[vallan kammareissa]
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. |
”Herra presidentti, sinä tolkutat, saisinko minä sanoa että…”
Mutta samassa joku tulee veeseestä, se on Matti, hän napittaa housujaan vielä kynnyksellä. Presidentti höräyttää naurun, taputtaa Mattia ja sanoo niin kuin maan isät sanovat.
”Kas Mattia, aika poika. Hän aikoo kirjoittaa tämän maan historian uudestaan. Punaisen joka sivulta. Mitäs tuumitte? Mutta kyllä minun nyt täytyy käväistä tuolla, hetki vaan.”
- Ralf Nordgren: Perhoskorva (Fjärilsörat, 1971). Suom. Elvi Sinervo. Kirjayhtymä, 1971.
Amiraaliperhonen parkkipaikan aidalla.
Elokuun lämpimiä tuulia.
Vallan kello käy torin laidalla, kymmenen yli kaksi.
Lastenkamarista on lyhyt matka vallan porstuaan.
Eurooppalainen lehdistö seuraa suomalaisten puuhailuja. El País noteraa tiistaina pääministerin anteeksipyynnön. Ensin oli Natoa, sitten bilekuvia.
Valta on lähellä, niin kaukana.
Hieno suomenruotsalainen kirjailija, modernisti, vasemmistointellektuelli Ralf Nordgren (1936-2014) kuvasi presidentti Kekkosen järjestämiä ”lastenkutsuja” romaanissaan Perhoskorva.
Romaanissa Urho Kekkosta kutsutaan "presidentiksi". Nordgrenin minäkertoja Breng, yliopiston lehtori, kirjailijan alter ego, saapuu Linnaan (*) tummassa puvussa, niin kuin kaikki muutkin. Syödään, puhutaan, juodaan, poltetaan havannalaisia, kenties Fidel Castron lahja Suomen presidentille. Seisotaan yhteisesti vessajonossa. Ollaan vasemmistolaista eliittiä, tulevaisuuden toivoja.
”Meillä on tapana”, presidentti sanoo tervetuliaispuheessa, ”että silloin tällöin yritämme ottaa selkoa mitä nuoren polven keskuudessa tapahtuu, ja tällä kertaa halusimme koota seurueen keskustelemaan yliopiston tulevaisuudesta.”
Keskustellaan, syödään, juodaan konjakkia.
Jossakin vaiheessa Breng tajuaa, että paikalla oleva vasemmistolainen sivistyneistö ei ole peräisin työväenluokasta: ”Tämän maan jonkinsorttista valiojoukkoa. Joka on sen verran suhteissa sisärenkaaseen että on saanut kutsun tänne tänä iltana. Ei sattumalta. Risto ei ole täällä. Eikä ainoatakaan työmiestä. Mutta ehkä he ovat täällä jonakin toisena iltana. Vaikka et sinä usko sitä. Ei, tämän maan sisärenkaat ovat yhä edelleen jonkinmoinen sivistyneistön valiokerros, jonkinlainen yläluokka. Siitä huolimatta täällä on vasemmistolaisia, Chen ja Dubčekin ja Maon kannattajia, ja Ho Tši-minhin, niin juuri niitä ovat nämä vasemmistolaiset täällä. Ei ainoatakaan, jonka poliittisella katsomuksella olisi juurensa niissä olosuhteissa, jotka ovat tämän maan vasemmiston lähtökohta. Ei ainoatakaan. Teoreettista intellektuellivasemmistoa! Iskusanavasemmistoa! Muotivasemmistoa!"
Istutaan pitkää iltaa presidentin lastenkutsuilla. Juodaan, puhutaan, syödään. Presidentti yrittää johtaa laulua. ”Voi jumalauta meitä ammutaan / nyt veikot siskot tulkaa auttamaan / luo barrikadien käy nyt tie… ”, presidentti aloittaa ja unohtaa sanat. Nuori sivistysväki ei osaa auttaa. (Ehkä presidentti sekoittaa kaksi eri laulua...)
Illan lopulla, monen ryypyn, usean havannalaisen sikarin jälkeen presidentti avautuu. Katsokaa ympärillenne, hän sanoo. Katsokaa niitä jota nyt seisovat vierellänne:
”Jos he ovat teidän ystäviänne, niin muistakaa mitä minä nyt teille sanon. Minä olen kokenut kaiken mitä voi kokea poliittisella uralla, minä olen joutunut tekemään myös tuskallisen havainnon että… niin, sanon sen vain näin: Missä olette te jotka olitte minun ystäviäni? Missä ovat minun ystäväni?”
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. |
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. Valta! Niin lähellä, niin kaukana! |
Valta kiehtoo, vetää tykö, painaa harteilla, työntää pois, jättää jäljen. Pääministeri itkee Lahden torilla. On kaikkea liikaa. Antakaa anteeksi!
Niin kuin Machiavelli kirjoitti: useimmat meistä näkevät vallan vain ulkopuolelta, eivät pääse koskettamaan sitä, valtaa, sen käyttäjää. Kenties sisäpiirissäkään majailevat eivät ole sisällä vaan porstuassa. Lasten mehuhetkeen riittää pyrkijöitä, kamera taskussa, mieli sumeana.
”Valta on tunnetusti historian luotettavimpia lemmenkiihdykkeitä ja puree sekä miehiin että naisiin”, kirjoitti Yrsa Stenius kirjassaan Albert Speeristä, Hitlerin arkkitehdistä ja varusteluministeristä. (Stenius: Rakas minä – Albert Speerin arvoitus. Suom. Risto Hannula. Kirjayhtymä, 1981.)
