Vapauden tuuli tyyni

[mitä se on ei ole]

Kyösti Salovaara, 2014.

Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä, missä puutteen ja ulkoisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella puolen.

- Karl Marx: Pääoma, 1867-1894.

Vapaus ja viime kädessä valtion kapasiteetti riippuvat valtion ja yhteiskunnan välisestä vallan tasapainosta. Jos valtion ja eliittien valta kasvaa liian suureksi, päädytään despoottiseen Leviathaniin. Jos se heikkenee, Leviathan katoaa. Sekä yhteiskunnan että valtion on juostava yhdessä eikä kumpikaan voi saada yliotetta.

- Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Kapea käytävä - Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo, 2019 (suom. 2020).

Yksilö on sitä vapaampi, mitä enemmän hänellä on hänen itsensä arvostamia vaihtoehtoja, jotka voivat olla mitä tahansa sosiaalisia tiloja.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi, 2017.

Joskus ellei useinkin laatumedia yllätetään. Medialla on taipumus, miltei psyykkinen vietti, toistaa papukaijan tavoin ilmassa leijuvia puheenparsia. Papukaijankin puhe kuulostaa fiksulta, aivan kuin se tietäisi mitä sanoo, vaikka ei tiedäkään, mutta se osaa matkia ja laittaa sanoja loogisesti ”oikeaan” järjestykseen. Tekoälykone, AI-masiina toimii samalla tavalla. Sekään ei tiedä mitä sanoo, ei tiedä ettei tiedä mitään.

    Koska olet viimeksi kuullut median puhuvan vapaudesta tai yksilönvapaudesta? Poliitikoista puhumattakaan. Et pitkään aikaan, luulen.

    Sitä enemmän puhutaan oikeusvaltiosta, demokratiasta, sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä. Puhutaan siis systeemeistä, ei siitä miksi ne ovat olemassa.

    Niinpä USA:ssa demokraattien presidenttiehdokas Kamala Harris yllätti suomalaisen – ja kenties myös länsimaisen – median ryhtymällä puhumaan perusasioista: vapaudesta ja siitä että keskiluokan vapaus ja hyvinvointi on kaiken perusta. Vapaus on tavoite, kun demokratia on vain tapa hallinnoida systeemien ja yksilön suhteita, siis keino tavoitteiden toteuttamiseen.

    Suomessahan kriittinen puhe tarkoittaa ettei keskiluokasta saa edes kuiskata, koska on niin monenlaisia vähemmistöjä, jotka ansaitsevat median huomion.

    Mielenkiinnolla odotan, milloin media oivaltaa, että Harrisin mallin mukaisesti pitääkin ryhtyä puhumaan vapaudesta ja keskiluokan arvosta. Odotan että papukaija kuulee mitä ympärillä puhutaan.

En väheksy systeemipuhetta. Päinvastoin, tiedän että systeemit ovat hyvinvointivaltion välttämätöntä rakennetta.

    Mutta ihmettelen minne ihminen ja yksilö on puheesta kadonnut. Ei yksilön unohtaminen ole mitenkään marxilaista, jos joku sattuu ajattelemaan ettei yksilö merkinnyt Karl Marxille mitään.

    Jokin viikko sitten Mika Maliranta ja Aki Kangasharju keskustelivat Ylen Ykkösaamussa Suomen taloudellisesta tilasta. Maliranta on Palkansaajien tutkimuslaitoksen Laboren johtaja, Kangasharju puolestaan Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan toimitusjohtaja. Molemmat miehet ovat fiksuja ekonomisteja, yhteiskuntatalouden tietämisen viisaita.

   Kun keskustelu kääntyi siihen mihin Suomella on varaa ja miten korkeaksi ns. kokonaisveroaste voi tai sen pitää nousta, Maliranta sanoi ettei hän ekonomistina voi ottaa kantaa tuohon, koska hän vain tutkii talouden parametreja ja veroaste kuuluu poliitikoille. Kangasharjun mielestä veroasteella on väliä.

    Jäin ihmettelemään jälleen kerran, että millä tavalla meillä puhutaan – ja miten pitäisi puhua – systeemien suhteesta ihmiseen, yksilöön. Onko systeemi, esimerkiksi valtio olemassa siksi, että se palvelee yksilöitä vai onko valtio, systeemi, pääasia ja sen toimivuus määrittelee mitä yksilölle käy ja miten paljon hänelle annetaan liekanarua elää ”vapaasti” omaa elämäänsä.

    Osmo Soininvaarakin ottaa blogissaan jatkuvasti esille ihmisten ja yhteisöjen elämäntilanteisiin liittyvää problematiikkaa hyvin pätevästi tilastoilla ja faktoilla pohdiskeluja ryydittäen, mutta en muista hänenkään koskaan lähteneen ihmisyksilön tarpeista käsin, puhumattakaan että esille olisi otettu pääasia: miten ihminen voi elää mahdollisimmaan vapaata, itsensä määrittelemää elämää.

    Näin kysyn: onko yksilönvapaudesta puhuminen pelkästään filosofien asia? Eikö sen määrittely ja edistäminen kuulu edes poliitikoille?

Kyösti Salovaara, 2012.

Onko hyvinvointivaltio turvapaikka
vai
häkki jossa on mukava lojua?

Syksyllä 2014 ajelin omalla autollani Saksassa ja Ranskassa. Matkan aikana kävimme mm. Karl Marxin syntymäkaupungissa Trierissä ja se sattuikin samaksi päiväksi kun isäni syntymästä tuli 100 vuotta. Historian häivähdys: isäni isä kuoli punavankien vankileirillä Tammisaaressa isäni ollessa neljävuotias.

    Yrittivätkö isoisäni kaltaiset sosialistit, miehet ja naiset vapauttaa jotakin, vapautua jostakin?

    Ajatus ja teko eivät aina vastaa toisiaan.

   Syyskuun 19. päivänä vuonna 2014 otin valokuvan Vapaudenpatsaasta viehättävän ranskalaisen Colmarin ulosmenotiellä. Vapaudenpatsas hätkähdytti: mitä tekemistä sillä oli juuri tuossa kaupungissa Alsacessa?

   Syy valkeni nopeasti. Vapaudenpatsaan suunnittelija, kuvanveistäjä Auguste Bartholdi (1834-1904) oli kotoisin Colmarista. 12-metrinen patsaan kopio pystytettiin Colmariin liikenneympyrän keskelle vuonna 2004, kun Bartholdin kuolemasta tuli sata vuotta.

    Siinä missä Vapaudenpatsas yhdistää Ranskan ja Yhdysvallat, se myös määrittelee vapaudesta käytävän keskustelun historian: Yhdysvallat on tuon vapauden pragmaattinen toteuttaja, Ranska sen filosofinen visionääri. 

    Ironista on, että molemmat kansakunnat ovat ehkä kadottaneet johtoasemansa tässä keskustelussa. Siksi Harrisin puhe vapaudesta - ja keskiluokasta - yllättää ja virkistää. 

Miksi ekonomistit ja poliitikot ja sitä mukaa koko media puhuvat niin paljon hyvinvointivaltiosta ja niin vähän yksilön vapauksista ja suhteesta valtioon ja muihin julkisiin instituutioihin?

    Johtuuko se perinpohjaisesta väärinkäsityksestä? Siitä että yksilönvapautta pidetään vain porvarillisena ideana, oikeistolaisena ristiriidan aiheuttajana, kun taas vasemmistolaisen pitää ajatella aina ja vain kollektiivin parasta.

   Kun kysytään - jos joku uskaltaa kysyä – kumpi tulee ensin, yhteiskunta vai yksilö, niin jos vastaus on että yhteiskunta, niin silloin ihminen nähdään ikään kuin pelkästään lajiolentona, ihmislajin selviytymisen pienenä osasena eikä lainkaan kulttuuri-ihmisenä. Superkollektiivinen ihmiskäsitys on pelkkää biologiaa. No, sehän tietysti on tässä mielessä muodikasta.

    Julkinen keskustelu on juuri nyt kuin paradoksi edellä sanotusta. Hieman kärjistäen: joka päivä media on täynnä suurempia ja pienempiä ”toimijoita” XYZ, joista jokainen XYZ julistaa, että valtion pitää kustantaa heidän toimintansa – muuten hukka perii. Yksikään XYZ ei mieti kuka lystin maksaa eikä sitä, että XYZ:n saama tuki lisätessään XYZ:n toimintamahdollisuuksia vähentää toisaalla tuen maksajan omaa vapautta.

    Koska yksilönvapaus – ja ihmisen vapaudet – koetaan pelkästään filosofisena asiana, siihen ei kiinnitetä mitään huomiota. Ja kuitenkin uskallan väittää, että esimerkiksi kokonaisveroaste mittaa hyvinkin tarkasti mitä yksilönvapaus on ja miten laajaa se on. Tekee mieli sanoa, että kokonaisveroaste on tavallaan konkreettisessa muodossa Daron Acemoglun tarkoittama käytävä valtion ja kansalaisten välissä ja niinpä se mittaa vapauden mahdollisuuksia. Kuvakielellä: kokonaisveroaste on ikään kuin se käytävämatto jota pitkin valtio (Leviathan) ja kansalaisyhteiskunta juoksevat. Tässä mielessä ekonomistitkin voisivat ryhtyä puhumaan yksilöistä systeemien rinnalla. 

