torstai 29. maaliskuuta 2018

Tunteeton sydän


[kosmopoliittinen Maurice Dekobra ]



Sattuma ja suunnitelma – siinäkö fyysisessä kuilussa ihmisen elämä horjahtelee reunalta toiselle?
    Järki ja tunne – onko se puolestaan psykologisen ihmisen heilurin liikettä?
    Nykyisyys ja tulevaisuus – siihenkö mahdottomaan väliin ihminen yrittää luoda epätoivoisesti illuusion johon tarttua?


Sattumalta huomasin kirjahyllyssäni Maurice Dekobran romaanin Samettiliekkejä.
    Teoksen viehättävä kansi houkutteli.
    Dekobrasta tuli tietysti mieleen Olavi Paavolaisen kirjoitukset. Ranskalaisen kirjailijan osasi näin ollen sijoittaa 1920-luvulle ja arvata hänet moderniksi kirjoittajaksi, joka hullaantui autoista ja junista, elämän kiihtyvästä, joskus täysin tyhjänpäiväisestä liikkeestä. Eteenpäin! Maksoi mitä maksoi.
    Mutta oliko sattumaa, että Dekobran romaani löytyi hyllystäni?
    Mistä se sinne tuli? Ostinko sen luettuani Paavolaista kauan sitten vai onko se tullut vielä etäämpää, isäni lukulampun valosta, joka sammui vuosia sitten?
    Turha miettiä vastausta.
    ”En ole koskaan säikähtänyt ajatusta kuolla aikani mukana”, tunnusti Paul Morand, maailmansotien välisen ajan tyylikäs tiennäyttäjä, Maurice Dekobran aikalainen ja maanmies.
    Kuinka moni taiteilija uskaltaa olla noin rehellinen?
    Uskalsiko Morand?


Maurice Tessier (1885-1873) kirjoitti salanimellä Maurice Dekobra. Kaksi kobraa, muistikuva Afrikanmatkalta. Hän syntyi ja kuoli Pariisissa. Hän asui toisen maailmasodan vuodet Yhdysvalloissa. 
    Tessier oli toimittaja, kirjailija ja maailmanmatkaaja.
    Maailmansotien välisenä aikana Maurice Dekobra oli kenties tunnetuin kirjailija Ranskassa. Hänen romaanejaan käännettiin kymmenille kielille, muutama niistä myös suomeksi.
    Älykkäät, ironiset, romantiikalla ja psykologialla leikittelevät tarinat kuljettivat lukijoita tarkkapiirteisesti kuvatuilla ulkomaisille paikoilla taidolla jota ei ollut ennen koettu.
    Dekobra on elimellisesti 1920-lukua samalla tavalla kuin Ranskaan vyöryneiden taiteilijoiden sukupolvet: Pariisissa ja Rivieralla kohdanneiden Hemingwayn ja Fitzgeraldin läpimurtoromaanit ilmestyivät suunnilleen samaan aikaan kuin Dekobran Makuuvaunujen Madonna (La Madone des sleepings, 1925), jota luettiin eri puolilla maailmaa henkeä pidätellen. Panu Rajala kertoo Mika Waltarin lukeneen sitä ruotsiksi. Paavolainen epäili ettei teosta uskalleta koskaan suomentaa – eikä kai uskallettukaan (?). Bostonissa tuo kirja kiellettiin.
    Kerrotaan että kun Dekobra antoi newyorkilaisessa Waldorf-Astoria -hotellissa nimikirjoituksia teoksiinsa, nimikirjoitusta haluavien kaupunkilaisten jono oli yli kuuden kilometrin mittainen. Toisen maailmansodan jälkeen, Ranskaan palattuaan, Dekobra ilmeisesti kirjoitti kohtuullisen kiinnostavia dekkareita.
    Tänään, kiirastorstaina 2018, Maurice Dekobra on täysin tuntematon kirjailija. Eikä edes ranskankielinen Wikipedia kerro hänestä muutamaa sanaa enempää.
    Kirjailija kiinnittyi hetkeensä kuin kiiltävä maali höyryveturin upeaan, kuumana hehkuvaan kylkeen.
    Ei säikähtänyt kuolla aikansa mukana.




Aina kun puhutaan viihteellisestä kirjallisuudesta ajatellaan, että niissä ihmiset esiintyvät aikakautensa kliseinä; että roolit ja yhteiskunnalliset asetelmat ovat sovinnaisia, ennalta arvattavia.
    Tällainen ennakkokäsitys järkkyy Maurice Dekobraa lukiessa.
    Kuvitelkaa mielessänne - muuan kirjoittaja opasti pari vuotta sitten - että Wodehousen Bertie Woosterilla on tätä huomattavasti älykkäämpi vanhempi veli, joka kuitenkin Bertien kaltaisena kranttuna touhupellenä ajautuu johonkin John le Carrén romaaniin, ja ymmärrätte suunnilleen millaisesta romaanista Makuuvaunujen Madonnassa on kysymys.
    Yllättävintä Dekobran romaaneissa on, että naissankarit pyörittävät modernia ihmissuhdepeliä ja johdattelevat miehiä tahtonsa mukaisesti. Onko tämä ironiaa vai jälkiviisautta?
    Dekobran romaanien alaotsikkona toistui Kosmopoliittinen romaani.
    Olavi Paavolainen piirteli vuonna 1929 ilmestyneessä esseekokoelmassa Nykyaikaa etsimässä tällaisen kosmopoliittisen romaanin tunnusmerkkejä, ja huomasi että sen – Dekobran, Michael Arlenin, Paul Morandin tai Pierre Benoitin romaanien – ytimestä löytää yhteisen juonteen: ”nainen on muuttunut tapahtumien johtajaksi.”
    ”Nainen suorittaa sankariteot”, Paavolainen hämmästeli, ”nainen matkustaa seikkailusta seikkailuun, nainen pelastaa miehen vaarasta – mies, niin, mies ihmettelee, ihailee pelonsekaista kunnioitusta täynnä, on kiitollinen, jos ihmeellinen, heroinen nainen suvaitsee valita juuri hänet lemmitykseen, suojatikseen.”
    Nainen ei Paavolaisen mukaan ollut enää miehisten urotöiden palkinto, valkea, veltto odaliski kaukaisessa, salaisessa myskin ja ambran tuoksujen täyttämässä hämärässä salissa. ”Ei – vaan nainen ohjaa autoa päässään pieni hattu pour le sport ja mies istuu sydän kurkussa vieressä.”
    Kuinka kauan sitten menikään ennen kuin naisesta tuli amerikkalaisten toimintaelokuvien sankari?
    Ja nytkö hän, nainen, valloittaa lopulta myös median?


