torstai 30. heinäkuuta 2015

Kynämies

[E. L. Doctorow 1931-2015]




Tätä kesää: tervapääskyt kirkuvat, villapaita päällä, minulla.
    ”E. L. Doctorow oli yksi Amerikan suurimmista kirjailijoista”, twiittasi presidentti Obama viime viikolla tiistaina kuultuaan, että vuonna 1931 syntynyt kirjailija on kuollut. ”Hän opetti minulle paljon, häntä kaivataan.”
    Korostetusti newyorkilainen, venäjänjuutalaiseen perheeseen syntynyt Edgar Lawrence Doctorow on saanut kuoltuaan mairittelevaa huomioita muualtakin kuin Valkoisesta talosta, siitä huolimatta että Doctorow taisi eläessään jäädä julkisuushakuisempien kirjailijoiden – kuten Norman Mailerin, Saul Bellowin tai vaikkapa Philip Rothin - varjoon. Tämä sanottuna sillä varauksella, että olihan Doctorowin Ragtime (1975) sensaatiomainen läpitulo ei pelkästään amerikkalaiseen vaan myös koko länsimaiseen kirjallisuuteen. Se, ja siitä tehty elokuva (1981) nosti kokonaisen aikakauden ja siihen liittyvän musiikin tavallisten lukijoiden ja elokuvissakävijöiden tietoisuuteen. ”Älkää soittako tätä kappaletta nopeasti. Ragtimea ei pidä koskaan soittaa nopeasti...”, varoittaa Scott Joplin Ragtimen motossa.
    Oliko tuo myös kirjailijan varoitus lukijoilleen?
    Ei pidä lukea liian nopeasti, tehdä hätäisiä johtopäätöksiä.
    Lainaus suomalaisen laitoksen liepeestä vuodelta 1976:
    ”Ragtime on yhdellä kertaa hykerryttävän hauska ja viiltävän traaginen, iloisen pinnallinen ja syvä, totinen ja viekasteleva, totta ja valhetta. Se on uskomaton kuvakirja jossa ei ole ainuttakaan kuvaa. Se on kirja joka on ansainnut menestyksensä.”
    Ragtimen jälkeen Tammi julkaisi seitsemän Doctorowin teosta Keltaisessa kirjastossaan.




Oma suhteeni Doctorowiin on (ollut) viileä, osittain kalsea ja, pitääkö tunnustaa, jokseenkin snobbaileva, koska mielestäni Doctorow ei tuonut mitään sellaista uutta amerikkalaiseen kirjallisuuteen, jota ei olisi löytänyt vuosisadan alkupuolen kirjailijoilta kuten Jack Londonilta, Sherwood Andersonilta, Upton Sinclairilta tai ennen muuta modernin tyylin taiturilta John Dos Passokselta. ”Miksi ette suomenna Dos Passoksen U.S.A-trilogiaa?” minulla oli tapana kysyä kun puheeksi tuli Doctorowin Ragtime.
    Saatoin olla väärässä.
    Yhä tervapääskyt kirkuvat. Villapaidassa.
    Jos on olemassa, jos voisi olla, Suuri Amerikkalainen Romaani, niin sen täytyy olla Ragtime, kirjoitti Michael Schmidt The Guardianissa muutama päivä sitten. Hän kutsui Doctorowia sankarikseen. Hänen mielestään Ragtime on historian läsnäolon ja tavallisen ihmisen sulatusuuni. Ja edelleen, Schmidt väitti, Doctorowin suhde amerikkalaiseen kirjallisuuteen oli radikaali, vastarintainen ja sen suuntaa petraava.
    Suomalainen muistosanojen kirjoittaja totesi Helsingin Sanomissa laimeasti, että Doctorow oli liberaali, ikään kuin ajatellen että ”liberaali” varmaankin kirjoittaa parempia romaaneja kuin ”konservatiivi”.
    Yhtä kaikki, historiaa ei voi välttää Doctorowin kirjoissa, se on läsnä fiktiona ja faktana. Eräässä haastattelussa Doctorow sanoi, kaiketi George Orwellia lainaten, että historia on taistelukenttä, jonka hallitsemisesta kamppaillaan jatkuvasti koska historia on alati myös nykyisyyttä. Ja koska historia hallitsee nykyhetkeä, se pitää kirjoittaa yhä uudestaan.
    Doctorow, kynämies suhtautui historian kirjoittamiseen huvittuneen vakavasti.


En muista kirjoitinko Doctorowista muita juttuja kuin tuohon kohta laittamani. Se on keväältä 1979 ja käsittelee Doctorowin varsinaista läpimurtoromaania Danielin kirja (1971). Romaani ilmestyi Suomessa 1978.
    Vanhan arvostelun kierrättäminen tähän on vähän tylsää.
    Mutta koska en ole lukenut Doctorowia pitkään aikaan - paitsi nyt novellikokoelman Kynämies - on reilumpaa ottaa ”aito” ääni vuosien takaa kuin poimia sieltä summittaisesti kiittäviä tai kriittisiä sitaatteja ikään kuin minulla juuri nyt olisi jonkinlainen selkeä käsitys Doctorowin kirjailijanluonteesta ja hänen tuotantonsa arvosta, suuntaan tai toiseen.
    Vuonna 1979 kirjoitettu kirja-arvostelu on siinäkin mielessä ”jännittävä” ja ”informatiivinen”, että siinä itse romaani saa aika vähän tilaa historian hahmottamisen rinnalla. Sehän sopii Doctorowin kaltaisen kirjailijan käsittelemiseen, eikö vaan?
    Hyppy kevääseen 1979:


ROISTOJEN AIKA

E. L. Doctorow: Danielin kirja. Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi, 51/59 mk.

Suhtauduin E. L. Doctorowin (s. 1931) romaaniin Ragtime, joka suomeksi julkaistiin vuonna 1976, aika lailla varauksellisesti. Ragtime tuntui niin kovin laskelmoidulta: kerrontatekniikka, tyyli ja kirjan sanoma (edistyksellisyys) muodostivat liian sujuvan ja kaupallisen makuisen kokonaisuuden.
    Doctorowin ylistetty kerrontatekniikkakin oli vain kalpeaa John Dos Passosin jäljittelyä.
    Nyt suomennettu Danielin kirja on julkaistu vuonna 1971, neljä vuotta Ragtimea aikaisemmin. Ja ilman muuta Danielin kirja on vakavampi, ja parempi, yritys kuin Ragtime. Danielin kirjan Doctorow ei kaikesta päätellen vielä ollut niin viehättynyt ”sujuvaan” kirjoittamiseen kuin Ragtimen Doctorow.
    Syvällekäyvään ihmiskuvaukseen ei Doctorow Danielin kirjassakaan pääse; tuskin pyrkiikään. Tärkempiä hänelle ovat aikakauden ilmiöt ja ilmeet, ideat ja ideologiat, ja koko tuo hedonismi, joka näyttää historian juonta kuljettavan eteenpäin: historiallinen tapahtuma, joka on yhtä aikaisesti murhenäytelmä ja farssi.

