Päältä katsoen

 [kuin historiaa hapuillen]

Kyösti Salovaara, 2022.

”No eiköhän mittaaminen ja laskeminen ja punnitseminen ole ilmestyneet mieleisimpänä avustuksena näitä vaikutuksia vastaan, niin ettei meissä ole määräävänä se, mikä näyttää suuremmalta tai pienemmältä tai lukuisammalta tai raskaammalta, vaan se [sielumme kyky], mikä on laskenut ja mitannut tai vaikkapa punninnut?”

- Platon: Valtio. O.E. Tudeerin suomennos. Otava, 2.p, 1972.

Kun katsot kuvaa se katsoo takaisin.

    Näet kuvassa kaikenlaista. Kuvalle olet vain yksi subjekti.

    Mutta kuva ei synny tyhjästä. Itse asiassa kuvaa ei olekaan vaan se ”asia” jonka kuva on näyttävinään.

    Tässä mielessä kuva on todellisuuden subjekti, jonka subjekti olet sinä, kuvan ottaja. Päältä katsoen todellisuus esiintyy kahdessä mielessä, oikeasti ja jäljennettynä.

    Mutta kun katsot todellisuutta tai otat kuvan, ”esine” tai ”asia” ei kerro koko todellisuutta.

    Hämmentävää.

Tässä pakinassa on valokuvia Berliinistä. Ne voisivat olla mistä tahansa mutta eivät ole.

    Näissä kuvissa pinta on selkeä. Sen voi kuvailla muutamalla sanalla.

    Yhteistä kuitenkin on, että niissä kaikissa on historian viivat, joita ei näe ellei tiedä. Erässä mielessä historia on kuvan fiktiota, vaikka onkin kovaa todellisuutta. Historiaa ei voi kanniskella muovipussissa, mutta ei sitä noin vaan valokuvaankaan nappaa.

    Käyn kuvat läpi suurentelematta. En paisuttele merkityksiä.

    Elokuun alussa Berliinissä paistoi aurinko. Kaupunkilaiset taisivat olla lomilla, turisteja Brandenburger Torilla, Alexanderplatzilla ja museosaarilla. Julkisissa kulkuneuvoissa matkusti ”ilmaiseksi” (9 euron lippu voimassa kuukauden kaikensorttisissa junissa ja busseissa) kenenkään perään kyselemättä.

Johdantokuvassa on komea huvila järven rannalla.

    Viime sunnuntaina hellettä piisasi. Kesäinen idylli. Huvilan terassilta näkyi järven yli hiekkarannalle, missä aurinkovarjot täplittivät maisemaa. Järvellä kulki kaikenlaisia aluksia, suuria ja pieniä, koneilla ja purjeilla, airoilla ja meloilla. Berliiniläiset viettivät sunnuntaita. Iloisia kiljahduksia.

    Rannan tuntumassa muutama nokikana uiskenteli sinilevän viiruttamassa vedessä. Kaunista sekin jos ei tiedä mitä sinilevä tarkoittaa.

    Pari sataa metriä huvilasta toisaalle rantabaarissa berliiniläiset viettivät sunnuntaita. Söivät lounaaksi currywurstia ja perunoita. Ja opettelivat purjehtimaan.

    Kymmenen vuotta sitten Berliini näytti samanlaiselta kuin tänään, currywurstin ja dönerkebabin tuoksujen valtaamalta kaupungiltä, missä rakennetaan ja puretaan kaikkialla. Toimeliaisuus!

    Pinnalta näkee pinnan.

Kahdeksankymmentä vuotta sitten, 20.1.1942, SS-kenraali Reinhardt Heydrich toimi puheenjohtajana tuossa Wannseen rannan huvilassa pidetyssä kokouksessa. Paikalla oli natsihallinnon keskeisiä virkamiehiä.

    Kokous kesti vain 90 minuuttia. Sen päätteeksi tarjoiltiin konjakkia. Rentouduttiin.

    Aiheena oli juutalaiskysymyksen ”lopullinen ratkaisu”. Adolf Eichmann piti tarkkaa pöytäkirjaa keskustelusta. Sitä käytiin harkitun loogisesti. Juutalaisten tuhoaminen oli logistinen ongelma, ei inhimillinen eikä tunteita herättävä.

    Asia oli valmisteltu hyvin. Eri hallinnonalat tulivat koordinoiduksi.

    Wannseen kokouksen jälkeen "lopullinen ratkaisu" pantiin toimeksi.

    Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin huvila Wannseen järven rannalla on idyllinen. Kunhan ei mene sisälle katsomaan huonetta, jossa päätettiin panna toimeksi.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.

Tässä kuvaparissa on graffitien likaama muuri Spree-joen rannan ja Mühlenstrassen välisellä kaistaleella - ja muurin välittömässä läheisyydessä joen yli vievä kaunis silta. Muurin jakamassa berliinissä vain kävelijät pääsivät ylittämään sillan.

