Pääsiäisen aikaan

[mieleen johtuvaa]

Kyösti Salovaara, 2016.

"Huone jossa sataa aina" -
Madridilaisen Juan Muñozin taideteos Barcelonassa. 

Kun Jeesus oli Betaniassa spitaalia sairastaneen Simonin talossa, tuli hänen luokseen nainen, jolla oli alabasteripullossa hyvin kallista tuoksuöljyä. Jeesuksen aterioidessa nainen vuodatti öljyn hänen päähänsä. Mutta kun opetuslapset näkivät sen, he sanoivat paheksuen: ”Millaista haaskausta! Olisihan sen voinut myydä hyvään hintaan ja antaa rahat köyhille.”

    Jeesus huomasi tämän ja sanoi heille: ”Miksi pahoitatte naisen mielen? Hän teki minulle hyvän työn. Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole.”

- Evankeliumi Matteuksen mukaan, Raamatun suomennos 1992.

Jeesuksen vielä puhuessa sinne tuli joukko miehiä, ja heidän oppaanaan oli Juudas, yksi kahdestatoista opetuslapsesta. Juudas tuli Jeesusta kohti antaakseen hänelle suudelman, mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Juudas, suudelmallako sinä kavallat Ihmisen Pojan?”

- Evankeliumi Luukkaan mukaan, Raamatun suomennos 1992. 

  

Pyhä viikko, piinaviikko, hiljainen viikko, kärsimysviikko - kevään taitteeseen asettunut hengen ja aineen juhla. 

    Herättää monenlaisia ajatuksia. Uskoitpa Raamatun tarinaan kirjaimellisesti tai viittauksenomaisesti. Oliko Jeesus ”sosiaalityöntekijä”, ”vallankumouksellinen” vai pelkästään suosiota keräävä ”poppari”? ”Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole”, Jeesus sanoi omahyväisesti niin kuin kuka tahansa suosiostaan humaltunut. 

    Benalmadenassa, Malagassa syntynyt näyttelijä, teatteri- ja kulttuuripersoona Antonio Banderas sanoi pari päivää sitten Málagassa: ”Pyhä viikko on elämän metafora, joskus se tarkoittaa kyyneleitä, toisinaan iloa.”

    Espanjassa ”Pyhää viikkoa” vietetään iloitsemalla, paitsi jos yllättävä sade pilaa kulkueen kaupungin läpi. Suomessa itku piilotetaan vakavan naamion taakse.

    Viime lauantaina kävelin Tehtaankadulla Helsingissä Italian suurlähetystön ohi. Kauniin talon edessä liehui sekä Italian että EU:n lippu. Jälleen kerran ihmettelin miksi Suomessa ei juurikaan näe liputettavan EU:lle, toisin kuin muualla Euroopassa. Onko meillä suomalaisille pakonomainen tarve piilottaa kaikki hyvät asiat naamion taakse? Niin jää tilaa kaivella huonoja asioita aamusta iltaan.

Juontuvatko vakoiluromaanit Raamatusta?

    Tarina kiehtoo meitä.

    Frederick P. Hitz sanoi kirjassaan The Great Game – The Myths and Reality of Espionage (2005), että vakoilun maailmassa vakoilija on samaan aikaan yhdelle maalle sankari ja toiselle roisto. Tämäkö vakoilutarinoissa kiehtoo: ihmisen kaksinaisuus, hyvän ja pahan kamppailu samassa ruumiissa?

     Hitz kirjoitti, että vakoilutarinat ovat loputtoman kiehtovia, koska niissä käsitellään ihmisen raadollisinta ja oleellisinta sisintä. Vakoilun arvoitus on kiehtonut Hitzin mukaan ihmisiä siitä pitäen kun Juudas petti Jeesuksen suudelmallaan. Miksi hän petti? Rahasta? Kateellisuuttaan? Saadakseen valtaa? Kostaakseen? Mikä petoksessa oikein kiinnostaa ja kiehtoo? Mitä meidän olemuksessamme petokseen sisältyy? Miten joku saa Juudaksen toimimaan oman asiansa puolesta?

    Kysymyksiä joihin voi etsiä vastauksia monelta suunnalta. Lukemalla kirjoja, katsomalla itseään peilistä, kuuntelemalla ihmiskunnan sekavaa puhetta, menemällä kirkkoon tai taidenäyttelyyn tai popkonserttiin tai…

    … miettimällä nyt pääsiäisen alla miksi vakavat journalistit Helsingissä näyttävät menettävän hermonsa, kun tamperelainen toimittaja näyttää pettäneen heidän luottamuksensa siihen, että arkipäivän journalismi olisi pelkästään totuuden häikäisemää eikä lainkaan piilotettujen naamioiden leikkiä. 