Yksin kylmässä sodassa
Danielin kirjassa, kuten Ragtimessakin, Doctorow luo sepitteen yhdistämällä fantasian ja kovan todellisuuden. Doctorow kirjoittaa yhtä paljon faktiota kuin fiktiota.
    Romaanin teemat lähtevät suoraan 50-luvun amerikkalaisesta todellisuudesta. Danielin kirjan juutalaisperhe Paul ja Rochelle Isaacson ja heidän lapsensa Daniel ja Susan muodostavat paralleelin Rosenbergien tapaukseen; Julius ja Ethel Rosenberg tuomittiin maaliskuussa 1951 kuolemaan syytettyinä atomivakoilusta todisteilla jotka tuskin kestävät kriittistä tarkastelua.
    Doctorow tarkastelee Isaacsonin perheen kohtaloa, ja kokonaista aikaa tämän kohtalon taustalla, perheen lasten Danielin ja Susanin välityksellä. Isaacsonit on teloitettu joskus vuonna 1954. Kolmetoista vuotta myöhemmin Daniel ryhtyy tutkimaan omaa menneisyyttään, vanhempiensa syyttömyyttä tai syyllisyyttä; etsimään oikeutusta omalle syyttömyydelleen.
    Kaikki alkoi siitä kun Daniel ja Susan jäivät yksin, kahden kesken kylmään sotaan.

Noitavainon aikaan
Danielin kirjan nimi viittaa raamattuun. Vanhan Testamentin Daniel, juutalainen vanki vieraalla maalla, oli uskon merkkituli vainon aikaan.
    Tapahtumat 50-luvun taitteen Yhdysvalloissa näyttävät kerranneen Raamatun säälimätöntä oppia: opi läksysi tai tuhoudu. Mutta kylmä sota olikin ristiretki moraalisten arvojen puolesta; hyvä pahaa, oikea väärää, usko ateismia vastaan. ”Oli kysymys keskivertaisen, naapurihenkisen, jumalaapelkäävän amerikkalaisen uskon puolustamisesta. Oli kysymys omasta ja naapurin vakaumuksesta.” (J.K. Galbraith.)
    Toinen maailmansota onnistui siinä missä Rooseveltin New Deal epäonnistui: se lopetti laman. Sota oli tehnyt yksilöistä ja organisaatioista tarpeellisia; ja siksi ”sodan” oli jatkuttava. Toisaalta liittolaisuus ”kommunistien” kanssa alkoi maistua pahalta, epäkristilliseltä. Moinen liittolaisuus sai väistyä kun tarvittiin vihalle kohde; vihalle joka oli välttämätön tiettyjen taloudellisten ja moraalisten päämäärien toteuttamiseksi.
    Epäamerikkalaisen toiminnan tutkimuskomitea (The House Committee on Un-American Activities) oli joidenkin liberaalien vaatimuksesta perustettu vuonna 1938 estämään amerikkalaisten yhteistyö Hitlerin Saksan kanssa. Nyt sodan päätyttyä tuota komiteaa saatettiin käyttää kokonaan toiseen suuntaan.
    Noitavainot riehuivat hurjimmin 50-luvun alussa Joseph McCarthyn aikana. Truman, Tom Clark, J. Edgar Hoover ja John Dulles olivat kuitenkin varsinaiset kylmän sodan arkkitehdit.

Ilmiantamisen etiikka
Ilmiantamisesta oli tullut amerikkalaisen yhteiskunnan uusi etiikka. ”Ihmiset menettivät työpaikkojaan ja heidän uransa katkesivat heidän viisitoista vuotta takaperin lausumiensa sanojen tai allekirjoittamiensa vetoomusten takia. Ihmisiä syytettiin, tutkittiin ja erotettiin työpaikoistaan ilman että he edes tiesivät mistä heitä syytettiin tai kuka oli syytöksiä esittänyt. Erehdysten julkisesta tunnustamisesta oli tullut kansallinen rituaali.”
    Jos mccarthyismiä pidetään äärioikeistolaisuutena, on kiintoisaa huomata, että dogmaattinen oikeisto ja dogmaattinen vasemmisto käyttäytyivät kriisitilanteessa täsmälleen samalla tavalla: kun eräissä eurooppalaisissa valtioissa stalinismi etsi ja tuomitsi kansan vihollisia niin Yhdysvalloissa Epäamerikkalaisen toiminnan tutkimuskomitea etsi ja tuomitsi amerikkalaisuuden vihollisia.
    Ja kun pelko oli tullut totaaliseksi ei roistomaisuutta enää pidettykään roistomaisuutena.
    Isaacsonit joutuvat oikeuteen kun heidän perheystävänsä ilmiantaa heidät. Heidät tuomitaan koska he eivät suostu jatkamaan ilmiantamista; heitä ei tuomita siitä mitä he ovat tehneet eikä oikeastaan siitäkään mitä he ovat aikoneet tehdä, vaan siitä että asettuvat vastustamaan julkista ilmiantamisen rituaalia.
    Isaacsonien tytär Susan tekee kolmetoista vuotta myöhemmin itsemurhan huomattuaan, että hänen vanhempiensa marttyyriys ei merkitse 60-luvun uusvasemmistolaisille mitään.

Demokratian ohut suojus
Doctorow tuo ilmi jokaisen radikaalin dilemman: ”Jos hänet todetaan syylliseksi, niin vallanpitäjät ovat päättäneet ettei häntä voi suvaita. Jos hänet todetaan syyttömäksi, niin vallanpitäjät ovat päättäneet ettei häntä tarvitse pelätä.” Radikaalin kannalta molemmat vaihtoehdot ovat yhtä tuhoisia. Hieman samalla tavalla keskiajan yhteiskunta hankkiutui eroon noidistaan.
    Doctorow kuvaa ehtoja, joiden vallitessa on mahdollista itseään demokraattisena pitävän kansakunnan muuttua vainoharhaiseksi ja totalitaariseksi yhteiskunnaksi. Demokratialla tuntuu olevan ohut suojus.
    Romaanin Daniel osallistuu lokakuussa 1967 Pentagonin vastaiseen mielenosoitukseen ja näkee siellä mm. Norman Mailerin. Toisaalla Mailer on pyrkinyt selittämään tätä samaa ongelmakenttää jonka parissa Doctorow Danielin kirjassa painiskelee: ”Amerikan koko kristillisyyden kriisi johtuu siitä, että sotasankarit olivat toisella puolella ja nimettömät pyhimykset toisella! Soikoon sotatorvi. Amerikan kuolema leijuu maahan sumun ja savun mukana. Amerikka – maa jossa synnytti uudenlaisen ihmisen se käsitys, että Jumala on jokaisessa ihmisessä ei ainoastaan säälinä vaan myös voimana, ja jossa maa siksi kuului kansalle; sillä kansan tahto – jos heidän elämänsä suluille voitiin antaa kääntymisen taito – oli siten Jumalan tahto. Suuri ja vaarallinen aate! Elleivät sulut kääntyneet, niin kansan tahto oli paholaisen tahto. Kuka sitten enää tietää mikä oli mitäkin? Valehtelijat hoitivat sulkuja.” (Mailer: Yön armeijat.)
    Amerikkalaisen yhteiskunnan oikeudenkäytön perinteeseen on kuulunut toistuvasti tuomita vapauden asiaa aidosti ajaneet vapauden vihollisina. Mutta pimeällä perinteellä on aina ollut valoisa vastapuoli; toistuvasti ovat parhaat kirjailijat, aina alkaen Jack Londonista, joka kirjoitti syyttömästi vangittujen IWW:n johtomiesten Bill Haywoodin, Charles Moyerin ja George Pettibonen puolesta kiistakirjoituksen ”Jotakin mätää Idahossa”, asettuneet näiden syyttömästi tuomittujen puolelle.
    Tällä tavalla myös Danielin kirja jatkaa perinnettä, liittyy sen valoisalle puolelle.
                 -KYÖSTI SALOVAARA, Suomen Sosialidemokraatti 3.3.1979.




