torstai 29. toukokuuta 2014

Sokrates on identtinen


[Wittgenstein ja Hammett]





Joskus.
     Joskus on hauska lukea jotakin mitä ei oikeastaan ymmärrä tai ymmärtää vain osan tai osittain eikä ehkä senkään vertaa eikä paljoa kuitenkaan, vaikka kuvittelee ohimenevän hetken jopa ymmärtävänsä.
     Viime lauantaina, kun aurinko paistoi niin autuaasti, että oli mukava istua ruusupuskan suojassa ja samalla nauttia espressoa vallitsevan säätilan suopeutta kiittäen, luin tai paremminkin lueskelin Ludwig Wittgensteinin Tractatusta (Tractatus Logico-Phlilosophicus eli loogis-filosofinen tutkielma. 1921. Suom. Heikki Nyman. WSOY 1971.)
     Lueskellessa Wittgensteinia auringon lämmittäessä, toisin kuin nyt, nyt kun pitää istua tätä kirjoittamassa villapaidassa ja jaloissa lampaannahkaiset aamutosssut kuunnellen äskeisen sateen pisaroiden tippumista rännistä, silmiin osui ihmeteltäväksi muutama lause ja ajatus, jotka yhtä aikaa tuntuivat järkeviltä ja samalla mystisiltä, ikään kuin ne olisivat filosofista huumoria, jonka vitsikkyyttä ei tavoita hyppysiinsä eikä ainakaan tiedä kuuluisiko nauraa vai ei.
     Sillä tavalla Wittgensteinia yleensä luen, lueskelen. Muutaman lauseen sieltä täältä. Vähintään puoleksi ymmällä. Ymmärrystä yrittäen.
     Tractatuksessahan Wittgenstein (kai) pohtii sitä maailmaa, joka voidaan ilmaista kielessä eikä muuten, mutta ei (kaiketi) väitä etteikö toinenkin maailma olisi olemassa, vaikkei sanat riitä siitä kertomaan. On vain lauseita sanotusta todellisuudesta.
     Georg Henrik von Wright huomauttaa teoksen saatesanoissa, että tuo toinen (mahdollinen) maailma, tuo kielen rajojen takainen maailma on mystiikkaa, ja että Wittgenstein oli sekä loogikko että mystikko mutta ei tavallisessa mielessä kumpaakaan.
     Ehkäpä kaikki matemaatikot ovat mystikkoja, koska heidän matemaattinen maailmansa on niin täydellinen ettei sellaista löydy oikeasta todellisuudesta, ja tämän asiantilan tajuaminen viettelee mystiikkaan.
     Mutta nyt Helatorstain tuntumassa, tätä kirjoittaessa on koleaa kaikkialla, koko Euroopassa, siis vertauskuvallisesti, sanotun toisella puolella. ”Soista ja surkeaa”, huokaa I-haa tai huokaisisi jos istuisi seuranani kuistilla aamutohvelit jalassa.



Päällys: Raimo Raatikainen.


Wittgenstein tarttuu lauseisiin.
     Kun Frege väitti että ”jokaisella oikein muodostetulla lauseella täytyy olla mieli”, Wittgenstein vastasi että ei se niin mene: ”Minä puolestani sanon, että jokainen mahdollinen lause on oikein muodostettu.”
     Wittgenstein otti mieltä vailla olevan lauseen esimerkiksi lauseen ”Sokrates on identtinen”. Koska ”identtinen” sanalla ei ole mitään merkitystä adjektiivina – siis siinä kielessä jota puhumme ja käytämme – ei em. lause ilmaise mitään. Vaikka lauseen muuttaisi muotoon ”Hammett on identtinen”, siinä on yhtä vähän tolkkua. Sitä vastoin lause ”Hammett on Sokrateksen kanssa identtinen” kuulostaa järkevältä, siinä on mieli tai mielen tuntu vaikka tiedämme, että sekin on yhtä mieletön. Melkein mieletön. Melkein mahdoton mutta vain melkein.
     Ajat ovat Wittgensteinista ja Hammettista muuttuneet.
     Mielettömiä lauseita kuulee harva se päivä.


