Kynämies

[E. L. Doctorow 1931-2015]

Tätä kesää: tervapääskyt kirkuvat, villapaita päällä, minulla.

    ”E. L. Doctorow oli yksi Amerikan suurimmista kirjailijoista”, twiittasi presidentti Obama viime viikolla tiistaina kuultuaan, että vuonna 1931 syntynyt kirjailija on kuollut. ”Hän opetti minulle paljon, häntä kaivataan.”

    Korostetusti newyorkilainen, venäjänjuutalaiseen perheeseen syntynyt Edgar Lawrence Doctorow on saanut kuoltuaan mairittelevaa huomioita muualtakin kuin Valkoisesta talosta, siitä huolimatta että Doctorow taisi eläessään jäädä julkisuushakuisempien kirjailijoiden – kuten Norman Mailerin, Saul Bellowin tai vaikkapa Philip Rothin - varjoon. Tämä sanottuna sillä varauksella, että olihan Doctorowin Ragtime (1975) sensaatiomainen läpitulo ei pelkästään amerikkalaiseen vaan myös koko länsimaiseen kirjallisuuteen. Se, ja siitä tehty elokuva (1981) nosti kokonaisen aikakauden ja siihen liittyvän musiikin tavallisten lukijoiden ja elokuvissakävijöiden tietoisuuteen. ”Älkää soittako tätä kappaletta nopeasti. Ragtimea ei pidä koskaan soittaa nopeasti...”, varoittaa Scott Joplin Ragtimen motossa.

    Oliko tuo myös kirjailijan varoitus lukijoilleen?

    Ei pidä lukea liian nopeasti, tehdä hätäisiä johtopäätöksiä.

    Lainaus suomalaisen laitoksen liepeestä vuodelta 1976:

    ”Ragtime on yhdellä kertaa hykerryttävän hauska ja viiltävän traaginen, iloisen pinnallinen ja syvä, totinen ja viekasteleva, totta ja valhetta. Se on uskomaton kuvakirja jossa ei ole ainuttakaan kuvaa. Se on kirja joka on ansainnut menestyksensä.”

    Ragtimen jälkeen Tammi julkaisi seitsemän Doctorowin teosta Keltaisessa kirjastossaan.

Oma suhteeni Doctorowiin on (ollut) viileä, osittain kalsea ja, pitääkö tunnustaa, jokseenkin snobbaileva, koska mielestäni Doctorow ei tuonut mitään sellaista uutta amerikkalaiseen kirjallisuuteen, jota ei olisi löytänyt vuosisadan alkupuolen kirjailijoilta kuten Jack Londonilta, Sherwood Andersonilta, Upton Sinclairilta tai ennen muuta modernin tyylin taiturilta John Dos Passokselta. ”Miksi ette suomenna Dos Passoksen U.S.A-trilogiaa?” minulla oli tapana kysyä kun puheeksi tuli Doctorowin Ragtime.

    Saatoin olla väärässä.

    Yhä tervapääskyt kirkuvat. Villapaidassa.

    Jos on olemassa, jos voisi olla, Suuri Amerikkalainen Romaani, niin sen täytyy olla Ragtime, kirjoitti Michael Schmidt The Guardianissa muutama päivä sitten. Hän kutsui Doctorowia sankarikseen. Hänen mielestään Ragtime on historian läsnäolon ja tavallisen ihmisen sulatusuuni. Ja edelleen, Schmidt väitti, Doctorowin suhde amerikkalaiseen kirjallisuuteen oli radikaali, vastarintainen ja sen suuntaa petraava.

    Suomalainen muistosanojen kirjoittaja totesi Helsingin Sanomissa laimeasti, että Doctorow oli liberaali, ikään kuin ajatellen että ”liberaali” varmaankin kirjoittaa parempia romaaneja kuin ”konservatiivi”.

    Yhtä kaikki, historiaa ei voi välttää Doctorowin kirjoissa, se on läsnä fiktiona ja faktana. Eräässä haastattelussa Doctorow sanoi, kaiketi George Orwellia lainaten, että historia on taistelukenttä, jonka hallitsemisesta kamppaillaan jatkuvasti koska historia on alati myös nykyisyyttä. Ja koska historia hallitsee nykyhetkeä, se pitää kirjoittaa yhä uudestaan.

    Doctorow, kynämies suhtautui historian kirjoittamiseen huvittuneen vakavasti.

