Sanasotaa vallasta, identiteetistä ja rahasta

 [Missä on keskustelun pihvi?]

Luonnollisen kielen tarkastelema maailma on periaatteessa avarin mahdollinen: se käsittää sekä todellisuuden että mielikuvitusmaailman.

    - Yrjö Ahmavaara: Informaatio

Hyvä propagandisti

tekee kaatopaikasta retkeilykohteen.

Kun rasva loppuu, hän todistaa

että hoikka vyötärö kaunistaa ketä tahansa.

    - Bertolt Brecht: Propagandan välttämättömyydestä

Ihmiset voidaan älynlahjojensa puolesta jakaa kolmeen ryhmään: toiset ymmärtävät kaiken omilla aivoillaan, toiset ymmärtävät sitten kun asia selitetään heille, ja loput eivät saa selkoa selityksistäkään.

    - Niccolo Machiavelli: Ruhtinas

Informaatio liittyy elämässä kaikkeen. Arkipäivässä informaatiota levitetään ja vastaanotetaan luonnollisella kielellä.

    Koska näin on, kieli on sekä vallankäyttöä että kaupankäyntiä.

    Mutta kielellä ilmaistaan myös identiteettejä, kuulumista johonkin tai sitä että ei kuuluta.

    Ihminen ei ole saari eikä yksin autiolle saarelle joutunut ihminen pysty ilmaisemaan olemistaan muille ihmisille. Aution saaren moderni Robinson Crusoe kuolisi informaation puutteen aiheuttamaan tylsistymiseen, vaikka sapuskaa piisaisi. Paitsi jos autiolla saarella sattuisi olemaan operaattorin pystyttämä tukiasema.

    Koska kieli liittyy kaikkeen, koska se kuvastaa valtaa, rahaa ja identiteettiä, se kantaa mukanaan ei vain kielen historiaa vaan myös sivistyksen historiaa. Kieli ei ole kivetykselle lennähtänyt vaahteranlehti.

Kamppailu oikeasta kielestä ei ole uusi asia.

    Mutta jostakin syystä sanasotaa vallasta, identiteetistä ja rahasta käydään juuri nyt vahvoin asentein. Johtuuko tämä somesta? En tarkoita, että some olisi ”perimmäinen paha” vaan sitä, että toisin kuin ennen tänään miljoonat ja miljoonat ihmiset ”lukevat” somesta kaikenlaista. Informaatio leviää paljon nopeammin ja laajemmalle kuin koskaan ihmiskunnan historiassa.

    Lukeminen ei ole enää eliitin yksinoikeus - sillä varauksella että pidämme Twitterin ja Facebookin jne. seuraamista ”lukemisena”. Ja miksi emme pitäisi?

    Pari päivää sitten suomalainen kaurajuomayhtiö julkaisi Helsingin Sanomissa härskin mainoksen, jossa se kertoi maidon ja maitotuotteiden haitallisuudesta. Negatiivinen mainos on ujuttautunut myös Suomeen ja laatulehti Hesari hyväksyi sen. Ei varmaankaan sananvapauden korostamiseksi vaan saadakseen etusivun ilmoituksesta kohtuullisesti rahaa.

    Muutama viikko sitten EU-parlamentti äänesti, että kasvistuotteita valmistava teollisuus saa käyttää tuotteistaan lihatuotteille luonnollisessa kielessä ”varattuja” sanoja. Nyt saa siis virallisesti puhua pihveistä, burgereista ja nakeista vaikka niissä ei olisi grammaakaan lihaa.

    Koska kasviskakkare ei houkuttele marketin asiakasta, tuotteen päällykseen kirjoitetaan kasvispihvi. Sanojen historiallisia merkityksiä omitaan toiseen tarkoitukseen rahan vuoksi.

    Kolmas ajankohtainen esimerkki: Marko Junkkari kirjoitti (Leikkeleistä puhkesi luokkasota, HS, 25.10) amerikkalaisesta henkilöstä, joka kertoi Twitterissä valmistamastaan ”charcuteria-lounaasta” kahdelle ihmiselle, yhteishintaan 20 dollaria. Lounas, joka sisälsi perinteisiä työväenluokan käyttämiä suolaisia raaka-aineita kuten salamia, kinkkua ja juustoa, herätti somessa vihanpurkauksia ja elitismistä haukkumista. Indentiteetit heittivät häränpyllyä vai pitäisikö someselkkaus nykyään ilmaista niin, että charcuteria-lounas käänsi joriinin juuret mullan päälle.

    Junkkarin artikkelissa kerrottiin kiinnostavasti - tamperelaisen sosiologin Taru Lindblomin ja helsinkiläisen erikoistutkija Pekka Mustosen Helsingin tietokeskuksen aineistoon perustuvaan tutkimukseen nojautuen -  että monet sushiravintoloissa syövistä käyvät siellä trendin vuoksi, ei siksi että he tykkäisivät raa’asta kalasta. ”Eniten vastentahtoisesti sushia syöviä löytyi 30–34-vuotiaista ja niin sanotusta ’luovasta luokasta’”, Junkkari kirjoitti. ”Erityisesti hyvin ansaitsevat naiset ovat tutkimuksen mukaan todennäköisimmin taipuvaisia syömään vastoin makuaan sushiravintolassa.”

    Sanat ja tavat kuuluvat yhteen. Ne ovat identiteetin kuvaus ja käytäntöönpano.

Kaisa Häkkinen:
Nykysuomen etymologinen sanakirja.
WSOY, 2004.

Huomioitavaa tässä on, että kysymys ei ole pelkästään identiteetistä, kuulumisesta oikeaan porukkaan.

    Sekä kaurajuomamainoksen että EU:n kasvisburgeriäänestyksen jälkeen ja rinnalla poliittiset liikkeet ja puolueet perustelivat sanojen omimista yhteiskunnallisilla, puoluepoliittisilla argumenteilla. Kasvisburgeri ja kaurajuoma edistävät vaikka mitä politiikkaa eläinten suojelusta aina ilmastomuutoksen vastustamiseen ja terveellisen elämän haaveeseen.

    Sanoja saa toki käyttää poliittiseen propagandaan. Millä muullakaan sitä voisi harjoittaa?

