Valitsen – siis olen

[Ostaisitko sandaalit Antti Rinteeltä?]

Kyösti Salovaara, 2018.
Valinta on parhaimmillaan mahdollisuus, ei pakkotilanne.

Saavut risteykseen.

    Pitää valita. Saat valita. Valitset.

    Jos on kiire, ohjaat auton moottoritielle. Kenties niitä kulkee rinnakkain kaksi, toinen ilmainen, toinen maksullinen. Haluatko ajaa ruuhkassa ilmaisella tiellä vai melkein yksin, kuin tien kuningas, maksutiellä?

    Mutta jos ei ole kiire, mikset ajaisi pienelle vuoristotielle tai maaseudun taloja ja peltoja kiertelevälle maisemareitille? Tärkeintä ei kenties olekaan se minne menet, vaan miten menet.

    Oleellista ei ole valinnan tulos vaan valinta itsessään.

Ihmiseksi tulemisen evoluutiota on kuvattu monella tavalla.

    Ihminen on sosiaalinen eläin. Ihminen on utelias. Ihminen keksii työkaluja. Ihminen ryhtyy puhumaan toiselle ihmiselle, kieli kehittyy, luodaan tarpeeseen. Ihminen ajattelee, suunnittelee, ennakoi.

    Mutta entäpä jos yksilönvapaus, pyrkiminen vapaaksi, valitsemaan oppiva eläin onkin kaikista tärkein muutos ihmisen evoluutiossa?

    Ranskan vallankumouksessa julistettiin: ”Vapaus, veljeys, tasa-arvo!”

    Jostakin syystä vapaudesta puhutaan nykyään harvoin, yksilönvapaudesta tuskin lainkaan.

    Yksilönvapaudesta puhuminen koetaan hyvinvointivaltiossa jollakin tavalla epäeettiseksi ja egoistiseksi. Yksilönvapauteen ja valinnanvapauteen suhtaudutaan hysteerisesti ja vainoharhaisesti, eikä tämä koske pelkästään vasemmistopuolueita ja vihreitä, joilla on oma kollektiivinen unelmansa.

    Miksi ihmisen perusolemuksesta, vapautta haluavasta ihmisestä puhutaan niin vähän? Miksi yksilönvapaudesta ei pidetä huolta poliittisissa ohjelmissa?

    ”Isoin ongelma on kuitenkin se, että miten hukassa (Saksan) sosiaalidemokraatit ovat suhteessa kolmeen keskeiseen ideologiseen kysymykseen”, kirjoitti Anna-Liina Kauhanen Helsingin Sanomissa viime sunnuntaina haastatellessaan kansainvälisen politiikan professoria Henri Vogtia. 

    Tutkijan mukaan sosiaalidemokraatit eivät ole pysyneet mukana individualismin nousussa. ”He eivät saa analysoitua, miten olla samaan aikaan tasa-arvoinen, oikeudenmukainen ja yksilön vapauksia kunnioittava.”

    Suomalainen todellisuus ei eroa saksalaisesta.

Ruurik Holmin teos YKSILÖNVAPAUS tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi (Into, 2017) haastaa suomalaisen tabun, yksilönvapaudesta puhumisen (puhumattomuuden) monella tavoin, kiinnostavasti, älykkäästi ja tietysti myös vaikeaselkoisesti.

    Holm on teoreettinen filosofi. ”Filosofien tehtävänä on maailman selittäminen”, Holm kirjoittaa teoksen viimeisessä lauseessa. Joku filosofi, olikohan se Karl Marx, on kyllä sanonut että filosofien tehtävänä on maailman muuttaminen, mutta ehkä tuo olisi liikaa vaadittu.

    Jos pyrkii osallistumaan maailman muuttamiseen, saattaa menettää vapauden ajatella. Muutos on aina politiikkaa, ja politiikassa pitää tehdä valintoja, halusi tai ei.

    En tiedä olenko oikeassa, jos luonnehdin Holmia vasemmistolaiseksi jonka ajatusmaailma nojautuu angloamerikkalaisten filosofien vapautta ja yksilönvapautta käsitteleviin pohdiskeluihin. Marx ja Friedrich Engels eivät ole tämän kirjan johtotähtiä, vaikka heidätkin otetaan huomioon.

    Kirjan johdannossa Holm toteaa, että suomalaisessa keskustelussa viitataan angloamerikkalaisiin filosofeihin melko harvoin. ”Voi olla että maamme sosialidemokraattinen perinne on niin hallitseva, että liberaali ajattelu on tästä syystä vähemmän tunnettua. Silloinkin kun vapaudesta keskustellaan, se useimmiten ymmärretään oikeistoliberaalien lähtökohtien kautta. Kirjan pyrkimyksenä on osaltaan korjata tätä puutetta.”

