Vallattomia ajatuksia

 [valppaana kuin nukkuva koira]

Kyösti Salovaara, 2021.
Minun raittini - lähiöarkkitehtuuria 1980-luvulta.

Ruhtinaan pitää siis aina neuvotella, mutta hänen tulee kysyä neuvoa vain silloin kun hän itse haluaa eikä silloin kun toiset tahtovat hänen tekevän niin… Yhteenvetona sanoisinkin, että ruhtinaan viisaus ei saa olla hyvistä neuvoista riippuvainen, vaan että hyvien neuvojen, mistä tahansa ne tulevatkin, pitää olla riippuvaisia ruhtinaan viisaudesta.

- Niccolò Machiavelli: Ruhtinas

Ainoa todellinen ero viisaan ihmisen ja typeryksen välillä, kuten Moore tiesi, oli se että viisas yleensä teki vakavampia virheitä - ja vain siksi ettei todella tärkeitä ratkaisuja koskaan jätetty typerysten tehtäviksi; vain viisaat saivat tilaisuuden hävitä taisteluja tai menettää kokonaisia kansoja.

- Tom Clancy: Isku Kolumbiaan

Ennen kuin pyydät oikeutta. Varmistu

          ettei sitä vahingossa tule.

- Paavo Haavikko: Runoja matkalta salmen ylitse

Suurin piirtein ja pienen kaartein kuljeskelen vallan kintereillä. Tiedän tietäväni etten oikeastaan tiedä mitä valta on.

    Niinpä heittelen vallattomia sanoja kuin pikkupoika kiviä pihalla. Kun ikkuna särkyy, poika pelästyy, koska ei tiedä mitä ikkunan takana on. Niin minäkin.

    Valta on kyllä kiehtova ”asia”, koska sitä ei näe konkreettisesti missään vaikka se on kaikkialla. Tietysti poliisi ja armeija edustavat valtaa, mutta eivät ole valta sinänsä.

    Valtaa tarvitaan rauhoittamaan ihmisiä, etteivät riitele toisiaan kuoliaaksi tai edes sairaalaan. Valta varmistaa, että herrat ja narrit käyttäytyvät kunnolla. Myös yrityksiä ja instituutioita pitää vahtia. Valta on prosessien liima.

    Kun jotakin muutetaan, käytetään valtaa. Jos muutos on hyvä, valta tulee hyvin käytetyksi. Valtaa on jokaisessa tempussa ja rakosessa. Kun lauta lyödään toiseen kiinni, ei valta katoa vaikka naula menee syvälle puuhun.

Aineen ja avaruuden olemuksesta tiedetään paljon, vaikka ei kaikkea. Mitä pienempiin aineen osasiin mennään, sitä käsittämättömältä rakenne näyttää. Toki se jää näkemättä. Pitää arvailla, laskea todennäköisyyksiä.

    Jostakin syystä maailmankaikkeus pysyy kasassa. Johtuuko se kappaleiden välisestä vetovoimasta?

    Valtaa on yhtä vaikea kuvata kuin vetovoimaa. Se on ja sitä ehkä pystyy mittaamaan, mutta miksi, sitä ei oikein kukaan tiedä. Onkohan vallan rinnastaminen maailmankaikkeutta koossa pitäviin voimiin liioittelua? Voi olla, mutta kiehtova analogia yhtä kaikki.

    Maailmankaikkeus syntyi yhdestä pisteestä. Sen osat pakevat toisiaan. Samalla tavalla valta syntyi yhdessä pisteessä. Siitä kun ihminen alkoi rakentaa yhteiskuntaa. Sekin laajenee niin kauan kuin valtaa riittää sen koossa pitämiseen.

    ”Valtaa on tietty määrä”, kirjoitti Erno Paasilinna teoksessaan Musta aukko. ”Sitä ei ole enempää eikä vähempää. Sitä ei voi leikata kuin hölmöläisen peittoa. Jos jakaa valtaa kahdelle miehelle, kasvaako valta kahdeksi? Ei, se pienentyy puolella.”

Kyösti Salovaara, 2021.
Kivenlahti, lähiö Espoon rantaviivalla.

Poliittista valtaa me kansalaiset luovutamme edustajillemme. Emme takerru vallan hippusiin vaan annamme pois hyvässä uskossa. Edustuksellinen demokratia on heikkojen ja turvattomien turva, vähemmistöjen suoja - näin on tapana sanoa. Kun on riittävästi erimielisiä ajatuksia, diktaattoriksi pyrkivä ei löydä ponnahduslautaa yksinvaltaan.

