[absurdin
kohtaaminen]
| S.I. 2016. |
Kuka minä olen?
Onpa
tyhmä kysymys.
Jos
sinä et itse tiedä kuka olet, kuka sen sitten tietää?
Ei
kukaan!
Mitä
sitten kyselemään moista!
Odysseus
oli fiksu mies, seikkailija.
Jouduttuaan
kykloopin vangiksi hän sanoi olevansa Ei kukaan. Sen jälkeen, päästäkseen
vapaaksi Odysseus puhkaisi nukkuvalta kykloopilta silmän.
Kun
muut jättiläiset kysyivät, kuka sen teki, sokaistu vastasi: ”Ei
kukaan”.
Sokeaa
kyklooppia pidettiin kahjuna, joten hän jäi yksin vangitsemiensa
kanssa eikä nähnyt kun nämä pakenivat vapauteen.
Meillä
jokaisella on varjomme kun kävelemme auringossa tai katulamppujen
katveessa.
Pimeällä, mistä valot puuttuvat eikä aurinko paista, varjo katoaa, sitä ei ole eikä ehkä meitäkään.
Graham
Greene kertoi teoksessaan Pakoteitä (1980. Suom. Aira
Buffa. Tammi, 1982.) kuinka muuan runo, jonka hän osti 1930-luvun
alussa, ryhtyi vainoamaan häntä. Kyseessä oli Edward Thomasin
runo Toinen.
Runo
kertoo vaeltajasta, joka törmää jatkuvasti matkansa varrella
jonkun toisen, edellä kulkeneen ja täsmälleen itsensä kaltaisen
ihmisen jälkiin. Runon viimeiset rivit: ”Hän kulkee. Minä
seuraan: ei helpotusta / kunnes hän pysähtyy. Silloin minäkin
pysähdyn.”
Greene
kertoo mennyttä muistellessaan vale-Greeneistä, jotka ovat huijanneet
kansalaisia.
Lopulta
Greene seisahtuu ja kysyy: Entäpä jos huijari olinkin minä?
”Olinko
minä se Toinen?”
Minä
taas olen ajatellut olevani pelkästään minä.
Toisen
jäljille en ole joutunut.
Nyt
sitten selvisi, että olen Ei kukaan.
Tämän
kertoi Helsingin Sanomat viime torstaina. Tai oikeastaan sen kertoi Paula Holmilan haastattelussa (ALAn miehiä, HS, 26.5) nelikymppinen arkkitehti, joka on ollut suunnittelemassa Helsingin keskustakirjastoa. Kirjaston peruskivi muurattiin viime viikolla.
Arkkitehti Antti Nousjoki nimittäin ihmetteli, miksi kukaan ei vastusta
uutta kirjastoa.
”Se
on myös siitä hämmentävä projekti, ettei sillä ole lainkaan
vastustajia”, Nousjoki sanoi. ”Kaikki muu, mitä tekee, on usein
täynnä ristiriitoja.”
Jos
olenkin joskus miettinyt, voiko identiteetti kadota hetkessä, niin nyt
ei tarvitse miettiä. Vastaus on että voi.
Totta
lienee, ettei Hesarin toimitus eikä yleisönosastoon kirjoittavat
ole juuri vastustaneet keskustakirjastoa. Kirjaston vastustaminen ei
ole Suomessa mahdollista. Se ei kuulu hyviin tapoihin. Jotakin
”kukkelheimia” kyllä saa ja pitää vastustaa, semminkin kun se
on amerikkalainen brändi.
Kirjasto on tabu, vaikka siellä saunottaisiin ja pelattaisiin pleikkaria ja lainattaisiin suksia ja tennismailoja.
Siitä huolimatta, sen tietäen ja hyvistä
tavoista piittaamatta olen vastustanut keskustakirjastoa vähintään
neljässä pakinassa. Syynä ei ole kirjojen vastustaminen vaan
niiden puolustaminen. Keskustakirjasto ei lisää kirjan
mahdollisuutta pitkään elämään vaan vähentää sitä.
Kesäkuussa
2013 kirjoitin keskustakirjastosta otsikolla 4 miljoonaa kirjaa.
Se viittasi niiden kirjojen lukumäärään, jotka pystyy ostamaan jos
kirjasto jätettäisiin rakentamatta, sillä kirjaston hinnalla saisi neljä (4) miljoonaa kirjaa, jotka piisaisivat helsinkiläisten
kirjahankintoihin 30 vuodeksi.
Lukeeko sen jälkeen joku painettuja kirjoja?
Maaliskuussa
2014 palasin keskustakirjaston kysymykseen pakinassani Espressoa vai kirjoja? Tammikuussa 2015 kirjastoa sivuavan pakinan
otsikkona oli Epäjohdonmukaisesti ja vähän myöhemmin
keväällä otsikoin että Kannattaa kannattaa.
Mutta
tuohan on nyt sivuseikka. Keskustakirjasto tulee kuin allergia koivujen
kukkiessa.
Päähuomio on, että Antti Nousjoki vei minulta minut.
Olen
Ei kukaan.
Lohdutukseksi
voin kertoa, että arkielämässä Ei kukaan pärjää samalla
tavalla kuin ne jotka ovat oikeasti joitakuita. Tätä uuden
identiteetin (ei kenenkään identiteetin) elämää on tosin
jatkunut vasta viikon verran.
