[runon
valtias, vallan runoilija]
|
Martti Anhavan teoksen Niin katosi voitto maailmasta kuvitusta. Otava 2021. |
-
Paavo
Haavikko on 50-luvun suomalaisista lyyrikoista merkittävin…
Haavikolla on erityinen taito esittää arvojen nurinkurisuus
antamalla asioille liioitellut tai väärät suhteet, jolloin kuvasta
tulee karmealla tavalla vinksahtanut tai mielekkäästi
ristiriitainen… Haavikko on sanonnan virtuoosi, uuden suomalaisen
lyriikan iskevin, elegantein ja salamielisin edustaja.
-
Kai
Laitinen:
Suomen
kirjallisuus 1917-1967. Otava, 2.p, 1970.
Suomessa
on kolme julkista (toisin-) ajattelevaa: Paavo Haavikko, Erno
Paasilinna ja Pentti Linkola. Vallanpitäjät siteeraavat Haavikkoa.
Populistit siteeraavat Linkolaa. Paasilinna siteeraa Paasilinnaa.
- Kyösti
Salovaara: Vallan kuulutuksia. Suomen Sosialidemokraatti, 1978.
Runoelmien historialliset ja
taloudellispoliittiset sarjat osoittavat Haavikon älyllisen
ylivertaisuuden sodanjälkeisessä lyriikassa ja samalla sen, miten
hän on johdonmukaisesti siirtynyt minuuden ongelmista ulospäin
kohti yleistä todellisuutta. Vielä 1960-luvulla Haavikkoa pidettiin
vaikeasti lähestyttävänä yksityisten asioiden kirjaajana, mutta
1970-luvulla hän on saavuttanut aseman eräänlaisena kansallisena
oraakkelina, joka kirjoittaa tilaustyön toisensa jälkeen:
kalevalaisaiheisen runokokoelman, agenttiromaanin, sarjan
taloustieteellisiä aforismeja, oopperalibreton, Suomen historiaa
käsittelevän tv-käsikirjoituksen.
- Pekka Tarkka: Suomalaisia nykykirjailijoita.
Tammi, uusi laitos, 1980.
Sillä kaksi väärää käsitystä ihmisestä
on, se joka hänellä on itsellään itsestänsä ja se joka hänestä
on muilla.
- Paavo Haavikko: Rauta-aika, työpäiväkirja.
Helsingin Sanomat, 1982.
Enpä
tiedä.
En
todellakaan tiedä miten pelkistää Martti Anhavan mammuttimainen
elämäkerta Paavo Haavikon elämästä ja kirjallisesta tuotannosta
yhteen sanaan. Jos sanon, että Niin katosi voitto maailmasta –
Paavo Haavikon elämä (Otava, 2021. 812 s.) on suurenmoinen teos,
kuulostan sovinnaiselta. Jos teos on suurenmoinen tai loistava, mitä
siitä sitten enempää rupattelemaan. Sillä jos ”hienon”
teoksen pystyisi luonnehtimaan yhdellä sanalla, se riittäisi ja
mitä siitä sen enempää kirjoittamaan. Sanoihan Haavikkokin,
Anhavan kertomana, että runolle ei kannata antaa otsikkoa, koska
hyvä otsikko tekee runon tarpeettomaksi.
Jos
taas kirjoitan, että Anhavan kirjoittama Haavikko-elämäkerta on
monipuolinen tai runsas tai informatiivinen, kuulostan suuren lehden
virkamiesmäiseltä kriitikolta, jonka kuivat jutut syttyvät
helposti palamaan kun ei sada vaan paistaa päivätolkulla.
Joten
jätän sanomatta. Enkä vihjaa mihinkään suuntaan lainatessani
tähän alkuun Anhavan kirjasta poimittua Paavo Haavikkoa: ”Tosi
herkut ovat raakoja, osterit, lohi, ja valta.”
Martti
Anhavalla (s. 1955) on monia etuja Paavo Haavikon (1931-2008) elämän
ja tuotannon ylös panemiseen. Martti Anhavan isä, runoilija,
kriitikko, suomentaja ja kirjallisuusilman taustatuuli Tuomas
Anhava oli Haavikon pitkäaikainen ystävä ja esilukija. Jossain
vaiheessa Tuomas ja Helena Anhavan kulttuurikoti oli
”turvapaikka” Haavikolle, joka ”karkaili” Anhaville loputonta monologia pitävää vaimoaan Marja-Liisa Vartiota. Pikkupoikana Martti Anhava sai tällä tavalla kosketuksen tulevaan
runoruhtinaaseen, lattiaperspektiivistä keskustelua kuunnellen.