    Poliittisen puheen, eräänlaisen uuskielen luominen kuulostaa silti arveluttavalta. Samat ihmiset, jotka posket punaisina ilmaisevat loukkaantumistaan kun heteronäyttelijä vetää transun roolin tai valkoihoinen näyttelijä mustaa naamansa käydäkseen afroamerikkalaisesta tai joku suomalainen pukeutuu saamelaisen asuun, ovat nyt rinta rottingilla omimassa luonnolliseen kieleen kasvaneita perinteisiä ilmaisuja ”väärään käyttöön” ja vain siksi, että sillä  edistetään pyrkimystä valtaan.

    Kieltä pahoinpidellään poliittisen agendan edistämiseksi.

Nykysuomen sanakirja.
WSOY, 1980. 7. painos.

No, jokainen tietää, että luonnollinen kieli elää ja muuttuu.

    Se mikä eilen tarkoitti jotakin maatalouteen liittyvää, on tänään ”urbaani” ilmaisu, jonka alkuperä on monille ellei useimmille tuntematon. Monet kulkevat ”villapaidassa” vaikka asusteessa ei yleensä ole yhtään villaa; jotkut osallistuvat työnantajan järjestämään ”aivoriiheen” vaikka eivät tiedä mitä ”riihessä” ennen tehtiin ja kaikista onnekkaimmat ja jykevimmin vallassa olevat pääsevät kerran vuodessa ”budjettiriiheen” säätämään muiden ihmisten elämää.

    Kielen muuttumista ei voi estää, vaikka mieli tekisi. Onhan Suomeen tulossa uudenlainen hallintoalue, jota kutsutaan ”hyvinvointialueeksi” sen sijaan että käytettäisiin oikeaa sanaa ”maakunta”. Haaveiltaessa paremmasta maailmasta luonnollista kieltä sorvataan merkityksiä hämärtäen aivan kuin George Orwellin dystopiassa.

    John Carey kirjoitti teoksessaan The Intellectuals and the Masses siitä kuinka englantilainen älymystö maailmansotien välisenä aikana ryhtyi kirjoittamaan ”vaikeasti”, jotta massat eivät ymmärtäisi mitä eliitti kirjoittaa. Careyn mielestä tämä oli älymystön reaktio yleisen koulutustason nousemiseen: älymystö ei voinut enää estää massojen koulunkäyntiä, mutta se kykeni estämään sen, että massat ymmärtävät mitä älymystö kirjoittaa.

    Suomessa luonnollinen kieli on kaiketi ollut pitkään hyvinkin demokraattista. Mitä nyt kotiseutunsa murretta käyttävään suhtaudutaan hyväntahtoisen alentuvasti.

    Suomeksi on vaikea tai jopa mahdotonta kääntää englanninkieleen sisältyvää luokkaidentiteettiä – tai ainakin oli vielä viime vuosisadalla. Tästä löytyy mainio esimerkki Raymond Chandlerin romaanista Pitkät jäähyväiset. Se ilmestyi 1953 ja on suomennettu kahdesti.

    Romaanin loppupuolella Chandlerin kyyninen (ja salaa romanttinen) sankari Philip Marlowe päätyy keskustelemaan T.S. Eliotista erään värillisen autonkuljettajan kanssa. Keskustelun aiheena on Eliotin lause ”Naiset tulevat ja menevät huoneessa puhellen Michelangelosta”. Mitä se tarkoittaa, autonkuljettaja kysyy. Marlowe vastaa, että kaveri (T.S. Eliot) ”ei tiedä kovinkaan paljoa naisista”.

    ”Täsmälleen minun ajatukseni, sir”, autokuljettaja sanoo. ”Mutta paikoittaisesta vaikeaselkoisuudesta huolimatta ihailen suuresti T.S. Eliotia.”

    ”Sanoitteko ’vaikeaselkoisuudesta’?”

    Autokuljettaja myöntää sanoneensa, jolloin Marlowe opastaa: ”Älkää sanoko sitä kenenkään miljonäärin kuullen. Hän voisi luulla, että yritätte nolata hänet.”

    Edellinen on Eero Ahmavaaran suomennoksesta vuodelta 1956. Kun Kalevi Nyytäjä suomensi Pitkät jäähyväiset vuonna 1988, hänenkin oli vaikeaa ilmaista Marlowen ja autonkuljettajan käymän keskustelun "pihviä". Suomenkieli oli yhä liian demokraattista ilmaisemaan luokka-asemaa. Uudemmassa käännöksessä autonkuljettaja sanoo: ”Olen täsmälleen samaa mieltä. Silti minä ihailen T.S. Eliotia erinomaisen paljon.” Ja Marlowe kysyy: ”Sanoitteko ’erinomaisen”?”

    Suomalainen lukija on hieman ymmällään. Hän vaistoaa, että Chandlerin kieli paljastaa jotakin, mutta ei oikein tiedä, että mitä se paljastaa.

    Alkuteos toimii Chandlerin tarkoittamalla tavalla:

    -”In the room the women come and go Talking of Michelangelo.” Does that suggest anything to you, sir?

    -Yeah - suggests to me that the guy didn’t know very much about women.

    -My sentiments exactly, sir. Nonetheless I admire T.S. Eliot very much.

    -Did you say ”nonetheless”?

    -Why, yes I did, Mr Marlowe. Is that incorrect?”

    -No, but don’t say it in front of a millionaire. He might think you were giving him the hotfoot.

On ironista, että ilmaistessaan halunsa kuulua ”ryhmään” tai ”heimoon” nykyihminen käy sotaa sanoilla niitä vastaan joiden porukkaan hän ei halua kuulua.

   Poliitikkoja ja somekeskustelijoita moititaan usein ”identiteettipoliitiikasta”. Se tuomitaan, ikään kuin ihmisten halun kuulua omaan ryhmäänsä voisi korvata jollakin universaalilla porukalla, jossa kaikki ovat olevinaan toistensa kavereita.

    Tietenkin meidän pitäisi tuntea kaikki maailman ihmiset kavereiksemme, mutta se taitaa olla liikaa vaadittu.

    Identiteettipoliitikan kasvu johtuu yhteiskunnan muuttumisesta. Aikaisemmin oli yksinkertaistettuna kaksi vastakkaista luokkaa: työväenluokka ja kapitalistit. Silloin identiteetin valinta oli luontevaa. Eikä sitä pidetty tuomittavana. Nyt sitten ”luokkia” riittää jokaiseen lähtöön. Jopa sushinsyöjien porukkaan on pyrkyä.

