Clint Eastwood kävi täällä

[fiktiivinen realismi]

Kyösti Salovaara, 2024.

We are such stuff as dreams are made on, and our little life is rounded with a sleep.

- Shakespeare

Kun ihminen saapuu johonkin paikkaan, kulkee jonkun talon ohi, kävelee puistossa, istahtaa puiden varjostamalle terassille, hän tiedostaa nykyhetken, tietää kenties että tässä ”paikassa” eli ja vaikutti Se kirjailija ja Tämä säveltäjä, niin että tuossapa mökissä Aleksis Kivi kuoli ja tässäpä talossa syntyi Mozart.

    Kaiken tietäminen on kuitenkin mahdotonta. Menneisyys on kuin apfelstrudelin poimut, vuorotellen makeaa omenaa ja ohutta taikinaa. Oleellista on, ettei kaikkia strudeleita voi syödä eikä kaikilla terasseilla istua. Suurmiesten ja naisten, kirjailijoiden ja säveltäjien kulttuuriset hahmot vahtivat meitä kuin aaveet, jotka luulemme näkevämme vaikka tiedämme, että kaikki on kuviteltua.

    Vai onko?

    Viikko sitten tiistaina ajoimme kohtalaisen pitkän matkan Bambergista Loferiin, joka sijaitsee noin 50 kilometriä Salzburgista lounaaseen. Alppien vuoret ympäröivät kaunista kylää kaikilta puolin, vuolas Saalach-joki laskee Loferin läpi huikean Pirunkanjonin kautta.

    Asetuimme majataloon ja kävelimme syömään toisen majatalon edessä sijaitsevalle terasille. Tuo majatalo oli Villa Egger. Pitkän päivän jälkeen päivällinen suuren puun suojaamalla terassilla rentoutti kehon ja rauhoitti mielen.

Kyösti Salovaara, 2024.

Vasta illemmalla selvisi, että istuimme samoissa pöydissä kuin Clint Eastwood (s. 1930) ja Richard Burton (1925-1984) olivat istuneet talvella 1968!

    Loferin kylässä ja Villa Eggerin majatalossa filmattiin tammikuussa 1968 Brian G. Huttonin ohjaamaa jännäriä Kotkat kuuntelevat, joka perustui Alistair Macleanin käsikirjoitukseen. Eastwood oli kasvamassa Sergion Leonen länkkäreistä suureksi tähdeksi. Burton oli jo tähti; niin suuri että kuvaukset viivästyivät kun Burton lähti kavereidensa Peter O´Toolen, Trevor Howardin ja Richard Harrisin kanssa juopottelemaan muualle.

    Mutta, näin konkreettisesti menneisyyden tähtipölyä tipahteli minunkin harteilleni eräänä iltana Loferissa. Mikä parasta, samoissa pöydissä istui myös Elizabeth Taylor (1932-2011) käydessään tapaamassa Burtonia. Näin lähelle pääsin Tayloria.

    Se huomattakoon, että Eastwood, Burton ja Taylor vierailivat Loferissa talvella, joten he tuskin istuskelivat Villa Eggerin ulkoterassilla, toisin kuin minä syyslämmössä viime viikolla.

Kyösti Salovaara, 2024.

Istuimme samoissa pöydissä kuin
Clint, Richard ja Elizabeth.

On kiehtovaa miettiä, miten romaaneissa, runoissa ja elokuvissa kuvataan paikkoja. Fiktiossa on aina hippunen realismia. Ja, väitän, realismi rakentuu aina myös hippusen verran fiktiivisistä atomeista.

    Kun kirjailija sijoittaa romaaniinsa ”oikeita” paikkoja, hän tulkitsee kokemaansa jollakin tavoin ja paikan kuvaus syntyy sanojen merkityksestä. Emme voi olla varmoja, mitä merkityksiä kirjailijan sanoilla on. Ymmärrämme ne kukin omalla tavallamme ja omia ”realistisia” kokemuksiamme sanoihin suodattaen.

    Elokuva vie toden ja fiktion suhteen aivan uudelle tasolle. Se mikä näkyy, on jollakin tavoin totta. Elokuvassa ”näytetään” oikeita paikkoja, sellaisia jotka tarttuvat valotetulle filmille tai digitaaliseen tiedostoon. Mutta hyvin usein elokuvan tekijät kokoavat kertomuksensa ”paikan” aivan toisaalla kuvatuista otoksista, joiden tehtävänä on ikään kuin luoda tuon toisen paikan olemus ja merkitys. Niinpä Kotkat kuuntelevat haki Itävallan Loferista ja Werfenistä kameraan realistisia paikkoja, jotka kuitenkin tarinassa olivat kuvaavinaan baijerilaista kylää aivan toisaalla. Ja kuinka monta kertaa Budapest tai Praha ovatkaan ”näytelleet” Pariisia, Montreal New Yorkia ja oma Helsinkimme Moskovaa tai Leningradia.

    Fiktion fiktio on siis toisenlaista realismia huikean monella tasolla.

Utelias kulkee joukon jatkeena katselemassa romaaneista ja elokuvista tuttuja paikkoja. Näin ihminen ikään kuin pääsee lähemmäksi romaanihenkilöitä ja tähtinäyttelijöitä, ikään kuin taiteen ja näyttämöiden tähtipölyn sisään.

    On oikeastaan järjetöntä etsiä Baijeria Loferista, Pariisia Budapestistä tai Moskovaa Helsingistä. Mutta jotakin oudon kiehtovaa on kulkea fiktiivisillä vaikkakin täysin realistisilla paikoilla. Leone-elokuvien kuvauspaikoille Espanjassa pääsee yhä monipuolisemmin, kun elokuvafanit ovat löytäneet ja valmistelleet elokuvan Hyvät, pahat ja rumat kuvauspaikoista kulttuurisia käyntikohteita. Syrjäseutujen espanjalaiset kylät kiittävät lännenfilmien kuvauspaikoille saapuvia elokuvaturisteja.

     Suomessa taitaa olla liian vähän klassikkoja, elokuvia tai romaaneja, joiden kuvauspaikoille rynnättäisiin yhtä tolkuttoman innokkaana kuin vaikkapa Trevin suihkulähteelle tavoittelemaan Marcello Mastroiannin ja Anita Ekbergin ”ihanaa elämää” Fellinin elokuvasta.

    Mutta jotakin kuitenkin on.

    Matti Kassilan ohjaamien ja Mika Waltarin romaanihahmoon perustuvien komisario Palmu-elokuvien Helsinkiä on jatkuvasti esitelty kävelykierroksilla. Aivan äskettäin Palmun Helsinkiin johdatteli pitkän linjan dekkaritietäjä ja elokuvaentusiasti Risto Raitio Suomen dekkariseuran järjestämällä iltakävelyllä.

    Luulen että Raitiolla oli paljon kerrottavaa Waltarista, Kassilasta ja romaanien ja elokuvien Helsingistä.

    Mieleeni juolahtaa muuan kuva. Katselin telkkarista kauan sitten jotain Jan Guilloun romaaniin perustuvaa Hamilton-elokuvaa tai sarjaa. Siinä ruotsalainen agentti seikkaili mm. Italiassa. Filmissä oli kohtaus Napolista tai Palermosta. Hetken sitä katsottuani äkkäsin, että kohtaus olikin kuvattu Mallorcalla Palman kaupungissa Paseo Maritimon rantakadulla. Kadulla jota vanhempien kanssa niin monasti käveltiin Palman keskustaan mentäessä.

    Fiktiivinen realismi kiehtoo outoudellaan. Lapsellista? Epä-älykästä? Vai aitoa kulttuuria sellaisenaan?

Kyösti Salovaara, 2024.

Franz Kafkan ja Ezra Poundin Merano, heidänkin.

Tämä tarina on tosi, mutta ei lopu tähän.

    Viime lauantaina ajoimme mahtavan vuoristoetapin Italiassa, Etelä-Tirolissa Sterzingistä kylpyläkaupunki Meranoon, ylittäen Passo di Giovon vuoristoreitin. Maisemat olivat kahdessa kilometrissä huikeat, mutta ne piti kuvitella koska pilvet estivät korkeimmalla kohdalla näkemästä muutamaa metriä etäämmäksi.

