Pimeän valoa

[poissa ja läsnä]

Kyösti Salovaara, 2019.
Lux Helsinki 2019. Marco Brianzan Moonlight - ja katsojia. 

Odottaja tähyilee pysäkillä bussia. Hän näkee valon pisaroita.

    ”Valon pisaroita vasten pimeää”, Tuure Kilpeläinen laulaa, ”meille putoaa valon pisaroita / valon pisaroita kun toivo häviää.”

    Fysiikkaa ja metafysiikkaa, konkretiaa ja symboliikkaa.

    Valo on hyvästä, pimeys pahasta.

    Mutta jos valot palavat aina, miten ihmisen käy? Jos valoa ei pääse pakoon? Onko yksityisyys ja julkisuus rinnakkain vai vasten toisiaan? Voiko hyvää olla liikaa?

    Suomalaistaustainen hotellinpitäjä  Espanjassa kertoi espanjalaisten vaativan, että makuuhuoneessa pitää olla yöllä säkkipimeää. Ikään kuin vastakohtana maiseman huikaisevalla päivänvalolle.

    Suomalainen tottuu jatkuvaan harmauteen, johonkin valon ja pimeän väliseen. Hän tekee siitä hyveen. Niinpä täällä pohjoisessa kaikki perustuu kompromisseihin.

Oliko alussa valo vai pimeys?

    Vanhan Testamentin prologissa maa luodaan. Kaikkialla on pimeää, autio maa. ”Tulkoon valo!”
    Se tulee. Kaikkivaltias hämmästyy aikaansaannostaan ja ihastuu valoon. Valo nimitetään päiväksi, pimeys yöksi.

    Tästä voi päätellä ettei Jumala ollut liikkeellä pohjoisessa missä  saa etsiä kesällä pimeää ja talvella valoa, vaan Välimerellä missä valon ja pimeän raja piirtyy aina selvästi.

    Tähtitieteilijät sanovat, että alkuräjähdyksen jälkeen valoa oli kaikkialla. Maailma oli melkein pelkästään valoa. Mutta mitä oli sitä ennen? Ajan imaginaarisella puolella: pimeys vai valo?

    Ratkaisematon kysymys. Kukaan ei näe alkuhetken tuonne puolelle.

Suuria miettien olemme syntyneet räjähtäneiden tähtien tuhkasta.

    Pieniä miettien olemme kaloja kuivalla maalla.

    Keinovalokulttuurin luoma uudenlainen ihminen irtautuu alkuperäisestä valosta ja pimeydestä.

    Pablo Picasso valitteli Dora Maarille, että valokuvaus on hänelle liian sattumanvaraista. Jos taiteilija antaa valolle sananvallan, hän ei tiedä mitä syntyy. Valoa ei kontrolloida niin kuin maalia pensselissä.

    Pimeissä huoneissa näytetään elokuvia. Liikkuvan valon kollektiivinen kokemus on olemassa, vaikka sitä ei pysty selittämään.

    Nykyään elokuvia katsotaan kotona. Huone ei ole pimeä eikä valoisa vaan siltä väliltä. Moderni elämä, taide, kokemus ovat kompromissi.

    Vanhassa tarinassa hölmöläiset yrittivät mättää valoa säkkiin. Ei onnistunut. Huonoja työkaluja?

    Nykyään tuo saattaa onnistua.

Kyösti Salovaara, 2018.
Sad Hill, Santo Domingo de Silos - lännenmiehen kivilaatat.

Viime viikolla tuli kuluneeksi 90 vuotta italialaisen Sergio Leonen syntymästä. Hän kuoli noin 30 vuotta sitten.

    Tänään torstaina (10.1) Yle Teema näyttää v. 1966 valmistuneen, Espanjassa ja Italiassa filmatun lännenfilmin Hyvät, pahat ja rumat.

    Muuan amerikkalainen aikalainen, Leonen kanssa työskennellyt Mickey Knox, sanoi että Leone oli loistava teknikko, mutta ei suuri näkijä. Ehkäpä niin tai sitten ei. Knoxin mukaan Leone ajatteli elokuvaa 24 tuntia vuorokaudessa. Elokuva, elävä kuva ja musiikki soi hänen päässään. Kaikki oli suunniteltua. 
    Leone kertoi kyynisen lämpimiä satuja, joissa pienetkin yksityiskohdat, kuten ihmisten asut, jäljittelivät tarkasti historiallisia faktoja.

