[ynnä
muita tyhmiä kysymyksiä]
HS etusivu (osa) 4.8.2015. Yhteys pakinaan on silkkaa sattumaa. |
Tervapääskyt
kirkuvat, ei villapaitaa, minulla.
Tiedättehän
intiaanin joka painoi korvansa preerian multaan kuullakseen
biisonilauman liikkuvan tai vihollisen hevosien lähestyvän ja
tiedustelijan joka kuunteli korva kiskoon painettuna milloin juna
saapuu.
Luonnontiedettä
tai paremminkin tietoa fyysisestä todellisuudesta voi käyttää
hyväkseen, jos sitä tietoa on ja kokemusta sen käyttämisestä.
Kaikkea
ei voi kuitenkaan tarkastella luonnontieteen metodilla. Joskus pitää
tyytyä aavistukseen ja pelkkään epämääräiseen intuitioon.
Sillä tavalla osuu oikeaan tai päätyy harhaan. Harhaan mentyään
oppii toki sen mihin ei olisi kannattanut mennä.
Yksi
tapa lähestyä todellisuutta on kysyä tyhmiä kysymyksiä.
Tässä
pari sellaista.
Ilmestyyko
Suomessa kirjoja?
Ei
ilmesty, ei ainakaan paljon eikä ainakaan jos kirjojen määrän
yrittää päätellä lukemalla Helsingin Sanomien kulttuuriosastoa.
Viime
viikonvaihteessa (lauantaina ja sunnuntaina) Hesarin
kulttuuriosastossa arvosteltiin melko tasan kolme kirjaa, joista vain
yksi oli kaunokirjallisuutta. Koska viikonlopun kulttuurisivut ovat
runsaahkot ja koska uskon että laatulehti kuvastaa suomalaista
todellisuutta, uskallan tehdä rohkean päätelmän: Suomessa ilmestyy
erittäin vähän kirjoja.
Sekin on
mahdollista, että Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajia ei
kiinnosta kirjallisuus, toisin kuin pop-musiikki kaikissa
ilmentymissään ja haarautumissaan. Teatterikin heitä kiinnostaa
tai ainakin teatterissa näyttelevät nuoret ihmiset joita kannattaa
haastatella. Kuvataide ja klassinen musiikki ovat myös
kohtuullisesti esillä. Klassisesta kirjoitetaan yhtä terävästi ja
kattavasti kuin lehden loistoaikoina.
Mutta ei
kirjoista.
Tämän
todettuani tajuan, että kyllähän Hesaria myös kirjailijat
kiinnostavat ja heitäkin haastatellaan. Nyt seuraa kummallinen
ajatus, melkein kysymys: Voiko Suomessa elää koko joukko
kirjailijoita jotka eivät kirjoita mitään? Tai jos kirjoittavat,
miksi heidän teoksiaan ei ilmesty missään? Tai jos ilmestyy, miksi
Helsingin Sanomat ei halua tietää niistä mitään?
Onko
jossakin, siis lehden johto-portaassa havahduttu siihen etteivät nuoremmat sukupolvet tilaa lehteä joten sen sisältöä pitää suunnata
nuorille – jotka eivät lehteä lue. Ja kun näin tehdään, kun
esimerkiksi poppareista kirjoitetaan ja kirjoista vaietaan, siitä
seuraa ettei lehden varttuneella tilaajalla ole enää kovinkaan
paljon luettavaa, mutta se ei liene haittaa niin kauan kun tilaaja
tilaa.
Olin
muuten sunnuntaina Akateemissa kirjakaupassa ja ostin monta kirjaa,
koska kohta niitä ei ehkä ole enää ostettavissa niin
monipuolisesti paikan päältä. Sen jälkeen pitää kysyä
uudestaan: Ilmestyykö Suomessa kirjoja?
Voiko
vähemmän maksaa enemmän?
Kyllä voi
ja maksaa.
Niin
kuin edellä totesin, Helsingin Sanomien kulttuuriosasto on kuihtunut
kuin entinen ruusu Kotkan satamassa ja silti lehden tilausmaksu
vuodessa on vähän yli 400 euroa. Se on aika paljon!
Olen
myös tilannut Demokraatti-lehteä (ex Suomen
Sosialidemokraatti), joka yllättäen jokin aika sitten vähensi
ilmestymispäiviään eli lopetti maanantailehden. Kukaan ei kysynyt
haluanko maksaa vähemmästä enemmän. Olettivat että haluan.
