Clint Eastwood kävi täällä

[fiktiivinen realismi]

Kyösti Salovaara, 2024.

We are such stuff as dreams are made on, and our little life is rounded with a sleep.

- Shakespeare

Kun ihminen saapuu johonkin paikkaan, kulkee jonkun talon ohi, kävelee puistossa, istahtaa puiden varjostamalle terassille, hän tiedostaa nykyhetken, tietää kenties että tässä ”paikassa” eli ja vaikutti Se kirjailija ja Tämä säveltäjä, niin että tuossapa mökissä Aleksis Kivi kuoli ja tässäpä talossa syntyi Mozart.

    Kaiken tietäminen on kuitenkin mahdotonta. Menneisyys on kuin apfelstrudelin poimut, vuorotellen makeaa omenaa ja ohutta taikinaa. Oleellista on, ettei kaikkia strudeleita voi syödä eikä kaikilla terasseilla istua. Suurmiesten ja naisten, kirjailijoiden ja säveltäjien kulttuuriset hahmot vahtivat meitä kuin aaveet, jotka luulemme näkevämme vaikka tiedämme, että kaikki on kuviteltua.

    Vai onko?

    Viikko sitten tiistaina ajoimme kohtalaisen pitkän matkan Bambergista Loferiin, joka sijaitsee noin 50 kilometriä Salzburgista lounaaseen. Alppien vuoret ympäröivät kaunista kylää kaikilta puolin, vuolas Saalach-joki laskee Loferin läpi huikean Pirunkanjonin kautta.

    Asetuimme majataloon ja kävelimme syömään toisen majatalon edessä sijaitsevalle terasille. Tuo majatalo oli Villa Egger. Pitkän päivän jälkeen päivällinen suuren puun suojaamalla terassilla rentoutti kehon ja rauhoitti mielen.

Kyösti Salovaara, 2024.

Vasta illemmalla selvisi, että istuimme samoissa pöydissä kuin Clint Eastwood (s. 1930) ja Richard Burton (1925-1984) olivat istuneet talvella 1968!

    Loferin kylässä ja Villa Eggerin majatalossa filmattiin tammikuussa 1968 Brian G. Huttonin ohjaamaa jännäriä Kotkat kuuntelevat, joka perustui Alistair Macleanin käsikirjoitukseen. Eastwood oli kasvamassa Sergion Leonen länkkäreistä suureksi tähdeksi. Burton oli jo tähti; niin suuri että kuvaukset viivästyivät kun Burton lähti kavereidensa Peter O´Toolen, Trevor Howardin ja Richard Harrisin kanssa juopottelemaan muualle.

    Mutta, näin konkreettisesti menneisyyden tähtipölyä tipahteli minunkin harteilleni eräänä iltana Loferissa. Mikä parasta, samoissa pöydissä istui myös Elizabeth Taylor (1932-2011) käydessään tapaamassa Burtonia. Näin lähelle pääsin Tayloria.

    Se huomattakoon, että Eastwood, Burton ja Taylor vierailivat Loferissa talvella, joten he tuskin istuskelivat Villa Eggerin ulkoterassilla, toisin kuin minä syyslämmössä viime viikolla.

Kyösti Salovaara, 2024.

Istuimme samoissa pöydissä kuin
Clint, Richard ja Elizabeth.

On kiehtovaa miettiä, miten romaaneissa, runoissa ja elokuvissa kuvataan paikkoja. Fiktiossa on aina hippunen realismia. Ja, väitän, realismi rakentuu aina myös hippusen verran fiktiivisistä atomeista.

    Kun kirjailija sijoittaa romaaniinsa ”oikeita” paikkoja, hän tulkitsee kokemaansa jollakin tavoin ja paikan kuvaus syntyy sanojen merkityksestä. Emme voi olla varmoja, mitä merkityksiä kirjailijan sanoilla on. Ymmärrämme ne kukin omalla tavallamme ja omia ”realistisia” kokemuksiamme sanoihin suodattaen.

    Elokuva vie toden ja fiktion suhteen aivan uudelle tasolle. Se mikä näkyy, on jollakin tavoin totta. Elokuvassa ”näytetään” oikeita paikkoja, sellaisia jotka tarttuvat valotetulle filmille tai digitaaliseen tiedostoon. Mutta hyvin usein elokuvan tekijät kokoavat kertomuksensa ”paikan” aivan toisaalla kuvatuista otoksista, joiden tehtävänä on ikään kuin luoda tuon toisen paikan olemus ja merkitys. Niinpä Kotkat kuuntelevat haki Itävallan Loferista ja Werfenistä kameraan realistisia paikkoja, jotka kuitenkin tarinassa olivat kuvaavinaan baijerilaista kylää aivan toisaalla. Ja kuinka monta kertaa Budapest tai Praha ovatkaan ”näytelleet” Pariisia, Montreal New Yorkia ja oma Helsinkimme Moskovaa tai Leningradia.

    Fiktion fiktio on siis toisenlaista realismia huikean monella tasolla.

Utelias kulkee joukon jatkeena katselemassa romaaneista ja elokuvista tuttuja paikkoja. Näin ihminen ikään kuin pääsee lähemmäksi romaanihenkilöitä ja tähtinäyttelijöitä, ikään kuin taiteen ja näyttämöiden tähtipölyn sisään.