    Hyvät, pahat ja rumat huipentuu kaksintaisteluun hautausmaan keskellä.

    Francon sotilaat rakensivat "fiktiivisen" Sad Hillin hautausmaan Burgosiin, Santo Domingo de Silosin lähelle. Innokkaat fanit entisöivät hautausmaan pari vuotta sitten. Sen ”avajaisia” vietettiin kesällä 2016.

    Hautausmaan entisöinnistä on tehty dokumentti, jonka voi katsoa Netflixistä. Dokumentin (Desenterrando Sad Hill / Sad Hill Unearthed) mukaan käsikirjoituksessa luki: Clint Eastwood, Eli Wallach ja Lee Van Cleef kävelevät hautausmaan keskusympyrään ja taistelevat toisiaan vastaan.

    Kuvakäsikirjoitus oli ohjaajan päässä. Siitä syntyi maaginen kohtaus – pysyvää valoa elokuvan historiaan.

    Guillermo de Oliveiran ohjaamasta dokumentista käy ilmi, että talkooporukka kaivoi paksun turpeen alta esille hautausmaan keskiössä olevan kiviareenan. Nyt siellä voi astella samoja kiviä pitkin kuin Eastwood, Wallach ja Van Cleef kävelivät toisiaan vastaan vuonna 1966.

    Viime kesänä minä astelin. Oivalluksen sähköisku, historian valokaari.

Kun asuu meren rannalla ja sen lähellä koko elämänsä, oppii mustiin talviin ja sähkön päivänvaloon.

    Tavaksi on tullut väittää, että pohjoisessa pimeä ei ole pimeää vaan jotakin muuta. Ainakin aurinkotuulien hiukkasmyrskyjen valosäikeitä.

    Oltuani nyt vuodenkierron pimeimpään aikaan Lapissa epäilen yleistä hokemaa pohjoisen maagisesta valohämärästä. Lumesta huolimatta etelän ihminen ahdistuu kun koko päivän on pimeän synkkää. Nukuttaa.

    Etelässä, kaupungissa ja sen liepeillä tottuu keinovalon taivaaseen ja himmeään arkipäivään.

    Valon pisaroita kaikkialla.

Kiertelin Lux Helsinki 2019 näyttelyssä kahtena iltana.

    Väkeä tolkuttomasti, nähtävää vähän. Aikaisempii vuosiin verrattuna Lux 2019 on pettymys, melkein floppi. Ei yllättävää, ei uutta, ei mieltä järisyttävää.

    Medialle näyttää riittävän, että on luotu ilmiö joka kiehtoo ihmisiä. Ilmiön sisälle ei tarvita juuri mitään. Pääasia on, että kansalaiset osallistuvat osallistumalla osallistumiseen.

    No, hyvä sekin. On kivaa olla mukana, satojen ja tuhansien rinnalla, yhteisessä laumassa. 

    Kannattaa jonottaa Amos Rexiin – vaikkei taideteoksista pitäisikään. Kannattaa tuppautua Oodiin – vaikkei mitään lukisikaan. Kannattaa vaeltaa ihmismassan mukana valonäyttelyssä - vaikka melkein kaikki olisi valotonta.

Meidän taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista: Valo näkymättömiin vetäytyvällä irvinaamalla on totta, ei mikään muu.

    Näin kirjoitti Kafka.

    Ei kannata analysoida puhki.

    Fred Vargasin komisario Adamsbergin ajatusmetodeihin palatakseni sarjan toisessa romaanissa Kuriton mies nurin (1999, suomennos 2006) ”komisarion ajatukset olivat luonteeltaan epämääräisiä, olomuodoltaan kaasun, nesteen ja kiinteän aineen välimailta, ja kaiken kukkuraksi niillä oli tapana kasautua yhteen, muiden näennäisesti täysin asiaan kuulumattomien ajatusten kanssa.”

    Valossa näkee paremmin kuin pimeässä. Kävellessä ajattelee enemmän kuin nojatuolissa. Selkeiden lauseiden takaisessa pimennossa leijuu epämääräisiä ajatushattaroita kuin valon pisaroita: Tähtipölyä, hiukkasmyrsky lasissa, mittakaavan mahdoton tulkinta.

Kyösti Salovaara, 2018.
Soutaja / Pyhätunturi 28.12.2018, noin klo 21:24.

