Ajan virrassa

[kelluu kaikenlaista]

Kyösti Salovaara, 2026.

Me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa...

”Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää?” Vastaus on yksinkertainen: jos se olisi toisenlainen, meitäkään ei olisi! 

-  Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia, 1988. Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Kirjahyllyn päälle olen poiminut ajan virrasta monenlaista tilpehööriä. Oikealla on karikatyyri isästäni Osmosta. Sen alapuolella on isäni isän Kalle Salovaaran kuva 1900-luvun vaihteesta. Kalle oli keksijä, toimittaja ja tiukka sosialisti. Oikeassa alakulmassa on Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinnon aihio. Siinähän Joel Rinne esittää Mika Waltarin komisario Palmua. Vasemmalla Bogart ja Bergman hehkuvat Casablancan julisteessa. Joel Rinne ei tainnut olla Suomen Bogart vaan pikemmin Clark Gable tai Cary Grant. Kirjahyllyn päälle on joutanut myös kultakelloni, joka pysähtyi aikoja sitten. Kuvan keskellä näkyy tiimalasin muotoinen drinkkilasi, jonka IT-firmamme lahjoitti työntekijöilleen 2000-luvun vaihtumista juhlistaakseen.

    Ajan virta on hyvä metafora, vaikka aika ei virtaa mihinkään.

    Olemme aina, joka hetki, jossakin kohtaa tätä kummallista virtaa, ja siksi virrasta voi poimia isoja asioita ja pieniä, tärkeitä ja yhdentekeviä.

    Ihmiskulttuurin tilpehöörille voi nauraa tai suuttua. Itkeäkin sopii.

Me boomerit muistamme ajat, jolloin kirjailijoita ja taiteilijoita haastateltiin kulttuurikapakoissa - Kosmoksessa, Elitessä, ”Vanhalla”, ”Sikalassa” ja mitä niitä olikaan.

    Menin kerran Kosmokseen ja takkia portsarille ojentaessa kysyin, onko täyttä. Kyllä on, portsari vastasi naurahtaen. ”Täynnä kulttuuria kattoa myöten!” Ja saliin astuessa näin kuinka Hannu Salama esitelmöi kavereilleen pöydällä seisoen.

    Tänään kulttuurin virrassa kellutaan toisella tavalla.

    Viime lauantaina Helsingin Sanomat haastatteli kolmea kirjailijaa lenkkeilemällä heidän kanssaan. ”Teksti juoksee” julistettiin Mikko-Pekka Heikkisen artikkelin otsikossa.

    ”Oivallus syntyy asvalttisuoralla”, Heikkinen kirjoittaa juostessaan Hanne Kettusen kanssa. Kirjailija, talousmies ja Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen puolestaan sanoo, että ”juokseminen on osa fyysistä olemustani. Tällä hetkellä juoksu on minulle tärkeämpää kuin kaunokirjailijana oleminen.” Suosittu dekkarikirjailija Satu Rämö juoksee Islannissa. ”Minähän en pidä juoksemisesta yhtään”, Rämö sanoo, mutta juoksee kuitenkin.

    Rämö kertoi juoksevansa vuodessa 1200 km. No, minä kävelin toissa vuonna saman matkan, mutta siitä ei saa juttua aikaiseksi.

    Niin maailma muuttuu.

    Kirjailijaksi ei enää kelpaa kapakoiden kirjailijaressukka vaan tuhansia kilometrejä itseään juoksulenkillä kiduttava spartalainen ihmistyyppi. Minän kunto on tärkeämpää kuin kirjan ”kunto”.

Tekoälystä ja AI-agenteista puhutaan mediassa päivittäin. Toiset intoilevat, toiset pelkäävät; jotkut ennustavat että tekoäly suistaa kansalaiset työttömyyteen; jotkut väittävät että tietoisuuden saanut tekoäly valtaa koko maailman ja tekee ihmisistä tekoälykuningasta palvelevia orjia.

    Tärkeä kysymys kuuluu: voiko tekoälykoneella olla tietoisuus? Voiko joku Claudeksi nimetty AI-kone tuntea tunteita, vihaa ja rakkautta. Entä moraali? Jos kielimallikone pitää sisällään kaiken maailmassa ikiaikoina kirjoitetun, niin tietääkö se mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on hyvää ja mikä pahaa?

    Parissa tuoreessa lehtijutussa kaksi asiantuntijaa on sitä mieltä ettei tekoälyllä voi olla tunteita eikä tietoisuutta.

