Epätarkasti

 [kuiluja maailmojen välissä]

Kyösti Salovaara, 2020.

Häviäjillä, samoin kuin itseoppineilla, on aina laajempi tietämys kuin voittajilla, sillä jos haluaa voittaa, pitää perehtyä vain yhteen asiaan eikä tuhlata aikaa muihin; oppineisuuden ilo on varattu häviäjille.

- Umberto Eco: Numero Zeron tapaus, 2015.

Voi olla, ettei meidän maassa kaikki suju

                                niin kuin pitäisi.

Mutta kukaan ei voi kiistää ettei propaganda

                               ole hyvää.

…

Hyvä propagandisti

tekee kaatopaikasta retkeilykohteen.

Kun rasva loppuu, hän todistaa

että hoikka vyötärö kaunistaa ketä tahansa.

- Bertolt Brecht: Propagandan välttämättömyydestä, 1937.

Hitleriä kuitenkin ärsytti, että Chamberlain ja hänen ranskalainen virkaveljensä Edouard Daladier antoivat hänelle syyskuussa [1938] Münchenin neuvotteluissa sudeettialueet toivoessaan siten säilyttävänsä rauhan. Näin he veivät häneltä sodan… Hitler valitti myöhemmin, että häneltä oli vuonna 1938 riistetty sota, sillä ”englantilaiset ja ranskalaiset hyväksyivät Münchenissä kaikki vaatimukseni”. Keväällä 1939 hän selitti kärsimättömyyttään Romanian ulkoministerille: ”Olen nyt viisikymmentävuotias”, hän sanoi, ”tahdon sodan mieluummin nyt kuin viisikymmentäviisi- tai kuusikymmentävuotiaana.”

- Antony Beevor: Toinen maailmansota, 2012.

No, mitä nyt?

    Nauru pidentää ikää, väitetään.

    Itku pitkästä ilosta, pelotellaan.

    Joo, ei naurata tänään.

    Yleisten ja yksityisten asioiden tola painaa parrelleen.

    Ajattelin kirjoittaa ”toisesta todellisuudesta”, mutta kuinka monta niitä onkaan? Toisella todellisuudella tarkoitan tätä virtuaalista, tätä ”metaversumia”, tätä digitaalista toria missä ihmiset kohtaavat toisensa ehdottomien lippujen perässä.

    Mutta todellisuus, todellisuudet, panee miettimään.

Viime lauantaina Helsingin Sanomat julkaisi mielenkiintoisen artikkelin ruotsalaisesta Petter Törnbergistä, joka on tutkinut Twitter-versumin vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen. Veera Luoma-ahon kirjoituksen otsikko Nokittelua (HS Vision, 19.2.2022) johdatti artikkelin huolestuttavaan yhteenvetoon: ”Ihmiset ovat itse sabotoineet kykynsä ratkoa maailman ongelmia, sanoo Petter Törnberg. Siksi hän alkoi tutkia Twitteriä. Se muuttaa meitä tavalla, jota emme itse vielä edes ymmärrä.”

    Twitter siis estää ihmisiä käyttäytymästä rationaalisesti.

    Mutta kuluneella viikolla näimme, että on muitakin todellisuuksia, jotka estävät ihmisen rationaalisen käyttäytymisen.

    Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja päämies Putin vetosi isovenäläiseen menneisyyteen Iivana Julman ja Josif Stalinin hahmoja kunnioittaen, irrationaalinen kohtalontunne saavutti huipennuksen, jota rauhanajan Euroopassa ei voisi kuvitella mahdolliseksi.

    Jos yhtäällä on twiittimaailman häijy riitaisuus, niin nyt yht’äkkiä toisaalla kohtaamme ”Putinin paranoidin deliriumin rinnakkaisuniversumin” niin kuin Ranskan entinen YK- ja Yhdysvaltain-suurlähettiläs Gérard Araud luonnehti Putinin sotaisaa puhetta.

Mutta jätetään tankit ja tykit ja keskitytään Twitteriin.

    Petter Törnberg on siis tutkinut Twitterin ja muiden some-alustojen ilmaisemaa ”kulttuurista logiikkaa”.

    Ensimmäinen Törnbergin huomio tai pointti on, että Twitter on tunnemedia: ”On selvää, että sieltä ei kannata etsiä rationaalista debattia.”

    Twitterin ”keskustelu”, twiittaajan oman paikan määrittely, keskittyy identiteettiin. ”Elämäntapavalinnat, matkat, vaatteet, mielipiteet, kokemukset ja tunteet ovat sosiaalisessa mediassa kaikki samaa digitaalisen kapitalismin hyödyntämää dataa”, Törnberg sanoo. ”Siitä seuraa, että poliittiset näkemykset ja elämäntapavalinnat sulautuvat yhä tiiviimmin yhteen. Niin ostokset kuin mielipiteet arvioidaan sen mukaan, mitä ne symboloivat. Konservatiivit vai liberaalit? Kahvi mustana vai latte?… Jos poliittinen keskustelu käydään Twitterissä, lopulta kaikki politiikka on identiteettipolitiikkaa.”