    Mutta kaunista oli.

    Ja Meranossa paistoi terasseille aurinko, kaupunkia ympäröivät omenapuulehdot jatkuivat kilometrikaupalla ja lämmintä piisasi. Internet kertoi sitten, että Franz Kafka (1883-1924) vietti Meranossa muutaman kuukauden vuonna 1920 saadessaan hoitoja tuberkuloosiin. Amerikkalainen suuri mutta kummallinen runoilija Ezra Pound (1885-1972) vietti vuoden 1958 Meranossa tyttärensä vieraana. 

     Ollessaan Meranossa Kafka ryhtyi kirjoittamaan kirjeitä Milenalle. Kirjoittiko Pound enää viisikymmentäluvun jälkeen mitään, sitä en tiedä.

Kuluvan viikon maanantaina pysähdyimme ottamaan bensaa Bodenseen kaakkoiskulmassa sijaitsevassa Bregenzissä, koska bensa on Itävallassa halvempaa kuin Saksassa.

    Suuntana oli Konstanz Bodenseen toisella rannalla, Sveitsin rajan kyljessä. Tätä pakinaa Konstanzissa kirjoittaessani tiedän, että Bregenzissä filmattiin kohtauksia James Bond -elokuvaan Quantum of Solace (2008).  

    Niinpä myös "James Bondin" on täytynyt matkailla monessa paikassa luodakseen uskottavan kuvan paikoista, joissa jännitys tiivistyy.

    On aika lailla harmillista, että digitaalisuus ainakin jossain määrin poistaa tarpeen luoda fiktiota realistisesta todellisuudesta. Kun AI (tekoäly) luo paikkoja, joita ei ole olemassa minkään muotoisena missään todellisuudessa – paitsi elokuvan tarinassa – menetämme jotakin oleellista. Kadotamme sen ihanan paikkojen todellisuuden, jota voi etsiä ja jossa voi istahtaa samaan pöytään Clint Eastwoodin, Richard Burtonin ja Elizabeth Taylorin kanssa.

    Fiktiivisen realismin katoaminen on sääli, sillä: We are such stuff as dreams are made on, and our little life is rounded with a sleep. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Pirunkanjoni Loferissa -
totta vai tarua?

Kauneutta sattumalta

[vai suunnittelemalla suunniteltuna?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Se mikä kirjassa on kaunista, ei ole sattumanvaraista. Luonnossa puu ja taivas ovat sopusoinnussa keskenään vain sattumalta, mutta jos romaanissa sankarit ovat tässä tornissa, tässä vankilassa, jos he kävelevät tässä puutarhassa, niin kyseessä on samalla sekä itsenäisten kausaalisten tapahtumasarjojen osoittaminen (…) että syvemmän finaalisuuden ilmaiseminen, sillä puisto on olemassa vain siksi että se olisi sopusoinnussa tietyn mielentilan kanssa, että se ilmentäisi tätä mielentilaa konkreettisesti, tai että se voimakkaan kontrastin avulla korostaisi tätä mielentilaa, ja itse mielentila on sekin luotu suhteessa maisemaan.  

- Jean-Paul Sartre, ranskalainen filosofi ja kirjailija

Hyvin pieni syy, jota emme huomaa, johtaa suureen vaikutukseen, jota emme voi jättää huomioimatta, jolloin sanomme, että vaikutus johtuu sattumasta.

- Henri Poincaré, ranskalainen matemaatikko ja tiedefilosofi

Aloitetaan lähtökohdista ja lopetetaan johtopäätöksiin, sikäli kun niihin päädytään, sillä voihan olla että johtopäätökset ovat jo tiedossa, kun taas lähtökohdista vallitsee epätietoisuus.

    Siis: luonto on moraaliton entiteetti, evoluution synnyttämää eikä evoluutiolla ole ”tarkoitusta” eikä "päämäärää". Kun varpushaukka nappaa pihapolulta varpusen, se ei ilmennä minkäänlaista moraalista arvotapahtumaa; varpushaukka ei ole pahis eikä varpunen hyvis. Näin ollen: voiko luonto olla itsessään kaunis ja sopusointuinen?

    Niin kuin Jean-Paul Sartre sanoo, ihmisen luomissa entiteeteissä mikään ei ole ”sattumaa”, ei talossa eikä kirjassa. Kun kirjailija yrittää hämätä lukijan uskomaan, että tarinan käänteet ja kohtaukset ovat sattuman tulosta, hän vetelee lukijaansa narussa kuin konsanaan pässiä. Lottoarvonta saattaa olla sattuman kauppaa, ei kirjan kirjoittaminen.

    Onko Sartren ajatuksessa jotain samaa - vai ihan täysin samaa - kuin Ludwig Wittgensteinin toteamuksessa, että ”emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti”? Tähän vielä lisäys Wittgensteinilta: ”Frege sanoo, että jokaisella oikein muodostetulla lauseella täytyy olla mieli. Minä puolestani sanon, että jokainen mahdollinen lause on oikein muodostettu.”

    Kuulostaako metafyysiseltä?

    Johtopäätös: ei pidä uskoa että kirjailija sanoo sattumalta mitä sanoo eikä sitä että hän jäljentää todellisuuden romaaniinsa sellaisenaan, kokonaisena kuin aloittamaton ja pureskelematon omena. 

Jostakin syystä luonnossa on sopusointua.

    Vai onko?

     Onko sopusointu sittenkin vain ihmisen katseessa ja lauseissa, jotka ikään kuin sovittavat ihmisen mielentilan siihen mitä näkyy ja siihen miten kertoja sijoittaa luonnon tarinaansa?

    Aloitin tänään korealla kuvalla, joka suorastaan tihkuu sopusointua, niin asetelmassaan kuin väreissään. Aurinko laskee Suvannon kylässä Kitisen rannalla Pelkosenniemellä Suomen Lapissa. Kuva ”kertoo” paljon fyysisestä hetkessä, joka kai on edellä mietityn perusteella mielentilani. No, joku huomauttaa, että laskihan se aurinko tuona iltana Suvannon kylässä yhtä ”kauniisti” vaikka sitä ei kukaan olisikaan ollut katsomassa. Jaaha: laskiko yhtä ”kauniisti”?

    Valokuva ei paljasta koko historiaa eikä ennusta tulevaisuutta.

    Siitä ei voi päätellä, että Suvannon kylän kohdalla jokea on ihmisen toimesta muutettu voimalaitoksien tarpeeseen. Ihmisen käden jäljiltäkin maisema on kaunis ja sopusointua täynnään.

    Mutta miksi tuo Kitisen auringonlasku näyttää kauniilta?

    Sopusointu? Värit? Avara kauas ylettävä katse?

    Kerettiläisempi ajatus: ei kai meitä ole opetettu tajuamaan auringonlasku ”kauniiksi”? Jos on opetettu niin miksi, miten ja missä kohden elämää?

Kyösti Salovaara, 2024.

Kyösti Salovaara, 2024.

Belgialainen matemaatikko David Ruelle on sanonut, että ”tiede on täysin amoraalista ja täysin vastuutonta”.

    Ruelle tarkoittanee luonnontieteitä. Luonnontiede ei etsi luonnosta kauneutta vaan ajattomuutta, luonnonlakeja jotka pysyvät. Tiedemies sitä vastoin on moraalinen olento, joka on vastuussa siitä mihin hyvään tai pahaan tiedettä ja tieteen tuloksia käytetään. Tiedeyhteisö ei siis ole amoraalinen.

    Kumpaa valokuva on: tieteen kaltainen havainto todellisuudesta vai tiedemiehen moraalisen valinnan kaltainen sovellus todellisuudesta?

    Otin kaksi kuvaa pieneltä suolta männystä jonka taustalla näkyy Pyhätunturit. Toisessa kuvassa puun ja tunturin sopusointu on ilmeinen. Ei ihmisen käden jälkiä rikkomassa luonnon sopusointua. Toisessa kuvassa näkyy laajempi kokonaisuus, ja siinä tunturin laelle rakennettu radio- ja telemasto pilaa luonnon sopusoinnun.

    Onko maston piilottava kuva moraaliton? Valheellinen? 

    Onko maston näyttävä kuva rehellisempi? Realistisempi? Arvokkaampi?