Sad Hill

[pitkässä kaaressa]

Kyösti Salovaara, 2018.
Sad Hill tänään.

Kaikenlaisia pyhiinvaellusmatkoja tehdään.

    Ne oikeat matkat ovat kenties aidosti uskonnollisia. Ihminen nöyrtyy, kumartaa ja näkee vaivaa ollakseen uskomansa jumalan arvoinen. Ollakseen epäitsekäs täytyy olla vähän itsekäs.

    Sitten on näitä muita, matkoja.

    Kuljetaan jonkun romaanin tapahtumapaikoilla. Kenties istutaan (Havannassa) kapakassa, jossa Hemingway kittasi illan mittaan parikymmentä tupladaiquiria (papadobleja) tai mennään (Madridissa) lounaalle ravintolaan, missä romaanin Ja aurinko nousee epäsankaripari syö viimeistä päivällistä.

    Joskus, arkaillen, mentiin (Pariisissa) melkein istumaan samaan ravintolan pöytään, jonka äärelle kuuluisa sosialistijohtaja Jean Jaurès ammuttiin. Aivan samaan pöytään ei tietysti uskaltanut istua. Jos Jaurès olisi saanut elää, ensimmäinen maailmansota olisi ehkä vältetty.

    Rauhanmiesten jäljillä pyhiinvaellusmatkat tuntuvat aidoilta, mutta mikä tässä maailmassa on aitoa?

Sad Hill sijaitsee Burgosissa, Espanjassa, kahden kylän välisellä karulla alueella, vuorien välisessä laaksossa missä karja laiduntaa. Ajoitpa Sad Hillin reunalle "pyhästä" Santo Domingo de Silosista tai vaatimattomasta Contrerasista, saat pelätä että auto hajoaa kuhmuraisella ja karkealla hiekkatiellä. Jos kävelet sinne, vaaditaan lujia jalkoja ja runsaasti juomavettä.

    Tännekin voi tehdä pyhiinvaellusmatkan.

    Ja kun astut lehmänläjään, ja pyyhit sontaa kengänpohjasta, uskallat miettiä ylevästi astuiko Clint Eastwood samaan läjään 52 vuotta sitten, kun täällä filmattiin yhtä Sergio Leonen mestariteoksista, westerniä Hyvät, pahat ja rumat (The Good, the Bad and the Ugly / Il buono, il brutto, il cattivo).

    Sad Hill on hautausmaa, jonne elokuvan tarina (aarteen etsiminen) huipentuu. Se on fiktiivinen paikka, ja kuitenkin faktisesti totta, sillä espanjalaiset sotilaat rakensivat hautausmaalta näyttävän kulissi-hautausmaan Leonen filmiä varten keväällä 1966.

    Ironista on, että Leonen lännenfilmiä ei kuitenkaan haudattu vuosien pimeään onkaloon, ja että varsinkin harrastajavoimin kunnostettu elokuvakulissi Burgosin takamailla kerää päivittäin ”pyhiinvaeltajia” luokseen. Sellaisia jotka eivät pelkää autonsa hajoamista ja sellaisia jotka jaksavat kävellä paahtavan auringon alla nähdäkseen paikan missä Clint Eastwoodin esittämä kyyninen palkkionmetsästäjä, hyvä, ampuu Lee Van Cleefin esittämän pahan. Paha ansaitsee palkkansa, koska on pelkästään paha, ahne. Miten palkkionmetsästäjä perustelee hyvyytensä on juttu sinänsä. Eli Wallachin esittämä ruma, on kaikkea sitä mitä ihminen raadollisimmillaan on, siis hyvin inhimillinen komediassaan.

    Elokuvan ohjaaja kertoi samaistuvansa tarinan (kyyniseen) hyvään – työtä tehdäkseen on tehtävä kaikenlaista rahasta.

    Pitkässä kaaressa ihminen löytää itsensä Sad Hillin roomalaista amfiteatteria muistuttavalta hautausmaalta Burgosin takamailta tai roomalaiselta sillalta mihin miljoonat askeleet ovat kaivertaneet jälkensä.

Kyösti Salovaara, 2018.
Tässä kolme miestä taisteli keskenään
saadakseen haudatun aarteen itselleen.

Tuo oli aasinsilta Salamancaan, missä roomalaiset rakensivat hienon sillan Tormes-joen ylitse.

