviksi.

”Britannian vapaakauppapolitiikan yksi puoli tähtäsi markkinoiden valtaamiseen omalle vientiteollisuudelle”, kirjoittaa Markku Kuisma teoksessa Saha (Siltala 2011).  ”Toinen yhtä tärkeä puoli oli turvata mahdollisimman edullinen elintarvikkeiden ja raaka-aineiden hankinta saarivaltakuntaan.”

     Vuosina 1842-1866 Englanti poisti asteittain puutullit. Ei luonnonoikeudellista moraalia kohentaakseen vaan hyötyäkseen vapaakaupasta. Yhteinen hyvä palveli yksityistä etua. Ja päinvastoin.

     Puutullien poistuminen avasi Suomelle tien vaurastumiseen.

     ”Suomalaisesta näkökulmasta olennaisinta oli”, Kuisma sanoo, ”että Britannian kauppapolitiikan liberalisointi palautti protektionismin rikkoman yhteyden tärkeimmälle markkina-alueelle. Kun Lontoo vaihtoi suojatullit vapaakauppaan, se avasi samalla portin Pohjolan metsäteolliselle läpimurrolle.”

     Vapaakauppa järkytti Impivaaran rauhaa. Sahoja pystytetttiin, puita kaadettiin, rahaa ja vapautta kehrättiin.

Ensi syksynä presidentti Mauno Koivisto täyttää 90 vuotta.

     Koivisto on antanut Huvudstadbladetille 3.3. haastattelun otsikolla Finland hör hemma i EU, jota Helsingin Sanomat lainaa verkkosivullaan. Haastattelussa Koivisto sanoo, että taloudellinen verkosto takaa rauhan paljon paremmin kuin esimerkiksi sotilaallinen liittoutuminen Naton kanssa.   ”Kauppasopimukset ovat eräänlaisia pehmeitä rauhansopimuksia”, Koivisto muistuttaa.

     Hän kertoo suhtautuneensa alusta asti myönteisesti Suomen eurooppalaiseen yhdentymiseen, siihen että asioita käsitellään laajemmassa asiayhteydessä, että ollaan mukana suuremmassa mittakaavassa.
     Että yhteiset säännöt ovat voimassa.

     ”Minua ei erityisesti kiinnostanut se, että hölmöjä suunnitelmia vietäisiin läpi mahdollisimman itsenäisesti”, Koivisto sanoo. ”On tärkeää käydä laajoja keskusteluja, ja meidän tulee olla sidoksissa toisiimme. Meidän on oltava mukana siellä, missä taloudellisia kysymyksiä ratkaistaan ja meillä on oltava ääni, vaikka se olisi heikkokin."

     Tästähän melkein tulee mieleen Yhdysvaltojen perustajien näkemykset, joihin viittasin toissaviikkoisessa pakinassa. Suuruus on paras keino vaalia vähemmistöjen oikeuksia.

Pieni saattaa olla kaunista, mutta usein se on ahdasmielisyyden synonyymi. Äärimmäinen itsenäisyys hivelee itsetuntoa, mutta yhteisölle se saattaa koitua turmioksi.

     On sääli että nationalistinen populismi valtaa Eurooppaa, meillä ja muualla. Lyhytnäköisyys johtaa taaksepäin. Edistys ei ole luonnonlaki.

     Populistien halu sulkea rajat sisäänpäin ja toive avata rajat ulospäin on itsepetosta.

     Henkisiä ja fyysisiä muureja rakentavat ”nationalistit” kehottavat suomalaisia välttelemään ulkomailta tulevia tavaroita, sapuskaa ja palveluita. Samaan aikaan he kauppaavat ulkomaille suomalaisia laivoja ja muuta tekniikkaa.

     Kuka näin tekopyhältä kauppamieheltä mitään ostaisi?

Demokratia on kummallinen apparaatti. Siitä voi tulla ulos melkein mitä tahansa.

     Kansa ei ole koskaan väärässä - niinkö?

     Kyllä kansa tietää.

     Ihanko totta? Että tietää!

     Jos näin on, näin varmaankin on, mutta kannattaa muistaa, että vaikka kansa äänestää aina ”oikein”, sen valitsemat edustajat voivat tehdä huonoja päätöksiä.  Demokraattisesti valittu edusmies ohjaa auton kenties ojaan.

     Demokratiasta ei siis mitenkään seuraa, että valitut parlamentit tekisivät väistämättä parhaita mahdollisia päätöksiä.

Sisiliassa paistoi aurinko vapunpäivänä 2011.

     Muutaman myrskyisen päivän jälkeen taivas loisti sinisenä unelmana Taorminan ja Castelmolan kukkuloiden yläpuolella. Vietimme vapunpäivää Giardini Naxoksen hiekkarannalla. Tyhjäntoimittamista auringonpaisteessa, välipaloja ja proseccoja.

     Seuraavana päivänä odottelimme Messinan junaa Giardini Naxoksen rautatieasemalla. Asemalaiturilla oli vain yksi penkki istua.

     Tällä asemalla Francis Ford Coppola kuvasi yhden kohtauksen elokuvaan Kummisetä osa III (1990). Miljöö on edelleen melkein sama, mutta laiturin kivetys on uusittu. Kummisedässä asemakohtaus on tapahtuvinaan Bagheriassa.

     Odotimme Messinaan menevää junaa. Viereemme horjahteli hieman pelottavan näköinen juopunut mies rokonarpisine kasvoineen, pitkässä takissa ja leverälierinen musta hattu päässä. Kuin suoraan mafiaelokuvasta.

     Istuuduttuaan mies ryhtyi juttelemaan. Hän kysyi mistä olimme kotoisin. Sitten millaista politiikkaa Suomessa harjoitetaan.

     ”Huono juttu”, mies sanoi kun kerroin että populistit olivat voittaneet kevään vaalit. Juovuksissa tai ei, mies tuntui tietävän Suomen poliittisesta elämästä jotakin.

     ”Tiedättekö?” hän kysyi ennen kuin horjahteli luotamme. ”Tiedättekö että Obama on tänään ampunut Osama bin Ladenin?”

     Emme tienneet.

     Emme uskoneet pelottavalta näyttävän miehen puheita ennen kuin kuulimme, että hän oli oikeassa.

              Giardini Naxos, rautatieasema. Kyösti Salovaara 2011.