    Jos myy tunturihuvilalle tonttia suon laidalta, maston piilottava kuva lienee valhetta. Tontin ostaja pettyy kun menee paikan päälle ja näkee maisemassa sojottavan ja yöllä vilkkuvan maston. Sitä vastoin matkailuesitteessä mastoton kuva käy täydestä: voihan maiseman noinkin nähdä männyn rungon takaa.

    Voiko? Saako maisemasta valita vain sen minkä haluaa nähdä unohtaen sen mitä pelkää nähdä?

Maailmassa on paljon kaaosta ja entropiaa tai kaaokselta näyttävää, niin kuin Henri Poincaré sanoi.

    Kaikki ihmisen rakentama luo järjestystä ja lisää entropiaa. Jopa romaani joka painetaan paperille tai striimataan operaattorin digipilvestä lisää entropiaa ulkopuolelleen samalla kun sen sivuille syntyy järjestynyt kokonaisuus.

    Kun otan valokuvan kaupungin kadulta, siihen tulee häiritsevän runsaasti sekavalta näyttävää tilpehööriä: liikennemerkkejä, opasteita, mainoskylttejä, katuvaloja tolppineen, sinne tänne asettautuneita autoja ja ihmisiä, kenties ilmassa kulkevia sähkö- tai puhelinjohtoja ja raitiotien ajolankoja yms.

    Tuollainen näyttää väistämättä rumalta, kaaosmaiselta, jopa luotaan työntävältä. Mutta kuva ”valehtelee”. Siinä ei todellakaan ole luonnon maiseman sopusointua, mutta siinä on näkymättömissä ihmisyhteisön suunnitelmallisuuden sopusointua, koska kaikki näkyvä kertoo siitä kuinka liikenne toimii, kuinka ihmiset osaavat kulkea paikasta toiseen, kuinka tietoa ja energiaa siirretään paikasta toiseen jne. Kuvan todellisuus ilmentää järjestystä, vaikka se ei sitä ”näytä”.

    Ironia on herkullinen. Luonnon maiseman sopusointu ei ole tarkoitettua, suunniteltua. Kaupungin sekavalta näyttävä epäharmonia on tarkoitettua ja edustaa yhtä lailla sopusointua kuin luonnon maisema, mutta niin ettei sitä voi suoraan katsomalla nähdä vaan se pitää ”tietää”.

    Johtopäätös: jokaisessa hetkessä on kaksi ”kauneutta”: se minkä näkee luonnossa ja sen minkä tietää todellisuudesta. 

    Niin kuin kuvassa Kitisen ylittävästä sillasta. Siltä yli Kitisen virran näyttää kauneuden kaksi puolta: esteettisyyden ja käytettävyyden. Ensimmäisen tuntee, jälkimmäisen tietää.

Kyösti Salovaara, 2024.

  

Ihanko totta

 [taiteen illuusio]

Kyösti Salovaara, 2023.
Kuvia Suomesta, 1: Oleminen.

Reacher muisti erään vanhan ranskalaisen tarun, jota hänen äidillään oli ollut tapana kertoa. Tuossa tarinassa muinainen ennustaja pyydysti henkilön sanat ja ripotteli ne taikajärven pinnalle. Ensin kaikki sanat näyttivät samanlaisilta. Ne kelluivat keikkuen veden pinnalla. Totuuden sanat imivät vettä itseensä ja upposivat, mutta valheet jäivät veden pinnalle kaikkien nähtäviksi.  

-  Lee Child & Andrew Child: Salaliitto, 2020.

Ovatko El Grecon tai Rubensin tai Turnerin maalaukset objektiivisia? Tai Miltonin tai Popen tai Blaken runous? Tai Swiftin tai Dickensin tai Kafkan fiktio? Jos taiteilijoiden näkemykset olisivat objektiivisia, eivätkö ne muistuttaisi toisiaan enemmän? Eivätkö ne, itse asiassa, olisi täsmälleen samoja, niin kuin kemiallinen kaava, joka todella esittää objektiivisen otannan maailmasta?

- John Carey: What Good Are the Arts? 2005

 Viikko sitten keskiviikkona hämmästyin silmäillessäni Madridissa ilmestyvän El País -lehden nettisivulta lehden kulttuuriosastoa. 

    Hämmästyin myönteisesti, iloisesti.

    Kulttuuriosaston pääjutut käsittelivät kauan sitten kuolleita kirjailijoita muualta kuin Espanjasta. Olen kyllä aikaisemminkin todennut, että El País kertoo maailmasta avarammin ja monipuolisemmin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomat, mutta sittenkin yllätyin kun ranskalaiset Paul Valéry (1871-1945) ja Albert Camus (1913-1960) sekä amerikkalainen modernistirunoilija Wallace Stevens (1879-1955) pääsivät samana päivänä niin komeasti esille.

     Varsinkin essee Valérystä oli innostavan syvällinen - tai suoraan sanoen liian syvällinen meikäläisen ymmärrettäväksi. Siinä Juan Arnau lähti hypoteesista, että kaikki suuret runoilijat ovat myös filosofeja. Arnaus lainasi Martin Heideggeriä, jonka mukaan runoilija ja filosofi elävät samassa luolassa. Ja vaikka Valéry ei pitänyt itseään filosofina, Arnau päätyi ajatukseen, että Valéry edusti runoissaan sellaista filosofiaa, joka mahdollistaa ihmiselle etääntymisen mielipiteistä, sekä omista että muiden. 

    Näinkö syntyy "puhdasta" runoutta?

    Niin tai näin, mutta kun ajattelen suomalaisia kirjailijoita ja kriitikoita ja kulttuurijournalismia yleensä olen löytäväni jonkinlaisen perusrealistisen taideajatuksen, josta filosofinen ulottuvuus puuttuu melkein kokonaan.

     Suomalainen haluaa pysytellä maan pinnalla – tai mieluummin jalat polvia myöten suossa.

     Filosofisella ulottuvuudella tarkoitan jonkinlaista itsensä etäännyttämistä siitä todellisuudesta jota kuvaa. Kieli, sanat ja lauseet ovat kirjoittajan ja todellisuuden välissä; ne eivät ole pelkästään todellisuutta mutta eivät myöskään ainoastaan kirjoittajaa.

       Onko realismi näin ollen pelkkää illuusiota? Eikö suomalainen kirjailija tai kriitikko muista, että kaunokirjallisuus on parhaimmillaan sepittämistä ja satuilua, jotakin mikä ei ole ihan totta mutta ei täysin valhettakaan?

Totta vai satua?

    Näin kysyi Matti Järvinen viime vuoden viimeisen Ruumiin kulttuuri -lehden pääkirjoituksessa (4/2022). Kysymys kohdistui tietenkin dekkareihin, koska Ruumiin kulttuuri on dekkareihin ja jännityskirjallisuuteen keskittyvä kulttuurilehti.

    ”Suomalaisessa kirjallisuudessa on ollut kauan vahva realismin perinne”, Järvinen kirjoitti. ”Kirjojen on oltava todenmukaisia ja kerrottava vallitsevasta todellisuudesta, faktojen oltava kohdillaan ja kirjailijalla asiantuntemusta niiden kertomiseen. Ei mitään satuja tai höpöhöpöjuttuja.”

    Ei mitään satuja.

    Mutta kuitenkin: ”Silti kaunokirjallisuus on enemmän tai vähemmän kuviteltua.” Myös dekkarit ovat kuvitelmia, vaikka ne kuinka yrittäisivät kuvata rikoksia ja niiden tutkimista.

    Järvinen korosti itse lukevansa dekkareita herkästi sen suhteen ovatko henkilöt psykologisesti uskottavia. Järvinen tunnusti myös pitävänsä Sherlock Holmesista vaikka onkin lukijana realismin ystävä. Satukin siis viehättää. On "sallittua".

    Minä olen dekkarikritiikeissäni usein kaivannut suomalaisista dekkareista juuri edellä määrittelemääni filosofista otetta: suomalainen dekkari on yleensä perustellun realistinen, mutta tuntuu kuin kirjailija ei uskaltaisi katsoa tarinaansa hieman ulkopuolelta, ikään kuin hän ei huomaisi mistä hän loppujen lopuksi kirjoittaa ja mitä kirjoittamisellaan tarkoittaa sanoa. Tarvitaan "filosofinen" näkökulma, koska todellisuutta kaikkineen on mahdotonta kirjoittaa romaaniksi. Kirjoittaminen on valintaa ja tulkitsemista, ei luonnontieteellisen yhtälön rakentamista.