    Sergion Leonen filmi kuvasi lännenmyyttiä, jota ei oikeastaan ole koskaan ollut olemassa. Siitä huolimatta satoja elokuvia on filmattu lännenmiehestä, joka kuvataan melkein aina kunnian miehenä tekemässä hyviä tekoja pelkästään sen takia, että jonkun niitä on tehtävä yhteisön lamautuessa pahan edessä. Leonen lännenfilmeissä kulunut myytti revittiin maan tasalle – ja silti se säilyy.

    Paljon sivistyneemmältä tuntuu Salamancan kaltainen kaupunki roomalaisten rakentaman sillan päässä. Tänä vuonna Salamancan yliopisto täyttää 800 vuotta! Kaupungissa asuu 150 000 asukasta ja yliopistossa ahertaa 30 000 opiskelijaa. Jokaisella askeleella voi kuulla ihmiskunnan sivilisaation ja sivistyksen kumahduksia, eikä aina niin kauniita kuin rakennukset ja plazat yrittävät kertoa viehättävällä olemuksellaan.

    Hyvien, pahojen ja rumien jäljiltä löytyy kaikenlaista.

    Kummallista on, että roomalaisten rakentamasta alkuperäisestä sillasta on jonkin verran yhä jäljellä, vaikka suuri osa on pitänyt vuosien kuluessa rakentaa uudestaan. Oleellista lienee, että roomalainen silta on olemassa, koska sitä on pikkuhiljaa ja uskollisesti kunnostettu. Tässä se muistuttaa sivistyksen kumulatiivista historiaa – ydin kestää ja lujenee, reunoilla monenlaiset virtaukset syntyvät ja kuolevat, kuivuvat kuin purosta valuva pisara paahteissa autiomaassa.

    Kun astelet Tormes-joen yli, mukulakivet rahisevat kengän alla ja kuulet historian huokailevan. Pitkässä kaaressa - pidemmässä kuin tämä silta - olet matkalla, joka ei pääty vaikka jonakin päivänä loppuu.

Kyösti Salovaara, 2018.
Roomalainen silta, Salamanca.

Kauneus on katsojan silmässä.

    Pysähdyt unikkoja kasvavan pellon reunaan. Unikot pilaavat viljelyksen, mutta verkkokalvolle jää hehkuva kauneus. Onko se turhan olemisen symboli? Vai juuri se mitä ihminen kaipaa?

    Pitkässä kaaressa pyhiinvaeltaja etsii itseään ja tietysti löytää jotakin, mitä ei halunnut löytää. Sekin kuuluu asiaan.

    Pyhiinvaeltaja katsoo peiliin: Hyvä? Paha? Ruma?

    Sad Hillin hautausmaalla lehmät ihmettelevät Arch Stantonin hautakumpua.

Kyösti Salovaara, 2018.

Ei kukaan

[absurdin kohtaaminen]

                                                                                                                       S.I. 2016.

Kuka minä olen?

    Onpa tyhmä kysymys.

    Jos sinä et itse tiedä kuka olet, kuka sen sitten tietää?

    Ei kukaan!

    Mitä sitten kyselemään moista!

Odysseus oli fiksu mies, seikkailija.

    Jouduttuaan kykloopin vangiksi hän sanoi olevansa Ei kukaan. Sen jälkeen, päästäkseen vapaaksi Odysseus puhkaisi nukkuvalta kykloopilta silmän.

    Kun muut jättiläiset kysyivät, kuka sen teki, sokaistu vastasi: ”Ei kukaan”.

    Sokeaa kyklooppia pidettiin kahjuna, joten hän jäi yksin vangitsemiensa kanssa eikä nähnyt kun nämä pakenivat vapauteen.

Meillä jokaisella on varjomme kun kävelemme auringossa tai katulamppujen katveessa.

    Pimeällä, mistä valot puuttuvat eikä aurinko paista, varjo katoaa, sitä ei ole eikä ehkä meitäkään.

    Graham Greene kertoi teoksessaan Pakoteitä (1980. Suom. Aira Buffa. Tammi, 1982.) kuinka muuan runo, jonka hän osti 1930-luvun alussa, ryhtyi vainoamaan häntä. Kyseessä oli Edward Thomasin runo Toinen.

    Runo kertoo vaeltajasta, joka törmää jatkuvasti matkansa varrella jonkun toisen, edellä kulkeneen ja täsmälleen itsensä kaltaisen ihmisen jälkiin. Runon viimeiset rivit: ”Hän kulkee. Minä seuraan: ei helpotusta / kunnes hän pysähtyy. Silloin minäkin pysähdyn.”