    Mutta mikä on muuttunut, lopulta?

    Eikö 1960- ja 70-lukujen keskustelua käyty aivan samalla tavalla? ”Kaikki on poliitiikkaa!” ”Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan!” Ja eikö samat argumentit kiihottaneet jo Ranskan vallankumouksen aatteellisessa kamppailussa?

Kyösti Salovaara, 2014.

Ihmiset eivät somesta etsi keskustelua vaan ”törkeitä sisältöjä”, Törnberg väittää. Etsitään siis perustelua erimielisyydelle, ei yritykselle ymmärtää toisia ihmisiä eikä halulle ratkaista ”yhteistä” probleemaa.

    Törnbergin tutkimusryhmä analysoi 430 000 twiittiä 81 700 käyttäjältä.

    Keskusteluissa löytyi ryhmiä, jotka ennen kaikkea hyökkäsivät toisiaan vastaan. Heitä yhdisti negatiiviset siteet. Törnbergin johtopäätös onkin, että erimielisten vuorovaikutus ei lisää ryhmien välistä ymmärrystä vaan pikemmin sitä, että toiset nähdään yhtä kielteisemmässä valossa.

    Tällaisessa keskustelussa faktat ja mielipiteet sulautuvat epämääräiseksi mössöksi: ”On yhä vaikeampaa erottaa, milloin ryhmä arvostelee toista vääristä faktoista, milloin vääristä mielipiteistä. Perustelemisen merkitys on vähentynyt. Sen sijaan tietoa arvioidaan sen mukaan, miten se sopii omaan sosiaaliseen identiteettiin.”

    Lopputulema on lohduton: ”Kaikista valinnoista tulee yhä poliittisempia: missä asumme, mitä opiskelemme, millaista autoa ajamme tai miten valitsemme puolisomme. Jopa täysin mitättömät valinnat ladataan täyteen merkityksiä.”

    Kun mielipiteet eivät olekaan enää vain mielipiteitä vaan identiteetin julistus, koko yhteiskunnallinen debatti muuttuu, Törnberg sanoo. Kun mielipiteeet valitaan automaattisesti ”megaidentiteetin” mukaan, poliittisen keskustelun kyky ratkoa ongelmia heikkenee: ”Paradoksi on, että vastakkainasettelu syvenee ja kaikki vaikeutuu, vaikka itse asioista voidaan jopa olla yllättävän samaa mieltä. Tuskin kukaan haluaa ilmastonmuutosta.”

Usein sanotaan tai ainakin ajatellaan, että some on avannut pidäkkeettömän puheen ja vihan villitsemisen portit rahvaalle, niille joiden ennen kuului istua vaitonaisena julkisen keskustelun, median, katsomossa.

    Törnberg kumoaa tämän myytin.

    ”Valitettavasti näyttää siltä, että se on juuri toisinpäin”, Törnberg sanoo. Koulutus ei tee immuuniksi Twitterin mekanismille. ”Jos olet korkeasti koulutettu, sinun on helpompi huijata itseäsi näkemyksesi oikeellisuudesta. Tutkimusten mukaan sinun voi olla ihan yhtä vaikeaa ottaa vastaan uusia todisteita. Löydät aina tietoa niitä vastaan, ja navigoit jopa muita paremmin omassa maailmankuvassasi.”

    Eliitti pullahtaa aina pinnalle kuin kaarnalaiva aallokossa, oltiinpa 1930-luvulla edistämässä rotupuhtaita ajatuksia tai 2020-luvulla näennäisen liberaalia suvaitsemattomuutta.

    Koska en tiedä miten Törnberg on - vai onko mitenkään - verrannut Twitterin maailmaa vaikkapa maailmansotien välisen ajan lehdistökeskusteluun tai vaikkapa 1950- ja 1960-luvun sanomalehtien ilmaisemaan todellisuuteen en tietenkään voi suuremmin kritisoida hänen Twitter-huomioidensa historiallista totuutta tai perspektiiviä.

    Luulen kuitenkin, ettei twiittejä lukemalla pysty päättelemään, onko maailma ja keskustelu todella muuttunut ja jos on, niin mihin suuntaan. Jopa oman ”tietoisen” elämäni ajalta, siis 1950-luvulta alkaen, muistan kuinka kärjekästä ja äärimmäistä poliittista keskustelu oli ja on ollut Suomessa.

    Mutta silloin, ennen, kärjekkäin keskustelu käytiin julkisuudelta piilossa, työväentaloissa, seurojen taloissa, maamiesseurojen ja ammattiyhdistysten kokouksissa ja herrojen klubeilla ja niiden kabiniteissa.

    Sekin on hyvä muistaa, että Twitteriä käyttää vain n. 10 % suomalaisista - se ei siis edusta massojen ääntä

Istumme katsomossa.

    Sieltä saa huudella kaikenlaista.

    Seuraamme lippuja, torvisoittoa, propagandaa, agitaatiota.