Tällä kaikella en tarkoita, että yhteiskunnassa pitäisi pyrkiä mahdollisimman matalaan veroasteeseen. Mutta väitän että hyvin korkea kokonaisveroaste kaventaa yksilönvapauksia ja monet yhteiskuntapolitiikan ongelmat johtuvat siitä, vaikka niiden alkusyytä ei huomata. 

    Silloin kun tuotannon kasvu hiipuu ja varsinkin tuottavuus laskee, verotus muuttuu nollasummapeliksi: sen minkä toinen saa tukena, sen toinen menettää maksaessaan veroja.

    Tapaan aina kuvata ongelmaa tylsällä esimerkillä. Kun Matti menee pubiin oluelle hän maksaa jokaisesta tuopista sen arvoa korkeamman hinnan, jotta yhteiskunta voisi tukea Villeä, joka pääsee oopperaan pääsylipun objektiivista arvoa halvemmalla. Banaalin esimerkin tilalle voi kuvitella älykkäämpiäkin, mutta tuo tylsä esimerkki kuvastaa sen miten yhteiskunta suosii jotain toimintaa ja vastustaa jotain toista, ja samalla valtio säätelee yksilönvapautta Matille ja Villelle eri tavalla. 

    ”Tärkeimpiä vapauden käsitteeseen liittyviä kysymyksiä on, lisääkö vai vähentääkö sosiaalivaltio eli hyvinvointivaltio ihmisten vapautta”, Ruurik Holm sanoo kirjassaan Yksilönvapaus. ”Vapaus ymmärretään tässä sekä aitona kykynä (autonomia) että todellisena (positiivisena) vapautena tehdä valintoja tietystä mahdollisuuksien joukosta.”

    Toisaalta on tietysti itsestään selvää, että me tarvitsemme ”systeemejä”, joita yhteisesti rahoittamalla autamme itseämme esimerkiksi silloin kun sairastumme, liikumme paikasta toiseen, pelkäämme aggressivista hyökkääjää tai nokkelaa varasta, haluamme oppia ja sivistyä jne jne.

    Yrjö Ahmavaara sanoi kirjassaan Yhteiskuntakybernetiikka (1976), että yhteistyö saattaa suuresti laajentaa yksilön toimintamahdollisuuksia: ”Yksilönvapaus sekä orgaanisten että älyllisten tarpeitten tyydyttämisessä on kollektiivisen yhteistyön tulos ja perustuu yhteistyön yksilön toimintavapautta laajentavaan vaikutukseen.”

    Kun Ahmavaara painotti, että yksilönvapaus on kollektiivisen yhteistyön tulosta eikä sille vastakkainen arvo, tulisi ekonomisten ja yhteiskuntatieteilijöiden ja poliitikkojen etsiä tasapainoa kollektiivisen ja yksilöllisen välillä. Tehtävä saattaa tuntua filosofin hommalta (”mikä on elämän tarkoitus?”), mutta luulisi että jokaista ihmistä, jopa ekonomistia ja poliitikkoa moinen filosofinen pohdiskelu kiinnostaa. 

Kyösti Salovaara, 2023.

Onko vapaus illuusio
vai
konkreettinen olotila?

Sementtikukkia lasipuutarhassa

 [kaupungeista]

Kyösti Salovaara, 2023.
Helsinki.

Arvostelijoiden kannattaa kiinnittää huomiota noihin aikaisempien vuosisatojen kaupunkiyhteisöjen ja niiden liittoutumien kulttuurisiin aikaansaannoksiin. Niidenkin varsinaiset tarkoitusperät ja tavoitteet olivat hyvinkin talouskeskeisiä, ehkä nykyistäkin korostetummin. Silti juuri näissä samoissa kaupungeissa Rubens ja Rembrandt maalasivat, Bach ja Händel sävelsivät ja Goethe ja Kant kirjoittivat ajatuksiaan paperille. Omastaan tarkat kauppiaat rakensivat juuri ne koko Euroopan ihastelemat kaupunkiympäristöt, joita oman aikamme ympäristönsuojelijat nyt puolustavat nykypäivän liike-elämän turmelukselta.

- Erkki Mennola: Euroopan todelliset vaikuttajat. 1991 

Muutama varaus alkuun.

    En ryhdy määrittelemään mitä kaupunki tarkoittaa. En sitäkään millainen on hyvä kaupunki tai huono.

    Sekin on syytä huomata, että hypin aiheessa sinne sun tänne, sattumanvaraisesti. Eivätkä pakinan kuvat pyri esittämään mitään tyypillistä kaupunkia. En tavoittele yleispätevää, en sanoissa enkä kuvissa. Kuvat eivät perustele suuremmin tekstiäni. Eikä päinvastoin. Ne ovat sattuvat olemaan vierekkäin, kuvat ja sanat.

    Ennen kuin sanan valitsee, kaikki on mahdollista. Ennen kuin ottaa valokuvan, mitään ei ole vielä kuvattu.

    Lainailen tässä muutamia kirjailijoita vuosien takaa. He kirjoittivat kaupungista, koska olivat kokeneet sen hengästyttävällä tavalla. Nykyajan prosaistit tuntuvat hengästyvän vain metsässä, suon reunalla.

    Kun otan valokuvan maisemasta ja rajaan siitä jotakin, käykö niin hassusti että maisema valitsee minut? Sen sijaan että tavoittaisin maiseman hengen ja olemuksen, maisema nappaa minut, tapani ajatella ja katsoa. Sekä sanat että kuvat leijuvat ulkopuolellani,vaikka kuinka yrittäisin kuvata omaa kokemustani.

    Ehkä on parempi etten yritä. 

    Annan vain sanojen ja kuvien viedä.

Kaupunki on hengen ja materian yhteisyys. Se elää ja muuttuu jatkuvasti. Kaupunki antaa mahdollisuuksia. Joskus se pelottaa, koska kaupunkiin muuttavat hyvä ja pahat, kauniit ja rumat. Kaupungissa voi tehdä itsensä tykö, mutta siellä voi myös piiloutua, vaieta, eksyä ja joutua marginaaliin.

    Berliini kasvoi saksalaisen Alfred Döblinin (1878-1956) romaanissa Berlin Alexanderplatz (1929) kokonaisen elämäntunteen ja kiihkon kronikaksi. Kaupunkia rakennettiin, uutta kehitettiin, vanhaa tapettiin ja ihmisten elämät vaappuivat muutoksen myllerryksessä.

    ”Alexanderplatzilla revitään kiveystä auki maanalaista varten”, Döblin kirjoitti. ”Jalankulkijat kävelevät lankkuja pitkin. Ratikat ajavat aukion poikki Alexanderstrassea pitkin Münzstrassen kautta Rosenthaler Tor’ille. Oikealla ja vasemmalla on katuja. Katujen varsilla on taloja talojen vieressä. Ne ovat täynnä ihmisiä kellarista ullakolle saakka. Alhaalla ovat kaupat.”  

    Siinä kaupunki: ihmiset, talot, kadut.

    Tässä tunnelma 1920-luvun lopulla:

    ”Kapakoita, ravintoloita, hedelmä- ja vihannesmyymälöitä, siirtomaa- ja herkkutavarakauppoja, kuljetusliike, koristemaalaamo, naistenpukimo, jauho- ym. myllytuotteita, autokorjaamo, palovakuutusyhtiö: Pienmoottoriruiskun etuna on yksinkertainen rakenne, helppo käyttö, vähäinen paino, pieni koko. - Saksan kansalaiset, milloinkaan ei mitään kansaa ole halpamaisemmin petetty, milloinkaan ei ole mitään kansakuntaa häpeällisemmin, epäoikeudemukaisemmin petkutettu kuin Saksan kansaa. Vieläkö muistatte, kuinka Scheidemann lupasi 9. marraskuuta 1918 Valtiopäivätalon ikkunan jalustalta rauhaa, vapautta ja leipää? Mutta miten tämä lupaus on pidetty? - Vesijohtotarvikkeita, ikkunanpesuliike, uni on lääke, Steinerin paratiisivuode. - Kirjakauppa, uuden ajan ihmisen kirjasto, nämä ovat eurooppalaisen hengenelämän suuria edustajia. - Vuokralaisensuojelulaki on vain pala paperia. Vuokrat nousevat herkeämättä. Työtätekevä keskiluokka työnnetään kadulle ja kuristetaan tällä tavalla, ulosottomies korjaa runsaan sadon. Me vaadimme aina 150 000 markkaan nousevia julkisia luottoja pienteollisuudelle, heti voimaan astuvaa ulosmittauksen kieltoa pienyrittäjiltä. – Jokaisen naisen toive ja velvollisuus on kohdata tämä vaikea hetki hyvin valmistautuneena. Tulevan äidin kaikki ajatukset ja tunteet pyörivät syntymättömän lapsen ympärillä. Tällöin on erityisen tärkeätä valita oikea juoma tulevalle äidille. Tuskin mikään toinen juoma omaa aidon Engelhardt-paahtomallasoluen tavoin hyvän maun, ravitsevuuden, terveellisyyden sekä piristävän vaikutuksen ominaisuudet…” (Suom. Aarno Peromies. WSOY, 1979.)