    Erimielisyys on lähtökohta, ei lopputulos.

    Mistä tiedän, että joku todella edustaa minua kunnanvaltuustossa ja parlamentissa? Siitäkö että käyn äänestämässä jotakuta noihin elimiin? Mutta vaikka äänestämäni henkilö saa oikeuden edustaa minua, mistä tiedän mitä hän ajattelee ja ajatteleeko ”minun” edukseni? Parempi olisikin äänestää puoluetta - joku sanoo tähän - eikä henkilöä, koska asiat päätetään puolueessa. Ehkäpä niin tehdään, mutta ei puolueellakaan ole yhtä mieltä, vaan se koostuu erimieltä olevista ihmisistä, jotka ovat sopineet kompromissista. Sehän on lopputulos.

    No, tulevissa kunnallisvaaleissa pääsee äänestämään myös autolla, siis autossa Malmin entisellä lentokentällä. Drive-in demokratia on jotakin uutta. Sitä pitää kokeilla. Maistuuko yhtä hyvältä kuin drive-in-kerroshampurilaiset? Drive-in-koronatestiä on myös kokeiltu.

Viime perjantaina Espoon Soukassa asuva toimittaja Anu-Elina Lehti kirjoitti HS Visiossa edustuksellisen demokratian valuviasta sen suhteen, että lähiöissä asuvia ihmisiä ei erilaisissa ”parlamenteissa” edusta kukaan lähiössä asuva. Minäkin olen Soukassa asunut, tosin rannassa enkä kalliolla, mutta elämänmittaisena lähiöasujana tiedän, ettei kotinurkilta yleensä löydy kunnanvaltuutettuja eikä kansanedustajia.

    Edustajat pakenevat kansaa kaupungin keskustaan. 

    ”Juopa lähiöiden ja kantakaupungin välillä kasvaa, sillä raha ja valta asuvat entistä tiukemmin raitiovaunulinjojen äärellä”, Lehti kirjoitti. ”Ja siellä missä on rahaa ja valtaa, tehdään myös politiikkaa. Helsingin Uutisten mukaan kaksi kolmesta Helsingin kaupunginvaltuutetusta asuu kantakaupungissa. Espoolaisten kaupunginvaltuutettujen asuinpaikoissa korostuu taas hyvinvoiva Tapiolan alue. Epätieteellisen mutun perusteella asuinpaikkojen jakauma on suhteellisen sama myös pääkaupunkiseudun suurten mediatalojen toimittajien keskuudessa. Sekä politiikassa että mediassa agendalle nousevat helposti ne asiat, jotka ovat päättäjiä ja toimittajia lähellä.”

    Kun media rummuttaa vuodesta toiseen, että Soukka, Itä-Pasila, Jakomäki, Hakunila jne. ovat betonibrutalismin kauhistuksia, niin miten kukaan voi ajatella toisin, vaikka lähiöissä asuvat ajattelevatkin toisin ja pitävät asuinpaikoistaan jopa niitä rakastaen? Suomalaisissa lähiöissä on esimerkiksi luontoa melkeinpä liikaa, ei liian vähän.

    Myös Soukassa asuvan ystävänsä kanssa Anu-Elina Lehti huudahtaa rohkeasti: ”Koska meistä kumpikaan ei saavuttanut keskiluokkaista kantakaupunkiunelmaa, olemme ottaneet aseeksemme uhmakkaan lähiöidentiteetin: Hei te töölöläiset kultalusikat, tulkaa tänne Soukan ostarin ghettoon katsomaan todellista elämää!”

Kyösti Salovaara, 2021.
Päärata jakaa lähiön: "Alakylä" vasemmalla,
"Yläkylä" oikealla. Juna tuo, juna vie.
Kuvan horisontissa Helsingin rautatieasema
on noin 11 kilometrin päässä.

Mitä pitäisi muuttaa jotta edellä kuvattu tilanne muuttuisi? Yksilö tietysti voi muuttaa (jos löytää riittävästi rahaa) Töölöön tai Tapiolaan, mutta ei sinne kaikki mahdu.

    Pitäisikö kunnanvaltuustoon valita edustajat kaupunginosien kiintiöinä? Vai kannattaisiko esimerkiksi Helsinki jakaa pienemmiksi ”kaupunkikunniksi”, niin kuin Pariisi ja Madrid on jaettu?