    Avaamme läppärin. Älypuhelimen. Älyälyn.

    Nyt ei tarvitse mennä ulos, kylmään, sateeseen, tuiskuun ja tuuleen.

    Liput liehuvat täälläkin, marssimusiikki viettelee mukaansa.

    Kuva on epätarkka. Isossa kuvassa pieniä ihmisiä.

    Paranoidien rinnakkaisversumien houkutus. Uusi maailmanjärjestys: oman identiteetin jumaluus!

Kyösti Salovaara, 2018.

Etäiset vuoret sinisiä

 [runoa lukiessa maisema paljastuu]

Kyösti Salovaara, 2016.

Runoilijat ovat ihmisiä, jotka kieltäytyvät käyttämästä hyväkseen kieltä. Ja koska totuuden etsintä tapahtuu kielessä ja kielen kautta… niin ei pidä kuvitella, että he pyrkisivät totuuden löytämiseen tai esittämiseen.

- Sartre

Tässä kohtaa haluaisin väittää, että runous on uhraamista, jossa uhrataan sanoja… Runous… johtaa tiedetystä tuntemattomaan. Se voi tehdä jotain, mitä maalaistyttö tai tallipoika eivät, nimittäin luoda voihevosen. Näin se tuo eteemme jotain, mitä ei voi tietää.

- Bataille

Harjoittelen runon lukemista. Siihen ei opi. Sanat ja rivit täytyy lukea moneen kertaan.

    Johtuuko vaikeus siitä, mitä Jean-Paul Sartre väittää? Että runoilijat eivät käytä kieltä, vaan pelkästään sanoja ikään kuin kuvina. Kuvat eivät pyri totuuteen. Eivät pääse.

    Niinpä Sartre pelkistää teoksessaan Mitä kirjallisuus on? (1948. Otava, 1967) runoilijan kummajaiseksi kielen käyttäjänä: ”Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.”

    Sysääkö Sartre runon konkreettisen todellisuuden toiselle puolelle, vähän samalla tavalla kuin Georges Bataille? Vai ovatko he aivan vastakkaista mieltä kielestä ja sen mahdollisuuksista? Mystiikan ja realismin väliinkö runous jauhautuu?

    Bataillen mielestä on muutakin kuin ”tiedetyksi kuvitellut asiat”, ja sitä muuta runoilija pystyy (kenties) kuvaamaan. Bataillen mukaan runoilija keksiessään hybridi-ilmaisun ”voihevonen”, kertoo enemmän kuin vaikkapa Proust, joka yrittää proosassaan kertoa kaiken niin kuin se on tai niin kuin Proust on sen kuvitellut olevan. ”Mitä enemmän Proustin kirjasarja yrittää punoa aikaa yhteen ja tuoda sitä tietoisuuden valoon - toisin sanoen mitä vähemmän se on runoutta, kuten Proust halusikin - sitä kauempana tunnen olevani siitä”, Bataille tunnustaa teoksessaan Sisäinen kokemus (1943 ja 1954. Gaudeamus, 2020).

Maailman ja ihmisen välissä on kieli; välillä se antautuu realismille, toisinaan mystiikalle.

    Kiinalaisen Po Chü-in runot todistavat, ettei runoilijan tarvitse olla umpirealisti eikä kynttilän liekin houreeseen uppoutuva mystikko kirjoittaakseen sanoja ja lauseita, jotka yli tuhannen vuoden päästäkin kuulostavat uusilta, juuri syntyneiltä, aivan kuin meille tässä ajassa eläville kirjoitetuilta.

    Po Chü-in syntymästä tulee kuluneeksi tämän kuun viimeisenä päivänä, meidän ajanlaskumme mukaan, 1250 vuotta. Pitkä aika ihmiselolle, lyhyt aika kielelle.

    Pertti Niemisen suomentama Po Chü-in runokokoelma Korotan ääneni ja laulan (Otava, 1975) kulkee mukanani, on likellä kotona ja taskussa tien päällä. Po Chü-i (772-846) oli virkamies, toisinaan jopa maaherra mutta koko ajan runoilija. Sekä virkamiehenä että runoilijana Polla oli kapinallinen puolensa.

    ”Joku on sanonut”, Nieminen kirjoittaa suomennoskokoelman alkusanoissa, ”että klassinen kiinalainen runoilija kirjoitti runoja niin kuin länsimaalainen päiväkirjaa… Mutta tämä on vain osatotuus: Pon runot ovat enemmän kuin kronikka.”

    Nieminen korostaa, että Po pyrki runoissaan helppotajuisuuteen: ”Hänen sanontansa on kauttaaltaan luontevaa ja helposti ymmärrettävää. Voi sanoa Pon onnistuneen siinä, missä monet ovat epäonnistuneet: pyrkimyksessä yksinkertaiseen, koruttomaan kauneuteen. Hänen runoissaan ei ole mitään liikaa, ei yhtäkään ylimääräistä, tarpeetonta elementtiä”

    Leikkisästi totean, ettei Pon tarvinnut käyttää sellaisia sanoja kuin ”voihevonen” tehdäkseen maailmansa näkyväksi. Tuollaiseen kielen totuuteen pääseminen olisi kaiketi kelvannut myös Sartrelle.

