Näytetään tekstit, joissa on tunniste tarinat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tarinat. Näytä kaikki tekstit

torstai 28. maaliskuuta 2024

Pääsiäisen aikaan

[mieleen johtuvaa]


Kyösti Salovaara, 2016.

"Huone jossa sataa aina" -
Madridilaisen Juan Muñozin taideteos Barcelonassa. 



Kun Jeesus oli Betaniassa spitaalia sairastaneen Simonin talossa, tuli hänen luokseen nainen, jolla oli alabasteripullossa hyvin kallista tuoksuöljyä. Jeesuksen aterioidessa nainen vuodatti öljyn hänen päähänsä. Mutta kun opetuslapset näkivät sen, he sanoivat paheksuen: ”Millaista haaskausta! Olisihan sen voinut myydä hyvään hintaan ja antaa rahat köyhille.”

    Jeesus huomasi tämän ja sanoi heille: ”Miksi pahoitatte naisen mielen? Hän teki minulle hyvän työn. Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole.”

- Evankeliumi Matteuksen mukaan, Raamatun suomennos 1992.


Jeesuksen vielä puhuessa sinne tuli joukko miehiä, ja heidän oppaanaan oli Juudas, yksi kahdestatoista opetuslapsesta. Juudas tuli Jeesusta kohti antaakseen hänelle suudelman, mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Juudas, suudelmallako sinä kavallat Ihmisen Pojan?”

- Evankeliumi Luukkaan mukaan, Raamatun suomennos 1992. 


  

Pyhä viikko, piinaviikko, hiljainen viikko, kärsimysviikko - kevään taitteeseen asettunut hengen ja aineen juhla. 

    Herättää monenlaisia ajatuksia. Uskoitpa Raamatun tarinaan kirjaimellisesti tai viittauksenomaisesti. Oliko Jeesus ”sosiaalityöntekijä”, ”vallankumouksellinen” vai pelkästään suosiota keräävä ”poppari”? ”Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole”, Jeesus sanoi omahyväisesti niin kuin kuka tahansa suosiostaan humaltunut. 

    Benalmadenassa, Malagassa syntynyt näyttelijä, teatteri- ja kulttuuripersoona Antonio Banderas sanoi pari päivää sitten Málagassa: ”Pyhä viikko on elämän metafora, joskus se tarkoittaa kyyneleitä, toisinaan iloa.”

    Espanjassa ”Pyhää viikkoa” vietetään iloitsemalla, paitsi jos yllättävä sade pilaa kulkueen kaupungin läpi. Suomessa itku piilotetaan vakavan naamion taakse.

    Viime lauantaina kävelin Tehtaankadulla Helsingissä Italian suurlähetystön ohi. Kauniin talon edessä liehui sekä Italian että EU:n lippu. Jälleen kerran ihmettelin miksi Suomessa ei juurikaan näe liputettavan EU:lle, toisin kuin muualla Euroopassa. Onko meillä suomalaisille pakonomainen tarve piilottaa kaikki hyvät asiat naamion taakse? Niin jää tilaa kaivella huonoja asioita aamusta iltaan.



Juontuvatko vakoiluromaanit Raamatusta?

    Tarina kiehtoo meitä.

    Frederick P. Hitz sanoi kirjassaan The Great Game – The Myths and Reality of Espionage (2005), että vakoilun maailmassa vakoilija on samaan aikaan yhdelle maalle sankari ja toiselle roisto. Tämäkö vakoilutarinoissa kiehtoo: ihmisen kaksinaisuus, hyvän ja pahan kamppailu samassa ruumiissa?

     Hitz kirjoitti, että vakoilutarinat ovat loputtoman kiehtovia, koska niissä käsitellään ihmisen raadollisinta ja oleellisinta sisintä. Vakoilun arvoitus on kiehtonut Hitzin mukaan ihmisiä siitä pitäen kun Juudas petti Jeesuksen suudelmallaan. Miksi hän petti? Rahasta? Kateellisuuttaan? Saadakseen valtaa? Kostaakseen? Mikä petoksessa oikein kiinnostaa ja kiehtoo? Mitä meidän olemuksessamme petokseen sisältyy? Miten joku saa Juudaksen toimimaan oman asiansa puolesta?

