[kosmopoliittinen Maurice
Dekobra ]
Sattuma
ja suunnitelma – siinäkö fyysisessä kuilussa ihmisen elämä
horjahtelee reunalta toiselle?
Järki
ja tunne – onko se puolestaan psykologisen ihmisen heilurin
liikettä?
Nykyisyys
ja tulevaisuus – siihenkö mahdottomaan väliin ihminen yrittää
luoda epätoivoisesti illuusion johon tarttua?
Sattumalta
huomasin kirjahyllyssäni Maurice Dekobran romaanin
Samettiliekkejä.
Teoksen
viehättävä kansi houkutteli.
Dekobrasta tuli tietysti mieleen Olavi Paavolaisen kirjoitukset.
Ranskalaisen kirjailijan osasi näin ollen sijoittaa 1920-luvulle ja
arvata hänet moderniksi kirjoittajaksi, joka hullaantui autoista ja
junista, elämän kiihtyvästä, joskus täysin tyhjänpäiväisestä
liikkeestä. Eteenpäin! Maksoi mitä maksoi.
Mutta
oliko sattumaa, että Dekobran romaani löytyi hyllystäni?
Mistä
se sinne tuli? Ostinko sen luettuani Paavolaista kauan sitten vai
onko se tullut vielä etäämpää, isäni lukulampun valosta, joka
sammui vuosia sitten?
Turha
miettiä vastausta.
”En
ole koskaan säikähtänyt ajatusta kuolla aikani mukana”, tunnusti
Paul Morand, maailmansotien välisen ajan tyylikäs
tiennäyttäjä, Maurice Dekobran aikalainen ja maanmies.
Kuinka
moni taiteilija uskaltaa olla noin rehellinen?
Uskalsiko Morand?
Maurice
Tessier (1885-1873) kirjoitti salanimellä Maurice Dekobra. Kaksi kobraa, muistikuva Afrikanmatkalta. Hän
syntyi ja kuoli Pariisissa. Hän asui toisen maailmasodan vuodet Yhdysvalloissa.
Tessier oli toimittaja, kirjailija ja maailmanmatkaaja.
Maailmansotien
välisenä aikana Maurice Dekobra oli kenties tunnetuin kirjailija
Ranskassa. Hänen romaanejaan käännettiin kymmenille kielille,
muutama niistä myös suomeksi.
Älykkäät,
ironiset, romantiikalla ja psykologialla leikittelevät tarinat
kuljettivat lukijoita tarkkapiirteisesti kuvatuilla ulkomaisille
paikoilla taidolla jota ei ollut ennen koettu.
Dekobra
on elimellisesti 1920-lukua samalla tavalla kuin Ranskaan vyöryneiden
taiteilijoiden sukupolvet: Pariisissa ja Rivieralla kohdanneiden
Hemingwayn ja Fitzgeraldin läpimurtoromaanit
ilmestyivät suunnilleen samaan aikaan kuin Dekobran Makuuvaunujen
Madonna (La Madone des sleepings, 1925),
jota luettiin eri puolilla maailmaa henkeä pidätellen. Panu
Rajala kertoo Mika Waltarin lukeneen sitä ruotsiksi.
Paavolainen epäili ettei teosta uskalleta koskaan suomentaa – eikä
kai uskallettukaan (?). Bostonissa tuo kirja kiellettiin.
Kerrotaan
että kun Dekobra antoi newyorkilaisessa Waldorf-Astoria -hotellissa nimikirjoituksia teoksiinsa, nimikirjoitusta haluavien
kaupunkilaisten jono oli yli kuuden kilometrin mittainen. Toisen
maailmansodan jälkeen, Ranskaan palattuaan, Dekobra ilmeisesti
kirjoitti kohtuullisen kiinnostavia dekkareita.
Tänään,
kiirastorstaina 2018, Maurice Dekobra on täysin tuntematon
kirjailija. Eikä edes ranskankielinen Wikipedia kerro hänestä
muutamaa sanaa enempää.
Kirjailija
kiinnittyi hetkeensä kuin kiiltävä maali höyryveturin upeaan, kuumana
hehkuvaan kylkeen.
Ei
säikähtänyt kuolla aikansa mukana.