Luen Po Chü-in runoa Kaadan puita. Pertti Nieminen on sen suomentanut. Runo alkaa kertojan muistellessa nuorena istuttamiaan puita.

    Aikoinaan istutin kuistin eteen puita,

    jotka sitten kasvoivat korkeiksi ja lehteviksi.

    Ehkäpä mies halusi turvaa puiden suojassa; kenties hänen perheensä kaipasi yksityisyyttä tai sitten hän piti lehvistöjen ja runkojen tuoksusta. Mutta vähitellen runoilija tajuaa, että puut estävät häntä näkemästä kauemmaksi. ”Miten kaipasinkaan etäisten vuorien värejä…”

    Lopulta, vuosien kuluttua, mies tekee radikaalin päätöksen. Hän on jo vanhentunut, mutta muistaa miltä vuoret näyttivät kauan sitten. Tai ainakin hän luulee muistavansa.

    Yhtenä aamuna otin kirveen

    ja kaadoin puut omin käsin.

    Kymmentuhatta lehteä varisi päälleni,

    mutta kasvojeni eteen ilmestyi tuhat vuorenhuippua.

    Mies hämmästyy: ”Äkkiä tuli valoisaa…”

    On kuin usva ja pilvet repeäisivät. Mies näkee sinisen taivaan. Taivas näyttää kaivatun ystävän kasvoilta. Runoilija tajuaa kuinka pitkä ero on ollut, hänen ja vuorien välillä. Hän ymmärtää ettei olekaan muistanut miltä avara maisema näyttää, tuntuu.

    Po Chü-i kirjoittaa kuin kronikkaa, mutta sanoo enemmän, vertaillen elämänkokemisen avaruutta ja suppeutta, omien tekojen seuraamuksia, suunnan muuttamista, jopa erehdyksen tunnustamista. ”Miten kaipasinkaan etäisten vuorien värejä.”

Puiden kaataminen muuttaa kaiken.

    Sitten tuli raikas tuuli

    ja vähitellen näin lintujen palaavan.

    Mieleni avautui. Katsoin itään ja etelään,

    katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana.

    Linnut eivät palaa siksi, että puut kaadettiin, vaan siksi, että nyt runoilija näkee ne. Linnut ovat lentäneet vuorille koko ajan, kaikkina elämän vuosina, mutta mies ei ole nähnyt niitä, koska on istuskellut puiden varjostamalla kuistilla. Ehkä hän on aavistanut, että tuolla kauempana linnut yhä lentävät, mutta aivan varma siitä ei voi olla, koska konkreettinen havainto puuttuu.

    Puiden kaaduttua myös miehen mieli avautuu. Hän näkee kaikkialle, kauas, jolloin hänen tietoisuutensa on kauempana kuin omissa pikkuasioissa, omassa pienessä maailmassa.

    Runoilija tajuaa, että kaikkea ei voi saada.

    Yhtäältä tarvitaan puita, metsiä, lähellä olevaa, turvallista. Mutta toisaalta tarvitaan etäisten vuorien haaveita, mielentilan liikettä, unelmoinnin mahdollisuutta, avaruutta jota ei pidä peittää taivaaseen asti kasvavien puiden lehvistöillä.

    On valittava, tietoisesti, ja ymmärrettävä mitä valinta merkitsee.

Kun mies on kaatanut puut, kun hän näkee kauas, hän tajuaa mitä haluaa ja millaisessa maailmassa toivoo elävänsä viimeisiä vuosiaan. Runoilija valitsee esteettisen maiseman, asettaa sen etusijalle, vaikka tietääkin että kuistia reunustavat puunoksat ovat tärkeitä ja ystävällisiä ja antavat turvaa.

    Mieleni avautui. Katsoin itään ja etelään,

    katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana.

    Jokaisella on monia haluja

    mutta kaikkia ei voi tyydyttää.

    Miten en rakastaisi hentoja oksia -

    mutta niitäkin enemmän rakastan etäisiä sinisiä vuoria.

Kyösti Salovaara, 2021.

Padot murtuvat, arvot kivettyvät

[arvoja, moraalia, pragmaa]

Kyösti Salovaara, 2019.
Katariina Saksilainen katselee Helsingin historiallista sydäntä.
Hannu Konttisen veistos Vanhankaupunginkosken äärellä.

Olennaista on, että mikään arvojärjestys ei vastaa jotakin tiettyä sosiaalista sfääriä, vaan kussakin sosiaalisessa sfäärissä voi vaikuttaa, ja usein vaikuttaakin, useampia arvojärjestyksiä. Ihmisillä on esimerkiksi vaihtelevia tapoja arvottaa sitä, millainen on erinomainen jalkapalloilija, tai perustella yliopistojen lukukausimaksujen tarvetta. Monimutkaisissa yhteiskunnissa esiintyy siis keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, millainen on legitiimi sosiaalinen järjestys ja mikä on arvokasta.

