Joo, jankutan vapaudesta

 [yksilöllisen kokemuksen kerettiläisyys]

Kyösti Salovaara, 2021.

”Fantomas!”

”Kuinka sanoitte?”

”Sanoin… Fantomas.”

”Mitä se merkitsee?”

”Ei mitään… mutta kuitenkin kaikkea.”

”No mitä ihmettä se on?”

”Se ei ole kukaan, mutta sittenkin joku.”

”Mitä se ’joku’ sitten tekee?”

”Peloittaa!”

    - Pierre Souvestre & Marcel Allain: Fantomas.

Varmin tapa vaieta ei ole suunsa kiinni pitäminen, vaan puhuminen.

    - Kierkegaard

Jokainen on itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle. Toiseksi mikään ei takaa, että valtiovalta toimii hyvää tarkoittavalla tavalla.

    - Ruurik Holm: Yksilönvapaus - tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi.

Jankutan. Olen olemassa.

    Puhun vapaudesta. Toistan itseäni. Muita lainaten.

    Vapauden aave kummittelee Euroopassa.

    Siitä ei puhuta. Ehkä ei uskalleta.

    Kollektiiviset kokemukset ja tunteet jyräävät yksilöllisen kokemuksen. Tänään pitää ajatella samalla tavalla kuin naapuri ajattelee. Jos naapuri uhoaa, että koska hänelle riittää sukset liikkumiseen, minullekin niiden pitää riittää, vaikka inhoaisin hiihtämistä. Naapuri pitää omaa kokemustaan parempana kuin muiden kokemusta. 

    Tänään omat nautinnot ja tykkäämiset tulee pistää komeron perälle. Pimeässä niitä ei näe kukaan. Ovat turvassa. Eivät kulu.

    Vapautumisen ja vapauden historia on lyhyt. Entä tulevaisuus?

Minusta tuntuu.

    Miksipä ei tuntuisi.

    Itse asiassa ilmoitan kyllästyneeni joka puolelta vyöryvään manipulaatioon, jolla minustakin yritetään tehdä ”parempi” ihminen. Sellainen joka tottelee ja nöyrtyy. Luopuu itsestään ollakseen kunnon kansalainen.

    Kaikki elämänalueet ovat hyvää tarkoittavan manipulaation kohteena. Sinun pitää syödä niin kuin sinulle sanotaan. Et saa pukeutua mielihalujesi mukaan. Uuden takin ostaminen on moraalitonta. Liikkumisellasi pitää olla jokin ”hyväksytty” tarve. Vain välttämätön sallitaan. Jos syöt lihaa, sinun pitää myöntää syntisyytesi. Jos lennät lentokoneella, muista että se on viimeinen kerta kun tuhoat ilmakehää. Viihderomaaneja saat lukea, kunhan ne kertovat oikeasta tavasta elää. Sellaisesta mitä et itse harrasta. Taidekin olkoon vähäpäästöistä. Siis mitätöntä. Ole myös tarkkana millaisia sanoja käytät: vääristä sanoista tilisi lopetetaan ja nimesi raapustetaan mustalle listalle. Henkisiä jalkapuita rakennetaan virtuaalitoreille ja digitaaliselle kirkonmäelle.

    Luetteloa voi jatkaa loputtomiin.

    Pelottavinta on, että kollektiivisen kokemuksen manipulaatio tulee kaikkialta: lehtien pääkirjoituksista, kolumnistien sormen heristelyistä, vierailevien pakinoitsijoiden uhkailuista, somekeskusteluista, valtion virkamiesten "salaisista" suunnitelmista rankaista liikkumista, syömistä ja pukeutumista ja älymystön kellokkaiden tiukista puheenvuoroista kohdistuen kaikenlaiseen rahvaan harjoittamaan pahaan.

    Liioittelenko?

    Totta hemmetissä.

Giganttinen ironia on tässä: koskaan aikaisemmin ihminen ei ole voinut kokea niin kattavasti sekä henkistä että taloudellista vapaudentunnetta kuin tänään (länsimaissa) voi kokea, mutta samaan aikaan yksilöille yritetään räätälöidä uudessa uljaassa yhteiskunnassa vain yhden hyväksytyn ihmismallin mittapukua. Nyt yhden koon mittapukua sovitetaan lempeästi, suostutellen. Totalitaarisissa valtioissa - kuten Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa - yksilö kiellettiin näkyvällä ja kaikkialle ulottuvalla väkivallalla.

    Meidän historiamme on vapautumisen historia.

    ”Sosialidemokraattinen puolue Suomessa pyrkii samoin kuin sosialidemokraattiset puolueet muissakin maissa vapauttamaan koko kansaa taloudellisen riippuvaisuuden, valtiollisen alaikäisyyden ja henkisen holhuunalaisuuden kahleista”, aloittivat sosialidemokraatit Forssassa v. 1903 edistyksellisen ohjelmansa perustelun.