    Kysymyksiä joihin voi etsiä vastauksia monelta suunnalta. Lukemalla kirjoja, katsomalla itseään peilistä, kuuntelemalla ihmiskunnan sekavaa puhetta, menemällä kirkkoon tai taidenäyttelyyn tai popkonserttiin tai…

    … miettimällä nyt pääsiäisen alla miksi vakavat journalistit Helsingissä näyttävät menettävän hermonsa, kun tamperelainen toimittaja näyttää pettäneen heidän luottamuksensa siihen, että arkipäivän journalismi olisi pelkästään totuuden häikäisemää eikä lainkaan piilotettujen naamioiden leikkiä. 



Kyösti Salovaara, 2023.

Hengen huone jossa...?



Kirjoista löytää hienoja tarinoita.

   Hyvässä tarinassa on jännitystä, huumoria, ironiaa ja sarkasmeja, inhimillinen kosketus ja sen lisäksi jokin ”opetus”. Oikein hyvässä tarinassa on sellainen opetus, jonka merkityksen aistii, mutta jota ei välttämättä täysin ymmärrä.

    Flitcraftin tapaus on tällainen tarina.

    Sanfransiscolainen yksityisetsivä Sam Spade kertoo Flitcraftin tarinan Dashiell Hammettin (1894-1961) romaanissa Maltan haukka (1930). Fliftcraft oli kunnollinen perheenisä ja menestyvä kiinteistövälittäjä. Ei hänellä eikä hänen perheellään ollut elämässään mitään ongelmia. Eräänä päivänä Flitcraft hävisi jälkiä jättämättä. Hänen perheensä ei enää koskaan tavannut häntä. Kukaan ei tiennyt mitä tapahtui.

    Muutamaa vuotta myöhemmin Sam Spade törmäsi Flitcraftiin aivan toisaalla. Miehellä oli taas menestyvä toimi, uusi koti ja vaimo lapsineen.

    Flitcraft kertoi Spadelle, että tuona päivänä jolloin hänen elämänsä muuttui, hän käveli rakenteilla olevan talon ohitse ja yhtäkkiä kymmenennestä kerroksesta irronnut palkki putosi jalkakäytävälle aivan Flitcraftin viereen. Häneen ei osunut, vaikka poskeen tuli pieni naarmu sirpaleesta. Fliftcraft ei pelästynyt mutta järkyttyi. ”Hänestä tuntui kuin joku olisi nostanut kannen hänen elämänsä päältä ja antanut hänen katsella sen koneistoa.” (Suom. Kalevi Nyytäjä. WSOY, 1974.)

    Niiltä jaloin Flitcraft jätti kaiken taakseen. Hän ei murehtinut perhettään, koska perheen toimeentulo oli turvattua lopuksi elämää.

    Tarinan ironia on tietysti siinä, että elämän sattumanvaraisuudesta järkyttynyt Flitcraft teki elämäänsä täydellisen muutoksen yhdessä paikassa, mutta palasi sitten täysin samanlaiseen elämään toisaalla uusien ihmisten kanssa. 

    ”Hän mukautui palkkien putoilemiseen”, Hammettin Spade tunnistaa ironian, ”ja kun niitä ei enää sen enempää pudonnut, hän mukautui niiden putoamattomuuteen.”

   Ja opetus on että..?



Hiljaisen viikon tiistaina uutisissa kerrottiin järkyttävästä onnettomuudesta Baltimoressa, missä suuri rahtilaiva törmäsi yli kahden kilometrin pituiseen siltaan ja aiheutti sen, että silta romahti täysin 750 metrin matkalta. Tätä kirjoittaessani kuolonuhrien lukumäärä on vielä selviämättä. Hiljainen viikko muuttui monen kohdalla kärsimysviikoksi.

    Mutta minä muistin heti uutisen luettuani, että Francis Scott Key -silta liittyy kahteen amerikkalaiseen kirjailijaan. Silta sai nimensä kunnianosoituksena Yhdysvaltain kansallislaulun sanoittajalle Francis Scott Keylle (1779-1843), joka oli ammatiltaan asianajaja ja sen ohessa harrastelijarunoilija. Key seurasi läheltä Baltimoressa vuonna 1812 kuinka englantilainen laivasto yritti tuhota nuoren Yhdysvaltain rannikkolinnoituksen Fort McHenryn. Kokemuksesta syntyi viikon sisällä runo Defence of M’Henry, joka sitten kasvoi kansallislauluksi The Star-Bangled Banner.

    Historian juoksua kelpaa jäljittää.

    Tuleva amerikkalainen huippukirjailija, kadotetun sukupolven tulkki ja yksityiselämässään romahtanut Francis Scott Key Fitzgerald (1896-1940) sai etunimensä tuon kaukaisen serkkunsa, Tähtilipun sanoittajan mukaan. Kirjailijan äiti halusi, että pojasta tulee serkkunsa tavoin merkittävä ihminen.

