Ääneen ajateltua, puhuttua

[Ykkösaamu ykkösenä]

Kyösti Salovaara, 2018.

Maailma on kummallinen paikka.

    Siis tämä kuplamme.

    Kertovat että Suomi on maailman onnellisin maa.

    Sen täytyy pitää paikkansa. Miksi muuten 1,7 miljoonaa suomalaista olisi viime viikonvaihteessa kerääntynyt katsomaan suomalaisen tylsämielisyyden manifestia, Putous-ohjelmaa?

    Eikö ole vanhanaikaista katsoa yhteisin silmin telkkaria?

    Riemuton viihde painaa Suomen parrelleen.

    Tai mistäpä minä tiedän? Saatan olla väärässä huutaessani asiallisuuden perään. Ehkä ilottomuus onkin minun asuni eikä sinun.

    ”Olet astunut minun salonkiini”, sanoi hämähäkki kärpäselle.

Edellisen lauseen kirjoitti Agatha Christie. Tai ehkä hänkin lainasi sen jostakin.

    Kun ihminen ajattelee jotakin, hän kertoo itselleen mitä näkee, miltä tuntuu, mitä äsken puhuin ystävän kanssa, mitä pitäisi kohta sanoa, mihin johtopäätökseen on tullut. Ihminen puhuu itselleen äänettömästi, hiljaista tarinaa piisaa.

    Kun kirjoittaa jotakin, silloin yrittää tavoittaa sen mitä on sanonut itselleen, eikä sitä koskaan ihan tavoita, koska suuri osa itselle puhuttua on pelkkää intuitiota.

    Kun puhutaan kaverille tai naapurille tai radion kuuntelijalle, oman sisäisen ajatuksen tavoittaminen on vielä vaikeampaa. Kirjoitusta voi parannella loputtomiin tai ainakin hyvin pitkään, mutta ääneen sanottu on lopullinen ”lausunto”. Vasta jälkeenpäin tulee mieleen, että miksi en sanonut noin tai näin.

    Radiossa puhutaan paljon.

Tällä viikolla Yle Radio 1 pidensi aamuohjelmansa Ykkösaamun kestoa puolella tunnilla. Nyt se alkaa puoli kahdeksalta ja kestää yhdeksään, uutisiin ja Muistojen bulevardille saakka.

    Radion ajankohtaisohjelmien joukossa Ykkösaamu on helmi: suhteellisen asiallinen, monipuolinen ja utelias makasiini, joka aamuisin pystyy hengittämään toimittajansa tyyliä. Vai kuvittelenko? Onko Ykkösaamu jotenkin persoonallisempi kuin Ajantasa, jota lähetetään kaksi kertaa päivässä ja jossa usein toistetaan Ykkösaamun keskusteluja ja haastatteluja? Väitän että on, vaikka en osaa perustella. Ehkä pitäisi käyttää elokuvakriitikoiden kieltä ja puhua ohjelman auteurista.

    Vajaan tunnin mittainen Ykkösaamu tuntui usein mitättömän lyhyeltä, varsinkin jos paikalla on kolme asiantuntijaa keskustelemassa viidessätoista minuutissa jostakin monimutkaisesta asiasta. Nyt tilanne paranee, vaikka pidentynyttä ohjelma-aikaa käytettäisiinkin useampien asiakokonaisuuksien käsittelemiseen.

    Jos oikein muistan Yle on lähettänyt Ykkösaamua 15 vuotta. Viime viikon torstaina yksi ohjelman toimittajista, Sakari Kilpelä kertoi, että juuri päättynyt ohjelma oli hänelle tuhannes Ykkösaamu. Kilpelä jätti ohjelman toimittamisen nuoremmille harteille. Kilpelä on terävä toimittaja, joka välillä tuohtuu haastateltaville oman ideologiansa puskemana – silloin tieto muuttuu puhtaaksi tunteeksi.

    Perjantaina Olli Seuri kertoi, että pidentynyt ja osin aikaistettu Ykkösaamu yrittää tavoittaa myös työmatkalaiset, jotka kuuntelevat radiota. Netin puolella yritetään tavoittaa nuorempia kuuntelijoita.

    Kuuntelijatutkimuksien mukaan radiota ylisummaan kuunnellaan yllättävän paljon - telkkarista ja netistä huolimatta. Radio tavoittaa Suomi-nimisessä kuplassa kansalaisista jopa 93 %  vuoden jokaisena viikkona.

Oikea aallonpituus!

Ajankohtaisohjelmalla on monta kuoppaa mihin pudota.

    Pitääkö kulkea pinnallisten kuohujen harjalla ja viestittää vain sitä minkä kaikki näkevät ja kuulevat muutenkin? Monet ohjelmat keskittyvät tuollaiseen pintaan.

