[E. L.
Doctorow 1931-2015]
Tätä
kesää: tervapääskyt kirkuvat, villapaita päällä, minulla.
”E. L.
Doctorow oli yksi Amerikan suurimmista kirjailijoista”, twiittasi
presidentti Obama viime viikolla tiistaina kuultuaan, että
vuonna 1931 syntynyt kirjailija on kuollut. ”Hän opetti minulle
paljon, häntä kaivataan.”
Korostetusti
newyorkilainen, venäjänjuutalaiseen perheeseen syntynyt Edgar
Lawrence Doctorow on saanut kuoltuaan mairittelevaa huomioita
muualtakin kuin Valkoisesta talosta, siitä huolimatta että Doctorow
taisi eläessään jäädä julkisuushakuisempien kirjailijoiden –
kuten Norman Mailerin, Saul Bellowin tai vaikkapa
Philip Rothin - varjoon. Tämä sanottuna sillä varauksella,
että olihan Doctorowin Ragtime (1975) sensaatiomainen
läpitulo ei pelkästään amerikkalaiseen vaan myös koko länsimaiseen
kirjallisuuteen. Se, ja siitä tehty elokuva (1981) nosti kokonaisen
aikakauden ja siihen liittyvän musiikin tavallisten lukijoiden ja
elokuvissakävijöiden tietoisuuteen. ”Älkää soittako tätä
kappaletta nopeasti. Ragtimea ei pidä koskaan soittaa nopeasti...”,
varoittaa Scott Joplin Ragtimen motossa.
Oliko
tuo myös kirjailijan varoitus lukijoilleen?
Ei pidä
lukea liian nopeasti, tehdä hätäisiä johtopäätöksiä.
Lainaus
suomalaisen laitoksen liepeestä vuodelta 1976:
”Ragtime
on yhdellä kertaa hykerryttävän hauska ja viiltävän traaginen,
iloisen pinnallinen ja syvä, totinen ja viekasteleva, totta ja
valhetta. Se on uskomaton kuvakirja jossa ei ole ainuttakaan kuvaa.
Se on kirja joka on ansainnut menestyksensä.”
Ragtimen
jälkeen Tammi julkaisi seitsemän Doctorowin teosta
Keltaisessa kirjastossaan.
Oma
suhteeni Doctorowiin on (ollut) viileä, osittain kalsea ja, pitääkö
tunnustaa, jokseenkin snobbaileva, koska mielestäni Doctorow ei
tuonut mitään sellaista uutta amerikkalaiseen kirjallisuuteen, jota
ei olisi löytänyt vuosisadan alkupuolen kirjailijoilta kuten Jack
Londonilta, Sherwood Andersonilta, Upton Sinclairilta
tai ennen muuta modernin tyylin taiturilta John Dos Passokselta.
”Miksi ette suomenna Dos Passoksen U.S.A-trilogiaa?”
minulla oli tapana kysyä kun puheeksi tuli Doctorowin Ragtime.
Saatoin
olla väärässä.
Yhä
tervapääskyt kirkuvat. Villapaidassa.
Jos on
olemassa, jos voisi olla, Suuri Amerikkalainen Romaani, niin sen
täytyy olla Ragtime, kirjoitti Michael Schmidt The
Guardianissa muutama päivä sitten. Hän kutsui Doctorowia
sankarikseen. Hänen mielestään Ragtime on historian
läsnäolon ja tavallisen ihmisen sulatusuuni. Ja edelleen, Schmidt
väitti, Doctorowin suhde amerikkalaiseen kirjallisuuteen oli
radikaali, vastarintainen ja sen suuntaa petraava.
Suomalainen
muistosanojen kirjoittaja totesi Helsingin Sanomissa laimeasti, että
Doctorow oli liberaali, ikään kuin ajatellen että ”liberaali”
varmaankin kirjoittaa parempia romaaneja kuin ”konservatiivi”.
Yhtä
kaikki, historiaa ei voi välttää Doctorowin kirjoissa, se on läsnä
fiktiona ja faktana. Eräässä haastattelussa Doctorow sanoi,
kaiketi George Orwellia lainaten, että historia on
taistelukenttä, jonka hallitsemisesta kamppaillaan jatkuvasti koska historia on alati
myös nykyisyyttä. Ja koska historia hallitsee nykyhetkeä, se pitää
kirjoittaa yhä uudestaan.
Doctorow,
kynämies suhtautui historian kirjoittamiseen huvittuneen vakavasti.
En muista
kirjoitinko Doctorowista muita juttuja kuin tuohon kohta laittamani.