Yhden romaanin luettuaan ei tietysti uskalla sanoa, oliko Dekobra pinnallinen kirjailija. Jos oli, oliko muunlaisia kirjailijoita 1920-luvun kiihkeässä ilmapiirissä olemassakaan?
    Paavolainen huomautti, että Dekobrassa yhtyi laaja lukeneisuus aina Aleksander Blockista ja Vladimir Majakovskista poliittisten aikakauslehtien ja päivälehtien viimeisimpiin suurvaltapolitiikan uutisiin. Paavolaisen mielestä, kun ottaa vielä huomioon Dekobran viehtymyksen makuu- ja kylpyhuoneiden monimutkaisiin mysteereihin, ”komplisoiduinkin ihminen löytää Makuuvaunujen Madonnasta jonkin mieluisan kohdan”.
    Ei ole ihan varmaa lukiko Paavolainen Dekobran teoksen suoraan (jollakin kielellä) vai lainasiko hän saksalaisen Der Querschnittin artikkeleita ja romaaniotteita.
    Yhtä kaikki tuosta lehdestä löytyi Maurice Dekobran kirjoitus kosmopoliittisen romaanin kirjoittamisesta. ”Ei voi”, Dekobra kirjoitti, ”kuvata New Yorkin satamaa, iltaa ’an der schönen blauen Donau’, kuutamoa Veneziassa tai Kairon viileitä öitä, jos kalastelee Bougivalissa onkivapa oikeassa ja Baedeker vasemmassa kädessä.” Siksi kirjailija vaihtaakin ”riemulla nojatuolin ja aamutakin laivanhyttiin, makuuvaunuun ja ratsastushousuihin. Hän on kuvatakseen ottamansa ympäristön arvosteleva huomioitsija. Hän matkustaa niihin maihin, joissa hänen sankarinsa tulevat elämään ja tutkii yksityiskohtaisesti näiden ihmisten olemusta, ilmapiiriä ja elämänehtoja.”
    Kosmopoliittinen kirjailija avaa ikkunat ja ovet ja käy matkaan. Hän on uranuurtaja, henkisesti ja fyysisesti.
    Kenties juuri siksi hänen teoksensa kuolevat nopeasti ajan mukana: sellaisesta mistä hän kertoo rikkaiden ja vapaiden eliitti-ihmisten arkipäivänä 1920-luvulla, on tullut jokamiehen normaalia elämää 2000-luvulla. Jokamiehen ei tarvitse lukea romanttisen jännittäviä matkaromaaneja, koska maailma on hänelle muutenkin auki tulla ja mennä.






Samettiliekkejä (Flammes de velours) ilmestyi Ranskassa 1927 ja Suomessa seuraavana vuonna Satakunnan kirjateollisuus Oy:n julkaisemana.
    Jos Makuuvaunujen Madonnan eroottinen rohkeus (?) esti sen julkaisemisen suomeksi, niin eikö kukaan pannut merkille Samettiliekkien melkein hirvittävän militanttia ”feminismiä”?
    Vai onko se feminismiä? Jos ei, niin mitä sitten? Pelkkää sovinistista ironiaako miehen ja naisen tasapainoisen suhteen mahdottomuudesta?
    Muodollisesti Samettiliekkejä on ”lähetystösihteeri Philippe Jacquemod’n päiväkirja”, joka alkaa Wienissä, helmikuun 27 päivänä jonakin vuonna 1920-luvulla.
    Romaanin Philippe lupautuu etsimään ohimennen tapaamansa nuoren naisen, joka katoaa yllättäen wieniläisestä yökerhosta, sanaa sanomatta siskolleen.
    Philippe löytää Lilan, kuin Graalin maljaa etsiessään, Tšekkoslovakiasta kummallisesta vuoristoparantolasta, Orlikin linnasta missä jykevä, naiskokokemuksiinsa pettynyt tri Schomberg parantaa ihmissuhteissa pettyneitä naisia manipuloimalla ja hypnotisoimalla nä tunteettomiksi ihmisiksi, joilla ei ole enää vaaraa joutua kunnottomien miesten pauloihin.
    Schomberg perustelee Philippelle tehtävänsä lähtökohtaa. Naisesta tuli (ensimmäisen) maailmansodan moraalinen uhri: ”Nainen, joka jo oli vapautunut viisikymmentä vuotta kestäneen suurisuisen tai valheellisen feminismin avulla, on menettänyt todellisten arvojensa maineen. Nainen apinoi miestä – ikään kuin sellainen jäljittely olisi kiitettävää – ja samalla hän tahtoo säilyttää heikommuutensa erikoisoikeudet. Hän epäröi kahden äärimmäisyyden välillä: Hän tahtoo olla vapaa amazoni, joka kaappaa itselleen valtiollisia oikeuksia, ja hän tahtoo leikata toisen puolen rintaansa saadakseen äänestysoikeuden; ja toiselta puolen hän tahtoo olla seireeni, joka laulaa houkutuslaulua ja vangitsee miehen viettelevään syliinsä.”
    Schombergin parannuskeino on ”julma”: ”Teen heidän sydämensä tunteettomaksi. Sillä sydämessä piilee vihollinen. On kidutettava sydämen toimintaa aivojen hyödyksi, ja aivojen yksin pitää hallita oppilaitteni tahdonilmauksia.”
    Böömiläisen linnan psykiatri ”parantaa” naisia hypnoosilla, kuolettamalla näiden tunteet, niin että parannusmetodissa vedotaan yksinomaan naisten järkeen. Schomberg pyrkii asettamaan naiset miestä vastaan: ”Teen heidät kykenevämmiksi sukupuolien väliseen sotaan. Rakkaus on sotaa, leppymätöntä, sitkeätä, eikä aselepoa ole milloinkaan. Se on hävittävää sotaa, joka alkaa lemmenhetkellä ja loppuu Nogin neljänneksellä. On vastustettava vihollista. En puhu ruumiista, vaan sielusta… Vihollinen on lannistettava kieltämällä tai kesytettävä myöntämällä. Kun naiset oppivat tämän taktiikan, niin, elleivät he voitakaan, niin ainakin hallitsevat miehiä ja saattavat ilmi heidän valheensa ja petollisuuden.”
    Schomberg kertoo vapauttavansa naiset, työskentelevänsä heidän parhaakseen. ”Teen heistä julmia miesten vastustajia. Eikö siinä ole ihanne, johon kaikki naiset haluavat pyrkiä?… Ja minä tulen muuttamaan tämän naisen tulevaisuuden. Älkää luulko, että liioittelen. Olen jo muuttanut. Pitelen hänen aivojaan käsissäni. Minä hallitsen hänen tunteidensa reaktioita. Tämä Välimeren kaunotar, joka oli tulemaisillaan onnettoman rakkauden tai itsekkään miehen uhriksi, tulee tuottamaan miehille kärsimyksiä. Minä harjoitan häntä. Muovailen häntä. Kaavailen häntä.”