Kyösti Salovaara, 2021.
Kuvia Suomesta, 2: Kulttuuri.

Autofiktio ja biofiktio eivät ole suomalaisia ”keksintöjä”.

    Mutta ovatko nimenomaan suomalaiset hurahtaneet autofiktioon, biofiktioon ja realitysarjoihin niin voimakkaasti kirjallisuutensa realistisen perinteen takia? Haluaako suomalainen taapertaa maan pinnalla vaikka taivaalta sataa mitä tahansa ja vaikka maailma on paljon muutakin kuin ruohonjuurien ja lillukanvarsien penkomista ja perkaamista.

     Uusimmassa Kanava-lehdessä (1/2023) Maijaliisa Mattila pohtii kiinnostavasti mm. realismin suhdetta todellisuuteen ja ”totuuteen”. Mattilan esseessä Kaunokirjallisuuden menetetty maine todetaan, että kun kaunokirjallisuuden kansallinen merkitys hiipuu, sen arvoa on entistä vaikeampi mitata. ”Kirjallisuudella on kuitenkin edelleen tärkeä tehtävä”, Mattila sanoo. Se on ”elinvoimaisen kielen ja ymmärryksen tuottaminen.”

    Mattila ottaa esille Volter Kilven ja Väinö Linnan romaanit: ”Mikä sitten on vaikkapa Alastalon suhde totuuteen? Entä Linnan Pohjantähden tai Tuntemattoman?”

     Vaikka sekä Kilpi että Linna korostivat totuuden esittämistä - Linna halusi olla tieteen akateemikko, ei taiteen - niin Mattila päätyy sanomaan, että ”niin sanottuja kovia faktoja Kilven ja Linnan teoksissa on kuitenkin vähän. Ne peilaavat totuutta, ja peileissä vasen ja oikea vaihtavat paikkaa, perspektiivi menee mutkille, on häränsilmiä ja ties mitä täpliä ja himmeitä kohtia, ja paljon rajautuu ulkopuolelle.”

     Kun autofiktio ja biofiktio ja ties minkälainen metafiktio rönsyävät joka puolelle, Mattila esittää tähdellisen kysymyksen: ”Onko niiden totuudellisuus sen kummempaa kuin edellä mainittujen romaanien?"

    Mattila vastaa: "Jos ne ovat taidetta, ne eivät ole totta. Taiteen tehtävänä ei ole olla totta.”

    Taiteen tehtävänä ei ole totuuden julistaminen. Kuinka sepitetty voisikaan sen tehdä? Mutta, Mattila jatkaa, taide ”laajentaa kykyämme ottaa vastaan erilaisia totuuksia.” 

Vuonna 1948 ranskalainen Jean-Paul Sartre julkaisi haastavan teoksen Mitä kirjallisuus on?

    Se tietenkin on ja oli monta ”asiaa”, mutta Sartrea kiinnosti miten kirjailija sitoutuu johonkin (yhteiskunnan muuttamiseen) ja miten kirjallisuus luo merkityksiä tai paremminkin tuo yhteiskunnassa vallitsevia merkityksiä esille ja ottaa niihin kantaa.

    Sartre pohti myös realismia ja naturalismia.

    Hän sanoi, että keskiajalla ajallinen oli epäolennaista; tärkeämpää oli henkinen. Sitten 1800-luvulla tilanne kääntyi päinvastaiseksi: ”ajallinen tulee ensin ja henkinen on ajallisen epäolennainen parasiitti, joka jyrsii ja pyrkii hävittämään sen.”

     Niinpä Gustave Flaubertin (1821-1880) kaltainen realistinen kirjailija pyrkii kirjoissaan eroon ihmisistä ja asioista. Flaubertin lauseet ovat sokeita ja mykkiä, ne eivät syki, eivät ole elämää: "Jokainen todellisuuden osanen kuvataan kerran, pyyhitään pois luettelosta ja siirrytään seuraavaan kohteeseen. Tätä kolkkoa metsästystä on koko realismi. Ennen kaikkea pyritään rauhoittamaan oma mieli. Missä realismi on käynyt, siellä ei ruoho kasva. Naturalistisen romaanin determinismi murskaa elämän… käydään käsiksi luontoon, sen hedelmälliseen epätasapainoon; tämä epätasapaino tuhotaan, nykyisyyden voimat tehdään tyhjiksi ja palataan kuoleman kaltaiseen liikkumattomuuden tilaan. Jos naturalistinen romaani sattumalta kuvaa kunnianhimoisen ihmisen menestystä, se on vain pelkkää silmänlumetta.”

    Menneisyys on kaunista, Sartre sanoo, koska sitä ei enää ole!

Luultavasti ajatukseni taiteen filosofisesta ulottuvuudesta, sen välttämättömyydestä, muistuttaa Sartren realismikritiikkiä, mutta en osaa muotoilla ajatustani riittävän selvästi.

    Vaikka maailmaa yrittäisi kuvata sanoilla kuinka täsmällisesti ja uutterasti tahansa, se ei selity jos maailmaan ja sitä kuvaaviin sanoihin ei saa etäisyyttä, filosofista tulkintaa.

    Tiellä juoksee musta koira. 

    Se on fakta.

    Miksi se juoksee?

    Se on filosofinen kysymys.

Kyösti Salovaara, 2022.
Kuvia Suomesta, 3: Vapaus.

          

Etäiset vuoret sinisiä

 [runoa lukiessa maisema paljastuu]

Kyösti Salovaara, 2016.

Runoilijat ovat ihmisiä, jotka kieltäytyvät käyttämästä hyväkseen kieltä. Ja koska totuuden etsintä tapahtuu kielessä ja kielen kautta… niin ei pidä kuvitella, että he pyrkisivät totuuden löytämiseen tai esittämiseen.

- Sartre

Tässä kohtaa haluaisin väittää, että runous on uhraamista, jossa uhrataan sanoja… Runous… johtaa tiedetystä tuntemattomaan. Se voi tehdä jotain, mitä maalaistyttö tai tallipoika eivät, nimittäin luoda voihevosen. Näin se tuo eteemme jotain, mitä ei voi tietää.

- Bataille

Harjoittelen runon lukemista. Siihen ei opi. Sanat ja rivit täytyy lukea moneen kertaan.

    Johtuuko vaikeus siitä, mitä Jean-Paul Sartre väittää? Että runoilijat eivät käytä kieltä, vaan pelkästään sanoja ikään kuin kuvina. Kuvat eivät pyri totuuteen. Eivät pääse.

    Niinpä Sartre pelkistää teoksessaan Mitä kirjallisuus on? (1948. Otava, 1967) runoilijan kummajaiseksi kielen käyttäjänä: ”Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.”

    Sysääkö Sartre runon konkreettisen todellisuuden toiselle puolelle, vähän samalla tavalla kuin Georges Bataille? Vai ovatko he aivan vastakkaista mieltä kielestä ja sen mahdollisuuksista? Mystiikan ja realismin väliinkö runous jauhautuu?

    Bataillen mielestä on muutakin kuin ”tiedetyksi kuvitellut asiat”, ja sitä muuta runoilija pystyy (kenties) kuvaamaan. Bataillen mukaan runoilija keksiessään hybridi-ilmaisun ”voihevonen”, kertoo enemmän kuin vaikkapa Proust, joka yrittää proosassaan kertoa kaiken niin kuin se on tai niin kuin Proust on sen kuvitellut olevan. ”Mitä enemmän Proustin kirjasarja yrittää punoa aikaa yhteen ja tuoda sitä tietoisuuden valoon - toisin sanoen mitä vähemmän se on runoutta, kuten Proust halusikin - sitä kauempana tunnen olevani siitä”, Bataille tunnustaa teoksessaan Sisäinen kokemus (1943 ja 1954. Gaudeamus, 2020).

Maailman ja ihmisen välissä on kieli; välillä se antautuu realismille, toisinaan mystiikalle.