    Yksilönvapauden tutkiminen ei todellakaan ole suomalainen aihe. Holmin kirjasta ei löydy netistä montaa arviointia. Radiossa häntä kyllä haastateltiin, ja sieltä sain ajatuksen teoksen lukemiseen.

Otan tähän vain muutamia lainauksia Ruurik Holmin teoksesta. Kirja on vielä lukuvaiheessa, joten ”lopullista” johtopäätöstä – jos sellainen sattuisi löytymään – ei voi vielä vetää.

    Sekin on todettava, että kun valitsen huomioita Holmin kirjasta, käytän omaa valinnanvapauden oikeuttani. Antamani käsitys saattaa olla puolueellinen ja vino, koska valitsen sitä mikä minua kiinnostaa, en sitä joka tuntuu yhdentekevältä.

    Tässä onkin kenties Holmin ajatusten päätulos: valinnanvapaus on aina myös yksilön preferensseihin liittyvää eikä ole olemassa mitään absoluuttista, objektiivista hyvinvointia edistävää valinnan kohteiden sapluunaa. Jos ihminen ei pidä kirjoista, hänen hyvinvointiaan ei paranna yhtään naapuritontille nouseva kirjasto, jossa on miljoona kirjaa. Tietenkin kirjasto kannattaa rakentaa, jos yhteisössä on muita kansalaisia jotka rakastavat kirjoja, mutta yhteisö ei voi määrätä kaikkia käymään kirjastossa eikä mitata yksilön kunnollisuutta sillä kuinka usein tämä käyttää kirjastoa.

    Yksilönvapauden arvostaminen ei Holmin mukaan tarkoita yhteisön poistumista näyttämöltä. Yhteisöä tarvitaan monin tavoin, jotta yksilönvapaus ylipäänsä olisi mahdollista. Mutta perimmiltään kyse on ihmisen haluista ja mahdollisuuksista toteuttaa niitä, kykenevyydestä valita siitä mitä itse haluaa eikä siitä mitä joku toinen tai joskus koko yhteiskunta toivoo sinun haluavan.

    Holm sanoo, että esimerkiksi omaisuuden jakautuminen kansalaisille on suorempaa vallanjakoa kuin valtio-omistus, sillä ”valtiollisessa omistamisessa todellisen vallankäyttäjän asemaan nousee virkamieskunta ja poliittinen eliitti”.

    Kun politiitikot ja virkamiehet haluavat ”virkansa puolesta” tehdä hyvää ja toimia ”kansan parhaaksi” hämärtyy ajatus siitä mitä yksilö lopulta saa ja voi päättää omaksi ”parhaakseen”.

    ”Voiko valtiovalta tietää yksittäistä ihmistä paremmin, mikä tälle ihmiselle on hyvinvointia ja mikä ei?” Holm kysyy haastavasti. Loppujen lopuksi jokainen ihmisyksilö on ”itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle”. Eikä ”mikään takaa, että valtiovalta toimii hyvää tarkoittavalla tavalla”.

    Yhteisen hyvän ylenmääräinen, valtiojohtoinen tavoittelu saattaa johtaa jopa totalitääriseen järjestelmään, missä yksilöllä on olemattoman vähän liikkumavaraa mutta niin ettei kansalainen itse tajua ”orjuuttaan”.

    Holmin vahvuus on sanoa asia niin kuin se on, kaunistelematta. "Vaikka puhutaan kansanvallasta", Holm kirjoittaa, "vaaleissa kansa pikemminkin luovuttaa vallan pois itseltään. Äänestäessään vaaleissa kansalaiset vapautuvat päätöksenteon taakasta, mutta vastapainoksi alistuvat ulkoisen auktoriteetin valtaan."

Vapaus valita sisältää arvoa, joka ei perustu tarjolla olevan ja valituksi tulevan asian tai hyödykkeen ominaisuuteen.

    Tämä tarkoittaa, että valinnanvapaus on arvo sinänsä, arvokasta. Holmin mukaan valitsemisen mahdollisuus ja sen toteuttaminen, valitsemisen prosessi kuuluu ihmisen kasvamiseen, emansipaatioon sinänsä. Valitsemaan oppiva ihminen kasvaa ”paremmaksi” ihmiseksi, jopa onnellisemmaksi ihmiseksi.

    On tärkeää että yksilöllä on mahdollisuuksia valita, mutta yhtä tärkeää on että hänellä on kykeneväisyyttä valintaan. Jos sinulla ei ole rahaa, et voi marssia kauppaan valitsemaan etelän hedelmistä sitä joka sinulle maistuu. Kykeneväisyys tarkoittanee kuitenkin enemmän tiedollista ja tunteellista ominaisuutta kuin taloudellista. 