Sittemmin Martti työskenteli Otavassa suomalaisen kirjallisuuden
osastolla, jolloin Haavikko oli hänen päällikkönsä (Hannu
Mäkelä) päällikkö.
Niiltä
ajoilta Anhava sattuvasti muistelee, kuinka sulkeutuneena ja
kiireisen näköisenä Haavikko kulki Otavan käytävillä: ”Häntä
voisi luonnehtia rupattelun negaatioksi: hän ei koskaan kysynyt
keneltäkään mitä kuuluu, vaan sanoi oikopäätä sen mitä oli
sanomaan tullut.”
Ironia
tietysti on - vai onko – että Haavikko menestyi myös
näytelmäkirjailijana. Kuinka mies joka ei hallinnut arkipäiväistä
keskustelua eikä käynyt edes teatterissa, pystyi kirjoittamaan
jännittävää dialogia teatteriin, kuunnelmiin tai tv-näytelmiin?
Tai ehkei hän kirjoittanutkaan arkipäivään pohjaavaa puhetta vaan
omaan mielikuvitukseensa juurrutettua haaveideaansa keskustelun
keskustelusta, jossa historia kielensi nykyhetkeä ja päinvastoin.
Sekin
etu Anhavalla on, että hän on ehtinyt haastatella niin monia
Haavikon työtovereita ja kollegoja. Elämäkerta on täynnä
Haavikkoa läheltä seuranneiden virkeää ja siekailematonta
puhetta. Anhava teki kirjaansa varten haastatteluja vuosina
2014-2021. Pitkä matka suureen elämään.
Ja
sitten tietysti on Haavikon tuotanto, joka leviää moniaalle kuin
Suomen lähihistorian kudelmat. Anhavan kirjassa Haavikon kirjoiksi
painetun ja teatterissa tai radiossa ja televisiossa esitetyn
tuotannon luettelo käsittää neljä sivua eikä siihen ole otettu
mukaan Haavikon loputtoman runsasta kirjoittelua erilaisiin lehtiin.
Tähän
tuotantoon sisältyy myös itsensä Haavikon kirjoittamat muistelmat,
ainakin kaksi teosta, joihin Martti Anhava suhtautuu kriittisen
varauksellisesti: ”Ikämiehet
unohtavat, old men forget, sanoo Henrik Viides Agincourtin taistelun
alla, vaikuttavassa puheessa jonka Shakespeare hänen suuhunsa
kirjoitti. Muistelemaan varsin ryhtyessään ikämiehet muistavat
oikullisesti ja valikoiden, myös jääräpäisesti.”
|
Martti Anhava: Niin katosi voitto maailmasta Paavo Haavikon elämä. Otava, 2021. Päällys: Tuomo Parikka. |
En ryhdy perinpohjaisesti referoimaan Anhavan pisteliäästi kirjoittamaa elämäkertaa, en
Haavikon tuotantoa enkä elämää, koska niiden referointi olisi
äärettömän työläs urakka eikä minulla ole siihen
kärsivällisyyttä eikä tarvettakaan. Kaikki tarpeellinen ja vähän
enemmän löytyy Anhavan teoksesta.
Ehkä myös Paavo
Haavikko oli kärsimätön. Miten muuten noin laaja tuotanto
selittyy?
Anhava
kertoo, että pääosin Haavikko kirjoitti vapaa-aikoinaan,
lauantaisin ja jopa liikennevaloissa. Hänellä oli kiire, hän
kaiketi sai nopeasti valmiin tuloksen paperille. Kun
Tapio Länsiö tuskaili Haavikon kirjoittaman Sulka-libretton kanssa,
Haavikko ei voinut käsittää, että säveltäjä käytti
moiseen työhön vuosikausia: ”No, olin taas panemassa alulle
jotakin, ja sitten Paavo tuli mun luokse ja sanoi: ’Jos sinulla on
ongelma, niin minä tiedän mistä se johtuu. Minä sanoin että no
mistä. ’Sinä hiot. Sinun pitää vain tehdä! Sinun ei pidä
hioa.