    Miksi kesti 50 vuotta ennen kuin tämä värikäs suurkaupunkiromaani suomennettiin? Johtuiko se siitä että Suomessa ei vuonna 1929 ollut vielä suuria kaupunkeja ”riittävästi”? Ketään, melkein ei ketään kiinnostanut suurkaupungin elämä.

Kyösti Salovaara, 2008.
Nizza.

Kyösti Salovaara, 2022.
Tarifa.

Kyösti Salovaara, 2017.
Madrid.

Mutta hei, hei hahaa!

    Olihan täällä 1920-30 luvuilla ”tulenkantajat”, nuoret kirjailijat, taiteilijat ja muut kynnelle kiiruhtaneet, jotka sanoivat availevansa ikkunoita Europpaan. Oli Paavolaisen Olavi ja Waltarin Mika, Erkki Vala ja Katri, oli Uuno Kailas ja Jylhän Yrjö, ja sitten vielä Väinö Kunnas joka maalasi heitä kuviksi.

    Oli hauskaa ja mondeenia kunnes Paavolainen teki ”suursiivouksensa”.

    Mutta sitä ennen nuori väki matkusti Pariisiin ja Milanoon ja Konstantinopoliin ja kirjoitti kaupungeista, huumasta, betonikukista ja bensamoottorin tuoksusta ja lentokoneista taivaalla.

    Niin kuin Mika Waltari vuonna 1929 Teräskukista: ”Yksin, / yö. / Suurkaupungin houraileva uni / jättiläiskäsivarsin. / Teräskukkia, betonia, ammoniakkia.”

    Suurkaupunki oli suomalaisin silmin ”villin ihana” , lasin verhoama, käärmejuovaisien valojen hehkussa. Suurkaupunki oli ”sadan miljoonan sielun lumottu houre: teräskukkia auringonverkkojen alla.”

    Mutta runoilija oli yksin suurkaupungissa, niin kuin monet ovat, ja sehän on kaupungin ihanuus ja murhe. Katsoa vierestä elämää, olla melkein sen sylissä mutta kaukana, omassa itsessään.

    Yksin,

    yössä,

    uneksien

    teräskukkien unta.

Hypätään lammikon yli, jalat kastuvat, mieli kirkastuu, hupsista!

    Amerikkalainen John Dos Passos (1896-1970), Döblinin aikalainen, vasemmistolainen, Hemingwayn kaveri, sitten vihamies, Hemingwayn pettämä, kääntyili poliittisesti, maalasi modernin Amerikan kuvaa, nytkö jo unohtunut kirjailija?

    Yhtä kaikki, ilmajunat, hevosvoimat ja makkarat kehiin, New York on iso kaupunki, suuri ja sitäkin suurempi. ”Oli kaksi kaupunkia: Babylon ja Ninive; ne oli rakennettu kivestä”, Dos Passos kirjoitti romaanissa Manhattan Transfer vuonna 1925 (Suurkaupungin kasvot. Suom. Toini Aaltonen. Tammi, 1945.) ”Ateenassa oli kullatut marmoripilarit, Rooma lepäsi leveillä kivipaaseilla. Minaretit loistivat Konstantinopolissa kuin kynttilät Kultaisen sarven ympärillä… Pilvenpiirtäjien rakennusainesta ovat teräs, lasi, tiili ja sementti. Pienelle, kapealle saarelle ahdettuna kohoavat miljoonilla ikkunoilla varustetut rakennukset, pyramiidi pyramiidin päällä kuin valkea pilvivuori ukkospilven yläpuolella.” 

    Suurkaupunki on toimeliaisuutta, elämän kiihkoa, hetken huumaa: ”Hellästi hirvelee hämärä teräväkulmaisia katuja. Pimeä puristaa höyryävää asfalttikaupunkia, musertaa ikkunaristikot ja kilvet, savupiiput ja vesitornit, tuulettimet ja palotikkaat, kourunreunukset, kuviot ja kaiverrukset, silmät, kädet ja solmiot sinisiksi möykyiksi, suunnattoman suuriksi mustiksi möhkäleiksi. Painon kasvaessa kasvamistaan ikkunat suihkuttavat tulta. Yö puristaa kirkasta maitoa kaarilampuista, puristaa synkkiä möhkäleitä, kunnes niistä tippuu punaista, keltaista ja vihreää kaduille, joilla askeleet kaikuvat. Koko asfaltti tihkuu valoa. Valo purskahtelee kattojen mainosvalojen kirjaimista, kiertää huimasti pyörien akseleissa, värjää vyöryäviä pilvimassoja taivaalla.”

    Elämän himo kaupungissa… mutta Dos Passosin romaanin ”sankari” pakenee lopulta suurkaupunkia, vähän niin kuin Pentti Haanpään Pate Teikka pakeni Suomesta rajan yli Stalinin Venäjälle melkein samaan aikaan kirjoitetussa Noitaympyrässä (1931). Pate Teikka pakeni pahempaansa, vaikka ei tiennyt sitä. John Dos Passosin Jimmy Herf kävelee kaupungista pois, parempaan kenties:

    ”Auringon noustessa hän kävelee kaatopaikan halki kulkevaa tietä pitkin keskellä savuavia roskaläjiä. Usvan läpi paistavan auringon punertavat säteet osuvat ruostuneihin koneenosiin, hylättyjen autojen luurankoihin, ruostuvan rautaromun muodostamiin muodottomiin kasoihin. Jimmy lisää vauhtia päästäkseen pois iljettävästä löyhkästä.”

Kyösti Salovaara, 2022.
Potzdamer Platz, Berliini.

Kyösti Salovaara, 2023.
Árchez.

Kyösti Salovaara, 2017.
Pariisi.

Suuria kaaria, pieniä piirteitä…

    Tällä hetkellä, 2020-luvulla, kaupungissa eletään outoa aikaa. Missä on kaupunkiin kuuluva toimeliaisuus? ”Valveutuneet” kaupunkilaiset vastustavat esimerkiksi Helsingissä melkein kaikkea mikä muuttuu. Paikalliset ”korttelikomiteat” valittavat korkeimpiin elimiin asti rakensipa kaupunki taloja, katuja, raiteita tai urheilupaikkoja. Samaan aikaan liberaaleina pidetyt kaupunkilaiset esiintyvät ahdasmielisinä moralisteina.

    Onko tämä sattumaa?

   Eikö kaupungin pitänyt olla vapautta ja moninaisuutta lisäävä eikä vähentävä dynaaminen entiteetti? Jopa diktatuureissa suurkaupungissa on ainakin vähän helpompi hengittää kuin maaseudulla. Kaupungissa ihmisten elämää on vaikeampi valvoa kuin harvaan asetuissa paikoissa. 

    Erkki Mennola kirjoitti, että kaupungit ovat olleet paikallisen ja maakunnallisen itsemääräämisvallan ja itsehallinnon tienraivaajia. Tarkoittaako tämä nykyään sitä, että itsemääräysvalta onkin kehityksen torpedoimista, visioiden jäädyttämistä, autoritaarisuuteen palaamista?

    Muslimivallan kultainen aikakausi 900-luvulla Espanjassa on toisenlainen esimerkki. Sillä toisin kuin miltä nykyään näyttää, maurien hallinto edusti paikallista edistystä, vapautta, suvaitsevaisuutta.

     Andalusialainen Córdoba Guadalquivir-joen rannalla oli maurien hallinnon keskuspaikka. 900-luku oli Córdoban kulta-aikaa.

    Jason Webster kertoo kirjassaan Violencia (2019) kuinka Córdoba kukoisti tuolloin sekä hengessä että aineessa. 900-luvun parhaina vuosina kaupungissa oli 80 koulua, 600 moskeijaa, 900 kylpylää, 50 hoivataloa köyhille ja orvoille. Kerrotaan että Córdoban monista kirjastoista parhaassa oli 400 000 kirjaa. Kadut oli kivetty, maanpinnan alapuolelle oli rakennettu laaja viemäriverkosto. Kadunkulmissa ja asuntojen ovenpielissä paloivat illalla lamput – niin että kaupungissa oli itse asiassa katuvalot 700 vuotta aikaisemmin kuin Lontoossa.

    900-luvun Córdobassa naisilla oli paljon vapauksia. Kirkkain tähti Lubna oli runoilija, matemaatikko, opettaja ja kalifin sihteeri. Myös historioitsija ja runoilija Radiya vaikutti kaupungissa samoin kuin Sevillan Maryam, joka opetti kaupungin eliitin tyttärille kirjallisuutta.

