[Ennustettu
tulevaisuus menneisyyttä]
Kun Karl Marx lainasi Hegeliä, jonka mukaan maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät kahdesti, Marx täydensi ajatusta humoristisesti sanomalla, että henkilöt esiintyvät yhden kerran murhenäytelmässä ja toisen kerran farssissa.
Mutta
vielä kiehtovampaa on ajatella, että kaikki tapahtuu kolmesti, ja
niinhän Marx ja Engels yhteiskunnan dialektisen materialismin prosessin
kuvasivat: on teesi, sitä seuraa antiteesi ja lopulta päädytään
synteesiin. Sitten kaikki onkin valmista eikä mitään puutu.
Tarvitaan vastavoimien kamppailu jotta päästään eteenpäin.
Tuossa
ajatuksessa saattoi olla mukana yhtä paljon romantiikkaa kuin
realismia, mutta jokin upea oivallus siinä on, myös tänään.
Niinpä
muokkaan ajatusta häpeilemättä aasinsiltoja rakentaen ja sanon, että aina
tarvitaan trilogia - vasta sitten ajatus tai taideteos tulee täydeksi.
Ja vaikka tällainen pakina ei ole taideteos eikä ajatus, niin viimeistään trilogiassa sen väri tuntuu ja maku maistuu.
Tämän torstain pakina siis täydentää viime viikkoisen jutun Pelastaako kirjasto kirjallisuuden ja toissakertaisen pakinan Pikkumaista.
Modernismin hengessä pakinatrilogian osat eivät kulje ajan eikä ajatuksen järjestyksessä vaan ihan sikinsokin, niin että nyt palataan kevääseen 1977.
Menneisyyteen
heittäydyttäessä kannattaa muistaa, että kirjoitukset
käsittelevät aina tulevaisuutta, vaikka kuinka puhuisivat menneestä
maailmasta, sillä kirjoitushetkellä sen julkitulo on jo tulevaa
eikä mennyttä, vaikka sanat kuinka yrittävät mennyttä kuvata.
Kuulostaa
hämärältä?
Aivan
oikein, hämärää piisaa.
Mutta
kun nyt lukee keväällä 1977 kirjoittamani arvostelun ruotsalaisen
kirjallisuusmiehen ja kustantajan Per I. Gedinin teoksesta
Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (1977, ruotsalainen alkuteos
Litteraturen i verkligheten 1975) huomaa, että tuolloin sanani
olivat selkeitä eikä hämäryydestä pelkoa. Toinen asia on silloinen naiivi uskomukseni, että yhteiskuntaa voi johdatella
”parempaan” suuntaan julkaisemalla laadukasta kirjallisuutta.
En
kuitenkaan ryhdy tulkitsemaan itseäni.
Seuraava
kirjoitus ilmestyi toukokuussa 1977:
Kirjassa
rahan runous
Per I.
Gedin: Kirja muuttavassa yhteiskunnassa. Suom. Risto Hannula. Tammi,
26 mk.
Kaunokirjallisuuden
kustantaminen ei enää kannata. Tuore uutinen kertoo, että
kirjakauppias ryhtyy kellokauppiaaksi. Kirjallisuuden ja kulttuurin
merkitys vähenee. Kaunokirjallisuus häviää taistelun ihmisten
sieluista. Voiton vie tavaran omistamisen ihanuus. Romaani kuolee? Ei
kuole, vastaa Per I. Gedin, mutta hyvä, rikas ja monipuolinen
kaunokirjallisuus ei pitkän päälle tule julkaistuksi ilman
yhteiskunnan voimakasta tukea.
Porvariston
romaani
Painetun kaunokirjallisuuden historia, kirjan – niin kuin me sen tunnemme –
historia on paljolti kapitalismin ja porvariston kulttuurin
historiaa. Kirjaa kustantamisen, kauppaamisen ja kuluttamisen
(ostamisen) kohteena ei Gedinin mukaan voi irrottaa yhteiskunnan
kehityksestä. Se mikä on, on sitä mitä on yhteiskunnallisen
tilanteen ehdoilla ja edellytyksillä.