    Kiinalaisen Po Chü-in runot todistavat, ettei runoilijan tarvitse olla umpirealisti eikä kynttilän liekin houreeseen uppoutuva mystikko kirjoittaakseen sanoja ja lauseita, jotka yli tuhannen vuoden päästäkin kuulostavat uusilta, juuri syntyneiltä, aivan kuin meille tässä ajassa eläville kirjoitetuilta.

    Po Chü-in syntymästä tulee kuluneeksi tämän kuun viimeisenä päivänä, meidän ajanlaskumme mukaan, 1250 vuotta. Pitkä aika ihmiselolle, lyhyt aika kielelle.

    Pertti Niemisen suomentama Po Chü-in runokokoelma Korotan ääneni ja laulan (Otava, 1975) kulkee mukanani, on likellä kotona ja taskussa tien päällä. Po Chü-i (772-846) oli virkamies, toisinaan jopa maaherra mutta koko ajan runoilija. Sekä virkamiehenä että runoilijana Polla oli kapinallinen puolensa.

    ”Joku on sanonut”, Nieminen kirjoittaa suomennoskokoelman alkusanoissa, ”että klassinen kiinalainen runoilija kirjoitti runoja niin kuin länsimaalainen päiväkirjaa… Mutta tämä on vain osatotuus: Pon runot ovat enemmän kuin kronikka.”

    Nieminen korostaa, että Po pyrki runoissaan helppotajuisuuteen: ”Hänen sanontansa on kauttaaltaan luontevaa ja helposti ymmärrettävää. Voi sanoa Pon onnistuneen siinä, missä monet ovat epäonnistuneet: pyrkimyksessä yksinkertaiseen, koruttomaan kauneuteen. Hänen runoissaan ei ole mitään liikaa, ei yhtäkään ylimääräistä, tarpeetonta elementtiä”

    Leikkisästi totean, ettei Pon tarvinnut käyttää sellaisia sanoja kuin ”voihevonen” tehdäkseen maailmansa näkyväksi. Tuollaiseen kielen totuuteen pääseminen olisi kaiketi kelvannut myös Sartrelle.

Luen Po Chü-in runoa Kaadan puita. Pertti Nieminen on sen suomentanut. Runo alkaa kertojan muistellessa nuorena istuttamiaan puita.

    Aikoinaan istutin kuistin eteen puita,

    jotka sitten kasvoivat korkeiksi ja lehteviksi.

    Ehkäpä mies halusi turvaa puiden suojassa; kenties hänen perheensä kaipasi yksityisyyttä tai sitten hän piti lehvistöjen ja runkojen tuoksusta. Mutta vähitellen runoilija tajuaa, että puut estävät häntä näkemästä kauemmaksi. ”Miten kaipasinkaan etäisten vuorien värejä…”

    Lopulta, vuosien kuluttua, mies tekee radikaalin päätöksen. Hän on jo vanhentunut, mutta muistaa miltä vuoret näyttivät kauan sitten. Tai ainakin hän luulee muistavansa.

    Yhtenä aamuna otin kirveen

    ja kaadoin puut omin käsin.

    Kymmentuhatta lehteä varisi päälleni,

    mutta kasvojeni eteen ilmestyi tuhat vuorenhuippua.

    Mies hämmästyy: ”Äkkiä tuli valoisaa…”

    On kuin usva ja pilvet repeäisivät. Mies näkee sinisen taivaan. Taivas näyttää kaivatun ystävän kasvoilta. Runoilija tajuaa kuinka pitkä ero on ollut, hänen ja vuorien välillä. Hän ymmärtää ettei olekaan muistanut miltä avara maisema näyttää, tuntuu.

    Po Chü-i kirjoittaa kuin kronikkaa, mutta sanoo enemmän, vertaillen elämänkokemisen avaruutta ja suppeutta, omien tekojen seuraamuksia, suunnan muuttamista, jopa erehdyksen tunnustamista. ”Miten kaipasinkaan etäisten vuorien värejä.”

Puiden kaataminen muuttaa kaiken.

    Sitten tuli raikas tuuli

    ja vähitellen näin lintujen palaavan.

    Mieleni avautui. Katsoin itään ja etelään,

    katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana.

    Linnut eivät palaa siksi, että puut kaadettiin, vaan siksi, että nyt runoilija näkee ne. Linnut ovat lentäneet vuorille koko ajan, kaikkina elämän vuosina, mutta mies ei ole nähnyt niitä, koska on istuskellut puiden varjostamalla kuistilla. Ehkä hän on aavistanut, että tuolla kauempana linnut yhä lentävät, mutta aivan varma siitä ei voi olla, koska konkreettinen havainto puuttuu.

    Puiden kaaduttua myös miehen mieli avautuu. Hän näkee kaikkialle, kauas, jolloin hänen tietoisuutensa on kauempana kuin omissa pikkuasioissa, omassa pienessä maailmassa.

    Runoilija tajuaa, että kaikkea ei voi saada.

    Yhtäältä tarvitaan puita, metsiä, lähellä olevaa, turvallista. Mutta toisaalta tarvitaan etäisten vuorien haaveita, mielentilan liikettä, unelmoinnin mahdollisuutta, avaruutta jota ei pidä peittää taivaaseen asti kasvavien puiden lehvistöillä.

    On valittava, tietoisesti, ja ymmärrettävä mitä valinta merkitsee.

Kun mies on kaatanut puut, kun hän näkee kauas, hän tajuaa mitä haluaa ja millaisessa maailmassa toivoo elävänsä viimeisiä vuosiaan. Runoilija valitsee esteettisen maiseman, asettaa sen etusijalle, vaikka tietääkin että kuistia reunustavat puunoksat ovat tärkeitä ja ystävällisiä ja antavat turvaa.

    Mieleni avautui. Katsoin itään ja etelään,

    katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana.

    Jokaisella on monia haluja

    mutta kaikkia ei voi tyydyttää.

    Miten en rakastaisi hentoja oksia -

    mutta niitäkin enemmän rakastan etäisiä sinisiä vuoria.

Kyösti Salovaara, 2021.

Todempaa kuin tosi

[eli valheen rajamailla]

Kyösti Salovaara, 2018.

Pakkanen paukkuu nurkissa.

    Hirsitalossa asuvat ja asuneet tietävät mitä se tarkoittaa.

    Kivitalossa eivät nurkat pauku.

    Kuvitellaan mikä on totta. Tietää ei voi.

    Mies seisoo mahtavan hiekkadyynin edessä. Hän ei muista miten päätyi tähän. Häntä janottaa, on nälkä.

    Dyynin takana, tuolla korkealla, kutsuu sininen taivas poutapilvineen.

    Uskaltaisiko kiivetä hiekkakummun päälle?

    Ehkä mäen takana aukeaa palmujen reunustama katu täynnä ravintoloita, ruokapaikkoja, virkistyksen lähteitä väsyneelle mielelle.

    Mutta mitä jos mäelle päässyt näkeekin horisonttiin asti pelkkää hiekkaa? Uusia dyynejä, niiden välissä upottavia laaksoja? Mahdottoman taipaleen?

    Kannattaako riskeerata? Pistää kaikki yhden kortin varaan?

Tosi on totta, valhe valhetta, mutta mitä fiktio on?

    Molempia eikä kumpaakaan?

    Kun ihmiset kertovat tarinoita, he eivät ajattele valehtelevansa. Mutta ei tarinaa totenakaan pidetä. Se on eräänlainen kokoelma peräkkäin aseteltuja ei-totuuksia, sivulauseissa toden siemen.

    Onkohan fiktio nykyään olevinaan totta?

    ”Tylsät faktat hiiteen minun fiktiostani!” huudahtaa Artemis Kelosaari vuoden ensimmäisessä Parnassossa.

    Kelosaaren mielestä pyrkimys mahdollisimman tiukkaan autenttisuuteen tuhoaa fiktiolta mahdollisuuden olla itsenäinen kirjallisuudenlaji.

    ”Ihmisillä”, Kelosaari sanoo, ”etenkin suomalaisilla, on taipumus pitää totuutta ylimpänä arvona kaikista. Niin jalo itseisarvo se on, ettei fiktiolle – tyylikkään luulottelun, vääristelyn, valehtelun taidolle – jää juuri tilaa.”

    Suomalaiset ovat viehättyneet arkipäivän realismista.