En muista kirjoitinko Doctorowista muita juttuja kuin tuohon kohta laittamani. Se on keväältä 1979 ja käsittelee Doctorowin varsinaista läpimurtoromaania Danielin kirja (1971). Romaani ilmestyi Suomessa 1978.

    Vanhan arvostelun kierrättäminen tähän on vähän tylsää.

    Mutta koska en ole lukenut Doctorowia pitkään aikaan - paitsi nyt novellikokoelman Kynämies - on reilumpaa ottaa ”aito” ääni vuosien takaa kuin poimia sieltä summittaisesti kiittäviä tai kriittisiä sitaatteja ikään kuin minulla juuri nyt olisi jonkinlainen selkeä käsitys Doctorowin kirjailijanluonteesta ja hänen tuotantonsa arvosta, suuntaan tai toiseen.

    Vuonna 1979 kirjoitettu kirja-arvostelu on siinäkin mielessä ”jännittävä” ja ”informatiivinen”, että siinä itse romaani saa aika vähän tilaa historian hahmottamisen rinnalla. Sehän sopii Doctorowin kaltaisen kirjailijan käsittelemiseen, eikö vaan?

    Hyppy kevääseen 1979:

ROISTOJEN AIKA

E. L. Doctorow: Danielin kirja. Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi, 51/59 mk.

Suhtauduin E. L. Doctorowin (s. 1931) romaaniin Ragtime, joka suomeksi julkaistiin vuonna 1976, aika lailla varauksellisesti. Ragtime tuntui niin kovin laskelmoidulta: kerrontatekniikka, tyyli ja kirjan sanoma (edistyksellisyys) muodostivat liian sujuvan ja kaupallisen makuisen kokonaisuuden.

    Doctorowin ylistetty kerrontatekniikkakin oli vain kalpeaa John Dos Passosin jäljittelyä.

    Nyt suomennettu Danielin kirja on julkaistu vuonna 1971, neljä vuotta Ragtimea aikaisemmin. Ja ilman muuta Danielin kirja on vakavampi, ja parempi, yritys kuin Ragtime. Danielin kirjan Doctorow ei kaikesta päätellen vielä ollut niin viehättynyt ”sujuvaan” kirjoittamiseen kuin Ragtimen Doctorow.

    Syvällekäyvään ihmiskuvaukseen ei Doctorow Danielin kirjassakaan pääse; tuskin pyrkiikään. Tärkempiä hänelle ovat aikakauden ilmiöt ja ilmeet, ideat ja ideologiat, ja koko tuo hedonismi, joka näyttää historian juonta kuljettavan eteenpäin: historiallinen tapahtuma, joka on yhtä aikaisesti murhenäytelmä ja farssi.

Yksin kylmässä sodassa

Danielin kirjassa, kuten Ragtimessakin, Doctorow luo sepitteen yhdistämällä fantasian ja kovan todellisuuden. Doctorow kirjoittaa yhtä paljon faktiota kuin fiktiota.

    Romaanin teemat lähtevät suoraan 50-luvun amerikkalaisesta todellisuudesta. Danielin kirjan juutalaisperhe Paul ja Rochelle Isaacson ja heidän lapsensa Daniel ja Susan muodostavat paralleelin Rosenbergien tapaukseen; Julius ja Ethel Rosenberg tuomittiin maaliskuussa 1951 kuolemaan syytettyinä atomivakoilusta todisteilla jotka tuskin kestävät kriittistä tarkastelua.

    Doctorow tarkastelee Isaacsonin perheen kohtaloa, ja kokonaista aikaa tämän kohtalon taustalla, perheen lasten Danielin ja Susanin välityksellä. Isaacsonit on teloitettu joskus vuonna 1954. Kolmetoista vuotta myöhemmin Daniel ryhtyy tutkimaan omaa menneisyyttään, vanhempiensa syyttömyyttä tai syyllisyyttä; etsimään oikeutusta omalle syyttömyydelleen.

    Kaikki alkoi siitä kun Daniel ja Susan jäivät yksin, kahden kesken kylmään sotaan.

Noitavainon aikaan

Danielin kirjan nimi viittaa raamattuun. Vanhan Testamentin Daniel, juutalainen vanki vieraalla maalla, oli uskon merkkituli vainon aikaan.

    Tapahtumat 50-luvun taitteen Yhdysvalloissa näyttävät kerranneen Raamatun säälimätöntä oppia: opi läksysi tai tuhoudu. Mutta kylmä sota olikin ristiretki moraalisten arvojen puolesta; hyvä pahaa, oikea väärää, usko ateismia vastaan. ”Oli kysymys keskivertaisen, naapurihenkisen, jumalaapelkäävän amerikkalaisen uskon puolustamisesta. Oli kysymys omasta ja naapurin vakaumuksesta.” (J.K. Galbraith.)

