Pintaa syvemmällä

[näkökulman hakemista]

Kyösti Salovaara, 2018.

Onko jään alapuolella jotakin? Meri, järvi, tulvapelto?

    Jos et ole koskaan käynyt Suomessa kesällä, et voi olla varma mitä jää peittää vai peittääkö mitään.

    Virran pinnassa pyörteitä. Ulottuvatko ne pohjaan asti? Vaikea sanoa, ellei sukella pohjaan ja osaa lukea pyörteiden merkkejä.

    Miten on mahdollista, että virta jäätyy koskessa?

    Ei se olekaan mahdollista, vaikka siltä näyttää. Jos koski jäätyy pohjaan asti, jonnekin syntyy uusia järviä, uusia virtoja, uusia koskia. Vesi ei kuitenkaan juokse vastamäkeen.

    Näissä pinnoissa riittää ihmettelemistä.

Kuoritaan sipuli ja todetaan, ettei sipulia löydy. Saadaan pelkästään pintoja.

    Oikeastaan ihminen näkee vain pintoja, fyysisesti ja henkisesti.  Joskus sitä tai tätä puhujaa tai kirjoittajaa moititaan pinnalliseksi, aivan kuin olisi jokin tietty tapa kirjoittaa syvältä, pintojen alapuolelta. Pinnan alle ei pääse kuin sukeltaja, joten muiden on tyytyminen siihen mikä näkyy päältä, ei alta.

    Sanatkin ovat pelkkää pintaa, aika lailla yhdentekeviä pinnasta irrotettuna. Vasta kun sanoista tulee uusi pinta, ne kertovat jotakin. Ei siis väheksytä merkityksiä, vaikka ei osatakaan määritellä mitä ”merkitys” tarkoittaa.

    Jostakin syystä usein käytetyt sanat vaativat tuekseen eniten selittämistä, niin kuin ”kaunis” ja ”ruma”, ”hyvä” ja ”paha”. Sumeiden sanojen kaltevalla pinnalla liukastuu.

    Eric Amblerin romaanissa Oikeuden pitkä käsi kuvataan biologispsykologisen pinnan suhde sen takana olevaan.

    ”Miehen kasvonpiirteet, luusto ja sitä peittävä kerros ovat biologisen kehityksen tulos, mutta kasvonsa mies luo itse”, Ambler kirjoitti vuonna 1939 ilmestyneessä jännärissään. ”Kasvot ovat lausunto hänen tavanmukaisesta tunne-elämästään, siitä asenteesta, jonka hänen toiveensa vaativat täyttyäkseen, ja siitä mitä hänen pelkonsa edellyttävät suojaksi vaanivia silmiä vastaan. Mies kantaa sitä kuin paholaisen naamaria, laitetta, jota hän käyttää herättääkseen toisissa omia tunteitaan täydentäviä tunteita. Jos hän pelkää, niin täytyy häntä pelätä, jos hän kaipaa, silloin häntä täytyy kaivata. Se on verho mielen alastomuuden peittämiseen. Vain muutamat miehet, taidemaalarit, ovat voineet nähdä mielen kasvojen takana.”

    Tapio Hiisivaaran suomennos on aika kauhea ja vähintään kömpelö, mutta kirjailijan tarkoituksesta pääsee jyvälle. Inhimillisen pinnan alla saattaa olla jotakin, mutta jos on, se jokin näkyy myös pinnassa.

Kyösti Salovaara, 2018.

Eikö kaunokirjallisuuskin ole pintaa?

    Se väreilee todellisuuden pyörteissä, vääntelehtii syvällä olevien voimien pusertamana ja on näyttävinään jotakin samalla kun peittää. Jos se olisi aivan totta, pelkkä totuus, sitä ei kai tarvittaisi mihinkään, koska totuus riittäisi iltauutisissa kerrottuna.

    Mutta koska tarina, fiktio, ei ole kokonaan totta, miten siihen tulisi suhtautua, jos kaunokirjallisuudesta haluaa päätellä todellisen todellisuuden luonteen ja laadun? Onko jokainen romaani ”paholaisen” naamio?

    Kansalliset kliseet ovat nekin pintaa, jonka näemme ja hyväksymme ja koemme omaksemme. Jos ei pidä varaansa, kliseeseen kompastuu.

    Poliittisen historian professori Vesa Vares kääntelee Kanava-lehdessä Väinö Linnan Pohjantähti-romaanitrilogiaa puolelta toiselle ja toteaa: Ikoni painaa liikaa. Hieman liioitellen sanoen Linnan Pohjantähdestä on tullut kansallinen klisee, jota pidetään niin totena ettei huomata mitä siitä puuttuu.

    Vares lainaa ajatuksensa tueksi Risto Volasen ja Lasse Lehtisen kirjaa 1918 – kuinka vallankumous levisi Suomeen, jossa Volanen ja Lehtinen ovat sitä mieltä, että Pohjatähden antama kuva ”on jopa estänyt keskustelun siitä, kuinka Suomessa tapahtui vuonna 1918 harkittu vallankumous”.