No, Philippe saa viedä etsimänsä ja parantolasta löytämänsä Lilan, 20-vuotiaan kaunottaren, pois tohtorin huolenpidosta. He matkuvat pitkin Eurooppaa, rakkaussuhde syttyy suojelijan ja suojatin välille ja saa huipennuksen Pohjois-Afrikassa, jonka jälkeen matka jatkuu Espanjaan tarinan murheelliseen kliimaksiin.
    Dekobra kehittää draamaa antiikin tragedian säännöillä. Philippe luulee pelastavansa naisen viemällä hänet kauas tri Schombergin luota, mutta se juuri onkin tohtorin tarkoitus. Philippe kuvittelee, että Lilan rakastuessa häneen, tämä pelastuu, mutta myös rakastuminen on tohtorin "kaavailemaa". Kun Lila sitten (melkein) vietellään tohtorin psyykkisessä kaukohjauksessa, ja hän pettää vastoin tahtoaan Philippen rakkauden eräässä Granadan mustalaiskorttelissa, hänen tulisi paljastuttuaan havahtua tunteistaan ja alkaa käyttäytyä pelkän järjen  ohjaamana.
    Mutta sekä parantaja että pelastaja epäonnistuvat: järkytys on liikaa, kahdelta suunnalta painostettu nainen menettää järkensä. Lila pakenee sekä tohtoria että Philippeä.
    Philippe ymmärtää katkeran opetuksen: ”Schopenhauer oli liiankin oikeassa sanoessaan: ’Rakkauden humala on syötti, joka raatelee.’ Minä lisäisin, että rakkaus on samettiliekki, joka hyväilee ja kalvaa meitä samalla kertaa.”
    ”Niin, mutta se on oikein teille miehille”, jatkaa Rosario, kuubalainen kaunotar joka on toiminut kolmiodraamassa tri Schombergin apuna ja joka itse on jo aikaisemmin jäädyttänyt sydämensä. "Se on oikein teille miehille, ikuisille metsästäjille, parantumattomille rakastajille, jotka synnytte aina uudestaan tuhkastanne kuin sadun feeniks-linnut.”


Mitä romaani taideteoksena tarkoittaa?
    Mitä se oikeastaan on? Enemmän kuin kertomus? Vähemmän kuin elämä?
    Tämä, lukemani Samettiliekkejä, ja monet muut luetut ja lukematta jääneet?
    Miksi joillakin romaaneilla on ikuinen elämä ja ne palavat pitkään vaikka kituen kuin kynttilän liekki, kun taas toiset sammuvat äkkiä kuin bensiinillä sytytetty, melkein pilviin asti hetken roihuava juhannuskokko?
    Pitäisikö säikähtää vai todeta tyynesti, että suurin piirtein sellaistahan elämä on?


Kuvitusta Olavi Paavolaisen
teoksessa Nykyaikaa etsimässä.
Otava, 1929,4.p 1990.

torstai 22. maaliskuuta 2018

Pintaa syvemmällä


[näkökulman hakemista]


Kyösti Salovaara, 2018.

Onko jään alapuolella jotakin? Meri, järvi, tulvapelto?
    Jos et ole koskaan käynyt Suomessa kesällä, et voi olla varma mitä jää peittää vai peittääkö mitään.
    Virran pinnassa pyörteitä. Ulottuvatko ne pohjaan asti? Vaikea sanoa, ellei sukella pohjaan ja osaa lukea pyörteiden merkkejä.
    Miten on mahdollista, että virta jäätyy koskessa?
    Ei se olekaan mahdollista, vaikka siltä näyttää. Jos koski jäätyy pohjaan asti, jonnekin syntyy uusia järviä, uusia virtoja, uusia koskia. Vesi ei kuitenkaan juokse vastamäkeen.
    Näissä pinnoissa riittää ihmettelemistä.