Luettuani Kynämiehen vahvistuu käsitys kirjailijasta, joka on hemmetin briljantti, tietoisen taitava kyvyistään ja eräällä tavalla ameebamainen tyyliltään. Tuntuu että Doctorow tietää jopa liian hyvin miten novelli pitää kirjoittaa, jotta se olisi intellektuaalinen, huvittava, moniselitteinen, inhimillinen, historiaa selittävä, myyttejä luova tai niitä riisuva.
    Hauskasti traagista kirjallisuutta!
    On sanottu, että Doctorow loi jokaiseen romaaniinsa kirjallisen tyylin tyhjältä pöydältä. Hänellä ei siis ole koko tuotannon läpikäyvää ”tyyliä”. ”En halua tyyliä”, Doctorow sanoi. Jokainen kirja luo itsensä, tyylinsä sellaisenaan. ”Luulen että sillä hetkellä kun kirjailija tuntee tyylinsä, hänen tarinansa on lopussa”, Doctorow jatkoi. ”Koska sillä hetkellä tajuat saavuttaneesi rajasi ja kuulet oman äänesi päässäsi. Yhtä hyvin voisit silloin pistää putiikin kiinni.”
    Kynämies on kynämies joka kirjoittaa.
    Fiktio peittyy fiktioon ja sehän on lopulta faktaa.
    Teoksena Kynämies on itsensä toistava labyrintti, sillä teoksen viimeinen pitkä novelli, oikeastaan pienoisromaani Runoilijoiden elämäkertoja summaa saman kirjailijapäähenkilön elämän, joka on kirjoittanut teoksen alkupuolen novellit, kuusi semmoista.

    Mutta eihän se ole mahdollista. Eihän fiktiivinen henkilö voi kirjoittaa novelleja joita me, oikeat ja elävät ihmiset luemme. Eihän?
    Vai siinäkö juju on: että voi sittenkin!
    ” Eräänä keväisenä päivänä... heittäydyin ruohikolle ja levitin käsivarteni.”
    Kuunnelkaapa sitten tätä:
    ”Vaivuin heti horrokseen, mutta säilytin silti uskomattoman voimakkaasti tietoisuuteni, niin että aina kun aukaisin silmäni katsoakseni jotakin, en pelkästään nähnyt sitä, vaan tunsin myös sen olemuksen.”
    Kokemuksen taikaa, selittämisen viehättävä olemus, fiktion valepuku... todellisuudelle.


Tänään tervapääskyt kirkuvat, villapaidassa, minä.

E. L. Doctorow:
Ragtime. (Ragtime 1975.) Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi 1976. Päällys Paul Bacon ja Kaarina Ewart.
Danielin kirja. (The Book of Daniel 1971.) Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi 1978. Päällys Pjotr Tomaszewski.
Kynämies. (Lives of Poets 1984.) Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi 1989. Päällys Adam Korpak.


torstai 23. heinäkuuta 2015

Kannattaa kannattaa

[aasinsiltoja, omahyväisesti minä]

                                                  Jaakko Salovaara 2014.
Minä ja Marx -
Trier.


Kannattaa kannattaa kirjastoja ja jos ei niitä, niin kirjoja kuitenkin. Kesän mittaan olen jo ehtinyt väittää, että jos porukka ei osta uusia kirjoja, ei pidä kiukutella kirjastojenkaan puolesta.
    Viime viikolla kirjabloggaajat kannattivat nimenomaan kirjastoja idealla, että otetaan omakuva suosikkikirjaston edessä tai siellä päin. Jos minun pitäisi kannattaa jotakin kirjastoa, otattaisin kuvan itsestäni Helsingin keskustakirjaston edestä vastustaakseni sitä, sillä paras tapa turvata kirjastotoimi Helsingissä on jättää tuo kirjasto rakentamatta. Jos keskustakirjasto jätetään rakentamatta, sillä ostetaan helsinkiläisille kirjoja sadan vuoden ajan.
    Mutta miten voi ottaa valokuvan kirjaston edestä jos rakennusta ei vielä ole?
    Tätä pitää miettiä.


Kirjastoja kannattavat sanovat vastustavansa uutta hallitusta, joka tosin ei vielä ole tehnyt mitään, paitsi luvannut että kunnat saavat järjestää palvelunsa niin kuin haluavat.
    Kannattaako siis vastustaa lähidemokratiaa kannattaakseen kirjastoja?
    En osaa sanoa, sillä demokratialla on niin monia muotoja. Entinen valtiomies Paavo Väyrynenkin on turvautumassa kansaan sen jälkeen kun ovet vallan kammareihin ovat häneltä muuten sulkeutuneet. Paavo vaatii, että eurosta pitää liueta (ottamalla myös markka käyttöön) kansaa äänestyttämällä. Väyrystä harmittaa, että Urho Kekkonen kuoli ja Neuvostoliitto hajosi.
    Väyrysen ja monen muun mielestä suomalaisille sopisi paremmin autoritaarinen johto ja kova hierarkia. Viina ja demokratia käyvät haitallisesti suomalaisten päähän.
    Kun suomalaiset innostuvat kansalaisaloitteiden flip-flop demokratiasta, lait säädetään ja kumotaan vuorovuosina eikä "taistelu" pääty lainkaan. Kauan sitten James Madison, yksi Yhdysvaltojen perustajista, kirjoitti että kansanäänestykset johtavat helposti tyranniaan, vähemmistöjen sortamiseen. Lääke tällaista tyranniaa vastaan on edustuksellisuus, vallan hajauttaminen, parlamentarismi.
    Sitäkö siis nyt harjoitellaan? Siitäkö halutaan päästä eroon?


En siis ryntää kirjaston eteen poseeraamaan, mutta omahyväisesti liehittelen tässä pakinassa paria ”suurta” kirjailijaa ja asetun heidän haamujensa varjoon kuvattavaksi.
    Tällaisena kesäpäivänä, kun kirjoitan taas pakinaa villapaitaan ja karvatossuihin varustautuneena, tulee tietysti mieleen kysymys, että miksi kirjailijoita oikeastaan pitäisi ”liehitellä” tai fanittaa. Onko oikeastaan mitään väliä, kuka kirjan on kirjoittanut?
    Pahempi kysymys kuuluu, että ”tekeekö kirjallisuus ja taide meistä parempia ihmisiä?”.
    Mitään kovin hyvää, tieteellistä vastausta tuohon kysymykseen ei löydy. Esimerkkejä riittää molempiin suuntaan; muutamat todella "pahat" ihmiset ovat olleet kaunokirjallisuuden himolukijoita. Mutta taidetta ja kirjoja puolustavat ovat tietysti jyrkästi sitä mieltä, että taide tekee ihmisestä paremman ihmisen – mitä se sitten tarkoittaakaan.
    Aina kun joudun odottelemaan jossain, lääkäriasemalla tai laboratoriossa tai missä tahansa, lueskelen John Careyn teosta What Good Are the Arts?, ja alleviivaan parhaita virkkeitä. Niitä on kertynyt.
    Carey sanoo ettei ole todisteita taiteen ihmeitä tekevästä vaikutuksesta. Eihän kirjoista tai soitosta haittaakaan ole. Hän muistuttaa, että jo Aristoteles uskoi musiikin muokkaavan ihmistä ja nuorta ihmistä parempaan kuosiin. Sielulle musiikki tekee hyvää, Aristoteles ajatteli. Se parantaa ihmisen moraalista laatua. Mutta – ainahan ”mutta” ponnahtaa esiin – musiikin pitää olla oikean sorttista. Kevyt musiikki, varsinkin huilumusiikki oli Aristoteleen mielestä liian kiihottavaa ja jännittävää ja se vetosi työläisiin, orjiin ja lapsiin eikä kohentanut ihmisen moraalista laatua lainkaan.
    Viihteen vastustamisella on pitkä jälki länsimaisessa kulttuurissa.


