Poliittisen romaanin kuolema

[totta vai tarua?]

Jack London oli sosialisti ja seikkailija.
Rautakorko (1908) on dystopia
 kapitalismin synnyttämästä
totalitäärisestä valtiosta.
Otavan 2. painos 1924.

Älä kohota aatteen lippua,

se kiedotaan arkkusi ympärille.

    -Tuomas Anhava, 1955.

Nyt sen yhtäkkiä taas huomaa: tervapääskyt eivät kirkuen kiidä suomalaisella taivaalla.

    Ne ovat lentäneet pois talveksi, vaikka ilma on vielä lämmin.

    Evoluution kehittämät käyttäytymismallit yleensä kestävät pitkään. Eivät hevin muutu. Tervapääsky ei taistele ikiaikaista vastaan.

    Mutta evoluutio jatkuu, kuitenkin. Espanjassa on huomattu, että monet linnut jäävät talveksi Espanjaan eivätkä enää lennä Afrikkaan. Myös pääskysten on havaittu talvehtivan Espanjassa.

Jos kulttuurikin on evoluutiota, se on sitä hyvin monimutkaisesti ja arvaamattomasti. Uusia asioita syntyy nopeasti. Kulttuurin vanhoja muotoja katoaa melkein silmänräpäyksessä. Ikiaikainen ei ole ajatonta.

    Mikä kaunokirjallisuudessa on pysyvää? Kuinka monet romaanit jäävät henkiin samalla tavalla kuin luonnonvalinta toimii eliöiden ja kasvien maailmassa?

    Ovatko klassikot ajattomia elinvoimansa takia vai pelkästään muoti-ilmiöinä, väkisin kannateltuina? Koska viimeksi luit jonkun klassikon?

    Kaunokirjallisuuden luokittelu ja kategorisointi on hauskaa puuhaa.

    Mutta onko se ”tiedettä”?

    Miten esimerkiksi dekkari määritellään? Ovatko kaikki romaanit jossakin mielessä dekkareita? Ihmisen ja ihmiselämän tutkimusta. Entäpä sitten poliittinen romaani? Onko se sama asia kuin yhteiskunnallinen romaani?

    Mitä yhteiskunnallinen muuten tarkoittaa?

    Onko jossakin romaani, jota ei ole kirjoitettu ”yhteiskunnassa”?

George Orwellin kerrotaan todenneen kaiken kirjallisuuden olevan puolueellista. ”Jos joku vaatii, ettei taide saa olla missään tekemisissä politiikan kanssa, niin sekin on poliittinen asenne”, Orwell sanoi.

    Poliittinen vai taiteellinen? Romaanin aihe vai sen muoto?

    Viime lauantaina Jonathan Freedland tarttui The Guardianissa härkää sarvista ja kysyi haastavassa otsikossaan: ”Onko poliittinen romaani kuollut?”

    Vastaus kuului: On!

    Tai ainakin se on muuttanut paikkaansa tv-sarjojen ja elokuvien maailmaan.

    Sellaiset poliittiset julistukset joilla mm. Charles Dickens, Émile Zola, Harriet Beecher Stowe, Jack London, Upton Sinclair, George Orwell, Ayn Rand, Edward Bellamy tai Aleksandr Solženitsyn leimasivat kohutut romaaninsa, eivät todellakaan kuulu nykypäivän kirjallisuuteen. Syystä tai toisesta moderni kaunokirjallisuus väistää selkeitä poliittisia ohjelmia.

    Enää ei kirjoiteta romaaneja yhden aiheen puolesta, julistaakseen jotakin.

    Vai kirjoitetaanko sittenkin? Mitä feministiset romaanit ovat? Entä maailman loppua uhkailevat dystopiat? Tuleeko kohta joka tuutista ilmastoahdistuksella politikoivia romaaneja?

    Mutta koska dystopiasta puuttuu optimistinen mahdollisuus ja utopiasta pessimistinen vaihtoehto, ne ilmentävät totalitääristä ajattelua, eivät hempeää liberalismia.

Upton Sinclair osallistui Espanjan
sisällissotaan romaanillaan, joka tuki
vallassa olevia sosialisteja.
Romaani ilmestyi v. 1937 ja sen
suomennos samana vuonna.

Kaikki romaanit ovat yhteiskunnallisia, mutta harvat aidosti poliittisia.

    Jos on jonkun asian puolesta, pitääkö olla toista vastaan? Näinhän 1970-luvulla ajateltiin Suomessakin kun politiikka oli suuressa huudossa.

    Freedlandin artikkelissa monet englantilaiset kirjailijat ja tutkijat toteavat, että nykyään vallitsee yksimielisyys siitä, että suuret romaanit eivät ole poliittista; että romaanin arvo ei synny sen käsittelemästä aiheesta vaan sen kirjallistaiteellisesta ”muodosta”, siis tavasta jolla se on kirjoitettu.

    Tämähän muistuttaa kovasti modernismia, joka toisen maailmansodan jälkeen valtasi Suomessakin kirjallisuuspuheen pakenemalla maailmankatsomuksia – kuten pakinan mottona oleva lainaus osoittaa.

