[vallan kammareissa]
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. |
”Herra presidentti, sinä tolkutat, saisinko minä sanoa että…”
Mutta samassa joku tulee veeseestä, se on Matti, hän napittaa housujaan vielä kynnyksellä. Presidentti höräyttää naurun, taputtaa Mattia ja sanoo niin kuin maan isät sanovat.
”Kas Mattia, aika poika. Hän aikoo kirjoittaa tämän maan historian uudestaan. Punaisen joka sivulta. Mitäs tuumitte? Mutta kyllä minun nyt täytyy käväistä tuolla, hetki vaan.”
- Ralf Nordgren: Perhoskorva (Fjärilsörat, 1971). Suom. Elvi Sinervo. Kirjayhtymä, 1971.
Amiraaliperhonen parkkipaikan aidalla.
Elokuun lämpimiä tuulia.
Vallan kello käy torin laidalla, kymmenen yli kaksi.
Lastenkamarista on lyhyt matka vallan porstuaan.
Eurooppalainen lehdistö seuraa suomalaisten puuhailuja. El País noteraa tiistaina pääministerin anteeksipyynnön. Ensin oli Natoa, sitten bilekuvia.
Valta on lähellä, niin kaukana.
Hieno suomenruotsalainen kirjailija, modernisti, vasemmistointellektuelli Ralf Nordgren (1936-2014) kuvasi presidentti Kekkosen järjestämiä ”lastenkutsuja” romaanissaan Perhoskorva.
Romaanissa Urho Kekkosta kutsutaan "presidentiksi". Nordgrenin minäkertoja Breng, yliopiston lehtori, kirjailijan alter ego, saapuu Linnaan (*) tummassa puvussa, niin kuin kaikki muutkin. Syödään, puhutaan, juodaan, poltetaan havannalaisia, kenties Fidel Castron lahja Suomen presidentille. Seisotaan yhteisesti vessajonossa. Ollaan vasemmistolaista eliittiä, tulevaisuuden toivoja.
”Meillä on tapana”, presidentti sanoo tervetuliaispuheessa, ”että silloin tällöin yritämme ottaa selkoa mitä nuoren polven keskuudessa tapahtuu, ja tällä kertaa halusimme koota seurueen keskustelemaan yliopiston tulevaisuudesta.”
Keskustellaan, syödään, juodaan konjakkia.
Jossakin vaiheessa Breng tajuaa, että paikalla oleva vasemmistolainen sivistyneistö ei ole peräisin työväenluokasta: ”Tämän maan jonkinsorttista valiojoukkoa. Joka on sen verran suhteissa sisärenkaaseen että on saanut kutsun tänne tänä iltana. Ei sattumalta. Risto ei ole täällä. Eikä ainoatakaan työmiestä. Mutta ehkä he ovat täällä jonakin toisena iltana. Vaikka et sinä usko sitä. Ei, tämän maan sisärenkaat ovat yhä edelleen jonkinmoinen sivistyneistön valiokerros, jonkinlainen yläluokka. Siitä huolimatta täällä on vasemmistolaisia, Chen ja Dubčekin ja Maon kannattajia, ja Ho Tši-minhin, niin juuri niitä ovat nämä vasemmistolaiset täällä. Ei ainoatakaan, jonka poliittisella katsomuksella olisi juurensa niissä olosuhteissa, jotka ovat tämän maan vasemmiston lähtökohta. Ei ainoatakaan. Teoreettista intellektuellivasemmistoa! Iskusanavasemmistoa! Muotivasemmistoa!"
Istutaan pitkää iltaa presidentin lastenkutsuilla. Juodaan, puhutaan, syödään. Presidentti yrittää johtaa laulua. ”Voi jumalauta meitä ammutaan / nyt veikot siskot tulkaa auttamaan / luo barrikadien käy nyt tie… ”, presidentti aloittaa ja unohtaa sanat. Nuori sivistysväki ei osaa auttaa. (Ehkä presidentti sekoittaa kaksi eri laulua...)