    Toinen maailmansota onnistui siinä missä Rooseveltin New Deal epäonnistui: se lopetti laman. Sota oli tehnyt yksilöistä ja organisaatioista tarpeellisia; ja siksi ”sodan” oli jatkuttava. Toisaalta liittolaisuus ”kommunistien” kanssa alkoi maistua pahalta, epäkristilliseltä. Moinen liittolaisuus sai väistyä kun tarvittiin vihalle kohde; vihalle joka oli välttämätön tiettyjen taloudellisten ja moraalisten päämäärien toteuttamiseksi.

    Epäamerikkalaisen toiminnan tutkimuskomitea (The House Committee on Un-American Activities) oli joidenkin liberaalien vaatimuksesta perustettu vuonna 1938 estämään amerikkalaisten yhteistyö Hitlerin Saksan kanssa. Nyt sodan päätyttyä tuota komiteaa saatettiin käyttää kokonaan toiseen suuntaan.

    Noitavainot riehuivat hurjimmin 50-luvun alussa Joseph McCarthyn aikana. Truman, Tom Clark, J. Edgar Hoover ja John Dulles olivat kuitenkin varsinaiset kylmän sodan arkkitehdit.

Ilmiantamisen etiikka

Ilmiantamisesta oli tullut amerikkalaisen yhteiskunnan uusi etiikka. ”Ihmiset menettivät työpaikkojaan ja heidän uransa katkesivat heidän viisitoista vuotta takaperin lausumiensa sanojen tai allekirjoittamiensa vetoomusten takia. Ihmisiä syytettiin, tutkittiin ja erotettiin työpaikoistaan ilman että he edes tiesivät mistä heitä syytettiin tai kuka oli syytöksiä esittänyt. Erehdysten julkisesta tunnustamisesta oli tullut kansallinen rituaali.”

    Jos mccarthyismiä pidetään äärioikeistolaisuutena, on kiintoisaa huomata, että dogmaattinen oikeisto ja dogmaattinen vasemmisto käyttäytyivät kriisitilanteessa täsmälleen samalla tavalla: kun eräissä eurooppalaisissa valtioissa stalinismi etsi ja tuomitsi kansan vihollisia niin Yhdysvalloissa Epäamerikkalaisen toiminnan tutkimuskomitea etsi ja tuomitsi amerikkalaisuuden vihollisia.

    Ja kun pelko oli tullut totaaliseksi ei roistomaisuutta enää pidettykään roistomaisuutena.

    Isaacsonit joutuvat oikeuteen kun heidän perheystävänsä ilmiantaa heidät. Heidät tuomitaan koska he eivät suostu jatkamaan ilmiantamista; heitä ei tuomita siitä mitä he ovat tehneet eikä oikeastaan siitäkään mitä he ovat aikoneet tehdä, vaan siitä että asettuvat vastustamaan julkista ilmiantamisen rituaalia.

    Isaacsonien tytär Susan tekee kolmetoista vuotta myöhemmin itsemurhan huomattuaan, että hänen vanhempiensa marttyyriys ei merkitse 60-luvun uusvasemmistolaisille mitään.

Demokratian ohut suojus

Doctorow tuo ilmi jokaisen radikaalin dilemman: ”Jos hänet todetaan syylliseksi, niin vallanpitäjät ovat päättäneet ettei häntä voi suvaita. Jos hänet todetaan syyttömäksi, niin vallanpitäjät ovat päättäneet ettei häntä tarvitse pelätä.” Radikaalin kannalta molemmat vaihtoehdot ovat yhtä tuhoisia. Hieman samalla tavalla keskiajan yhteiskunta hankkiutui eroon noidistaan.

    Doctorow kuvaa ehtoja, joiden vallitessa on mahdollista itseään demokraattisena pitävän kansakunnan muuttua vainoharhaiseksi ja totalitaariseksi yhteiskunnaksi. Demokratialla tuntuu olevan ohut suojus.