Kyösti Salovaara, 2022.
Fuengirola.

Kyösti Salovaara, 2019.
Amsterdam.

Ja kun tietää…

    ”Ja kun tietää, että jossakin kaukana / pikajuna syöksyy aseman lasiholvin kirkkaitten lamppujen / alle… ”kirjoitti Mika Waltari 1928 erääseen runoon nuoruudenromanttisella hehkulla. ”Ja että Rotonden loppuunväsynyt mixteri / ravistaa jäistä cocktailia miss Alicelle, / jonka ranteessa hohtaa himmeä platinarengas.” (Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. Toim. Ritva Haavikko. WSOY, 1979.

    Toisessa runossa vuodelta 1929 Waltari kysyi Olavi Paavolaiselta, muistiko tämä nuoruuden kiihkeitä päiviä ja ensimmäisten ulkomaanmatkojen hurmaa, taivaan jättiläisholvia Euroopan yllä. Waltari oli runon kirjoittaessaan 21-vuotias; mitä nuoruutta hän muisteli?

    Mutta kun väki vanhenee, kun minäkin vanhenen, muuttaako se kaupunkeja? Onko kaupungin luoma vapaus sittenkin vain nuoruuden huumaa, harhanäky jota ei saa juoksemalla kiinni?

    Kenties 21-vuotias Waltari osasi katsoa tulevaisuudesta taaksepäin:

        Ja aivojemme lävitse tulivat kalpeat sanat

        jotka kirjoitimme nuoruutemme kirjaan.

        Miten voikaan rakastaa ja vihata

        nuoruuttansa.

        ...

        Satakoot tähdet sen yli, mikä on mennyt.

        

Kyösti Salovaara, 2022.
Berliini.

      

3 amerikkalaista kirjailijaa – Updike

 [Noidat - esipuhe]

Kansi:
Typografia Liisa Holm,
kuva Warner Bros.

Suomalaisen lukijan silmin Updike sijoittuu sellaiseen seuraan kuin Salinger, Bellow, Styron, Malamud, Roth. Monenlaisia mielikuvia herättäviä nimiä. Updike profiloituu ensinnäkin sillä, että hän on epätasainen kirjoittaja. Jänis-trilogiaa vasten katsottuina eräät aikaisemmat paksutkin kirjat näyttävät vähemmän onnistuneilta. Se voi liittyä siihen että, keskittävässä ja konstruoivassa kirjallisuudessa Updike on ruiskuttaja, mahdoton verbalisti, joka pelaa sanojen massalla. Aina se ei ole onnistunut. Jänis-sarjassa massalla on mieli, nyt julkaistava teos Autokauppiaan unelmat valaisee yllättävästi kaksi aikaisempaakin. Nyt käy ilmi, että Updike on kuin onkin moralisti.

- Jukka Kemppinen suomentamansa John Updiken romaanin Autokauppiaan unelmat esipuheessa vuonna 1983.

Kuusikymmentäluvun alussa John Updike (s. 1932) soimasi eräässä artikkelissaan amerikkalaisen kirjallisuuskeskustelun ulkokirjallisia perusteita. Hän piti tilannetta sairaana ja sanoi, että kirjallisuudelta odotetaan niin paljon että epäonnistuminen on ainoa tapa menestyä ja että kiusallinen työkyvyttömyys on ainoa todiste rehellisyydestä. Updike kysyi, oliko koskaan arvostettu niin homsuista kirjallisuutta ja vaalittu niin tolkutonta proosaa. »Nykyisessä apokalyptisessa tilanteessa kurjin syntinen pelastuu todennäköisimmin», Updike valitti. Fitzgeraldin hermoromahdus on hänen lippunsa taivaaseen ja Salingeria palvotaan, koska hän on hiljaa eikä kirjoita mitään. Updike väitti, että kirjallisuudentutkimus oli muuttunut epäonnistumisen paleontologiaksi ja kritiikki kirjailijoiden psykoanalyysiksi.

    Updike vaati, että kirjailijoita pitäisi kunnioittaa vain heidän töidensä perusteella. Hän, Updike, oli kolmissakymmenissä ja oli julkaissut kaksi romaania, kaksi novellikokoelmaa ja muutaman runoteoksen. Hän oli valmistunut Harvardista ja työskennellyt vakituisena toimittajana The New Yorker -lehdessä. Nyt neljännesvuosisata myöhemmin, kahdentoista romaanin ja lähes kahdenkymmenen muunlaisen teoksen jälkeen, voidaan todeta, että Updike on selviytynyt hienosti määrittelemistään tavoitteista. Hänen tuotantonsa on älyllisesti kiehtovaa, sen monipuolisuus häikäisee. Updike on mestarillinen kielenkäyttäjä, rehevä ja tietävä. Hänen romaaneissaan on niin paljon yhteiskunnan sosiologiaa, niin runsaasti miljöön ekologiaa ja niin paljon ihmismielen psykologiaa että kriitikon tai tutkijan on turha ryhtyä kaivelemaan kirjailijan yksityiselämän salaisuuksia.

    Updike on vanhanaikainen kirjailija, realisti, empiirikko. Hän määrittelee, kuvailee, valistaa, popularisoi, etsii tietoa ja kuljettaa sitä edelleen. Updike on aina kotonaan, aiheesta riippumatta, kirjoittipa kirjapainotyöläisestä ('Juokse, jänis', 1960, ’Amerikkalainen tarina', 1971), varakkaan protestanttisen keskiluokan seksuaalisesta ahdistuksesta (’Parit’, 1968), juutalaiskirjailijan elämästä (Bech: A Book, 1970), japanilaisia autoja myyvästä autokauppiaasta (’Autokauppiaan unelmat', 1981), radikaalista afrikkalaisesta diktaattorista (’Minä olen eversti Ellellou', 1978), naisista ja noidista ('Noidat’, 1984) tai luonnontieteistä, teologiasta ja tietokoneista (Roger's Version, 1986).

    Tunnusomaista Updiken proosalle on sen kotioloisuus. Hän ei juuri kuvaa yksilön romanttista identiteetin etsimistä, mutta sitäkin haltioituneemmin vauvaöljyn tai uima-altaan kloorin hurmaavia tuoksuja. Updike on briljantti, mutta hän ei ole radikaali. Käsitellessään abstraktioita Updike kirjoittaa arkipäivän tapahtumista ja esineistä. Hän ei syyllisty mystifiointiin tai metafysiikkaan. Updike on moralisti, mutta hän ei ole ahdasmielinen.

    Hänen romaaniensa miehet jahtaavat jumalaa ja seksiä, usein vain mielikuvissaan, eivät teoissaan. »Aina sinä haluat sellaista mitä sinulla ei ole sen sijaan että pitäisit kiinni siitä mitä on», Harry Angstromin vaimo syyttää Harrya romaanissa ’Autokauppiaan unelmat.

    Alfred Kazin sanoi Updikea ammattitarkkailijaksi, kouliintuneeksi huomioiden tekijäksi. Kazin sijoitti Updiken samaan lokeroon John O'Haran, James Gould Gozzensin, John Cheeverin ja J. D. Salingerin kanssa. Samalla kun Kazin ylisti Updikea virtuoosiksi, joka pystyy kirjoittamaan mistä tahansa mikä sattuu häntä kiinnostamaan, Kazin moitti Updiken viileyttä, etäisyyttä, sitä että Updiken kertomusten henkilöihin ei voi samaistua, koska kirjailijan älyllinen minä tihkuu henkilöiden lävitse. »Häntä lukiessa», Kazin kirjoitti, »on aina tietoinen Updike Lahjakkaasta, Updike Tyyliniekasta, Updike Veijarista.»

    Mutta kirjailijan notkean älyn ja loputtoman uteliaisuuden voi laskea myös ansioksi, niin kuin Diane Johnson laski arvostellessaan ’Noidat’ The New York Review of Booksiin. ’Noidat' houkutteli Johnsonin sanomaan, että Updike on »meidän Colettemme: briljantti, monitaitoinen, vaativa, uuttera — ammattimies kirjallisuuden saralla, kykenevä kirjoittamaan arvosteluja, runoja, satuja, romaaneja, rikasta ihmeellistä kuvakieltä».

    'Noidat' onkin herkullista luettavaa. Updiken proosa on tällä kertaa taitavaa, mutta helppoa, rönsyilevää mutta hauskaa, kuvailevaa mutta ei ikävystyttävää. Kirjailija tuntuu tietävän kaikesta kaiken. Hän on ihastunut Yhdysvaltojen Rhode Islandin rantamaan geologiaan ja kasvistoon. Kun Updike aloittaa virkkeen, lukija ei arvaa mihin se päättyy, mitä kaikkea tuon yhden virkkeen varrella tulee kerrotuksi ja näytetyksi. Kuvatessaan niinkin käsitteellistä aihetta kuin noituutta Updiken proosa on tulvillaan jokapäiväisen elämän ja miljöön yksityiskohtia. Tällä tekniikalla syntyy uskottava kertomus. Tarinassa ei lopultakaan ole mitään yliluonnollista, vai onko? ’Noidat’ ei ole litterääri ’Kolmannen asteen yhteys' eikä ’E.T.'