    Kelosaari huomaa, kuinka muodikas historiafiktio suorastaan tukehtuu yksityiskohtiin kaikesta, mikä ympäröi tarinan henkilöitä. Yksityiskohdat eivät enää palvele tarinaa vaan niistä on tullut pääasia, eräänlaista fiktiivistä historiantutkimusta. Kelosaari kutsuu yksityiskohtiin tukehtuvaa kirjailijaa ”läksyihinsä tukehtuvaksi kirjailijaksi”. ”En tiedä mikä on tällaisen kirjailijan motiivi ylipäätään kirjoittaa”, Kelosaari sanoo, ”muu kuin korostaa sitä että on tehnyt läksynsä kuin ainakin kiltti koululainen ja faktoissa pysyvät aikuinen.”

    Pitäisikö kirjailijoiden siis ”valehdella” ja vääristellä enemmän? Pitäisikö heidän tietää vähemmän sanoakseen enemmän?

Kyösti Salovaara, 2018.

Vaatiessaan arkipäivän realismista irrottautuvaa fiktiota Artemis Kelosaari kuulostaa reippaan epäsovinnaiselta.

    Mutta onko hän löytänyt jonkin uudenlaisen fiktion?

    Onko nykyisen kaunokirjallisuuden ongelmana pysyttäytyminen totuuteen, todellisuuteen?

    Kelosaaren lääkkeet tilanteen parantamiseksi tuntuvat aika laimeilta, aspiriinilta aamukrapulaan.

    Fiktion määritelmä Kelosaaren mukaan on, ettei se ole totta. ”Sen tehtävänä on aloittaa siitä, mihin faktat päättyvät. Se kykenee vapaasti spekuloimaan sillä, mitä olisi voinut olla tai tapahtua.”

    Miksi fiktion ei anneta olla fiktiota – avoimesti epäaitoa?

    Näin Kelosaari kysyy, mutta ei vastaa, että kuka ei anna. Lukija? Kirjailijat? Kustantajat? Vai ajan henki?

    ”Olemme kuin kilttejä lapsia, joille isä ja äiti ovat opettaneet, että valehteleminen on rumaa.”

    Kelosaari saattaa olla oikeassa, mutta ongelmaksi jää ettei hän pysty määrittelemään ”fiktiota” millään uudenlaisella tavalla eikä oikeastaan vanhanaikaisellakaan. Miksi ”epäaito” olisi muka parempaa tai fiksumpaa kuin autenttisuus? Kelosaari ei jaksa pohtia fiktion uskottavuutta - riittääkö se perustelemaan epäaidon?

    Fiktio pakenee määrittelyjä.

    Kuinka paljon todellisuutta voi vääristellä ja kuvitella olevansa kaunokirjailija eikä pelkkä huijari?

Muutama viikko sitten Philip Roth kertoi haastattelijalle, että hän ei enää lue kaunokirjallisuutta vaikka lukeekin paljon kirjoja. Roth kertoi olleensa elämänsä ja kirjailijanuransa aikana riittävästi, kyllästymiseen asti tekemisissä fiktion kanssa.

    Meistä ei kukaan ehkä vieläkään tiedä kuinka ”realistisia” Rothin omaelämäkerrallisena pidetyt romaanit olivat vai olivatko lainkaan. Usein Roth kirjoitti romaaneissaan siitä, millaista on kirjoittaa omaelämäkerralliselta vaikuttavia omaelämäkerrallisia romaaneja ja uskotella, että sellainen on totta mikä ei ollut lainkaan.

    Kenties Roth pelkästään vääristeli, huijasi, valehteli tyylikkäästi.

    Pari päivää sitten italialainen Elena Ferrante kertoi the Guardianissa olevansa kyllästynyt fiktioon. Hän lainasi Gogolia, jonka kerrotaan sanoneen: Antakaa minulle mikä tahansa arkipäiväinen sattumus, niin kirjoitan siitä viisinäytöksisen näytelmän.

    Ferrante sanoi, ettei halua noudattaa Gogolin ohjetta. Anekdootit eivät kiinnosta häntä, ei niiden pohjalta kaukokirjallinen liioittelu. Kaikki kirjoittaminen on velkaa fiktiolle, Ferrante sanoi, kaikessa kirjoitetussa on enemmän tai vähemmän kaunoa. Ferranten mielestä oleellista on, kuinka paljon totuutta tai totuudellisuutta kirjoitettu tavoittaa.

    Mutta onko Ferrante jotenkin ”oikeammassa” kuin Kelosaari? Puhuvatko he lopulta samasta asiasta – siitä että pinnallisen realismin ylitse kaunokirjallisuus parhaimmillaan esittää jotakin muuta kuin pelkkiä faktoja ja arkipäivän elämänreseptejä?

    Mikä on se ”totuus”, jota Ferrante ajattelee kirjoituksillaan tavoittelevansa?

    Onko se jotakin mitä ei kukaan pysty ääneen sanomaan? Jos on, eikö ole suuruudenhulluutta puhua siitä? 

    Onko mitään muuta totuutta olemassa kuin se mikä on sanottu?

Kyösti Salovaara, 2018.

Todellisuus ja ”todellisuus”

[objektiivisen subjektiivista]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Ajankuvaa 1935: Lentävä kuolema.

Tiedän.

    Kierrän kehää pääsemättä asioiden ytimeen, ympyrän keskelle.

    Otsikossa voisi lukea yhtä hyvin ”Todellisuus ja fiktio” tai ”Todellisuus ja kieli”. Nyt valittu tuntuu riittävän hämärältä; voi kirjoittaa mitä mieleen tulee eikä joudu vastuuseen siitä mitä ei osaa sanoa.

    Sanotusta on aina vastuussa, tietenkin.

    Mutta tämä kiehtoo, tämä todellisuus ja miten siitä syntyy toinen ”todellisuus” kirjoissa ja kansissa. Kirjat syntyvät todellisuudesta kielen avulla. Kirjat ovat todellisuutta, mutta mitä romaanin ”todellisuus” lopulta on, sitä on hankalampi määritellä.

    Voi siis kysyä, että mitä ”todellisuutta” romaani kuvastaa; pitäisikin kysyä mikä on sen suhde oikeaan, konkreettiseen todellisuuteen, mutta en uskalla. En uskalla kysyä suoraan, vaan ainoastaan viittauksenomaisesti. Tässä jos missä kysymys on jo melkein vastaus.

    Kehää ei pidä kiertää loputtomiin, niin kuin muuan Fred Vargasin henkilö muistuttaa. Jos ajatus jää kiertämään kehää (maksimi on seitsemän kierrosta), "lopulta työntyy maahan kuin ruuvi. Ja siinä sitä sitten ollaan jumissa."

    Ajatellaan vaikkapa jotakin rakennusta lavean aukion keskellä. Kiertämällä aukiota, rakennuksesta saa eri kohdilta erilaisen käsityksen ja näistä käsityksistä voi päätellä millaisesta rakennuksesta on kysymys, vaikka jokainen tajuaa, että tietääkseen kaiken pitäisi uskaltautua talon luo, avata ovi ja mennä sisään.

Potkaisen ajatuksen liikkeelle Sofi Oksasen kolumnista, jossa hän otti kiivaasti (ja aika sovinnaisesti) kantaa yliopistojen kirjallisuudenlaitosten puolesta. Oksanen korosti kirjallisuudentutkimuksen ja kirjallisuuden opetuksen tieteellistä legitimiteettiä. ”Miksi suomalaisuuden perusta, kirjallisuus, on yhtäkkiä yliopistoille ongelma?” Oksanen kysyi Suomen Kuvalehdessä.

    Oksasta harmitti, että kirjallisuuden kaltaisia aineita pidetään harrastuksena, ei tieteenä. Samalla, kun hän oli huolissaan kansan lukutaidon heikkenemisestä, hän korosti että lukutaito on edellytys kriittiselle ajattelulle ja empatiakyvyn kasvattamiselle.

    Tästä on helppo olla samaa mieltä.

