[Tila
mielessä, mieli tilassa]
Kyösti Salovaara 2015. Kävelykatu Malagassa. Ihmisen tila tilassa. |
Tila on
tyhjä, kunnes se täytetään.
Yleensä
se täytetään.
Ihmisen
mielestä tila on olemassa vasta kun ihminen saapuu siihen, on siinä
ja täyttää sen. Niin kuin puutarhuri joka näkee tilan
istutettuina kasveina, arkkitehti jolle tila on rakennuksia ja
katuja, insinööri jolle tila on ylitettäviä jokia ja kanjoneita
tai tavallinen ihminen, joka seisahtuu keskelle toria ja ottaa
itsestään selfien.
Ilman
ihmistä tila on tyhjä, olematon.
Entisinä
aikoina tilalla oli vain muutama omistaja, tilanherra piti
tiluksistaan hyvää huolta ja edellytti kovaa kuria. Nykyään
jokainen meistä omistaa tilan, jossa kävelee ja jossa ottaa
itsestään kuvan; demokraattisina aikoina tilalla on monta
omistajaa, kaikki kuvittelevat olevansa tilan herroja. Mitä enemmän
digikuvia, sitä enemmän omistajia.
Pidetäänkö
tiluksista näinä aikoina hyvää huolta?
Kyösti Salovaara 2015. Maa, meri, ilma - tilan elementit toisissaan. |
Jos
ihminen ei tarkkaile tilaa, emme tiedä onko sitä edes olemassa. Onko meren pinnan alla jotakin? Vain sinne päässyt ihminen tietää
millaisessa tilassa kala ui ja levä kasvaa. Meidän on kuviteltava
muiden puheiden ja mahdollisten valokuvien perusteella millaiselta
meren syvyys näyttää.
Sama
koskee ilmaa, huimaavia korkeuksia vaikka monet meistä ovat
lentäneet kymmenessä kilometrissä ja sieltähän näkyy
toisenlainen maailma ja sitä paitsi: sieltä näkyy kauas.
Kun on
kaukana, tila pelkistyy, yksinkertaistuu, selkenee.
Kun on
lähellä, tila valloittaa mielen yksityiskohdillaan, ja silloin
mielen tila ja tilan mieli lomittuvat yhdeksi tajunnaksi.
Tietysti
voi ajatella että ihminen pilaa tilan aitouden, mutta niin
ajatteleva unohtaa ettei tila itsessään ajattele mitään eikä
edellytä että tila pitäisi jättää tyhjäksi. Dogmaattisinkin
luonnonsuojelija haluaa katsoa suojelemaansa tilaa eikä tajua, että
jo katse voi pilata sen; että myös katse käyttää luontoa
hyväksi, riistää siltä ehdottoman ainutkertaisuuden, tilan
yksityisyyden.
Kyösti Salovaara 2015. Sergio Leonen pelkistetyn julma maisema. Tabernas Almeriassa. |
Sergio
Leonen westernit tapahtuvat tilassa, joka on niin karua että siitä
on puhdistettu kaikki heikot tunteet pois. Jäljelle jää puhdas
hyvyys, pelkkä rumuus, aito pahuus. Tuollaisessa tilassa ihmisen
kehittämä melodraama on aidosti ihmistä itseään, sillä tila
hänen ympärillään ei anna mitään, ei ota mitään eikä odota
mitään.
Leonen
elokuvien maisemaa ei voi täyttää, koska sitä ei oikeastaan ole
ihmiselle, paitsi ohi kuljettavaksi, pölyisellä kadulla tai
kivisellä tantereella. Kun lännenelokuvan ”sankari” saapuu
kaupunkiin, hän kohtaa ristiriidan joka pitää ratkaista. Se
ratkaistaan ja sankari jatkaa matkaansa, sillä muuten hänestä
tulisi osa ristiriitaa eikä se sovi romanttiseen sankarin
käsitykseen. Niin paljon karu tilakin romantiikkaa vaatii tai
paremminkin sallii.