    Vares ei kiistä Pohjantähden voimaa eikä kaunokirjallista arvoa, mutta esittää historiantutkijana huolen, että romaanista, ”pohjantähteydestä” on tullut liian yksioikoinen ja usein myös ainoa hyväksytytty kuva vuoden 1918 sisällisodasta. Kansa tuntee Linnan Pohjantähden ”tositarinan”, ei paljon muuta.

    Vares muistuttaa, että Pohjantähdessä on paljon historiallisesti ”epäuskottavia tai ainakin epäedustavia piirteitä”. Itse perusasetelmakin on vino, koska torpparikysymys ei ollut sodan kannalta merkittävä, toisin kuin Linnan romaanista voisi päätellä. ”Valkoisten puolella taisteli jokseenkin sama määrä torppareita kuin punaisella. Noilta vuosilta ei liioin tunneta ainoatakaan tapausta, jossa pappila olisi palauttanut torpan maita itselleen.”

    Mutta eihän kaunokirjallisuus olekaan ihan tosi tosikertomus, me sanomme vastaväitteenä.

    Ei olekaan. Pohjantähden kohdalla pitää kuitenkin muistaa, että Linna ajatteli itsekin kirjoittavansa historian tulkintaa eikä fiktiota. Pentti Linkolan tavoin Vares huomauttaa, että Pohjatähdessä ei ole oikeastaan yhtään asiallista porvarillista henkilötyyppiä. Tässä mielessä Linnan historiantulkinta on vääntynyt, puolueellinen.

    No, Linna on häviäjän puolella ja liioittelee vahvemmassa asemassa olleiden huonoja piirteitä; hän piirtää karikatyyrejä alleviivatakseen sanomaansa ja tehdäkseen oikeutta sisällissodan uhreille. Linnan näkökulmasta häviäjä on uhri ja siksi tarina, tulkinta valitsee punaisten puolen.

Kyösti Salovaara, 2018.

Vareksen mielestä Linnan hieno romaani ei ole ongelma sinänsä, mutta se on ongelmallinen siksi, että ”pohjantähteläisyys” muodostaa lähes ainoan ”kansallisen” kuvan vuodesta 1918. ”Nyky-yhteiskunnan ihmisiltä näyttää puuttuvan älyllinen uteliaisuus arvioida noita vuosia miltään muulta pohjalta. Puuttuu älyllinen uteliaisuus tutkia niiden ihmisten arvomaailmaa, jotka olivat valkoisen puolen tavallisia kansalaisia ja jotka oikeastaan ratkaisivat, mihin suuntaan Suomi 1918 kääntyi. He eivät olleet läheskään aina parempiosaisia kuin punaiset, eikä heissä ole tarpeeksi draamaa.”

    Puuttuuko suomalaisesta kaunokirjallisuudesta sitten valkoinen tarina? Jos puuttuu, niin miksi?

    Vares toteaa, että sille ei ole sosiaalista tilausta; ei kai ole ollut aikaisemminkaan. Valkoinen ”Pohjantähti” olisi pitänyt kirjoittaa heti 1930-luvulla. Eikö voittajissa todellakaan ollut ja ole riittävästi "draamaa"? Onko poikkeusyksilö, kapinallinen yhä kiinnostavampi kohde kuin tavanomainen, turvallinen, sääntöjä noudattava kansalainen?

    Linnan Pohjantähti tuli yhteiskunnallisesti oikeaan aikaan, sosiaalisesti sopivaan rakoon 1960-luvulla. Noina vuosina Suomi muuttui radikaalisti, modernisoitui, vasemmistolainen hyvinvointiaate näytti puhkaisevan entisen yhteiskunnan arvoluokitukset. 

    Hienosti Vares kuitenkin huomaa, että Pohjantähden sankarit, Koskelan torpparit eivät elämäntavoiltaan ja asenteiltaan ole mitään radikaaleja, vaan pikemminkin porvarillisten hyveiden ja tapojen edustajia: ”Koskeloiden maailma oli täysin agraarinen. Tulevan elämän odotukset suuntautuivat omaan lähiyhteisöön ja oman tilan itsenäisyyteen. Käytöstavat olivat niin konservatiiviset ja porvarillisen korrektit, että nykykasvattajat voivat nähdä niistä vain unta.”

    Mutta kuin tilattuna samassa Kanavan numerossa on myös – vähän kuin paralleelina jos ei antiteesinä Vareksen artikkelille – ministeri Kalevi Kivistön kiinnostava juttu Marko Tapion kesken jääneestä romaanisarjasta Arktinen hysteria.

    Tapion romaani on kirjalliselta otteeltaan modernimpi ja haastavampi kuin Linnan Pohjantähti. ”Arktista hysteriaa pidettiin sen ilmestyessä myös maailmankatsomuksellisena antiteesinä Linnan kuvaukselle niin Pohjantähti-trilogiassa kuin Tuntemattomassa sotilaassakin”, Kivistö toteaa. Marko Tapio on moderni ja psykologinen kirjoittaja, joka etsii sisällissodan syitä muualtakin kuin yhteiskunnallistaloudellisista suhteista ja päätyy suomalaisen perusluonteen pimeisiin puoliin.