    Updiken romaani kihisee ja kuhisee adjektiiveja. Updike panee kirjailijantaitonsa uhkarohkeasti peliin. Muuan nirppanokka englantilainen kriitikko huomautti, että ’Noidat’ selvittää konkreettisesti, mitä T. S. Eliot tarkoitti puhuessaan »sietämättömästä painista sanojen kanssa».

    Romaanin aihe on rohkea, uhkarohkea tai tyhmänrohkea. Nyt Updike kirjoittaa naisista, eläytyy heihin, kulkee hameessa ja hepenissä. Sitä paitsi romaanin keskushenkilöt Alexandra Spofford, Jane Smart ja Sukie Rougemont ovat noitia. He pystyvät lentämään, he osaavat taivutella esineitä ja kykenevät vaikuttamaan kanssaihmisten elämään. Voimansa naiset ovat saaneet erottuaan aviomiehistään.

    Updike kertoo noituudesta nerokkaasti, liioittelematta, sortumatta selittämättömän selittämiseen. Lukijan tehtäväksi jää päätellä olivatko naiset todella noitia vai olivatko he vain itsenäisiä naisia, jotka yhteisön silmissä ovat noitia, koska he tavoittelevat sitä itsenäisyyttä ja vapautta joka kuuluu miehille, ei naisille.

    Alexandra, Sukie ja Jane ovat vapaita, he ovat melkein taiteilijoita, kuvanveistäjä, kirjailija ja muusikko. Eastwickin kaupunkiin muuttanut paholaismainen Darryl van Horne saa naisista esille parhaimman ja pahimman. Hornen johdolla noidat viettävät seksuaalisia orgioita, nauttivat huumausaineita ja vähitellen riitaantuvat keskenään. Horne on salaperäinen, paha, vastuuton, hän ei ole luova, mutta hän osaa käyttää nerokkaasti muiden taiteilijoiden työtä hyväkseen. Paholaismainen Horne riistää taidetta, viihdyttää, korruptoi, leikkii luonnontieteilijää ja harrastaa alkemiaa.

    Updiken noitanaisia voi pitää feminismin ilkikurisina symboleina. Kirjailija rakastaa naisiaan ja pilkkaa feminismiä, yltiöpäisyyttä, harhakuvitelmia. Darryl van Hornen johdolla Eastwickin naiset kuvittelevat vapautuvansa syyllisyydestä ja vastuusta. Miesten tavoin he kuvittelevat olevansa oman onnensa ja seksinsä herroja.

    Se että Updike tuntuu nauravan feminismille, on saanut monen kriitikon karvat pystyyn. Time-lehden arvostelija varoitti tulevasta kesästä sanoen, että uimarannalta kantautuva kiljunta ei ole peräisin kalalokeista vaan vapautuneista rouvista ja herrasmiehistä, jotka lukevat Updiken ’Noitia'. Mutta lukemani naiskriitikot ovat suhtautuneet ’Noitiin’ yllättävän myönteisesti. Sekä Margaret Atwood (The New York Times Book Review) että Diane Johnson ylistivät Updiken naiskuvia eivätkä löytäneet kirjasta feminismin vastaisuutta. Johnson piti Updiken sankarittaria pienistä virheistä huolimatta kauttaaltaan vakuuttavina, »ikään kuin Updikella olisi ollut erittäin hyvä vakooja naisleirissä kertomassa hänelle asioista, joista mies ei muuten voi tietää». Atwood puolestaan kiitti Updiken maagista realismia. »Kukaan ei tutki Updikea paremmin seksuaalisuuden surullisuutta, motellijuttujen alakuloa.»

    Kenties feminismin määritteleminen on vaikeampaa kuin ensi alkuun tuntuu; ehkä Updiken satiirin kohteena eivät olekaan vapautumista etsivät naiset vaan tuosta etsimisestä syntyneet muodikkaat liikkeet ja yhdistykset. Voi olla, että Updiken iva kohdistuu feministiseen kaunokirjallisuuteen, joka oli varsin muodikasta ja elinvoimaista jokin aika sitten. Hyvin usein feministinen kaunokirjallisuus tarjosi miehisiä malleja naisen vapautumiseen. Miehisen vastuuttomuuden ja holtittomuuden tilalle tuli naisen vastuuttomuus. Vapautumista mitattiin orgasmien lukumäärällä, ei muulla. Ei ihme, että vastareaktio tällaiseen nais-šovinismiin päätyi homoseksuaalisuuden ihannointiin, kuten tapahtui Francine du Plessix Grayn romaanissa 'Rakkautta ja sortoa'.

    Kun 'Noitien’ Alexandra, Jane ja Sukie tavoittelevat estotonta, syyllisyydentunteesta ja vastuusta vapaata seksuaalisuutta ja yhteiskunnallista asemaa, heidät voi yhtäältä nähdä tuollaisen muodikkaan feministisen romaanin à la Erica Jong sankarittarina, mutta toisaalta heidät voi liittää vanhaan amerikkalaiseen kirjalliseen perinteeseen, jossa miehet etsivät vapautta ja itsenäisyyttä järjestäytyneen sivilisaation ulkopuolelta, niin kuin etsivät Fenimore Cooperin Natty Bumppo, Mark Twainin Huckleberry Finn ja Jack Kerouacin monet sankarit.

    Jos Updikella on tähän jotain sanottavaa, niin ehkä se, että tuollainen haave vapaudesta on mahdoton, että vain noita tai hupsu kuvittelee sellaista. Kenties Updiken asenne kaunokirjalliseen feminismiin on samanlainen kuin Joyce Carol Oatesilla, joka kirjoitti vuonna 1977 feministisestä muotikirjallisuudesta näin: »He ovat ajankohtaisia, he ovat muodikkaita, heitä luetaan paljon ja heistä keskustellaan paljon, mutta he eivät ole kirjailijoita, jotka pitäisi ottaa vakavasti, ja on vaikea uskoa, että he säilyisivät vuosikymmentä pitemmälle. Kukaan heistä ei ole kirjoittanut seksuaalisuudesta yhtä älykkäästi kuin Doris Lessing tai Colette häntä ennen.»

    Kyösti Salovaara

- - -

John Updike: Noidat. (The Witches of Eastwick, 1984.) Suom. Eva Siikarla. Esipuhe Kyösti Salovaara. WSOY, 1987.

Tämä on "esipuhetrilogian" kolmas osa. Ensimmäinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa - Roth julkaistiin 1.7.2021. Toinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa – Mailer ilmestyi 8.7.2021.

"Tunnusomaista Updiken proosalle on sen kotioloisuus.
 Hän ei juuri kuvaa yksilön romanttista
 identiteetin etsimistä, mutta sitäkin
 haltioituneemmin vauvaöljyn tai uima-altaan
kloorin hurmaavia tuoksuja."

Leviathan Senaatintorilla

 [vallatonta tepastelua vallan sydämessä]

Kyösti Salovaara, 2021.
Vallan historiallisia sedimenttejä.

Väitämme, että sekä valtion että yhteiskunnan on oltava vahva ennen kuin vapaus ilmaantuu ja kukoistaa. Vahvaa valtiota tarvitaan väkivallan hillitsemiseksi, lakien valvomiseksi ja sellaisten elämälle ratkaisevien julkisten palvelujen tuottamiseksi, jotka antavat ihmisille voimaa tehdä omat valintansa ja tavoitella niiden toteuttamista. Vahvaa, mobilisoitunutta yhteiskuntaa tarvitaan vahvan valtion säätelemiseksi ja kahlehtimiseksi.

    - Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Kapea käytävä. Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. (The Narrow Corridor, States, Societies, and the Fate of Liberty, 2019.) Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2020. 645 sivua.

Muilla valtioilla on armeija, mutta Preussi on armeija, jolla on valtio.

    -Voltaire

Haukka nappaa kanan, kun se erkanee laumasta.

Peto napppaa sinut, jos sinulla ei ole herraa.

    - Antropologi Robert Rattrayn kääntämiä afrikkalaisten asanteiden sananlaskuja

Nykyinen kunnallishallinnon järjestelmä pohjautuu perustuslaillisen monarkian ajatusmaailmaan. Hallitsijat katsoivat saaneensa valtansa Jumalalta. Kunnat ja maakunnat saivat puolestaan tässä ajatusmallissa itsehallinto-oikeutensa valtiolliselta hallitusvallalta…

    Paikallisesta ja maakunnallisesta autonomiasta puhuttaessa kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että ruotsalais-suomalaisessa mallissa nykyinen paikallisten palvelujen järjestämisen tapa on usein nimenomaan valtiollisen politiikan tuotetta ja lainsäätäjän aikaansaannosta, ei kuntien omaa keksintöä.

- Erkki Mennola: Euroopan todelliset vaikuttajat – johdatus kuntien ja maakuntien Eurooppaan. VAPK, 1991.