Madridissa ilmestyvä El País -lehti haastatteli yhtä viime aikojen suosituinta tieteen popularisoijaa, israelilaista historiantutkijaa ja filosofia Yuval Noah Hararia. Haastattelu tehtiin Lissabonissa 8.7 ja julkaistiin lehdessä 11.7.

    Kun haastattelija kysyi Hararilta, onko tekoälyllä tietoisuutta, tämä vastasi, että kysymys on vaikea, semminkin kun tietoisuuden määritteleminen on vaikeaa.

    Harari sanoi, että äly on ”väline” joka pyrkii saavuttamaan jotakin, se ratkaisee ongelmia, olipa kysymys matematiikasta tai shakinpeluusta. Mutta jotta meillä (tai tekoälyllä) olisi tietoisuus, entiteetillä pitää olla kyky tunteisiin. Kyky tuntea pelkoa, tuntea rakkautta.

    AI:n, tekoälyn ongelmallisuus on siinä, että se on tunteeton kielinero. Se voi esimerkiksi kirjoittaa rakkaudesta tarkemmin ja tunteellisemmin kuin yksikään ihminen, koska se, AI-kone on ”lukenut” sisäänsä kaikki maailman runot ja rakkauskertomukset. Mutta ”osaako” se rakastaa? Ei, Harari sanoo.

    Hararin mielestä tekoäly on kielinero, joka on pahimmillaan äärimmäisen taitava, ihmisiä manipuloiva psykopaatti.

Kognitiivisen ja laskennallisen neurotieteen professori Anil Seth pohti tekoälyn mahdollista tietoisuutta keskiviikkona 15.7 The Guardianissa. Hararin tavoin hän päätyi ajatukseen, että tekoälyllä ei voi olla tietoisuutta.

    Seth sanoi, että esimerkiksi tekoälykone Claude on tietokoneohjelma, jota ajetaan mikropiireissä, kun taas me olemme eläviä olentoja. Meidän aivomme on upotettu kehoihimme, jotka puolestaan ovat osa erilaisia maailmoja. Tekoäly on juurtunut vain mikropiireihin, jotka eivät ”kerro” eivätkä tunne maailmasta mitään.

    Anil Seth muistutti, että olemme matkan varrella unohtaneet, että tietokone on vain aivojen metafora eikä konkreettinen maailma. Joudumme aina ongelmiin sekoittaessamme metaforan itse asioihin – niin kuin vaikkapa kartan fyysiseen maastoon.

    Niinpä Claudeksi kutsuttu tietojenkäsittelyprosessi ei pysty luomaan tietoisuutta, sen enempää kuin säätä simuloiva tietokoneohjelmistokaan pystyy synnyttämään oikeita hurrikaaneja.

Paha kello kuuluu kauemmaksi kuin hyvä kello.

    Ovatko huonot uutiset parempia kuin hyvät?

    Viime lauantaina Ruisrockin promoottori ja toimitusjohtaja Mikko Niemelä ihmetteli Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, miksi media säännöllisesti ja poikkeuksetta käsittelee rockfestivaalia epäonnistumisen ja epäkohtien kautta: ”Humalainen poliitikko – jackpot! Sadetta Suomen kesässä – breaking news! Julkkis uuden mielitietyn kainalossa – stop the press! Festarialuetta mahdollisesti lähestyvä ukkoskuuro, muutama yksittäinen huumausaineen käytöstä narahtanut asiakas, artistin valitettava peruuntuminen tai mikä tahansa muu harmitusta tai päivittelyä aiheuttava mutta festarin kokonaisuuden kannalta epäoleellinen sivuseikka tuntuu olevan kuin rutikuivaa koivuklapia klikinkalastusrovioon. Niissä liekeissä eivät kulttuurielämysten merkittävyys, kymmenientuhansien ihmisten väliset kohtaamiset ja artistien uran huippuhetket saa useinkaan riittävää uutisarvoa.”

    ”Tuntuu, että median pääasiallinen tavoite on antiteesi meidän tavoitteellemme lisätä maailmaan iloa ja onnellisuutta”, Niemelä kirjoitti. ”Nykyisen journalismin kärkenä vaikuttaa olevan lisätä maailmaan surullisuutta ja pahaa mieltä.”

    Niemelän kommentin luettuaan miettii, että onko päivän journalismin tarkoitus todellakin luoda pahaa mieltä ja edesauttaa huonon hengen leviämistä. Onko ”pahan” penkominen sitä kuuluisaa tutkivaa journalismia?

    Miksi hyvä jää sanomatta ja kirjoittamatta?

Kyösti Salovaara, 2026.

Vantaanjoki virtaa ruskeana.
Millä värillä ajan virtaa tulisi kuvailla?