    Kieli yrittää pysyä perässä. Uusi testamentti on kuulemma suomennettu niille, jotka eivät ymmärrä kielen historiallisia ilmaisuja. Jos et voi nostaa siltaa, laske virtaa.

    Jos tai kun kieli sumentuu, miten käy todellisuuden, jota se kuvastaa ja tulkitsee?

Nykysuomen etymologinen sanakirja.

Puukiipijä

 [Kun kirjoittaa niin mitä kirjoittaa?]

Kyösti Salovaara, 2020.
Koivu.

Tienviitat eivät kävele siihen suuntaan, mihin ne osoittavat.

    - John le Carré: Vielä yksi tehtävä.

Lause ei ole mikään sanojen sekoitus… Lause on artikuloitu.

    - Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma

Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi.

    - Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on?

Sanat.

    Wittgenstein väitti, että ”emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti”.

    Kenestä ”meistä” Wittgenstein puhui? Ihan meistä kaikistako? Minustakin?

    En siis voi ajatella mitään epäloogista.

    Niinpä kirjoitan kokeeksi: ”Mikko oli ministerin serkku ja hänen kasvonsa olivat lapio, jossa multakokkareet näyttivät tuoreilta, vaikka taivas oli selkeä.”

    Kuulosta epäloogiselta. Wittgensteinin mielestä se ei ole. Paitsi jos en ajatellutkaan mitään virkettä kirjoittaessani enkä kuvitellut olevani William Faulkner viiden tuplaviskin jälkeen.

    Kaikilla lauseilla on näin ollen looginen tarkoitus. Toinen juttu on kirjoitetun ymmärtäminen. Jos sanojen paikkaa vaihtaa, muuttuuko lauseen merkitys?

    Mietin pakinan alaotsikkoa. Kumpi lause tulkitsee täsmällisemmin todellisuutta: ”Kun kirjoittaa niin mitä kirjoittaa?” vai ”Kun kirjoittaa niin mitä ei kirjoita?”

    Yhtä kaikki lause kertoo enemmän siitä mistä se kertoo kuin siitä mikä jää sanomatta.

Parnasso. Adios!

    Lueskelin uutta Parnassoa, numero 5/2020. Epäröiden totean, että mittani Parnasson suhteen taitaa olla täynnä. Suomen johtava kirjallisuuslehti kirjoittaa sovinnaisia lauseita sovinnaisesta kirjallisuudesta, joka uskottelee olevansa epäsovinnaista.

    Lehti ei kirjoita vaan siihen kirjoittavat ihmiset.

    En tietenkään ole oikeassa. Kyllästyin siitä huolimatta. En moiti kirjoittajia enkä kirjoja, joista he kirjoittavat. Moitin itseäni.

    Parnassossa ei viihdytä. Ollaan tosikkoja. Totinen paikka Suomi onkin.

    Sen panen merkille - jälleen kerran - että kriitikot ja kirjailijat harhautuvat pitämään itseään ja kirjoituksiaan originelleina ja radikaaleina, vaikka kirjoituksissa toistuvat suunnilleen kaikki ne ”totuudet” ja kliseet, joita ajan henki panee sanomaan. Eivätkö he huomaa yhteistä tautologiaa?

    No, Jukka Lyytisen juttu Väinö Linnan ja Lauri Viidan särkyneestä ystävyyssuhteesta on kiinnostava. ”Tuntematon musersi Lauri Viidan”, Lyytinen kirjoittaa. Kirjailijatkin ovat kateellisia toisilleen, harvoin itselleen.

    Suomentaja Juhani Lindholmin kolumni ”tulkinnasta” on oivallinen. ”Kääntäjän on tietenkin kirjoitettava se, mitä kirjailija sanoo. Mihin tässä mahtuu tulkinta?” Lindholm kysyy, mutta lisää sitten yläkierrettä palloon: ”Kirjailijakin tulkitsee omia ajatuksiaan sanoiksi, ja hänen ajatuksensa tulkitsevat maailmaa, joka sekin vilisee tulkintoja.”

    Myös Juha Seppälä kirjoittaa kolumneja Parnassoon. Äreä Seppälä maistuu nykyään kesytetyltä. Onko Seppälä väsynyt lauseisiin?

    Parnasson arvostelu-osasto on kuiva kuin Sahara.

    Olen tähän asti säästänyt kaikki Parnassot. Nyt mietin, josko heittäisin ne jätepaperiksi muiden päiväperhosten kera.

Kyösti Salovaara, 2020.
Hopeasalava.

Maailman paras Suomi.

    Tilasto kuin tilasto: Me Olemme Parhaita!

    Voitettiin jopa Bulgaria ja Irlanti stadionilla.

    Uusimman tutkimuksen mukaan Suomessa on Euroopan parhaat asumisolot. Ei uskoisi jos ei uskoisi. Mutta totta on, että pienissä suomalaisissa asunnoissa on kaikki tarvittava: lämpö, sähkö, vesi ja viemäri. Kämpät ovat kohtuullisen uusia, hyvässä kunnossa. Hometta ei kasva seinillä eikä vesi ämpärissä jäädy pakkasyönä. Seinien rakosista ei näy naapuriin. Laajakaista tulee ja menee.

    Mutta sitten Vesa Sirén paljasti Helsingin Sanomissa, että demokratiaindeksissä Suomi ei olekaan kärjessä. Tai paremminkin sen paljasti V-dem-instituutin tutkijat, joiden laatimassa indeksissä Suomi asettuu vasta 11. sijalle. Kärjessä ovat Tanska, Viro ja Ruotsi.

    V-dem-instituutin demokratiaindeksi mittaa yksilön ja vähemmistöjen täyttä vapautta valtion ja enemmistöjen tyranniasta. Indeksi koostuu monen parametrin vaikutuksesta ja sitä pidetään yleisesti luotettavana ja hyvänä demokratian laadun mittarina.

    Mielenkiintoista on, että esim. Costa Rica ja Espanja ovat demokraattisempia yhteiskuntia kuin Suomi. Erot ovat kuitenkin pieniä, laatu pienissä vivahteissa.