    Kun seuraa paikallisten kansalaisvaikuttajien johtamia ryhmittymiä tajuaa ettei suurkaupungin jakaminen pienkaupungeiksi johda hyvään. Paikalliset kaupunginosayhdistyksethän vastustavat kaikkia muutoksia kotialueellaan. Jos ”valta” annettaisiin kaupunginosiin, suurkaupungin yhteiset hankkeet ja suunnitelmat kuolisivat siihen paikkaan.

    Kaupunginosien kiintiöedustajat johtaisivat todennäköisesti samanlaiseen lopputulokseen. Mutta ehkä sellaista kannattaisi kuitenkin selvittää, että puolet kunnanvaltuuston paikoista jaettaisiin kaupunginosille jyvitettyinä kiintiöinä ja toinen puoli ehdokkaiden asuinpaikasta riippumatta.

Eduskunnassa näyteltiin kummallista demokratiaa. Vähemmistö yritti estää enemmistöä tekemästä päätöstä EU:n budjetista ja koronaepidemian tukipaketista. Valta pantiin pankolle loikoilemaan.

    Vähemmistö ei Suomen eduskunnassa pysty kaappaamaan valtaa, mutta se pystyy hyydyttämään parlamentaarisen vallan käyttämisen. Kuitenkin, niin kuin alussa todettiin, valta tulee aina käytetyksi, jos ei eduskunnassa niin jossain muualla. Jos se tapahtuu jossain muualla, siihen ei ole nokan koputtamista niillä, jotka ovat vallan käyttämisestä luopuneet

    Viime lauantaina Ylen Ykkösaamussa entinen pääministerimme Paavo Lipponen puhui valtiomiehen viisaudella mutta myös nöyryydellä Suomen suhteesta Euroopan unioniin. Lipponen ihmetteli, mihin meikäläiset EU:n kannattajat luikahtivat kun keskustelu, tai paremminkin impivaaralaisten monologi, tukipaketista kävi kuumana. Jos haluaa keskustella, ei saa vaieta!

    Tom Clancyyn viitaten: Viisaiden epäkiitollisena tehtävänä on ratkaista vaikeita asioita eikä juosta karkuun. Typeryksille ongelmien hoitamista ei pidä antaa.

    Lipponen on älykäs idealisti ja realisti.

    ”Pienelle maalle sopii huonosti”, Lipponen sanoi, ”’ne siellä Brysselissä, me täällä Suomessa’ -asenne.” Lipposen mielestä vahva, pragmaattisesti muutoksiin suhtautuva EU on pienen Suomen etu eikä sen uhka.

    Mutta Suomi on EU:n ytimessä myös vahtimassa etteivät suuret valtiot tee meitä vahingoittavia päätöksiä päittemme ylitse: ”Siinä on kyse myös siitä, että niiden kanssa tulee nukkua kuin koira toinen silmä auki ja vahtia niitä, että mitä ne oikein puuhailevat .”

S.I, 2021.
Romi, n. 17 vee.

Valitsen – siis olen

[Ostaisitko sandaalit Antti Rinteeltä?]

Kyösti Salovaara, 2018.
Valinta on parhaimmillaan mahdollisuus, ei pakkotilanne.

Saavut risteykseen.

    Pitää valita. Saat valita. Valitset.

    Jos on kiire, ohjaat auton moottoritielle. Kenties niitä kulkee rinnakkain kaksi, toinen ilmainen, toinen maksullinen. Haluatko ajaa ruuhkassa ilmaisella tiellä vai melkein yksin, kuin tien kuningas, maksutiellä?

    Mutta jos ei ole kiire, mikset ajaisi pienelle vuoristotielle tai maaseudun taloja ja peltoja kiertelevälle maisemareitille? Tärkeintä ei kenties olekaan se minne menet, vaan miten menet.

    Oleellista ei ole valinnan tulos vaan valinta itsessään.

Ihmiseksi tulemisen evoluutiota on kuvattu monella tavalla.

    Ihminen on sosiaalinen eläin. Ihminen on utelias. Ihminen keksii työkaluja. Ihminen ryhtyy puhumaan toiselle ihmiselle, kieli kehittyy, luodaan tarpeeseen. Ihminen ajattelee, suunnittelee, ennakoi.

    Mutta entäpä jos yksilönvapaus, pyrkiminen vapaaksi, valitsemaan oppiva eläin onkin kaikista tärkein muutos ihmisen evoluutiossa?

