torstai 27. elokuuta 2015

Tyhjä tila

[Tila mielessä, mieli tilassa]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Kävelykatu Malagassa. Ihmisen tila tilassa.

Tila on tyhjä, kunnes se täytetään.
    Yleensä se täytetään.
    Ihmisen mielestä tila on olemassa vasta kun ihminen saapuu siihen, on siinä ja täyttää sen. Niin kuin puutarhuri joka näkee tilan istutettuina kasveina, arkkitehti jolle tila on rakennuksia ja katuja, insinööri jolle tila on ylitettäviä jokia ja kanjoneita tai tavallinen ihminen, joka seisahtuu keskelle toria ja ottaa itsestään selfien.
    Ilman ihmistä tila on tyhjä, olematon.
    Entisinä aikoina tilalla oli vain muutama omistaja, tilanherra piti tiluksistaan hyvää huolta ja edellytti kovaa kuria. Nykyään jokainen meistä omistaa tilan, jossa kävelee ja jossa ottaa itsestään kuvan; demokraattisina aikoina tilalla on monta omistajaa, kaikki kuvittelevat olevansa tilan herroja. Mitä enemmän digikuvia, sitä enemmän omistajia.
    Pidetäänkö tiluksista näinä aikoina hyvää huolta?


                                                         Kyösti Salovaara 2015.
Maa, meri, ilma -
tilan elementit toisissaan.

Jos ihminen ei tarkkaile tilaa, emme tiedä onko sitä edes olemassa. Onko meren pinnan alla jotakin? Vain sinne päässyt ihminen tietää millaisessa tilassa kala ui ja levä kasvaa. Meidän on kuviteltava muiden puheiden ja mahdollisten valokuvien perusteella millaiselta meren syvyys näyttää.
    Sama koskee ilmaa, huimaavia korkeuksia vaikka monet meistä ovat lentäneet kymmenessä kilometrissä ja sieltähän näkyy toisenlainen maailma ja sitä paitsi: sieltä näkyy kauas.
    Kun on kaukana, tila pelkistyy, yksinkertaistuu, selkenee.
    Kun on lähellä, tila valloittaa mielen yksityiskohdillaan, ja silloin mielen tila ja tilan mieli lomittuvat yhdeksi tajunnaksi.
    Tietysti voi ajatella että ihminen pilaa tilan aitouden, mutta niin ajatteleva unohtaa ettei tila itsessään ajattele mitään eikä edellytä että tila pitäisi jättää tyhjäksi. Dogmaattisinkin luonnonsuojelija haluaa katsoa suojelemaansa tilaa eikä tajua, että jo katse voi pilata sen; että myös katse käyttää luontoa hyväksi, riistää siltä ehdottoman ainutkertaisuuden, tilan yksityisyyden.


                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Sergio Leonen pelkistetyn julma maisema.
Tabernas Almeriassa.


Sergio Leonen westernit tapahtuvat tilassa, joka on niin karua että siitä on puhdistettu kaikki heikot tunteet pois. Jäljelle jää puhdas hyvyys, pelkkä rumuus, aito pahuus. Tuollaisessa tilassa ihmisen kehittämä melodraama on aidosti ihmistä itseään, sillä tila hänen ympärillään ei anna mitään, ei ota mitään eikä odota mitään.
    Leonen elokuvien maisemaa ei voi täyttää, koska sitä ei oikeastaan ole ihmiselle, paitsi ohi kuljettavaksi, pölyisellä kadulla tai kivisellä tantereella. Kun lännenelokuvan ”sankari” saapuu kaupunkiin, hän kohtaa ristiriidan joka pitää ratkaista. Se ratkaistaan ja sankari jatkaa matkaansa, sillä muuten hänestä tulisi osa ristiriitaa eikä se sovi romanttiseen sankarin käsitykseen. Niin paljon karu tilakin romantiikkaa vaatii tai paremminkin sallii.
    Westernejä rakastava kysyy: miksi lännenelokuva melkein aina tapahtuu maisemassa, joka näyttää asuinkelvottomalta.