    Kun on kuunnellut kesän aikana suomalaisten poliitikkojen, journalistien ja jopa tutkijoiden ylemmyydentuntoista räksyttämistä eteläeurooppalaisten yhteiskuntien kunnottomuudesta, V-dem-instituutin indeksi pakottaa kysymään, että millä eväillä täällä Pohjan perukoilla ollaan niin hemmetin ylemmyydentuntoisia. Tietämättömyyttäänkö? Ennakkoluuloisestiko? Vai pelkkää tyhmyyttään?

Saharan puut.

    Sahara on suurelta osin pelkkää hiekkaa ja loputtomia tuulen kasaamia dyynejä. Ei siellä mitään kasva.

    Näinhän me olemme oppineet ajattelemaan. Emme luule vaan tiedämme asian oikean tolan.

    Erehdys.

    Luin hämmentävän uutisen El País-lehdestä. Sitten siitä kirjoitti Tekniikan Maailma. Alkuaan tutkimuksesta raportoi Nature-lehti.

    Tutkijat ovat löytäneet rutikuivana pidetystä Saharasta, sen läntisen osan eteläiseltä vyöhykkeeltä, 1,8 miljardia puuta! Tämä alue käsittää suuren osan Algeriaa, Länsi-Saharaa, Mauritaniaa, Senegalia ja Malia.

    Tuolla alueella kasvaa keskimäärin 13,4 puuta hehtaarilla. Hyperkuivillakin seuduilla löytyy 0,7 puuta hehtaaria kohden.

    Ei ole metsiä, mutta on valtavasti puita.

    Tutkimus perustuu amerikkalaisten tiedustelusatelliittien uusiin, entistä tarkempiin kuviin. Aikaisemmin satelliitit näkivät metsiä, mutta eivät yksittäisiä puita. Nyt ne näkevät myös puut metsältä.

    Tutkijat saivat ”salaiset” kuvat käyttöönsä ja tekoälyalgoritmien avulla selvittivät näkymättömänä pysyneen näkyvän salaisuuden: 1,8 miljardia puuta Saharassa!

    Miten tällainen tosiasia on voinut pysyä salaisuutena? Eikö tuolla alueella muka ole kukaan käynyt, kävellyt? Eikö muka kukaan ole nähnyt yhtäkään noista 1,8 miljardista puusta? Vai eikö ole tajuttu metsiä etsittäessä, että myös puilla saattaa olla merkittävä vaikutus Saharan ekologiaan, biosfääriin ja ihmisten elämään?

    Kuinka monta muuta "näkyvää" mutta vaiettua tosiasiaa on vielä lauseilla kertomatta?

Kyösti Salovaara, 2020.
Mänty.

Puukiipijä.

    Maanantaina kävelin pihatietä parkkipaikalta kämpälleni.

    Pysähdyin hämmästyneenä erään pihlajan viereen: sen rungolla hääräili edes takaisin kauniisti valkomahainen puukiipijä. En muista nähneeni aikaisemmin pihapiirissä puukiipijää.

    Katselin tovin linnun ahkeraa kiipeilyä. Puukiipijän näkeminen saa hyvälle tuulelle. Tiedä sitten miksi. Tuleeko siitä mieleen ahkera ihminen? Vai onko jotenkin hellyttävää, että puukiipijä muistuttaa rungolla tepastellessaan enemmän oravaa kuin lintua?

    Vajaa puolet puukiipijöistä muuttaa Itämeren eteläpuolelle. Muut talvehtivat Suomessa.

    Seuraavana päivänä istuskelin nojatuolissa ja näin kaksi hehkuvan komeaa punatulkkua kuistin viereisessä pienessä tuijassa. Punatulkuistakin vain osa muuttaa talveksi muille maille.

    Linnut lennähtivät näköpiiristä.

    Minä jäin istumaan.

Kyösti Salovaara, 2020.
Pihlaja.

Ei mun takapihalle!

 [No minne sitten?]

Kyösti Salovaara, 2020.
Suomalaisessa lähiössä on avaruutta.

Helsingin luonnonsuojeluyhdistys on valittanut…

    - Uutinen Helsingin Sanomissa 14.10.2020

Siinä missä oli Jürgens, paperikauppa, on talo purettu ja tilalle pystytetty rakennustyömaan aita. Sen vieressä istuu vanha mies edessään lääkärinvaaka: Tarkistakaa painonne, 5 penniä. Oi te rakkaat veljet ja sisaret, jotka nyt vilisette Alexilla, suokaa itsellenne tämä hetki, ja katsokaa lääkärinvaa’an vieressä olevasta aukosta noita rauniokasoja, joiden paikalla Jürgens kerran kukoisti, ja tuossa näette vielä pystyssä Hahnin tavaratalon, se on raivattu ja perattu typö tyhjäksi, niin että vain punaisia riekaleita roikkuu enää näyteikkunoissa. Edessämme on tunkio. Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman, me rakensimme ihanan talon, ja mikä on tulos, ei yksikään ihminen enää kulje sen sisään eikä ulos. Niin ovat menneet myös Rooma, Babylon, Niinive, Hannibal, Caesar, kaikki menneet, oi ajatelkaa sitä. Ensinnäkin minun on huomautettava tähän, että näitä kaupunkeja kaivetaan parhaillaan esiin, kuten viime sunnuntainumerossa julkaistut kuvat osoittavat, ja toiseksi nämä kaupungit ovat täyttäneet tarkoituksensa, ja nyt voidaan jälleen rakentaa uusia kaupunkeja. Ethän sinä sentään vaikeroi vanhojen housujesi takia, kun ne ovat kuluneet hauraiksi ja rikki, sinä ostat uudet, siitä maailma elää.

    - Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz, 1929. Aarno Peromiehen suomennos 1979.

Niinpä.

    Rumaa taloa ei saa rakentaa. Ei kaunistakaan.

    Puita ei pidä kaataa. Ei kalliotakaan hajalle ampua.

    Tietä ei tarvitse rakentaa. Tai jos tarvii, tehkää se muualle.

    Parkkipaikka on aivan turha paikka. Paitsi autoille, joten viekää ne kauas silmistäni.