Kyösti Salovaara, 2023.

Hengen huone jossa...?

Kirjoista löytää hienoja tarinoita.

   Hyvässä tarinassa on jännitystä, huumoria, ironiaa ja sarkasmeja, inhimillinen kosketus ja sen lisäksi jokin ”opetus”. Oikein hyvässä tarinassa on sellainen opetus, jonka merkityksen aistii, mutta jota ei välttämättä täysin ymmärrä.

    Flitcraftin tapaus on tällainen tarina.

    Sanfransiscolainen yksityisetsivä Sam Spade kertoo Flitcraftin tarinan Dashiell Hammettin (1894-1961) romaanissa Maltan haukka (1930). Fliftcraft oli kunnollinen perheenisä ja menestyvä kiinteistövälittäjä. Ei hänellä eikä hänen perheellään ollut elämässään mitään ongelmia. Eräänä päivänä Flitcraft hävisi jälkiä jättämättä. Hänen perheensä ei enää koskaan tavannut häntä. Kukaan ei tiennyt mitä tapahtui.

    Muutamaa vuotta myöhemmin Sam Spade törmäsi Flitcraftiin aivan toisaalla. Miehellä oli taas menestyvä toimi, uusi koti ja vaimo lapsineen.

    Flitcraft kertoi Spadelle, että tuona päivänä jolloin hänen elämänsä muuttui, hän käveli rakenteilla olevan talon ohitse ja yhtäkkiä kymmenennestä kerroksesta irronnut palkki putosi jalkakäytävälle aivan Flitcraftin viereen. Häneen ei osunut, vaikka poskeen tuli pieni naarmu sirpaleesta. Fliftcraft ei pelästynyt mutta järkyttyi. ”Hänestä tuntui kuin joku olisi nostanut kannen hänen elämänsä päältä ja antanut hänen katsella sen koneistoa.” (Suom. Kalevi Nyytäjä. WSOY, 1974.)

    Niiltä jaloin Flitcraft jätti kaiken taakseen. Hän ei murehtinut perhettään, koska perheen toimeentulo oli turvattua lopuksi elämää.

    Tarinan ironia on tietysti siinä, että elämän sattumanvaraisuudesta järkyttynyt Flitcraft teki elämäänsä täydellisen muutoksen yhdessä paikassa, mutta palasi sitten täysin samanlaiseen elämään toisaalla uusien ihmisten kanssa. 

    ”Hän mukautui palkkien putoilemiseen”, Hammettin Spade tunnistaa ironian, ”ja kun niitä ei enää sen enempää pudonnut, hän mukautui niiden putoamattomuuteen.”

   Ja opetus on että..?

Hiljaisen viikon tiistaina uutisissa kerrottiin järkyttävästä onnettomuudesta Baltimoressa, missä suuri rahtilaiva törmäsi yli kahden kilometrin pituiseen siltaan ja aiheutti sen, että silta romahti täysin 750 metrin matkalta. Tätä kirjoittaessani kuolonuhrien lukumäärä on vielä selviämättä. Hiljainen viikko muuttui monen kohdalla kärsimysviikoksi.

    Mutta minä muistin heti uutisen luettuani, että Francis Scott Key -silta liittyy kahteen amerikkalaiseen kirjailijaan. Silta sai nimensä kunnianosoituksena Yhdysvaltain kansallislaulun sanoittajalle Francis Scott Keylle (1779-1843), joka oli ammatiltaan asianajaja ja sen ohessa harrastelijarunoilija. Key seurasi läheltä Baltimoressa vuonna 1812 kuinka englantilainen laivasto yritti tuhota nuoren Yhdysvaltain rannikkolinnoituksen Fort McHenryn. Kokemuksesta syntyi viikon sisällä runo Defence of M’Henry, joka sitten kasvoi kansallislauluksi The Star-Bangled Banner.

    Historian juoksua kelpaa jäljittää.

    Tuleva amerikkalainen huippukirjailija, kadotetun sukupolven tulkki ja yksityiselämässään romahtanut Francis Scott Key Fitzgerald (1896-1940) sai etunimensä tuon kaukaisen serkkunsa, Tähtilipun sanoittajan mukaan. Kirjailijan äiti halusi, että pojasta tulee serkkunsa tavoin merkittävä ihminen.

    F. Scott Fitzgeraldista tuli merkittävä kirjailija. 

    Fitzgerald viimeisteli romaaninsa Kultahattu (The Great Gatsby) Roomassa, Pariisissa ja Ranskan Rivieralla. Se ilmestyi keväällä 1925. Saman vuoden syksyllä T.S. Eliot kutsui Fitzgeraldin Gatsbyä merkittävimmäksi askeleeksi minkä Yhdysvaltain kirjallisuus otti Henry Jamesin jälkeen.