    Niin kuin Kivistö sanoo, Arktisesta hysteriasta ei ole tullut Pohjantähden kaltaista ikonia.

    Kun Tapion Arktista hysteriaa (I-II) selailee, tuon ymmärtää nopeasti. Tapion teksti haastaa lukijan, ei johdattele selvärajaiseen eeppiseen tarinaan. Ja sopii tietysti kysyä muutenkin, että onko yhdestäkään modernistisesta romaanista missään päin maailmaa tullut kansallista ikonia?

    Irlantilaisetkin toki tuntevat Odysseuksen, mutta kuinka moni irlantilainen on Joycensa lukenut, sitä emme kai tiedä.

Kaunokirjallisuus on todellisuuden pintaa, joka väreilee ja vääntelehtii.

    Saattaa olla mahdotonta lukea Väinö Linnan Pohjantähti ”oikealla tavalla”, erottaa siinä fiktio faktasta, asenne tiedosta, liioittelu todenmukaisuudesta. Enkä tiedä pitäisikö romaania edes lukea niin kriittisesti kuin Vares ehdottaa, mutta toisaalta ei sitä kannata jättää lukemattakaan. Eikä Vareksen ja kumppaneiden kritiikkiä voi ohittaa olankohautuksella.

    John Carey sanoi etteivät taiteet ole koskaan ”totta”, samassa mielessä kuin luonnontieteet. Olisi mahdoton todistaa, Carey ”vinoili”, että Picasson maalauksissa on yhtään enempää ”totuutta” kuin pesukoneessa tai pussillisessa ranskiksia.

    Carey viittasi sellaisiin väitteisiin kuin että "taide on eräänlainen tiedon muoto, joka johtaa suoraan metafyysisten totuuksien partaalle" (Schopenhauer) tai että "abstrakti taide paljastaa todellisuuden toden sisällön" ja "luonnon piilevät  lait" (Mondrian).

    Tiede korjaa itseään ja se mikä on tieteen totuus, on ainoa mahdollinen. Jos (luonnon)tiede on joskus aikaisemmin esittänyt jonkin hypoteesin, joka sittemmin on korjattu ”oikeaksi”, ei tuolla aikaisemmalla käsityksellä ole mitään virkaa. Tässä (kovassa) mielessä tieteellä ei ole historiaa: on vain nykyinen totuus. Luonnonlaeilla ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta.

    Taideteoksilla on historiansa eivätkä ne muutu arvottomiksi ajan kuluessa. Lukijoiden hylkäämiksi ne toki usein joutuvat. Samasta aiheesta, samasta ajasta saattaa olla useita yhtä päteviä ja hienoja teoksia, eivätkä nykyajassa kirjoitetut kumoa aikaisempia. Jos esimerkiksi joku kirjoittaisi nyt vuonna 2018 uudenlaisen ”Pohjantähden”, se ei teoreettisesti kumoaisi Linnan Pohjantähteä vaikka kertoisi samoista tapahtumista aivan erilaisen tarinan ja liioittelisi kokonaan erilaisten ihmistyyppien osuutta tuossa tarinassa.

     Pohjantähteä tai Tuntematonta sotilasta ei tietenkään voi "tiedon" hämärässä monitulkintaisuudessa verrata abstraktiin maalaukseen. Linnan romaaneissa on aitoa, tekstistä yksiselitteisesti kumpuavaa historian "totuutta" huomattavasti enemmän kuin vaikkapa Picassoon kubistisessa Guernicassa.

    Taideteos ei siis väitä olevansa totuus, toisin kuin tieteellinen teoria.

    Tässä mielessä taideteos, romaani ja runo on kuin pyörre virrassa, ei niinkään pinnan alla näkymättömissä oleva vesi kaikkine elävine ja kuolleine kappaleineen. Mutta niin kuin jokainen tietää, pyörre ei synny veden pinnasta vaan siitä mitä on syvemmällä, aina pohjassa asti, koloja, kiviä, poimuja ja saarekkeita ja erilämpöisiä vesikerroksia, joissa erilaisia elämiä eletään koko ajan, siitä riippumatta miltä pinta näyttää ulkopuolisen katsojan silmissä.

    Kenties on mahdollista mennä pintaa syvemmälle, mutta kannattaako se, jos vähänkin pelkää mitä pinnan alla on tai ei ole?

    Jos sipulin kuorii loppuun asti, pettyy tajutessaan ettei sitä olekaan olemassa.

Kyösti Salovaara, 2018.

>>

Eric Ambler: Oikeuden pitkä käsi (A Coffin for Dimitrios / The Mask of Dimitrios). Suom. Tapio Hiisivaara. Tammi, 1955.

John Carey: What Goods Are the Arts? Faber and Faber, 2005.

Kalevi Kivistö: Mikä meitä yhdistää? Kanava, 2/2018.

Vesa Vares: Kun ikoni painaa liikaa. Kanava, 2/2018.