                                                                                                   Kyösti Salovaara 2015.
Katu on logistinen tila myös Villissä lännessä.
Tabernas - fiktion ja faktan kosketus.

Suomessa jokin aika sitten Kallion väki yritti muka valloittaa kadun, joka kuuluu normaalisti autoille. Tehtävä oli mahdoton, sillä katu on logistinen tila, ei olohuone eikä kapakka vaikka suomalaiset niin joskus kuvittelevatkin.
    Olen pistänyt merkille, että suomalainen käyttää jalkakäytävän tilaa aivan eri tavalla kuin esimerkiksi espanjalainen. Suomalainen kävelee aina hiki hatussa eteenpäin, kuin Hallaan töihin, vaikka ei menisi oikeastaan mihinkään. Meidän mielestämme jalkakäytävä on logistinen tila, joka pitää ylittää nopeasti reunasta toiseen.
    Kun kävelen rantakadulla, törmään jatkuvasti etanan vauhdilla taapertaviin espanjalaisiin, he täyttävät jalkakäytävän aivan kuin siellä ei olisikaan tarkoitus edetä mihinkään. He kerääntyvät yhteen, kävelevät hitaasti pysähdellen, jutellen, taka-askeleita ottaen ja jääden väittelemään ja nauramaan, ikään kuin tuo tila olisi heidän omansa eikä muilla ole siihen nokan koputtamista. Jos ei kelpaa, odota tai kierrä kadun kautta, he tuntuvat ajattelevan.
    Muuan rantatuoleja hoitava sevillalainen yrittäjä kertoikin, etteivät espanjalaiset mielellään vuokraa päiväksi yhtä tai kahta lepotuolia ”sombreron” alla, koska espanjalaiset haluavat aina omistaa oman tilan eikä yksi lepotuoli riitä tilaksi omistaa. Rannalla he kerääntyvät omiin ryhmiinsä, pöytineen ja varjoinen ja muodostavat perhekuntia joissa yhteisestä tilasta on heille luovutettu melkoinen pläntti.

                                                                                                     Kyösti Salovaara 2015.
Tilan historia nykyhetkessä -
asema jota Leone käytti Huuliharppukostajassa
viitisenkymmentä vuotta sitten.


Tyhjä tila odottaa täyttymistä.
    Niin kuin Leonen elokuvan Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West) pitkässä alkukohtauksessa, jossa kolme ammattitappajaa odottaa pienellä rautatieasemalla elokuvan ”sankaria” tarkoituksenaan murhata tämä. Kun juna sitten saapuu, pitkitetty odotus purkautuu salamannopeana kaksintaisteluna. Sitten kaikki on ohi.
    Leonen käyttämä asemarakennus La Calahorrasta Charchesiin kulkevan tien mutkassa odottaa yhä junaa, joka ei koskaan saavu. Odotusta taaksepäin – historia.
     Tai niin kuin Malagan keskustassa bulevardille rakennetun pyöräkilpailun loppusuora, jonka äärellä tuhannet ja tuhannet katsojat odottivat Espanjan Vueltan kolmannen etapin voittajia. Kun pitkä odotus palkittiin, kun pyöräilijät syöksyivät viimeiselle kilometrille, kansan villiintyi huutamaan ja takomaan mellakka-aitojen mainoksia kuin hurjistuneet gorillat rintaansa.
    Hetkeksi tila täyttyi liikkeestä ja äänestä, joka vaimeni muutamassa minuutissa.
    Sitten katu näytti tyhjältä, mutta se on mahdottomuus, sillä kadulla on oma logistinen velvoituksensa olla tila, jossa liike tapahtuu.
Kadun voi sulkea, mutta liikettä eteenpäin ei voi kieltää. Jos tilan yrittää selittää ilman siinä tapahtuvaa liikettä, selitys jää vajavaiseksi ja kuva ohueksi, mitättömäksi.
    Joten naiivi johtopäätös kuuluu: tilassa on kolme ulottuvuutta ja neljäs kokoava ”voima” eli aika, joka ilmenee liikkeenä. Tämä tietysti niin ajatellen että myös kukkien kasvaminen on liikettä maan pinnasta taivasta kohti.