Aina
kun puhutaan viihteellisestä kirjallisuudesta ajatellaan, että
niissä ihmiset esiintyvät aikakautensa kliseinä; että roolit ja
yhteiskunnalliset asetelmat ovat sovinnaisia, ennalta arvattavia.
Tällainen
ennakkokäsitys järkkyy Maurice Dekobraa lukiessa.
Kuvitelkaa
mielessänne - muuan kirjoittaja opasti pari vuotta sitten - että
Wodehousen Bertie Woosterilla on tätä huomattavasti
älykkäämpi vanhempi veli, joka kuitenkin Bertien kaltaisena kranttuna
touhupellenä ajautuu johonkin John le Carrén romaaniin, ja
ymmärrätte suunnilleen millaisesta romaanista Makuuvaunujen
Madonnassa on kysymys.
Yllättävintä
Dekobran romaaneissa on, että naissankarit pyörittävät modernia
ihmissuhdepeliä ja johdattelevat miehiä tahtonsa mukaisesti. Onko
tämä ironiaa vai jälkiviisautta?
Dekobran
romaanien alaotsikkona toistui Kosmopoliittinen romaani.
Olavi Paavolainen piirteli vuonna 1929 ilmestyneessä
esseekokoelmassa Nykyaikaa etsimässä tällaisen
kosmopoliittisen romaanin tunnusmerkkejä, ja huomasi että sen –
Dekobran, Michael Arlenin, Paul Morandin tai
Pierre Benoitin romaanien – ytimestä löytää yhteisen juonteen: ”nainen on muuttunut tapahtumien
johtajaksi.”
”Nainen
suorittaa sankariteot”, Paavolainen hämmästeli, ”nainen matkustaa
seikkailusta seikkailuun, nainen pelastaa miehen vaarasta – mies,
niin, mies ihmettelee, ihailee pelonsekaista kunnioitusta täynnä,
on kiitollinen, jos ihmeellinen, heroinen nainen suvaitsee valita
juuri hänet lemmitykseen, suojatikseen.”
Nainen
ei Paavolaisen mukaan ollut enää miehisten urotöiden palkinto,
valkea, veltto odaliski kaukaisessa, salaisessa myskin ja ambran
tuoksujen täyttämässä hämärässä salissa. ”Ei – vaan
nainen ohjaa autoa päässään pieni hattu pour le sport ja
mies istuu sydän kurkussa vieressä.”
Kuinka
kauan sitten menikään ennen kuin naisesta tuli amerikkalaisten
toimintaelokuvien sankari?
Ja
nytkö hän, nainen, valloittaa lopulta myös median?
Yhden
romaanin luettuaan ei tietysti uskalla sanoa, oliko Dekobra
pinnallinen kirjailija. Jos oli, oliko muunlaisia kirjailijoita
1920-luvun kiihkeässä ilmapiirissä olemassakaan?
Paavolainen
huomautti, että Dekobrassa yhtyi laaja lukeneisuus aina Aleksander
Blockista ja Vladimir Majakovskista poliittisten aikakauslehtien ja
päivälehtien viimeisimpiin suurvaltapolitiikan uutisiin.
Paavolaisen mielestä, kun ottaa vielä huomioon Dekobran
viehtymyksen makuu- ja kylpyhuoneiden monimutkaisiin mysteereihin,
”komplisoiduinkin ihminen löytää Makuuvaunujen Madonnasta jonkin
mieluisan kohdan”.
Ei
ole ihan varmaa lukiko Paavolainen Dekobran teoksen suoraan (jollakin
kielellä) vai lainasiko hän saksalaisen Der Querschnittin
artikkeleita ja romaaniotteita.
Yhtä
kaikki tuosta lehdestä löytyi Maurice Dekobran kirjoitus
kosmopoliittisen romaanin kirjoittamisesta. ”Ei voi”, Dekobra
kirjoitti, ”kuvata New Yorkin satamaa, iltaa ’an der schönen
blauen Donau’, kuutamoa Veneziassa tai Kairon viileitä öitä, jos
kalastelee Bougivalissa onkivapa oikeassa ja Baedeker vasemmassa
kädessä.” Siksi kirjailija vaihtaakin ”riemulla nojatuolin ja
aamutakin laivanhyttiin, makuuvaunuun ja ratsastushousuihin. Hän on
kuvatakseen ottamansa ympäristön arvosteleva huomioitsija. Hän
matkustaa niihin maihin, joissa hänen sankarinsa tulevat elämään
ja tutkii yksityiskohtaisesti näiden ihmisten olemusta, ilmapiiriä
ja elämänehtoja.”