    Mutta kun jotkut selviävät palkkien putoilusta toiset eivät. 

    ”Sitten olin monta vuotta juovuksissa, ja sitten minä kuolin”, Fitzgerald kirjoitti muistivihkoonsa.

    Elämä petti kuvaajansa tai Fitzgerald petti elämänsä. Kukapa tietää mikä on syy ja mikä seuraus. Pääsiäisviikolla - kärsimyksen, piinan, ilon ja myös sovituksen viikolla - on melkein pakko päättää pakina lainaamalla Fitzgeraldin romaanin The Great Gatsby viimeisiä lauseita, koska niissä piilee opetus, jonka aistii syvästi vaikka ei aivan ymmärtäisikään:

    ”Gatsby oli kulkenut pitkän matkan saapuakseen tälle siniselle nurmikentälle, ja hänen haaveensa oli silloin täytynyt tuntua olevan niin lähellä toteutumistaan, että sen olisi miltei mahdotonta enää liukua hänen käsistään. Hän ei ymmärtänyt, että se oli jo jäänyt hänen taakseen, jonnekin suurkaupungin takaiseen suureen pimeyteen, missä laajat lakeudet loittonivat yöhän.

    Gatsby uskoi vihreään valoon, siihen täyttyvään tulevaisuuteen, joka vuosi vuodelta väistyy tieltämme. Se väisti meitä kerran, mutta mitäpä sillä väliä – huomenna juoksemme nopeammin ja kurotamme kätemme kauemmaksi … Ja jonakin kauniina aamuna …

    Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka lakkaamatta ajautuvat takaisin menneisyyteen.” (Kultahattu. Suom. X ja Marja Niiniluoto? Otava 1959, 1974.)

     

Kyösti Salovaara, 2026.

Euroopan huone, 
jonka suomalaiset haluavat piilottaa?

Sitruuna ja Putin

 [kevään tasauksessa]

Kyösti Salovaara, 2024.

Lähimpien alaisten valinta ei ole ruhtinaalle suinkaan vähämerkityksinen tehtävä. Alaiset ovat joko hyviä tai huonoja, ja aina ruhtinaan älynlahjojen mukaan. Ruhtinaan älykkyyttä arvostellaankin kaikkein ensimmäiseksi sen perusteella, millaisia miehiä hänellä on ympärillään.

- Niccolò Machiavelli: Ruhtinas. (1532. Suom. Aarre Huhtala. WSOY, 1969.)

Ydin on siinä, että niin Hitler kuin Stalinkin lupailivat vakautta voidakseen salata aikeensa luoda pysyvä epävakaus.

- Hannah Arendt: Totalitarismin synty. (1951, Suom. Matti Kinnunen. Vastapaino, 2013.) 

  

Kevättasauksen hetkellä kaiken tulisi olla tasapainossa. Valoa ja pimeää on suunnilleen yhtä paljon, niin kuin myös hyvää ja pahaa tahtoa.

    Älä unta näe, sanoo skeptikko.

    Yksi sitruuna maksoi viime sunnuntaina 46 senttiä suomalaisessa kaupassa. Se kuljetettiin tänne aurinkoisesta Espanjasta. Siellä viljelijä kuulemma saa yhdestä sitruunasta kolme tai neljä senttiä. Välikäsiä riittää sitruunan hintaa kasvattamaan. Ja silti se tuntuu kuluttajasta halvalta; globalisaatio yhdistää suomalaisen kuluttajan jopa espanjalaiseen sitruunankasvattajaan.

    Venäjällä pidettiin ”presidentinvaalit” tai ”näytösvaalit”, niin kuin länsimaissa kirjoitetaan. Muuan toimittaja totesi, että Putin kävi ”leimauttamassa” itselleen jatkokauden presidenttinä.

    Venäjä on lähellä, vaikka äärettömän kaukana. Rajan paikat tiedämme, mutta Putinin johtamaa valtarakennetta voi vain arvailla. Vallitseeko Venäjällä diktatuuri, tyrannia, despotia vai ilmiselvä totalitaarinen komento? Tuota ei pysty tarkasti ilmaisemaan, koska Venäjää voi kuvailla niin monilla määreillä. 

Kaikkea ei näe, vaikka paljon on olemassa.

    Hannah Arendtin kirjasta löytyy yllättäviä huomioita siitä millainen ”komento” leimaa totalitaarista valtiota. Totalitarismin synty -teoksessa Arendt tutki sekä Stalinin Neuvostoliiton että Hitlerin Saksan totalitaaristen hallintojen samankaltaisuuksia. Monet Arendtin huomiot ovat yllättäviä siinäkin mielessä, että niillä tuntuu olevan jälkikaikuja 2000-luvulla tai ainakin niin, että 2000-luvun totalitaarisista valtioista löytyy yhtymäpintoja Stalinin Neuvostoliittoon ja Hitlerin Saksaan.