    F. Scott Fitzgeraldista tuli merkittävä kirjailija. 

    Fitzgerald viimeisteli romaaninsa Kultahattu (The Great Gatsby) Roomassa, Pariisissa ja Ranskan Rivieralla. Se ilmestyi keväällä 1925. Saman vuoden syksyllä T.S. Eliot kutsui Fitzgeraldin Gatsbyä merkittävimmäksi askeleeksi minkä Yhdysvaltain kirjallisuus otti Henry Jamesin jälkeen.

    Mutta kun jotkut selviävät palkkien putoilusta toiset eivät. 

    ”Sitten olin monta vuotta juovuksissa, ja sitten minä kuolin”, Fitzgerald kirjoitti muistivihkoonsa.

    Elämä petti kuvaajansa tai Fitzgerald petti elämänsä. Kukapa tietää mikä on syy ja mikä seuraus. Pääsiäisviikolla - kärsimyksen, piinan, ilon ja myös sovituksen viikolla - on melkein pakko päättää pakina lainaamalla Fitzgeraldin romaanin The Great Gatsby viimeisiä lauseita, koska niissä piilee opetus, jonka aistii syvästi vaikka ei aivan ymmärtäisikään:

    ”Gatsby oli kulkenut pitkän matkan saapuakseen tälle siniselle nurmikentälle, ja hänen haaveensa oli silloin täytynyt tuntua olevan niin lähellä toteutumistaan, että sen olisi miltei mahdotonta enää liukua hänen käsistään. Hän ei ymmärtänyt, että se oli jo jäänyt hänen taakseen, jonnekin suurkaupungin takaiseen suureen pimeyteen, missä laajat lakeudet loittonivat yöhän.

    Gatsby uskoi vihreään valoon, siihen täyttyvään tulevaisuuteen, joka vuosi vuodelta väistyy tieltämme. Se väisti meitä kerran, mutta mitäpä sillä väliä – huomenna juoksemme nopeammin ja kurotamme kätemme kauemmaksi … Ja jonakin kauniina aamuna …

    Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka lakkaamatta ajautuvat takaisin menneisyyteen.” (Kultahattu. Suom. X ja Marja Niiniluoto? Otava 1959, 1974.)

     


Kyösti Salovaara, 2026.

Euroopan huone, 
jonka suomalaiset haluavat piilottaa?


torstai 2. kesäkuuta 2022

Pätkä ei ole pitkä

 [irti päästettyjä lauseita]


Jaakko Salovaara, 2013.
Ystäväni ystävä Romi noin kahdeksanvuotiaana.
Voiko Romin ulkonäöstä päätellä sen luonteen?
Onko se kiltti vai vihainen, tottelevainen vai jääräpäinen?


Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi. Jos sanat ovat sairaita, meidän on parannettava ne.

- Jean-Paul Sartre


Viime vuosina on puhuttu paljon totuudenjälkeisestä ajasta, mutta Pinkerin mielestä suurempi ongelma on niin kutsuttu omahyväisyysharha. Tällä tarkoitetaan sitä, että ihmiset arvioivat vastapuolen argumentteja kriittisesti mutta suhtautuvat löperösti tietoon, joka kyseenalaistaisi omat virheelliset näkemykset.

- Steven Pinker Helsingin Sanomien haastattelussa 


Olemme kehittyneet kokemaan maailman kertomuksina. Osittain siksi, että todellisuus on liian monimutkainen ymmärrettäväksi. Kertomukset yksinkertaistavat kaiken. Ne myös motivoivat meidät nousemaan aamuisin sängystä ylös nujertamaan esteet ja viholliset. Meillä on taipumus uskoa mieluummin ’faktoja’ jotka myötäilevät aivojen sankarillista mielitarinaa meistä itsestämme ja porukastamme kuin faktoja totuudesta.

-Will Storr



Kesän korvalla ei korvia palele.