Ensi
vuoden alusta Demokraatti muuttuu kerran viikossa ilmestyväksi. Taas
vähemmän maksaa enemmän. Kysyvätkö minulta mitään?
Muutama
vuosi sitten ryhdyin ”tilaamaan” MTV:n jalkapallokanavaa koska
lähetykset sai HD-kuvalla ja tarjonta oli hulppean runsasta. Sitä paitsi jalkapallo on jonkinmoinen intohimo.
Tein
tilauksen ja muutama päivä ennen sesongin alkua MTV ilmoitti ettei
pakettiin sisällykään La Ligaa, espanjalaista jalkapalloa. Hinta
pysyi samana eli sain heti kättelyssä vähemmän enemmällä.
Äskettäin
MTV hävisi Mestareiden liigan lähetykset Viasatille. Jäljelle jää
vain Englannin valioliiga. Kuukausimaksua ei tietenkään lasketa,
koska ideana on että vähemmästä pitää maksaa enemmän, ja jos
Viasatinkin jalkapallolähetykset haluaisi katsoa, kuukausittain
maksu (ostajan näkökulmasta) tuplaantuisi.
Maksu-tv
on hieno keksintö. Ainakin omistajilleen. Jos kulttuuri ei ole
pirstoutunut jo aikaisemminkin, niin nyt sitten viimeistään.
Kun näin
väistämättä on, kun vähemmästä pitää maksaa enemmän, ei
ihme että suunnitteilla on yhteiskuntasopimus, jossa jokainen meistä
saa vähemmän enemmällä.
Demokraatin sivu (osa) 4.8.2015. Hiroshima-päivä (6.8) muistuttaa 70 vuoden takaisesta pommista. Rauhalla oli raaka hinta. |
Saako
romaanin aloittaa pitkällä virkkeellä?
Kyllä saa
ja kannattaa aloittaa – jos osaa.
Muuan
kirjoittaja kertoi kesäkuussa The New York Timesissä kysyneensä
nuorena eräältä tunnetulta runoilijalta, että mistä tämä
tietää mikä kirja on hyvä. Yhdeksäntoistavuotias kysyjä sai
jämäkän vastauksen: Sen tietää lukemalla romaanin ensimmäisen
ja toisinaan toisen virkkeen.
Kysyjä
ällistyi ja järkyttyi, mutta totesi nyt, paljon varttuneempana,
että neuvo on hyvä ja kantaa pitkälle ja kauhistuttaa yhä.
Minä
kun olen tällä(kin) palstalla moneen kertaan ”kehunut”
amerikkalaisen John Dos Passosin suomentamatonta
romaanitrilogiaa U.S.A lukematta sitä tai lukemalla sitä
vain pikkuisen sieltä täältä (muistaen että olen jopa
suomentanut siitä Demariin yhden proosarunon, se, nimellä Playboy, löytyy täältäkin),
olen päätynyt sitkeään keskusteluun ystäväni Matin
kanssa, joka on lukenut koko trilogian, niin kuin hirvittävän
paljon amerikkalaista kirjallisuutta muutenkin, eikä pidä sitä
kovinkaan suurenmoisena romaanina ja olen joutunut näin ollen
puolustautumaan pelkästään muiden mielipiteisiin nojautuen, joten
nyt tulee mieleen että kannattaisiko noudattaa edellä annettua
ohjetta ja lukea romaaninsarjan ensimmäinen virke?
Se on
muuten hyvin pitkä virke.
Olen
toisaalta luvannut lukea ainakin trilogian keskimmäisen romaanin
Nineteen nineteen (1932) vaikka siihen vierähtäisi päivä
jos toinenkin.
Eksyin
aiheesta sivuun.
John
Irvingin romaanissa Minä olen monta (2012, suom. Kristiina Rikman, Tammi 2013)
tuleva romaanikirjailija harjoittelee romaanin aloittamista ”tällä
tuskaisella ja liian pitkällä” lauseella: ”Äitini mukaan minä
olin kirjailija jo ennen kuin olin kirjoittanut mitään, millä hän
tarkoitti sitä, että en vain keksinyt kaikenlaista omasta päästäni
vaan että pidin noita haaveiluja ja puhtaita mielikuvituksen
tuotteita parempana kuin sitä, mistä ihmiset yleensä pitävät –
hän tarkoitti tietenkin todellista elämää.”