    Koska Ykkösaamussa käsitellään paljon politiikkaa ja siinä käytetään politiikan asiantuntijoita ja poliitikoita itseään, minkä kannan ohjelma ottaa hallituspolitiikkaan? Onko oltava opposition kelkassa, varsinkin lumisena talvena? Jos ollaan aina oppositiossa, kenen puolella lopulta ollaan? Vai ollaanko vain ”journalismin” puolesta? Jos ollaan, niin mitä se sitten tarkoittaa?

    Minkälaisia asiantuntijoita pitäisi käyttää? Sellaisiako jotka kykenevät yllättämään vai sellaisiako joiden vuorosanat osaisi kirjoittaa etukäteen, kun aihe on tiedossa? Onneksi Ykkösaamu käyttää jälkimmäisiä aika vähän.

    Poliitikot ovat ongelma sellaisenaan. Miten saa poliitikon puhumaan asiasta eikä aidanseipäistä? Siis asiasta eikä puolueen ohjelmasta tai puolueen varjobudjetista jne?

    Tässä suhteessa oppositiopuolueiden poliitikot "pilaavat" usein keskustelun. He keskittyvät vain hallituksen toimien haukkumiseen eivätkä pysy asiassa, ikään kuin eivät osaisi ajatella nokkaansa pidemmälle – sitä että he ovat jonakin päivänä vuorostaan hallituksessa eikä kaikki hallituksen tekemä voi aina olla perikadon merkki.

    Välillä tuntuu, että demarikansanedustajat ovat Ykkösaamun kehnointa asiantuntijaväkeä, koska he eivät juuri koskaan puhu aidasta vaan pelkistä demariseipäistä. Luulisi ettei vuonna 2018 politrukkeja ole muualla kuin historiankirjoissa, mutta heitä löytyy yhä eduskunnasta Ykkösaamuun.

    Kaikista pelottavin keskustelija on sellainen tutkija yliopistolta jolla on yhtäaikaisesti vahva vasemmistolainen, feministinen ja vihreä ajatuskonsepti, sillä hänen puhettaan kuunnellessa tulee mieleen, että mitäköhän moinen professori, dosentti tai tohtori oikein opiskelijoilleen opettaa. Pelkkiä asenteitako tieteen valepuvussa?

    Miksi muuten luonnontieteilijöitä ja insinöörejä haastatellaan harvoin  ajankohtaisohjelmissa ?

”Radio on asiantuntijamedia”, kirjoitti Veli-Pekka Lehtonen Helsingin Sanomissa tiistaina.

    Olin samaa mieltä, mutta… sitten hämmästyin.

    Lehtoselle tuo ei ollutkaan hyve vaan pahe. ”Harvoin radiossa joku puhuu henkilökohtaisesti, jostakin, joka ei ole maailmanpolitiikan arkipäivää”, Lehtonen sanoi, ja toivoi radioon enemmän telkkariohjelmien kaltaista tylsämielistä, itkunsekaista henkilökohtaisuutta.

    Sallikaa minun ihmetellä mitä ”radiota” Hesarin toimittaja on kuunnellut.

    Kaupalliset radiot noudattavat Lehtosen ideaa sataprosenttisesti. Siellä eivät toimittajat puhu muuta kuin mieleen pälkähtävää. He eivät valmistaudu ohjelmiinsa vaan antavat suusta tulla kaiken ajatuksiin juolahtavan. Ja kun yleissivistys on useimmiten olematon, jokainen tietää mitä suusta silloin pääsee.

    Vihje Lehtoselle: kuuntelepa joku aamu Ylen paikallisohjelmaa (Yle Hki) ja hämmästyt. Siellä toimitaan ja ”toimitetaan” juuri niin kuin haluat. Studiossa on kaksi keski-ikäistä naista, tai sinne päin, jotka jaarittelevat keskenään päivän ja aamun aiheista. Jos muuta ei keksitä, toinen avaa käsilaukkunsa ja sitten pohditaan mitä sieltä löytyy.

    Onko tämä journalismia?

    Tällä viikolla eräänä aamuna Yle Hki -ohjelman ”naiset” pohtivat puoli tuntia pitäisikö kahvikuppiin kaataa ensin maitoa vai kahvia. Välillä sitten hihitettiin. Sukkahousuista ei ehditty keskustella. Toinen toimittajista – eikä toinenkaan – tiennyt miten café au lait eroaa suomalaisesta kahvinjuontitavasta. Sillä tiedolla kenties olisi ollut merkitystä kun...

    Tämmöiseen ”henkilökohtaiseen” yleisradioon meillä on varaa.

    Veronmaksaja pokkaa ja kiristelee hampaitaan.

Radioasemat maailman järjestäjänä.

Ykkösaamu on siis ykkönen.

    Tietenkin silläkin on sokeat pisteensä. Kenelläpä ei olisi.