Pitkin pitkää talvea olen lukenut Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin kiehtovaa mutta runsaudessaan käsistä pois lipuvaa teosta valtion ja yhteiskunnan suhteesta toisiinsa. Valtio ja yhteiskunta kilpailevat keskenään ja synnyttävät parhaimmillaan vapauden olotilan, jossa ihmiset, yhteisöt, instituutiot ja yritykset voivat elää ja toimia ikään kuin vapauden kapealla käytävällä.

    Tutkijoiden- joista Acemoglu on turkkilais-amerikkalainen taloustieteilijä ja Robinson englantilainen taloustieteilijä ja politiikan tutkija - mielestä vahvan valtion ja vahvan yhteiskunnan välinen jatkuva kilvoittelu pitää vapauden käytävän avoimena. Liian vahva valtio ajautuu despotismiin. Liian vahva yhteiskunta puolestaan jumittuu normien ansaan, kytkee kansalaiset normien vankeuteen ja pahimmillaan anarkiaan.

   Monet valtiot, kuten Pohjoismaat ja suurin osa ”länsimaista” on pystynyt luomaan tasapainon valtion ja yhteiskunnan välille. Acemoglun ja Robinsonin mielestä parhaiten on onnistunut Ruotsi ja Ruotsin kaltaiset hyvinvointivaltiot.

    Mikään ei synny tyhjästä. Ei edes demokraattinen valtio.

    Historiaa ei voi paeta. Acemoglun ja Robinsonin mielestä historia vaikuttaa siihen miten valtiot kehittyessään pääsevät ”käytävään” tai putoavat siitä pois. Demokratia voi olla näennäistä, jos yhteiskunnan vanhat ja vahvat käytännöt, kuten heimojen, klaanien, feodaalisukujen, uskontojen, orjatyövoiman käytön jne. luomat normit säilytetään demokratiaan pyrkivän valtion perusrakenteessa. Näin on käynyt Intiassa, Venäjällä, Kiinassa, monessa Lähi-Idän, Etelä-Amerikan ja Afrikan valtiossa. 

    Kapea käytävä on pullollaan konkreettisia esimerkkejä valtioiden ja yhteiskuntien häilymisestä despotismin ja normien välisessä puristuksessa.

    Acemoglu ja Robinson ”koodaavat” valtion sanaksi Leviathan.

    Se tulee Thomas Hobbesin vuonna 1651 julkaistusta utopiasta, missä Hobbes esitti, että vain vahva, suvereeni valtio, kuin merihirviö Leviathan voi tuoda rauhan ihmisten elämään. Hobbesin mukaan luonnontilassa - jossa mikään auktoriteetti ei kontrolloi ihmisten pyrkimyksiä - vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Tällaisessa yhteiskunnassa vallitsee ainainen pelko ja väkivaltaisen kuoleman vaara; luonnontilan yhteiskunnassa ihmisen elämä on yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt.

     Hobbesin utopiassa pelätään Leviathania, mutta mahtavan ja  ainutkertaisen Leviathanin pelkääminen on parempi vaihtoehto kuin pelätä jokaista ihmistä.

    Niinpä sodista syntyi valtio ehkäisemään sodat.

Kimmo Pietiläisen
Terra Cognita julkaisee
haastavia teoksia tieteestä ja sen
popularisoinnista - toisin kuin suuret
kustantajat, jotka tyytyvät tieteen
bestsellereihin.

Sanoilla on kuitenkin monia merkityksiä.

    Me ymmärrämme aika lailla hyvin valtion käsitteenä, konkreettisena ilmiönä ja toimijana; ja tiedämme ylisummaan puhuvamme yhteisesti ymmärretystä asiasta kun puhumme valtiosta.

    Mutta mitä Acemoglu ja Robinson tarkoittavat yhteiskunnalla? Eikö yhteiskunta pidä sisällään myös valtion ja sen rakenteet ja sitä pyörittävät virkamiehet ja toimielimet? Tarkoittavatko kirjoittajat yhteiskunnalla oikeastaan kansalaisyhteiskuntaa (joka on suppeampi käsite kuin valtio) vai ylipäänsä erilaisia yhteisöjä ja niissä toimivia ihmisiä ja ryhmiä?

    Kovin tarkasti Acemoglu ja Robinson eivät määrittele mitä yhteiskunta valtion kahlitsijana tarkoittaa. Se olisikin vaikeaa, jos vapauden käytävän ihannemallina pidetään Ruotsin (ja Suomenkin) kaltaista hyvinvointivaltiota, missä kaikki toimijat yhtä hyvin valtion, kuntien, maakuntien, ammattijärjestöjen, työnantajajärjestojen, kulttuuriporukan, kirkon kuin ties minkä suhteen tuntuvat liittyvän niin monimutkaisesti toisiinsa, että on melkein mahdoton sanoa mikä tulee valtiosta ja mikä yhteiskunnasta, yhteisöistä.

    Hyvinvointivaltiossa melkein jokainen ihminen on sekä ”valtiota” että ”yhteiskuntaa”, ja jos näiden välillä on jatkuva kilpailu, eikö se jaa myös ihmisen eri puolet kilpailemaan keskenään? 

    Mitä jaettu sielu merkitsee?

Kyösti Salovaara, 2021.
Aleksanterinkatu, Helsingin yliopisto, kansalliskirjasto.

Oikeastaan myös Acemoglu ja Robinson tiedostavat edellä sanotun jaetun ihmisen dilemman.

    Se ei siis olekaan oma ajatukseni, hemmetti!

    Acemoglu ja Robinson muistuttavat, että vaikka kahlehdittu Leviathan kuulostaa ihannevaltiolta, jota kannattaa kaivata ja josta pitää uneksia, Leviathanilla on aina Januksen kasvot ja sen DNA:ssa muhii despotismi.

    Tästä seuraa, että Leviathanin kanssa elettäessä pitää työskennellä kovaa, koska sillä ”on luonnollinen taipumus vahvistua ajan mittaan”. Leviathan itse ei ole toimija.

    ”Leviathanista puhuessamme tarkoitamme tyypillisesti poliittisia eliittejä, kuten sitä säänteleviä hallitsijoita, poliitikoita tai johtajia, ja toisinaan siihen suhteettomasti vaikuttavia taloudellisia eliittejä”, Acemoglu ja Robinson kirjoittavat. ”Eliittien enemmistön ja Leviathanin palveluksessa olevien etu on laajentaa Leviathanin valtaa. Esimerkiksi käyvät byrokraatit, jotka ponnistelevat väsymättä tuottaakseen sinulle julkisia palveluita ja säännelläkseen taloudellista toimintaa siten, ettet joudu monopolien ja saalistavien lainauskäytäntöjen uhriksi. Mikseivät he haluaisi itselleen laajempaa valtaa ja auktoriteettia? Entä Leviathania ohjaavat poliitikot? Mikseivät he toivoisi omalle merihirviölleen enemmän kapasiteettia ja mahtia?”

    Mitä enemmän Leviathanin voimavarat lisääntyvät, sitä vaikeampi sitä on säädellä.

    Tässä kuumottaa kauhistuttavan viehättävä ristiriita, jota nimenomaan pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa on vaikea, miltei mahdoton nähdä. Eivätkä tätä tunnu edes Acemoglu ja Robinson näkevän nostaessaan Ruotsin esimerkin kaikkien muiden valtioiden yläpuolelle. Vai onko Ruotsi sittenkin eri asia kuin Suomi? Toistaako Suomen Leviathan historiasta periytyviä alamaisuuden normirakenteita, jotka puuttuvat ”ikuisesti” itsenäisestä kuninkaallisesta Ruotsista?

    Entäpä aktuelli tilanne Suomessa: valtion ja yhteiskunnan erilaiset toimijat tappelevat täysin voimin lakien ja määräysten tulkinnasta ja niiden ”oikeasta” toimeenpanosta! Leviathania ohjaillaan mediaan, twitteriin ja epämääräisiin huhuihin turvautuen. Onko suomalainenkin Leviathan riistäytynyt yhteiskunnan hallinnasta? Käydäänkö nyt Leviathanin (virastot, avit yms.) ja yhteiskunnan (hallitus, eduskunta) välistä kilpailua vallasta vai onko kysymys Leviathanin sisäisten organismien välisestä kilpajuoksusta?

    Yhtä kaikki, kriittinen keskustelu hyvinvointivaltiosta on vaikeaa, jopa mahdotonta, koska sen perusidea on niin hyvä ja koska se näyttää toimivan niin hyvin. Mutta entäpä jos myös tämä suomalainen Leviathan pyrkii huomaamattamme DNA:nsa mukaisesti despotismiin? Ei kivääreillä eikä pampuilla vaan määrittelemällä yhä uusia hyviä tarkoituksia, joihin kansalaisten tuki, yhteiskunnan hyväksyminen on saatava ja se saadaan, koska kukapa uskaltaisi vastustaa hyviä tarkoitusperiä?