Lukeva
yleisö syntyi 1700-luvulla porvarillisen vallankumouksen ja
kapitalismin syntymisen myötä. Tapahtui kaupungistuminen, ihminen
repäistiin irti turpeesta, syntyi vapaa-ajan käsite.
1800-luvulla
luotiin kulttuurin markkinat. Kirjasta tuli kaupankäynnin kohde,
tavara. Kirjojen kirjoittamisesta tuli ammatti. Syntyi porvariston
romaani. Sekä kirjailija että hänen lukijansa olivat yhtä.
Kirjallisuuden ja kulttuurin harrastaminen oli arvokasta, eliitti
kerskaili sillä. Kaunokirjallisuus kannatti. ”Proosassa on rahan
runous. Kirjoittakaa proosaa!”
Romaanin
häviö
1970-luvulla
tapahtui Ruotsissa yht'äkkiä ns. kustantamokriisi.
Kaunokirjallisuuden kustantaminen ei enää kannattanut,
”arvokirjallisuuden ” kustantajat joutuivat vaikeuksiin kun taas
viihdekirjallisuuteen ja kioskikirjallisuuteen keskittyvillä
kustantamoilla pyyhki hyvin.
Kirjojen
hinnat olivat edeltävinä vuosina nousseet huimasti yli muun
hintatason nousun. Oltiin saavuttu tilanteeseen, jossa
kaunokirjallisuus on joko suurta tai kuollutta.
Tämä
kaikki oli, Gedinin mukaan, seurausta toisaalta yhteiskunnan
muutoksesta porvarillisesta kapitalismista korporatiiviseksi
joukkoyhteiskunnaksi ja toisaalta kirjoja kustantavien
liikeyrityksien ”sopeutumisesta” markkinatalouden lakeihin.
Yhtenäinen
lukijakunta on hajonnut. Kulttuurilla ei ole suurille joukoille sitä
merkitystä joka sillä ennen oli pienelle eliitille. Aineellisen
hyvinvoinnin kasvu ei olekaan kasvattanut henkistä hyvinvointia, ts.
ei olekaan tapahtunut kulttuuritarpeiden ja vaatimusten
lisääntymistä.
Tuotantokustannukset
ovat nousseet mutta painokset tuskin nimeksikään. (Avonaiseksi jää
miksi kirjapainoteollisuuden tuottavuuden kasvu ei ole koitunut
kirjallisuuden hyväksi.) Kustantajien on subventoitava
”arvokirjallisuutta” kokonaan muunlaisella tuotannolla
(tietokirjat, osamaksuteokset, oppikirjat) tai hyvin myyvällä,
varmalla viihdekirjallisuudella.
”Arvokirjallisuuden”
pieni lukijakunta eriytyy viihdekirjallisuuden suuresta
lukijakunnasta. Kirjailijalla ei oikeastaan ole enää lukijakuntaa,
on vain lukijoita. Kirjan tarkoitus on hämärtynyt. Yhä harvemmin
kirjan ostaminen ja lukeminen on aktiivinen teko.
Kulttuurin
kriisi
Jos
Gedinin kuva kaunokirjallisuuden katoavasta merkityksestä on oikein
piirretty, voidaan puhua koko kulttuurin kriisistä. Ja tämän
kriisin Gedin lupaa jokaiselle kehittyvälle palveluyhteiskunnalle;
ennemmin tai myöhemmin.
Näemme
kuinka kirjan ostamisessa on meilläkin tapahtunut siirtymistä
eräänlaiseen pakko-ostamiseen. Kirja ostetaan kirjakerhon kautta
tai sitten se ostetaan lahjaksi jouluna jne. Kirjan ostajalla ei
juuri koskaan tunnu olevan spontaania tarvetta kirjan ostamiseen.
Kirja ei ole välttämättömyys, tärkeä elämällemme,
olemassaolollemme.
