Nukkuiko runoilija syksynsä yli?

[ruska suomalaisessa lyriikassa]

Kyösti Salovaara, 2019.

Syksy.

    Värejä, hiljaista kuolemaa, uudelleen syntymisen valmistelua. Sateen ropinaa. Mustarastas kääntelee vaahteranlehtiä. Punarinta kätkeytyy pensasaidan oranssiin. Elämän varoitusääniä.

    Tähän tarttuen luin espanjalaisesta lehdestä makaaberin vitsin: Kaikki sienet ovat syötäviä. Joitakin voi syödä kerran.

    Syksyllä on makaaberi puolensa ja koreat värit.

    Niinpä ryhdyin lukemaan suomalaista lyriikkaa. Mitä se kertoo ruskasta, syksyn väreistä? Millaisia adjektiiveja kirjoittamisen taiturit käyttävät kuvatessaan syksyä, sen väriloistoa, sateista harmautta?

    Luin parissa päivässä jotain 2000 suomalaista runoa. Hyllystäni poimittuja.

    En löytänyt runsasta syksyä. En löytänyt ruskaa. En koreita väreitä. Jonkin verran alakuloa silti.

    Suomalainen lyriikka sulkee silmänsä syksyn väreiltä, kääntää katseen toisaalle.

No, tietenkään en lukenut yli 2000 runoa ajatuksella, merkityksellä, ymmärryksellä vaan sanoja ”skannaten”, pinnallisia runon kuvia etsien.

    Mutta runojen sanoja kuitenkin selasin ja jotakin syksyistä löysin. Luultavasti monta sanaa jäi huomaamatta, mutta… eräänlainen tutkimusmatka tämäkin oli.

    Matka pettymyksen harmauteen, asiallisuuteen, apeuteen – suomalaiseen lyriikkaan.

    Kirjahyllyni valikoima saattaa olla satunnainen, ainakin siinä mielessä että valikoman runot kirjoitettiin pääosin vuosina 1940-1980 eikä sitä uudempaa lyriikkaa ollut tarjolla.

    Mutta kun tarkistan Kai Laitisen esittelemät lyriikan keskeiset virtaukset teoksista Suomen kirjallisuus 1917-1967 (Otava, 1970) ja Suomen kirjallisuuden historia (Otava, 1981) huomaan että lukemani runot (runoilijat) edustavat varsin kattavasti toisen maailmansodan jälkeistä runoutta, joka suurelta osin kytkeytyy ns. modernismiin ja sen liepeillä kirjoitettuun lyriikkaan.

    Runot ilmaisevat aikakautensa hengen.

Luettelen lukemiani runoilijoita.

    Tiedän: tämä on tylsää!

    Mutta täytyy luetella ollakseen uskottava.

    Siis: Lauri Viita, Juha Mannerkorpi, Arvo Turtiainen, Aila Meriluoto, Paavo Haavikko, Helvi Juvonen, Tuomas Anhava, Lassi Nummi, Eila Kivikkaho, Mirkka Rekola, Kirsi Kunnas, Pekka Parkkinen, Pentti Saarikoski, Eeva-Liisa Manner, Lasse Heikkilä, Anja Vammelvuo, Pertti Nieminen, Jyri Schreck, Pentti Holappa, Eeva Salo, Tyyne Saastamoinen, Harri Kaasalainen, Matti Rossi, Marja-Liisa Vartio...

    ”Kevääni on kirkas, maani paljas: kuloa”, kirjoitti Tuomas Anhava, ”kaiken ruohoa, menneen lihaa.”

    Tässä näkyy modernistin suhde syksyyn. Sitä ei ole. Mutta T.S. Eliot kurkistelee Anhavan hartioiden takaa.

Kyösti Salovaara, 2019.

Otan esimerkkejä suomalaisista syysrunoista. Ne puhuvat kieltään.