    Onko pohjoismainen hyvinvointivaltio salakavalin Leviathan kaikista mahdollisista ”leviathaneista”?

Kyösti Salovaara, 2021.
Nykyisen ja kadotetun vallan ikoneja.

Ollos huoleton, veljes valveilla on.

    Aurinkoisena kevätpäivänä tallustelen vallan sydämessä Helsingissä. Acemoglun ja Robinsonin kirjoitusten vaikutus tuntuu jäntereissä ja munaskuissa vahvasti, koska Senaatintori on täynnä historian merkkejä, hajuja ja makuja. Suoria ja käyriä viivoja vedetään vuosisatoja taaksepäin. Menneisyys ja nykyisyys lomittuvat maahan heittyvien varjojen leikkinä.

    Torin toisella laidalla hallitus pyrkii hallitsemaan. Valtioneuvoston rakennuksen seinämällä ränni on kiedottu piikkilankaan ettei kukaan holtiton kiipeäisi ränniä myöten uhkaamaan demokraattisen maan hallitusta.

    Kirkko torin pohjoisella laidalla on muita korkeammalla. Ehkä se on jo menettänyt valtansa määrätä mitkä normit ovat hyviä, mitkä pahoja, mutta sen kupolit hehkuvat yhä uljaasti.

    Valtioneuvostoa vastapäätä, torin toisella laidalla Yliopiston päärakennuksen pylväiden takana eliitti miettii päänsä puhki: pitääkö tutkia sitä mitä valtio haluaa vai sitä mitä eliitti haluaa? Entä yhteiskunnan tahto? Mitä eliitti itse haluaa - muuta kuin tutkimusta tutkimisen takia? Sitä ei kerrota.

    Yliopistolta on kivenheitto kansalliskirjastoon. Sekin luo pilareillaan hehkuvan syvähistoriallista turvallisuutta. Tulepa tänne Leviathan, niin näytän sinulle… lämpimän sylini.

    Senaatintorilta alkaa mahtava kauppakatu, joka päättyy lähelle suomalaisen demokratian upeaa eduskuntataloa. Aleksanterinkadun kaupallinen merkitys tosin hiipuu; kauppaa käydään nyt muualla. Entä parlamentti - joka on Aleksanterinkadun mittaisen hajuraon päässä hallituksen temppelistä - vieläkö siellä riittää voimaa Leviathanin kahlehtimiseen? Kuka noita lakeja oikein säätää - kansanedustajat vai Leviathanin byrokraatit?

    Jos sitten ketterin jaloin kiepsahtaa korttelin toiselle puolelle meren äärelle, kohtaa paikallisen vallan tunnusmerkit: Helsingin kaupungintalon edessä käydään ”nappikauppaa” oranssinvärisissä teltoissa. Muutaman sadan askeleen päässä ruotsinlaivat odottavat matkustajiaan, turhaanko? Kauppatorin itäisellä nurkalla kapitalismin, modernin arkkitehtuurin ja itäisen kristikunnan ikonit kilpailevat valosta ja hyväksymisestä.

    Jos mielikuvitusta riittää, Senaatintorilla seisoskeleva tyhjäntoimittaja voi piirtää mielessään suomalaisen valtioyhteiskunnan kohtalon ristin: yhtäällä, kuin ristin poikkipuuna on Aleksanterinkadun toisiinsa liittämänä parlamentti ja hallitus, toisaalla ristin pystypuu yhdistää kauppatorin reunasta elinkeinoelämän palatsin Pitkänsillan yli Hakaniemen torille, jonka piirissä työväenliikkeen instituutiot ovat pitäneet Leviathania varpaillaan.

    Mutta, torilla seisoskeleva tyhjäntoimittaja tuumailee, onko tuo kaikki historiaa, mennyttä maailmaa. Ehkä Leviathan on muuttanut muotoaan. Kenties sitä ei huomaa, koska sitä on joka puolella eikä missään erityisesti.

Haukka nappaa kanan, kun se erkanee laumasta!

Kyösti Salovaara, 2021.
Vallan pilareista kilvoitellaan.
Niistä on vaikea saada pysyvää otetta.

Joo, jankutan vapaudesta

 [yksilöllisen kokemuksen kerettiläisyys]

Kyösti Salovaara, 2021.

”Fantomas!”

”Kuinka sanoitte?”

”Sanoin… Fantomas.”

”Mitä se merkitsee?”

”Ei mitään… mutta kuitenkin kaikkea.”

”No mitä ihmettä se on?”

”Se ei ole kukaan, mutta sittenkin joku.”

”Mitä se ’joku’ sitten tekee?”

”Peloittaa!”

    - Pierre Souvestre & Marcel Allain: Fantomas.

Varmin tapa vaieta ei ole suunsa kiinni pitäminen, vaan puhuminen.

    - Kierkegaard

Jokainen on itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle. Toiseksi mikään ei takaa, että valtiovalta toimii hyvää tarkoittavalla tavalla.

    - Ruurik Holm: Yksilönvapaus - tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi.

Jankutan. Olen olemassa.

    Puhun vapaudesta. Toistan itseäni. Muita lainaten.

    Vapauden aave kummittelee Euroopassa.

    Siitä ei puhuta. Ehkä ei uskalleta.

    Kollektiiviset kokemukset ja tunteet jyräävät yksilöllisen kokemuksen. Tänään pitää ajatella samalla tavalla kuin naapuri ajattelee. Jos naapuri uhoaa, että koska hänelle riittää sukset liikkumiseen, minullekin niiden pitää riittää, vaikka inhoaisin hiihtämistä. Naapuri pitää omaa kokemustaan parempana kuin muiden kokemusta. 

    Tänään omat nautinnot ja tykkäämiset tulee pistää komeron perälle. Pimeässä niitä ei näe kukaan. Ovat turvassa. Eivät kulu.

    Vapautumisen ja vapauden historia on lyhyt. Entä tulevaisuus?

Minusta tuntuu.

    Miksipä ei tuntuisi.

    Itse asiassa ilmoitan kyllästyneeni joka puolelta vyöryvään manipulaatioon, jolla minustakin yritetään tehdä ”parempi” ihminen. Sellainen joka tottelee ja nöyrtyy. Luopuu itsestään ollakseen kunnon kansalainen.

    Kaikki elämänalueet ovat hyvää tarkoittavan manipulaation kohteena. Sinun pitää syödä niin kuin sinulle sanotaan. Et saa pukeutua mielihalujesi mukaan. Uuden takin ostaminen on moraalitonta. Liikkumisellasi pitää olla jokin ”hyväksytty” tarve. Vain välttämätön sallitaan. Jos syöt lihaa, sinun pitää myöntää syntisyytesi. Jos lennät lentokoneella, muista että se on viimeinen kerta kun tuhoat ilmakehää. Viihderomaaneja saat lukea, kunhan ne kertovat oikeasta tavasta elää. Sellaisesta mitä et itse harrasta. Taidekin olkoon vähäpäästöistä. Siis mitätöntä. Ole myös tarkkana millaisia sanoja käytät: vääristä sanoista tilisi lopetetaan ja nimesi raapustetaan mustalle listalle. Henkisiä jalkapuita rakennetaan virtuaalitoreille ja digitaaliselle kirkonmäelle.

    Luetteloa voi jatkaa loputtomiin.

    Pelottavinta on, että kollektiivisen kokemuksen manipulaatio tulee kaikkialta: lehtien pääkirjoituksista, kolumnistien sormen heristelyistä, vierailevien pakinoitsijoiden uhkailuista, somekeskusteluista, valtion virkamiesten "salaisista" suunnitelmista rankaista liikkumista, syömistä ja pukeutumista ja älymystön kellokkaiden tiukista puheenvuoroista kohdistuen kaikenlaiseen rahvaan harjoittamaan pahaan.

    Liioittelenko?

    Totta hemmetissä.

Giganttinen ironia on tässä: koskaan aikaisemmin ihminen ei ole voinut kokea niin kattavasti sekä henkistä että taloudellista vapaudentunnetta kuin tänään (länsimaissa) voi kokea, mutta samaan aikaan yksilöille yritetään räätälöidä uudessa uljaassa yhteiskunnassa vain yhden hyväksytyn ihmismallin mittapukua. Nyt yhden koon mittapukua sovitetaan lempeästi, suostutellen. Totalitaarisissa valtioissa - kuten Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa - yksilö kiellettiin näkyvällä ja kaikkialle ulottuvalla väkivallalla.

    Meidän historiamme on vapautumisen historia.

    ”Sosialidemokraattinen puolue Suomessa pyrkii samoin kuin sosialidemokraattiset puolueet muissakin maissa vapauttamaan koko kansaa taloudellisen riippuvaisuuden, valtiollisen alaikäisyyden ja henkisen holhuunalaisuuden kahleista”, aloittivat sosialidemokraatit Forssassa v. 1903 edistyksellisen ohjelmansa perustelun.

    Oletteko viime aikoina kuulleet demareiden ja ylipäänsä minkään puolueen johtoväen puhuvan vapaudesta? Siitä että se on tärkein perusoikeus.