    Hälyäänet kuitenkin vihlovat. Eurooppa on järkytyksen kourissa.
    Kirkuvat tervapääskyt puuttuvat yhä Suomen taivaalta. Yksi pääsky ei tee kesää.
    Asiantuntija kertoo tuttua tarinaa. Tervapääskyt ovat vähentyneet. Ihmisen syytä. Pitäisi laiduntaa karjaa ulkona. Sillä tavoin syntyisi ravintoa myös tervapääskyille.
    Seuraavana päivänä sama asiantuntija, kenties, antaa toisen haastattelun. Nyt hän vaatii karjankasvatuksen lopettamista. Pitäisi siirtyä vihreään sapuskaan. Tämä on toinen tarina, vaikka kuulostaa samalta.
    Tarinankertojan ei tarvitse olla johdonmukainen. Yksittäisistä faktoista ei voi päätellä totuutta, ja jokainen kirjailija tietää sen. Mutta myös asiantuntijat tietävät kuinka tarinoita kerrotaan ja lumous luodaan.


Kävelimme Mannerheimintiellä.

    Eduskuntatalon kohdalla kaveri totesi, että tuolta graniitin sisältä valta ei pääse pakoon. Siellä se on turvassa. Katseilta piilossa.
    Miksi kansanvallan ydin on rakennettu bunkkeriksi?
    Eikö parlamenttirakennuksen tulisi avautua fyysisesti kansalle, ihmisille joiden edustajina valtaa käytetään? Jostakin syystä myös demokratioissa parlamenttirakennukset muistuttavat yksinvaltiaiden palatseja. Niihin harva pääsee sisään.
    Erno Paasilinna vinoili, että jos vallan jakaa kahdelle miehelle, valta ei lisäänny vaan puolittuu. Kun vallan jakaa 200 kansanedustajalle, kuinka paljon kukin sitä saa? Kolme kiloa vain kymmenen metriä? Mitä jää äänestäjän hyppysiin? Ehkä vallan tuoksu, jonka tuuli vie.
    Jos asiaa tiedustelee sattumanvaraisesti parlamentin pylväiden välistä kirkkaaseen auringonpaisteeseen astuvalta kansanedustajalta, tämä vastaa silmiä siristellen: ”Vihreä siirtymä.”
    Tarinoita on monta, yksi kerrotaan.


On faktoja.

    Niistä saa erilaisia tarinoita. Monta.
    Mutta on vakuuttavampaa jos kaikki kertovat samaa tarinaa. Niin se käy uskottavaksi. Kaikki eivät voi olla väärässä. Eivätkä ole, sillä faktoja piisaa.
    Tarina maapallosta kiehtoo ja pelottaa.
    Kun sataa, se johtuu ilmaston muuttumisesta, päästöistä. Kun on tyyni, jotakin on muuttunut systeemissä eikä tuulimylly tee sähköä. Kun myrskyää, se johtuu siitä että ilmasto lämpenee. Koska kaikki faktat sopivat tarinaan, se selittää kaiken eikä ole syytä epäillä.
    Tiistaina tosin kerrottiin, että Ilmatieteen laitoksen tutkijan Terhi Laitalan tuoreen väitöskirjatutkimuksen mukaan tuulisuus ja myrskyisyys eivät ole muuttuneet viimeisen 40 vuoden aikana Suomessa ja Pohjolassa. Tässä suhteessa ilmasto on pysynyt entisellään. Onko tämä "huono uutinen"? Se ei pönkitä ennakkoasenteita.
    Nähtäväksi jää miten tämä fakta sovitetaan suureen tarinaan maapallon tuhoutumisesta.


HS Visio, 28.5.2022.
Niko Kettunen ajoi Jaguarilla,
joka maksaa 91 300 euroa.


Epäilenkö?

    En tietenkään. Kunhan päästelen lauseita irti. Niitä ei tarvitse repiä seinästä eikä kaivaa kiven alta. Saunamummot taapertavat turvassa.
    Media kertoo optimistia uutisia kuinka sähköistettyjen autojen (täysi ja ladattavat hybridit) osuus myytävistä autoista kasvaa. Tarinaa on mukava kertoa. Suomi pelastaa maailman. Niin kuin voitti jääkiekkokisat. Seuraavien voittoisten pesäpallon MM-kisojen jälkeen särjetään muutakin kuin Kappelin kalusto ja uusi katto. Ennen kaadettiin maitolava.
    Mutta henkilöautojen myynti vähenee. Sähköistettyjen osuus kasvaa kun muita myydään vähemmän. Käytännössä se tarkoittaa autokannan vanhenemista hyvää vauhtia. Samalla päästöt lisääntyvät, suhteellisesti, siihen nähden mitä tapahtuisi jos uusia bensiini- ja dieselautoja myytäisiin enemmän. Sama tapahtuu kaikkialla. Luin että Espanjassa lähes puolet autoista on yli 15 vuotiaita. Suomessa autojen keski-ikä on melkein 13 vuotta. Sähköautojen myynti ei tätä ikääntymistä paranna. Hyvä jos päästöt pysyvät edes ennallaan. 
    Toinen kiinnostava asia on, että eniten myydyt lataushybridit ovat kalliita merkkejä, Volvon ja Bemarin mallit johtavat tilastoja. Kuka ostaa 90 000 euron hintaisia autoja? Eliitti pelastaa itsensä. Kuka tai mikä kansan pelastaa?
    Huvittaa myös Helsingin Sanomien lauantaisivun koeajot. Kahtena viimeisenä lauantaina toimittajat ovat nauttineet ajamisesta yli 90 000 maksavilla lataushybrideillä.
    Tätäkin on mukava kertoa. Maailma pelastuu tarinoilla, ei sähköautoja ajamalla.