    Aila Meriluodon kokoelma Lasimaalaus (1946) oli nuoren, 22 vuotiaan runoilijan sensaatio. Runossa Pronssipatsas syksyisessä puutarhassa Meriluoto kuvasi paikalleen jähmettynyttä ja tiedotonta, jolla on aistit joita ei voi käyttää. ”Silmät, kääntyneinä tulijaan, / vain on toiset: kasvoerämaassa / niin kuin kaksi kaivoa ne on, / täysin tyhjät – vastuksettomasti / valmiit kaiken vastaanottamaan: / puitten säihkyn, kylmän auringon / sinen kuulaudessa loistokkaassa, / syksyn jälkeen talven härmäisen, / kevään, kesän, jälleen syksyn uuden - / viimein, kaiken jälkeen, ikuisuuden/ siitä verkkaisesti täyttyen, / niin kuin kaivot, piripintaan asti.”

    Helvi Juvoselle syysmetsä oli maahan putoavaa kuolemaa: ”Kuolette, huusi tuuli levittäin / värikkäät lehdet maahan. Loistivat ne / ja vaikenivat.” Arvo Turtiainen näki elämän kierron kokoelmassa Syyskevät (1959): ”Katsele näitä lehtiä: / syksyä niissä, / ruostetta / kevättä niissä, / silmuja.” Myös Lauri Viidan kokoelmassa Betonimylläri (1947) syksy on kiertokulun kulma: ”Syksyllä pudota, keväällä itää / jokaisen eläjän osata pitää.”

    ”Ja muistan syksyn /”, kirjoitti Mirkka Rekola vuonna 1972, ”kun kävelin tästä / vaahteran punaisten latvalehtien yli.” Sen sijaan Pekka Parkkinen näki syksyn läpi muualle: ”etsin syksyn putoavien lehtien seasta / Rilken sydäntä.” Ja Pentti Saarikoski tuskaili ollako kommunisti vai ei vuonna 1966: ”Olen ollut lapsi, pieni poika, nuorukainen, ja nyt on syksy, / minulla oli isä, / ja äiti,/ isän maa, äidin kieli, mutta syksy on sielu, / ja kommunismin / turhat lehdet / putoavat, varisevat, miten murheellista / matkalla, / aina,/ minä/ tällä tiellä.”

    Syksy on siis aika haalea väri suomalaisessa runossa. Pitää lukea 2000 runoa löytääkseen muutaman väripilkun, niin kuin Eila Kivikkahon runon Vaahtera syysvalossa esikoiskokoelmassa Sinikallio (1942):

      Tämän värittömän kaupungin keskellä,

      tämän harmaan taivaan alla

      olen ainoa täplä tänään,

      liian kirkas:

      minun sydämeni purppurainen loiste

      ja ajatusteni sateenkaari.

      Erotun liikaa kaikista täällä.

      On kuin pitäisi minun

      punata pilvet elämänhaluni hehkulla.

      On kuin pitäisi minun

      silata sinellä varjot,

      värjätä vihreiksi oksat

      ja suunnata kirkkaan keltaiset valokeilat

      sumeaan seutuun.

      Hetkeksi

      voi vaahtera verhota väreillä tiet.

      Pian unhoittuu

      joka lehti hangen alle.

      Ja nietos kummastelee

      miten mustat oksat

      joku tohtii ojentaa sen kiteitten yli.

Miksi suomalainen runoilija nukkui syksyn yli?

    Se voi johtua käytännöllisistä syistä. Runoilijat tekivät runoilemisen ohessa muuta elääkseen. Ehkä runoja kirjoitettiin kesälomilla ja keväällä hiihtolomien aikaan ja pääsiäisenä.

    Toisaalta Suomessa kesä on aina ollut lyhyt ja siksi sen kokemus on niin rajun väkevä. Kesän muistaa koska se menee nopeasti ohi. Joskus kesää odotetaan eikä sitä oikeastaan edes tule, joten sitä kaivataan jopa runoissa.

    ”Hoh hoijaa, olisipa aina kesä!” huudahti Arvo Turtiainen esikoiskokoelmassaan Muutos (1936). ”Mutta talvi tulee, paitasi on likainen. / Ei ole muurahaisia, ei auringonpaistetta / jossa tyhjää vatsaasi lämmittäisit.”