Kirjallisuuden
ikä lyhenee. Jopa klassikot myydään loppuun, kuoletetaan nopeasti
alennusmyynneissä. ”Keskivälin” ulkomaista kirjallisuutta
suomennetaan sattumanvaraisesti. Epävarma kirjallisuus jää
tulematta markkinoille.
Kirjojen
mainostaminen keskittyy muutamaan suurlehteen. (Suomalainen
kustantaja uskoo pelastavansa jos ei kirjallisuutta niin ainakin
liikeyrityksensä keskittämällä mainostamisen Helsingin Sanomiin.)
Näin joudutaan jälleen uudenlaiseen pakko-ostamiseen. Kirjan
tarpeellisuus, kulttuurin tarve, on siirretty lukijan (ostajan)
ulkopuolelle ja jälleen vähennetään kulttuurin merkitystä.
Kaiken lisäksi joudutetaan sananvapauden kaventumista. Pitkällä
aikavälillä takaisinsyöttönä on taas osaltaan kulttuurin
merkityksen väheneminen.
Kuten
todettiin, romaani syntyi kaupunkikulttuurin mukana. Irvokas
paradoksi on, että suomalainen nykyromaani yhä repii aiheensa
agraarimiljööstä eikä siitä ympäristöstä jonka elimellisenä
hedelmänä se syntyi. Myös kirjailijat saattavat vähentää oman
välineensä merkitystä yhteiskunnalle, lukijoille.
Kirjan
tulevaisuus
Jos
Gediniä on uskominen, ei kirjan, romaanin tulevaisuus näytä
hyvältä. Ei ainakaan jos romaanilla mielestämme on ulkoista
viihdyttämistapahtumaa suurempi arvo.
Kirjallisuuden,
sen enempää kuin kulttuurinkaan tulevaisuus ei ole turvattu
liiketaloudellisesti toimivassa järjestelmässä. Toisaalta
kustantajia on turha syyttää silloin, kun yhteiskunnassa ei enää
tunnu olevan aitoa kulttuurin tai kirjallisuuden nälkää.
Yhteiskunta
voi siis turvata kirjallisuuden tulevaisuuden, mutta kysymys ei ole
pelkästään rahasta. Kysymys on koko yhteiskunnasta, sen kyvystä
suuntautua johonkin parempaan, laadullisesti korkeampaan
kehitysvaiheeseen. Siinä yhteiskunnassa joka harjoittaa kulttuuria
terveesti, ei kulttuuri tai kirjallisuus voi olla jotakin harmitonta
jolle perinteiden velvoittamana annetaan markka silloin, toinen
tällöin.
Vapaamielisyys
ei saa olla välinpitämättömyyttä. Kaunokirjallisuus elää vain,
jos se on tarpeellista, jos se on välttämätöntä. Vai mikä
sitten on välttämätöntä? Ja Sartre:
”Tietenkään
tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: maailma voi varsin hyvin
selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi
selviytyä vielä helpommin.”
-KYÖSTI
SALOVAARA (Suomen Sosialidemokraatti 21.5.1977)
Kirjoituksesta
ilmenee, että nielin Per Gedinin kattaman pöydän antimet melkeinpä pureskelematta. Ihmettelen nyt etten lainkaan puuttunut Gedinin
kaltaisten eliittiajattelijoiden nuivaan suhtautumiseen
viihdekirjallisuutta kohtaan. En kysynyt miksi viihde oli kustantajan
mielestä jotakin pahaa jo sellaisenaan.
Gedin
oli, niin kaikki ennustajat ovat, osittain oikeassa ja osittain
väärässä. Tulevaisuuden ennustaminen on tiettävästi vaikeaa
puuhaa. Semminkin kun tulevaisuus käyttäytyy eri tavalla kuin
ennustaja kuvittelee sen käyttäytyvän. Jos Gedin olisi arvannut
henkilökohtaisten tietokoneiden läpimurron, kännyköiden ja
älyvehkeiden syntymisen, jos hän olisi ”nähnyt” Internetin
ihmemaailmaan, niin... jos!