    Minä en ole.

    Sitäkin enemmän puhutaan tasa-arvosta ja eriarvoisuudesta (ja kestävästä kehityksestä, joka lähtökohtaisesti eriarvoistaa, hah), ikään kuin niihin ei sisältyisi vapautumisen idea. Samalla kun marginaaliryhmien oikeuksia lisätään (mikä on tietysti oikein) suuren enemmistön oikeuksista puhutaan vähemmän tai ei lainkaan. Poliittisessa keskustelussa riittää todeta, että enemmistö rahoittaa hyvinvointivaltion talouden ja luopuu, jos tarvis on, yksilöllisen kokemuksen vaatimuksesta. Ääneen tuota ei tarvitse edes sanoa: kuuliainen enemmistö alistuu käskemättä.

    Mutta voiko yhteiskunta toimia ilman yksilön vapautta? Onko mitään konkreettista enemmistöä edes olemassa?

    ”Jos joku riistää teiltä leivän”, sanoi Albert Camus keväällä 1953 puhuessaan eräässä työnvälitystoimistossa, ”hän samalla tuhoaa vapautenne. Mutta jos joku riistää teiltä vapauden, niin uskokaa pois, teidän leipännekin on vaarassa, sillä se ei enää ole riippuvainen teistä ja teidän taistelustanne, vaan jonkun isännän mielivallasta. Kurjuus kasvaa sitä mukaa, kun vapaus joutuu perääntymään maailmassa, ja päinvastoin.”

Kyösti Salovaara, 2021.

Olen… en ole … tai sittenkin... kuinka vaan!

    Nauran salaa. Nurkan takana. Piilossa.

    Niinpä ilahduin, kun Jussi Ahlroth julkaisi viime launtaina Helsingin Sanomissa esseen ihmiskuvan kaventamisesta, siitä että vallitseva, ”virallinen”, hyväksyttävä käsitys yksilöstä ei kaikesta liberaalipuheesta huolimatta näytä hyväksyvän ihmisten erilaisuutta eikä erilaisten yksilöllisten kokemusten yhdenvertaista autenttisuutta.

    Ahlrothin lauantaiesseen otsikko kuului: Kun ihmiskuva kapenee, yhä harvempi kuuluu joukkoon.

    Esseen ideana oli (kaiketi) kapinoida vallitsevaa biologista, ”luonnotieteellistä” ihmiskuvaa vastaan, koska tuollainen ihmiskuva ei oikeastaan salli yksilöllisen kokemuksen mahdollisuutta.

    ”Samaan aikaan kun ihmisenä olemisen vaihtoehtoja on yhä enemmän, suuri osa ihmisenä olemisen kokemuksista rajautuu kapenevan virallisen määritelmän ulkopuolelle”, Ahlroth kirjoitti. ”Ne luokitellaan pahimmillaan merkityksettömiksi tai epätosiksi, luvattomiksi. Ihmiset, jotka huomaavat olevansa rajojen ulkopuolella tai eivät koe heille rajojen sisällä osoitettua paikkaa merkitykselliseksi, muuttuvat eräänlaisiksi kokemuksen kerettiläisiksi.”

    Vain taiteilijat ja jotkut merkkihenkilöt (kuten huippu-urheilijat) saavat korostaa omia poikkeuksellisia kokemuksiaan. Meiltä muilta ne ”kielletään” tai ainakin niitä vähätellään. Taiteilija saa olla outo otus, minä en.

    Ja kuitenkin, niin kuin myös tiede myöntää, kukaan meistä ei pysty arvioimaan naapurimme kokemusten aitoutta, koskivatpa ne syömistä, liikkumista tai vaikkapa taiteesta ja jopa viihteestä nauttimista. Me tunnemme vain itsemme ja huonosti senkin.

    Ahlroth ehdottaa, että hyväksyisimme ajatuksen, että jokainen meistä on ”poikkeus”. Siksi jokaisen kokemukset ovat yhtä hyviä. Kun jokainen ihminen hyväksytään poikkeukseksi, paine vaatia yhdenmukaisuutta ja samankaltaista arvomaailmaa vähenee. Tämä olisi hyvänlaatuista liberalismia, Ahlroth sanoo.

    ”Kun kokemukselle asetetaan rajoja, helposti aletaan tulkita toisia ihmisiä ja heidän motiivejaan. Erilainen maailmankuva ei kuitenkaan ole toiselta pois, eikä niiden tarvitse kilpailla.”

    Jokainen voi (saa) olla outo, Ahlroth korostaa. Olennaista on, ettei selitä toisen  kokemusta pois. ”Se on vaikeaa. Se edellyttää moninaisuuden, todellisen, pelottavan avaran moninaisuuden hyväksymistä. Silloin jokainen voi olla oman kokemuksensa taiteilija. Ja silti ottaa kaikki rokotukset.”

Suvaitsevaisuudesta, muiden ihmisten mielipiteiden kunnioittamisesta, erilaisuuden hyväksymisestä puhutaan valtavasti.

    Mutta kuinka moni nuo hyveet hyväksyy aidosti ja nöyrästi?

    Vapauden valitseminen ei ole helppoa, koska se pitää antaa kaikille, mielipiteistä ja arvoista ja kokemuksien yksilöllisyydestä riippumatta.

    ”Loppujen lopuksi minä valitsen vapauden”, kirjoitti Camus vuonna 1945. ”Vapaus on sitä, että voin puolustaa omista poikkeavia käsityksiä, vieläpä silloinkin, kun niitä esiintyy sellaisessa yhteiskunnassa tai maailmassa jonka hyväksyn. Vapaus on sitä, että voin myöntää vastustajan olevan oikeassa.”

    Helpompi sanoa kuin toteuttaa omassa elämässään. Erilaisten ajatuksien ja kokemuksien pelikentälläkin pitäisi hyväksyä fair play.

    Hienossa ja monisyisessä teoksessaan Kapea käytävä – valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (Terra Cognita, 2020) Daron Acemoglu ja James A. Robinson kuvaavat yhteiskuntien historian lävitse, kuinka dynaaminen vapauden ”valtakunta” sijaitsee valtion ja yhteiskunnan välissä, hyvin usein vain kapeana käytävänä. Jos valtio on liian vahva, ajaudutaan despoottiseen hallitsemiseen. Vapaus katoaa. Jos taas yhteiskunnassa on liikaa normeja ja ehdottomia tapoja, joita valtio ei pysty lieventämään, silloinkin vapaus puuttuu ja mahdollisuuksien käytävä kapenee, kenties sulkeutuu.

    Valtio syntyi estämään sotia: heimojen, ryhmien, klaanien ja erilaisten porukoiden keskinäistä vihanpitoa ja tappelua. Mutta valtion ei kuulu määritellä mitä yksilö saa ja voi kokea.

    Acemoglun ja Robinsonin mittavan todistusaineiston mukaan yksilöä ei myöskään voi uhrata kollektiiviselle yhteisöllisyydelle, siis sille että naapurit ja naapurien naapurit luovat normijärjestelmän, johon jokaisen pitää alistua. Valtion ja yhteiskunnan väliin jää vapauden käytävä; siinä valtio ja yhteiskunta kilpailevat mutta tekevät myös yhteistyötä. Vapauden käytävä on jatkuvan prosessin ilmentymä, ei staattinen tila. Vapauden käytävässä pitää koko ajan juosta eteenpäin ettei se sulkeudu ja kuihdu pois.

    ”Käytävä on kapea, koska tehtävä ei ole helppo”, Acemoglu ja Robinson tunnustavat teoksensa esipuheessa. ”Miten hillitään valtiota, jolla on valtava byrokratia, vahvat sotavoimat ja vapaus päättää, millainen laki on? Miten varmistetaan, että valtio säilyy kesynä ja hallinnassa, kun siltä vaaditaan yhä enemmän vastuita monimutkaisessa maailmassa? Miten yhteiskunta saadaan toimimaan yhdessä sensijaan, että se kääntyy itseään vastaan ja siitä tulee jakojen riivaama?”

     Testataan edellistä. Koronaviruksen torjumiseksi valtio (täällä ja muualla) on ottanut käsiinsä enemmän valtaa kuin pitkiin aikoihin. Luopuuko se saamastaan, kun pandemia hellittää ja palataan normaaliaikaan? 

    Tätä kannattaa miettiä. Varsinkin nyt kun ylettömän runsas manipulaatio ohjaa ja pakottaa meitä yksilöinä sopeutumaan ulkopuolelta ojennettuun. Pohjoismainen hyvinvointivaltio saattaa olla ja onkin paras mahdollisista valtiomuodoista, mutta ei kannata unohtaa, että sekä valtion että yhteisön ylivaltaa täytyy kahlita, jos yksilölle halutaan antaa vapaa käytävä elää, kokea, olla kekseliäs ja luova persoona. 

    Jos ei haluta, mitä virkaa elämällä on?

Hohhoijaa, Suomi! Kello on jo kuusi.

Kyösti Salovaara, 2021.