- Ilkka Kauppinen: Luc Boltanski – kritiikin sosiologian ja kriittisen sosiologian välimaastossa. Teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Gaudeamus, 2015.

Helmikuun toisena päivänä Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla otsikoitiin: ”Vantaanjoella taimen voitti padon.”

    Pääkirjoituksessa todettiin, että ”Vanhankaupunginkosken patoasiassa koettiin tiistaina merkittävä käänne, kun Helsingin ympäristölautakunta asettui selvällä enemmistöllä padon purkamisen kannalle. Virkamiehet olivat esittäneet padon jättämistä paikalleen.”

    Asia etenee. Puretaanko pato, sen aika näyttää.

    ”Asiassa vastakkain ovat olleet toisaalta taimen ja muut vaelluskalat, toisaalta kulttuurihistoriallisesti arvokkaat rakennukset”, Hesari kirjoitti. ”Kiista osuu suoraan kaupungin sydämeen, sillä Kustaa Vaasan vuonna 1550 kosken varteen perustama kaupunki sai nimensä Helsinginkoskesta (Helsinge fors).”

    Nykyinen pato Vantaanjoen läntiseen laskuhaaraan rakennettiin noin 150 vuotta sitten. Itäinen haara juoksee vapaana, sieltä taimenet ja muut vaelluskalat nousevat jokeen kutemaan.

    Miten tähän purkusuunnitelmaan tulisi suhtautua? Puolesta vai vastaan?

Samassa lehdessä, 2.2.2022, haastateltiin Jasper Pääkköstä, näyttelijää ja vaelluskala-aktiivia, joka vuodesta 2014 lähtien on vaatinut patoa purettavaksi.

    ”Tämä on ihan valtavan hieno askel tässä saagassa”, Pääkkönen sanoi Anne Kantolan toimittamassa haastattelussa. ”Kalat ovat lopulta vain pieni osa asiaa. Voittajana olisi koko virtavesiluonto. Myös kaupungin viihtyvyys kasvaisi kertaheitolla, jos pato purettaisiin.”

    Pääkkönen vetoaa myös myönteiseen kansainväliseen huomioon, jonka Vantaanjoen suiston ”villiinnyttäminen” tuottaisi: ”On todella poikkeuksellista, että maailman pääkaupungissa on tuollainen kohde, jossa pato on tuhonnut kuohuvat kosket keskellä kaupunkia. Vielä poikkeuksellisempaa on, että se puretaan ja koski vapautetaan. Ekosysteemin palautus saa taatusti ison määrän kansainvälistä huomiota.”

    Pääkkösen mielestä kysymys on arvovalinnasta: ”Jos joku vastustaa padon purkamista siksi, että ihmisen yli 100 vuotta sitten rakentama kivimuuri on heidän mielestään yksiselitteisesti säilyttämisen arvoinen, niin ymmärrän sen argumentin. Se on arvovalinta.”

    Näin Pääkkönen myös tunnustaa, ettei padon purkamiseen tai sen säilyttämiseen ole mitään ehdotonta ”totuutta”. Kun arvot pannaan kilpailemaan keskenään, mistä tiedämme että ”paremmat” tai ”oikeammat” arvot voittavat? Vai voimmeko edes tietää sitä millään tavalla?

    Jos emme voi, ehkä vain toteamme jälkikäteen, että näin oli käytännöllistä toimia - tulipa pato puretuksi tai säilytetyksi.

Kyösti Salovaara, 2021.
Läntisen laskuhaaran pato.
Purkaako vai ei?

Arvoihin ja identiteetteihin vedotaan nykyään jatkuvasti, aivan kuin ne olisivat kiveen hakattuja totuuksia. Jotenkin kummallisesti liberalismista eniten puhuvat myös hanakimmin kivettävät arvoja ja moraalia.

    Vanhankaupunginkosken pato on mainio ongelma miettiä arvoja ja valintoja, moraalia ja pragmatismia.

    Ihminen on lähettänyt uuden teleskoopin avaruuteen nähdäkseen kauas. Ja mitä kauemmaksi teleskoopin kamerat näkevät, sitä enemmän saadaan tietoa menneisyydestä. Maailmankaikkeuden syntyhetki kiinnostaa, vaikka sen tietämisellä ei olisi käytännöllistä merkitystä.

    Hannu Konttisen veistoksessa Katariina Saksilainen katselee padon yli mereen pirskahtelevaa Vantaanjokea. Padon aiheuttamat pärskeet ovat kuin katse kauas kulttuurihistoriaan. Voi kuvitella, että Kustaa Vaasan ensimmäinen vaimo näkee samalla tavalla välillisesti menneisyyden kuin avaruuteen singottu teleskooppi.

