[unelmia ja arjen moskaa]
 |
| Kyösti Salovaara, 2024 Fehmarnbeltin salmi Saksan ja Tanskan välissä. Tänään valtatie E47 kulkee Tanskaan autolautalla ja muutaman vuoden päästä meren alittavassa tunnelissa, joka rakennetaan uudella tekniikalla mahtavia tunnelielementtejä pohjaan laskien. |
Tämä joki oli tuntenut niin laivat kuin miehetkin. Deptfordista, Greenwichistä, Erithistä nämä olivat aloittaneet purjehduksensa – seikkailijat ja uudisraivaajat; kuninkaitten laivat, pörssimiesten laivat; kapteenit, amiraalit, idänkaupan hämäräperäiset ’tungettelijat’, Itä-Intian laivastojen ’kenraalit’. Kullanetsijät, maineen tavoittelijat – kaikki he olivat lähteneet tuota virtaa myöten kantaen miekkaa ja usein soihtuakin, olleet tämän maan mahdin airuina, vieneet kauas pyhän tulen kipinän. Miten paljon olikaan suuruutta siinä kaikessa, mitä joen luodevirta oli kantanut kauas tuntemattomaan, salaperäiseen maailmaan!
- Joseph Conrad: Pimeyden sydän, 1899. Suom. Kristiina Kivivuori.
Mutta runoilija on runoilija, rakentaen sanataloja,
sanalaivoja,
ei asu, ei purjehdi, antaa toisten asua, purjehtia,
rakentaa sanateitä, eksyy...
- Arvo Turtiainen kokoelmassaan Syyskevät, 1959.
Missä olen? Missä olemme?
Olen missä olen, juuri siellä ja tässä. Istun tai kävelen, ja vaikka istun niin olenko alati muualla ajatuksissa.
Meriä, järviä ja jokia on kaikkialla ympärillä; vaikka niitä ei näkisi ne tietää. Tietää että joet virtaavat meriin, meren nousevat pilviin ja satavat järviin, jotka virtaavat meriin.
Onko ajatuksilla samanlainen kiertokulku?
Seisotko satamalaiturilla ja katsot kauas? Vai kuljetko purrella satamasta toiseen ja mitä kauemmaksi purjehdit sitä lähemmäksi kuvittelet palaavasi kotiin.
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Mosel: Bernkastel-Kues. |
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Mosel: viinitarhat laskeutuvat jokeen asti. |
Ihmiset ovat asuttaneet rantoja, koska vesitiet ylettyvät melkein kaikkialle.
Onko merkittäviä kaupunkeja vedestä etäällä, keskellä kuivaa maata? Mieleen tulee vain Madrid ihan keskellä Espanjaa. Toki senkin vieritse virtaa pieni, mitätön joki, mutta kaupunki on niin korkealla ettei jokea helposti näe eikä löydä.
Satamakaupungit ovat kaikista merkittävimpiä. Olivatpa ne meren, suurien jokien tai järvien rannalla. Satama on - tai paremminkin on ollut - kaupan ja kulttuurin ikkuna muualle, aina kaukaisimpiin kulttuureihin asti. Nykyään tätä avoimuuden porttia ei ehkä enää tarvita, koska maapallolla yhteyksiä pidetään niin monella muullakin tavalla.
Monissa, melkein kaikissa, kaupungeissa rannat ”uhrattiin” teollisuudelle ja logistiikalle. Sen näkee vieläkin kulkiessaan satamakaupungeissa. Rannat eivät ole yhteisiä vaan kaupalle ja teollisuudelle luovutettuja.
Kaikenlaiset ”satamat” olivat kehityksen dynamo, mutta myös ”pahan” dynamo, sillä minne muualle yhteiskunnan ja teollisuuden jätteet olisikaan voitu tyrkätä kuin veteen, virran ja laineiden pois vietäväksi.
Yle kertoi tällä viikolla, että jätevesistä lasketaan maailmanlaajuisesti yhä 80 % puhdistamattomina vesistöihin. Virta vie, laineet kuljettavat. Ikuinen itsepetos!
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Bambergin läpi virtaava Regnitz laskee Main-jokeen. |
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Euroopan pisin talosilta Krämerbrücke Erfurtissa. |
Satama avautui maailmaan.
Juha Vainion (1938-90) laulussa Albatrossi (1980) laulun ”minä” kertoo kaveristaan, joka lähti Kotkan satamasta merille. Laulun minä jää rannalle katsomaan ystävänsä lähtöä: ”Nään vanhan Tornatorin yhä vielä mielessäin / Kun sillä silloin matkaan lähdit lapsuusystäväin / Niin jäi koulu kesken sulla, piti mun myös mukaan tulla / Mut vanhempien käskystä mä kotirantaan jäin.”
Viisitoistavuotiailla pojilla oli unelmia. Toinen lähti maailmalle, toinen jäi Lyseoon jatkamaan kouluaan ja päätyi kaupungin virkamieheksi.
Kuinka unelmille käy? Pitääkö aina lähteä pois ollakseen keskellä elämää?