Teet vaan…'”
Niin Paavo
Haavikko itse teki. Kiinteistövälittäjän, kustannusyhtiö Otavan
kirjallisen johtajan, oman kustantamonsa johtamisen,
pörssikauppojensa ja kaikenlaisen ostamisen ja myymisen ohessa
Haavikko kirjoitti lauseita, jotka maistuvat niin valmiilta että
hampaat kalisevat. Noissa lauseissa kiteytyi
jonkinlainen tähtiin pyrkivä aforistikko, joka oli aina omaa
mieltään, toki naapureilta paljon lainaten, kuten Anhava monesti
toteaa. Haavikko käytti
hyväkseen omat ja naapurin ideat.
Jotenkin
ristiriitainen mies, tämä Haavikko.
Hän
kirjoitti oopperalibrettoja vaikka ei ymmärtänyt musiikista juuri mitään.
Hän kustansi kirjoja, vaikka ei itse lukenut kaunokirjallisuutta
eikä kustantamiensa kirjailijoiden teoksia. Hän ihaili mm. Pentti Haanpäätä vaikka ei Haanpäätä lukenut. Hän
kirjoitti suurien yrityksien historiikkeja vaikka ei viitsinyt tehdä
juuri lainkaan taustatöitä. Hän
ryhtyi kapitalismin runoilijaksi, vaikka ei oikeastaan tiennyt
talouselämän prosesseista paljon mitään.
Hän vaikutti ”sovinistilta” (tätä
sanaa Anhava ei käytä)
vaikka hänen näytelmiensä vahvimpia henkilöitä ovat naiset,
eivät miehet. Ja hänestä sai tylyn itsetietoisen urbaanierakon
vaikutelman, vaikka joskus, toisinaan, hän saattoi olla mitä
ihastuttavinta seuraa, joka kuunteli mitä kanssaihminen sanoi ja
osasi tuntea empatiaa tätä kohtaan.
Tuolla
tavallako kirjailijaksi tullaan? Kirjoittamalla elämä toiseksi,
elämällä se kirjaksi joka ei kerro itsestä kirjailijasta juuri
mitään?
Kirjailija hääräili kaikessa, juoksi
kuin kuudella radalla yhtä aikaa. Ensimmäisen runokokoelmansa hän
julkaisi 20-vuotiaana. Anhavan luetteloimana viimeisin teos,
mietelmäkirja Ei. Siis kyllä ilmestyi vuonna 2006 Haavikon ollessa
75-vuotias.
Omien sanojensa mukaan Haavikko
pelasti kustannusyhtiö Otavan konkurssilta 1970-luvun taitteessa.
”’Haavikko pelasti Otavan’”, Anhava kertoo ilkikurisesti. ”Lausetta on
toisteltu vuosien mennen yhä itsestään selvemmässä äänilajissa
kunnes se on muuttunut samanlaiseksi totuudeksi kuin ’myötätuuli
vei foinikialaiset’. Joita, kuten myöhempi tutkimus on osoittanut,
ei ollut olemassakaan… Haavikkoa Otavan pelastajana koskevan tiedon
ainoa lähde on Paavo Haavikko.”
Kun Haavikko sitten sai potkut
Otavasta vuonna 1983, tai hänet lähdetettiin pois niin kuin Anhavan
viekkaalla kielellään ilmaisee, kirjailija menetti arkipäivän
elämänrungon, jonka turvin hän oli, ikään kuin ohessa,
kirjoittanut runoja, näytelmiä, romaaneja, käsikirjoituksia ja
mitä tahansa. ”Paavo Haavikko”, Anhava kirjoittaa, ”runon
ruhtinas, rahan ja vallan filosofi, huomattava metsänomistaja ja
käänteissään nopea kiinteistökauppias ryhtyi ensimmäistä
kertaa elämässään yksityisyrittäjäksi, itselliseksi.”