    Ei pitäisi käyttää laiskoja toimittajia eikä asenteellisia tiedemiehiä, mutta joskus kai pitää jos haluaa saada jutun juurta tai kommenttia. Välillä Ykkösaamu soittaa Barcelonaan toimittajalle, joka käsittelee ja perustelee Katalonian kysymystä pelkästään siitä näkökulmasta, kuinka monta itsenäisyyden kannattajaa hän on nähnyt Ramblalla mielenosoituksessa. Siihen verrattuna Espanjan perustuslaki ei paina paljoakaan. ”Tutkivaa” journalismia?

    Kun politrukki Pia Viitanen tai Ville Niinistö avaa Ykkösaamun mikrofonin, vaihdan yleensä kanavaa. Heikki Patomäkeä en jaksa kuunnella niinkään pitkään, mutta onneksi kaveri on ”kadonnut” radioaalloilta.

    ”Radio vaikuttaa useimpiin ihmisiin intiimisti, henkilökohtaisesti”, kirjoitti Marshall McLuhan 60-luvun alkuvuosina teoksessa Ihmisen uudet ulottuvuudet. ”Se luo ääneen lausumattoman kommunikaation maailman kirjoittaja-puhujan ja kuulijan välille… Radio, joka oli aikoinaan ryhmäkuuntelun muoto ja aiheutti kirkkojen tyhjenemisen, on tv:n tulon jälkeen palannut yksityiseen ja yksilölliseen käyttöön. Teini-ikäinen vetäytyy tv:n katselijoiden ryhmästä yksityisen radionsa pariin.”

    Vuonna 1964 ei ollut nettiä eikä älypuhelimia.

    Se syrjässä keskittymisen rooli, jonka McLuhan varasi radiolle 1964, taitaa vuonna 2018 kuulua tabletille, läppärille ja mobiililaitteelle.

    Mutta oliko McLuhan sentään oikeassa tv:n kylmästä voimasta? Siitä että väline syö ikään katsojansa mukaan, rakentamaan tv-ruudussa näkyvistä puutteellisista ihmistä täydempiä, oman mielensä mukaisia?

    Eivätkö loputtomat tosi-tv-ohjelmat todista, että McLuhan viesti oli vakuuttava ja oikea? Richard Nixon ei pärjännyt telkkarissa, koska jokainen tajusi, että hän näytti kameralle kaiken, koko olemuksensa, mitään ei jäänyt arvailujen varaan. Nixonin persoona ei kaivannut täydentämistä, se ei tarvinnut tv-katsojaa. Onko Paavo Väyrynen tässä suhteessa Nixonin kaltainen? Vain politiikan asiantuntijat jaksavat ”kehua” Väyrysen asiantuntemusta ja kokemusta; tavalliselle katsojalle hän on yhtä itsensä ylitäyttämä persoona kuin Nixon.

    Ja koska 1,7 miljoonaa suomalaista katsoo yhtä aikaa Putousta, McLuhan oli taatusti oikeassa.

Onneksi on myös toisenlaisia ohjelmia, kuten Ykkösaamu.

    Ja onneksi on radio eikä vain tylsämielisten viihdeohjelmien täyttämä telkkari.

    Hyvä journalismi vahtii maailman menoa.

    Mutta kuka vahtii journalismia?

    Pressiklubin kaltaisista ohjelmista ei ole journalismin vahtikoiran virkaan, koska korppi ei noki korpin silmää. Tiukan paikan tullen toimittaja on aina toimittajan puolella, vaikka tietäisi olevansa väärässä. Joskus on.

    Näin ollen journalismin vahtikoiran virka jää meille lehtien lukijoille,  radion kuuntelijoille ja tv:n katsojille.

    Tyylivirheen uhallakin lainaan tähän juuri kuollutta Stephen Hawkingia (1942-2018):

    Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää?

Vastaus on yksinkertainen: jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi!

Kyösti Salovaara, 2015.

PS.
Lisäys 15.3.2018 klo 10:58.
Lainaus Ylen nettisivulta:

"Ylen Olli Seuri on saanut Bonnierin Suuren journalistipalkinnon. Hänet palkittiin vuoden journalistina Helsingissä keskiviikkona pidetyssä juhlagaalassa.

Kun Seuri asetettiin ehdolle palkinnon saajaksi, palkintolautakunta totesi hänen valmistautuvan huolella lähetyksiin ja hallitsevan faktat suoran lähetyksen nopeasti vaihtuvissa tilanteissa.

Yle Radio 1:n Ykkösaamua juontavaa Seuria pidetään myös tiukkana, mutta reiluna haastattelijana.

Seuri kertoi olevansa ehdokkuudesta yllättynyt, mutta piti erityisen arvokkaana sitä, että jokapäiväinen syventävä journalismi ja etenkin radiojournalismi otettiin tällä kertaa huomioon."