Se on keväältä 1979 ja käsittelee Doctorowin varsinaista
läpimurtoromaania Danielin kirja (1971). Romaani ilmestyi
Suomessa 1978.
Vanhan
arvostelun kierrättäminen tähän on vähän tylsää.
Mutta
koska en ole lukenut Doctorowia pitkään aikaan - paitsi nyt
novellikokoelman Kynämies - on reilumpaa ottaa ”aito”
ääni vuosien takaa kuin poimia sieltä summittaisesti kiittäviä
tai kriittisiä sitaatteja ikään kuin minulla juuri nyt olisi
jonkinlainen selkeä käsitys Doctorowin kirjailijanluonteesta ja
hänen tuotantonsa arvosta, suuntaan tai toiseen.
Vuonna
1979 kirjoitettu kirja-arvostelu on siinäkin mielessä ”jännittävä”
ja ”informatiivinen”, että siinä itse romaani saa aika vähän
tilaa historian hahmottamisen rinnalla. Sehän sopii Doctorowin
kaltaisen kirjailijan käsittelemiseen, eikö vaan?
Hyppy
kevääseen 1979:
ROISTOJEN
AIKA
E. L.
Doctorow: Danielin kirja. Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi, 51/59 mk.
Suhtauduin
E. L. Doctorowin (s. 1931) romaaniin Ragtime, joka suomeksi
julkaistiin vuonna 1976, aika lailla varauksellisesti. Ragtime tuntui
niin kovin laskelmoidulta: kerrontatekniikka, tyyli ja kirjan sanoma
(edistyksellisyys) muodostivat liian sujuvan ja kaupallisen makuisen
kokonaisuuden.
Doctorowin
ylistetty kerrontatekniikkakin oli vain kalpeaa John Dos Passosin
jäljittelyä.
Nyt
suomennettu Danielin kirja on julkaistu vuonna 1971, neljä vuotta
Ragtimea aikaisemmin. Ja ilman muuta Danielin kirja on vakavampi, ja
parempi, yritys kuin Ragtime. Danielin kirjan Doctorow ei kaikesta
päätellen vielä ollut niin viehättynyt ”sujuvaan”
kirjoittamiseen kuin Ragtimen Doctorow.
Syvällekäyvään
ihmiskuvaukseen ei Doctorow Danielin kirjassakaan pääse; tuskin
pyrkiikään. Tärkempiä hänelle ovat aikakauden ilmiöt ja ilmeet,
ideat ja ideologiat, ja koko tuo hedonismi, joka näyttää historian
juonta kuljettavan eteenpäin: historiallinen tapahtuma, joka on yhtä
aikaisesti murhenäytelmä ja farssi.
Yksin
kylmässä sodassa
Danielin
kirjassa, kuten Ragtimessakin, Doctorow luo sepitteen yhdistämällä
fantasian ja kovan todellisuuden. Doctorow kirjoittaa yhtä paljon
faktiota kuin fiktiota.
Romaanin
teemat lähtevät suoraan 50-luvun amerikkalaisesta todellisuudesta.
Danielin kirjan juutalaisperhe Paul ja Rochelle Isaacson ja heidän
lapsensa Daniel ja Susan muodostavat paralleelin Rosenbergien
tapaukseen; Julius ja Ethel Rosenberg tuomittiin maaliskuussa 1951
kuolemaan syytettyinä atomivakoilusta todisteilla jotka tuskin
kestävät kriittistä tarkastelua.
Doctorow
tarkastelee Isaacsonin perheen kohtaloa, ja kokonaista aikaa tämän
kohtalon taustalla, perheen lasten Danielin ja Susanin välityksellä.
Isaacsonit on teloitettu joskus vuonna 1954. Kolmetoista vuotta
myöhemmin Daniel ryhtyy tutkimaan omaa menneisyyttään,
vanhempiensa syyttömyyttä tai syyllisyyttä; etsimään oikeutusta
omalle syyttömyydelleen.
Kaikki
alkoi siitä kun Daniel ja Susan jäivät yksin, kahden kesken
kylmään sotaan.
Noitavainon
aikaan
Danielin
kirjan nimi viittaa raamattuun. Vanhan Testamentin Daniel,
juutalainen vanki vieraalla maalla, oli uskon merkkituli vainon
aikaan.
Tapahtumat
50-luvun taitteen Yhdysvalloissa näyttävät kerranneen Raamatun
säälimätöntä oppia: opi läksysi tai tuhoudu. Mutta kylmä sota
olikin ristiretki moraalisten arvojen puolesta; hyvä pahaa, oikea
väärää, usko ateismia vastaan. ”Oli kysymys keskivertaisen,
naapurihenkisen, jumalaapelkäävän amerikkalaisen uskon
puolustamisesta. Oli kysymys omasta ja naapurin vakaumuksesta.”