    Nähdään lähihistoriaan, Berliinin muurin jakamaan Berliiniin, liberaaliin länteen ja totalitaariseen ”itään”. Oberbaumbrücke oli rajanylityspaikka kylmän sodan Berliinissä. Näyttikö silta silloin yhtä kauniilta? Kuin korulta?

    Viime viikolla lainasin pakinassani John le Carrén romaania Värisuora (Smiley’s People), jossa englantilaiset odottavat sillan Länsi-Berliinin puoleissa päässä itäpuolelta saapuvaa neuvostoliittolaista vakoilupäällikköä. Eräiden vihjeiden mukaan le Carrén kuvaama silta saattaisi olla tämä Oberbaumbrücke.

    Mutta fiktio ei ole tosi vaikka kuvaakin todellisuutta. Ehkäpä venäläinen vakoilija saapui tuota silta pitkin länteen, kenties ei. Kuvitella saa, siitä ei jää kiinni.

    Kuvassani muuri on kuvattu ”Länsi-Berliinin” puolelta. Se ei näytä kovin kummoiselta rakennelmalta. Mutta muurin itäpuolella konekiväärisotilaat pitivät huolen, että muurille asti ei kukaan päässyt kuolemankaistaleen yli elävänä.

    Muurin töherrykset viestivät kylmän sodan henkistä rappiota.

    En rakasta graffiteja mutta tässä ne saattavat kertoa syvempää totuutta nykyajalle.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.

Kyösti Salovaara, 2022.

Hypitään historiaa pitkin ja poikin.

    Kuvassa on natsipomo Hermann Göringin 1930-luvulla rakennuttama ilmailuministeriön mahtava rakennus, tuohon aikaan Euroopan suurin konttorirakennus.

    Toisen maailmansodan jälkeen Göringin ”talo” jäi DDR:n puolelle, siihen sijoitettiin useita virastoja. 1950-luvun alkupuolella saksalainen taidemaalari Max Lingner rakensi 14 käsityötaiteilijan avustamana 18 metriä pitkän muraalin talon pohjoispäätyyn, pylväiden suojaan, parhaista Meissenin posliinilaatoista. Muraalissa kuvataan DDR:n unelmaa sosialistisesta yhteiskunnasta.

    Lingner ei saanut tehdä taideteosta mielensä mukaisesti. Utopian kuvan piti vastata sen realistista ideaa: kansalaiset ovat veljiä keskenään, insinööri ja maanviljelijä, poliittinen johtaja ja laulava nuoriso tasa-arvoisen yhteiskunnan ihannemallina. Lingner ei kuulemma piirtänyt traktoria riittävän realistisesti!

    Ihanteen kuvaamisessa ei muuten ole mitään vikaa.

    Todellisuuden vika on siinä, ettei DDR yhteiskuntana vastannut lainkaan Lingnerin taideteoksen henkimää idylliä.

    Nykyään tämä Detlev-Rohwedder-Haus on Saksan valtionvarainministeriön käytössä.

    Kun katsoo taloa ja sen muraalia, ei tiedä mistä historia alkaa eikä varsinkaan sitä mihin se johtaa.

Tämänkertainen päiväkävely currywurstin tuoksuisessa Berliinissä päättyy historialliselle Brandenburger Torille, portille missä historian varjot lankeavat piikinterävinä kaikkiin suuntiin.

    Tässäkin kohtaa liberaali länsi ja totalitaarinen itä jakoivat Berliinin kahdeksi. Ennen niin idyllinen Unter den Lindenin bulevardi jäi itäiselle puolelle.

    Idyllit säilyvät valokuvissa, ehkä myös menneisyyttä haikailevissa mielissä.

    Currywurstin tuoksuisella Unter den Lindenilla lähellä Brandenburgin porttia pieni mielenosoittajien joukko vaati viime sunnuntaina vapautta Venäjän alistamille entisille Neuvosto-valtioille. Ukrainan liput liehuivat, megafonit julistivat vapauden sanoja, kahleiden tuskaa.

    Kymmenen vuotta sitten - ennen Krimiä ja Ukrainaa - Berliini näytti melkein samalta.

    Mutta mikään ei pysy, vaikka pinta maalattaisiin yhä uudestaan samalla maalilla.

    Tänään emme tiedä millaiselta Berliini näyttää kymmenen vuoden päästä. Eikä tee mieli kysyä Putinilta.

    Ennustan kuitenkin että currywurst ja dönerkebab tuoksuvat Berliinissä vuonna 2032 yhtä voimakkaasti kuin tänään, koska berliiniläiset rakastavat pikaruokakioskejaan.

Kyösti Salovaara, 2022.