Stenius jatkoi, että narsismi vaikuttaa merkittävästi valtaan rakastumisessa. Niin kuin kaikenlaisessa rakastumisessa.
Albert Speer oli nuori mies päästessään valtaan. ”Tullessaan Kolmannen valtakunnan rakennustoiminnan johtoon hän ei ollut täyttänyt kolmeakymmentä. Hän oli tuhoisan nuori – yksinkertaisesti aivan liian nuori.”
Stenius sanoo, että nuoren ihmisen on vaikeampi kuin vanhemman suojata rehellisyyttään vallan syövyttävilta ominaisuuksilta. ”Nuori ihminen on aivan yksinkertaisesti alttiimpi toissijaiselle narsismille kuin vanhempi. Kaikesta huolimatta kokemus lujittaa persoonallisuutta, valaa siihen itsenäisen harkinnan, toivomisen, tuntemisen ja itsensä myöntävän minän mahdollisuudet ja taipumukset. Kun lyhyen elämän kokemukset ovat rajallisia, on omaa minä-ainesta ympäröivä kalvo ohut.”
Kirjassaan Stenius hyppää Kolmannesta valtakunnasta 1970-luvun Pohjoismaihin, myös Suomeen. Ei siksi että pohjoismainen sosialidemokratia muistuttaisi kansallissosialismia, vaan siksi että myös täällä, 1970-luvulla nuoret poliitikot pääsivät valtaan, ehkä liian aikaisin.
Emme aina muista, tai tajua, että suomalaisen politiikan näkyvimmät ja lahjakkaimmat miehet pääsivät eduskuntaan alle 25-vuotiaina! Siis semmoiset kuin Erkki Tuomioja, Erkki Liikanen, Ilkka-Christian Björklund, Paavo Väyrynen ja Ilkka Kanerva.
”70-luvun alussa he ovat ministereitä, kansliapäälliköitä, osastopäälliköitä, kansanedustajia ja erilaisia tulevaisuuden miehiä maassa, joka kunnioittaa ministereitä, kansliapäälliköitä, osastopäälliköitä ja tulevaisuuden miehiä – kansanedustajiin, joilla on vain kansan luottamus eikä tsaarilta perittyä ja Kekkosen välittämää valtaa, suhtaudutaan epäilevämmin. He ajavat mustissa autoissa, heitä ympäröivät sihteerit, heidän ei odoteta pikkusormellakaan puuttuvan käytännön asioihin… he olivat tuskin kypsiä mutkikkaan koneiston tehtäviin ja joutuivat koko kyvykkyytensä voimalla pikavauhtia opettelemaan, miten heidän tulisi valtatehtäväänsä toteuttaa…”
Sitten Stenius vetäisee linjan Ruotsin nuoresta poliitikkoporukasta ikiaikaiseen narsismiin: ”Eikö punaviini- ja kasvisvasemmiston käyttövoimana amerikkalaistuneessa Ruotsissa ollutkin nimenomaan kiihkeä juovuttavan minä-vahvistuksen tavoittelu, kaipuu vaikuttaa historian kulkuun, itsetäyteinen harhakuva siitä että omistaa maailman, sen oikeuden ja tulevaisuuden?”
Kuinka lyhyt mutta pitkä matka onkaan Steniuksen lauseista 40 vuoden päähän, 2020-luvun Suomeen!
Näytä minulle kirjahyllysi niin tiedän millainen ihminen olet!
Mutta jos sinulla ei ole kirjahyllyä, niin kuin kohta kenelläkään ei ole, niin miten saan luonteestasi otteen?
No, entäpä ystäväsi? Näenkö sinut ystävissäsi?
Kekkonen keräsi lastenkutsuille nuorta sivistyneistöä, siihen aikaan hyvinkin vasemmistolaista. Kutsuilla puhuttiin vakavista asioista kepeässä ilmapiirissä. Wikipedian mukaan Kekkonen lopetti lastenkutsut, koska niissä lopulta keskityttiin vain ryyppäämiseen.
Sanna Marinin biletys on hänen oma asiansa. Kenenpä ei tekisi mieli irroitella kun ahdistaa, kun valta siivittää askeleita ja vastuu painat hartia lyttyyn. Joskus elämä on niin tylsää että tekee mieli...
Mutta Kekkosen lastenkutsuista on tultu pitkälle, ikään kuin käänteiseen todellisuuteen. Nyt lasten mehuhetki täyttyy rokkareista, räppäreistä, poppareista ja monenlaisista somettajista ja linssiluteista, joiden kanssa ei varmaankaan puhuta ”vakavista” asioista, ja jotka käyttävät ystävyyttä oman julkisen minänsä myymiseen.
Vai onko pääministeri sittenkin samaa porukkaa? Olen kuullut pääministerin puhuvan asioista, mutta olenko kuullut yhtäkään ajatusta?
Ulkopuolinen ei tietenkään tiedä mitä vallan kammareissa tapahtuu. Kuka puhuu, ken kuuntelee. Me näemme ruhtinaan, mutta emme pääse koskettamaan ruhtinaan viittaa.
Yrsa Stenius lainasi narsismin kuvaksi Björn Håkansonin rakkausrunoa Följä John. Kenties minunkin kannattaa ”painaa” se tähän:
”Katsokaamme pois toisistamme, mehän rakastamme toisiamme, niin, me rakastamme jotakin itsemme vaiheilla, jotakin mitä tarvitsemme...”
(*) Korjaus 25.8.2022: Kotkalainen pitkän linjan toimittaja Olli viestitti, että lastenkutsut pidettiin Tamminiemessä, ei Linnassa. No, niinhän Wikipediakin kertoo.
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. |