    Ranskan vallankumouksessa julistettiin: ”Vapaus, veljeys, tasa-arvo!”

    Jostakin syystä vapaudesta puhutaan nykyään harvoin, yksilönvapaudesta tuskin lainkaan.

    Yksilönvapaudesta puhuminen koetaan hyvinvointivaltiossa jollakin tavalla epäeettiseksi ja egoistiseksi. Yksilönvapauteen ja valinnanvapauteen suhtaudutaan hysteerisesti ja vainoharhaisesti, eikä tämä koske pelkästään vasemmistopuolueita ja vihreitä, joilla on oma kollektiivinen unelmansa.

    Miksi ihmisen perusolemuksesta, vapautta haluavasta ihmisestä puhutaan niin vähän? Miksi yksilönvapaudesta ei pidetä huolta poliittisissa ohjelmissa?

    ”Isoin ongelma on kuitenkin se, että miten hukassa (Saksan) sosiaalidemokraatit ovat suhteessa kolmeen keskeiseen ideologiseen kysymykseen”, kirjoitti Anna-Liina Kauhanen Helsingin Sanomissa viime sunnuntaina haastatellessaan kansainvälisen politiikan professoria Henri Vogtia. 

    Tutkijan mukaan sosiaalidemokraatit eivät ole pysyneet mukana individualismin nousussa. ”He eivät saa analysoitua, miten olla samaan aikaan tasa-arvoinen, oikeudenmukainen ja yksilön vapauksia kunnioittava.”

    Suomalainen todellisuus ei eroa saksalaisesta.

Ruurik Holmin teos YKSILÖNVAPAUS tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi (Into, 2017) haastaa suomalaisen tabun, yksilönvapaudesta puhumisen (puhumattomuuden) monella tavoin, kiinnostavasti, älykkäästi ja tietysti myös vaikeaselkoisesti.

    Holm on teoreettinen filosofi. ”Filosofien tehtävänä on maailman selittäminen”, Holm kirjoittaa teoksen viimeisessä lauseessa. Joku filosofi, olikohan se Karl Marx, on kyllä sanonut että filosofien tehtävänä on maailman muuttaminen, mutta ehkä tuo olisi liikaa vaadittu.

    Jos pyrkii osallistumaan maailman muuttamiseen, saattaa menettää vapauden ajatella. Muutos on aina politiikkaa, ja politiikassa pitää tehdä valintoja, halusi tai ei.

    En tiedä olenko oikeassa, jos luonnehdin Holmia vasemmistolaiseksi jonka ajatusmaailma nojautuu angloamerikkalaisten filosofien vapautta ja yksilönvapautta käsitteleviin pohdiskeluihin. Marx ja Friedrich Engels eivät ole tämän kirjan johtotähtiä, vaikka heidätkin otetaan huomioon.

    Kirjan johdannossa Holm toteaa, että suomalaisessa keskustelussa viitataan angloamerikkalaisiin filosofeihin melko harvoin. ”Voi olla että maamme sosialidemokraattinen perinne on niin hallitseva, että liberaali ajattelu on tästä syystä vähemmän tunnettua. Silloinkin kun vapaudesta keskustellaan, se useimmiten ymmärretään oikeistoliberaalien lähtökohtien kautta. Kirjan pyrkimyksenä on osaltaan korjata tätä puutetta.”

    Yksilönvapauden tutkiminen ei todellakaan ole suomalainen aihe. Holmin kirjasta ei löydy netistä montaa arviointia. Radiossa häntä kyllä haastateltiin, ja sieltä sain ajatuksen teoksen lukemiseen.

Otan tähän vain muutamia lainauksia Ruurik Holmin teoksesta. Kirja on vielä lukuvaiheessa, joten ”lopullista” johtopäätöstä – jos sellainen sattuisi löytymään – ei voi vielä vetää.

    Sekin on todettava, että kun valitsen huomioita Holmin kirjasta, käytän omaa valinnanvapauden oikeuttani. Antamani käsitys saattaa olla puolueellinen ja vino, koska valitsen sitä mikä minua kiinnostaa, en sitä joka tuntuu yhdentekevältä.