Jos olen ihan rehellinen, ja miksi en olisi, niin täytyy tunnustaa etten ole koskaan niinkään fanittanut taiteilijoita kuin heidän teoksiaan. Olen aina ihmettelyt kun joku kiihkeästi fanittaa jotakuta laulajaa lauloi tämä sitten millaisia lauluja tahansa. Minusta taiteeseen tulee mennä taideteoksen kautta eikä taiteteoksen tekijän kautta, mutta tämä ajattelutapa saattaa olla silkkaa snobbailua.
    Tässä kohtaa turvaudun Jean-Paul Sartreen joka kirjoitti, että ”meille tekeminen paljastaa olemisen”. Väännän tämän ajatukseksi, että teko on esimerkiksi ”romaani” eikä niinkään sen kirjoittaminen, siis lukijan ja lukijakunnan näkökulmasta. ”Heideggerin mukaan”, Sartre jatkoi, ”vasaran tuntee parhaiten silloin, kun sitä käyttää vasaroimiseen. Ja naulan silloin, kun sen naulaa seinään, ja seinän silloin kun siihen naulaa naulan.”
    Edellisellä kappaleen ”vääristelyllä” yritän perustella, miksi menin Key Westissä Ernest Hemingwayn kotitalon edustalle, mutta en sisälle taloon; samoin kuin että miksi poseerasin Karl Marxin kotitalon edustalla Trierissä ovea taloon avaamatta.
    Kirjailijat ovat kiinnostavia, mutta paljon kiinnostavampaa on se mitä he kirjoittavat. Hemingway ja Marx ovat mielilukemistani, mutta hyvinkin rajallisesti, sillä olen pysytellyt muutaman teoksen parissa. Hemingwayn novellit ovat maailman parasta kirjallisuutta, romaanit eivät ehkä niinkään. Ja Marxissa minua kiehtoo hänen utopiansa ihmisyksilön vapauttamisesta, ei niinkään kollektiivin vapauttamisesta.
                                                                 S.I 2015.
Minä ja Hemingway -
Key West, Florida
.
    Jälleenkö snobbailua? Ehkä, ehkäpä ei.



En siis mene Hemingwayn kotiin. Luen mitä hän kirjoitti.
    Hemingwayn pikkuveli kertoi, että Ernest oli todella omalaatuinen ihminen. Hän oli ehdottoman rehellinen sekä tunneperäisesti että esteettisesti, Leicester Hemingway sanoo, mutta toisaalta hän oli samanlainen jumalanlapsi kuin me muutkin, sotkuisten perhepulmien ja omakohtaisten ongelmien riivaama.
    Tuoreessa historiankirjassaan Antony Beevor kirjoittaa Pariisin vapauttamisen jälkeisistä päivistä syksyllä 1944, jolloin sotakirjeenvaihtajan sankarimyyttiä kantava Ernest Hemingway ryyppäsi klaaninsa kanssa Ritz-hotellissa, piiritti Marlene Dietrichiä ja rakasteli tulevan vaimonsa Mary Welshin kanssa. Hemingway löysi jostakin Maryn aviomiehen valokuvan ja kaappasi sen mukaansa hotellihuoneiston toilettiin, heitti sen sinne ja ampui WC:n saksalaisella konepistoolilla tuusannuuskaksi. Ritzin putkimiehiltä meni monta päivää sankarikirjailijan jälkien korjaamiseen.
    Key Westissä Floridassa Hemingway kirjoitti mm. romaanin Kirjava satama. Siinä on kuulevinaan selvänäköistä itsekritiikkiä, kun kirjailija Richard Gordonin vaimo sanoo aviomieheensä kyllästyneenä tälle suorat sanat: ”Jos sinä olisit edes hyvä kirjailija, voisin mahdollisesti kestää kaiken tämän. Mutta olen nähnyt, kuinka katkeroitunut ja kuinka kateellinen sinä olet, kuinka valmis olet vaihtamaan poliittista kantaasi muodin tarpeen mukaan, kuinka mielin kielin olet ihmisille edessä päin ja kuinka valmis olet puhumaan heistä pahaa takana.”
    Ihmisenä Hemingway saattoi (hetkittäin) olla täysi paskiainen, mutta parhaimmillaan hän kirjoitti kuin enkeli. Leicester Hemingwayn kirjassa on kuva, missä Ernest ampuilee kiväärillä Binimin satamalaiturilta meressä uivia haikaloja. Kuvan nähtyään lukija miettii, kuinka paskamainen ihminen saa olla käydäkseen vielä arvostetusta kirjailijasta.

                                                                           S.I 2015.
Minä ja Hemingwayn baari -
Sloppy Joe's Bar Key Westissä.


Ennen loppuhuipennusta, lainaus Karl Marxilta koskien yksilön suhdetta kansantaloustieteeseen.
    En johdattele lukijaa ajattelemaan mitään erityistä tai ajankohtaista. Marx kirjoitti usein hauskan kriittisesti. Niin tässäkin, ihan nautittavaksi asti:
    ”Kansantaloustiede, tämä rikkauden tiede, on näin ollen samalla kieltäymyksen, puutteen, säästämisen tiede ja se menee todellakin niin pitkälle, että säästää ihmisiltä raittiin ilman tai ruumiillisen liikunnan tarpeen. Tämä loistavan teollisuuden tiede on samalla askeesin tiede, ja sen tosi ihanne on askeettinen, mutta hyvin voittoa tuottava kitupiikki, sekä askeettinen, mutta tuottava orja. Sen moraalinen ihanne on työläinen, joka vie osan palkastaan säästökassaan, ja se on löytänyt tälle mielikeksinnölleen jopa orjailevan taiteen: sitä on kuvattu sentimentaalisesti teatterissa. Näin ollen kansantaloustiede, huolimatta maailmallisesta ja hekumallisesta ulkonäöstään, on todella moraalinen tiede. Sen tärkein oppilause on itsekieltäymys, kieltäytyminen elämästä ja kaikista inhimillisistä tarpeista. Mitä vähemmän sinä syöt, juot, ostat kirjoja, käyt teatterissa, tanssiaisissa, ravintolassa, mitä vähemmän sinä ajattelet, rakastat, teorioit, laulat, maalaat, miekkailet jne., sitä enemmän sinä säästät, sitä suuremmaksi tulee sinun aarteesi, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa – sinun pääomasi.”
    Haa, kuinka ihanan anarkistisesti Marx sanoilla miekkailee!