    Greene kertoo mennyttä muistellessaan vale-Greeneistä, jotka ovat huijanneet kansalaisia.

    Lopulta Greene seisahtuu ja kysyy: Entäpä jos huijari olinkin minä?

    ”Olinko minä se Toinen?”

Minä taas olen ajatellut olevani pelkästään minä.

    Toisen jäljille en ole joutunut.

    Nyt sitten selvisi, että olen Ei kukaan.

    Tämän kertoi Helsingin Sanomat viime torstaina. Tai oikeastaan sen kertoi Paula Holmilan haastattelussa (ALAn miehiä, HS, 26.5) nelikymppinen arkkitehti, joka on ollut suunnittelemassa Helsingin keskustakirjastoa. Kirjaston peruskivi muurattiin viime viikolla.

    Arkkitehti Antti Nousjoki nimittäin ihmetteli, miksi kukaan ei vastusta uutta kirjastoa.

    ”Se on myös siitä hämmentävä projekti, ettei sillä ole lainkaan vastustajia”, Nousjoki sanoi. ”Kaikki muu, mitä tekee, on usein täynnä ristiriitoja.”

    Jos olenkin joskus miettinyt, voiko identiteetti kadota hetkessä, niin nyt ei tarvitse miettiä. Vastaus on että voi.

    Totta lienee, ettei Hesarin toimitus eikä yleisönosastoon kirjoittavat ole juuri vastustaneet keskustakirjastoa. Kirjaston vastustaminen ei ole Suomessa mahdollista. Se ei kuulu hyviin tapoihin. Jotakin ”kukkelheimia” kyllä saa ja pitää vastustaa, semminkin kun se on amerikkalainen brändi.

    Kirjasto on tabu, vaikka siellä saunottaisiin ja pelattaisiin pleikkaria ja lainattaisiin suksia ja tennismailoja.

    Siitä huolimatta, sen tietäen ja hyvistä tavoista piittaamatta olen vastustanut keskustakirjastoa vähintään neljässä pakinassa. Syynä ei ole kirjojen vastustaminen vaan niiden puolustaminen. Keskustakirjasto ei lisää kirjan mahdollisuutta pitkään elämään vaan vähentää sitä.

    Kesäkuussa 2013 kirjoitin keskustakirjastosta otsikolla 4 miljoonaa kirjaa. Se viittasi niiden kirjojen lukumäärään, jotka pystyy ostamaan jos kirjasto jätettäisiin rakentamatta, sillä kirjaston hinnalla saisi neljä (4) miljoonaa kirjaa, jotka piisaisivat helsinkiläisten kirjahankintoihin 30 vuodeksi.

    Lukeeko sen jälkeen joku painettuja kirjoja?

    Maaliskuussa 2014 palasin keskustakirjaston kysymykseen pakinassani Espressoa vai kirjoja? Tammikuussa 2015 kirjastoa sivuavan pakinan otsikkona oli Epäjohdonmukaisesti ja vähän myöhemmin keväällä otsikoin että Kannattaa kannattaa.

    Mutta tuohan on nyt sivuseikka. Keskustakirjasto tulee kuin allergia koivujen kukkiessa.

    Päähuomio on, että Antti Nousjoki vei minulta minut.

    Olen Ei kukaan.

Lohdutukseksi voin kertoa, että arkielämässä Ei kukaan pärjää samalla tavalla kuin ne jotka ovat oikeasti joitakuita. Tätä uuden identiteetin (ei kenenkään identiteetin) elämää on tosin jatkunut vasta viikon verran.

    Kaupassa nimeäsi ei kysytä. Baarissa sinulle tarjoillaan vaikka oletkin Ei kukaan. Liikennevalot vaihtuvat vaikka Ei kukaan ajaa autolla, ja joskus pitää pysähtyä, toisinaan lähteä liikkeelle, aivan kuten muidenkin liikennevirtaan ajautuneiden. Jos paahtaisin kuitenkin ylinopeutta ja poliisi pysäyttäisi ja kysyisi, että kuka sinulle antoi luvan ajaa noin kovaa, minun täytyisi vastata rehellisesti: ”Ei kukaan!”

    Mutta sitten poliisikin hämmästyisi, kun hän tajuaisi, että ei ole todellakaan pysäyttänyt ketään. Ei kukaan, paitsi Ei kukaan, pääse kuin koira veräjästä.