    Mutta Pääkkösen ja virtavesiä puolustavien mielestä Helsingin historialla ei tuossa kohden ole mitään arvoa tai ei ole semmoista arvoa, joka estäisi padon purkamisen. Heidän mielestään meritaimenella ja sen kutuvesillä on enemmän arvokasta kerrottavaa kuin ihmisen rakentamalla ympäristöllä.

    Huomaamatta jää, ettei taimenien eikä virtavesien biosfäärillä ole tässä katsannossa omaa arvojärjestelmää, moraalia eikä identiteettiä. Luonnon arvot ovat ihmisessä, eivät luonnossa.

    Tästäkin voi olla eri mieltä, niin kuin ajan saatossa filosofit ovat olleet. Onko arvoja, jotka ovat ihmisen ajatuspiirin tuolla puolen? Arvoja joita ihmisen tulisi kunnioittaa, vaikka hän ei tiedä mitä nuo arvot ovat ja kuka ne on esittänyt.

En tiedä ovatko alussa viitatun Luc Boltanskin (ja hänen tutkijakumppaninsa Laurent Thévenotin) ajatukset pluralistisen yhteiskunnan moniarvoisuudesta kestävällä pohjalla ja kritiikin ulottumattomissa. Luulen, että monet identiteettipoliitikot ovat eri mieltä; heidän mielestään tietyissä ”asioissa” on vain yksi oikea arvo, jonka mukaan tulisi toimia.

    Yhtä kaikki Boltanskin ja Thévenotin ajatukset vetoavat minuun, järkeeni.

    Boltanskista artikkelin kirjoittanut Ilkka Kauppinen muistuttaa, että Boltanskin ja Thévenotin mielestä ”mikään poliittinen yhteisö ei ole palautettavissa yhteen ja ainoaan arvojärjestykseen”. Tuo esimerkki ”erinomaisen jalkapalloilijan” arvioimisesta ja arvioimisen vaikeudesta konkretisoi mainiosti erilaisia arvoja, joilla eri ihmiset katsovat ympäröivää todellisuutta. Joku sanoo että esimerkki on tyhmä; että ”tasa-arvon” tai ”luontoarvon” arviointi on paljon syvällisempi ja totuudellisempi tehtävä kuin futispelaajan arviointi. Mutta onko se? Miten pystyt perustelemaan, että se on todellakin syvällisempi ja totuudellisempi tehtävä, ja että sille tehtävälle on olemassa jotkut yksikäsitteiset mittasuureet ja dimensiot?

    ”Erimielisyydet kertovat siitä, että ihmisillä on käytössään erilaisia kriteereitä ja periaatteita sille, mikä on oikeutettua ja mikä ei”, Kauppinen selventää Boltanskin ja Thévenotin ideaa. ”Lisäksi on otettava huomioon, että pitkälle eriytyneissä, erilaisista elämänsfääreistä koostuvissa yhteiskunnissa ihmiset joutuvat eri sfääreissä vetoamaan erilaisiin oikeuttamisperiaatteisiin.”

    Ei siis ole olemassa yhtä periaatetta, joka käy muiden ylitse. Ei ole yhtä periaatetta, josta muita oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida.

    Jos tämän, tässä kirjoitetun, lukee ajatuksella, tajuaa mitä mielipiteiden vapaus tarkoittaa, mitä sananvapaus tarkoittaa ja mitä yksilönvapaus tarkoittaa ja ennen kaikkea tajuaa kuinka yksilöt ja yhteisö keskustelevat keskenään – tai ainakin voisivat keskustella, jos ei vaadittaisi ehdotonta yksimielisyyttä asioista joihin peilautuu monenlaisia arvosfäärejä. On myös tärkeää ymmärtää, että meillä jokaisella, meissä itsessä, on monta erilaista arvojärjestelmää, joilla eri ”asioita” arvotamme.

    ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää tietysti yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään tiettyyn normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”

Kyösti Salovaara, 2021.
Itäisen laskuhaaran koskia myöten
meritaimenet nousevat Vantaanjokeen.

Purkaa vai ei? Säilyttääkö historian konkreettiset rakennelmat näkyvissä vai palauttaako Vantaanjoki vielä kauemmaksi menneisyyteen, aikaan ennen Kustaa Vaasan kohtalokasta päätöstä rakentaa Helsinki erään kosken rannalle?

    Kysymyksiä joihin en osaa vastata edes itselleni.

    Jasper Pääkkösen haave villiinnyttää Vantaanjoki kuulostaa romanttiselta.

    Tässä mielessä se on mahdollista. Vantaanjoki käy hyvästä virkistysalueesta.

    Mutta entä sitten Suomen suuret joet, jotka on valjastettu sähköntuotantoon? Kuinka monta lohijokea onkaan ”pilattu” rakentamalla patoja ja patoaltaita? Miksei niitäkin patoja voisi purkaa ja villiinnyttää kaikki suomalaiset virtavedet?