Siis mitä hallitusohjelma sitten sanoo kirjastoista?
    Mikä pelästytti oppositioon päätyneet entiset hallituspuolueet? Miksi nyt piti ryhtyä kiukuttelemaan kirjastojen puolesta?
    Näin siellä sanotaan: ”Kuntien toimintavapauden edistäminen: Säädetään laki, jonka puitteissa kunnat voivat harkintansa mukaan päättää, millä tavalla ne järjestävät laissa lueteltujen lakien mukaisia palveluja.”
    Onko syytä huoleen?
    Jos on, pitääkö kovistella kunnanvaltuutettuja vai kansanedustajia? Jos kunta ”lakkauttaa” kirjaston, kenen vika se on? Kenelle pitää valittaa? Tai jos ei valittaa, niin kannattaisiko joka tapauksessa uskoa demokratiaan ja äänestää myös kunnallisvaaleissa?
    Niin kuin sanoin, haluaisin päästä samaan valokuvaan keskustakirjaston kanssa vastustaakseni sen rakentamista. Kannatan kirjastojen kannattamista vastustamalla makasiiniraunioiden viereen tulevaa palatsia, jossa kirjoja tärkeämpää on tarjota ”ilmainen” ja ”maksuton” - so. 100 000 000 euroa maksava - oleskelutila kirjallisuuteen kyllästyneille.
    100 miljoonalla eurolla saisi hyvin monta kirjaa. Niin monta että huimaa päätä.
    Asiaa pähkäiltyäni keksin miten pääsen samaan valokuvaan tulevan kirjaston kanssa:

                                                                            Kyösti Salovaara 2015.
Minä ja keskustakirjasto -
vastustan sitä kannattaakseni kirjallisuutta!


Lähteitä:
Antony Beevor: Ardennes 1944 – Hitler's Last Gamble. Viking 2015.
John Carey: What Good Are the Arts? Faber and Faber 2006.
Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Reflections on the Revolution in Europe 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä 1991.
Ernest Hemingway: Kirjava satama. (The Have and Have Not 1937.) Suom. Toini Aaltonen. 6. p. Tammi 1970.
Leicester Hemingway: Veljeni Ernest Hemingway. (My Brother Ernest Hemingway 1962.) Suom. Jouko Linturi. Tammi 1962.
Marx – Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolehmainen. Edistys 1974.
Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1967. 

torstai 16. heinäkuuta 2015

Uljas entinen maailma?

[myötätuulessa vastarannalle]


                                                                                         SALOVAARA 2014.

Sanoilla leikkiminen on hauskaa, koska leikissä ei ole sääntöjä, tai jos on, ne on tarkoitettu rikottavaksi ja lopulta ainoa sääntö on sanan kirjoittaminen ymmärrettäväksi.
    Tällä sivulla on viime viikkoina pohdiskeltu pystyykö kirjallisuus säilyttämään vakintuneen asemansa ihmisten vapaa-ajan käytössä vai häviääkö se vähitellen ”sivistyskamppailun” nykyteknologiaan perustuville viihdemuodoille.
    Nykyihmisen – sanotaan vaikkapa vuoden 1975 jälkeen syntyneen – saattaa olla vaikea ymmärtää mistä puhutaan kun tästä puhutaan. Sanat ovat, mutta ainakin koettuna niiden merkitys puuttuu. Epäilemättä on vaikea kuvitella normaalin kaupunkilaisperheen elämää esimerkiksi vuonna 1958, kun kodissa sähköllä toimi vain hehkulamput, putkiradio ja kenties (parhaassa tapauksessa) pieni sähköhella.
    Aika on illuusio, jota ei tavoita hyppysiinsä.
    Sitä paitsi se kulkee väistämättä vain yhteen suuntaan. ”Myötätuuli myötätuuli / eikö se vienyt myös foinikialaiset”, kirjoitti Paavo Haavikko.


Aika on alati mennyttä tai tulevaa; jos sen kirjoittaa tähän, se meni jo pois, jäljelle jäi vain haileanvärinen yritys. Ajan varjo kaatuu aina eteenpäin tai taaksepäin – samalla tavalla niin kuin Suomen jalkapallomaajuokkueella on tapana kaatua.
    Ja kun ajasta puhutaan, vaikka siitä ei voisikaan puhua, tulee mieleen Erkki Ahosen runo Hyppy vuodelta 1960. Nyt sitä lukiessa tajuaa, että puhutaan (kenties) 1950-luvusta, mutta jotenkin puhe saattaisi olla myös tästä hetkestä, siitä vuosikymmenestä joka juuri meni myötätuulessa vastarannalle.
    ”Te jotka tulette jäljestä”, Ahonen aloitti runonsa.

”Te jotka tulette jäljestä, te jotka
nykyhetken ikuinen aalto
heittää jollekin rannalle,
jotka tallaatte kiinteää maata,
tietäkää: tämä epävarmuuden vuosikymmen
oli viedä voimat.
Perustasta luopuminen, lautta,
uudelle pohjalle ehkä kuljettava
oli jähmettynyt hyppy tyhjyyden yllä.”

    Runo puhuu ajasta, tyhjyydestä joka pitää ylittää. Menneen ja tulevan välissä on seisahtanut hetki kuin valokuva, joka ei ole ihan totta mutta sinne päin. Valokuvan voi toki ottaa aina vaan suuremmalla nopeudella ja kuvitella tavoittavansa ”enemmän totuutta”, sillä mitä pienempiin osiin ajan jakaa, sitä lähemmäksi ”äsken” tulee sitä mitä on ”kohta”, vaikka ne eivät koskaan tavoita toistaan.
    Liian lyyristä! Eikö vaan?
    Pitää käyttää konkreettisempaa kieltä.


Kellastunut lehtileike huhtikuun 26. päivältä vuonna 1958.
    Lehtileikkeen toisella puolella on Rautateiden aikataulu Helsinkiin saapuvista ja sieltä lähtevistä junista. Toisella puolella on lauantain radio-ohjelmat. Televisio-ohjelma puuttuu, koska televisiolähetyksiä ei vielä ollut.
    Radio-ohjelmia on kuunneltavissa vain Yleisradion lähetyksissä. Kaupallisia toimijoita ei ollut. Seuraavassa koko lauantain suomenkielinen ohjelmakartta:

LAUANTAINA 26.4
Yleisohjelma:
7.45-8.00 Aamuhartaus. 9.10 Kouluradio (kansak. I-III l. varten.) Jänis Vemmelsääri seikkailee. 9.45 Säveltuokio. 10.10-10.45 Kouluradio (kansak. V-VIII l. varten) Kuulokuvia kristilllisen seurakuntaelämän alkuajoilta. 11.00-12.00 Aamupäiväkonsertti. 16.00 Perheen nuorimmille. 16.30 Vala. Äänikuvia ja lausuntoja, koonnut Jyrki Vihma. 17.00 Lauantain toivotut levyt. 18.00 Ehtookellot. 18.05 Rajojen takaa. 18.35 Sinikka Koskela laulaa. 18.55 Poikamiestaloutta. 19.00 Sää, iltauutiset ja päivän peili. 19.30 Lastenkamarin iltasoitto. 19.40 Ei muureja vaan siltoja. Sanan ilta Kellokosken ruukin kirkossa. Ohjelman esittelee Heikki Kalima. 20.30 Pohjoismainen perhevisailu. Loppukilpailun yhteislähetys Göteborgista. Suomen edustajana Antero Mannisen perhe. Kuuluttajat: Rolf Kirkvang, Norja; Stig Marvild, Tanska; Folke Olhagen Ruotsi, ja Tauno Rautiainen, Suomi. Selostajana Knud Möller. Ohjelmassa avustavat lisäksi: Alice Babs, Mon-Keys kvartetti, Wardy Tworek sekä Kipparikvartetti. 22.00 Sää ja myöhäisuutiset. 22.10 Leikkikalulaatikko. Epilogi Claude Debussyn balettisarjasta. 22.20 Pohjoismainen perhevisailu jatkuu. 22.50 Myöhäisillan konsertti. 24.00 Maamme.
Ularyhmä I: 15.00 Serenadin tapaan. Glenn Oscar orkestereineen, sekä Eddie Fischer, laulu, säest. Hugo Winterhalter orkestereineen. 15.45-16.00 Maruzella. Ray Colignon soittaa hammondilla sikermän italialaisia sävelmiä. 16.30-17.00 Tauoton äänilevykonsertti.
Rannikkoryhmä: 18.55 Säätiedotus merenkulkijoille, tiedotuksia.
Kaksikieliset asemat (yleisohjelma paitsi): 7.30-7.45 Raamatunluentaa ja rukous....
Ularyhmä II: (ruotsinkielistä ohjelmaa klo 14.10 alkaen aina kello 18.55 asti).