Kaikki lauseet ovat samanarvoisia.”
     Oho, mitä tuo sitten tarkoittaa?
     Onko Hemingwayn lause samanarvoinen Hammettin lauseen kanssa, Hammettin lause samanarvoinen Anni Polvan lauseen kanssa, Polvan lause samanarvoinen kuin Shakespearen lause? Jne.
     Näin on, sillä maailman merkityksen täytyy olla maailman ulkopuolella, Wittgenstein sanoo. Moni saattaa epäillä tätä väitettä; ainakin ne jotka sorvaavat lauseita tehdäkseen politiikkaa tai estetiikkaa.
     Mutta filosofi (vai matemaatikko) on armoton: ”Maailmassa kaikki on niin kuin on ja kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu: maailmassa ei ole mitään arvoa – ja jos olisi, sillä ei olisi mitään arvoa.”
     Tästä seuraa Wittgensteinin ajatuksenkulkua seuraten, ettei etiikkaa eikä estetiikkaa voi ilmaista lausein. ”Lauseet eivät voi ilmaista mitään korkeampaa.”
     Jos näin on, ja kenties näin on, junttimaisella ymmärryksellä se tarkoittaa ettei ole mitään ”oikeaa” etiikkaa tai moraalia eikä myöskään universaalia esteettistä totuutta kielessä ilmaistuna; ei siis voi päätellä nyt elettävästä elämästä mikä poliittinen ratkaisu olisi se ainoa oikea (jonka uniikki arvo annettaisiin maailman ulkopuolelta) eikä taideobjektiivejakaan voi järjestää paremmusjärjestykseen (jonka uniikki asteikko löytyisi ulkopuolelta).
     Juntin, siis minun, ymmärrys saattaa tietysti olla puutteellista.
     Mutta minähän silti ihan virkistyin Wittgesteinin sanomisista: noin minäkin olen aina sanonut. Tai ajattellut. Tai ajatellut joskus sanovani.
     Siis mitä?
     ”Tahdonvapaus on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.”
     Hyvä huuli, eikö?
     Sillä jos tietäisimme maailman tilan nyt ja kohta, meiltä puuttuisi vapaus olla toimivia yksilöitä, jotka valitsevat sen tai tämän välillä. Tulevan tietämättömyys on tämän hetken valinnanvapautta.
     Jos tietäisimme lauseen, joka ilmaisee eettisen ja esteettisen totuuden, meidän elämämme kävisi merkityksettömäksi. Kaikki olisi sanottu ennen kuin ensimmäinen kirjain piirretään.


Ludwig Wittgenstein syntyi Wienissä 1889.
     Edellisenä vuonna Chicagossa syntyi Raymond Chandler.
     Dashiell Hammett syntyi 27.5.1894 Marylandissa.
     Kolme lausetta joista kahden välille saadaan yhteys. Kolmannen yhteys jää arvoitukseksi.
     Minulle muistutettiin, että tämän viikon tiistaina tuli kuluneeksi 120 vuotta Hammettin syntymästä. Se pitää ottaa huomioon, kirjata tiettäväksi.
     Matti Salo sanoi Hammettia behavioristiseksi kirjailijaksi.
     Kovaksikeitettyjen dekkareiden ystävät jakautuvat Hammettin kannattajiin (behaviorismia, nihilismiä, darvinistista realismia, jopa julmuutta) ja Chandlerin kannattajiin (esteettinen visio, neonviidakon romanttinen sankaruus, runollinen realismi). Jos sinusta Syvä uni on Chandlerin ”paras” romaani, olet todennäköisesti myös Hammettiin ihastunut. Jos taas pidät enemmän Pitkistä jäähyväisistä, kuulut Chandlerin galahadmaisen sentimenton ystäviin eikä Hammett oikein riitä.
     Hammettin 120 vuotispäivn kunniaksi pitää siis sanoa jotakin, mutta koska en löydä hyllystäni muuatta kirjaa, johon kirjoitin esseen Hammettin ja Chandlerin ”suhteesta”, täytyy tyytyä lainaamaan Chandlerin ajatuksia.
     Seuraavat virkkeet poimin Raymond Chandlerin esseestä Se murhaa joka osaa (teoksessa Helmistä on vain harmia. Suom. Eero Huhtala. WSOY 1971.

Hammett oli tähti omalla alallaan, mutta hänen tuotannossaan ei ole mitään sellaista joka ei olisi ollut nähtävissä jo Hemingwayn alkukauden romaaneissa ja novelleissa.”

Se alkoi luultavasti runoudesta; melkein kaikkihan siitä alkaa. Jäljet voidaan johtaa aina Walt Whitmaniin saakka, jos niikseen tulee. Mutta Hammett sovelsi sen salapoliisiromaaniin, ja sitä oli raskas saada liikeelle englantilaisen hienostelun ja amerikkalaisen puolihienostelun ikeen alta.”

Tokkopa Hammettilla oli mitään harkittuja taiteellisia tavoitteita...”

Hammett nosti murhan venetsialaisesta maljakosta ja pudotti sen pimeälle kujalle. Ei sen tarvitse jäädä sinne pysyvästi, mutta oli hyvä aloittaa sillä tavalla, jotta päästäisiin mahdollisimman kauaksi Emily Postin käsityksestä siitä miten hyvin kasvatetun seurapiirinaisen tulee nakertaa kanankoipea.”

Hänellä [Hammettilla] oli loistava tyyli, mutta hänen lukijansa eivät käsittäneet sitä, koska se pukeutui kieleen jonka ei katsottu kykenevän niin hienostuneeseen esitykseen.”

Hammettia väitetään sydämettömäksi, mutta itse hän piti silti suurimmassa arvossa kertomusta miehen kiintymyksestä ystäväänsä.”

Hän myös todisti että salapoliisiromaani voi olla merkittävää kirjallisuutta. Maltan haukka on sellainen taideteos, että – olkoonpa se neron tuote tai ei – kirjailija joka sellaiseen suoritukseen yltää, pystyy ' hypoteettisesti' mihin tahansa.”

Hammett teki muutakin: hän teki salapoliisitarinan kirjoittamisen hauskaksi; se ei ollut enää mitättömnien johtolankojen uuvuttavaa nivomista.”

Aika moni väittää vieläkin, ettei Hammett kirjoittanut lainkaan salapoliisiromaaneja vaan pelkkiä kovaksi keitettyjä paheiden katujen kronikoita, joihin oli ohimennen pudotettu rikosjuonen tapainen kuin oliivi marttiniin.”


Yep!



Päällys: Heikki Ahtiala.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti