Ei kukaan

[absurdin kohtaaminen]

                                                                                                                       S.I. 2016.

Kuka minä olen?

    Onpa tyhmä kysymys.

    Jos sinä et itse tiedä kuka olet, kuka sen sitten tietää?

    Ei kukaan!

    Mitä sitten kyselemään moista!

Odysseus oli fiksu mies, seikkailija.

    Jouduttuaan kykloopin vangiksi hän sanoi olevansa Ei kukaan. Sen jälkeen, päästäkseen vapaaksi Odysseus puhkaisi nukkuvalta kykloopilta silmän.

    Kun muut jättiläiset kysyivät, kuka sen teki, sokaistu vastasi: ”Ei kukaan”.

    Sokeaa kyklooppia pidettiin kahjuna, joten hän jäi yksin vangitsemiensa kanssa eikä nähnyt kun nämä pakenivat vapauteen.

Meillä jokaisella on varjomme kun kävelemme auringossa tai katulamppujen katveessa.

    Pimeällä, mistä valot puuttuvat eikä aurinko paista, varjo katoaa, sitä ei ole eikä ehkä meitäkään.

    Graham Greene kertoi teoksessaan Pakoteitä (1980. Suom. Aira Buffa. Tammi, 1982.) kuinka muuan runo, jonka hän osti 1930-luvun alussa, ryhtyi vainoamaan häntä. Kyseessä oli Edward Thomasin runo Toinen.

    Runo kertoo vaeltajasta, joka törmää jatkuvasti matkansa varrella jonkun toisen, edellä kulkeneen ja täsmälleen itsensä kaltaisen ihmisen jälkiin. Runon viimeiset rivit: ”Hän kulkee. Minä seuraan: ei helpotusta / kunnes hän pysähtyy. Silloin minäkin pysähdyn.”

    Greene kertoo mennyttä muistellessaan vale-Greeneistä, jotka ovat huijanneet kansalaisia.

    Lopulta Greene seisahtuu ja kysyy: Entäpä jos huijari olinkin minä?

    ”Olinko minä se Toinen?”

Minä taas olen ajatellut olevani pelkästään minä.

    Toisen jäljille en ole joutunut.

    Nyt sitten selvisi, että olen Ei kukaan.

    Tämän kertoi Helsingin Sanomat viime torstaina. Tai oikeastaan sen kertoi Paula Holmilan haastattelussa (ALAn miehiä, HS, 26.5) nelikymppinen arkkitehti, joka on ollut suunnittelemassa Helsingin keskustakirjastoa. Kirjaston peruskivi muurattiin viime viikolla.

    Arkkitehti Antti Nousjoki nimittäin ihmetteli, miksi kukaan ei vastusta uutta kirjastoa.

    ”Se on myös siitä hämmentävä projekti, ettei sillä ole lainkaan vastustajia”, Nousjoki sanoi. ”Kaikki muu, mitä tekee, on usein täynnä ristiriitoja.”

    Jos olenkin joskus miettinyt, voiko identiteetti kadota hetkessä, niin nyt ei tarvitse miettiä. Vastaus on että voi.

    Totta lienee, ettei Hesarin toimitus eikä yleisönosastoon kirjoittavat ole juuri vastustaneet keskustakirjastoa. Kirjaston vastustaminen ei ole Suomessa mahdollista. Se ei kuulu hyviin tapoihin. Jotakin ”kukkelheimia” kyllä saa ja pitää vastustaa, semminkin kun se on amerikkalainen brändi.

    Kirjasto on tabu, vaikka siellä saunottaisiin ja pelattaisiin pleikkaria ja lainattaisiin suksia ja tennismailoja.

    Siitä huolimatta, sen tietäen ja hyvistä tavoista piittaamatta olen vastustanut keskustakirjastoa vähintään neljässä pakinassa. Syynä ei ole kirjojen vastustaminen vaan niiden puolustaminen. Keskustakirjasto ei lisää kirjan mahdollisuutta pitkään elämään vaan vähentää sitä.

    Kesäkuussa 2013 kirjoitin keskustakirjastosta otsikolla 4 miljoonaa kirjaa. Se viittasi niiden kirjojen lukumäärään, jotka pystyy ostamaan jos kirjasto jätettäisiin rakentamatta, sillä kirjaston hinnalla saisi neljä (4) miljoonaa kirjaa, jotka piisaisivat helsinkiläisten kirjahankintoihin 30 vuodeksi.

    Lukeeko sen jälkeen joku painettuja kirjoja?

    Maaliskuussa 2014 palasin keskustakirjaston kysymykseen pakinassani Espressoa vai kirjoja? Tammikuussa 2015 kirjastoa sivuavan pakinan otsikkona oli Epäjohdonmukaisesti ja vähän myöhemmin keväällä otsikoin että Kannattaa kannattaa.

    Mutta tuohan on nyt sivuseikka. Keskustakirjasto tulee kuin allergia koivujen kukkiessa.

    Päähuomio on, että Antti Nousjoki vei minulta minut.

    Olen Ei kukaan.

Lohdutukseksi voin kertoa, että arkielämässä Ei kukaan pärjää samalla tavalla kuin ne jotka ovat oikeasti joitakuita. Tätä uuden identiteetin (ei kenenkään identiteetin) elämää on tosin jatkunut vasta viikon verran.

    Kaupassa nimeäsi ei kysytä. Baarissa sinulle tarjoillaan vaikka oletkin Ei kukaan. Liikennevalot vaihtuvat vaikka Ei kukaan ajaa autolla, ja joskus pitää pysähtyä, toisinaan lähteä liikkeelle, aivan kuten muidenkin liikennevirtaan ajautuneiden. Jos paahtaisin kuitenkin ylinopeutta ja poliisi pysäyttäisi ja kysyisi, että kuka sinulle antoi luvan ajaa noin kovaa, minun täytyisi vastata rehellisesti: ”Ei kukaan!”

    Mutta sitten poliisikin hämmästyisi, kun hän tajuaisi, että ei ole todellakaan pysäyttänyt ketään. Ei kukaan, paitsi Ei kukaan, pääse kuin koira veräjästä.

    En silti tiedä miten väestörekisteriin on merkitty uusi identiteettini tai että onko Helsingin Sanomat jo raportoinut siitä eteenpäin. Saattaa olla, että väestörekisterin tietokannassa on edelleen vanhat tietoni, nimeni ja henkilötunnukseni.

    Hieman hermostuttaa ensi kevään kunnallisvaalit. Voiko Ei kukaan äänestää muiden kansalaisten tavoin? Mitä jos hän ei äänestä ketään?

Kukaan ei tiedä kuinka raastavaa on pelätä, että uusi identiteetti paljastuu. Nimellä ei tietenkään ole väliä - voisin aivan hyvin ryhtyä Antti Nousjoeksi, jos uskoisin keskustakirjaston siunauksellisuuteen - mutta nimettömyydestä, siitä että on Ei kukaan, saattaa seurata vaikeuksia, varsinkin ulkomailla missä pitää toisinaan todistaa henkilöllisyytensä.

    Olisi ironista jos syksyllä Burgosin maakunnassa, lähellä Santo Domingo de Silosia sijaitsevalla Sad Hillin hautausmaalla kohtaisin kaimani joka on Ei kukaan.

   Olen nimittäin heti Vueltan viimeisen etapin, jonka päätöskierrokset ajetaan Madridin keskustassa, jälkeen varannut vuokra-auton (luottokortillani, entisellä nimelläni), jolla on tarkoitus ajaa katsomaan Bilbaon Guggenheimia ja poiketa matkalla Sad Hillin hautausmaalle.

    Mutta voiko fiktiiviselle hautausmaalle edes poiketa? Olettaen että autovuokraamo hyväksyy uuden identtiteettini ja että Ei kukaan kelpaa vuokrasopimuksen allekirjoittajaksi.

    Tässä pakinassa alkaa olla liikaa absurdeja kysymyksiä.

Loppukeväästä, alkukesästä 1966 – tasan viisikymmentä vuotta sitten – Sad Hillin fiktivinen hautausmaa rakennettiin Burgosin maakuntaan. Aurinko paistoi Pohjois-Espanjassa kuumasti.

    Hautausmaan rakentamiseen osallistui satoja sotilaita.

    Siihen tuli ympyränmuotoiseen kuvioon 5000 hautaa ja ristiä. Ympyrän halkaisija oli 300 metriä, ja ympyrän keskelle jätettiin kivetty aukio kaksintaistelua varten. Hautausmaa sijaitsee laaksossa, jonka rinteet laskeutuvat kivetylle keskusaukiolle kuin paellalautasen reunat.

    Kaksintaisteluun osallistui kolme miestä – Blondie (Clint Eastwood), Tuco (Eli Wallach ja Enkelisilmä (Lee van Cleef) – joten se olikin kolmintaistelu. Nämä miehet (”Hyvä”, ”Ruma”, ”Paha”) olivat tehneet pitkän matka Amerikan sisällissodan melskeissä etsiessään aarretta, jonka nyt tiedettiin sijaitsevan Sad Hillin hautausmaalla, mutta vain Blondie tiesi missä haudassa aarre lepäsi.

    Ennen kuin lopullinen taistelu alkoi, Blondie kirjoitti harmaaseen kivipalaan haudatun nimen – sen perusteella aarteen löytäisi omakseen eloon jäänyt.

    No, paha saa tietysti palkkansa eikä rumallekaan käy huonosti.

    Kun Blondie näyttää kivenpalaa kaksintaistelun jälkeen Tucolle, tämä huudahtaa: Eihän siinä lue mitään!

    Olemme pakinan huippukohdassa: Ei kukaan kohtaa fiktiivisen kollegansa. Olettaen että suunnitelmani toteutuu. Että auto annetaan, että navigaattori uskoo Ei kenenkään toiveita, että Ei kukaan peljästy varjoaan eikä syysauringon säteet karkota sitä Toista.

    Elokuvassa aarre oli piilotettu Arch Stantonin haudan vieressä lepäävän tuntemattoman hautaan. Kuolleella ei ollut nimeä.

    Sergio Leone filmasi Sad Hillin huikean kohtauksen kesällä 1966 ja saman vuoden joulukuussa Hyvät, Pahat ja Rumat sai ensi-iltansa Italiassa.

Ei kukaan on absurdi minä.

    Greene kutsui häntä Toiseksi.

    Sad Hillin hautausmaalla ristissä luki Tuntematon.

    Jokainen tietää, että varjo seuraa isäntäänsä, mutta entä jos kaikki meneekin toisin päin. Jospa varjo kulkee ensin ja me sitten vasta...

                                                                                                      Jaakko Salovaara, 2015.