    Näyttää ankealta, karulta, suorastaan ahdistavan niukalta!
    Siltä se myös kuulosti ja silti radiota kuunneltiin paljon, tuli sieltä sitten mitä tahansa.
    Esimerkkipäivämme oli ns. rukouslauntai, jolloin iltakuudesta alkoi ”viihteeltä” kielletty vuorokausi. Se tarkoitti mm. että elokuvateatterit pysyivät kiinni eikä tanssipaikoissa saksofoni soinut. Normaalilauantaina Yleisradio muistaakseni lähetti tanssimusiikkia iltakymmenen jälkeen.
    Radio-ohjelmasta voi päätellä muutamia mielenkiintoisia asioita. Esimerkisi sen että lapset kävivät lauantaina koulua ja aikuiset olivat töissä. Kotiäideille ei kannattanut kovin paljon ohjelmaa lähettää. Ohjelmavirta oli katkonainen, pitkiä taukoja siellä ja täällä.
    Uutislähetysten vähyys pistää silmään. Oli pärjättävä hitaan tiedonvälityksen ehdoilla; sanomalehdillä oli erittäin tärkeä osuus maailman hahmottamisessa. Ja tietysti kirjoilla, kirjallisuudella. Tietääkseen mitä lähellä ja kaukana tapahtuu piti lukea ahkerasti sanoma- ja aikakauslehtiä.
    Tuohon aikaan radiosta tuli paljon erilaisia tietokilpailuja. Ne kuvastivat omalla tavallaan sivistyksen tavoittelua viihteen salapuvussa. Nykymediasta tietokilpailut ovat oikeastaan kadonneet; tilalle ovat astuneet ääliömäiset ”kilpailut”, joissa julkkikset leikkivät ääliöitä tai ovat sitä. Nykymedia ei kaipaa tiedollisia ajanvieteohjelmia, sillä ainahan voi Googlettaa jos tyhmyys alkaa ahdistaa. (Usein se alkaa.)
    Mutta 1950-luvulla viihdettä säännösteltiin, esimerkkipäivänä radiosta kuuli vain muutaman iskelmän. Viihdyttävä ajanviete piti etsiä muualta.


                                                                                                         SALOVAARA 2014.


Olin yksitoistavuotias huhtikuussa 1958.
    Nuoren pojan aika kului kirjoja lukemalla, elokuvissa käyden (joka toinen sunnuntai) ja monenlaista urheilua harrastaen. Jalkapallokentän ja meren vieressä asuvan ei tarvinnut miettiä mitä tehdä, kesät kuluivat puoleksi meressä, puoleksi futiksen parissa. Talvella kentällä pelattiin jääkiekkoa ja kuunneltiin kuinka luistinradan ämyreistä kaikuivat Paul Ankan ja Caterina Valenten iskelmät. Uusimmat iskelmät kuulikin luistinradalla, ei radiosta.
    Kirjallisuudella oli väistämättä suuri merkitys sodan jälkeisessä Suomessa. Kirjoja ei sentään pakotettu lukemaan, vaikka jälkeenpäin tuntuu ihmeelliseltä kuinka moni kirjallisuutta harrasti. Myös elokuvissa käytiin tiheään, siitä huolimatta että maaseutukaupunkiin (tai ylipäänsä Suomeen) uusimmat filmit tulivat aikamoisella viiveellä. Kaiken kaikkiaan kulttuuri ja ajanviete yhdistivät kansalaisia, ja usein se tapahtui Yleisradion säälimättömän kurinalaisten ohjelmien parissa.
    Tuollaisen yhtenäiskulttuurin karua tunnelmaa lienee mahdoton kuvitella nykyhetkestä käsin, ei edes aivoilla ajatellen.


Menneisyys ei tainnut olla kovin uljasta, mutta muutakaan ei ollut valittavissa nykyisyydeksi. Ihminen sopeutuu aikaansa ja hetkeensä ja jälkikäteen onnelliset hetket muistuttavat onnellisista ajoista. Se mikä jää, on jähmettynyt hyppy tyhjyyden yllä.
    Aldous Huxley julkaisi vuonna 1932 dystopian Uljas uusi maailma. Siinä Huxley ennakoi ajankäytön muuttumista mm. tällä tavalla:
    ”Työssä, leikissä – kuudenkymmenen iässä voimamme ja halumme ovat samat kuin seitsemäntoista iässä. Vanhan huonon ajan vanhuksilla oli tapana luopua maailmasta, vetäytyä yksinäisyyteen, turvautua uskontoon, kuluttaa aikaansa lukemalla, ajattelemalla – AJATTELEMALLA!”
….
    ”Nyt - sellaista on kehitys - vanhukset työskentelevät, vanhukset parittelevat, nautinto ei suo vanhuksille aikaa, ei joutilaisuutta, ei hetkeäkään paikallaan istumiseen ja ajattelemiseen – tai jos joskus jostakin onnettomasta sattumasta sellainen ajanhalkeama ammottaisi heidän huviensa yhtenäisessä, tiiviissä aineksessa, on heidän käytettävissään aina SOMAA, ihanaa SOMAA, puoli grammaa viikonlopuksi, kaksi grammaa huvimatkaksi upeilevaan itään, kolme himmeään ikuisuuteen kuussa; josta palattuaan he ovat halkeaman toisella puolella, turvassa jokapäiväisen työn ja huvin vakavalla pohjalla, laukaten tuntokuvasta tuntokuvaan, yhden kimmoisen tytön luota toisen luo, yhdestä sähkömagneettisesta golfkilpailusta...”

Lähteitä:
Erkki Ahonen: Runot. Kustannus Isohärkä 1983.
Paavo Haavikko: Runoja matkalta salmen ylitse. Otava 1973.
Aldous Huxley:Uljas uusi maailma. (Brave New World 1932. Suom. I.H. Orras. Tammi 1944.)
Suomen Sosialidemokraatti 26.4.1958.


                                                                           SALOVAARA 2014.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Minähän sanoin!


[Mustan Joutsenen höyheniä]


                                          SALOVAARA 2015.
Potkukelkkakelien ennustajan ei
tarvitse turvautua Mustaan Joutseneen.