Ei ole koiraa karvoihin katsominen, sanoo vanha viisaus.

    Nyt tämä on todistettu Massachusettsin yliopiston mittavalla tutkimuksella.
    Uusin Tekniikan Maailma (25.5.2022) kertoi tutkimuksesta otsikolla Rotu ei kerro koirasta kovin paljon. Tutkimus selvitti 18 000 koiran perimän ja sen suhteen koiran käytökseen. Vain 9 % koiran käyttäytymisestä selittyy rodulla. Sillä on tutkimuksen mukaan erittäin vähäinen merkitys esimerkiksi koiran aggressiivisuuteen.
    TM löysi uutisensa Nature-julkaisusta.
    Naturessa kerrotaan, että ihminen ryhtyi kesyttämään koiria yli 10 000 vuotta sitten. Aikojen alussa pyrittiin ”jalostamaan” koiria joista oli hyötyä, esimerkiksi karjan paimentamisessa, asumuksen vartioimisessa tai reen vetämisessä.
    Nykyaikainen koiranjalostus alkoi vasta 200 vuotta sitten Englannissa. Tässä jalostuksessa kehitettiin nykyiset koirarodut esteettisin perustein. Oleellista oli miltä koira näyttää, ei se mitä se tekee.
    Yleisesti on ajateltu, että koiran ulkonäkö eli rotu selittää sen luonteen.
    Massachusettsin tutkimus kumoaa tuon ajattelun. Koiran luonnetta ei voi päätellä sen rodusta. Korkeintaan vain 9 % koiran käyttäytymisestä selittyy rodulla.
    Tämäkin tarina siis pitää muuttaa. Koirat ovat yksilöitä. Niiden geeniperimä on pääosin paljon vanhempi kuin Victorian ajan Englannista alkaneen jalostuksen tuottama esteettinen ”DNA”.


Muuan kirjoittaja kertoi Guardian-lehdessä tuskastuneensa tv- ja suoratoistosarjoihin, joissa tehdään ”fiktiota” todellisista henkilöistä. Kirjoittaja totesi, että tällaiset elokuvat ovat latteita sekä historiallisen totuuden että fiktiivisen luovuuden kannalta.

    Jos ja kun realitysarjat valtaavat myös ns. fiktion, niin mitä tarinaa tällä pyritään kertomaan? Johtuuko tosielämätarinoiden suosio niiden kertojien taidoista vai katselijoiden ”laiskuudesta”. Hamuaako katsoja yhdellä kertaa sekä totuutta ja että valhetta, fiktiota? Onko aivojen biologinen tarinankertomistaipumus päästetty täydellisesti valloilleen, kun fiktio ei ole fiktiota eikä totuus totuutta?
    Mitä sitten kirjailija ajattelee tekevänsä, kun hän kirjoittaa romaanin jostakin tunnetusta historian henkilöstä? Yrittääkö hän väittää ”tietävänsä” paremmin tuollaisen henkilön ajatukset kuin historiankirjoittaja, joka on päässyt kaiken mahdollisen lähdeaineiston äärelle? Vai ajatteleeko kirjailija, että totuudella ei ole väliä, koska hän osaa kietoa historian aivan uudenlaiseksi tarinaksi omien ajatustensa mukaisesti? Siinä missä Ptolemaios kehitti maakeskeisen maailmanmallin, nykykirjailija kehittää narsistisen yhteiskuntaselityksen.
    Maalari maalasi taloa, sinistä ja punaista. Illan tullen sanoi hän: ”Nyt mä lähden tästä talosta pois.”



Kyösti Salovaara, 2022.
Vallan turvallinen piilopaikka?