    Oletteko viime aikoina kuulleet demareiden ja ylipäänsä minkään puolueen johtoväen puhuvan vapaudesta? Siitä että se on tärkein perusoikeus.

    Minä en ole.

    Sitäkin enemmän puhutaan tasa-arvosta ja eriarvoisuudesta (ja kestävästä kehityksestä, joka lähtökohtaisesti eriarvoistaa, hah), ikään kuin niihin ei sisältyisi vapautumisen idea. Samalla kun marginaaliryhmien oikeuksia lisätään (mikä on tietysti oikein) suuren enemmistön oikeuksista puhutaan vähemmän tai ei lainkaan. Poliittisessa keskustelussa riittää todeta, että enemmistö rahoittaa hyvinvointivaltion talouden ja luopuu, jos tarvis on, yksilöllisen kokemuksen vaatimuksesta. Ääneen tuota ei tarvitse edes sanoa: kuuliainen enemmistö alistuu käskemättä.

    Mutta voiko yhteiskunta toimia ilman yksilön vapautta? Onko mitään konkreettista enemmistöä edes olemassa?

    ”Jos joku riistää teiltä leivän”, sanoi Albert Camus keväällä 1953 puhuessaan eräässä työnvälitystoimistossa, ”hän samalla tuhoaa vapautenne. Mutta jos joku riistää teiltä vapauden, niin uskokaa pois, teidän leipännekin on vaarassa, sillä se ei enää ole riippuvainen teistä ja teidän taistelustanne, vaan jonkun isännän mielivallasta. Kurjuus kasvaa sitä mukaa, kun vapaus joutuu perääntymään maailmassa, ja päinvastoin.”

Kyösti Salovaara, 2021.

Olen… en ole … tai sittenkin... kuinka vaan!

    Nauran salaa. Nurkan takana. Piilossa.

    Niinpä ilahduin, kun Jussi Ahlroth julkaisi viime launtaina Helsingin Sanomissa esseen ihmiskuvan kaventamisesta, siitä että vallitseva, ”virallinen”, hyväksyttävä käsitys yksilöstä ei kaikesta liberaalipuheesta huolimatta näytä hyväksyvän ihmisten erilaisuutta eikä erilaisten yksilöllisten kokemusten yhdenvertaista autenttisuutta.

    Ahlrothin lauantaiesseen otsikko kuului: Kun ihmiskuva kapenee, yhä harvempi kuuluu joukkoon.

    Esseen ideana oli (kaiketi) kapinoida vallitsevaa biologista, ”luonnotieteellistä” ihmiskuvaa vastaan, koska tuollainen ihmiskuva ei oikeastaan salli yksilöllisen kokemuksen mahdollisuutta.

    ”Samaan aikaan kun ihmisenä olemisen vaihtoehtoja on yhä enemmän, suuri osa ihmisenä olemisen kokemuksista rajautuu kapenevan virallisen määritelmän ulkopuolelle”, Ahlroth kirjoitti. ”Ne luokitellaan pahimmillaan merkityksettömiksi tai epätosiksi, luvattomiksi. Ihmiset, jotka huomaavat olevansa rajojen ulkopuolella tai eivät koe heille rajojen sisällä osoitettua paikkaa merkitykselliseksi, muuttuvat eräänlaisiksi kokemuksen kerettiläisiksi.”

    Vain taiteilijat ja jotkut merkkihenkilöt (kuten huippu-urheilijat) saavat korostaa omia poikkeuksellisia kokemuksiaan. Meiltä muilta ne ”kielletään” tai ainakin niitä vähätellään. Taiteilija saa olla outo otus, minä en.

    Ja kuitenkin, niin kuin myös tiede myöntää, kukaan meistä ei pysty arvioimaan naapurimme kokemusten aitoutta, koskivatpa ne syömistä, liikkumista tai vaikkapa taiteesta ja jopa viihteestä nauttimista. Me tunnemme vain itsemme ja huonosti senkin.

    Ahlroth ehdottaa, että hyväksyisimme ajatuksen, että jokainen meistä on ”poikkeus”. Siksi jokaisen kokemukset ovat yhtä hyviä. Kun jokainen ihminen hyväksytään poikkeukseksi, paine vaatia yhdenmukaisuutta ja samankaltaista arvomaailmaa vähenee. Tämä olisi hyvänlaatuista liberalismia, Ahlroth sanoo.

    ”Kun kokemukselle asetetaan rajoja, helposti aletaan tulkita toisia ihmisiä ja heidän motiivejaan. Erilainen maailmankuva ei kuitenkaan ole toiselta pois, eikä niiden tarvitse kilpailla.”