Jälkiviisaus on imelintä historian selittämistä.
    Siksi me turvaudumme siihen usein. Makean nälkää on mahdoton vastustaa.
    Minähän sanoin ettei Kreikka selviä veloistaan, kuulemme Timo Soinin toistavan. Minähän kirjoitin siitä Wall Street Journaliin jo vuonna 2011, hän muistaa muistuttaa. Tai jos kuuntelee Paavo Väyrystä, pitää vain ihmetellä miksi suomalaiset eivät tehneet niin kuin Paavo opasti. Väyrynen ei ole koskaan ollut väärässä.
    Jos Kreikka on ensi maanantaina ulkona eurosta, se ei yllätä ketään. Monella se huipentuu imelään itsekehuun. Minähän sanoin!
    Oliko vuoden 2008 kansainvälinen finanssikriisi oikea yllätys? Oliko se Nassim Talebin kuvailema ”Musta Joutsen”, jota kukaan ei arvannut edeltä, koska ihmisillä on tapana ajella elämän autoa eteenpäin ikään kuin tulevia mutkia peruutuspeilistä katsellen? Entäpä Neuvostoliiton hajoaminen? DDR:n katoaminen? Nokian kännyköiden häviö muille puhelinmerkeille?
    Talebin mukaan negatiiviset ”Mustat Joutsenet” ilmaantuvat äkkiä, yllättäen. Sen sijaan positiiviset ”joutsenet” ilmaantuvat vähitellen, niin ettei niitä huomaa lainkaan ennen kuin mustapukuinen lintu pörhistelee sulkiaan silmiesi edessä. ”Kas kummaa, näinkö radikaalisti maailma muuttui huomaamattani!” sanot ääneen. Kukapa olisi esimerkiksi 60-luvulla osannut ennustaa, että meillä jokaisella on vuonna 2015 mobiili puhelinlaite, jolla voi myös surffailla Internetissä (jota ei olisi kyennyt mitenkään hahmottelemaan mielessään tuolloin), ottaa valokuvia ja suunnistaa voimassa olevan tarkan kartan perusteella mihin sitten haluaakin - teknologian myönteinen Musta Joutsen!
    Mustan Joutsenen tunnusmerkkejä ovat harvinaisuus, äärimmäisyys ja jälkikäteen ennustettavuus (siis ei tulevan ennustaminen). Tuo jälkikäteen ”ennustettavuus” on sitä makeinta itseään, jälkiviisautta.
    Kirjassaan Musta Joutsen, Erittäinen epätodennäköisen vaikutus Taleb siis väittää, että maailmaa hallitsee äärimmäinen ja tuntematon ja erittäin epätodennäköinen – siis epätodennäköinen sen suhteen mitä tiedämme nykyhetkestä ja menneisyydestä ja mitä siitä ajattelemme. Vielä rankempi on Talebin toinen väite: Mustat Joutsenet ovat mahdollisia, koska ”tiedämme” niin paljon, koska meillä on niin paljon faktaa taloudesta ja ihmisten elämästä, ettemme näe lainkaan sääntöjä faktojen yläpuolella ja alapuolella, niiden välissä. Ihminen hukkuu toisin sanoen faktojen tyrskyihin, koska ei tajua etteivät yksittäiset faktat kannattele pinnalla.
    ”Ennen Australian löytämistä Vanhan maailman ihmiset olivat vakuuttuneet, että kaikki joutsenet olivat valkoisia, ja uskomus oli kiistaton, sillä empiiriset todisteet näyttivät vahvistavan sen kertakaikkisesti”, Taleb aloittaa kiehtovan, jos kohta (teoreettisesti) vaikeaselkoisen kirjansa.


Toukokuussa siivosimme viimeisiä tavaroita Museokadulla Sapokan rannalla Kotkassa ja otimme talteen papereita joilla saattaa olla joskus merkitystä, jos ei muuten, niin nostalgisesti kuitenkin.
    Poikani selaili äitini keräämiä sanomalehtiartikkeleita ja sieltä löytyi toukokuussa 2007 Kymen Sanomissa julkaistu kolumnini, jossa kerroin Espanjan ylikuumentuneesta asuntobuumista.
    ”Sinähän ennustit Espanjan pankkikriisiin viisi vuotta etuajassa!” Jaakko huudahti.
    Imelän jälkiviisauden hengessä julkaisen tuon kolumnin tässä nyt uudestaan. Olen päättelemällä ajoittanut sen sunnuntaille 20.5.2007, sillä lehtileike jäi Museokadun roskikseen eikä minulla ole sitä itsellänikään, koska kirjoitin jutun Aurinkorannikolla. Se että saan sen toistetuksi, johtuu tiedostosta jonka lähetin pojalleni espanjalaisesta nettikahvilasta Los Bolichesin kaupunginosassa Fuengirolassa. Nettikahvilan tietokoneessa ei tietenkään ollut skandinaavisia kirjaimia, joten kirjoitin niiden paikalle sovitut erikoismerkit, jotka Jaakko sitten Suomessa editoi ääkkösiksi ja lähetti juttuni eteenpäin Kymen Sanomien päätoimittajalle.
    Pääkirjoitussivulla julkaistu Ylänurkka-kolumni oli tällainen:


"Malmin raitti 16 G, 00700 Helsinki

Malmin raitti on kotikatuni neljättä vuotta. Malmi on kuin pieni kaupunki Helsingissä, ei kovin kaunis mutta elävä.
    Muutama viikko sitten pääkaupunkiseudulle syntyi miljoonas asukas. Helsingin, Vantaan ja Espoon kaupunginjohtajat joivat kakkukahvit vastasyntyneen metropolikansalaisen kätkyen äärellä. Miljoonas asukas tekee alueesta, jota kukaan ei pysty rajaamaan tarkasti, metropolin, suurkaupungin jolla kelpaa kuulemma kilvoitella Euroopan suurkaupunkien kanssa. Kun vastasyntyneen metropolilapsen vanhempia haastateltiin, he kertoivat pian muuttavansa muualle - niin kuin yhä useammat lapsiperheet tekevät.
    Kirjoitan tätä Fuengirolassa, Aurinkorannikolla, itse asiassa toiseen kertaan koska Espanjan posti ei ensimmäistä yritystä pystynyt ajoissa toimittamaan Suomeen. Malmin raitti on kovin kaukana, mutta onko sittenkään.
    Hieman kuin
Henrik Tikkasen osoiteromaaneja jäljitelläkseni teen kolmesta perättäisestä kolumnistani trilogian. Paikat paikkoja, nimet nimiä. En halua todistaa erilaisten paikkojen koluamista, vaan sitä, että olinpa missä tahansa, olen samassa paikassa, koska niin yhtä maailma näyttää olevan minussa, siis eurooppalainen ja länsimainen maailma joka tapauksessa.
    Myönnän: ehkä olen kyvytön näkemään yhteisen pinnan läpi syvemmälle.