    ”Olipa totalitaarisen hallinnon oma kansallinen traditio tai sen oman ideologian pohja mitä tahansa”, Arendt sanoo, ”se on aina muuttanut luokat massoiksi, korvannut puoluejärjestelmän joukkoliikkeellä yhden puolueen diktatuurin asemesta, siirtänyt valtakeskuksen armeijalta poliisille ja luonut ulkopolitiikan, joka pyrkii selvästi maailman herruuteen.”

    Totalitaariseksi muuttuneella valtiolla on Arendtin mukaan edessään kummallinen paradoksi: kun totalitarismi omistaa kaikki hallinta- ja voimakeinot, ne eivät tuokaan totalitaariselle liikkeelle pelkkää siunausta. Totalitaarinen liike pääsee valtaan loihtimallaan fiktiivisellä lupauksella hyödyntämällä ihmismassojen vihaa olemassaolevaa maailmaa vastaan. Kun liike sitten on vallassa, ei tuota vihaa enää voi käyttää. Tällöin totalitarismissa tarvitaan entistä enemmän sisäistä tyranniaa, eräänlaista terroria omaa kansaa kohtaan, jotta se ei alkaisi vihata valtaan nostamaansa tai auttamaansa totalitarismia.

 

   

Ajattelemme usein, että totalitaarinen liike keskitti valtaa vain harvoille. Arendt päinvastoin osoittaa, että sekä Saksassa että Neuvostoliitossa vanhat valtioelimet ja lait kyllä pidettiin voimassa, mutta niiden rinnalle tuli puolueen uudenlainen valtakoneisto. Maallikko voisi sanoa, että Hitlerin Saksassa vallankäyttäjiä lisättiin, ne tuplattiin ja silti valta tuntui tuntui olevan yksissä käsissä, Hitlerillä.

     Pyrittiin luomaan Yksi Ihminen jolla ei ole yksilöllisyyttä. Ei tarvittu oikeastaan edes lakeja, koska Hitlerin sanoin ”totalitaarisessa valtiossa ei saa olla eroa lain ja moraalin välillä”.

    Miksi sitten kaikki, jopa "tavallisia" kansalaisia myöten, tottelivat johtajaansa? Eikö heillä olisi ollut koska tahansa mahdollisuus lopettaa Hitlerin (tai Stalinin) ”hirmuvalta”?

    Arendt selittää ”tottelemista” sillä, että kukaan ei oikeastaan tiennyt täsmällisesti mitä piti totella. Valtaa soveltava eliitti sai epämääräisiä käskyjä, ne ”annettiin olettaen, että vastaanottaja oivalsi käskynantajan tarkoituksen ja toimi sen mukaan”.

    Eliitin piti kaikissa portaissa totella epämääräisiä käskyjä, mutta ennen kaikkea sen piti panna toimeen ”johtajan tahto”. Eikä kukaan voi koskaan tietää tarkasti mitä johtaja tahtoo. ”Olennaista on se”, Arendt kirjoittaa, ”että millään valtioelimeltä ei koskaan viety oikeutta uskotella, että se ilmensi Johtajan tahtoa.”

   Ei ihme että kansalaisetkin yrittivät arvailla miten toteuttaa totalitaarisen liikkeen tahtoa ja olivat näin valmiita  hyväksymään kauheimmatkin teot. Tai Arendtin sanoin: ”Täysin totalitaarisessa järjestelmässä kaikista ihmisistä on tullut Yksi Ihminen, kaikki toiminta pyrkii kiihdyttämään Luonnon tai Historian liikettä, jokainen yksittäinen teko on Luonnon tai Historian jo julistaman kuolemantuomion toimeenpanemista...”

Edellä olevat lainaukset selittänevät hieman Venäjän tai jopa Kiinan tämänhetkisen totaalisen järjestelmän käytäntöjä. Kukaan ei kai varmasti osaa sanoa mihin ihmisten alistuminen perustuu, eikä sitä kuinka paljon sen takana on yritystä mukautua ylempien vallassaolijoiden tahtoon ja toisaalta rangaistuksien pelkoa väärässä olemisesta.

    Mutta entäpä jos hyvinvointivaltiossakin on totalitaarisen liikkeen piirteitä?