    Raoul Palmgren toteaa kolmeosaisessa suomalaista työväenkirjallisuutta käsittelevässä tutkimuksessaan Kapinalliset kynät, että 1950-luvun modernismi katkaisi hetkeksi siihen asti runsaan työväenkirjallisuuden perinteen. Ja kun poliittinen – pitäisikö sanoa vasemmistolainen (vai sosialistinen)? - kaunokirjallisuus elpyi uudestaan 1960-luvulla, se oli erilaista ja vähemmän joukkohenkistä kuin vuosisadan alkupuolen kapinallinen romaani. Joukkosydämen tilalle tulivat kapinalliset kynät, yksilöllinen näkemys irtautui joukkojen näkemyksestä.

    Palmgrenin mittavan teossarjan kolmas osa ilmestyi Orwellin vuonna 1984. Tutkimuksensa päätökseksi Palmgren suunnisti tulevaisuuteen etsiäkseen kapinallisille kynille uudenlaista perspektiiviä.

    Hän totesi, että 1970-luvun loppupuolella kansainvälisen talouslaman ja teknistymisen aiheuttama työttömyyden kasvu, reaalisosialismin tuottama pettymys sekä globaalien uhkailmiöiden (ekokatastrofi ja ydinsodan vaara) synnyttämä pessimismi johtivat taiteelliseen lamautumiseen ja syrjäänvetäytymiseen.

    ”Erikoisesti 80-luvulla näyttää postmodernismi kertaustyyleineen hallitsevan niin kirjallisuutta (vrt. Salaman ja Saarikosken myöhempi tuotanto) kuin muita taiteita ja niiden tutkimustakin. Kirjallisuus kantaa näin Suomessa kuten muuallakin – niin sosialismin kuin kapitalisminkin maissa – hämmennyksen leimaa. Voidaan kysyä, onko uusi myönteinen käänne kehityksen spiraalikierteellä taas aikanaan vuorossa vai onko työväenliikkeen kirjallisuuden, työväenhenkisen, sosialistisen kulttuurin ylipäänsä, paras aika vanhoissa teollisuusmaissa jo takana päin ja onko yhteiskunnallisen muutoksen henki odotettavissa ja löydettävissä vain maapallon ns. kehitysmaiden – ennen muuta latinalaisen Amerikan – kirjallisuudesta ja taiteesta.”

Tulevaisuutta on vaikeampi ennustaa kuin mennyttä.

    Aika hyvin Palmgren osui asian ytimeen.

    Mutta kirjallisuutta ei kirjoiteta umpiossa, vaikka nykymaailma onkin täynnään erilaisia sosiaalisia kuplia. Kuplassa saa esittää väkevästi mielipiteensä, ei sen ulkopuolella.

    Siitä kenties johtuukin Freedlandin heittämä kysymys: Onko poliittinen romaani kuollut?

    Poliittinen, pääosin vasemmistolainen romaani oli voimissaan luokkayhteiskunnissa. Silloin yhteiskunnissa oli (hieman yleistäen ja yksinkertaistaen) kaksi osapuolta, jotka taistelivat vallasta. Poliittinen julistus sopi homogeeniseen yhteiskuntaan: olet joko meidän puolella tai meitä vastaan. Työväenliike oli altavastaajana, joten sen vaatimuksia progoiva kaunokirjallisuus oli "poliittista". Reaalisosialismin maissa ei kapinoivaa kirjallisuutta "tarvittu" eikä sallittu.

    Tänään, kuten nähdään, melkein jokaisessa eurooppalaisessa yhteiskunnassa entiset selkeät poliittiset rajat ja reunat murtuvat. Isot puolueet pirstoutuvat synnyttäen uusia ja melkein aina monin tavoin populistisia liikkeitä.

    Tällaisessa tilanteessa poliittisella julistuksella, vaikka sen esittäisi kuinka hienosti tai koskettavasti kirjoitettu poliittinen romaani, ei ole potentiaalisesti homogeenista suurta lukijakuntaa. Bestsellereitä ilmestyy, mutta vain sellaisten aiheiden parissa, joilla on jokin uusi yhteinen kaikupohja. Lukemattomat pienet piirit ovat toki täynnä poliittisia julistuksia, mutta… so what?

Istun hetken puutarhassani.

    Katselen vaahteraa. Sen lehdissä näkyy jo syksyn merkkejä.

    Vaahtera katselee minua. Minussakin syksy näkyy.

    Melkein päivälleen 75 vuotta sitten (25.8.1944) Pariisi vapautettiin natsien vallasta.

    Ranskan tuleva päämies Charles de Gaulle piti Pariisissa Hôtel de Villessä (eli kaupungintalolla) vapautumisen hetkellä kenties elämänsä suurimman puheen mainitsematta sanallakaan amerikkalaisia tai englantilaisia sotilaita, jotka nousivat maihin Normandiassa. Ironiaa siinäkin on, että Pariisin ensimmäiset vapauttajat olivat espanjalaisia.

    Oliko de Gaullen puhe enne tulevasta?

    Eilen keskiviikkona Englannin pääministeri Boris Johnson pyysi kuningatarta syrjäyttämään parlamentin. Melkein samalla tavalla Hitlerin kansallissosialistit nousivat "demokraattisesti" valtaan Saksassa 1930-luvulla.

    Toivottavasti tervapääskyt lentävät turvallisesti etelään kummallisen Euroopan yli.

Ayn Randin giganttinen romaani
vuodelta 1957
on harvoja ei-sosialistisia
poliittisia romaaneja, jotka yhä elävät
ja vaikuttavat lukijoihin.
Yritän lukea sen lähiviikkoina!