    Arkkitehti suunnitteli kauniin uimahallin. Se mätäni. Sitä ei voi korjata. No, muuttakaa se kirpputoriksi. Mitä väliä talon funktiolla on? Riittää ettei rakennuksen ulkomuotoa muuteta.

    Enhän minä ole nimbyilijä. Huolestun muuten vaan. Omia aikojani. Pihapiiriäni varjelen vierailta vaikutuksilta. Not in my back yard.

Tämän viikon aiheeseen johdatti viime viikolla ensi-iltansa saanut Teemu Nikin ohjaama elokuva Nimby.

    Ei, en ole nähnyt elokuvaa.

    Enkä aio katsoa sitä, koska Miska Rantasen arvostelun (HS, 8.10) perusteella siinä käsitellään nimby-ilmiötä pelkkien kliseiden kautta. Nikki on valinnut helpoimman esimerkin nimbyilystä: äärioikeistolaiset vastustavat maahanmuuttokeskusta, natsi rakastuu suvakkiin, suvakit tulevat sukupuolisuuden kaapista ulos kohdatakseen itsessään suvaitsemattomuuden.

    Näinkin kelpaa maailma pelkistää.

    Mutta nimbyily – ei minun takapihalleni ajattelu – on paljon monimutkaisempi ja monimielisempi ilmiö. Se näyttää vallanneen rakentamisesta ja yhteiskuntasuunnittelusta käytävän keskustelun.

    Keskustelua pitää käydä. Mutta mihin päädytään, jos nimbyily estää muuttumisen, uudistumisen ja lopulta uuden rakentamisen? Kun peruskorjattu stadion sai arkkitehtuuripalkinnon, palkitsija kehui sitä, että stadionille ei tuotu mitään uutta.

Armeijassa joukkueenjohtajille opetettiin: jos et tiedä mitä tehdä, niin hyökkää: jos et tiedä miten hyökätä, niin koukkaa: jos et tiedä mistä koukata, niin koukkaa vasemmalta.

    Nykysuomalaiset ovat oppineet toisenlaisen säännön: jos et tiedä miten vastustaa kaupunkisi suunnittelemaa rakentamiskohdetta lähelläsi, niin tee valitus oikeudelle: jos se kaatuu, niin valita hallinto-oikeuteen: jos häviät valituksesi, valita korkeimpaan oikeuteen.

    Ollakseni kohtuullinen muistutan, että nimbyilyn perusideana ei ole vastustaa hyviä asioita, vaan estää niiden toteutuminen omassa naapurustossa. Englanninkielisessä Wikipediassa on lueteltu nimbyjen vastustamia asioita. Ei maailmassa eikä rakennetussa yhteiskunnassa taida olla mitään rakentamisen lajia, joka ei olisi päätynyt nimbyjen listalle.

    Muutama vuosi sitten Suomessa tehdyssä väitöskirjassa kerrottiin, että puolet nimbyjen vastalauseista perustuu täysin oman edun tavoitteluun. Niitä ei edes yritetä piilottaa yhteisen edun valekaapuun. ”Tuo talo pilaa näköalani.” ”Ei noin rumaa taloa saa rakentaa.” ”Minulta ei saa ottaa puistoa pois.” ”Ei ratikka saa tuosta mennä, kolisee niin pirusti.” ”Siihen voisi rakentaa koirapuiston eikä hotellia. Ei mulla koiraa ole mutta periaatteessa.” ”Lopetulla lentokentällä pitää saada edelleen lentää. Tietysti koneiden surina haittaa, mutta vielä enemmän harmittaa jos tuohon muuttaa tuhansia uusia asukkaita.” "Meinaavat rakentaa hampurilaispaikan pihani viereen. Se pilaa kotiseutuni tuoksun, ne ranskanperunat, hemmetti."

    Edelliset mielipiteet ovat tietysti fiktiota. Rationaalisessa Suomessa.

Kyösti Salovaara, 2010.
Miljoonakaupunki leviää metsiin.
Kuva on otettu Itä-Pasilassa erään tornitalon katolta
pohjoiseen.

Kyösti Salovaara, 2018.
Gaucín on 2000 asukkaan pikkukaupunki
Esteponasta Rondaan vievän tien varressa.

En tiedä ovatko suomalaiset sen kummallisempia egoisteja kuin muualla asuvat. Mutta ehkä suomalainen demokratia antaa nimbyille enemmän vaikutusvaltaa kuin mitä autoritaarisempien valtioiden kansalaiset saavat. Suomalainen poliitikko pelästyy helposti; hän kulkee nykyään kuin kakki housuissa: ”Ettei vaan tätäkin ryhdytä somessa vastustamaan!”

    Asia on monimutkainen. Taisin sen jo sanoa. Joten toistan: asia on monimutkainen.

    Rahvaan primitiivireaktion ymmärtää. Maahanmuuttajat ärsyttävät, juoppojen turvakoti ja narkkarien neulanvaihtotupa ihan naapurissa pelottaa, rapistuneen ostoskeskuksen paikallisten juoppojen valtaama pubi ällöttää – vaikka itsellekin mallas maistuu, kunhan sen juo sivistyneemmässä seurassa.

    Paremman väen nimbyily on toista maata. Siitä on vaikeampi saada otetta. Parempi väki osaa piilottaa egoisminsa yhteistä etua reklamoiviin lauseisiin.

    En toki väitä, että parempi väki olisi aina henkilökohtaisesti omalla, itsekkäällä asiallaan. Parempi väki vaan käyttäytyy niin kuin koko maailma kuuluisi sille, paremmalle väelle joka ymmärtää ja havaitsee oleellisen. Maailma kuuluu sille, joka omii sen kielenkäyttöönsä.

    Tapiolassa esimerkiksi on upea Aarne Ervin suunnittelema uimahalli. Se peruskorjattiin vuosia sitten. Ei auttanut. Insinööritaitokaan ei pysty pelastamaan paikalleen rappeutunutta uimahallia alkuperäiseen tarkoitukseensa.

    Koska Ervin ”talo” on itsessään ja Tapiolan keskusaltaan miljöön osana rakennustaiteellisesti huippuarvokas, on ehdotettu että se korjataan (halvemmalla) johonkin toiseen tarkoitukseen. On myös ehdotettu, että rakennus puretaan ja tilalle rakennetaan uudestaan uimahalli alkuperäisiä piirustuksia noudattaen.