Kuoritaan sipuli ja todetaan, ettei sipulia löydy. Saadaan pelkästään pintoja.
    Oikeastaan ihminen näkee vain pintoja, fyysisesti ja henkisesti.  Joskus sitä tai tätä puhujaa tai kirjoittajaa moititaan pinnalliseksi, aivan kuin olisi jokin tietty tapa kirjoittaa syvältä, pintojen alapuolelta. Pinnan alle ei pääse kuin sukeltaja, joten muiden on tyytyminen siihen mikä näkyy päältä, ei alta.
    Sanatkin ovat pelkkää pintaa, aika lailla yhdentekeviä pinnasta irrotettuna. Vasta kun sanoista tulee uusi pinta, ne kertovat jotakin. Ei siis väheksytä merkityksiä, vaikka ei osatakaan määritellä mitä ”merkitys” tarkoittaa.
    Jostakin syystä usein käytetyt sanat vaativat tuekseen eniten selittämistä, niin kuin ”kaunis” ja ”ruma”, ”hyvä” ja ”paha”. Sumeiden sanojen kaltevalla pinnalla liukastuu.
    Eric Amblerin romaanissa Oikeuden pitkä käsi kuvataan biologispsykologisen pinnan suhde sen takana olevaan.
    ”Miehen kasvonpiirteet, luusto ja sitä peittävä kerros ovat biologisen kehityksen tulos, mutta kasvonsa mies luo itse”, Ambler kirjoitti vuonna 1939 ilmestyneessä jännärissään. ”Kasvot ovat lausunto hänen tavanmukaisesta tunne-elämästään, siitä asenteesta, jonka hänen toiveensa vaativat täyttyäkseen, ja siitä mitä hänen pelkonsa edellyttävät suojaksi vaanivia silmiä vastaan. Mies kantaa sitä kuin paholaisen naamaria, laitetta, jota hän käyttää herättääkseen toisissa omia tunteitaan täydentäviä tunteita. Jos hän pelkää, niin täytyy häntä pelätä, jos hän kaipaa, silloin häntä täytyy kaivata. Se on verho mielen alastomuuden peittämiseen. Vain muutamat miehet, taidemaalarit, ovat voineet nähdä mielen kasvojen takana.”
    Tapio Hiisivaaran suomennos on aika kauhea ja vähintään kömpelö, mutta kirjailijan tarkoituksesta pääsee jyvälle. Inhimillisen pinnan alla saattaa olla jotakin, mutta jos on, se jokin näkyy myös pinnassa.

Kyösti Salovaara, 2018.


Eikö kaunokirjallisuuskin ole pintaa?
    Se väreilee todellisuuden pyörteissä, vääntelehtii syvällä olevien voimien pusertamana ja on näyttävinään jotakin samalla kun peittää. Jos se olisi aivan totta, pelkkä totuus, sitä ei kai tarvittaisi mihinkään, koska totuus riittäisi iltauutisissa kerrottuna.
    Mutta koska tarina, fiktio, ei ole kokonaan totta, miten siihen tulisi suhtautua, jos kaunokirjallisuudesta haluaa päätellä todellisen todellisuuden luonteen ja laadun? Onko jokainen romaani ”paholaisen” naamio?
    Kansalliset kliseet ovat nekin pintaa, jonka näemme ja hyväksymme ja koemme omaksemme. Jos ei pidä varaansa, kliseeseen kompastuu.
    Poliittisen historian professori Vesa Vares kääntelee Kanava-lehdessä Väinö Linnan Pohjantähti-romaanitrilogiaa puolelta toiselle ja toteaa: Ikoni painaa liikaa. Hieman liioitellen sanoen Linnan Pohjantähdestä on tullut kansallinen klisee, jota pidetään niin totena ettei huomata mitä siitä puuttuu.
    Vares lainaa ajatuksensa tueksi Risto Volasen ja Lasse Lehtisen kirjaa 1918 – kuinka vallankumous levisi Suomeen, jossa Volanen ja Lehtinen ovat sitä mieltä, että Pohjatähden antama kuva ”on jopa estänyt keskustelun siitä, kuinka Suomessa tapahtui vuonna 1918 harkittu vallankumous”.
    Vares ei kiistä Pohjantähden voimaa eikä kaunokirjallista arvoa, mutta esittää historiantutkijana huolen, että romaanista, ”pohjantähteydestä” on tullut liian yksioikoinen ja usein myös ainoa hyväksytytty kuva vuoden 1918 sisällisodasta. Kansa tuntee Linnan Pohjantähden ”tositarinan”, ei paljon muuta.
    Vares muistuttaa, että Pohjantähdessä on paljon historiallisesti ”epäuskottavia tai ainakin epäedustavia piirteitä”. Itse perusasetelmakin on vino, koska torpparikysymys ei ollut sodan kannalta merkittävä, toisin kuin Linnan romaanista voisi päätellä. ”Valkoisten puolella taisteli jokseenkin sama määrä torppareita kuin punaisella. Noilta vuosilta ei liioin tunneta ainoatakaan tapausta, jossa pappila olisi palauttanut torpan maita itselleen.”
    Mutta eihän kaunokirjallisuus olekaan ihan tosi tosikertomus, me sanomme vastaväitteenä.
    Ei olekaan. Pohjantähden kohdalla pitää kuitenkin muistaa, että Linna ajatteli itsekin kirjoittavansa historian tulkintaa eikä fiktiota. Pentti Linkolan tavoin Vares huomauttaa, että Pohjatähdessä ei ole oikeastaan yhtään asiallista porvarillista henkilötyyppiä. Tässä mielessä Linnan historiantulkinta on vääntynyt, puolueellinen.
    No, Linna on häviäjän puolella ja liioittelee vahvemmassa asemassa olleiden huonoja piirteitä; hän piirtää karikatyyrejä alleviivatakseen sanomaansa ja tehdäkseen oikeutta sisällissodan uhreille. Linnan näkökulmasta häviäjä on uhri ja siksi tarina, tulkinta valitsee punaisten puolen.