    Onko meilläkin samaa ”valtaa” käyttämässä useita tahoja? Onko esimerkiksi ay-liikkeellä sellaista kirjoittamatonta valtaa, jota se käyttää mutta jonka se muodollisesti kieltää? Tai pyritäänkö luonnonsuojeluliikkeessä kehittämään Yhden ihmisen malli, ihmisen joka ilman kehotuksia tietää mitä luontoihminen tarkoittaa ja miten hänen pitää käyttäytyä, ei ylhäältä tulevia komentoja totellen vaan arvaillen millaisen hyvän, maapalloa säästävän ihmisen tulee olla?

    Totalitaarinen liike pelkää ihmisten erilaisuutta, sitä että kaikki eivät omaehtoisesti tajua mitä Yhteinen tahto, Yhteinen hyvä ja Yhteinen tulevaisuus tarkoittavat. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Väline on viesti

[ja ajan hengen ilmaisu]

HS. 10.3.1974

Poimittu Helsingin Sanomien Aikakoneella.

Vasta lennättimen tultua käyttöön saattoi viesti liikkua viestinviejää nopeammin. Tätä ennen olivat tiet ja kirjoitettu sana olleet kiinteästi toisistaan riippuvaisia. Vasta lennätin vapautti tiedotustoiminnan sellaisesta kiinteästä materiaalista kuin kivestä ja papyruksesta; suunnilleen samoin oli raha aiemmin vapautunut taljoista, harkoista ja metallista ja päätynyt paperiksi.

- Marshall McLuhan: Ihmisen uudet ulottuvuudet (Understanding Media: The Extensions of Man, 1964). Suom. Antero Tiusanen, WSOY 1969.

  

Tiedämme että menneisyys on ollut olemassa, vaikka sen kuvitteleminen onkin vaikeaa. On tietysti helppo kulkea omien muistojensa käytävällä, mutta muiden ihmisten ja ylisummaan konkreettisen menneisyyden kuvitteleminen on melkein mahdonta.

    Tarkoitan että vaikka kerron 2000-luvulla syntyneelle nuorelle, kuinka 1950-luvulla vielä kävin kaupungissa asuessa asioilla 20 asteen pakkasessa 50 metrin päässä sijaitsevassa ulkohuussissa, kuinka ei ollut telkkaria eikä kännykkää ja kuinka aamusella hirsitalon nurkissa paukkui pakkanen ja jalkalistan ympärillä seinä ja lattia olivat huurteessa, niin tiedän ettei nuori pysty asettumaan tuon elämänpiirin tunnelmaan. Silloisen todellisuuden ”havaitseminen” vuoden 2024 todellisuudesta käsin jää pinnalliseksi. Historia on etäinen kuriositeetti.

    Mutta kun otan esille sanomalehden painettujen sivujen kuvia maaliskuulta 2024, vuodelta 1974 ja jopa keväältä 1954, jokainen huomaa että maailma on todellakin muuttunut. Ei tarvitse ponnistella ymmärtääkseen muutoksen laajuutta ja merkitystä. 

    Tämän pakinan kuvat tulevat Helsingin Sanomien Aikakoneesta ja Näköislehti-arkistosta. Ne herättävät monenlaisia mietteitä.

Marshall McLuhanin bestseller-teoksen Ihmisen uudet ulottuvuudet yhtenä keskeisenä sanomana oli ajatus, että ”väline on viesti”. Vaikka teos kirjoitettiin ennen Internetiä ja älypuhelimia, sen huomiot osuivat kohdalleen.

    Anto Leikola tiivisti suomalaisen laitoksen esipuheessa mainiosti mitä McLuhan tarkoitti väittäessään, että ”väline on viesti”. Leikola kirjoitti että ”välineen, nimenomaan tiedotusvälineen, ’sisältö’ , on paljon vähemmän tärkeä kuin itse väline.”

    Juuri väline vaikuttaa meihin, ei niinkään mitä siinä kerrotaan. ”Ei ole ratkaisevaa, mitä kirjoitamme toisillemme tai mihin matkustamme junalla tai autolla tai mitä televisiossa esitetään”, Leikola jatkoi, ”tärkeämpää on se miten juuri tämä tai tuo väline toimii ja vaikuttaa meihin, tai toisella tavalla sanottuna, mitä kykyämme tai elintämme olemme tuolla välineellä laajentaneet. Televisio sinänsä vaikuttaa enemmän kuin televisio-ohjelmat, ja tietokone sinänsä muuttaa meitä enemmän kuin tietokoneelta saadut tiedot. Näin väline on jo itsessään viesti.”