(J.K. Galbraith.)
Toinen
maailmansota onnistui siinä missä Rooseveltin New Deal epäonnistui:
se lopetti laman. Sota oli tehnyt yksilöistä ja organisaatioista
tarpeellisia; ja siksi ”sodan” oli jatkuttava. Toisaalta
liittolaisuus ”kommunistien” kanssa alkoi maistua pahalta,
epäkristilliseltä. Moinen liittolaisuus sai väistyä kun
tarvittiin vihalle kohde; vihalle joka oli välttämätön tiettyjen
taloudellisten ja moraalisten päämäärien toteuttamiseksi.
Epäamerikkalaisen
toiminnan tutkimuskomitea (The House Committee on Un-American
Activities) oli joidenkin liberaalien vaatimuksesta perustettu vuonna
1938 estämään amerikkalaisten yhteistyö Hitlerin Saksan kanssa.
Nyt sodan päätyttyä tuota komiteaa saatettiin käyttää kokonaan
toiseen suuntaan.
Noitavainot
riehuivat hurjimmin 50-luvun alussa Joseph McCarthyn aikana. Truman,
Tom Clark, J. Edgar Hoover ja John Dulles olivat kuitenkin
varsinaiset kylmän sodan arkkitehdit.
Ilmiantamisen
etiikka
Ilmiantamisesta oli tullut amerikkalaisen yhteiskunnan uusi etiikka. ”Ihmiset
menettivät työpaikkojaan ja heidän uransa katkesivat heidän
viisitoista vuotta takaperin lausumiensa sanojen tai
allekirjoittamiensa vetoomusten takia. Ihmisiä syytettiin,
tutkittiin ja erotettiin työpaikoistaan ilman että he edes tiesivät
mistä heitä syytettiin tai kuka oli syytöksiä esittänyt.
Erehdysten julkisesta tunnustamisesta oli tullut kansallinen
rituaali.”
Jos
mccarthyismiä pidetään äärioikeistolaisuutena, on kiintoisaa
huomata, että dogmaattinen oikeisto ja dogmaattinen vasemmisto
käyttäytyivät kriisitilanteessa täsmälleen samalla tavalla: kun
eräissä eurooppalaisissa valtioissa stalinismi etsi ja tuomitsi
kansan vihollisia niin Yhdysvalloissa Epäamerikkalaisen toiminnan
tutkimuskomitea etsi ja tuomitsi amerikkalaisuuden vihollisia.
Ja kun
pelko oli tullut totaaliseksi ei roistomaisuutta enää pidettykään
roistomaisuutena.
Isaacsonit
joutuvat oikeuteen kun heidän perheystävänsä ilmiantaa heidät.
Heidät tuomitaan koska he eivät suostu jatkamaan ilmiantamista;
heitä ei tuomita siitä mitä he ovat tehneet eikä oikeastaan
siitäkään mitä he ovat aikoneet tehdä, vaan siitä että
asettuvat vastustamaan julkista ilmiantamisen rituaalia.
Isaacsonien
tytär Susan tekee kolmetoista vuotta myöhemmin itsemurhan
huomattuaan, että hänen vanhempiensa marttyyriys ei merkitse
60-luvun uusvasemmistolaisille mitään.
Demokratian
ohut suojus
Doctorow tuo ilmi jokaisen radikaalin dilemman: ”Jos hänet todetaan
syylliseksi, niin vallanpitäjät ovat päättäneet ettei häntä
voi suvaita. Jos hänet todetaan syyttömäksi, niin vallanpitäjät
ovat päättäneet ettei häntä tarvitse pelätä.” Radikaalin
kannalta molemmat vaihtoehdot ovat yhtä tuhoisia. Hieman samalla
tavalla keskiajan yhteiskunta hankkiutui eroon noidistaan.
Doctorow
kuvaa ehtoja, joiden vallitessa on mahdollista itseään
demokraattisena pitävän kansakunnan muuttua vainoharhaiseksi ja
totalitaariseksi yhteiskunnaksi. Demokratialla tuntuu olevan ohut
suojus.
Romaanin
Daniel osallistuu lokakuussa 1967 Pentagonin vastaiseen
mielenosoitukseen ja näkee siellä mm. Norman Mailerin. Toisaalla
Mailer on pyrkinyt selittämään tätä samaa ongelmakenttää jonka
parissa Doctorow Danielin kirjassa painiskelee: ”Amerikan koko
kristillisyyden kriisi johtuu siitä, että sotasankarit olivat
toisella puolella ja nimettömät pyhimykset toisella! Soikoon
sotatorvi. Amerikan kuolema leijuu maahan sumun ja savun mukana.