    Hieman vaikeaselkoisten päättelyjen kautta Holm päätyy ajatukseen, että oleellista ei ole resurssien oikeudenmukaisuus vaan kykeneväisyyksien oikeudenmukainen jakautuminen yhteiskunnassa. Kun yksilö kykenee täysivoimaisesti valitsemaan mahdollisuuksistaan, hän toteuttaa yksilönvapautta parhaimmillaan. Tässä tietysti voi miettiä, että onko todella näin; että onko autokaupassa sellainen yksilö yhtä vapaa valitessaan Skodan ja Toyotan väliltä kuin sellainen joka valitsee Ferrarin ja Porschen väliltä.

    Mutta: ”Hyvinvoinnin saavuttamisen vapaus voi olla tärkeämpää kuin hyvinvoinnin saavuttaminen.” Vapauksiaan ei ole pakko käyttää. Oleellista on vapauden mahdollisuus ja kyky valita siitä mitä haluaa.

    ”Jos yksilö ei halua mitään tai haluaa vähän”, Holm sanoo, ”hän ei silti välttämättä ole erityisen vapaa.” Orja ei ole hyvinvoiva ihminen sillä tempulla, että kertoo olevansa onnellinen orjana.

    ”Yhteiskuntapolitiikan fokuksena ei siis pitäisi olla suoraan ihmisten yhtäläiset resurssit vaan se, että heillä on tasa-arvoinen mahdollisuus saavuttaa heille tärkeitä asioita. Ensisijaista ei ole resurssien vaan kykenevyyksien tasa-arvo.”

Vaikka valtiovalta pystyisi tarjoamaan kaikki yksilön tarvitsemat palvelut ja tuotteet, silti markkinataloutta ehkä tarvitaan, koska ihmisen mahdollisuus ja kyky tehdä valintoja on syvimmiltään tuotteita ja palveluja tärkeämpi asia.

    Holm sanoo, että on ”lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtiovalta edistää hyvinvointia muulla tavoin kuin edistämällä ihmisten preferenssien toteutumista… Ei siis ole periaatteellisesti ongelmallista, jos valtiovalta on ihmisten elämän asiantuntijapalvelu. Sen sijaan on ongelmallista, jos valtio puuttuu ihmisten valintoihin.”

    ”Millä perusteella jokin toinen taho (esim. valtiovalta) voi tietää yksittäistä yksilöä paremmin, millaiset asiat edistävät tämän hyvinvointia?”

    Tämä Holmin monella eri tavalla muotoilema kysymys lienee teoksen tärkein kysymys.

    Jostakin syystä hyvinvointivaltion kaltainen yhteiskunta-apparaatti on tulvillaan ”tahoja”, jotka kuvittelevat, sen ohella että esittävät järkeviä ohjeita, tietävänsä miten yksilöiden pitää käyttäytyä tullakseen "hyvinvoiviksi", ja ne myös toimivat aktiivisesti pannakseen kuvitelmansa käytäntöön.  Näitä tahoja eivät ole vain poliitikot ja virkamiehet, vaan myös median toimijat (toimittajat), ammattiyhdistysliikkeen aktiivit, erilaisten terveysjärjestöjen operaattorit, luonnonsuojelun dogmaattiset militantit, yliopistojen professorit ja kärkkäät dosentit, kovan luokan feministit ja yllättävää kyllä myös eniten ihmisoikeuksista ääntä pitävät asiamiehet (ja naiset). Lista on loputon.

    Modernin, kansanvaltaisen ajan yksilö on ulkoapäin tulevien ”tahtojen” puserruksissa. Se kuuluu pelin henkeen.

    Kun Neuvostoliitossa satoi vettä, kaupoissa myytiin sandaaleja eikä saappaita tai sateenvarjoja.

    Onko hyvinvointivaltiossa nähtävissä samanlaista piittaamattomuutta ihmisten tarpeista? Ovatko kansalaiset lapsia, jotka eivät tiedä mitä tahtovat ja joita pitää opastaa joka askeleella?

    Ostaisitko ”Antti Rinteeltä” sandaalit?

    Mitä jos hän tuputtaa tilalle kumisaappaita, koska tietää sinua paremmin missä jalkineissa sinun on hyvä kulkea? Kauniit ilmat eivät ole ikuisia, "Rinne" perustelee, ei kannata vilustua ehdoin tahdoin. ”Antti Rinne” pelkää autonomista ihmistä, joka saattaa käyttäytyä arvaamattomasti. Siksi hän ei pidä halustasi ostaa sandaalit.

    Kirjoitan ”Antti Rinteen” lainausmerkkeihin; en siksi etteikö Antti Rinne olisi todellinen henkilö vaan siksi että lainausmerkkien väliin voi sijoittaa kenen tahansa suomalaisen puoluejohtajan nimen.

    Yhteiskuntapolitiikassa yksityinen ja kollektiivinen kietoutuvat toisiinsa tavoilla, joita emme osaa edes kuvitella.

Kyösti Salovaara, 2018.
Aito valinta edellyttää haluttuja vaihtoehtoja ja
kykyä tehdä  itseä tyydyttävä valinta.