Illan lopulla, monen ryypyn, usean havannalaisen sikarin jälkeen presidentti avautuu. Katsokaa ympärillenne, hän sanoo. Katsokaa niitä jota nyt seisovat vierellänne:
”Jos he ovat teidän ystäviänne, niin muistakaa mitä minä nyt teille sanon. Minä olen kokenut kaiken mitä voi kokea poliittisella uralla, minä olen joutunut tekemään myös tuskallisen havainnon että… niin, sanon sen vain näin: Missä olette te jotka olitte minun ystäviäni? Missä ovat minun ystäväni?”
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. |
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. Valta! Niin lähellä, niin kaukana! |
Valta kiehtoo, vetää tykö, painaa harteilla, työntää pois, jättää jäljen. Pääministeri itkee Lahden torilla. On kaikkea liikaa. Antakaa anteeksi!
Niin kuin Machiavelli kirjoitti: useimmat meistä näkevät vallan vain ulkopuolelta, eivät pääse koskettamaan sitä, valtaa, sen käyttäjää. Kenties sisäpiirissäkään majailevat eivät ole sisällä vaan porstuassa. Lasten mehuhetkeen riittää pyrkijöitä, kamera taskussa, mieli sumeana.
”Valta on tunnetusti historian luotettavimpia lemmenkiihdykkeitä ja puree sekä miehiin että naisiin”, kirjoitti Yrsa Stenius kirjassaan Albert Speeristä, Hitlerin arkkitehdistä ja varusteluministeristä. (Stenius: Rakas minä – Albert Speerin arvoitus. Suom. Risto Hannula. Kirjayhtymä, 1981.)
Stenius jatkoi, että narsismi vaikuttaa merkittävästi valtaan rakastumisessa. Niin kuin kaikenlaisessa rakastumisessa.
Albert Speer oli nuori mies päästessään valtaan. ”Tullessaan Kolmannen valtakunnan rakennustoiminnan johtoon hän ei ollut täyttänyt kolmeakymmentä. Hän oli tuhoisan nuori – yksinkertaisesti aivan liian nuori.”
Stenius sanoo, että nuoren ihmisen on vaikeampi kuin vanhemman suojata rehellisyyttään vallan syövyttävilta ominaisuuksilta. ”Nuori ihminen on aivan yksinkertaisesti alttiimpi toissijaiselle narsismille kuin vanhempi. Kaikesta huolimatta kokemus lujittaa persoonallisuutta, valaa siihen itsenäisen harkinnan, toivomisen, tuntemisen ja itsensä myöntävän minän mahdollisuudet ja taipumukset. Kun lyhyen elämän kokemukset ovat rajallisia, on omaa minä-ainesta ympäröivä kalvo ohut.”
Kirjassaan Stenius hyppää Kolmannesta valtakunnasta 1970-luvun Pohjoismaihin, myös Suomeen. Ei siksi että pohjoismainen sosialidemokratia muistuttaisi kansallissosialismia, vaan siksi että myös täällä, 1970-luvulla nuoret poliitikot pääsivät valtaan, ehkä liian aikaisin.
Emme aina muista, tai tajua, että suomalaisen politiikan näkyvimmät ja lahjakkaimmat miehet pääsivät eduskuntaan alle 25-vuotiaina! Siis semmoiset kuin Erkki Tuomioja, Erkki Liikanen, Ilkka-Christian Björklund, Paavo Väyrynen ja Ilkka Kanerva.
”70-luvun alussa he ovat ministereitä, kansliapäälliköitä, osastopäälliköitä, kansanedustajia ja erilaisia tulevaisuuden miehiä maassa, joka kunnioittaa ministereitä, kansliapäälliköitä, osastopäälliköitä ja tulevaisuuden miehiä – kansanedustajiin, joilla on vain kansan luottamus eikä tsaarilta perittyä ja Kekkosen välittämää valtaa, suhtaudutaan epäilevämmin. He ajavat mustissa autoissa, heitä ympäröivät sihteerit, heidän ei odoteta pikkusormellakaan puuttuvan käytännön asioihin… he olivat tuskin kypsiä mutkikkaan koneiston tehtäviin ja joutuivat koko kyvykkyytensä voimalla pikavauhtia opettelemaan, miten heidän tulisi valtatehtäväänsä toteuttaa…”
Sitten Stenius vetäisee linjan Ruotsin nuoresta poliitikkoporukasta ikiaikaiseen narsismiin: ”Eikö punaviini- ja kasvisvasemmiston käyttövoimana amerikkalaistuneessa Ruotsissa ollutkin nimenomaan kiihkeä juovuttavan minä-vahvistuksen tavoittelu, kaipuu vaikuttaa historian kulkuun, itsetäyteinen harhakuva siitä että omistaa maailman, sen oikeuden ja tulevaisuuden?”