Kyösti Salovaara, 2018.


Vareksen mielestä Linnan hieno romaani ei ole ongelma sinänsä, mutta se on ongelmallinen siksi, että ”pohjantähteläisyys” muodostaa lähes ainoan ”kansallisen” kuvan vuodesta 1918. ”Nyky-yhteiskunnan ihmisiltä näyttää puuttuvan älyllinen uteliaisuus arvioida noita vuosia miltään muulta pohjalta. Puuttuu älyllinen uteliaisuus tutkia niiden ihmisten arvomaailmaa, jotka olivat valkoisen puolen tavallisia kansalaisia ja jotka oikeastaan ratkaisivat, mihin suuntaan Suomi 1918 kääntyi. He eivät olleet läheskään aina parempiosaisia kuin punaiset, eikä heissä ole tarpeeksi draamaa.”
    Puuttuuko suomalaisesta kaunokirjallisuudesta sitten valkoinen tarina? Jos puuttuu, niin miksi?
    Vares toteaa, että sille ei ole sosiaalista tilausta; ei kai ole ollut aikaisemminkaan. Valkoinen ”Pohjantähti” olisi pitänyt kirjoittaa heti 1930-luvulla. Eikö voittajissa todellakaan ollut ja ole riittävästi "draamaa"? Onko poikkeusyksilö, kapinallinen yhä kiinnostavampi kohde kuin tavanomainen, turvallinen, sääntöjä noudattava kansalainen?
    Linnan Pohjantähti tuli yhteiskunnallisesti oikeaan aikaan, sosiaalisesti sopivaan rakoon 1960-luvulla. Noina vuosina Suomi muuttui radikaalisti, modernisoitui, vasemmistolainen hyvinvointiaate näytti puhkaisevan entisen yhteiskunnan arvoluokitukset. 
    Hienosti Vares kuitenkin huomaa, että Pohjantähden sankarit, Koskelan torpparit eivät elämäntavoiltaan ja asenteiltaan ole mitään radikaaleja, vaan pikemminkin porvarillisten hyveiden ja tapojen edustajia: ”Koskeloiden maailma oli täysin agraarinen. Tulevan elämän odotukset suuntautuivat omaan lähiyhteisöön ja oman tilan itsenäisyyteen. Käytöstavat olivat niin konservatiiviset ja porvarillisen korrektit, että nykykasvattajat voivat nähdä niistä vain unta.”
    Mutta kuin tilattuna samassa Kanavan numerossa on myös – vähän kuin paralleelina jos ei antiteesinä Vareksen artikkelille – ministeri Kalevi Kivistön kiinnostava juttu Marko Tapion kesken jääneestä romaanisarjasta Arktinen hysteria.
    Tapion romaani on kirjalliselta otteeltaan modernimpi ja haastavampi kuin Linnan Pohjantähti. ”Arktista hysteriaa pidettiin sen ilmestyessä myös maailmankatsomuksellisena antiteesinä Linnan kuvaukselle niin Pohjantähti-trilogiassa kuin Tuntemattomassa sotilaassakin”, Kivistö toteaa. Marko Tapio on moderni ja psykologinen kirjoittaja, joka etsii sisällissodan syitä muualtakin kuin yhteiskunnallistaloudellisista suhteista ja päätyy suomalaisen perusluonteen pimeisiin puoliin.
    Niin kuin Kivistö sanoo, Arktisesta hysteriasta ei ole tullut Pohjantähden kaltaista ikonia.
    Kun Tapion Arktista hysteriaa (I-II) selailee, tuon ymmärtää nopeasti. Tapion teksti haastaa lukijan, ei johdattele selvärajaiseen eeppiseen tarinaan. Ja sopii tietysti kysyä muutenkin, että onko yhdestäkään modernistisesta romaanista missään päin maailmaa tullut kansallista ikonia?
    Irlantilaisetkin toki tuntevat Odysseuksen, mutta kuinka moni irlantilainen on Joycensa lukenut, sitä emme kai tiedä.