                                                                                                    Jaakko Salovaara 2015.
Viimeinen kilometri räjäyttää tilan.
Vueltan 3. etappi maanantaina.
Alameda, Malaga.



Editoitu ja julkaistu C2C kahvilassa.
Torreblanca, Fuengirola, Malaga, Espanja.

8 kommenttia:

  1. Tyhjä tila on tärkeä myös kirjoittajalle, olen huomannut.
    Silloin, kun pää on tyhjä, typötyhjä ajatuksista, silloin on toivoa
    että päähän alkaa virrata uusia ajatuksia.

    Hyvä kirjoitus sinulla taas, Kyösti. Kuvat myös sopivia tyhjän
    ja täyden vertauksina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Liisu - hyvä muistutus pään satunnaisesta tyhjyydestä. Jos sitä kyllä jatkuu pitempääkin. Toisaalta, yleensä keksii jotakin sanottavaa kun alkaa... ajatella, ihme kyllä.

      Poista
  2. Olen huomannut tuon saman espanjalaisten käyttäytymisestä jalkakäytävillä jopa Madridissa. En vain olisi osannut käyttää huomiota aineksena niin kuin sinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus tuo käyttäytyminen ärsyttää, mutta sitten huomaa että mihin hemmettiin minä oikein olen kiiruhtamassa (jos siis ikään kuin lomalla ollaan). Pitäisi oppia rentoutumaan mutta... mitens tässä vanhana nyt mitään oppii! No, kohta näen miten Cadizissa "kävellään".

      Poista
  3. Kirjoituksestasi tuli mieleeni, miten ensimmäiset astronautit kuvasivat hetkiä, kun näkivät maapallon etäältä. Se oli näyttänyt hauraalta joulukuusen lasipallolta, jota tulee suojella.
    Tuo on varmaan liikuttava kokemus. Sitten kun taas tallaa pallon päällä ottaen oman tilansa ja mieleen muistuu kirkkansinistä vettä välkkyvä pallo ... miten sen edes kestää!

    Olen huomannut tuon saman eron kävelyvauhdissa lämpimissä maissa. Me vilulta suojautuneet kävelemme urheilutyyliin ja valitamme sitten hiostavuutta.
    Meressä sama juttu, pitäisi päästä uimaan matkauintia, vaikka tarkoitus on oleilla meressä, nautiskella ja kellua aalloissa. Meri on enemmän aistillinen elämys, järvi ja varsinkin joki urheilullinen.
    Ja joo, vielä tuo eteneminen, kiroamme niitä, jotka 'jäävät tukkeeksi', kun itse etenemme jonossa kuin sotilaat.
    'Me' ei siis viittaa sinuun eikä minuun, koska mehän jo osataan maan tapa ;) - varsinkin sinä paljon matkustellut..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä "me" viittaa myös minuun - kävelyvauhti on jatkuvasti tuota 5,5 km tunnissa vaikka lämpöä olisi 33! Etenemisen "pakkovauhti" on ikään kuin minunkin "kulttuurigeeneissäni", ei sille mitään mahda.

      Autoa ajaessa paikalliset täällä kyllä unohtavat hitaan etenemisen ihanuuden - mutta eipä autossa hikoilekaan, ainakaan ilmastoidussa semmoisessa.

      Poista
    2. Ajattele, miten vähän aikaa on ollut ilmastointi! Kaikki on muuttunut aina vain mukavammaksi.
      Hyvää Cadizia!
      P.S. Kyllä minäkin ravaan aina kauheaa vauhtia. On muka niin kiire näkemään mahdollisimman paljon.

      Poista
    3. Niinpä - kuinkakohan mukavaksi se voi tulla ennen kuin ei enää olekaan mukavaa?

      Poista