Jos joku
oikea romaani alkaisi noin, voisi välittömästi todeta että
laatukamaa, kannattaa lukea. Mutta oikeastaan Irvingin Minä olen
monta alkaa yhtä pitkällä ja viettelevällä virkkeellä,
kunhan ohittaa ensimmäisen lyhyen lauseen missä kirjailija
(kirjailijan luoma minä) ilmoittaa aloittavansa tarinansa kertomalla
lukijalle neiti Frostista. Sitten toinen virke:
”Väitän
kyllä kaikille että minusta tuli kirjailija, koska luin erään
Charles Dickensin romaanin viidentoista vuoden herkässä iässä,
mutta totta puhuen olin vielä nuorempi, kun tapasin neiti Frostin
ensimmäistä kertaa ja kuvittelin millaista seksi olisi hänen
kanssaan, ja tuo seksuaalisen herämisen hetki merkitsi myös
mielikuvitukseni hetkittäistä heräämistä.”
Se mitä
himoitsemme, muovaa meitä, Irving sanoo ja jatkaa romaaniaan.
Häntä
on helppo lukea mutta joskus lukija huudahtaa: Liikaa Dickensiä!
Pitkästä
romaanin aloituksesta vielä hieno esimerkki. Sunnuntaina
alennusmyynnistä ostetun italialaisen Giorgio Scerbanencon
dekkari Betrayal (Traditori di Tutti 1966) alkaa niin
uskaliaalla virkkeellä että hirvittää. Suunnilleen näin
Scerbanenco ottaa tai yrittää ottaa lukijan mukaansa, Howard
Curtisin englanninnoksesta suomennettuna:
”Ei
ole helppo tappaa kahta ihmistä samanaikaisesti, mutta tyttö pysäytti
auton tarkalleen paikkaan jota hän oli tutkinut monet kerrat ja
jonka tiesi melkein senttimetrilleen jopa yöllä ja osasi tunnistaa
sen oudosta, goottilaisesta, eiffelimäisestä kanavan ylittävästä
pienestä rautasillasta ja kun hän pysäytti auton täsmälleen
senttimetrin tarkasti neliöön, johon halusi auton pysäyttää,
aivan kuin nuolen joka osuu maalitaulun keskustaan, hän sanoi
kahdelle autossa istuvalle, kahdelle jotka hän aikoi tappaa, 'Minä
menen tupakalle, en pidä autossa polttamisesta' ja astui ulos
odottamatta vastausta, vaikka kaksi päivällisen ja ikänsä
väsyttämää ihmistä ähkäisi että kyllä, kyllä hän voisi
mennä ulos ja hänestä päästyään asettautuivat kuin nukkuakseen
paremmin, vanhoja ja lihavia kun olivat molemmat valkoisessa
sadetakissa, naisella villahuivi kaulan ympärillä, maksanvärinen
tupakanruskea huivi samanvärisen kaulan ympärillä ja se sai hänet
näyttämään vielä lihavammalta, kasvojen muistuttaessa lihavan
sammakon naamaa, vaikka miljoonia vuosia sitten, toisen maailmansodan
aikaan sen vielä jatkuessa, hän oli ollut hyvin kaunis niin kuin
sanottiin, tämä nainen jonka seuralaisineen tyttö aikoi tappaa:
tämä nainen virallisesti Adele Terrini vaikka Buccinascossa ja Ca'
Tarinossa, missä hän oli syntynyt ja mistä hänestä tiedettiin
paljon enemmän, häntä kutsuttiin Huora Adeleeksi kun taas tytön
isä, joka oli amerikkalainen ja typerä oli kutsunut naista Adele la
Speranzaksi: Toivon Adeleksi.”
PS.
Millainen sitten on "eiffelimäinen" rautasilta?
Tässä esimerkkinä Espanjan ja Portugalin rajajoen ylittävä silta, jota on pidetty Gustave Eiffelin suunnittelemana - silta valmistui vuonna 1884 - vaikka sillan (todennäköisesti) suunnitteli espanjalainen insinööri Pelayo Mancebo.
Jaakko Salovaara 2013. Rautasilta yli Miño-joen Tuin kaupungista Valençaan. |
Hyviä kysymyksiä!
VastaaPoistaMinä luen monesti kirjoista ensimmäisen ja viimeisen lauseen, tai jotain alusta ja jotain lopusta.
Kyllä niistä tietää, alkaako kiinnostaa.
Yep. Sitten on kyllä kirjailijoita jotka ikään kuin yrittäisivät eksyttää lukijan välttämään kirjaa; John le Carrella on muutama romaani jota pitää lukea jotain 50 sivua ennen kuin tajuaa että tämähän vetää hemmetti mukaansa.
Poista