"Siitä toipumiseen ei hänen
loppuikänsä riittänyt”, Anhava jatkaa. Mutta ei Haavikko oikeastaan aikonutkaan ryhtyä itselliseksi vaan johtajaksi Uuteen-Suomeen, mutta siitä ei tullut mitään
Haavikko kirjoitti enemmän ja nopeammin
kuin melkein kukaan päätoiminen kirjailija, ja kun hänen olisi
pitänyt ryhtyä päätoimiseksi kirjailijaksi, hän ilmeisesti tunsi
olevansa hukassa. Pelkäsikö runon ruhtinas sanojen loppuvan jos kaikki aika menee sanojen kirjoittamiseen?
Anhava tiivistää Haavikon
toipumisen seuraukset näin: ”Kahdeksankymmentäluvun mittaan Haavikko rakensi
itselleen julkisen roolin jonka keskeisiin tunnusmerkkeihin kuului
arvoituksellinen yksinpuhelu.”
Kimmo Pietiläinen, joka työskenteli
Haavikon Art House -kustantamossa ja kirjoitti Haavikon rinnalla
sarjan ajankohtaisia puheenvuorokirjoja 1990-luvulla, luonnehtii
Haavikon löytämän roolin näin: ”Ja mitä Paavoon itseensä
tulee, niin hänhän ei halunnut olla vain joku runojen ja näytelmien
kirjoittaja, vaan hän halusi sellaiseksi klassikoksi joka on samalla
valtakunnanviisas joka nostetaan kansakunnan kaapin päälle ja
pääsee sieltä kertomaan mikä on kansakunnan tila.”
Kun 1990-luvulla Suomi oli lamassa,
Haavikko anasti itselleen valtakunnan pessimistin roolin. Tai
kuvitteli anastavansa, mutta kansan rakastamana pessimistinä Mauno
Koivisto piti tuota kruunua päässään. Koivisto oli Haavikon
kirjoituksien ”lurjus” – ehkä siksi että Haavikko tunsi
menettäneensä johtavan pessimistin aseman Koivistolle.
|
Haavikon teoksia kirjan teosluettelossa. Otava, 2021. |
Ihminen menee, runot jäävät kuin
kilometripylväiksi entisaikaisten valtateiden varsille.
Paavo Haavikko kirjoitti vuonna 1958
Lehdet lehtiä kokoelmassa esimerkiksi näin:
Mistä
ääni meissä tulee? Mitä on silmissä?
Puhe
virtaa virtaavassa maailmassa,
puhe
virtaa virtaavassa maailmassa
ja
sinun täytyy itse tietää miltei kaikki.
Aforismikoelma
Puhua, vastata, opettaa ilmestyi syksyllä 1972. Siinä Haavikko
vetäisee tällaiset säerivit, aivan
kuin
niinä
päivinä muodissa ollutta Brechtiä
ilkkuen:
Sinä
hoidat maailmaa ihan liian hyvin. Se ei ole si-
nun
omasi. On se.
Käytä
demokratiaa. Paitsi jos sinä olet oikeassa, ja
jäät
vähemmistöön.
Silloin
ota oppia.
Opi
vastustajista. Tutustu. Voittaessasi sinä olet sitä
samaa.
Todettu jo ennenkin.
Sitten
vuonna 1988 kokoelmasta Toukokuu, ikuinen Anhava löytää aiempaa virkeämmän
ja poleemisemman
Haavikon,
joka nyt teki tällaista
yhteenvetoa:
Hitaasti
kulkien saat lopulta kiinni
sen
vanhan miehen joka olet
ja
hänen varjonsa.
Hän
on iloinen poika, nuori mies,
narri,
tasatärkeä
aikuinen, iätön vuosikymmen,
joka
puhuu itsensä vuosien rinnettä
alas.
Kielikuvien
rikkaus, siinäpä se. Elämä
on ylämäkien jälkeen ylämäkiä vaikka kulkija ei tajua puhuvansa
ja
kirjoittavansa itseään alamäkeen. Toiseksi viimeisessä
kokoelmassaan vuonna 1993 Puut, heidän vihreytensä
Haavikko
kirjoitti viinipullojen ja vuodenaikojen lisäksi puusta
ja puista, niin että Anhavan mukaan kokoelman 49 runossa puut ovat ajatuksen keskellä 33 runossa:
Puu
näkee asioita. Paljon. Hyvin. Surullisesti.
Ihminen
ei ymmärrä että elämä on vain nuppu,
kuolema
kukoistusta.