    Kai Laitinen luonnehtii Aila Meriluodon esikoiskokoelman erästä runoa näin: ”Runo oli illuusiottomuuden ja entisten ihanteiden särkymisen herjaava julistus, kovuudessaan pateettinen mutta aito.”

     Kun modernismissa ja sen liepeillä kirjoitetussa runossa säännölliset rytmit ja loppusoinnut väistyivät vapaan rytmin tieltä arkisten motiivien ja puhekielen vallatessa lyriikan, runoilijat kenties tarkoituksella välttelivät syksyn koreita värejä. Runokielen ei annettu tulla vietellyksi (pinnallisen) kauneuden hurmalle. Lyriikan kuvakieli oli binaarista: kesä on elämää ja talvi kuolemaa eikä siihen väliin mahdu juuri mitään muuta. 

    Mutta ehkä syksyn väreissä on myös filosofinen ongelma: miten syksyn koreat värit ja loistava hehku sopisivat kuoleman ja luopumisen sanakuvastoon? Runoilijat eivät halunneet - eivätkä kustannustoimittajat kenties antaneet heidän haluta - ”maalata” toritaidetta joka esittää maiseman kaikissa väreissään. Sillä, kuten tiedämme, puritaanille jopa impressionismi on eräänlaista ”toritaidetta”.

    Ruska loistaa, mutta suomalainen runoilija katsoo sisäänpäin löytääkseen sielunsa apeat kammarit.

Kyösti Salovaara, 2019.

Poliittisen romaanin kuolema

[totta vai tarua?]

Jack London oli sosialisti ja seikkailija.
Rautakorko (1908) on dystopia
 kapitalismin synnyttämästä
totalitäärisestä valtiosta.
Otavan 2. painos 1924.

Älä kohota aatteen lippua,

se kiedotaan arkkusi ympärille.

    -Tuomas Anhava, 1955.

Nyt sen yhtäkkiä taas huomaa: tervapääskyt eivät kirkuen kiidä suomalaisella taivaalla.

    Ne ovat lentäneet pois talveksi, vaikka ilma on vielä lämmin.

    Evoluution kehittämät käyttäytymismallit yleensä kestävät pitkään. Eivät hevin muutu. Tervapääsky ei taistele ikiaikaista vastaan.

    Mutta evoluutio jatkuu, kuitenkin. Espanjassa on huomattu, että monet linnut jäävät talveksi Espanjaan eivätkä enää lennä Afrikkaan. Myös pääskysten on havaittu talvehtivan Espanjassa.

Jos kulttuurikin on evoluutiota, se on sitä hyvin monimutkaisesti ja arvaamattomasti. Uusia asioita syntyy nopeasti. Kulttuurin vanhoja muotoja katoaa melkein silmänräpäyksessä. Ikiaikainen ei ole ajatonta.

    Mikä kaunokirjallisuudessa on pysyvää? Kuinka monet romaanit jäävät henkiin samalla tavalla kuin luonnonvalinta toimii eliöiden ja kasvien maailmassa?

    Ovatko klassikot ajattomia elinvoimansa takia vai pelkästään muoti-ilmiöinä, väkisin kannateltuina? Koska viimeksi luit jonkun klassikon?

    Kaunokirjallisuuden luokittelu ja kategorisointi on hauskaa puuhaa.

    Mutta onko se ”tiedettä”?

    Miten esimerkiksi dekkari määritellään? Ovatko kaikki romaanit jossakin mielessä dekkareita? Ihmisen ja ihmiselämän tutkimusta. Entäpä sitten poliittinen romaani? Onko se sama asia kuin yhteiskunnallinen romaani?

    Mitä yhteiskunnallinen muuten tarkoittaa?

    Onko jossakin romaani, jota ei ole kirjoitettu ”yhteiskunnassa”?

George Orwellin kerrotaan todenneen kaiken kirjallisuuden olevan puolueellista. ”Jos joku vaatii, ettei taide saa olla missään tekemisissä politiikan kanssa, niin sekin on poliittinen asenne”, Orwell sanoi.

    Poliittinen vai taiteellinen? Romaanin aihe vai sen muoto?