Kaupassa
nimeäsi ei kysytä. Baarissa sinulle tarjoillaan vaikka oletkin Ei
kukaan. Liikennevalot vaihtuvat vaikka Ei kukaan ajaa
autolla, ja joskus pitää pysähtyä, toisinaan lähteä liikkeelle,
aivan kuten muidenkin liikennevirtaan ajautuneiden. Jos paahtaisin kuitenkin ylinopeutta ja poliisi pysäyttäisi ja kysyisi, että
kuka sinulle antoi luvan ajaa noin kovaa, minun täytyisi vastata
rehellisesti: ”Ei kukaan!”
Mutta
sitten poliisikin hämmästyisi, kun hän tajuaisi, että ei ole todellakaan pysäyttänyt ketään. Ei kukaan, paitsi Ei kukaan, pääse kuin koira veräjästä.
En
silti tiedä miten väestörekisteriin on merkitty uusi
identiteettini tai että onko Helsingin Sanomat jo raportoinut siitä eteenpäin. Saattaa olla, että väestörekisterin tietokannassa on
edelleen vanhat tietoni, nimeni ja henkilötunnukseni.
Hieman
hermostuttaa ensi kevään kunnallisvaalit. Voiko Ei kukaan
äänestää muiden kansalaisten tavoin? Mitä jos hän ei äänestä ketään?
Kukaan
ei tiedä kuinka raastavaa on pelätä, että uusi identiteetti
paljastuu. Nimellä ei tietenkään ole väliä - voisin aivan hyvin
ryhtyä Antti Nousjoeksi, jos uskoisin keskustakirjaston
siunauksellisuuteen - mutta nimettömyydestä, siitä että on Ei
kukaan, saattaa seurata vaikeuksia, varsinkin ulkomailla missä
pitää toisinaan todistaa henkilöllisyytensä.
Olisi
ironista jos syksyllä Burgosin maakunnassa, lähellä Santo Domingo
de Silosia sijaitsevalla Sad Hillin hautausmaalla kohtaisin kaimani
joka on Ei kukaan.
Olen
nimittäin heti Vueltan viimeisen etapin, jonka päätöskierrokset
ajetaan Madridin keskustassa, jälkeen varannut vuokra-auton
(luottokortillani, entisellä nimelläni), jolla on tarkoitus ajaa
katsomaan Bilbaon Guggenheimia ja poiketa matkalla Sad Hillin
hautausmaalle.
Mutta
voiko fiktiiviselle hautausmaalle edes poiketa? Olettaen että
autovuokraamo hyväksyy uuden identtiteettini ja että Ei kukaan
kelpaa vuokrasopimuksen allekirjoittajaksi.
Tässä
pakinassa alkaa olla liikaa absurdeja kysymyksiä.
Loppukeväästä,
alkukesästä 1966 – tasan viisikymmentä vuotta sitten – Sad
Hillin fiktivinen hautausmaa rakennettiin Burgosin maakuntaan.
Aurinko paistoi Pohjois-Espanjassa kuumasti.
Hautausmaan
rakentamiseen osallistui satoja sotilaita.
Siihen
tuli ympyränmuotoiseen kuvioon 5000 hautaa ja ristiä. Ympyrän
halkaisija oli 300 metriä, ja ympyrän keskelle jätettiin kivetty
aukio kaksintaistelua varten. Hautausmaa sijaitsee laaksossa, jonka rinteet laskeutuvat kivetylle keskusaukiolle kuin paellalautasen reunat.
Kaksintaisteluun
osallistui kolme miestä – Blondie (Clint Eastwood), Tuco
(Eli Wallach ja Enkelisilmä (Lee van Cleef) – joten
se olikin kolmintaistelu. Nämä miehet (”Hyvä”, ”Ruma”,
”Paha”) olivat tehneet pitkän matka Amerikan sisällissodan
melskeissä etsiessään aarretta, jonka nyt tiedettiin sijaitsevan
Sad Hillin hautausmaalla, mutta vain Blondie tiesi missä haudassa
aarre lepäsi.
Ennen
kuin lopullinen taistelu alkoi, Blondie kirjoitti harmaaseen
kivipalaan haudatun nimen – sen perusteella aarteen löytäisi omakseen eloon jäänyt.
No,
paha saa tietysti palkkansa eikä rumallekaan käy huonosti.
Kun
Blondie näyttää kivenpalaa kaksintaistelun jälkeen Tucolle, tämä
huudahtaa: Eihän siinä lue mitään!
Olemme
pakinan huippukohdassa: Ei kukaan kohtaa fiktiivisen kollegansa.
Olettaen että suunnitelmani toteutuu. Että auto annetaan, että
navigaattori uskoo Ei kenenkään toiveita, että Ei kukaan peljästy varjoaan eikä syysauringon säteet karkota sitä Toista.
Elokuvassa
aarre oli piilotettu Arch Stantonin haudan vieressä lepäävän tuntemattoman hautaan. Kuolleella ei ollut nimeä.
Sergio
Leone filmasi Sad Hillin huikean kohtauksen kesällä 1966 ja
saman vuoden joulukuussa Hyvät, Pahat ja Rumat sai
ensi-iltansa Italiassa.
Ei
kukaan on absurdi minä.
Greene
kutsui häntä Toiseksi.
Sad
Hillin hautausmaalla ristissä luki Tuntematon.
Jokainen
tietää, että varjo seuraa isäntäänsä, mutta entä jos kaikki
meneekin toisin päin. Jospa varjo kulkee ensin ja me sitten vasta...
| Jaakko Salovaara, 2015. |