    Jokainen voi (saa) olla outo, Ahlroth korostaa. Olennaista on, ettei selitä toisen  kokemusta pois. ”Se on vaikeaa. Se edellyttää moninaisuuden, todellisen, pelottavan avaran moninaisuuden hyväksymistä. Silloin jokainen voi olla oman kokemuksensa taiteilija. Ja silti ottaa kaikki rokotukset.”

Suvaitsevaisuudesta, muiden ihmisten mielipiteiden kunnioittamisesta, erilaisuuden hyväksymisestä puhutaan valtavasti.

    Mutta kuinka moni nuo hyveet hyväksyy aidosti ja nöyrästi?

    Vapauden valitseminen ei ole helppoa, koska se pitää antaa kaikille, mielipiteistä ja arvoista ja kokemuksien yksilöllisyydestä riippumatta.

    ”Loppujen lopuksi minä valitsen vapauden”, kirjoitti Camus vuonna 1945. ”Vapaus on sitä, että voin puolustaa omista poikkeavia käsityksiä, vieläpä silloinkin, kun niitä esiintyy sellaisessa yhteiskunnassa tai maailmassa jonka hyväksyn. Vapaus on sitä, että voin myöntää vastustajan olevan oikeassa.”

    Helpompi sanoa kuin toteuttaa omassa elämässään. Erilaisten ajatuksien ja kokemuksien pelikentälläkin pitäisi hyväksyä fair play.

    Hienossa ja monisyisessä teoksessaan Kapea käytävä – valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (Terra Cognita, 2020) Daron Acemoglu ja James A. Robinson kuvaavat yhteiskuntien historian lävitse, kuinka dynaaminen vapauden ”valtakunta” sijaitsee valtion ja yhteiskunnan välissä, hyvin usein vain kapeana käytävänä. Jos valtio on liian vahva, ajaudutaan despoottiseen hallitsemiseen. Vapaus katoaa. Jos taas yhteiskunnassa on liikaa normeja ja ehdottomia tapoja, joita valtio ei pysty lieventämään, silloinkin vapaus puuttuu ja mahdollisuuksien käytävä kapenee, kenties sulkeutuu.

    Valtio syntyi estämään sotia: heimojen, ryhmien, klaanien ja erilaisten porukoiden keskinäistä vihanpitoa ja tappelua. Mutta valtion ei kuulu määritellä mitä yksilö saa ja voi kokea.

    Acemoglun ja Robinsonin mittavan todistusaineiston mukaan yksilöä ei myöskään voi uhrata kollektiiviselle yhteisöllisyydelle, siis sille että naapurit ja naapurien naapurit luovat normijärjestelmän, johon jokaisen pitää alistua. Valtion ja yhteiskunnan väliin jää vapauden käytävä; siinä valtio ja yhteiskunta kilpailevat mutta tekevät myös yhteistyötä. Vapauden käytävä on jatkuvan prosessin ilmentymä, ei staattinen tila. Vapauden käytävässä pitää koko ajan juosta eteenpäin ettei se sulkeudu ja kuihdu pois.

    ”Käytävä on kapea, koska tehtävä ei ole helppo”, Acemoglu ja Robinson tunnustavat teoksensa esipuheessa. ”Miten hillitään valtiota, jolla on valtava byrokratia, vahvat sotavoimat ja vapaus päättää, millainen laki on? Miten varmistetaan, että valtio säilyy kesynä ja hallinnassa, kun siltä vaaditaan yhä enemmän vastuita monimutkaisessa maailmassa? Miten yhteiskunta saadaan toimimaan yhdessä sensijaan, että se kääntyy itseään vastaan ja siitä tulee jakojen riivaama?”

     Testataan edellistä. Koronaviruksen torjumiseksi valtio (täällä ja muualla) on ottanut käsiinsä enemmän valtaa kuin pitkiin aikoihin. Luopuuko se saamastaan, kun pandemia hellittää ja palataan normaaliaikaan? 

    Tätä kannattaa miettiä. Varsinkin nyt kun ylettömän runsas manipulaatio ohjaa ja pakottaa meitä yksilöinä sopeutumaan ulkopuolelta ojennettuun. Pohjoismainen hyvinvointivaltio saattaa olla ja onkin paras mahdollisista valtiomuodoista, mutta ei kannata unohtaa, että sekä valtion että yhteisön ylivaltaa täytyy kahlita, jos yksilölle halutaan antaa vapaa käytävä elää, kokea, olla kekseliäs ja luova persoona. 

    Jos ei haluta, mitä virkaa elämällä on?

Hohhoijaa, Suomi! Kello on jo kuusi.

Kyösti Salovaara, 2021.