Kaunokirjallisuus on todellisuuden pintaa, joka väreilee ja vääntelehtii.
    Saattaa olla mahdotonta lukea Väinö Linnan Pohjantähti ”oikealla tavalla”, erottaa siinä fiktio faktasta, asenne tiedosta, liioittelu todenmukaisuudesta. Enkä tiedä pitäisikö romaania edes lukea niin kriittisesti kuin Vares ehdottaa, mutta toisaalta ei sitä kannata jättää lukemattakaan. Eikä Vareksen ja kumppaneiden kritiikkiä voi ohittaa olankohautuksella.
    John Carey sanoi etteivät taiteet ole koskaan ”totta”, samassa mielessä kuin luonnontieteet. Olisi mahdoton todistaa, Carey ”vinoili”, että Picasson maalauksissa on yhtään enempää ”totuutta” kuin pesukoneessa tai pussillisessa ranskiksia.
    Carey viittasi sellaisiin väitteisiin kuin että "taide on eräänlainen tiedon muoto, joka johtaa suoraan metafyysisten totuuksien partaalle" (Schopenhauer) tai että "abstrakti taide paljastaa todellisuuden toden sisällön" ja "luonnon piilevät  lait" (Mondrian).
    Tiede korjaa itseään ja se mikä on tieteen totuus, on ainoa mahdollinen. Jos (luonnon)tiede on joskus aikaisemmin esittänyt jonkin hypoteesin, joka sittemmin on korjattu ”oikeaksi”, ei tuolla aikaisemmalla käsityksellä ole mitään virkaa. Tässä (kovassa) mielessä tieteellä ei ole historiaa: on vain nykyinen totuus. Luonnonlaeilla ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta.
    Taideteoksilla on historiansa eivätkä ne muutu arvottomiksi ajan kuluessa. Lukijoiden hylkäämiksi ne toki usein joutuvat. Samasta aiheesta, samasta ajasta saattaa olla useita yhtä päteviä ja hienoja teoksia, eivätkä nykyajassa kirjoitetut kumoa aikaisempia. Jos esimerkiksi joku kirjoittaisi nyt vuonna 2018 uudenlaisen ”Pohjantähden”, se ei teoreettisesti kumoaisi Linnan Pohjantähteä vaikka kertoisi samoista tapahtumista aivan erilaisen tarinan ja liioittelisi kokonaan erilaisten ihmistyyppien osuutta tuossa tarinassa.
     Pohjantähteä tai Tuntematonta sotilasta ei tietenkään voi "tiedon" hämärässä monitulkintaisuudessa verrata abstraktiin maalaukseen. Linnan romaaneissa on aitoa, tekstistä yksiselitteisesti kumpuavaa historian "totuutta" huomattavasti enemmän kuin vaikkapa Picassoon kubistisessa Guernicassa.
    Taideteos ei siis väitä olevansa totuus, toisin kuin tieteellinen teoria.
    Tässä mielessä taideteos, romaani ja runo on kuin pyörre virrassa, ei niinkään pinnan alla näkymättömissä oleva vesi kaikkine elävine ja kuolleine kappaleineen. Mutta niin kuin jokainen tietää, pyörre ei synny veden pinnasta vaan siitä mitä on syvemmällä, aina pohjassa asti, koloja, kiviä, poimuja ja saarekkeita ja erilämpöisiä vesikerroksia, joissa erilaisia elämiä eletään koko ajan, siitä riippumatta miltä pinta näyttää ulkopuolisen katsojan silmissä.
    Kenties on mahdollista mennä pintaa syvemmälle, mutta kannattaako se, jos vähänkin pelkää mitä pinnan alla on tai ei ole?
    Jos sipulin kuorii loppuun asti, pettyy tajutessaan ettei sitä olekaan olemassa.


Kyösti Salovaara, 2018.


>>
Eric Ambler: Oikeuden pitkä käsi (A Coffin for Dimitrios / The Mask of Dimitrios). Suom. Tapio Hiisivaara. Tammi, 1955.
John Carey: What Goods Are the Arts? Faber and Faber, 2005.
Kalevi Kivistö: Mikä meitä yhdistää? Kanava, 2/2018.
Vesa Vares: Kun ikoni painaa liikaa. Kanava, 2/2018.

torstai 15. maaliskuuta 2018

Ääneen ajateltua, puhuttua


[Ykkösaamu ykkösenä]

Kyösti Salovaara, 2018.

Maailma on kummallinen paikka.
    Siis tämä kuplamme.
    Kertovat että Suomi on maailman onnellisin maa.
    Sen täytyy pitää paikkansa. Miksi muuten 1,7 miljoonaa suomalaista olisi viime viikonvaihteessa kerääntynyt katsomaan suomalaisen tylsämielisyyden manifestia, Putous-ohjelmaa?
    Eikö ole vanhanaikaista katsoa yhteisin silmin telkkaria?
    Riemuton viihde painaa Suomen parrelleen.
    Tai mistäpä minä tiedän? Saatan olla väärässä huutaessani asiallisuuden perään. Ehkä ilottomuus onkin minun asuni eikä sinun.
    ”Olet astunut minun salonkiini”, sanoi hämähäkki kärpäselle.


Edellisen lauseen kirjoitti Agatha Christie. Tai ehkä hänkin lainasi sen jostakin.
    Kun ihminen ajattelee jotakin, hän kertoo itselleen mitä näkee, miltä tuntuu, mitä äsken puhuin ystävän kanssa, mitä pitäisi kohta sanoa, mihin johtopäätökseen on tullut. Ihminen puhuu itselleen äänettömästi, hiljaista tarinaa piisaa.
    Kun kirjoittaa jotakin, silloin yrittää tavoittaa sen mitä on sanonut itselleen, eikä sitä koskaan ihan tavoita, koska suuri osa itselle puhuttua on pelkkää intuitiota.
    Kun puhutaan kaverille tai naapurille tai radion kuuntelijalle, oman sisäisen ajatuksen tavoittaminen on vielä vaikeampaa. Kirjoitusta voi parannella loputtomiin tai ainakin hyvin pitkään, mutta ääneen sanottu on lopullinen ”lausunto”. Vasta jälkeenpäin tulee mieleen, että miksi en sanonut noin tai näin.
    Radiossa puhutaan paljon.