Kuinka lyhyt mutta pitkä matka onkaan Steniuksen lauseista 40 vuoden päähän, 2020-luvun Suomeen!
Näytä minulle kirjahyllysi niin tiedän millainen ihminen olet!
Mutta jos sinulla ei ole kirjahyllyä, niin kuin kohta kenelläkään ei ole, niin miten saan luonteestasi otteen?
No, entäpä ystäväsi? Näenkö sinut ystävissäsi?
Kekkonen keräsi lastenkutsuille nuorta sivistyneistöä, siihen aikaan hyvinkin vasemmistolaista. Kutsuilla puhuttiin vakavista asioista kepeässä ilmapiirissä. Wikipedian mukaan Kekkonen lopetti lastenkutsut, koska niissä lopulta keskityttiin vain ryyppäämiseen.
Sanna Marinin biletys on hänen oma asiansa. Kenenpä ei tekisi mieli irroitella kun ahdistaa, kun valta siivittää askeleita ja vastuu painat hartia lyttyyn. Joskus elämä on niin tylsää että tekee mieli...
Mutta Kekkosen lastenkutsuista on tultu pitkälle, ikään kuin käänteiseen todellisuuteen. Nyt lasten mehuhetki täyttyy rokkareista, räppäreistä, poppareista ja monenlaisista somettajista ja linssiluteista, joiden kanssa ei varmaankaan puhuta ”vakavista” asioista, ja jotka käyttävät ystävyyttä oman julkisen minänsä myymiseen.
Vai onko pääministeri sittenkin samaa porukkaa? Olen kuullut pääministerin puhuvan asioista, mutta olenko kuullut yhtäkään ajatusta?
Ulkopuolinen ei tietenkään tiedä mitä vallan kammareissa tapahtuu. Kuka puhuu, ken kuuntelee. Me näemme ruhtinaan, mutta emme pääse koskettamaan ruhtinaan viittaa.
Yrsa Stenius lainasi narsismin kuvaksi Björn Håkansonin rakkausrunoa Följä John. Kenties minunkin kannattaa ”painaa” se tähän:
”Katsokaamme pois toisistamme, mehän rakastamme toisiamme, niin, me rakastamme jotakin itsemme vaiheilla, jotakin mitä tarvitsemme...”
(*) Korjaus 25.8.2022: Kotkalainen pitkän linjan toimittaja Olli viestitti, että lastenkutsut pidettiin Tamminiemessä, ei Linnassa. No, niinhän Wikipediakin kertoo.
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. |
Hyvää pohdintaa.
VastaaPoistaKiitos!
PoistaHyvä kirjoitus, Kyösti!
VastaaPoistaTaas pohdimme samaa aihepiiriä kirjoituksissamme, sinä vain hienostuneemmin ja monipuolisemmin.
Kekkosen lastenkutsut onkin kiinnnostava, oman aikansa ilmiö. "Muotivasemmisto" tuo mieleeni Sinikka Nopolan kutkuttavan hauskan pakinan, jossa hän kertoo, miten sai lukiolaisena muodinmukaisesti poliittisen herätyksen, pukeutui asiaankuuluvan vasemmistolaisesti ja odotti kuumeissaan oikean työläisen tapaamista, kun hänen porvariskotiinsa oli tulossa remonttimies.
Minulla on Yrsa Stenuksen kirja Elämäni mies. Nyt kyllä alkoi kiinnostaa kovasti myös tuo mainitsemasi Rakas minä - Albert Speerin arvoitus. Stenius kertoo Elämäni miehessä Speeriä esimerkkinä käyttäen todella syvällisesti ihmisen sokeasta rakkaudesta, kaipuusta kiinnittyä johonkin ja löytää merkitys elämälleen. "Albert Speer ei palvellut Hitleriä sen takia että olisi ollut moraalisesti välinpitämätön ja tukenut ketä tahansa joka saattoi tarjota hänelle uran,. Albert Speer palveli Hitleriä sen takia että oli kiinnittynyt tähän hirvittävän voimakkain sitein, sitein jotka kietoutuivat kiristämään hänen persoonallisuuttaan, hänen nuoruutensa haurasta riippumattomuutta, kunnes se lojui tukahdutettuna hänen kutistuvan omantuntonsa roskahuoneessa."