    En silti tiedä miten väestörekisteriin on merkitty uusi identiteettini tai että onko Helsingin Sanomat jo raportoinut siitä eteenpäin. Saattaa olla, että väestörekisterin tietokannassa on edelleen vanhat tietoni, nimeni ja henkilötunnukseni.

    Hieman hermostuttaa ensi kevään kunnallisvaalit. Voiko Ei kukaan äänestää muiden kansalaisten tavoin? Mitä jos hän ei äänestä ketään?

Kukaan ei tiedä kuinka raastavaa on pelätä, että uusi identiteetti paljastuu. Nimellä ei tietenkään ole väliä - voisin aivan hyvin ryhtyä Antti Nousjoeksi, jos uskoisin keskustakirjaston siunauksellisuuteen - mutta nimettömyydestä, siitä että on Ei kukaan, saattaa seurata vaikeuksia, varsinkin ulkomailla missä pitää toisinaan todistaa henkilöllisyytensä.

    Olisi ironista jos syksyllä Burgosin maakunnassa, lähellä Santo Domingo de Silosia sijaitsevalla Sad Hillin hautausmaalla kohtaisin kaimani joka on Ei kukaan.

   Olen nimittäin heti Vueltan viimeisen etapin, jonka päätöskierrokset ajetaan Madridin keskustassa, jälkeen varannut vuokra-auton (luottokortillani, entisellä nimelläni), jolla on tarkoitus ajaa katsomaan Bilbaon Guggenheimia ja poiketa matkalla Sad Hillin hautausmaalle.

    Mutta voiko fiktiiviselle hautausmaalle edes poiketa? Olettaen että autovuokraamo hyväksyy uuden identtiteettini ja että Ei kukaan kelpaa vuokrasopimuksen allekirjoittajaksi.

    Tässä pakinassa alkaa olla liikaa absurdeja kysymyksiä.

Loppukeväästä, alkukesästä 1966 – tasan viisikymmentä vuotta sitten – Sad Hillin fiktivinen hautausmaa rakennettiin Burgosin maakuntaan. Aurinko paistoi Pohjois-Espanjassa kuumasti.

    Hautausmaan rakentamiseen osallistui satoja sotilaita.

    Siihen tuli ympyränmuotoiseen kuvioon 5000 hautaa ja ristiä. Ympyrän halkaisija oli 300 metriä, ja ympyrän keskelle jätettiin kivetty aukio kaksintaistelua varten. Hautausmaa sijaitsee laaksossa, jonka rinteet laskeutuvat kivetylle keskusaukiolle kuin paellalautasen reunat.

    Kaksintaisteluun osallistui kolme miestä – Blondie (Clint Eastwood), Tuco (Eli Wallach ja Enkelisilmä (Lee van Cleef) – joten se olikin kolmintaistelu. Nämä miehet (”Hyvä”, ”Ruma”, ”Paha”) olivat tehneet pitkän matka Amerikan sisällissodan melskeissä etsiessään aarretta, jonka nyt tiedettiin sijaitsevan Sad Hillin hautausmaalla, mutta vain Blondie tiesi missä haudassa aarre lepäsi.

    Ennen kuin lopullinen taistelu alkoi, Blondie kirjoitti harmaaseen kivipalaan haudatun nimen – sen perusteella aarteen löytäisi omakseen eloon jäänyt.

    No, paha saa tietysti palkkansa eikä rumallekaan käy huonosti.

    Kun Blondie näyttää kivenpalaa kaksintaistelun jälkeen Tucolle, tämä huudahtaa: Eihän siinä lue mitään!

    Olemme pakinan huippukohdassa: Ei kukaan kohtaa fiktiivisen kollegansa. Olettaen että suunnitelmani toteutuu. Että auto annetaan, että navigaattori uskoo Ei kenenkään toiveita, että Ei kukaan peljästy varjoaan eikä syysauringon säteet karkota sitä Toista.

    Elokuvassa aarre oli piilotettu Arch Stantonin haudan vieressä lepäävän tuntemattoman hautaan. Kuolleella ei ollut nimeä.

    Sergio Leone filmasi Sad Hillin huikean kohtauksen kesällä 1966 ja saman vuoden joulukuussa Hyvät, Pahat ja Rumat sai ensi-iltansa Italiassa.

Ei kukaan on absurdi minä.