    Pragmaatikko huomauttaa ilkurisesti, että ns. vihreän siirtymän ansiosta sähköntuotannolle valjastettuja jokia ei koskaan tai ei ainakaan pitkään aikaan voida palauttaa alkuperäiseen luonnontilaan. Mitä enemmän ajetaan sähköautoilla ja mitä enemmän rakennetaan tuuli- ja aurinkovoimaloita, sitä tärkeämmäksi alati virtaavista jokivesistä saatava sähkö muodostuu.

    Kun tuuli tyyntyy, vesivoima pyörittää väsymättä generaattoreita.

    Mutta jonakin kauniina päivänä...

Kyösti Salovaara, 2022.
Longinojan purosto on 15 km mittainen; sen 6 km
pituinen pääuoma laskee
Malmin ja Pukinmäen läpi Vantaanjokeen.
Longinoja on kunnostettu taimenien toimivaksi kutupuroksi.

Mistä etsii kun löytää?

 [helpon hakemisen mahdottomuus]

Kyösti Salovaara, 2019.
Cherbourg, Normandia.

Maailma on selitetty ja sanottu.

- Haavikkoa ja Wittgensteinia mukaillen.

Kirjailijoiden valinnan kriteerit ovat subjektiiviset.

- Pekka Tarkka: Suomalaisia nykykirjailijoita. 1989.

Googlettavat lukijat ovat yhtä lailla uhka kuin mahdollisuuskin sekä elämäkerralle että elämäkerralliselle romaanille.

- Minna Maijala: Parnasso 1/2022.

Voittaja kuuluu saalilleen.

- F. Scott Fitzgerald: Kaunis ja kadotukseen tuomittu. 1922.

Rakastan aasinsiltoja.

    Ne ovat huono ohje kirjoittajalle, mutta hyvä perustelu poiketa teemasta ja kirjoittaa asian vierestä.

    Sitä paitsi, jos aasi pystyy ylittämään sillan, miksi en minä?

    F. Scott Fitzgerald, Paavo Haavikko ja Ludwig Wittgenstein eivät oikeastaan liity tähän pakinaan. Yhtä vähän siihen liittyy johtokuvassa oleva sateenvarjotehdas Cherbourgissa.

    Tai hetkinen. 

    Sateenvarjotehdas ja sen myymälä itse asiassa johdattavat pakinan teemaan.

Internetistä on helppo etsiä mitä tahansa.

    Sieltä löytää ”mitä tahansa”.

    Ennen nettiä, vanhoina hyvinä aikoina, piti turvautua kirjoihin, hakuteoksiin, joissa ”taideteoksia” ja niiden tekijöitä käsiteltiin lyhyesti tai pitkästi, arvottaen tai pelkästään faktat todeten. Hakuteokseen pääseminen osoitti arvostusta sinänsä, vaikka VHS-videoita ja DVD-elokuvia esittelevissä teoksissa pyrittiinkin käsittelemään ”kaikki” elokuvat. Ainakin kaikki englanninkieliset filmit.

    Suurella kielialueella hakuteoksille riitti ostajia.

    Jacques Demyn ohjaama musikaalielokuva Cherbourgin sateenvarjot (Les Parapluies de Cherbourg) sai ensi-iltansa 1964, filmin pääosissa Catherine Deneuve ja Nino Castelvuono. Elokuva poikkesi valtavirran musikaaleista siinä, että myös kaikki vuorosanat laulettiin.

    Demy oli riittävän tunnustettu ohjaaja päästäkseen englanninkielisiin hakuteoksiin, ja Cherbourgin sateenvarjot riittävän persoonallinen elokuva.

    ”Demyn lumoava rakkaustarina herätti joksikin aikaa arveluja, että jokohan Hollywoodin ylivaltaa musikaaleissa viimeinkin horjutetaan”, arvioi The Oxford Companion to Film vuonna 1976. Ephraim Katzin melkein 1500 sivuinen The Film Encyclopedia piti vuonna 1994 Demyn filmin musikaalirakennetta vallankumouksellisena, mutta totesi että elokuvan tuoreus tuntuu jonkin ajan päästä ohuelta.

    Leslie Halliwellin The Filmgoer’s Companionin melkein tuhatsivuinen 5. painos vuonna 1976 kehui Cherbourgin sateenvarjoja naiivin romanttiseksi mestariteokseksi. Halliwell totesi, että onneksi se ei kuitenkaan innostanut elokuva-alaa uudenlaisen kevyen elokuvaoopperan tulvaan. Leonard Maltinin yli 1600 sivuinen - ja yli 20 000 hakusanaa sisältävä – Leonard Maltin’s 2001 Movie & Video Guide kirjoitti vuonna 2001 Demyn filmistä vain muutaman sanan todeten, että Michel Legrandin unohtumaton musiikki ja filmin upea kuvaus synnyttivät loistavan romanttisen draaman.

    Tänään samanlaisia arvioita voi lukea yhteenvetona Wikipediasta.

2001.

1994.

1976.

Voittaja kuuluu saalilleen. Metsästäjä kuuluu saaliilleen. Tietoa hakeva kuuluu tiedolleen?