    Mutta mitä tekemistä yliopistojen luovan kirjoittamisen kursseilla tai estetiikan opinnoilla on kansalaisten lukutaidon, kriittisen ajattelun tai empatiaan oppimisen kanssa? Tyly vastaus kuuluu, että tuskin mitään. Jos ihminen oppii vasta kaksikymppisenä yliopistolla empaattiseksi, peli on jo menetetty. Oksanen sekoitti pienen eliitin (yliopistossa kirjallisuutta opiskelevien) edun suuren enemmistön arkeen, jossa lukeminen tai lukemattomuus ei johdu siitä mitä yliopistossa opetetaan.

    Kun Oksanen haaveilee, että yliopistojen kirjallisuudenlaitoksilta valmistuisi opettajia, jotka opettavat peruskoululaiset lukemaan hyvää kirjallisuutta, voi vain todeta, että naiivi saa olla eikä sellainen naiivius tietenkään ole pahaksi tässä maailmassa.

    Peruskoululaiset voidaan hyvinkin ”pakottaa” oppimaan matematiikkaa, fysiikkaa, kieliä ja jopa historiaa, mutta että he ”oppisivat” (mitä se sitten onkaan) lukemaan fiktiota tai edes haluamaan fiktion lukemista, on mission impossible - paitsi Pohjois-Koreassa, mutta siellä kaikki onkin fiktiota.

Tarkoituksena ei kuitenkaan ole mollata Sofi Oksasen kirjallisuudenopetuksen puolustuspuhetta. Jos kirjailija ei uskoisi kirjallisuuden jalostavaan vaikutukseen, kuka sitten?

    Mutta hänen artikkelinsa johtaa miettimään mitä romaanit oikeastaan ovat ja kun ovat jotakin, miten niiden lukeminen edellyttää. Sattumalta luin juuri Agatha Christien dekkarin Lentävä kuolema vuodelta 1935 ja tarkastelemalla tätäkin romaania, joka ei ole mikään merkkiteos eikä edes Christien laajan tuotannon huippua, tajuaa hyvin kuinka monia asioita fiktio, romaani esittää, tuo näkyville.

    Jos puhutaan yhteiskunnallisesta kaunokirjallisuudesta tai realistisesta romaanista, tuskinpa kukaan ottaa Agatha Christietä esille. Kun Christien muistiinpanoja tutkinut John Curran pohtii Christien jatkuvaa suosiota, hän toteaa ettei kukaan muu rikoskirjailija ole osannut lajiaan yhtä hyvin ja yhtä pitkään kuin Christie; ”kenestäkään muusta ei ole haastamaan Christien yhdistelmää luettavuutta, juonenpunontaa, reilua peliä ja tuotteliaisuutta”.

    Hieman oikaisten voi sanoa, että Curranin mielestä Christien kirjailijanuran salaisuus on dekkarin ulkoisen muodon, kielen ja juonenrakentamisen mestarillisessa toteutuksessa eikä niinkään siinä mitä hänen romaaninsa kuvaavat. Toisin sanoen oleellista ei ole todellisuus vaan ”todellisuus”.

    Onkohan näin?

    Olen itse joskus, monestikin, sanonut itselleni ja toistanut sen jopa ääneen, että Christie on tietoisempi yhteiskunnasta ja ihmisten elämästä kuin mitä yleensä sanotaan ja väitetään.

Yleensä romaanissa, melkein jokaisessa, on aika ja paikka joka määrittelee tarinan tai kertomuksen ihmiset, tai toisinpäin: ihmiset määrittelevät ajan ja paikan. Ihmisten välillä on kiinteitä tai löyhiä - yksityisiä tai yhteiskunnallisia - suhteita ajassa ja paikassa.

    Tästä jo huomaa, että osatakseen lukea romaania, pitäisi tietää maantiedosta, kaupunkiarkkitehtuurista ja kulkuneuvoista jotakin. Lentävässä kuolemassa Pariisista Etelä-Lontooseen lentävällä matkustajalentokoneella on tärkeä tehtävä murhan tapahtumapaikkana ja yhtä tärkeä tehtävä sen selvittämisessä. Curranin teoksessa kerrotaan, että Christie laati hyvin tarkan kuvauksen muistikirjaansa tuon ajan lentokoneen matkustamosta, ja sehän oli hyvin erilainen kuin tänään. Christie sommitteli henkilöilleen realistisen asettelun fiktiivisen lentokoneen matkustamossa.

    Jos siis haluaisi tehdä tiedettä siitä mitä Christie kirjoittaa, ei riittäisi tutkia romaanin rakennetta, luettavuutta ja juonta, vaan pitäisi syventyä vuonna 1935 käytössä olleen lentokaluston laatuun ja kulkuominaisuuksiin.

    Tässä romaanissa Hercule Poirot tekee tutkimuksiaan Lontoossa, Englannin maaseudulla ja Pariisissa. Muutamalla vedolla miljöön kuvaus alkaa elää, joten paikan olemuksen selvittäminen on tieteellisesti haastavaa. Kysymyksen voisi asettaa myös näin: Kuinkakohan paljon Christien suosion takana on lopulta taito kuvata realistisesti, tosin hyvin niukoin vedoin oikeaa todellisuutta?

    Mutta tuohonkaan kysymykseen ei saa vastausta lukemalla romaania romaanina vaan pitäisi selvittää oikean todellisuuden rakennetta ja sitten ehkä, jos osaisi, sen suhdetta romaanin ”todellisuuteen”. Koska jokaisessa romaanissa, ainakin jokaisessa dekkarissa, nykyhetkessä tapahtuvalla on juuret menneisyydessä, myös sitä, historiaa tulisi opiskella, joten kirjallisuudenlaitokselta tulisi poiketa myös historianlaitokselle, sen jälkeen kun on teknillisessä korkeakoulussa opiskellut lentotoimintaan liittyvää fysiikkaa ja vähän arkkitehtuuria.

    Niin kuin ilmeistä on, romaanin lukemisen oppiminen alkaa tuntua työläältä tehtävältä.

Christie sijoittaa muutamalla yksityiskohdalla romaanin tapahtuma-ajan 1930-luvulle.

    Romaanin aikalaislukijalta edellytettiin jonkinmoista yleisisivistystä tietääkseen mitä nuo pienet ankkurit tarkoittivat, kuten Stavisky-skandaali Ranskassa, Garbo ja Hepburn Hollywoodissa tai uuden psykoanalyysin ja psykiatrian läpimurto ihmisen ajattelun ja sielun ymmärtämiseksi.

    Nykylukija ei ehkä osaa panna merkille modernin psykonanalyysin osuutta (koska nykyään melkein kaikki on psykoanalyysiä), ja toisaalta luulen että useimmille lukijoille Alexandre Stavisky on täysin tuntematon herra; Googlettamalla toki saa selville mistä on kysymys, mutta...

    Tässäkin korostuu, että kirjaa lukeakseen täytyy tietää oikeasta todellisuudesta valtavasti jos siitä, lukemisesta ja romaanista aikoo tehdä tiedettä.

    Jäljellä ovat vielä ihmiset, romaanin henkilöt.

    Epämääräinen mielikuva Christien romaanien eskapistisesta maailmasta saattaa johtaa harhaan, sillä vaikka Christie ei ole sosiaalinen realisti eikä yhteiskunnallinen näkijä, ei kukaan voi kiistää etteikö hän osaisi kuvata ihmisiään vakuuttavasti ja ”realistisesti”. Se että hän ei kuvaa palvelijoiden ja työntekijöiden maailmaa, ei tarkoita etteikö kuva ylemmän keskiluokan elämästä olisi jopa kirpeän terävä. Christie kuvaa ihmisten tapoja melkein häijyn humoristisesti, mutta ei vaadi että tuollaisten ihmisten pitäisi ryhtyä muuttamaan maailmaa – ja miksi pitäisi kun heillä näyttää menevän muutenkin hyvin.

    On oikeastaan jännittävää ja mielenkiintoista tajuta, että viimeistään 1960-luvulla eräänlainen vasemmistolainen ajatus kirjallisuuden tehtävästä muutti myös kirjallisuuskäsitteet siihen ajatteluun sopivaksi. Tämän ajattelun mukaan yhteiskunnallisen romaani edellyttää aina, että köyhät ja kipeät, alemmissa sosiaaliluokissa elävät ihmiset kuvataan kapinallisina sankareina tai yhteiskunnan hyvintoimeentulevien ihmisten uhreina, eikä ole mahdollista kirjoittaa yhteiskunnallista romaania varakkaista ja terveistä ihmisistä ellei heidän elämäänsä esitetä kyseenalaisessa valossa.