Sinisen Välimeren rannalla olen lueskellut Giles Tremlettin matkakirjaa Espanjan aaveista, ilmiöistä jotka yhä vaikuttavat modernissa Espanjassa, totalitarismin ja anarkian haamuista joista kansakunta ei näytä pääsevän eroon. Pyrkimykset anarkiaan ja kovaan järjestykseen käyvät Tremlettin mielestä yhä kamppailua espanlaisten sieluissa.
    Tremlett suhtautuu massaturismiin kahtalaisesti. Samalla kun hän moittii Costa del Solin tolkutonta rakennusboomia, jota ilmeisesti on tuettu ja edistetty laittomalla rahalla, hän toisaalta ylistää
Pedro Zaragoza Ortsia, jota pidetään Benidormin ja sitä mukaa koko Espanjan massaturismin isänä. Tuskin kukaan Benidormin - Beni Yorkin - hotellipilvenpiirtäjiä katseleva sanoo näkymää kauniiksi, mutta olen Tremlettin kanssa samaa mieltä, että Benidorm on mainettaan viehättävämpi paikka. Miksi muuten viisi miljoonaa turistia matkustaisi sinne vuosittain. Sekin kannattaa huomata, että Benidormin ja muiden turistikaupunkien turisteista huomattava osa on maan omia asukkaita. Tiheästi asutut paikat viehättävät espanjalaisia.
    Massaturismi syntyi lentoliikenteen kehittymisen myötä. Mutta bikinit vaikuttivat siihen yhtä paljon.
    Vuonna 1959 edellä mainittu Benidormin pormestari joutui katolisen kirkon "kiroukseen", koska hän salli bikinit Benidormin hiekkarannoilla. Espanjan massaturismi olisi ehkä kuollut ennen syntymäänsä ellei toimelias Zaragoza olisi hypännyt Vespansa selkään ja ajanut yhdeksän tuntia Madridiin tapamaan
Francoa. Diktaattori antoi pormestarille täyden tuen bikiniasiassa ja turismi pääsi valloilleen. Franco ei ollut ihan "paska äijä", vaan liberaali ainakin bikininaisia katsellessaan.

Helsinki yrittää kasvaa metropoliksi suunnitelmallisesti Suomea syöden. Päämäärä on tarkoitus, vaikka kukaan ei pysty kunnolla perustelemaan mitä etua suuruus lopulta tuo. Helsinki on jo nyt suurempi kuin mikään muu Suomessa ja silti juuri Helsingissä jonot julkiseen terveydenhoitoon ovat pitkiä ja puuduttavia. Mitä suuremman suurentaminen enää auttaa?
    Minä kohtaan suuruuden varjopuolet aamuisin kun köröttelen Malmilta Espooseen töihin. Niin leveää tietä eivät insinööritkään osaa rakentaa, että metropolin asukkaat sinne mahtuvat ajelemaan.
    Costa del Solin kasvamista metropoliksi ei ole ehkä suunnitellut kukaan, paitsi grynderit, maanomistajat, kiinteistökauppiaat. He onnistuivat hullussa puuhailussaan, koska Pohjois-Euroopassa aurinko paistaa niukasti jos niinkään paljon.
    Virallisesti Aurinkorannikon asukasmäärä on noin 1,2 miljoonaa, mutta epävirallisesti asukkaita on noin kolme miljoonaa, koska vain pieni osa ulkomaalaisista kirjautuu seudun asukkaiksi. Jos kehitys jatkuu samanlaisena Costa del Sol on kohta Espanjan suurin kaupunki. Toisaalta, Aurinkorannikolla asuu 300 000 englantilaista, joten se on suurempi englantilainen kaupunki kuin Southampton tai Cardiff.
    Massaturismiin kyllästyneillä espanjalaisilla oli tapana "kiukutella", että heistä oli tullut pohjoiseuroopalaisten tarjoilijoita. Nyt Pohjois-Euroopan vauraat harmaat pantterit valloittavat Espanjaa ja tarjoilijoista on tullut ikääntyvien ulkomaalaisten hoivahenkilöstöä!
    Tilanne voi kuitenkin muuttua. Rahallakin on rajansa. El Pais kertoo, että viime vuonna täällä Espanjassa aloitettiin 800 000 uuden asunnon rakentaminen, mutta vain 400 000 uutta asuntoa myytiin samana vuonna. Suurien lukujen maksimointi on riskialtista. Metropolien ytimeen syntyy alueita ja kortteleita joihin rehellisellä rahalla ei enää ole varaa päästä asumaan. Metropolista tulee oman kasvuideansa uhri.
    Tänään Välimeri on tyyni, kaunis ja suloinen. Paseo Maritimolla kulkijat ohittavat toisensa kuin laivat, jotka eivät tiedä toistensa määränpäätä. On monta satamaa, mutta vain yksi elämä.
         - Kyösti Salovaara, Kymen Sanomat 20.5.2007



Jos Kreikka ”luopuu” (so. pakotetaan luopumaan) eurosta ensi sunnuntaina, se ei ole aidosti Musta Joutsen, koska osaamme arvuutella tätä mahdollisuutta jo nyt. Kreikan umpikuja ei siis ole äärimmäinen ja epätodennäköinen yllätys, monellekaan. Paitsi ehkä niille kreikkalaisille jotka uskoivat Alexis Tsipraksen lupauksiin.
    Kun lukee yllä olevan kolumnini, huomaa välittömästi ettei Espanjan pankkikriisi voinut tulla yllätyksenä kenellekään, sillä miten muuten satunnainen turisti olisi noteeranut tilanteen noin yksikäsitteisesti jo keväällä 2007? Kolumnissa ei ole juuri minkäänlaista ikiomaa oivallusta – olinpahan vain paikan päällä selaillut paikallisia lehtiä ja katsellut lukemattomia rakennustelineitä ja nostureita ja ihmetellyt valmiita taloja, joissa ei näkynyt asukkaita.
    Kesällä 2008 palasin talouskriisiin uudestaan - samalla kun hehkutin Espanjan jalkapallojoukkueen EM-voittoa - Kymen Sanomien kolunnissani Hola! España campeon! (20.7.2008). Kirjoitin nyt jalkapallon ohella mm. pääministeri José Luis Rodríguez Zapateron johtamasta sosialistien puoluekokouksesta: ”Kolmas iso asia Espanjassa on talouskriisi, joka johtunee rakennusbuumin hiljentymisestä. Nyt jo Zapaterokin myönsi kriisin. Silti Aurinkorannikolla rakennetaan yhä valtavasti, ikään kuin rahoituskriisiä ei olisi olemassakaan. Kaikissa rannikon kaupungeissa, Marbellaa lukuunottamatta, asuntojen myyntihinnat ovat kuuden viime kuukauden aikana laskeneet huomattavasti.”
    Espanjan pankkikriisi 2012 ei ilmestynyt tyhjästä Mustan Joutsenen höyhenissä.
    Miksi espanjalaiset eivät tehneet ongelmalle mitään vuonna 2007 tai 2008 tai 2009 jne. on toinen juttu. Ehkä samasta syystä kuin miksi suomalaisiltakin kesti niin pitkään tajuta, että huonot ajat eivät johdukaan (pelkästään) suhdanteista vaan (myös) rakenteista.
    Faktoja toki kerättiin, käänneltiin ja laskettiin, mutta sääntöjä niiden takana ei huomattu tai tajuttu tai uskottu mahdolliseksi.
    Taleb: ”Emme opi spontaanisti, että emme opi, että emme opi. Ongelma liittyy mielemme rakenteeseen: emme opi sääntöjä, vain faktoja ja yksinomaan faktoja... Halveksimme abstraktia ja halveksuntamme on intohimoista.”

Lähteenä:
Nassim Nicholas Taleb: Musta Joutsen – Erittäin epätodennäköisen vaikutus. (The Black Swan, The Impact of the Highly Improbable 2007.) Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2007.

_____________________________________________________________________________________________


                                      SALOVAARA 2014.
Osbornen
"musta härkä"   -
jatkuvuuden symboli
Andalusiassa?