Tällä viikolla Yle Radio 1 pidensi aamuohjelmansa Ykkösaamun kestoa puolella tunnilla. Nyt se alkaa puoli kahdeksalta ja kestää yhdeksään, uutisiin ja Muistojen bulevardille saakka.
    Radion ajankohtaisohjelmien joukossa Ykkösaamu on helmi: suhteellisen asiallinen, monipuolinen ja utelias makasiini, joka aamuisin pystyy hengittämään toimittajansa tyyliä. Vai kuvittelenko? Onko Ykkösaamu jotenkin persoonallisempi kuin Ajantasa, jota lähetetään kaksi kertaa päivässä ja jossa usein toistetaan Ykkösaamun keskusteluja ja haastatteluja? Väitän että on, vaikka en osaa perustella. Ehkä pitäisi käyttää elokuvakriitikoiden kieltä ja puhua ohjelman auteurista.
    Vajaan tunnin mittainen Ykkösaamu tuntui usein mitättömän lyhyeltä, varsinkin jos paikalla on kolme asiantuntijaa keskustelemassa viidessätoista minuutissa jostakin monimutkaisesta asiasta. Nyt tilanne paranee, vaikka pidentynyttä ohjelma-aikaa käytettäisiinkin useampien asiakokonaisuuksien käsittelemiseen.
    Jos oikein muistan Yle on lähettänyt Ykkösaamua 15 vuotta. Viime viikon torstaina yksi ohjelman toimittajista, Sakari Kilpelä kertoi, että juuri päättynyt ohjelma oli hänelle tuhannes Ykkösaamu. Kilpelä jätti ohjelman toimittamisen nuoremmille harteille. Kilpelä on terävä toimittaja, joka välillä tuohtuu haastateltaville oman ideologiansa puskemana – silloin tieto muuttuu puhtaaksi tunteeksi.
    Perjantaina Olli Seuri kertoi, että pidentynyt ja osin aikaistettu Ykkösaamu yrittää tavoittaa myös työmatkalaiset, jotka kuuntelevat radiota. Netin puolella yritetään tavoittaa nuorempia kuuntelijoita.
    Kuuntelijatutkimuksien mukaan radiota ylisummaan kuunnellaan yllättävän paljon - telkkarista ja netistä huolimatta. Radio tavoittaa Suomi-nimisessä kuplassa kansalaisista jopa 93 %  vuoden jokaisena viikkona.


Oikea aallonpituus!


Ajankohtaisohjelmalla on monta kuoppaa mihin pudota.
    Pitääkö kulkea pinnallisten kuohujen harjalla ja viestittää vain sitä minkä kaikki näkevät ja kuulevat muutenkin? Monet ohjelmat keskittyvät tuollaiseen pintaan.
    Koska Ykkösaamussa käsitellään paljon politiikkaa ja siinä käytetään politiikan asiantuntijoita ja poliitikoita itseään, minkä kannan ohjelma ottaa hallituspolitiikkaan? Onko oltava opposition kelkassa, varsinkin lumisena talvena? Jos ollaan aina oppositiossa, kenen puolella lopulta ollaan? Vai ollaanko vain ”journalismin” puolesta? Jos ollaan, niin mitä se sitten tarkoittaa?
    Minkälaisia asiantuntijoita pitäisi käyttää? Sellaisiako jotka kykenevät yllättämään vai sellaisiako joiden vuorosanat osaisi kirjoittaa etukäteen, kun aihe on tiedossa? Onneksi Ykkösaamu käyttää jälkimmäisiä aika vähän.
    Poliitikot ovat ongelma sellaisenaan. Miten saa poliitikon puhumaan asiasta eikä aidanseipäistä? Siis asiasta eikä puolueen ohjelmasta tai puolueen varjobudjetista jne?
    Tässä suhteessa oppositiopuolueiden poliitikot "pilaavat" usein keskustelun. He keskittyvät vain hallituksen toimien haukkumiseen eivätkä pysy asiassa, ikään kuin eivät osaisi ajatella nokkaansa pidemmälle – sitä että he ovat jonakin päivänä vuorostaan hallituksessa eikä kaikki hallituksen tekemä voi aina olla perikadon merkki.
    Välillä tuntuu, että demarikansanedustajat ovat Ykkösaamun kehnointa asiantuntijaväkeä, koska he eivät juuri koskaan puhu aidasta vaan pelkistä demariseipäistä. Luulisi ettei vuonna 2018 politrukkeja ole muualla kuin historiankirjoissa, mutta heitä löytyy yhä eduskunnasta Ykkösaamuun.
    Kaikista pelottavin keskustelija on sellainen tutkija yliopistolta jolla on yhtäaikaisesti vahva vasemmistolainen, feministinen ja vihreä ajatuskonsepti, sillä hänen puhettaan kuunnellessa tulee mieleen, että mitäköhän moinen professori, dosentti tai tohtori oikein opiskelijoilleen opettaa. Pelkkiä asenteitako tieteen valepuvussa?
    Miksi muuten luonnontieteilijöitä ja insinöörejä haastatellaan harvoin  ajankohtaisohjelmissa ?


Radio on asiantuntijamedia”, kirjoitti Veli-Pekka Lehtonen Helsingin Sanomissa tiistaina.
    Olin samaa mieltä, mutta… sitten hämmästyin.
    Lehtoselle tuo ei ollutkaan hyve vaan pahe. ”Harvoin radiossa joku puhuu henkilökohtaisesti, jostakin, joka ei ole maailmanpolitiikan arkipäivää”, Lehtonen sanoi, ja toivoi radioon enemmän telkkariohjelmien kaltaista tylsämielistä, itkunsekaista henkilökohtaisuutta.
    Sallikaa minun ihmetellä mitä ”radiota” Hesarin toimittaja on kuunnellut.
    Kaupalliset radiot noudattavat Lehtosen ideaa sataprosenttisesti. Siellä eivät toimittajat puhu muuta kuin mieleen pälkähtävää. He eivät valmistaudu ohjelmiinsa vaan antavat suusta tulla kaiken ajatuksiin juolahtavan. Ja kun yleissivistys on useimmiten olematon, jokainen tietää mitä suusta silloin pääsee.
    Vihje Lehtoselle: kuuntelepa joku aamu Ylen paikallisohjelmaa (Yle Hki) ja hämmästyt. Siellä toimitaan ja ”toimitetaan” juuri niin kuin haluat. Studiossa on kaksi keski-ikäistä naista, tai sinne päin, jotka jaarittelevat keskenään päivän ja aamun aiheista. Jos muuta ei keksitä, toinen avaa käsilaukkunsa ja sitten pohditaan mitä sieltä löytyy.
    Onko tämä journalismia?
    Tällä viikolla eräänä aamuna Yle Hki -ohjelman ”naiset” pohtivat puoli tuntia pitäisikö kahvikuppiin kaataa ensin maitoa vai kahvia. Välillä sitten hihitettiin. Sukkahousuista ei ehditty keskustella. Toinen toimittajista – eikä toinenkaan – tiennyt miten café au lait eroaa suomalaisesta kahvinjuontitavasta. Sillä tiedolla kenties olisi ollut merkitystä kun...
    Tämmöiseen ”henkilökohtaiseen” yleisradioon meillä on varaa.
    Veronmaksaja pokkaa ja kiristelee hampaitaan.