    Hienoviritteinen nimbyily hylkää jälkimmäisen ehdotuksen. Se mikä on rakennettu, on pyhää. Mutta jos uimahallista tekee kirpputorin tai kirjaston, Ervin suunnitteleman rakennuksen funktio muuttuu täysin. Kysymys kuuluu: pitääkö talon funktio säilyttää? Onko myös siinä tekijänsä kynänjälki? Onko talon käyttötarkoituksella suojeltava arvo eikä vain seinillä ja ikkunoilla?

Ranskan ympäriajo päättyi jokin aika sitten.

    Kolmen viikon ajan helikopterit seurasivat pyöräilijöitä eri puolella Ranskaa ja kuvasivat kaupunkien ja kylien rakennetta ja niiden (sopusointuista) liittymistä ympäröivään maaseutuun. Ranskan, Italian ja Espanjan ympäriajojen seuraaminen on maallikolle parasta arkkitehtuuriohjelmaa, koska siinä kamera viipyilee kuvaamissaan kohteissa tuntikausia ja koska se näyttää ilmasta käsin kokonaisuuksia eikä tyydy näyttämään ruohonjuuritasolta talojen osia tai katujen pätkiä.

    Kun tuolla Euroopassa pienet kylätkin näyttävät urbaaneilta yhteisöiltä, Suomessa suuret kaupungit ovat metsien keskelle siroteltuja lähiöitä, joissa talot ovat etäällä toisistaan ja joissa talojen väliin jää enemmän vihreää kuin urbaani sielu sietää.

    Suomessa ei kannata puhua betonislummeista. Vihreää ”jättömaata” on kaikkialla. Se toki viehättää. Tinttikin tykkää.

    Tuntuu kummalliselta, että yksi nimbyilyn pääkohteista on vastustaa täydennysrakentamista. Kaupungit muuttuvat, väkeä tulee lisää, asuntoja tarvitaan ja vanhoissa lähiöissä talojen väliin mahtuisi uusia taloja; vanhoja rakennuksia voisi myös korottaa, tehdä uusia kerroksia.

    Mutta jokaisesta viherpläntistä taistellaan julkisuudessa kuin kysymys olisi maailmanlopusta. Ja sitten kun kalliolta löytyy oravanpaskaa, yhteiskuntarakenteen uudistaminen käy mahdottomaksi ja kaikki seisahtaa.

Kyösti Salovaara, 2020.
Tapiolan keskusta perustuu
Aarne Ervin (1910-1977) suunnitelmaan.
Ervin piirtämä uimahalli valmistui 1965. 
Joskus siitä tuli mieleen roomalainen kylpylä -
entä nyt?

Arkkitehtien ja muiden viisaiden julkisista kannanotoista saattaisi päätellä, että nykyaika ei osaa rakentaa lainkaan esteettisesti toimivia rakennuksia ja kortteleita.

    Kun vedotaan esteettisiin arvoihin, rahvas saadaan helposti allekirjoittamaan nimbyjen vetoomus entisen säilyttämisestä. Vanhassa vara parempi, suomalainen sanoo.

    On pulmallista aprikoida onko talon tai korttelin tai aukion pääasiallinen funktio täyttää jokin konkreettinen toiminto vai pelkästään tyydyttää esteettinen nautinto vai molempia.

    Sitäkin on vaikea määritellä, mikä on esteettisesti perusteltua rakentamista.

    Ei Roomaakaan rakennettu päivässä. Eikä se tuhoutunut vuodessa, ei edes sadassa vuodessa.

    Niinpä meistä jokainen kohtaa nykyisyyden harhan; emme tiedä emmekä ole kokeneet miten Töölöä tai Kruununhakaa rakennettiin joskus kauan sitten. Kenties silloinkin kaikki uusi näytti samanlaiselta, ja tylsältä.

    Jotain peri-ironista on siinä, että nimbyjen ”parhaimmisto” vastustaa kaupallisella pohjalla tapahtuvaa rakentamista, mutta hyeenan raivolla vaatii vanhoja tehdasrakennuksia kulttuuritiloiksi ja kirppareiksi, aivan kuin teollisen toiminnan poistuminen olisi muuttanut rakennuksien esteettisen funktion hyväksyttäväksi.

    Jos minulla olisi aikakone, liitäisin sata vuotta tulevaisuuteen ja tarkkailisin Jumbon, Itiksen, Sellon ja Triplan kaltaisia rakennuskomplekseja: muutetaanko niitä silloin kulttuuriväen kokoontumispaikoiksi?

Kyösti Salovaara, 2019.
Katu Andalusiassa: läheisyys.

Edellä sanotusta voi päätyä harha-ajatukseen, että pakinoitsija pitää itseään täydellisenä ihmisenä, joka ymmärtää yhteisen edun vaatimat kompromissit paremmin kuin kanssaihmiset.

    Ei se niin mene.

    Pakinassani on kaksi kuvaa pihapiiristäni helsinkiläisessä lähiössä.

    Jos joku ilmoittaisi rakentavansa tuohon puiden ja pensaiden tilalle uuden kerrostalon, kirjoittaisin välittömästi nimeni sitä vastustavaan adressiin.

    Mutta ymmärrän hyvin miksi muualle kannattaa ja jopa pitäisi rakentaa lisää taloja, entisten talojen lomaan, pihapiiriin. Maailma muuttuu, Kyöstiseni! Sinä et.

Kyösti Salovaara, 2020.
Lähiön pihapiiri Suomessa: etäisyys.

Ajankohtaista

 [ihan sattumalta]

Kyösti Salovaara, 1990.
Saksat yhdistyivät 3.10.1990
Knossos Kreetalla tuona päivänä
mineolaisen kulttuurin pylväät ajan läpi ulottuen.

”Oot siä lomil vai mitä siä tääl hiippailet?”

    - Kymen Sanomat kotkalaisesta small talkista, 3.10.2020.

”Hyvin pieni syy, jota emme huomaa, johtaa suureen vaikutukseen, jota emme voi jättää huomioimatta, jolloin sanomme, että vaikutus johtuu sattumasta.”

    - David Ruelle lainaa Henri Poincaréa kirjassaan Sattuma ja kaaos, 1991.

Kirjoitan lyhyitä lauseita. Yritän välttää satunnaisia sanoja.