    Greene kutsui häntä Toiseksi.

    Sad Hillin hautausmaalla ristissä luki Tuntematon.

    Jokainen tietää, että varjo seuraa isäntäänsä, mutta entä jos kaikki meneekin toisin päin. Jospa varjo kulkee ensin ja me sitten vasta...

                                                                                                      Jaakko Salovaara, 2015.

Tyhjä tila

[Tila mielessä, mieli tilassa]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Kävelykatu Malagassa. Ihmisen tila tilassa.

Tila on tyhjä, kunnes se täytetään.

    Yleensä se täytetään.

    Ihmisen mielestä tila on olemassa vasta kun ihminen saapuu siihen, on siinä ja täyttää sen. Niin kuin puutarhuri joka näkee tilan istutettuina kasveina, arkkitehti jolle tila on rakennuksia ja katuja, insinööri jolle tila on ylitettäviä jokia ja kanjoneita tai tavallinen ihminen, joka seisahtuu keskelle toria ja ottaa itsestään selfien.

    Ilman ihmistä tila on tyhjä, olematon.

    Entisinä aikoina tilalla oli vain muutama omistaja, tilanherra piti tiluksistaan hyvää huolta ja edellytti kovaa kuria. Nykyään jokainen meistä omistaa tilan, jossa kävelee ja jossa ottaa itsestään kuvan; demokraattisina aikoina tilalla on monta omistajaa, kaikki kuvittelevat olevansa tilan herroja. Mitä enemmän digikuvia, sitä enemmän omistajia.

    Pidetäänkö tiluksista näinä aikoina hyvää huolta?

                                                         Kyösti Salovaara 2015.
Maa, meri, ilma -
tilan elementit toisissaan.

Jos ihminen ei tarkkaile tilaa, emme tiedä onko sitä edes olemassa. Onko meren pinnan alla jotakin? Vain sinne päässyt ihminen tietää millaisessa tilassa kala ui ja levä kasvaa. Meidän on kuviteltava muiden puheiden ja mahdollisten valokuvien perusteella millaiselta meren syvyys näyttää.

    Sama koskee ilmaa, huimaavia korkeuksia vaikka monet meistä ovat lentäneet kymmenessä kilometrissä ja sieltähän näkyy toisenlainen maailma ja sitä paitsi: sieltä näkyy kauas.

    Kun on kaukana, tila pelkistyy, yksinkertaistuu, selkenee.

    Kun on lähellä, tila valloittaa mielen yksityiskohdillaan, ja silloin mielen tila ja tilan mieli lomittuvat yhdeksi tajunnaksi.

    Tietysti voi ajatella että ihminen pilaa tilan aitouden, mutta niin ajatteleva unohtaa ettei tila itsessään ajattele mitään eikä edellytä että tila pitäisi jättää tyhjäksi. Dogmaattisinkin luonnonsuojelija haluaa katsoa suojelemaansa tilaa eikä tajua, että jo katse voi pilata sen; että myös katse käyttää luontoa hyväksi, riistää siltä ehdottoman ainutkertaisuuden, tilan yksityisyyden.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Sergio Leonen pelkistetyn julma maisema.
Tabernas Almeriassa.

Sergio Leonen westernit tapahtuvat tilassa, joka on niin karua että siitä on puhdistettu kaikki heikot tunteet pois. Jäljelle jää puhdas hyvyys, pelkkä rumuus, aito pahuus. Tuollaisessa tilassa ihmisen kehittämä melodraama on aidosti ihmistä itseään, sillä tila hänen ympärillään ei anna mitään, ei ota mitään eikä odota mitään.

    Leonen elokuvien maisemaa ei voi täyttää, koska sitä ei oikeastaan ole ihmiselle, paitsi ohi kuljettavaksi, pölyisellä kadulla tai kivisellä tantereella. Kun lännenelokuvan ”sankari” saapuu kaupunkiin, hän kohtaa ristiriidan joka pitää ratkaista. Se ratkaistaan ja sankari jatkaa matkaansa, sillä muuten hänestä tulisi osa ristiriitaa eikä se sovi romanttiseen sankarin käsitykseen. Niin paljon karu tilakin romantiikkaa vaatii tai paremminkin sallii.

    Westernejä rakastava kysyy: miksi lännenelokuva melkein aina tapahtuu maisemassa, joka näyttää asuinkelvottomalta.