Millainen mies Paavo Haavikko oli?
Runoja ja näytelmiä piisaa luettavaksi, mutta mitä Haavikon päässä
liikkui?
”Ihmistä on näyteltävä, ei häntä
muuten ole”, Haavikko kirjoitti Rauta-ajassa. ”Ihmistä minä
näyttelen, olematonta.”
Ihminen näyttelee ihmistä. ”Kun
minä katson vanhoja näyttelijöitä, siis itseni ikäisiä”,
Kalle Holmberg muistelee Martti Anhavan teoksen viimeisellä sivulla,
”niin ei ne perkele pysty luovuttamaan siitä näyttelemisestä
eikä niiden tarvitsekaan, mutta… ne ei toisaalta uskalla kohdata
elämää. Ja miten tämä Haavikkoon liittyy, niin sillä tavalla
että Haavikko eli niitä rooleja ja kirjoitti niitä, sen koko
dynamiikka oli siinä, ja suojellakseen itseään. Jos Haavikkoa
sanoo yhden miehen teatteriksi, niin se ei mene ihan nappiin, mutta
tavallaan Haavikko oli… mahtava näyttelijä joka ei kestänyt
vastanäyttelijää. Eikä oikein yleisöäkään.”
Mutta mitä Haavikon päässä
liikkui?
Ihminen ei tunne itseään, sanoi
Haavikko, mutta ei häntä kukaan muukaan tunne.
Paul Auster kirjoitti, että
kirjailija vain arvailee millaisia kanssaihmiset ovat. Arvailee
tunteakseen itsensä.
Entäpä Martti Anhava, elämäkerran
kirjoittaja?
Hieman oikaisten sanoen Anhava
kuuntelee ihmisiä ja lukee kirjoitettua mutta ei silmittömästi
usko kenenkään ”lausuntoihin”, kaikkein vähiten Haavikon omiin
muistelmiin. Onko tämä behavioristista elämäkerran
kirjoittamista?
Ihmistä ei tarvitse ”arvottaa”
arvostaakseen häntä. Näin tulkitsen Anhavan näkemystä. Haavikon
elämä ei paranna eikä pahenna hänen runojaan ja näytelmiään.
Ne ovat niin kuin elämä on.
Kun Lasse Lehtinen kirjoitti hienon
elämäkerran Väinö Tannerista (Tanner – itsenäisen Suomen mies,
2017), totesin pakinassani, että Lehtinen ei kuitenkaan pysty
menemään Tannerin päähän eikä kertomaan millainen mies Tanner
sisimmässään oli; Lehtiseltä jäi kertomatta että mikä sitä
miestä lopulta vei eteenpäin. Laitoin kirjoitukseni
Lehtiselle, joka ystävällisesti vastasi, että olin ”oikeassa”:
Lehtinen ei löytänyt arkistoista eikä lehdistä mitään
aineistoa, joista Tannerin omat, sisimmät ajatukset olisivat käyneet
ilmi. Oli vain Tannerin julkinen hahmo, ja ympäröivän yhteisön
näkemykset siitä mitä Tanner teki, millaiselta hän ”näytti”.
Martti Anhavalla on käsissään
paljon enemmän kohteensa sanomaa ja kirjoittamaa kuin Lehtisellä
oli Tannerista, mutta niistäkin on vaikea päästä Haavikon sieluun
käsiksi. Paljon tulee toki kuvatuksi, paljon sanotuksi, paljon
toistetuksi. Vaikka kirjailija kirjoittaa niin monia mietelmärunoja
kuin Haavikko teki, hänen sisäinen mietelmänsä omasta elämästä ja sen tarkoituksesta jää kuin paradoksina tavoittamatta. Ihmisen
arvoitus pysyy, säilyy, on kuin varjo josta ei saa otetta mutta
jonka kaikki näkevät kun sattuvat olemaan oikeassa kohdassa valon
lähdettä.
Maailma
on täynnä sanoja ja virkkeitä. Pilkkuja, pisteitä, ja huutomerkki. Martti Anhava on kirjoittanut Paavo Haavikon kokoisen, kielensä ja asiansa
taitavan elämäkerran. Sen luettuaan rohkaistuu kysymään: ”Oliko
Haavikko niitä miehiä joihin runous päättyi?”
|
Otava 2021. |