Sanna Marin on vaikuttanut esiintymisissään jotenkin robottimaiselta ja puhunut ulkoaopitun tuntuisesti, vastaten usein eri asiaan kuin mitä on kysytty (minkä monet muutkin poliitikot tekevät). Onko se sitten johtunut siitä, että hän ei ole ollut oikein varmalla alueella? Tulee sellainen kuva, että noin korkea asema tuli ehkä liian aikaisin ja aiheuttaa stressiä, minkä purkamiskeinot nyt aiheuttavat lisästressiä. Pääministerin työ on kyllä haastavaa ja kaiken lisäksi "pätkätyö", jossa pitää myös ajatella, mitä haluaa tehdä jatkossa.
Tulee myös mieleen, että odotammeko me liikaa. Minä toivoisin, että päättäjät olisivat lukeneita ja lukevia ihmisiä, hyviä pohdiskelijoita, rehellisiä ja tarmokkaita. Välillä tällaisia on poliitikoissa, usein ei.
Tuo lainaus Följa Johnista on hieno, rakastuminen rakkauteen. Tekee mieli lukea koko runo. (Siis onhan se följa eikä följä?) Lasten leikki Seuraa johtajaa. Lähdenpä tutkailemaan kirjaston sivuille, mitä Håkansonilta löytyy.
Kiitos Marjatta - joo, on följa. En itse päässyt netistä tuon runon jäljille, että olisin päässyt lukemaan hieman enemmän siitä. Toivottavasti löydät...
PoistaHuomasin eilen, omaa juttuani kirjoittaessani, sinun juttusi, jossa tosiaan käsittelit samoja teemoja aika lailla samasta näkökulmasta ja osuvasti. En kuitenkaan ryhtynyt kommentoimana sitä, kun oma kirjoitus oli kesken enkä halunnut häiritä omaa ajatuksenjuoksuani - jos sellaista nyt on.
Tarkoituksenani oli myös viitata Platonin ajatukseen filosofikuninkaista, mutta en sitten viitannut. Eli, kyllä kai me odotamme päättäjiltä liikaa ja toivomme että he ovat todella fiksuja, sivistyneitä ja pystyvät ajattelemaan monimutkaista todellisuutta myös "filosofisesti", siis myöntäen ettei kaikkea tiedä ja ettei kaikkiin ongelmiin ole yhtä ja yksikäsitteisesti oikeaa ratkaisua.
En oikeastaan tiedä yhtään nykypoliitikkoa jonka kuulisi esittävän "ajatuksia". Mutta ehkei se kuulu edes poliitikon julkiseen rooliin. Ajatukset pitää esittää pienemmissä piireissä ja vain pragmaattiset johtopäätökset sitten julkisesti. Manulle (Koivisto) tosin sallittiin epäröinti ja fundeeraaminen mutta ei näille nykyisille päättäjille.
Niinpä he Marinin tavoin esittävät vain kuvia... mutta tekevät toki ahkerasti töitä ja yrittävät parhaansa, niin uskon. Päätösentekijän pitää tehdä päätöksiä. Ehkä filosofit sitten majailevat muualla, leppoisissa riippukeinuissaan.
Joo, en minäkään löytänyt mitään Håkansonilta, en kirjastosta enkä netistä.
PoistaTykkäsin Cales Anderssonista. Hän ei aina ollut niin kovin huoliteltu (nuorena kyllä komea) eikä sanavalmis, jännitti joskus sairaalloisesti esiintymisiä, mutta hän ajatteli ja sanoi omia mielipiteitään.
Ruotsista löytyy tuon niminen kirjailija, mutta runon nimellä ei löydy mitään. Sillä tavalla menneisyys katoaa, vaikka ei faktisesti katoaisikaan. Tai sitten siellä on tuon nimisiä useita, yhdellä ja kahdella s-llä.