                                                                                                   Kyösti Salovaara 2015.
Katu on logistinen tila myös Villissä lännessä.
Tabernas - fiktion ja faktan kosketus.

Suomessa jokin aika sitten Kallion väki yritti muka valloittaa kadun, joka kuuluu normaalisti autoille. Tehtävä oli mahdoton, sillä katu on logistinen tila, ei olohuone eikä kapakka vaikka suomalaiset niin joskus kuvittelevatkin.

    Olen pistänyt merkille, että suomalainen käyttää jalkakäytävän tilaa aivan eri tavalla kuin esimerkiksi espanjalainen. Suomalainen kävelee aina hiki hatussa eteenpäin, kuin Hallaan töihin, vaikka ei menisi oikeastaan mihinkään. Meidän mielestämme jalkakäytävä on logistinen tila, joka pitää ylittää nopeasti reunasta toiseen.

    Kun kävelen rantakadulla, törmään jatkuvasti etanan vauhdilla taapertaviin espanjalaisiin, he täyttävät jalkakäytävän aivan kuin siellä ei olisikaan tarkoitus edetä mihinkään. He kerääntyvät yhteen, kävelevät hitaasti pysähdellen, jutellen, taka-askeleita ottaen ja jääden väittelemään ja nauramaan, ikään kuin tuo tila olisi heidän omansa eikä muilla ole siihen nokan koputtamista. Jos ei kelpaa, odota tai kierrä kadun kautta, he tuntuvat ajattelevan.

    Muuan rantatuoleja hoitava sevillalainen yrittäjä kertoikin, etteivät espanjalaiset mielellään vuokraa päiväksi yhtä tai kahta lepotuolia ”sombreron” alla, koska espanjalaiset haluavat aina omistaa oman tilan eikä yksi lepotuoli riitä tilaksi omistaa. Rannalla he kerääntyvät omiin ryhmiinsä, pöytineen ja varjoinen ja muodostavat perhekuntia joissa yhteisestä tilasta on heille luovutettu melkoinen pläntti.

                                                                                                     Kyösti Salovaara 2015.
Tilan historia nykyhetkessä -
asema jota Leone käytti Huuliharppukostajassa
viitisenkymmentä vuotta sitten.

Tyhjä tila odottaa täyttymistä.

    Niin kuin Leonen elokuvan Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West) pitkässä alkukohtauksessa, jossa kolme ammattitappajaa odottaa pienellä rautatieasemalla elokuvan ”sankaria” tarkoituksenaan murhata tämä. Kun juna sitten saapuu, pitkitetty odotus purkautuu salamannopeana kaksintaisteluna. Sitten kaikki on ohi.

    Leonen käyttämä asemarakennus La Calahorrasta Charchesiin kulkevan tien mutkassa odottaa yhä junaa, joka ei koskaan saavu. Odotusta taaksepäin – historia.

     Tai niin kuin Malagan keskustassa bulevardille rakennetun pyöräkilpailun loppusuora, jonka äärellä tuhannet ja tuhannet katsojat odottivat Espanjan Vueltan kolmannen etapin voittajia. Kun pitkä odotus palkittiin, kun pyöräilijät syöksyivät viimeiselle kilometrille, kansan villiintyi huutamaan ja takomaan mellakka-aitojen mainoksia kuin hurjistuneet gorillat rintaansa.

    Hetkeksi tila täyttyi liikkeestä ja äänestä, joka vaimeni muutamassa minuutissa.

    Sitten katu näytti tyhjältä, mutta se on mahdottomuus, sillä kadulla on oma logistinen velvoituksensa olla tila, jossa liike tapahtuu.

Kadun voi sulkea, mutta liikettä eteenpäin ei voi kieltää. Jos tilan yrittää selittää ilman siinä tapahtuvaa liikettä, selitys jää vajavaiseksi ja kuva ohueksi, mitättömäksi.

    Joten naiivi johtopäätös kuuluu: tilassa on kolme ulottuvuutta ja neljäs kokoava ”voima” eli aika, joka ilmenee liikkeenä. Tämä tietysti niin ajatellen että myös kukkien kasvaminen on liikettä maan pinnasta taivasta kohti.

                                                                                                    Jaakko Salovaara 2015.
Viimeinen kilometri räjäyttää tilan.
Vueltan 3. etappi maanantaina.
Alameda, Malaga.

Editoitu ja julkaistu C2C kahvilassa.

Torreblanca, Fuengirola, Malaga, Espanja.