    Istutpa nykyään bussissa, junassa, kahvilassa tai missä tahansa ihmisten joukossa, tajuat miten McLuhanin havainto kuvastaa netin ja kännyköiden laajentamaa ihmisen ulottuvuuksien maisemaa. Ironia kyllä kehystää kehitystä. Kun McLuhan sanoi, että televisio toi nuorison elämään kokonaisosallistumisen kaiken käsittävään tämänhetkisyyteen, niin Internet ja älypuhelimet mahdollistavat kahvilassa istuvien puhelintaan tuijottavien ihmisten yhtäaikaisen erihetkisyyden, täydellisen ajasta riippumattomattoman osallistumisen yksityisen, muilta näkymättömään maailman kokemiseen.

    Provokatiivinen ajatus: Laajentaako kännykän ruutu ihmisen ulottuvuutta oikeastaan yhä enenevästi hänen omaan yksityiseen mielenmaisemaansa?  

Helsingin Sanomien urheiluosastoa 11.3.1974

Helsingin Sanomien urheiluosastoa 10.3.2024.

Maaliskuussa 1954 Helsingin Sanomien uutisivut ovat pullollaan lyhyitä uutisia eri puolilta maailmaa ja erilaisista aiheista. Yhdellä aukeamalla on yli 50 erilaista näkökulmaa edellisen päivän tapahtumiin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin lehden sivu näytti melkein samalta, mutta pikku-uutisten määrä on vähän laskenut. Kun tullaan tähän päivään, tämän päivän Helsingin Sanomiin, yhdellä sivulla, jopa yhdellä kokonaisella aukeamalla on kenties vain yksi artikkeli. 

    Sanomalehti on muuttunut aikakauslehden kaltaiseksi. Pitkät jutut antavat taustatietoja, mutta tämänhetken uutiset pitää itse etsiä netistä, sillä Hesarikaan ei kerro esimerkiksi urheilukilpailujen tuloksia vaan tarinoi pikemminkin millaisia urheilijat ovat ihmisinä. Tulokset pitää etsiä lajiliittojen ja muiden toimijoiden nettisivuilta.

    Oivallan yhden asian: tämän päivän lehdestä saan muutamaan aiheeseen paljon paremman taustoituksen kuin mitä sain vuoden 1954 tai 1974 lehdistä, mutta monenlaisista, erilaisista asioista saan tietoa paljon vähemmän kuin mitä sain viisikymmentä vuotta sitten.

    Pitkät jutut ovat usein hyvin kirjoitettuja, jos kohta painopiste melkein aina on ihmisessä ja yksilössä ja aika harvoin asioissa laajemmin. Pitkien juttujen ongelma on siinä, että jos aihe ei kiinnosta, hyppään koko artikkelin yli, ja koska lehdessä on aika vähän juttuja, jää maailmasta paljon näkemättä ”yhdellä silmäyksellä”. Kun katsoo vanhojen lehtien sivuja, tajuaa että silloin maailmasta tuli vaivatta ja väistämättä enemmän esille kuin nykyhetken lehdestä, toki lyhyinä tietoiskuina. Tänään tietoa maailmasta ja ympäröivästä todellisuudesta on olemassa paljon enemmän kuin oli vaikkapa vuonna 1954, mutta sanomalehti ei - eikä sen nettisivutkaan - tarjoa sitä ”yhdellä silmäyksellä” katseltavaksi.

Kun television aikakaudella maailma koettiin yhdessä katsomalla samoja ohjelmia yhtä aikaa, niin tänään jokaisella on ikioma digitaalinen aika-avaruutensa, jossa liikutaan sekä maksukanavien striimeissä että älypuhelimen erilaisissa some- ja realitytodellisuuksissa. 

    Media on täynnä paradokseja ja itseironiaa. Onko väline enää edes viesti? Vai ehkä jotain enemmän?

    Välineen muutosta selittää luonnollisesti sekä tekninen kehitys että kaupallinen todellisuus. Jos perinteinen sanomalehti ei saa mainostuloja (koska niistä suuri osa menee nettijättiläisten ”omistajille”), se pyristelee olemassaolostaan kokeilemalla uudenlaisia ”välineitä”, mutta tuntuu että se jää koko ajan hieman jälkeen tavoittelemastaan.

    Samaan aikaan ikävin paradoksi on siinä, että mitä paremmat tekniset mahdollisuudet on taltioida tietoja ja hakea niitä kaikkien luettavaksi (ja katseltavaksi), sitä vaikeampi yksilön on muodostaa johdonmukaista kuvaa siitä mitä maailmassa tapahtuu lähellä ja kaukana. Jotkut toivovat ja väittävät, että tekoäly ratkaisee tämän pulman, mutta se utopia pettää toivojansa. Eihän yksilö koskaan ehdi millään omaehtoisella välineellä poimia maailman tietoa kasaan samalla tavalla kuin yksi Helsingin Sanomien uutisaukeama poimi vaikkapa maaliskuussa 1954.