    Tässä onkin kenties Holmin ajatusten päätulos: valinnanvapaus on aina myös yksilön preferensseihin liittyvää eikä ole olemassa mitään absoluuttista, objektiivista hyvinvointia edistävää valinnan kohteiden sapluunaa. Jos ihminen ei pidä kirjoista, hänen hyvinvointiaan ei paranna yhtään naapuritontille nouseva kirjasto, jossa on miljoona kirjaa. Tietenkin kirjasto kannattaa rakentaa, jos yhteisössä on muita kansalaisia jotka rakastavat kirjoja, mutta yhteisö ei voi määrätä kaikkia käymään kirjastossa eikä mitata yksilön kunnollisuutta sillä kuinka usein tämä käyttää kirjastoa.

    Yksilönvapauden arvostaminen ei Holmin mukaan tarkoita yhteisön poistumista näyttämöltä. Yhteisöä tarvitaan monin tavoin, jotta yksilönvapaus ylipäänsä olisi mahdollista. Mutta perimmiltään kyse on ihmisen haluista ja mahdollisuuksista toteuttaa niitä, kykenevyydestä valita siitä mitä itse haluaa eikä siitä mitä joku toinen tai joskus koko yhteiskunta toivoo sinun haluavan.

    Holm sanoo, että esimerkiksi omaisuuden jakautuminen kansalaisille on suorempaa vallanjakoa kuin valtio-omistus, sillä ”valtiollisessa omistamisessa todellisen vallankäyttäjän asemaan nousee virkamieskunta ja poliittinen eliitti”.

    Kun politiitikot ja virkamiehet haluavat ”virkansa puolesta” tehdä hyvää ja toimia ”kansan parhaaksi” hämärtyy ajatus siitä mitä yksilö lopulta saa ja voi päättää omaksi ”parhaakseen”.

    ”Voiko valtiovalta tietää yksittäistä ihmistä paremmin, mikä tälle ihmiselle on hyvinvointia ja mikä ei?” Holm kysyy haastavasti. Loppujen lopuksi jokainen ihmisyksilö on ”itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle”. Eikä ”mikään takaa, että valtiovalta toimii hyvää tarkoittavalla tavalla”.

    Yhteisen hyvän ylenmääräinen, valtiojohtoinen tavoittelu saattaa johtaa jopa totalitääriseen järjestelmään, missä yksilöllä on olemattoman vähän liikkumavaraa mutta niin ettei kansalainen itse tajua ”orjuuttaan”.

    Holmin vahvuus on sanoa asia niin kuin se on, kaunistelematta. "Vaikka puhutaan kansanvallasta", Holm kirjoittaa, "vaaleissa kansa pikemminkin luovuttaa vallan pois itseltään. Äänestäessään vaaleissa kansalaiset vapautuvat päätöksenteon taakasta, mutta vastapainoksi alistuvat ulkoisen auktoriteetin valtaan."

Vapaus valita sisältää arvoa, joka ei perustu tarjolla olevan ja valituksi tulevan asian tai hyödykkeen ominaisuuteen.

    Tämä tarkoittaa, että valinnanvapaus on arvo sinänsä, arvokasta. Holmin mukaan valitsemisen mahdollisuus ja sen toteuttaminen, valitsemisen prosessi kuuluu ihmisen kasvamiseen, emansipaatioon sinänsä. Valitsemaan oppiva ihminen kasvaa ”paremmaksi” ihmiseksi, jopa onnellisemmaksi ihmiseksi.

    On tärkeää että yksilöllä on mahdollisuuksia valita, mutta yhtä tärkeää on että hänellä on kykeneväisyyttä valintaan. Jos sinulla ei ole rahaa, et voi marssia kauppaan valitsemaan etelän hedelmistä sitä joka sinulle maistuu. Kykeneväisyys tarkoittanee kuitenkin enemmän tiedollista ja tunteellista ominaisuutta kuin taloudellista. 

    Hieman vaikeaselkoisten päättelyjen kautta Holm päätyy ajatukseen, että oleellista ei ole resurssien oikeudenmukaisuus vaan kykeneväisyyksien oikeudenmukainen jakautuminen yhteiskunnassa. Kun yksilö kykenee täysivoimaisesti valitsemaan mahdollisuuksistaan, hän toteuttaa yksilönvapautta parhaimmillaan. Tässä tietysti voi miettiä, että onko todella näin; että onko autokaupassa sellainen yksilö yhtä vapaa valitessaan Skodan ja Toyotan väliltä kuin sellainen joka valitsee Ferrarin ja Porschen väliltä.