Kosmopoliittinen
kirjailija avaa ikkunat ja ovet ja käy matkaan. Hän on uranuurtaja,
henkisesti ja fyysisesti.
Kenties
juuri siksi hänen teoksensa kuolevat nopeasti ajan mukana:
sellaisesta mistä hän kertoo rikkaiden ja vapaiden
eliitti-ihmisten arkipäivänä 1920-luvulla, on tullut jokamiehen normaalia elämää
2000-luvulla. Jokamiehen ei tarvitse lukea romanttisen jännittäviä
matkaromaaneja, koska maailma on hänelle muutenkin auki tulla ja mennä.
Samettiliekkejä
(Flammes de velours) ilmestyi Ranskassa 1927 ja
Suomessa seuraavana vuonna Satakunnan kirjateollisuus Oy:n
julkaisemana.
Jos
Makuuvaunujen Madonnan eroottinen rohkeus (?) esti sen
julkaisemisen suomeksi, niin eikö kukaan pannut merkille
Samettiliekkien melkein hirvittävän militanttia
”feminismiä”?
Vai
onko se feminismiä? Jos ei, niin mitä sitten? Pelkkää sovinistista ironiaako
miehen ja naisen tasapainoisen suhteen mahdottomuudesta?
Muodollisesti
Samettiliekkejä on ”lähetystösihteeri Philippe Jacquemod’n
päiväkirja”, joka alkaa Wienissä, helmikuun 27 päivänä jonakin vuonna 1920-luvulla.
Romaanin
Philippe lupautuu etsimään ohimennen tapaamansa nuoren naisen, joka
katoaa yllättäen wieniläisestä yökerhosta, sanaa sanomatta
siskolleen.
Philippe
löytää Lilan, kuin Graalin maljaa etsiessään, Tšekkoslovakiasta kummallisesta vuoristoparantolasta, Orlikin linnasta missä jykevä, naiskokokemuksiinsa pettynyt tri Schomberg parantaa
ihmissuhteissa pettyneitä naisia manipuloimalla ja hypnotisoimalla
nämä
tunteettomiksi ihmisiksi, joilla ei ole enää vaaraa joutua kunnottomien
miesten pauloihin.
Schomberg
perustelee Philippelle tehtävänsä lähtökohtaa. Naisesta tuli
(ensimmäisen) maailmansodan moraalinen uhri: ”Nainen, joka jo oli
vapautunut viisikymmentä vuotta kestäneen suurisuisen tai
valheellisen feminismin avulla, on menettänyt todellisten arvojensa
maineen. Nainen apinoi miestä – ikään kuin sellainen jäljittely
olisi kiitettävää – ja samalla hän tahtoo säilyttää
heikommuutensa erikoisoikeudet. Hän epäröi kahden äärimmäisyyden
välillä: Hän tahtoo olla vapaa amazoni, joka kaappaa itselleen
valtiollisia oikeuksia, ja hän tahtoo leikata toisen puolen
rintaansa saadakseen äänestysoikeuden; ja toiselta puolen hän
tahtoo olla seireeni, joka laulaa houkutuslaulua ja vangitsee miehen
viettelevään syliinsä.”
Schombergin
parannuskeino on ”julma”: ”Teen heidän sydämensä
tunteettomaksi. Sillä sydämessä piilee vihollinen. On kidutettava
sydämen toimintaa aivojen hyödyksi, ja aivojen yksin pitää
hallita oppilaitteni tahdonilmauksia.”