    Sattumaltako synnyin Kotkassa?

    ”Oot siä lomilla vai mitä siä tääl hiippailet?” kuulostaa kotoisalta. Kotkassa ei kierrellä eikä kaarrella. Sanotaan suoraan. Huumorin varjolla isketään asiaan. Kenties se johtuu moniheimoisen satamakaupungin kulttuuriperinnöstä. Ei ollut aikaa koristella. Oli kiire tehtaalle, sahalle, satamaan. Kieli mukautui työn tahtiin.

    Sattumaltako olin Kreetalla 3.10.1990?

Saksat yhdistyivät 30 vuotta sitten, kolmantena päivänä lokakuuta. Kreetalla paistoi aurinko.

    Berliinin muuri kaadettiin hieman aikaisemmin. Totalitaarinen DDR tukehtui mahdottomuuteensa. Siihen mahdottomuuteen kuinka kauan ihmisen vapaudenkaipuuta pystytään kahlitsemaan.

    Olimme Knossoksen palatsin raunioilla samana päivänä kuin Saksat yhdistyivät. Edellinen oli sattumaa. Jälkimmäinen kehityksen tulos. Pienistä asioista syntyy suuria. Ajan pilarit pysyvät punaisina.

    Tiesin tuona päivänä Kreetalla, että Saksat yhdistyvät. Radiota kuunneltiin ja lehtiä luettiin, vaikka internet puuttui. Niinpä tarkkailin turisteja. Knossoksella oli rauhallista. Saksaa kuuli joka puolella. Oliko sekin sattumaa?

    Muistan ajatelleeni: Vaikka kreetalaiset ”virallisesti” vihasivat saksalaisia Kreetan maihinnousun katkerana muistikuvana, ironisesti nämä temppelin rauniot kuluivat 1990-luvun taitteessa pääasiassa saksalaisten kenkien alla.

    Kolmekymmentä vuotta myöhemmin DDR:n jälki näkyy yhä itäisessä Saksassa. Sattumaako on, että siellä oikeiston totalitaarisilla virtauksilla on kysyntää?

    Siis onko niin, että se joka kerran alistetaan, etsii alati uutta herraa, vaikka olisi vapautunut entisen ikeestä?

Gummerus, 1932.

Sattumalta selailin viime sunnuntaina Olavi Paavolaisen kirjallista pamflettia Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa vuodelta 1932.

    Johdattiko Saksojen yhdistyminen ajatukseni Paavolaiseen, joka oli Kolmannen valtakunnan vieraana 1936?

    Ei toki - niin monimutkaisesti eivät aivoni toimi.

    Tilasin nimittäin nepalilaisen parkan talveksi. Sille tarvittiin tilaa vaatekaapissa. Otin sieltä yhden vanhan talvitakin ja vein sen verkkokomeroon. Vanhaa takkia varaston seinämälle asetellessa huomasin Paavolaisen Suursiivouksen silmieni edessä hyllyllä. Olin ottanut kirjan esille aikaisemmin. Ajatuksella että sitäkin pitäisi katsella.

    Verkkokomeroon viedyistä kirjoista ei ole iloa. Ellei niitä pelasta valoon.

    Suursiivouksen isäni osti sotavuonna 1941 – ja pelasti sen minulle.

Paavolaisen raflaavaa tekstiä on hauska lukea. Viimeksi luin, niin luulen, Suursiivouksen 1970-luvulla ja kirjoitin siitä innostuneesti Demariin.

    Uskaltaako vetää laajemman kaaren?

    En tiedä. Vedän silti. Uhallakin.

    1920- ja 1930-lukujen kirjailijoita on kaikkineen kiva lukea – hauskempi kuin nykyisiä, ympärillä vaikuttavia. Johtuuko se lukijan iästä? Vanhenemisesta? Eräänlaisesta resignaatiosta?

    Ehkä, kenties, voi olla, mutta jospa se johtuukin noiden vuosikymmenten kirjallisesta hengestä. Ajat olivat ankaria, mutta myös imponoivia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kirjallisuus löysi modernin vitaalisuuden. Se oli syvällistä ja pinnallista. Se hehkui sulan raudan tavalla sanomisen pakkoa. Se taipui vaan ei katkennut. Tuon ajan moderni läpäisi länsimaisen kulttuurikentän Hemingwaystä Paavolaiseen, Waltarista Fitzgeraldiin, Pekkasesta Sherwood Andersoniin ja monista muista moniin muihin. Eikä yhteinen lävistäjä ollut tietoista yhteyttä. Siis: Eurooppaa etsittiin.

    Laajassa kaaressa samanlainen kirjallisuuden ”kumous” koettiin seuraavan kerran 1960-luvulla. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa.

Suursiivouksen kuvitusta.

Olavi Paavolainen kai ajatteli olevansa sukupolvensa avant gardea, kirjallisen tyylin ja kosmopoliittisen sanomisen tulenkantaja.

    Suursiivouksessa Paavolainen kieltää hieman häntä nuoremmilta kirjailijoilta sen minkä parissa hän itse juhli 1920-lukua. Rumasti voi sanoa, että Paavolainen käänsi takkinsa, kun häntä ei enää kuunneltu tai kun hänestä tuntui ettei häntä kuunnella.

    Takin kääntäminen ei ole kiellettyä. Jos sen tekee raflaavasti, niin että takin vuoretkin repeävät, moisesta tempusta ilma puhdistuu. Mutta jos takin kääntää katkeruuttaan, ilma pilaantuu lisää.