    Edellisen toteamuksen jälkeen ei ehkä kannata väittää, että Agatha Christie olisi ”oikealla” tavalla tietoinen yhteiskunnasa josta hän kirjoitti, ja ainakin pitää muistuttaa, että kuvauksen kohteena oli hyvin kapea otos yhteiskunnasta. Jos siis haluaa oppia lukemaan kirjallisuutta tieteellisessä katsannossa, on mentävä sosiologian laitokselle vähintään pariksi vuodeksi. Tilastotieteen sivuaineopintojakin suositellaan.

    Mutta...

    Keskinkertaisenakin romaanina Lentävä kuolema todistaa, että Christie pystyy luomaan uskottavia henkilöhahmoja. Dekkareista paljon kirjoittanut ja myös niitä itse kirjoittanut H.R.F. Keating onkin todennut, että Christien romaanien ansiona on hänen henkilöiden tavanomaisuus. Tätä tavanomaisuutta, tavallisuutta vasten Christie sitten loi äärimmäisen epätavallisia juonikuvioita.

    Joten, vaikka Christie kuvasi vain hyvin toimeentulevia ja usein jopa joutilaita ihmisiä, hänen kuvaamansa ihmiset olivat tavallisia ihmisiä ja, niin kuin Keating sanoi, hän pystyi kuvamaan juuri heidät niin selkeästi ja asianmukaiseti että jokainen lukija tajuaa millaisista ihmisistä on kysymys.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Tämän jälkeen, edellä olevan luettuaan, joku  sanoo että olen aivan väärillä jäljillä liittäessäni romaanien ”todellisuuden” näin vahvasti siihen oikeaan todellisuuteen missä romaanit kirjoitetaan.

    Monien mielestä romaanilla on siis oma sisäinen maailma, jota ei pidä selittää ulkoisen maailman rakenteella, tavoilla eikä arvoilla. Ja juuri sitä romaanin itsenäistä, ulkoisesta maailmasta riippumatonta maailmaa kirjallisuudenlaitoksilla tutkitaan ja sen sisäisen maailman muotoa opiskellaan.

    Hyvä on. Ehkäpä näin on, mutta jos näin on, ei kirjallisuuden tutkimisesta ja sen lukemisen opettelusta voi olla mitään hyötyä empaattisuuteen tai kriittisyyteen opettelemisessa. Jos romaanin aihe ja "sanoma", sen luoma kuva oikeasta todellisuudesta ei ole tutkimisen arvoista, ei kirjallisuudella voi olla sellaista merkitystä kuin Oksanen haluaa sille antaa.

    Toisaalta: ymmärrämme (tai meidän tulisi ymmärtää) hyvin, että romaanit eivät ole ”tieteellinen” selitys todellisuudesta, vaikka ne kuinka liittyisivät konkreettiseen todellisuuteen. Ei voi sanoa että romaani on oikeassa tai väärässä; se vain on.

    John Carey ottaa taiteen olemuksen väärästä tulkinnasta esimerkiksi Iris Murdochin väitteen, jolla Murdoch uskotteli, että hyvä taide näyttää meille, kuinka vaikeaa on paljastaa se miten erilaiselta maailma näyttää, jos siitä luo objektiivisen näkemyksen taideteokseen.

    Carey sanoo, että Murdoch ei ymmärrä mitä objektiivisuus tieteessä tarkoittaa: ”Ovatko El Grecon tai Rubensin tai Turnerin maalaukset objektiivisia? Tai Miltonin tai Popen tai Blaken runous? Tai Swiftin tai Dickensin tai Kafkan fiktio? Jos taiteilijoiden näkemykset olisivat objektiivisia, eivätkö ne muistuttaisi toisiaan enemmän? Eivätkö ne, itse asiassa, olisi täsmälleen samoja, niin kuin kemiallinen kaava, joka todella esittää objektiivisen otannan maailmasta?”

    Tällaista objektiivisuutta onkin turha lähteä opiskelemaan kirjallisuudenlaitokselle; kannattaa mennä kemianlaitokselle.

    Mutta ihminen haluaa tutkia sitäkin mitä ei voi tutkia.

    Koska pidän itsekin sanoilla ja niiden merkityksellä leikkimisestä, ymmärrän mainiosti jos joku leikkii niillä ihan tosissaan ollakseen vaikkapa kirjallisuuden tutkija.

    Alex Matsonin teoria romaanin muodosta on tällainen vakava yritys määritellä mahdoton, kiehtovan kaunis teoria vaikka sitä ei ymmärrä ja vaikka sitä, sen metodia ei pysty hyväksikäyttämään, paitsi siinä mielessä että sanoilla saa sanotuksi jotakin ”todellisuudesta”, joka ei ole samaa kuin todellisuus.

    Matson kirjoittaa teoksessaan Romaanitaide, että jos romaania katsoo muotona eikä sisältönä, ei ajatuksena eikä tunteena, saattaa tulla aivan uudenlaisiin tuloksiin. ”Tauluakin voidaan katsella kahdella eri tavalla”, Matson sanoi: ”Voidaan katsella mitä se esittää, ja voidaan myös katsella sen muotoa, nähdä taulu tauluna. Tässä tapauksessa ei liene erimielisyyttä siitä, kumpi katselemistapa on oikea: taulun taidearvo on sen muodossa eikä siinä mitä se esittää, Mutta koska romaanikin on taideteos, niin senkin olemus liittyy lähemmin sen muotoon kuin siihen, mitä tuo muoto esittää.”

    Matson jatkoi, että vaikka tajuammekin romaanin muodon ajatuksena, se on silti muotoa.

    Tietenkään Matson eikä kukaan muu ole pystynyt määrittelemään mikä jonkin romaanin muoto on tieteellisessä mielessä. Jos se olisi mahdollista, jos jokaisella romaanilla olisi yksikäsitteinen ”muoto”, kuin kemian kaava, voitaisiin eri puolilla maailmaa kirjallisuudenlaitoksissa antaa laudaturopiskelijoille tehtäväksi määritellä ja kuvata vaikkapa Lentävän kuoleman muoto. Ja tuloksena pitäisi olla - jos muodon määrittely on objektiivisesti mahdollista - täsmälleen yksi ja vain yksi kuvaus ja määritys tehtiinpä tuo määritys missä tahansa, kenen toimesta tahansa ja milloin tahansa.

Annetaan vielä sana Agatha Christielle tai paremminkin hänen romaanissaan Lentävä kuolema esiintyvälle salapoliisikirjailijalle:

    ”Eihän salapoliisijutulta vaaditakaan, että se muistuttaisi todellisia oloja. Päinvastoin... Kirjassaan voi panna murhan kenenkä syyksi tahansa, mutta todellisessa elämässähän se on todellinen ihminen.”

    Kaunokirjallisuutta lukevan on selviydyttävä haastavasta kaksinaisuudesta: On todellisuus ja romaanin ”todellisuus” yhä hyvin kuin on ihminen ja taideoksen ”ihminen”.

    Kaksinaisuuden havaitsemista vaikeuttaa se ettemme aina itsekään tiedä milloin puhumme todellisuudesta ja milloin ”todellisuudesta”.

Kansi: Toivo Fahlenius.

John Carey: What Good Are the Arts? Faber and faber, 2005.

Agatha Christie: Lentävä kuolema. (Death in the Clouds, 1935.) Suom. tuntematon. WSOY, 1959.

John Curran: Agatha Christien salaiset muistikirjat. (Agatha Christie's Secret Notebooks, 2009.) Suom. Risto Raitio. Paasilinna, 2010.

Alex Matson: Romaanitaide. 3.p Tammi, 1969.

Sofi Oksanen: Suomalainen kulttuuri on olemassaolomme perusta. Kirjallisuudella on valtava merkitys kriittisen ajattelun ja maailmankuvan kehittymiselle. Suomen Kuvalehti, 23.6.2016.

John M. Reilly (toim.): Twentieth-Century Crime and Mystery Writers. The Macmillan Press, 1980.

Fred Vargas: Hyisiä aikoja. (Temps glaciaires, 2015.) Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2016.