Luin äsken, tätä pakinaa editoidessani, El Pais -lehdestä että Espanjassa kirjallisuuden myynti on laskenut viidessä vuodessa 30 % ja mikä kummallisinta, nimenomaan viihteenä luettavan kaunokirjallisuuden. Vai onko se kummallista? Eikö Juha Seppälän analyysi ennustanut juuri tällaista kehitystä? Viime vuonna dekkareiden myynti laski Espanjassa 13 %, scifin ja kauhun 19% ja romanttisen viihteen 34 %.
Luin äsken, tätä pakinaa editoidessani, El Pais -lehdestä että Espanjassa kirjallisuuden myynti on laskenut viidessä vuodessa 30 % ja mikä kummallisinta, nimenomaan viihteenä luettavan kaunokirjallisuuden. Vai onko se kummallista? Eikö Juha Seppälän analyysi ennustanut juuri tällaista kehitystä? Viime vuonna dekkareiden myynti laski Espanjassa 13 %, scifin ja kauhun 19% ja romanttisen viihteen 34 %.
Mutta vaikka Gedin ei arvannut teknologisen kehityksen tuomia uusia viihtymisen markkinoita, monet hänen argumentinsa elävät yhä tämän
päivän keskusteluissa; jos eivät sellaisenaan, niin hieman
modifioituina kuitenkin.
Koska
arvostelussani ei lainattu suoraan Gedinin ilmaisemaa ajatusta sivistyksen ja populaarin kirjallisuuden
kiertokulusta, laitetaan tähän loppuun hänen näkemyksensä ilman tulkintaa ja arvottamista:
”Kirjallisten
kirjailijoiden ja kirjallisen kirjan asema yhteiskunnassa on
parhaiten yhdistettävissä Escarpitin teoriaan kahdesta
kiertokulusta: sivistyksen kiertokulku jakaa kirjallisuutta
siitä aktiivisesti kiinnostuneille henkilöille, usein
intellektuaaleille ja koulutetuille, joiden sosiaaliluokkaa ei
kuitenkaan enää ole rajoitettu vaan yhteisen kiinnostuksen
määrittelemä, populaari kiertokulku taas suuntaa
kirjallisuutensa ja jakelukoneistonsa niille jotka ovat tottumattomia
lukemaan sekä niille, joiden elin- ja työolojensa vuoksi on
vaikeata lukea kirjoja. (Käsite 'sivistyksen kiertokulku' on
epäonnistuneesti valittu. Termin pitäisi kuulua pikemminkin
'erikoistuneisuuden kiertokulku' juuri siksi, että kysymyksessä ei
ole tietty sosiaaliluokka vaan pieni erityiskiinnostuneiden ryhmä.)
…
Joukkoyhteiskunnassa
on mekanismeja jotka suosivat populaaria kiertokulkua ja joita on
vaikea vastustaa – automatiikka, yksinkertaistaminen, passiivisuus,
joukkoviestimien vaikutus ja sen seurauksena usein halpa hinta.
Vastassa on sivistyksen kiertokulun kielteinen kehä, joka on täysin
riippuvainen huonosti toimivasta markkinataloudesta.”
Jälleen hienoa pohdintaa Sinulta (Kirjanoppineelta). Luin tämän eilen illalla myöhään, mutten jaksanut kirjoittaa mitään. Mutta tänään luin uudestaan ja edelleen olen vain ihmetyksen vallassa, miten laaja tietomus paistaa kirjoituksestasi.
VastaaPoistaSormet nihkeinä (ja aivot myös) sillä tänään täällä eteläisessä Suomessa on (ainakin meillä) mittari hellerajan yläpuolella 32 astetta Celsiusta. Sain juuri puserrettua uuden jutun blogiin, istuin pihlajanvarjossa pihalla ja kirjoitin sitä tosissani. Oli hiljaista, siis täysi työrauha. Kiva, kun olet pannut blogini tuohon blogiluetteloosi. Suuri kunnia minulle. Kiitos!