Vainion laulussa maihin jäänyt katuu valintojaan, mutta eivät kaikki voi lähteä unelmien perään, ei jokaisesta tule soihdunviejää eikä seikkailijaa: ”Sä Tornatorin matkassa näit Rion kuumat yöt / Ja tutkit tarkkaan kauniit Honolulun kaislavyöt / Minä jatkoin lyseossa, sitten kunnanvirastossa / Ei kutsumuksen mukaan satu jokaiselle työt.”
Seisoinko minäkin Sapokan rannalla katsomassa kuinka laivat seilaavat kauas horisonttiin? Kuinka paljon jäi kokematta, näkemättä, ymmärtämättä?
En, en seisonut.
Mutta satama oli kaikessa läsnä 1950-luvun Kotkassa. Ja mikä kummallisinta, osittain myös jalkapalloon liittyen.
Siihen aikaan laivoja lastattiin monta päivää. Merimiehillä oli aikaa pelata omassa laivojen välisessä ”futisliigassaan” Urheilukeskuksen hiekkakentillä. Pelit olivat ronskia katseltavaa, koska jos annat täydelliselle amatöörille nappulakengät jalkaan, jälki saattaa olla kamalaa.
Me Museokadun pikkupojat olimme usein kentällä katsomassa merimiesten pelejä. Jalkapallon takiako? Ei vaan siksi että ”kerjäsimme” peliä seuraamaan tulleilta laivojen merimiehiltä ulkomaista purukumia, jota ei siihen aikaan suomalaisesta kaupasta saanut. Peliä katselevat merimiehet joskus antoivat ”juisifruittia” tai ”peekoota”, mutta yleensä eivät.
Opimme myös tuntemaan nimiltä merimiesten kainalossa kulkevat ilotytöt, vaikka tuskin tajusimme heidän rooliaan satamakaupungin elämässä.
Sunnuntaisin kiersimme isäni kanssa kantasatamassa katselemassa laivoja. Sunnuntaikävely oli viikon kohokohta. Haaveilinko silloin merille lähtemisestä? En muista, mutta en usko haaveilleeni. Olin liian arka haaveilemaan muuten kuin lukemalla kirjoja seikkailijoista, ”purjehtimalla” Jack Londonin, Frederik Marryatin ja C.S. Foresterin romaanien fiktiivisillä merillä.
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Rein juoksee Bodenseen kautta ja Konstanzin kaupungin halki. |
Virtaavat vedet, loiskuvat laineet ja sataman valot ovat ainesta mistä runo ja proosa syntyy.
Helsinkiläinen runoilija ja stadin kundi Arvo Turtiainen (1904-80) kohtaa monissa runoissaan sataman, rannan, meren ja kaipuun. Vuonna 1955 ilmestyneessä kokoelmassa Minä rakastan, Turtiainen kirjoittaa ”nostokurkien jonosta / teräskiskoiset kurjenkaulat piirtyen pilviin” ja toisessa runossa melkein pakahtuu huudahtaessaan ”meren rannalla rajattomuus, / taivas, ulappa, avaruus / meren rannalla säihkyvimmät / päivät, illat sinisimmät”.
Mutta samasta kokoelmasta löytyy runo, joka mielenkiintoisesti ikään kuin ennakoi Vainion Albatrossia. Turtiaisen runon nimi on Erään ystäväni elämäntarina, ja sekin kertoo merimiehestä, joka lähteen unelmaansa tavoittelemaan, mutta Turtiaisen runon sävy on realistisempi, pessimistisempi kuin Vainion nostalginen laulu, jossa siinäkin toki elämän ristiriitaiset puolet tulevat esiin.
”Vahvasiipisen lokin lailla / lennän kaukaisiin maihin / meren yli”, Turtiainen muistelee merimiesystävänsä tuntoja. Mutta kolmenkymmenen vuoden päästä meriltä palaa ikäloppu mies, fyysinen ja kenties myös henkinen rampa: ”Reumatismi oli runnellut hänen jäsenensä, / pannuhuoneiden lieskahelvetit / imeneet voiman hänen lihaksistaan…”
Turtiaisen runossa kotiin palaava merimies osaa muutamia espanjalaisia laulunrenkutuksia, muistaa Hampurin huorakorttelit ja maistaa yhä suussaan tropiikin jääkylmän oluen, mutta ”ei ollut mitään vanhuutta, / ei tullut vanhuutta, / oli kuolema silmissä, lihassa, luissa, / oli höylänlastuarkku / rivihauta Malmin liejussa.”
Satamasta lähtee, pyrkii maailmalle, jonnekin joutuu… mielessään kenties Joseph Conradin lohduttavat mutta liian vaativat sanat: ”Miesten unelmia, valtakuntien siemeniä, maailmanvaltojen alkuituja.”
Virta vie, laine tuo. Tavara vaihtaa omistajaa, se merkitsee globaalia yhteistyötä. Sataman internationalismin voi yhä koskettaa käsin.
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Bensersiel Pohjanmeren rannalla: laskuveden aikaan ihminen on täälläkin rantansa vanki. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti