Puukiipijä

 [Kun kirjoittaa niin mitä kirjoittaa?]

Kyösti Salovaara, 2020.
Koivu.

Tienviitat eivät kävele siihen suuntaan, mihin ne osoittavat.

    - John le Carré: Vielä yksi tehtävä.

Lause ei ole mikään sanojen sekoitus… Lause on artikuloitu.

    - Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma

Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi.

    - Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on?

Sanat.

    Wittgenstein väitti, että ”emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti”.

    Kenestä ”meistä” Wittgenstein puhui? Ihan meistä kaikistako? Minustakin?

    En siis voi ajatella mitään epäloogista.

    Niinpä kirjoitan kokeeksi: ”Mikko oli ministerin serkku ja hänen kasvonsa olivat lapio, jossa multakokkareet näyttivät tuoreilta, vaikka taivas oli selkeä.”

    Kuulosta epäloogiselta. Wittgensteinin mielestä se ei ole. Paitsi jos en ajatellutkaan mitään virkettä kirjoittaessani enkä kuvitellut olevani William Faulkner viiden tuplaviskin jälkeen.

    Kaikilla lauseilla on näin ollen looginen tarkoitus. Toinen juttu on kirjoitetun ymmärtäminen. Jos sanojen paikkaa vaihtaa, muuttuuko lauseen merkitys?

    Mietin pakinan alaotsikkoa. Kumpi lause tulkitsee täsmällisemmin todellisuutta: ”Kun kirjoittaa niin mitä kirjoittaa?” vai ”Kun kirjoittaa niin mitä ei kirjoita?”

    Yhtä kaikki lause kertoo enemmän siitä mistä se kertoo kuin siitä mikä jää sanomatta.

Parnasso. Adios!

    Lueskelin uutta Parnassoa, numero 5/2020. Epäröiden totean, että mittani Parnasson suhteen taitaa olla täynnä. Suomen johtava kirjallisuuslehti kirjoittaa sovinnaisia lauseita sovinnaisesta kirjallisuudesta, joka uskottelee olevansa epäsovinnaista.

    Lehti ei kirjoita vaan siihen kirjoittavat ihmiset.

    En tietenkään ole oikeassa. Kyllästyin siitä huolimatta. En moiti kirjoittajia enkä kirjoja, joista he kirjoittavat. Moitin itseäni.

    Parnassossa ei viihdytä. Ollaan tosikkoja. Totinen paikka Suomi onkin.

    Sen panen merkille - jälleen kerran - että kriitikot ja kirjailijat harhautuvat pitämään itseään ja kirjoituksiaan originelleina ja radikaaleina, vaikka kirjoituksissa toistuvat suunnilleen kaikki ne ”totuudet” ja kliseet, joita ajan henki panee sanomaan. Eivätkö he huomaa yhteistä tautologiaa?

    No, Jukka Lyytisen juttu Väinö Linnan ja Lauri Viidan särkyneestä ystävyyssuhteesta on kiinnostava. ”Tuntematon musersi Lauri Viidan”, Lyytinen kirjoittaa. Kirjailijatkin ovat kateellisia toisilleen, harvoin itselleen.

    Suomentaja Juhani Lindholmin kolumni ”tulkinnasta” on oivallinen. ”Kääntäjän on tietenkin kirjoitettava se, mitä kirjailija sanoo. Mihin tässä mahtuu tulkinta?” Lindholm kysyy, mutta lisää sitten yläkierrettä palloon: ”Kirjailijakin tulkitsee omia ajatuksiaan sanoiksi, ja hänen ajatuksensa tulkitsevat maailmaa, joka sekin vilisee tulkintoja.”

    Myös Juha Seppälä kirjoittaa kolumneja Parnassoon. Äreä Seppälä maistuu nykyään kesytetyltä. Onko Seppälä väsynyt lauseisiin?

    Parnasson arvostelu-osasto on kuiva kuin Sahara.

    Olen tähän asti säästänyt kaikki Parnassot. Nyt mietin, josko heittäisin ne jätepaperiksi muiden päiväperhosten kera.

Kyösti Salovaara, 2020.
Hopeasalava.

Maailman paras Suomi.

    Tilasto kuin tilasto: Me Olemme Parhaita!

    Voitettiin jopa Bulgaria ja Irlanti stadionilla.

    Uusimman tutkimuksen mukaan Suomessa on Euroopan parhaat asumisolot. Ei uskoisi jos ei uskoisi. Mutta totta on, että pienissä suomalaisissa asunnoissa on kaikki tarvittava: lämpö, sähkö, vesi ja viemäri. Kämpät ovat kohtuullisen uusia, hyvässä kunnossa. Hometta ei kasva seinillä eikä vesi ämpärissä jäädy pakkasyönä. Seinien rakosista ei näy naapuriin. Laajakaista tulee ja menee.

    Mutta sitten Vesa Sirén paljasti Helsingin Sanomissa, että demokratiaindeksissä Suomi ei olekaan kärjessä. Tai paremminkin sen paljasti V-dem-instituutin tutkijat, joiden laatimassa indeksissä Suomi asettuu vasta 11. sijalle. Kärjessä ovat Tanska, Viro ja Ruotsi.

    V-dem-instituutin demokratiaindeksi mittaa yksilön ja vähemmistöjen täyttä vapautta valtion ja enemmistöjen tyranniasta. Indeksi koostuu monen parametrin vaikutuksesta ja sitä pidetään yleisesti luotettavana ja hyvänä demokratian laadun mittarina.

    Mielenkiintoista on, että esim. Costa Rica ja Espanja ovat demokraattisempia yhteiskuntia kuin Suomi. Erot ovat kuitenkin pieniä, laatu pienissä vivahteissa.

    Kun on kuunnellut kesän aikana suomalaisten poliitikkojen, journalistien ja jopa tutkijoiden ylemmyydentuntoista räksyttämistä eteläeurooppalaisten yhteiskuntien kunnottomuudesta, V-dem-instituutin indeksi pakottaa kysymään, että millä eväillä täällä Pohjan perukoilla ollaan niin hemmetin ylemmyydentuntoisia. Tietämättömyyttäänkö? Ennakkoluuloisestiko? Vai pelkkää tyhmyyttään?

Saharan puut.

    Sahara on suurelta osin pelkkää hiekkaa ja loputtomia tuulen kasaamia dyynejä. Ei siellä mitään kasva.

    Näinhän me olemme oppineet ajattelemaan. Emme luule vaan tiedämme asian oikean tolan.

    Erehdys.

    Luin hämmentävän uutisen El País-lehdestä. Sitten siitä kirjoitti Tekniikan Maailma. Alkuaan tutkimuksesta raportoi Nature-lehti.

    Tutkijat ovat löytäneet rutikuivana pidetystä Saharasta, sen läntisen osan eteläiseltä vyöhykkeeltä, 1,8 miljardia puuta! Tämä alue käsittää suuren osan Algeriaa, Länsi-Saharaa, Mauritaniaa, Senegalia ja Malia.

    Tuolla alueella kasvaa keskimäärin 13,4 puuta hehtaarilla. Hyperkuivillakin seuduilla löytyy 0,7 puuta hehtaaria kohden.

    Ei ole metsiä, mutta on valtavasti puita.

    Tutkimus perustuu amerikkalaisten tiedustelusatelliittien uusiin, entistä tarkempiin kuviin. Aikaisemmin satelliitit näkivät metsiä, mutta eivät yksittäisiä puita. Nyt ne näkevät myös puut metsältä.

    Tutkijat saivat ”salaiset” kuvat käyttöönsä ja tekoälyalgoritmien avulla selvittivät näkymättömänä pysyneen näkyvän salaisuuden: 1,8 miljardia puuta Saharassa!

    Miten tällainen tosiasia on voinut pysyä salaisuutena? Eikö tuolla alueella muka ole kukaan käynyt, kävellyt? Eikö muka kukaan ole nähnyt yhtäkään noista 1,8 miljardista puusta? Vai eikö ole tajuttu metsiä etsittäessä, että myös puilla saattaa olla merkittävä vaikutus Saharan ekologiaan, biosfääriin ja ihmisten elämään?

    Kuinka monta muuta "näkyvää" mutta vaiettua tosiasiaa on vielä lauseilla kertomatta?

Kyösti Salovaara, 2020.
Mänty.

Puukiipijä.

    Maanantaina kävelin pihatietä parkkipaikalta kämpälleni.

    Pysähdyin hämmästyneenä erään pihlajan viereen: sen rungolla hääräili edes takaisin kauniisti valkomahainen puukiipijä. En muista nähneeni aikaisemmin pihapiirissä puukiipijää.

    Katselin tovin linnun ahkeraa kiipeilyä. Puukiipijän näkeminen saa hyvälle tuulelle. Tiedä sitten miksi. Tuleeko siitä mieleen ahkera ihminen? Vai onko jotenkin hellyttävää, että puukiipijä muistuttaa rungolla tepastellessaan enemmän oravaa kuin lintua?

    Vajaa puolet puukiipijöistä muuttaa Itämeren eteläpuolelle. Muut talvehtivat Suomessa.

    Seuraavana päivänä istuskelin nojatuolissa ja näin kaksi hehkuvan komeaa punatulkkua kuistin viereisessä pienessä tuijassa. Punatulkuistakin vain osa muuttaa talveksi muille maille.

    Linnut lennähtivät näköpiiristä.

    Minä jäin istumaan.

Kyösti Salovaara, 2020.
Pihlaja.