Radioasemat maailman järjestäjänä.


Ykkösaamu on siis ykkönen.
    Tietenkin silläkin on sokeat pisteensä. Kenelläpä ei olisi.
    Ei pitäisi käyttää laiskoja toimittajia eikä asenteellisia tiedemiehiä, mutta joskus kai pitää jos haluaa saada jutun juurta tai kommenttia. Välillä Ykkösaamu soittaa Barcelonaan toimittajalle, joka käsittelee ja perustelee Katalonian kysymystä pelkästään siitä näkökulmasta, kuinka monta itsenäisyyden kannattajaa hän on nähnyt Ramblalla mielenosoituksessa. Siihen verrattuna Espanjan perustuslaki ei paina paljoakaan. ”Tutkivaa” journalismia?
    Kun politrukki Pia Viitanen tai Ville Niinistö avaa Ykkösaamun mikrofonin, vaihdan yleensä kanavaa. Heikki Patomäkeä en jaksa kuunnella niinkään pitkään, mutta onneksi kaveri on ”kadonnut” radioaalloilta.
    ”Radio vaikuttaa useimpiin ihmisiin intiimisti, henkilökohtaisesti”, kirjoitti Marshall McLuhan 60-luvun alkuvuosina teoksessa Ihmisen uudet ulottuvuudet. ”Se luo ääneen lausumattoman kommunikaation maailman kirjoittaja-puhujan ja kuulijan välille… Radio, joka oli aikoinaan ryhmäkuuntelun muoto ja aiheutti kirkkojen tyhjenemisen, on tv:n tulon jälkeen palannut yksityiseen ja yksilölliseen käyttöön. Teini-ikäinen vetäytyy tv:n katselijoiden ryhmästä yksityisen radionsa pariin.”
    Vuonna 1964 ei ollut nettiä eikä älypuhelimia.
    Se syrjässä keskittymisen rooli, jonka McLuhan varasi radiolle 1964, taitaa vuonna 2018 kuulua tabletille, läppärille ja mobiililaitteelle.
    Mutta oliko McLuhan sentään oikeassa tv:n kylmästä voimasta? Siitä että väline syö ikään katsojansa mukaan, rakentamaan tv-ruudussa näkyvistä puutteellisista ihmistä täydempiä, oman mielensä mukaisia?
    Eivätkö loputtomat tosi-tv-ohjelmat todista, että McLuhan viesti oli vakuuttava ja oikea? Richard Nixon ei pärjännyt telkkarissa, koska jokainen tajusi, että hän näytti kameralle kaiken, koko olemuksensa, mitään ei jäänyt arvailujen varaan. Nixonin persoona ei kaivannut täydentämistä, se ei tarvinnut tv-katsojaa. Onko Paavo Väyrynen tässä suhteessa Nixonin kaltainen? Vain politiikan asiantuntijat jaksavat ”kehua” Väyrysen asiantuntemusta ja kokemusta; tavalliselle katsojalle hän on yhtä itsensä ylitäyttämä persoona kuin Nixon.
    Ja koska 1,7 miljoonaa suomalaista katsoo yhtä aikaa Putousta, McLuhan oli taatusti oikeassa.


Onneksi on myös toisenlaisia ohjelmia, kuten Ykkösaamu.
    Ja onneksi on radio eikä vain tylsämielisten viihdeohjelmien täyttämä telkkari.
    Hyvä journalismi vahtii maailman menoa.
    Mutta kuka vahtii journalismia?
    Pressiklubin kaltaisista ohjelmista ei ole journalismin vahtikoiran virkaan, koska korppi ei noki korpin silmää. Tiukan paikan tullen toimittaja on aina toimittajan puolella, vaikka tietäisi olevansa väärässä. Joskus on.
    Näin ollen journalismin vahtikoiran virka jää meille lehtien lukijoille,  radion kuuntelijoille ja tv:n katsojille.
    Tyylivirheen uhallakin lainaan tähän juuri kuollutta Stephen Hawkingia (1942-2018):
    Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää?
Vastaus on yksinkertainen: jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi!



Kyösti Salovaara, 2015.

PS.
Lisäys 15.3.2018 klo 10:58.
Lainaus Ylen nettisivulta:

"Ylen Olli Seuri on saanut Bonnierin Suuren journalistipalkinnon. Hänet palkittiin vuoden journalistina Helsingissä keskiviikkona pidetyssä juhlagaalassa.
Kun Seuri asetettiin ehdolle palkinnon saajaksi, palkintolautakunta totesi hänen valmistautuvan huolella lähetyksiin ja hallitsevan faktat suoran lähetyksen nopeasti vaihtuvissa tilanteissa.
Yle Radio 1:n Ykkösaamua juontavaa Seuria pidetään myös tiukkana, mutta reiluna haastattelijana.
Seuri kertoi olevansa ehdokkuudesta yllättynyt, mutta piti erityisen arvokkaana sitä, että jokapäiväinen syventävä journalismi ja etenkin radiojournalismi otettiin tällä kertaa huomioon."