    Viime lauantaina Jonathan Freedland tarttui The Guardianissa härkää sarvista ja kysyi haastavassa otsikossaan: ”Onko poliittinen romaani kuollut?”

    Vastaus kuului: On!

    Tai ainakin se on muuttanut paikkaansa tv-sarjojen ja elokuvien maailmaan.

    Sellaiset poliittiset julistukset joilla mm. Charles Dickens, Émile Zola, Harriet Beecher Stowe, Jack London, Upton Sinclair, George Orwell, Ayn Rand, Edward Bellamy tai Aleksandr Solženitsyn leimasivat kohutut romaaninsa, eivät todellakaan kuulu nykypäivän kirjallisuuteen. Syystä tai toisesta moderni kaunokirjallisuus väistää selkeitä poliittisia ohjelmia.

    Enää ei kirjoiteta romaaneja yhden aiheen puolesta, julistaakseen jotakin.

    Vai kirjoitetaanko sittenkin? Mitä feministiset romaanit ovat? Entä maailman loppua uhkailevat dystopiat? Tuleeko kohta joka tuutista ilmastoahdistuksella politikoivia romaaneja?

    Mutta koska dystopiasta puuttuu optimistinen mahdollisuus ja utopiasta pessimistinen vaihtoehto, ne ilmentävät totalitääristä ajattelua, eivät hempeää liberalismia.

Upton Sinclair osallistui Espanjan
sisällissotaan romaanillaan, joka tuki
vallassa olevia sosialisteja.
Romaani ilmestyi v. 1937 ja sen
suomennos samana vuonna.

Kaikki romaanit ovat yhteiskunnallisia, mutta harvat aidosti poliittisia.

    Jos on jonkun asian puolesta, pitääkö olla toista vastaan? Näinhän 1970-luvulla ajateltiin Suomessakin kun politiikka oli suuressa huudossa.

    Freedlandin artikkelissa monet englantilaiset kirjailijat ja tutkijat toteavat, että nykyään vallitsee yksimielisyys siitä, että suuret romaanit eivät ole poliittista; että romaanin arvo ei synny sen käsittelemästä aiheesta vaan sen kirjallistaiteellisesta ”muodosta”, siis tavasta jolla se on kirjoitettu.

    Tämähän muistuttaa kovasti modernismia, joka toisen maailmansodan jälkeen valtasi Suomessakin kirjallisuuspuheen pakenemalla maailmankatsomuksia – kuten pakinan mottona oleva lainaus osoittaa.

    Raoul Palmgren toteaa kolmeosaisessa suomalaista työväenkirjallisuutta käsittelevässä tutkimuksessaan Kapinalliset kynät, että 1950-luvun modernismi katkaisi hetkeksi siihen asti runsaan työväenkirjallisuuden perinteen. Ja kun poliittinen – pitäisikö sanoa vasemmistolainen (vai sosialistinen)? - kaunokirjallisuus elpyi uudestaan 1960-luvulla, se oli erilaista ja vähemmän joukkohenkistä kuin vuosisadan alkupuolen kapinallinen romaani. Joukkosydämen tilalle tulivat kapinalliset kynät, yksilöllinen näkemys irtautui joukkojen näkemyksestä.

    Palmgrenin mittavan teossarjan kolmas osa ilmestyi Orwellin vuonna 1984. Tutkimuksensa päätökseksi Palmgren suunnisti tulevaisuuteen etsiäkseen kapinallisille kynille uudenlaista perspektiiviä.

    Hän totesi, että 1970-luvun loppupuolella kansainvälisen talouslaman ja teknistymisen aiheuttama työttömyyden kasvu, reaalisosialismin tuottama pettymys sekä globaalien uhkailmiöiden (ekokatastrofi ja ydinsodan vaara) synnyttämä pessimismi johtivat taiteelliseen lamautumiseen ja syrjäänvetäytymiseen.