    Romaanin Daniel osallistuu lokakuussa 1967 Pentagonin vastaiseen mielenosoitukseen ja näkee siellä mm. Norman Mailerin. Toisaalla Mailer on pyrkinyt selittämään tätä samaa ongelmakenttää jonka parissa Doctorow Danielin kirjassa painiskelee: ”Amerikan koko kristillisyyden kriisi johtuu siitä, että sotasankarit olivat toisella puolella ja nimettömät pyhimykset toisella! Soikoon sotatorvi. Amerikan kuolema leijuu maahan sumun ja savun mukana. Amerikka – maa jossa synnytti uudenlaisen ihmisen se käsitys, että Jumala on jokaisessa ihmisessä ei ainoastaan säälinä vaan myös voimana, ja jossa maa siksi kuului kansalle; sillä kansan tahto – jos heidän elämänsä suluille voitiin antaa kääntymisen taito – oli siten Jumalan tahto. Suuri ja vaarallinen aate! Elleivät sulut kääntyneet, niin kansan tahto oli paholaisen tahto. Kuka sitten enää tietää mikä oli mitäkin? Valehtelijat hoitivat sulkuja.” (Mailer: Yön armeijat.)

    Amerikkalaisen yhteiskunnan oikeudenkäytön perinteeseen on kuulunut toistuvasti tuomita vapauden asiaa aidosti ajaneet vapauden vihollisina. Mutta pimeällä perinteellä on aina ollut valoisa vastapuoli; toistuvasti ovat parhaat kirjailijat, aina alkaen Jack Londonista, joka kirjoitti syyttömästi vangittujen IWW:n johtomiesten Bill Haywoodin, Charles Moyerin ja George Pettibonen puolesta kiistakirjoituksen ”Jotakin mätää Idahossa”, asettuneet näiden syyttömästi tuomittujen puolelle.

    Tällä tavalla myös Danielin kirja jatkaa perinnettä, liittyy sen valoisalle puolelle.

                 -KYÖSTI SALOVAARA, Suomen Sosialidemokraatti 3.3.1979.

Luettuani Kynämiehen vahvistuu käsitys kirjailijasta, joka on hemmetin briljantti, tietoisen taitava kyvyistään ja eräällä tavalla ameebamainen tyyliltään. Tuntuu että Doctorow tietää jopa liian hyvin miten novelli pitää kirjoittaa, jotta se olisi intellektuaalinen, huvittava, moniselitteinen, inhimillinen, historiaa selittävä, myyttejä luova tai niitä riisuva.

    Hauskasti traagista kirjallisuutta!

    On sanottu, että Doctorow loi jokaiseen romaaniinsa kirjallisen tyylin tyhjältä pöydältä. Hänellä ei siis ole koko tuotannon läpikäyvää ”tyyliä”. ”En halua tyyliä”, Doctorow sanoi. Jokainen kirja luo itsensä, tyylinsä sellaisenaan. ”Luulen että sillä hetkellä kun kirjailija tuntee tyylinsä, hänen tarinansa on lopussa”, Doctorow jatkoi. ”Koska sillä hetkellä tajuat saavuttaneesi rajasi ja kuulet oman äänesi päässäsi. Yhtä hyvin voisit silloin pistää putiikin kiinni.”

    Kynämies on kynämies joka kirjoittaa.

    Fiktio peittyy fiktioon ja sehän on lopulta faktaa.

    Teoksena Kynämies on itsensä toistava labyrintti, sillä teoksen viimeinen pitkä novelli, oikeastaan pienoisromaani Runoilijoiden elämäkertoja summaa saman kirjailijapäähenkilön elämän, joka on kirjoittanut teoksen alkupuolen novellit, kuusi semmoista.

    Mutta eihän se ole mahdollista. Eihän fiktiivinen henkilö voi kirjoittaa novelleja joita me, oikeat ja elävät ihmiset luemme. Eihän?

    Vai siinäkö juju on: että voi sittenkin!

    ” Eräänä keväisenä päivänä... heittäydyin ruohikolle ja levitin käsivarteni.”

    Kuunnelkaapa sitten tätä:

    ”Vaivuin heti horrokseen, mutta säilytin silti uskomattoman voimakkaasti tietoisuuteni, niin että aina kun aukaisin silmäni katsoakseni jotakin, en pelkästään nähnyt sitä, vaan tunsin myös sen olemuksen.”

    Kokemuksen taikaa, selittämisen viehättävä olemus, fiktion valepuku... todellisuudelle.

Tänään tervapääskyt kirkuvat, villapaidassa, minä.

E. L. Doctorow:

Ragtime. (Ragtime 1975.) Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi 1976. Päällys Paul Bacon ja Kaarina Ewart.

Danielin kirja. (The Book of Daniel 1971.) Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi 1978. Päällys Pjotr Tomaszewski.

Kynämies. (Lives of Poets 1984.) Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi 1989. Päällys Adam Korpak.