Böömiläisen
linnan psykiatri ”parantaa” naisia hypnoosilla, kuolettamalla näiden tunteet, niin että parannusmetodissa vedotaan yksinomaan naisten
järkeen. Schomberg pyrkii asettamaan naiset miestä vastaan: ”Teen
heidät kykenevämmiksi sukupuolien väliseen sotaan. Rakkaus on
sotaa, leppymätöntä, sitkeätä, eikä aselepoa ole milloinkaan. Se on hävittävää sotaa, joka alkaa lemmenhetkellä ja loppuu Nogin neljänneksellä. On vastustettava vihollista. En puhu ruumiista, vaan sielusta… Vihollinen on lannistettava kieltämällä tai kesytettävä myöntämällä. Kun naiset oppivat tämän taktiikan, niin, elleivät he voitakaan,
niin ainakin hallitsevat miehiä ja saattavat ilmi heidän valheensa
ja petollisuuden.”
Schomberg
kertoo vapauttavansa naiset, työskentelevänsä heidän parhaakseen.
”Teen heistä julmia miesten vastustajia. Eikö siinä ole ihanne,
johon kaikki naiset haluavat pyrkiä?… Ja minä tulen muuttamaan
tämän naisen tulevaisuuden. Älkää luulko, että liioittelen. Olen
jo muuttanut. Pitelen hänen aivojaan käsissäni. Minä hallitsen
hänen tunteidensa reaktioita. Tämä Välimeren kaunotar, joka oli
tulemaisillaan onnettoman rakkauden tai itsekkään miehen uhriksi,
tulee tuottamaan miehille kärsimyksiä. Minä harjoitan
häntä. Muovailen häntä. Kaavailen häntä.”
No,
Philippe saa viedä etsimänsä ja parantolasta löytämänsä Lilan, 20-vuotiaan kaunottaren, pois
tohtorin huolenpidosta. He matkuvat pitkin Eurooppaa, rakkaussuhde
syttyy suojelijan ja suojatin välille ja saa huipennuksen Pohjois-Afrikassa, jonka jälkeen matka
jatkuu Espanjaan tarinan murheelliseen kliimaksiin.
Dekobra
kehittää draamaa antiikin tragedian säännöillä. Philippe luulee
pelastavansa naisen viemällä hänet kauas tri Schombergin luota,
mutta se juuri onkin tohtorin tarkoitus. Philippe kuvittelee, että Lilan rakastuessa häneen, tämä pelastuu, mutta myös rakastuminen on tohtorin "kaavailemaa". Kun Lila sitten (melkein) vietellään
tohtorin psyykkisessä kaukohjauksessa, ja hän pettää vastoin
tahtoaan Philippen rakkauden eräässä Granadan
mustalaiskorttelissa, hänen tulisi paljastuttuaan havahtua tunteistaan ja alkaa käyttäytyä
pelkän järjen ohjaamana.
Mutta
sekä parantaja että pelastaja epäonnistuvat: järkytys on liikaa,
kahdelta suunnalta painostettu nainen menettää järkensä. Lila pakenee sekä tohtoria että Philippeä.
Philippe ymmärtää katkeran opetuksen: ”Schopenhauer oli liiankin
oikeassa sanoessaan: ’Rakkauden humala on syötti, joka raatelee.’
Minä lisäisin, että rakkaus on samettiliekki, joka hyväilee ja
kalvaa meitä samalla kertaa.”
”Niin,
mutta se on oikein teille miehille”, jatkaa Rosario, kuubalainen kaunotar joka
on toiminut kolmiodraamassa tri Schombergin apuna ja joka itse on jo aikaisemmin
jäädyttänyt sydämensä. "Se on oikein teille miehille, ikuisille metsästäjille,
parantumattomille rakastajille, jotka synnytte aina uudestaan
tuhkastanne kuin sadun feeniks-linnut.”
Mitä
romaani taideteoksena tarkoittaa?
Mitä
se oikeastaan on? Enemmän kuin kertomus? Vähemmän kuin elämä?
Tämä,
lukemani Samettiliekkejä, ja monet muut luetut ja lukematta
jääneet?
Miksi
joillakin romaaneilla on ikuinen elämä ja ne palavat pitkään vaikka
kituen kuin kynttilän liekki, kun taas toiset sammuvat äkkiä
kuin bensiinillä sytytetty, melkein pilviin asti hetken roihuava
juhannuskokko?
Pitäisikö
säikähtää vai todeta tyynesti, että suurin piirtein sellaistahan elämä
on?
Kuvitusta Olavi Paavolaisen teoksessa Nykyaikaa etsimässä. Otava, 1929,4.p 1990. |