Westernejä
rakastava kysyy: miksi lännenelokuva melkein aina tapahtuu
maisemassa, joka näyttää asuinkelvottomalta.
Kyösti Salovaara 2015. Katu on logistinen tila myös Villissä lännessä. Tabernas - fiktion ja faktan kosketus. |
Suomessa
jokin aika sitten Kallion väki yritti muka valloittaa kadun, joka
kuuluu normaalisti autoille. Tehtävä oli mahdoton, sillä katu on
logistinen tila, ei olohuone eikä kapakka vaikka suomalaiset niin
joskus kuvittelevatkin.
Olen
pistänyt merkille, että suomalainen käyttää jalkakäytävän
tilaa aivan eri tavalla kuin esimerkiksi espanjalainen. Suomalainen
kävelee aina hiki hatussa eteenpäin, kuin Hallaan töihin, vaikka
ei menisi oikeastaan mihinkään. Meidän mielestämme jalkakäytävä
on logistinen tila, joka pitää ylittää nopeasti reunasta toiseen.
Kun
kävelen rantakadulla, törmään jatkuvasti etanan vauhdilla
taapertaviin espanjalaisiin, he täyttävät jalkakäytävän aivan
kuin siellä ei olisikaan tarkoitus edetä mihinkään. He
kerääntyvät yhteen, kävelevät hitaasti pysähdellen, jutellen,
taka-askeleita ottaen ja jääden väittelemään ja nauramaan, ikään
kuin tuo tila olisi heidän omansa eikä muilla ole siihen nokan
koputtamista. Jos ei kelpaa, odota tai kierrä kadun kautta, he
tuntuvat ajattelevan.
Muuan
rantatuoleja hoitava sevillalainen yrittäjä kertoikin, etteivät
espanjalaiset mielellään vuokraa päiväksi yhtä tai kahta
lepotuolia ”sombreron” alla, koska espanjalaiset haluavat aina
omistaa oman tilan eikä yksi lepotuoli riitä tilaksi omistaa.
Rannalla he kerääntyvät omiin ryhmiinsä, pöytineen ja varjoinen
ja muodostavat perhekuntia joissa yhteisestä tilasta on heille
luovutettu melkoinen pläntti.
Kyösti Salovaara 2015. Tilan historia nykyhetkessä - asema jota Leone käytti Huuliharppukostajassa viitisenkymmentä vuotta sitten. |
Tyhjä
tila odottaa täyttymistä.
Niin
kuin Leonen elokuvan Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the
West) pitkässä alkukohtauksessa, jossa kolme ammattitappajaa
odottaa pienellä rautatieasemalla elokuvan ”sankaria”
tarkoituksenaan murhata tämä. Kun juna sitten saapuu, pitkitetty
odotus purkautuu salamannopeana kaksintaisteluna. Sitten kaikki on
ohi.
Leonen
käyttämä asemarakennus La Calahorrasta Charchesiin kulkevan tien
mutkassa odottaa yhä junaa, joka ei koskaan saavu. Odotusta
taaksepäin – historia.
Tai niin
kuin Malagan keskustassa bulevardille rakennetun pyöräkilpailun
loppusuora, jonka äärellä tuhannet ja tuhannet katsojat odottivat
Espanjan Vueltan kolmannen etapin voittajia. Kun pitkä odotus
palkittiin, kun pyöräilijät syöksyivät viimeiselle kilometrille,
kansan villiintyi huutamaan ja takomaan mellakka-aitojen mainoksia
kuin hurjistuneet gorillat rintaansa.
Hetkeksi
tila täyttyi liikkeestä ja äänestä, joka vaimeni muutamassa
minuutissa.
Sitten
katu näytti tyhjältä, mutta se on mahdottomuus, sillä kadulla on
oma logistinen velvoituksensa olla tila, jossa liike tapahtuu.
Kadun
voi sulkea, mutta liikettä eteenpäin ei voi kieltää. Jos tilan
yrittää selittää ilman siinä tapahtuvaa liikettä, selitys jää
vajavaiseksi ja kuva ohueksi, mitättömäksi.