Amerikka – maa jossa synnytti uudenlaisen ihmisen se käsitys, että
Jumala on jokaisessa ihmisessä ei ainoastaan säälinä vaan myös
voimana, ja jossa maa siksi kuului kansalle; sillä kansan tahto –
jos heidän elämänsä suluille voitiin antaa kääntymisen taito –
oli siten Jumalan tahto. Suuri ja vaarallinen aate! Elleivät sulut
kääntyneet, niin kansan tahto oli paholaisen tahto. Kuka sitten
enää tietää mikä oli mitäkin? Valehtelijat hoitivat sulkuja.”
(Mailer: Yön armeijat.)
Amerikkalaisen
yhteiskunnan oikeudenkäytön perinteeseen on kuulunut toistuvasti
tuomita vapauden asiaa aidosti ajaneet vapauden vihollisina. Mutta
pimeällä perinteellä on aina ollut valoisa vastapuoli; toistuvasti
ovat parhaat kirjailijat, aina alkaen Jack Londonista, joka kirjoitti
syyttömästi vangittujen IWW:n johtomiesten Bill Haywoodin, Charles
Moyerin ja George Pettibonen puolesta kiistakirjoituksen ”Jotakin
mätää Idahossa”, asettuneet näiden syyttömästi tuomittujen
puolelle.
Tällä
tavalla myös Danielin kirja jatkaa perinnettä, liittyy sen
valoisalle puolelle.
-KYÖSTI
SALOVAARA, Suomen Sosialidemokraatti 3.3.1979.
Luettuani
Kynämiehen vahvistuu käsitys kirjailijasta, joka on hemmetin
briljantti, tietoisen taitava kyvyistään ja eräällä tavalla
ameebamainen tyyliltään. Tuntuu että Doctorow tietää jopa
liian hyvin miten novelli pitää kirjoittaa, jotta se olisi
intellektuaalinen, huvittava, moniselitteinen, inhimillinen,
historiaa selittävä, myyttejä luova tai niitä riisuva.
Hauskasti
traagista kirjallisuutta!
On sanottu, että Doctorow loi jokaiseen romaaniinsa kirjallisen tyylin tyhjältä pöydältä. Hänellä ei siis ole koko tuotannon
läpikäyvää ”tyyliä”. ”En halua tyyliä”, Doctorow sanoi.
Jokainen kirja luo itsensä, tyylinsä sellaisenaan. ”Luulen että
sillä hetkellä kun kirjailija tuntee tyylinsä, hänen tarinansa on
lopussa”, Doctorow jatkoi. ”Koska sillä hetkellä tajuat
saavuttaneesi rajasi ja kuulet oman äänesi päässäsi. Yhtä hyvin
voisit silloin pistää putiikin kiinni.”
Kynämies
on kynämies joka kirjoittaa.
Fiktio
peittyy fiktioon ja sehän on lopulta faktaa.
Teoksena
Kynämies on itsensä toistava labyrintti, sillä teoksen
viimeinen pitkä novelli, oikeastaan pienoisromaani Runoilijoiden
elämäkertoja summaa saman kirjailijapäähenkilön elämän,
joka on kirjoittanut teoksen alkupuolen novellit, kuusi semmoista.
Mutta
eihän se ole mahdollista. Eihän fiktiivinen henkilö voi kirjoittaa
novelleja joita me, oikeat ja elävät ihmiset luemme. Eihän?
Vai
siinäkö juju on: että voi sittenkin!
” Eräänä
keväisenä päivänä... heittäydyin ruohikolle ja levitin
käsivarteni.”
Kuunnelkaapa
sitten tätä:
”Vaivuin
heti horrokseen, mutta säilytin silti uskomattoman voimakkaasti
tietoisuuteni, niin että aina kun aukaisin silmäni katsoakseni
jotakin, en pelkästään nähnyt sitä, vaan tunsin myös sen
olemuksen.”
Kokemuksen
taikaa, selittämisen viehättävä olemus, fiktion valepuku...
todellisuudelle.
Tänään
tervapääskyt kirkuvat, villapaidassa, minä.
E. L. Doctorow:
Ragtime.
(Ragtime 1975.) Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi 1976. Päällys Paul Bacon ja Kaarina Ewart.
Danielin
kirja. (The Book of Daniel 1971.) Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi
1978. Päällys Pjotr Tomaszewski.
Kynämies.
(Lives of Poets 1984.) Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi 1989. Päällys Adam Korpak.