Vielä sen verran sanon, etten usko kirjallisuuden kuolemaan. Viime aikoina olen lukenut monta hyvää vanhaa romaania, jotka ovat siepanneet mukaansa. Yksi niistä oli Rouva Bovary. Se oli mukaansa tempaava. Nyt olen parhaillaan lukemassa Thomas Bernhardin romaania HÄIRIÖ. Se on siitä kummallinen, ettei kääntäjän kirjoituksen mukaan edes maailman tunnetuin kriitikko ei ole pystynyt (halunnut?) kirjoittaa siitä kritiikkiä. Kääntäjä itsekin oli ymmällä kirjan suhteen. Ihmettelen suuresti sitä, että minusta se on sangen mielenkiintoinen. Tuskin maltan jättää sitä käsistäni. Hieno kirja! Voisin kirjoittaa siitä loputtomiin. Luen sitä hitaasti. Löydän siitä kultamurusia. (Myös omia ajatuksiani).
Kiitos kiitoksesta Liisu ja ajatuksista!
PoistaPääsen kiittämään vasta nyt kun palasin viikonloppumatkalta Etelä-Savosta missä kännykkäni osallistui lammessa uintiin eikä tykännyt siitä lainkaan.
Ehkä kirjallisuus selättää ajan houkutukset, ehkä ei. Jos se häviää enemmistön "viihdyttämisen" ja "valistamisen" muille välineille, sitten kyllä kirjallisuuden merkitys suppenee.
Mutta, tosiasia lienee että "kirja" on kätevämpi ja joustavampi "käyttöliittymä" kuin melkein mikää muu teknologinen idea.
Meillä on nyt kesävieraina 5 ja 8-vuotiaat pojanpojat. Heillä on kotoa saatu lupa peleihin, aamulla tunti ja illalla puoli. Vanhempi tuijottaa kännykästä intensiivisesti videoblogia, jossa edistyneemmät neuvovat jonkin pelin saloihin. Hän jaksaisi myös höpötellä vaikka kuinka kauan luokkansa WhatsApp -ryhmän kanssa. Pienempi saa pelata mieheni tabletilta paria valittua peliä.
VastaaPoistaPojilla on niin kova imu laitteisiin, että välillä on vaikea ravistaa heitä eroon niistä. Saamme todellakin juoda miehen kanssa aamukahvimme ja lukea sanomalehdet rauhassa. Kun pojat saa uskomaan, että peliaika on ohi, he kyllä "käynnistyvät" ja käyttäytyvät, kuten ikäisensä lapset ennenkin. Olen silti jotenkin pettynyt tilanteeseen, epäluuloinen ja epävarma.
Omille pojille luin paljon enemmän, joka aamu aamusatu ennen päivähoitoon lähtöä, ja ekaluokan kesällä lapset lukivat jo paljon kirjoja, mitä nyt ulkoleikeiltä ehti.
Mielestäni nuo pelit ovat sisällöltään köyhiä ja höpöttelyt kavereiden kanssa aivan turhanpäiväistä. Mutta mitäpä minä tiedän! Ehkä ne ovat juuri sitä, mikä valmistaa heitä twiittitulevaisuuteen, jossa minä tulen kokemaan vierautta.
Ei voisi vähempää kiinnostaa selostaa suurelle joukolle, mitä erinomaista teen samalla kun näpyttelen tai mitä aion kohta tehdä. Monen aikuisenkin ihmisen vapaa-aika menee nykyään siihen, että vilkuilee eri viestimistä, mitä tuttavat ovat syöneet ja mitä ostelleet ja kuka on nähnyt jotain hassua jossakin. Sitten pitää tietysti kuvata oma lounas ja ostokset, uudet lenkkarit ja kynsilakka, ja lähettää ne tärkeänä uutisena sinne sun tänne. Ja sitten ei kun odottamaan ihasteluhymiöitä.