Joten
naiivi johtopäätös kuuluu: tilassa on kolme ulottuvuutta ja neljäs
kokoava ”voima” eli aika, joka ilmenee liikkeenä. Tämä
tietysti niin ajatellen että myös kukkien kasvaminen on liikettä
maan pinnasta taivasta kohti.
Jaakko Salovaara 2015. Viimeinen kilometri räjäyttää tilan. Vueltan 3. etappi maanantaina. Alameda, Malaga. |
Editoitu ja julkaistu C2C kahvilassa.
Torreblanca,
Fuengirola, Malaga, Espanja.
Tyhjä tila on tärkeä myös kirjoittajalle, olen huomannut.
VastaaPoistaSilloin, kun pää on tyhjä, typötyhjä ajatuksista, silloin on toivoa
että päähän alkaa virrata uusia ajatuksia.
Hyvä kirjoitus sinulla taas, Kyösti. Kuvat myös sopivia tyhjän
ja täyden vertauksina.
Kiitos Liisu - hyvä muistutus pään satunnaisesta tyhjyydestä. Jos sitä kyllä jatkuu pitempääkin. Toisaalta, yleensä keksii jotakin sanottavaa kun alkaa... ajatella, ihme kyllä.
PoistaOlen huomannut tuon saman espanjalaisten käyttäytymisestä jalkakäytävillä jopa Madridissa. En vain olisi osannut käyttää huomiota aineksena niin kuin sinä.
VastaaPoistaJoskus tuo käyttäytyminen ärsyttää, mutta sitten huomaa että mihin hemmettiin minä oikein olen kiiruhtamassa (jos siis ikään kuin lomalla ollaan). Pitäisi oppia rentoutumaan mutta... mitens tässä vanhana nyt mitään oppii! No, kohta näen miten Cadizissa "kävellään".
PoistaKirjoituksestasi tuli mieleeni, miten ensimmäiset astronautit kuvasivat hetkiä, kun näkivät maapallon etäältä. Se oli näyttänyt hauraalta joulukuusen lasipallolta, jota tulee suojella.
VastaaPoistaTuo on varmaan liikuttava kokemus. Sitten kun taas tallaa pallon päällä ottaen oman tilansa ja mieleen muistuu kirkkansinistä vettä välkkyvä pallo ... miten sen edes kestää!
Olen huomannut tuon saman eron kävelyvauhdissa lämpimissä maissa. Me vilulta suojautuneet kävelemme urheilutyyliin ja valitamme sitten hiostavuutta.
Meressä sama juttu, pitäisi päästä uimaan matkauintia, vaikka tarkoitus on oleilla meressä, nautiskella ja kellua aalloissa. Meri on enemmän aistillinen elämys, järvi ja varsinkin joki urheilullinen.
Ja joo, vielä tuo eteneminen, kiroamme niitä, jotka 'jäävät tukkeeksi', kun itse etenemme jonossa kuin sotilaat.
'Me' ei siis viittaa sinuun eikä minuun, koska mehän jo osataan maan tapa ;) - varsinkin sinä paljon matkustellut..
Kyllä "me" viittaa myös minuun - kävelyvauhti on jatkuvasti tuota 5,5 km tunnissa vaikka lämpöä olisi 33! Etenemisen "pakkovauhti" on ikään kuin minunkin "kulttuurigeeneissäni", ei sille mitään mahda.
PoistaAutoa ajaessa paikalliset täällä kyllä unohtavat hitaan etenemisen ihanuuden - mutta eipä autossa hikoilekaan, ainakaan ilmastoidussa semmoisessa.
Ajattele, miten vähän aikaa on ollut ilmastointi! Kaikki on muuttunut aina vain mukavammaksi.
PoistaHyvää Cadizia!
P.S. Kyllä minäkin ravaan aina kauheaa vauhtia. On muka niin kiire näkemään mahdollisimman paljon.
Niinpä - kuinkakohan mukavaksi se voi tulla ennen kuin ei enää olekaan mukavaa?
Poista