    ”Kaikki hierarkisuus oli kadonnut kirjailijamaailmasta”, Paavolainen kirjoitti 1932, ikään kuin hän itse olisi suostunut muutamaa vuotta aikaisemmin tavoittelemaan ”hierarkista” paikalleen jämähtämistä. ”Nuoria kirjailijoita reklamoitiin kuin filmidiivoja: heidän valokuvansa julkaistiin yhdessä heidän morsiamiensa valokuvien kanssa… Heistä otettiin alastomuus-, urheilu- ja nyrkkeilykuvia… He saivat maan suurimmalta arvostelija-auktoriteelta yksityiskirjeitä, joiden jättiläisfaksimiilit riippuivat pikkukaupunkien kirjakauppojen ikkunoissa. Helsingin kirjakaupoissa he kertoivat ’itsestään ja tuotannostaan’. Myöhemmin he möivät nimikirjoituksillaan varustettuja kirjojaan kuin sirkustaiteilijat näytännön jälkeen kuviaan… Heillä oli ’pikkuveli’, joka itketti enemmän kuin ’Sonny Boy’. Väinö Kunnas maalasi heidät in corpore. He avasivat ikkunan Eurooppaan. Ruudun takana näki hämmästynyt kansa paitsi bordelleja myöskin kommunismin, Pan-Euroopan, Spenglerin, Hispano-Suizan, neekerinpyllyjä, illusionin uudesta terveestä sukupolvesta…”

    Paavolaisen kohteena oli melkein samanikäinen joukko nuoria kirjailijoita kuin hän itsekin oli, 1900-luvun alkuvuosina syntyneitä, kuten Mika Waltari, Unto Seppänen, Unto Karri, Arvi Kivimaa. Luetteloa voi jatkaa, mutta suurin osa kirjailijoista on nykyhetkessämme tuntemattomia, historian hierarkiseen arvojärjestykseen kadonneita.

    Mutta hemmetti: eikös tuo Paavolaisen saarna julkisuudenkipeästä taiteilija- ja julkkiseliitistä sovi tämänkin päivän julkisuusmaailmaan kuin sormi suutarin…

Pamflettia kirjoittaessaan sukupolvensa tiennäyttäjä nyrkkeili kaikkien kanssa ja iski kaikkea mikä liikkui. Hän ei huomannut, että monet iskut osuivat omaan lasileukaan.

    ”Uuden sukupolven rynnistäessä kirjalliselle areenalle oli sen kuuluvimpia sotahuutoja: ’Alas maalaiselämänkuvaukset!’”, Suursiivouksen Paavolainen huudahti kuin muistinsa menettäneenä.

    Sillä eikö hän itse liikkunut samalla asialla muutamaa vuotta aikaisemmin?

Kyösti Salovaara,
2020

    ”Pakenin 'tuhatjärviä' ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniittyjä löytääkseni bensiinisäiliöitä, nostorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä”, kirjoitti Paavolainen essee- ja
pakinakokoelmassa Nykyaikaa etsimässä vuonna 1929 vierailtuaan Euroopassa. ”Pakenin lannan ja vastakynnetyn mullan tuoksua löytääkseni savun ja kivihiilenmurskan lemun. Pakenin 'hurskasta kurjuutta' löytääkseni työmiehiä, jotka omistivat Citroënin ja osaavat algebraa.”

    Kirjallistaiteellisen kameleontin tavoin Paavolainen heittäytyi konservatiiviksi. Vai oliko se hänen luonteensa perusongelma: ollako radikaali vai konservatiivi, ollako edessä lipunkantajana vai takana perää pitämässä, istuako muita ylempänä vai katsoako maailmaa ruohonjuurista, tyylitelläkö kielen tempuilla vai tyytyäkö tuttuun sananparteen?

    Suursiivouksella ”konservatiivi” Paavolainen halusi että ”hierarkisuus palautuu kirjalliseen elämäämme”, sovinnainen Paavolainen halusi, että ”’mestarillisiksi’ nimitetään vain teoksia, joissa paljastuu todellinen kypsynyt taito eikä vain pelkkä lahjakkuus ja viehättävyys… olen tahtonut, että tämän polven ’nuoriin’ sovelletaan yhtä ankara kriitillinen katsantotapa kuin aikaisempiinkin, sillä ilman ohjaavan ja valikoivan arvostelun kiirastulta sortuu nuori polvi itsekylläisyyteen, henkiseen velttouteen ja taiteelliseen edesvastuuttomuuteen.”

    Mitä on ”taiteellinen edesvastuuttomuus”?

Oliko sattumaa, että lueskelin Olavi Paavolaisen 88 vuotta vanhaa kirjallista pamflettia lokakuussa 2020?

    Vai johtuiko se nepalilaisesta parkasta? Vai Saksojen yhdistymisen vuosipäivästä? Vai syksystä ylisummaan? Pudonneista lehdistä?

    Panu Rajala lainaa hienossa Mika Waltari -elämäkerrassaan V.A. Koskenniemeä, joka huomasi heti, että Paavolainen lähti hyökkäykseen viime kädessä entistä itseään vastaan. Rajala puolestaan toteaa, että Paavolainen oli saanut kyllikseen: ”Hän huomasi jääneensä oppilastensa jalkoihin. Nämä porskuttivat uusilla teoksillaan julkisuuteen Paavolaiselta mitään kysymättä. He eivät tarvinneet enää ryhmän tukea. Mestari alkoi pudota nykyajan vauhdista, mikä oli hänelle pahin painajainen. Oli tullut kurinpalautuksen aika.”

    No, elämä on psykologiaa ja sattumaa. Edellinen johtaa jälkimmäiseen. Jälkimmäisestä päästään edelliseen.

    Jos hyppää vuosikymmenten yli, niin eikö Paavolaisen hyökkäys itseään vastaan kuulosta aika terveeltä? Siitä huolimatta että hän piilotti ”alitajuisen” itseivan (vai itsesäälin?) ympäristöön kohdistettuihin iskuihin?

    Voisiko Suursiivouksen kaltainen teos syntyä vuonna 2020?

    Ei, ei voisi. Pakinani otsikko johti harkitusti hakoteille.

    Että ei voisi johtuu maailman ja taidemaailman pirstoumisesta ryhmiin ja heimoihin, joita eniten yhdistää se ettei toisesta ryhmästä ja heimosta välitetä eikä sen kanssa haluta käydä vuoropuhelua. Paavolaisella oli ympärillään jotakuinkin homogeeninen kirjailijaporukka, jonka kimppuun saattoi käydä. Nykyään julkisessa keskustelussa on kymmeniä erilaisia suuntauksia joiden puhetorvena kirjailijat esiintyvät. Ei ole yhtä asiaa eikä yhtä ilmiötä, jonka puolesta nousta barrikaadeille eikä yhtä tapaa kertoa tuskaansa ja kuvata unelmiaan.

    Mutta unelmia: onko niitä 2020?

Kyösti Salovaara, 1990.
Knossos, 3.10.1990.