Jos tämä viihdyttäminen voittaa vaikka Aku Ankan, puhumattakaan uutislähetyksistä ja kirjoista, niin onhan se paljon köyhempää. Kyllä vielä kymmenenkin vuotta sitten useimmat aikuiset seurasivat maailman tapahtumia eikä kavereiden edesottamuksia - uskoisin.
Kun joskus myöhemmin tarkastellaan meidän aikaamme, jolle on jo ehdotettu erilaisia nimiä liittyen tietoon ja viestintään, niin yksi määritelmä voisi olla infantiiliuden aika.
Vielä huolestuneisuudestani. Pojat ovat tosi hyviä lautapeleissä. Isänsä, alan harrastaja on jopa rakentanut heille lasten versioita mutkikkaista aikuisten peleistä. Tätä minä arvostan ja näen, että nämä pelit kehittävät nokkeluutta ja matemaattisia taitoja, mutta nettipelit näen aivan eri silmin.
PoistaKyösti, IT-alan asiantuntijana, pidätkö nettipelien maailmaa tarpeellisena/kehittävänä/vahingollisena/tyhjänpäiväisenä vai jonain muuna?
Ja mikähän siinä on, että nämä kiehtovat enimmäkseen juuri poikia?
Hah hah - infantiiliuden aika! Jos aikamme on sitä, siinä on riittävästi ristiriitaisia sävyjä nostaakseen pelon väristyksiä, sillä onhan lapsuudessa niin paljon myös kehittymisen mahdollisuutta ja elämän optimismin toteutumista. Toisaalta ihminen ei voi jäädä lapseksi - vai voiko nykyään ihan hyvällä omallatunnolla? Jos voi, "kuka" tai "mikä" pitää huolen, että elämän aineellinen ja henkinen puoli edelleen kehittyy, on hyväksi yhä useammille ihmisille?
PoistaJoskus 90-luvun puolivälissä muuan it-alan guru kehoitti meitä "normaalien" it-järjestelmien tekijöitä ottamaan mallia pelien käyttöliittymistä; siis piti ottaa mallia käyttöliittymistä joita on helppo käyttää ja joita oppii käyttämään ilman kursseja ja satasivuisia manuaaleja. Silloin tuo ohje tuntui vähän liioittelulta, mutta oikeassahan ko. ajattelija oli.
Eli teknologian kannalta tietokonepeleistä on muutakin iloa kuin pelkkä pelaamisen kokemus. Niissä saattaa olla uusien aikojen ituja, siis käyttäjän kokemuksen kannalta.
Mutta kun muistelee kuinka paljon työpaikalla "pelattiin" esimerkiksi pasianssia tietokoneella, niin kehittikö se mitään? Tai toisinpäin ajatellen: mitä työnantaja olisi sanonut jos tietokoneen sijasta pelaamista olisi harrastettu ihan oikealla korttipakalla? Täyttä palkkaa nauttien!
Luulen, en tiedä, että tietokonepelien (ja kaikkien pelien) pelaaminen parhaimmillaan kehittää rationaalista ongelmaratkaisukykyä - ja siksi se kiehtoo niin monia. Miksi poikia? Ehkä siksi että primiivisestä historiasta palautuu tarve ratkaista konkreettisia ongelmia: miten saat ketun ansaan, miten karhu ajetaan nurkkaan, miten teeri pyydystetään jne. Naiset taas ovat joutuneet ratkaisemaan "kieleen" eli sosiaaliseen tilanteeseen liittyviä ongelmia ja sellaisia pelejä on kaiketi vähemmän.
Sanon kun en itse ole juurikaan pelannut mitään tietokonepelejä. Jostain syystä, en tiedä miksi. Eikä nykyään tulisi edes mieleen ryhtyä pelaamaan mitään peliä, ei edes pasianssia. Shakkia voisin tiekoneella pelata, mutta totesin kauan sitten, että häviän yksinkertaisellekin ohjelmalle, joten miksi pahoittaa mielensä häviämällä jatkuvasti?