    Mutta: ”Hyvinvoinnin saavuttamisen vapaus voi olla tärkeämpää kuin hyvinvoinnin saavuttaminen.” Vapauksiaan ei ole pakko käyttää. Oleellista on vapauden mahdollisuus ja kyky valita siitä mitä haluaa.

    ”Jos yksilö ei halua mitään tai haluaa vähän”, Holm sanoo, ”hän ei silti välttämättä ole erityisen vapaa.” Orja ei ole hyvinvoiva ihminen sillä tempulla, että kertoo olevansa onnellinen orjana.

    ”Yhteiskuntapolitiikan fokuksena ei siis pitäisi olla suoraan ihmisten yhtäläiset resurssit vaan se, että heillä on tasa-arvoinen mahdollisuus saavuttaa heille tärkeitä asioita. Ensisijaista ei ole resurssien vaan kykenevyyksien tasa-arvo.”

Vaikka valtiovalta pystyisi tarjoamaan kaikki yksilön tarvitsemat palvelut ja tuotteet, silti markkinataloutta ehkä tarvitaan, koska ihmisen mahdollisuus ja kyky tehdä valintoja on syvimmiltään tuotteita ja palveluja tärkeämpi asia.

    Holm sanoo, että on ”lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtiovalta edistää hyvinvointia muulla tavoin kuin edistämällä ihmisten preferenssien toteutumista… Ei siis ole periaatteellisesti ongelmallista, jos valtiovalta on ihmisten elämän asiantuntijapalvelu. Sen sijaan on ongelmallista, jos valtio puuttuu ihmisten valintoihin.”

    ”Millä perusteella jokin toinen taho (esim. valtiovalta) voi tietää yksittäistä yksilöä paremmin, millaiset asiat edistävät tämän hyvinvointia?”

    Tämä Holmin monella eri tavalla muotoilema kysymys lienee teoksen tärkein kysymys.

    Jostakin syystä hyvinvointivaltion kaltainen yhteiskunta-apparaatti on tulvillaan ”tahoja”, jotka kuvittelevat, sen ohella että esittävät järkeviä ohjeita, tietävänsä miten yksilöiden pitää käyttäytyä tullakseen "hyvinvoiviksi", ja ne myös toimivat aktiivisesti pannakseen kuvitelmansa käytäntöön.  Näitä tahoja eivät ole vain poliitikot ja virkamiehet, vaan myös median toimijat (toimittajat), ammattiyhdistysliikkeen aktiivit, erilaisten terveysjärjestöjen operaattorit, luonnonsuojelun dogmaattiset militantit, yliopistojen professorit ja kärkkäät dosentit, kovan luokan feministit ja yllättävää kyllä myös eniten ihmisoikeuksista ääntä pitävät asiamiehet (ja naiset). Lista on loputon.

    Modernin, kansanvaltaisen ajan yksilö on ulkoapäin tulevien ”tahtojen” puserruksissa. Se kuuluu pelin henkeen.

    Kun Neuvostoliitossa satoi vettä, kaupoissa myytiin sandaaleja eikä saappaita tai sateenvarjoja.

    Onko hyvinvointivaltiossa nähtävissä samanlaista piittaamattomuutta ihmisten tarpeista? Ovatko kansalaiset lapsia, jotka eivät tiedä mitä tahtovat ja joita pitää opastaa joka askeleella?

    Ostaisitko ”Antti Rinteeltä” sandaalit?

    Mitä jos hän tuputtaa tilalle kumisaappaita, koska tietää sinua paremmin missä jalkineissa sinun on hyvä kulkea? Kauniit ilmat eivät ole ikuisia, "Rinne" perustelee, ei kannata vilustua ehdoin tahdoin. ”Antti Rinne” pelkää autonomista ihmistä, joka saattaa käyttäytyä arvaamattomasti. Siksi hän ei pidä halustasi ostaa sandaalit.

    Kirjoitan ”Antti Rinteen” lainausmerkkeihin; en siksi etteikö Antti Rinne olisi todellinen henkilö vaan siksi että lainausmerkkien väliin voi sijoittaa kenen tahansa suomalaisen puoluejohtajan nimen.

    Yhteiskuntapolitiikassa yksityinen ja kollektiivinen kietoutuvat toisiinsa tavoilla, joita emme osaa edes kuvitella.

Kyösti Salovaara, 2018.
Aito valinta edellyttää haluttuja vaihtoehtoja ja
kykyä tehdä  itseä tyydyttävä valinta.