    Jotkut sanomalehdet - kuten The Guardian, The New York Times, El País – yrittävät taittaa nettisivuston suunnilleen samannäköiseksi kuin ”paperilehden” sivu on (tai oli). Tällöin lukija näkee yhdellä silmäyksellä monia mahdollisia artikkeleita (niiden ingressejä) luettavaksi. 

    Tuollainen ”käyttöliittymä” sopii tietokoneella ja tabletilla selailtavaksi mutta ei oikeastaan älypuhelimen näytöltä katseltavaksi. Niinpä esimerkiksi Helsingin Sanomien ”nettilehti” on rakennettu pelkästään kännykkäkäyttöön ja peräkkäisten uutisten selaamiseen näkemättä koskaan laajempaa kuvaa koko ”lehden” tai aihepiirin materiaalista.

    Tässä paradoksi: Jos Hesaria tehdään ensi sijassa kännykällä luettavaksi, niin kuka hemmetissä jaksaa lukea noita paperilehden yhden tai kahden aukeaman mittaisia artikkeleita käynnykällään? 

HS. 11.3.1954

Sanomalehden kokoinen ikkuna maailmaan vuonna 1954.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kännykänkokoinen ikkuna maailmaan vuonna 2024.

Maailma muuttuu, Kyöstiseni!

    Olisiko sinunkin aika muuttua?

    Vai jatkatko aloittamallasi linjalla?

    Niin kuin mikään ei muuttuisi etkä sinä malttaisi olla suuttumatta kaiken maailman asioista?

        

Onko kaunis hyödyllistä

 [vai hyödyllinen kaunista?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Ruskea eilen viel’ oli pääs kuin armahan kutrit

    jonk’ kuva mielessäin väikkyvi kaukahinen.

Harmaa nyt, hopeinen on pääs, lumen peittämä, jonka

    tuulinen, myrskyävä yö yllesi heittänyt on.

Nuoruus ja vanhuus, niin liki ootte te kuin elämässä,

    vain uni yön välillään, huomen ja eilinen on.

- Johann Wolfgang von Goethe: Alppi. Suom. V.A. Koskenniemi, 1922.

Eilen viel’ oli ruskea pääs, kuin kutrit armaan,

    kaukaa jonk’ ihanuus vienona viittoilee.

Huippusi valkea varhain nyt hopeisena hohtaa:

    loi lumet kiireelles myrskyn ylläsi yö.

Nuoruus – vanhuuteen elo, ah, sen niin liki liittää

    kuin uni häilyvä vain eilispäivään tään.

- Goethe: Alppikukkula. Suom. Otto Manninen, 1928.

Jos kaunis on kaunista ja ruma on rumaa, niin miksi kaunis on kaunis ja ruma ruma?

    Helppo kysymys? Vai ihan mahdoton?

    Usein sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä ja että yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Kauneuden kokeminen on näin ollen subjektiivinen eikä lainkaan objektiivinen, universaali totuus.

    Mistä sitten johtuu että monet ihmiset ovat yhtä mieltä siitä mikä on kaunista? Onko kauneus kuitenkin ”objektiivinen” arvo?

    Kun taidemaalari asettelee kuvansa elementit kultaiseen leikkaukseen me pidämme siitä, aiheesta riippumatta. Onko matemaattinen ”kaava” siis kaunis eikä ruma, ja jos on, miksi aivomme sen tajuavat kauniiksi? Emmehän me pysty kertomaan tai muistamaan mikä tuon kultaisen leikkauksen kaava on.

Vaikka kauneus olisikin jossain määrin objektiivinen havainto, me tiedämme hyvin että eri aikakausina erilaisia asioita pidetään kauniina. Joskus lihava ihminen on kaunis, toisinaan taas laihuutta pidetään kauniina. Jostakin syystä vanhat autot ja muinaiset talot tuntuvat kauniimmilta kuin nykyiset.

    Meistä jokainen ottaa valokuvia kauniista maisemasta. Tuntuu että maiseman kauneus on ikiaikaista, ihmisistä, sukupolvista ja aikakausista irrallista. Kaunis on kaunista yhtä hyvin demokraattisessa valtiossa kuin totalitäärisessä komentotaloudessa.

    Vai onko?

    Etsin muuatta juttua 50 vuoden takaisesta Helsingin Sanomista. Samalla kertaa ”löysin” lehden kulttuuriosastosta hätkähdyttävän uutisotsikon: Jylhiä maisemia ei ihailtu antiikissa.

    Eivätkö Alpit olekaan olleet aina kauniita?