PoistaAndersson oli tietysti intellektuelli. Ja onhan heitä politiikan syrjässä ollut mutta ei ihan huipulla, paitsi Andersson esimerkkinä. Kyllä minusta esim. Paavo Lipponen on aidosti intellektuelli, mutta poliittisena toimijana hän on ikään kuin pitänyt tuon puolen itsestään "piilossa". Hassua että juuri Paavo minulle ensimmäisen kerran kertoi noista Platonin filosofikuninkaista. Vasta sitten vaivauduin itse lukemaan heistä.
Kyllä, Paavo Lippponen on lukenut ja myös kirjoittanut muutakin kuin poliittisia tekstejä. Samoin Sauli Niinistö.
PoistaPoliitikon roolissa kiteytyy hyvinkin ristiriitaisella tavalla "ajan hengen" ristiriidat. Ketä ja millaista poliitikon oikeastaan pitää edustaa, kenen puolesta ja minkä puolesta hän toimii? Klisee kuuluu että poliitikon pitää saada ääniä ja siksi tinkiä oman elämänsä rososta. Mutta miten sometodellisuudessa ääniä voi kuvitella saavansa? Tekemällä mitä?
PoistaJoskus tuntuu että nykyhetkessä, nykyiseen ajan henkeen adaptoituessaan poliitikon pitää karsia julkisesta olemisestaan lähes kaikki älyllisyyteen viittaava. Siksipä Lipposen tai Niinistön tai Sorsan kaltaiset poliitikkohahmot tuntuvat kuuluvan menneisyyteen, ei tulevaisuuteen.
Minusta nyky-Suomessa pääministerillä on liikaa valtaa. Ongelma on myös että väkisin pidetään hallitus kasassa, ja osa ministereistä vaihtuu. Kekkosen ajan lyhyet hallitukset oli ongelman toinen ääripää, huono systeemi sekin.
VastaaPoistaMielenkiintoinen ajatus, Jokke.
VastaaPoistaPerustuslain uudistuksessahan haluttiin lisätä eduskunnan, sitä myöten hallituksen ja pääministerin valtaa suhteessa presidentin valtaan. Koettiin että parlamentarismi toteutuu niin paremmin.
Onko pääministerillä paljon tai liikaa valtaa, absoluuttisesti?
Vai tuntuuko meistä että hänellä on liikaa valtaa sen julkisuuden hallinnan kautta, jota esim. Sanna Marin on menestyksellä harjoittanut? Ovatko hallituksen muut ministerit luovuttaneet osan vallastaan pääministerille, jolla on niin paljon somevaltaa ja sitä mukaan oikeaa valtaa?
Kekkosen aikana hallitukset olivat lyhytikäisiä. Presidentti vaihtoi hallitusta jos asiat eivät sujuneet tai naapuri (Neuvostoliitto) oli tyytymätön. Pitempiaikaiset hallitukset ovat saaneet enemmän aikaiseksi, luulen, mutta onko aito parlamentarismi kärsinyt? Ehkä, ehkä ei.
Mielenkiintoinen kysymys kaikkiaan!
Oletan että ministereiden avustajilla on valtaa. Minusta on kiinnostavaa, mitä pääministerin lähellä olevat ihmiset ovat, ja mikä on heidän roolinsa. Minusta viimeiset koko Suomea ajattelevat pääministerit olivat Lipponen ja Vanhanen. Vanhanen tuli Jäätteenmäen tilalle, ja antoi itse tilaa Kiviniemelle.
PoistaNiinpä, avustajat ovat siellä vallan kammareissa käyttämässä valtaa, mutta heitä ei ole valittu äänestyksessä sitä tekemään, ja vähän Machiavellia lainaten, emme tiedä heistä muuta kuin minkä näemme - ja oikeastaan emme edes näe heitä, toisin kuin ministereitä ja kansanedustajia.
PoistaJungner, entinen puoluesihteeri ja ministerien avustaja, sanoi radiossa tällä viikolla, että avustajat eivät sais olla yes-miehiä (-naisia) vaan heidän pitää pystyä haastamaan päämiehensä "oikeaan suuntaan". Valtaa siis on suoraan ja kierteisesti.