    ”Erikoisesti 80-luvulla näyttää postmodernismi kertaustyyleineen hallitsevan niin kirjallisuutta (vrt. Salaman ja Saarikosken myöhempi tuotanto) kuin muita taiteita ja niiden tutkimustakin. Kirjallisuus kantaa näin Suomessa kuten muuallakin – niin sosialismin kuin kapitalisminkin maissa – hämmennyksen leimaa. Voidaan kysyä, onko uusi myönteinen käänne kehityksen spiraalikierteellä taas aikanaan vuorossa vai onko työväenliikkeen kirjallisuuden, työväenhenkisen, sosialistisen kulttuurin ylipäänsä, paras aika vanhoissa teollisuusmaissa jo takana päin ja onko yhteiskunnallisen muutoksen henki odotettavissa ja löydettävissä vain maapallon ns. kehitysmaiden – ennen muuta latinalaisen Amerikan – kirjallisuudesta ja taiteesta.”

Tulevaisuutta on vaikeampi ennustaa kuin mennyttä.

    Aika hyvin Palmgren osui asian ytimeen.

    Mutta kirjallisuutta ei kirjoiteta umpiossa, vaikka nykymaailma onkin täynnään erilaisia sosiaalisia kuplia. Kuplassa saa esittää väkevästi mielipiteensä, ei sen ulkopuolella.

    Siitä kenties johtuukin Freedlandin heittämä kysymys: Onko poliittinen romaani kuollut?

    Poliittinen, pääosin vasemmistolainen romaani oli voimissaan luokkayhteiskunnissa. Silloin yhteiskunnissa oli (hieman yleistäen ja yksinkertaistaen) kaksi osapuolta, jotka taistelivat vallasta. Poliittinen julistus sopi homogeeniseen yhteiskuntaan: olet joko meidän puolella tai meitä vastaan. Työväenliike oli altavastaajana, joten sen vaatimuksia progoiva kaunokirjallisuus oli "poliittista". Reaalisosialismin maissa ei kapinoivaa kirjallisuutta "tarvittu" eikä sallittu.

    Tänään, kuten nähdään, melkein jokaisessa eurooppalaisessa yhteiskunnassa entiset selkeät poliittiset rajat ja reunat murtuvat. Isot puolueet pirstoutuvat synnyttäen uusia ja melkein aina monin tavoin populistisia liikkeitä.

    Tällaisessa tilanteessa poliittisella julistuksella, vaikka sen esittäisi kuinka hienosti tai koskettavasti kirjoitettu poliittinen romaani, ei ole potentiaalisesti homogeenista suurta lukijakuntaa. Bestsellereitä ilmestyy, mutta vain sellaisten aiheiden parissa, joilla on jokin uusi yhteinen kaikupohja. Lukemattomat pienet piirit ovat toki täynnä poliittisia julistuksia, mutta… so what?

Istun hetken puutarhassani.

    Katselen vaahteraa. Sen lehdissä näkyy jo syksyn merkkejä.

    Vaahtera katselee minua. Minussakin syksy näkyy.

    Melkein päivälleen 75 vuotta sitten (25.8.1944) Pariisi vapautettiin natsien vallasta.

    Ranskan tuleva päämies Charles de Gaulle piti Pariisissa Hôtel de Villessä (eli kaupungintalolla) vapautumisen hetkellä kenties elämänsä suurimman puheen mainitsematta sanallakaan amerikkalaisia tai englantilaisia sotilaita, jotka nousivat maihin Normandiassa. Ironiaa siinäkin on, että Pariisin ensimmäiset vapauttajat olivat espanjalaisia.

    Oliko de Gaullen puhe enne tulevasta?

    Eilen keskiviikkona Englannin pääministeri Boris Johnson pyysi kuningatarta syrjäyttämään parlamentin. Melkein samalla tavalla Hitlerin kansallissosialistit nousivat "demokraattisesti" valtaan Saksassa 1930-luvulla.

    Toivottavasti tervapääskyt lentävät turvallisesti etelään kummallisen Euroopan yli.

Ayn Randin giganttinen romaani
vuodelta 1957
on harvoja ei-sosialistisia
poliittisia romaaneja, jotka yhä elävät
ja vaikuttavat lukijoihin.
Yritän lukea sen lähiviikkoina!