    Hesarin pienessä jutussa (1.3.1974) kerrottiin professori, antiikintutkija Jaakko Suolahden pitämästä esitelmästä, jossa todettiin että ”Lapin tai Alppien jylhää luontoa ihaileva eurooppalainen suhtautumistapa on tuskin 200 vuotta vanha”. Suolahden mukaan antiikin ihminen piti luonnon kauneuden ihanteena viljeltyä maisemaa.

    Suolahti sanoi esitelmässään, että ihmisen kauneuden kokemiseen vaikuttaa – kulloisenkin mielialan lisäksi – kaksi tekijää. Ensiksi: se mikä on hyödyllistä, koetaan miellyttäväksi. Toiseksi: Hyödytön ja haitallinen koetaan rumaksi ja kauheaksi. Kun nykyihminen löytää kauneuden koskemattomasta luonnosta, niin kuin Lapin metsistä ja tuntureilta tai Sveitsin jylhiltä Alpeilta, antiikissa ihmiset vieroksuivat karuja maisemia ja viljelykseen kelpaamattomia seutuja.

    Roomalainen historiankirjoittaja Livius kuvasi Hannibalin retkeä 218 ekr näin koruttomasti: ”Hänen ylittäessään Apenniinit alkoi niin hurja rajuilma, että se miltei voitti jopa Alppien kauheuden.”

Kyösti Salovaara, 2023.

Antiikin ihminen rakasti ennen kaikkea viljeltyä luontoa, puutarhaa ja valkeiden huviloiden täplittämää meren rannikkoa.

   Puutarhat ja rannikoiden huvilat toki miellyttävät myös 2000-luvun ihmistä, vaikka niistä ei paljon valokuvia otetakaan, mutta viljelty pelto tuntuu olevan monelle melkein kirosana, paikka josta ei löydy mitään myönteistä (kunhan jääkaapissa muuten riittää syötävää). Jos ja kun kauneusihanteet ovat näin paljon muuttuneet, ei pidä ihmetellä että maanviljelijät ajavat traktorinsa teiden ja torien tukkeeksi.

    Koskematon luonto on kaunista, koska moderni ihminen ajattelee ettei sitä tarvita mihinkään muuhun ”hyödylliseen” kuin silmän iloksi. Olemme niin vauraita, että meillä on varaa kauneuden uudenlaiseen kokemiseen, ihmisestä riippumattoman kauneuden arvostamiseen.

   Goethen (1749-1832) Alppirunossa maisemaa verrataan ihmiseen, rakastettuun, kauniiseen ja vanhenevaan, muutokseen.

    Tänään, vuonna 2024, monet väittävät että kaunis luonto on kaunista vasta sitten kun ei ihmisen kosketus eikä katse ole sitä pilaamassa.

Yksi sanoo, että historia toistaa itseään; toinen väittää että jos ensin oli murhenäytelmä, toisessa näytöksessä eletään farssia.

   Murhenäytelmä tai farssi - yhtä kaikki 2020-luku tuntuu välillä muistuttavan 1930-lukua. Onko myös kauneuden kokeminen samanlaista?

    ”Kaikkialla Saksassa näkee matkatoimistojen ja asemien seinillä turistipaikkojen upeiden julisteiden rinnalla erään”, kirjoitti Olavi Paavolainen matkaltaan Kolmannen valtakunnan vieraana 1936, ”joka yksinkertaisin keltaisin ja vihrein värein esittää suurta pyökkiryhmää ja jonka vaatimattomana tekstinä on ainoastaan Deutscher Wald.”

    Saksalainen metsä!

    Paavolainen kertoo kuinka Kolmas Valtakunta opettaa kirjailijansa ja taiteilijansa ryhmittymään kotiseutunsa ja saksalaisen metsän erityiseen taikapiiriin. ”Kirjailijan ja maiseman suhde on Kolmannen Valtakunnan yleisimpiä esteettisiä käsitteitä.” Saksalaisesta metsästä Kolmas Valtakunta etsii pohjoisen rodun menneisyyttä ja suuruutta.

    Metsää kaipaava 30-luvun saksalainen ajattelee, Paavolainen toteaa, että industrialismi on tuonut valtaan vääränlaisia rotuja, sillä ”pohjoinen rotu ei viihdy hengettömässä ja mekaanisessa tehdastyössä, joka tuhoaa sen aloitekyvyn ja luomisilon, ja siksi valloittavat tylsässä ajatuksettomuudessa viihtyvät alemmat rodut uudenaikaiset työpaikat”.

   Saksalainen metsä 1936! Suomalainen metsä 2024!

   Olenko liian herkkä, tai jopa vainoharhainen, kun olen kuulevinani vuonna 2024 samanlaisen kaipuun metsään ja pois teollisesta maisemasta kuin mihin Kolmannen Valtakunnan marssiaskeleet veivät?

    

Kyösti Salovaara, 2023.