    Löytääkö sen mitä etsii? Vai etsiikö sitä mitä löytää? Löydänkö sieltä mistä etsin, jotakin mitä en etsinyt? Onko tiedon ”paikka” tärkeämpi kuin sen sisältö?

    Internetin ensimmäisinä vuosina minulla oli tapana ”leuhkia”, että löydän hakemani kirjailijan tai elokuvaohjaajan muutamassa sekunnissa kirjahyllystäni samalla kun hakukoneilla etsiminen on vaikeaa ja hidasta.

    Sittemmin hakukoneet kehittyivät, tulivat nokkelaa nokkelammiksi. Enkä moista lausuntoa menisi enää antamaan edes provokatiivisessa mielessä, vaikka joltakin kantilta provokaatioon saattaa olla aihetta.

   Alkuaikoina piti siis tietää aika tarkasti mitä haki, toisin kuin nykyään. Siihen aikaan vielä ilmestyi painettuja laajoja ensyklopedioita, joiden kirjailija- ja ohjaaja-artikkelit olivat jopa loistavia. Käyttämällä painettuja kirjoja löysi yhdestä kirjailijasta monta eri näkemystä.

    Tänään parhaat hakukoneet ”tietävät” mitä maailmassa tapahtuu; ne osaavat pienestäkin vihjeestä etsiä hakemaasi tai ainakin yrittävät ”arvata” mitä haet. Toisaalta jotkut erikoistietokannat, niin kuin elokuviin keskittyvä IMDB käyttävät alkeellista hakukonetta, joka tarvitsee aika täsmällistä ennakkotietoa löytääkseen kaivatun elokuvan.

    Tietomassojen keskiössä "loistaa" sitten Wikipedia, josta löytyy kaikki mahdollinen tieto. Vai löytyykö?

    Eri kielialueiden Wikipediat poikkevat toisistaan. Pienen Suomen Wikipedia on ”pieni”, ainakin mitä tulee esimerkiksi kirjallisuuteen. Niinpä luulenkin että kulttuurista kirjoittavat ihmiset pyrkivät julkaisemaan kirjoituksiaan muualla kuin Wikipediassa, kun taas jostakin erikoisalueesta, vaikkapa laivoista tai ratikoista löytyy hämmästyttävästi tietoa. Kansainvälisiltä Wikipedian sivuilta voi jopa reaaliajassa seurata mitä jalkapallomaailmassa tapahtuu.

    Siis: kaikki hyvin!

1989.

1977.

2002.

1969.

Jos ei tyydy Wikipediaan, niin onko kaikki hyvin?  Periaatteessa kyllä, käytännössä ei.

    Silloin kun minulla oli neljä elokuvahakemistoa, löysin vaivattomasti neljästä ensyklopediasta aika kattavan yhteenvedon Jaques Demyn musikaalielokuvasta Cherbourgin sateenvarjot. Mitä löydän netistä?

    Googletan hakusanalla ”Cherbourgin sateenvarjot”. Osumia tulee 14 100. Sitten kirjoitan hakuehdoksi ”Les Parapluies de Cherbourg”: saan 753 000 osumaa. Kolmas haku ”The Umbrellas of Cherbourg” tuottaa 1 220 000 osumaa.

    Tietoa siis löytyy.

    Mutta löydänkö tarjotusta hakemani?

    Tietysti löydän jotain ja paljonkin, mutta valehtelisin jos väittäisin että löydän kaiken tarpeellisen tai nimenomaan oleellisen. Kuinka monta ”työpäivää” minulta kuluisi oleellisen etsimiseen? Kuinka monta työviikkoa siihen, että löydän Demyn elokuvasta jotakin niin fiksua ettei juuri kukaan vielä tiedä siitä mitään, koska kukaan ei ole jaksanut selvittää mitä "osumasivu" 1 193 253 paljastaa?

    Google voittaa vanhat hakuteokseni mennen tullen ja silti epäilen. En ehkä löydä etsimääni, mutta tajuan etsineeni sitä mitä en löydä, koska olen liian laiska löytämään miljoonan osuman joukosta hakemaani.

    Se että tieto on olemassa, ei tarkoita että pystyn käyttämään sitä.

    Ne jotka ajattelevat ettei enää tarvita sanomalehtiä (paperilla tai diginä), esseekokoelmia, tietokirjoja, hakemistoja jotka joku ihminen tai joku toimitus on järjestänyt jollakin tavalla ja valikoinut jollakin tavalla, eivät tiedä mitä ajattelevat. He eivät ajattele sanan tai paremminkin tiedon kumuloituvan hierarkian oikeaa merkitystä.

    Kun katson tekemäni Googlehaun osumamäärää - 1 220 000 mahdollista viittausta Demyn elokuvaan Cherbourgin sateenvarjot - vaivun epätoivoon. Sen tietäminen ettei ehdi tai jaksa samoilla tiedon luo, alkaa ahdistaa.

    Tiedon valtakunta on tässä, mutta missä minä olen?

1976.