    On oikeastaan järjetöntä etsiä Baijeria Loferista, Pariisia Budapestistä tai Moskovaa Helsingistä. Mutta jotakin oudon kiehtovaa on kulkea fiktiivisillä vaikkakin täysin realistisilla paikoilla. Leone-elokuvien kuvauspaikoille Espanjassa pääsee yhä monipuolisemmin, kun elokuvafanit ovat löytäneet ja valmistelleet elokuvan Hyvät, pahat ja rumat kuvauspaikoista kulttuurisia käyntikohteita. Syrjäseutujen espanjalaiset kylät kiittävät lännenfilmien kuvauspaikoille saapuvia elokuvaturisteja.

     Suomessa taitaa olla liian vähän klassikkoja, elokuvia tai romaaneja, joiden kuvauspaikoille rynnättäisiin yhtä tolkuttoman innokkaana kuin vaikkapa Trevin suihkulähteelle tavoittelemaan Marcello Mastroiannin ja Anita Ekbergin ”ihanaa elämää” Fellinin elokuvasta.

    Mutta jotakin kuitenkin on.

    Matti Kassilan ohjaamien ja Mika Waltarin romaanihahmoon perustuvien komisario Palmu-elokuvien Helsinkiä on jatkuvasti esitelty kävelykierroksilla. Aivan äskettäin Palmun Helsinkiin johdatteli pitkän linjan dekkaritietäjä ja elokuvaentusiasti Risto Raitio Suomen dekkariseuran järjestämällä iltakävelyllä.

    Luulen että Raitiolla oli paljon kerrottavaa Waltarista, Kassilasta ja romaanien ja elokuvien Helsingistä.

    Mieleeni juolahtaa muuan kuva. Katselin telkkarista kauan sitten jotain Jan Guilloun romaaniin perustuvaa Hamilton-elokuvaa tai sarjaa. Siinä ruotsalainen agentti seikkaili mm. Italiassa. Filmissä oli kohtaus Napolista tai Palermosta. Hetken sitä katsottuani äkkäsin, että kohtaus olikin kuvattu Mallorcalla Palman kaupungissa Paseo Maritimon rantakadulla. Kadulla jota vanhempien kanssa niin monasti käveltiin Palman keskustaan mentäessä.

    Fiktiivinen realismi kiehtoo outoudellaan. Lapsellista? Epä-älykästä? Vai aitoa kulttuuria sellaisenaan?

Kyösti Salovaara, 2024.

Franz Kafkan ja Ezra Poundin Merano, heidänkin.

Tämä tarina on tosi, mutta ei lopu tähän.

    Viime lauantaina ajoimme mahtavan vuoristoetapin Italiassa, Etelä-Tirolissa Sterzingistä kylpyläkaupunki Meranoon, ylittäen Passo di Giovon vuoristoreitin. Maisemat olivat kahdessa kilometrissä huikeat, mutta ne piti kuvitella koska pilvet estivät korkeimmalla kohdalla näkemästä muutamaa metriä etäämmäksi.

    Mutta kaunista oli.

    Ja Meranossa paistoi terasseille aurinko, kaupunkia ympäröivät omenapuulehdot jatkuivat kilometrikaupalla ja lämmintä piisasi. Internet kertoi sitten, että Franz Kafka (1883-1924) vietti Meranossa muutaman kuukauden vuonna 1920 saadessaan hoitoja tuberkuloosiin. Amerikkalainen suuri mutta kummallinen runoilija Ezra Pound (1885-1972) vietti vuoden 1958 Meranossa tyttärensä vieraana. 

     Ollessaan Meranossa Kafka ryhtyi kirjoittamaan kirjeitä Milenalle. Kirjoittiko Pound enää viisikymmentäluvun jälkeen mitään, sitä en tiedä.

Kuluvan viikon maanantaina pysähdyimme ottamaan bensaa Bodenseen kaakkoiskulmassa sijaitsevassa Bregenzissä, koska bensa on Itävallassa halvempaa kuin Saksassa.

    Suuntana oli Konstanz Bodenseen toisella rannalla, Sveitsin rajan kyljessä. Tätä pakinaa Konstanzissa kirjoittaessani tiedän, että Bregenzissä filmattiin kohtauksia James Bond -elokuvaan Quantum of Solace (2008).  

    Niinpä myös "James Bondin" on täytynyt matkailla monessa paikassa luodakseen uskottavan kuvan paikoista, joissa jännitys tiivistyy.

    On aika lailla harmillista, että digitaalisuus ainakin jossain määrin poistaa tarpeen luoda fiktiota realistisesta todellisuudesta. Kun AI (tekoäly) luo paikkoja, joita ei ole olemassa minkään muotoisena missään todellisuudessa – paitsi elokuvan tarinassa – menetämme jotakin oleellista. Kadotamme sen ihanan paikkojen todellisuuden, jota voi etsiä ja jossa voi istahtaa samaan pöytään Clint Eastwoodin, Richard Burtonin ja Elizabeth Taylorin kanssa.

    Fiktiivisen realismin katoaminen on sääli, sillä: We are such stuff as dreams are made on, and our little life is rounded with a sleep. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Pirunkanjoni Loferissa -
totta vai tarua?