[Wittgenstein ja Hammett]
Joskus.
Joskus
on hauska lukea jotakin mitä ei oikeastaan ymmärrä tai ymmärtää
vain osan tai osittain eikä ehkä senkään vertaa eikä paljoa
kuitenkaan, vaikka kuvittelee ohimenevän hetken jopa ymmärtävänsä.
Viime
lauantaina, kun aurinko paistoi niin autuaasti, että oli mukava
istua ruusupuskan suojassa ja samalla nauttia espressoa vallitsevan säätilan
suopeutta kiittäen, luin tai paremminkin lueskelin Ludwig
Wittgensteinin Tractatusta (Tractatus
Logico-Phlilosophicus eli loogis-filosofinen tutkielma. 1921.
Suom. Heikki Nyman. WSOY 1971.)
Lueskellessa
Wittgensteinia auringon lämmittäessä, toisin kuin nyt, nyt kun
pitää istua tätä kirjoittamassa villapaidassa ja jaloissa
lampaannahkaiset aamutosssut kuunnellen äskeisen sateen pisaroiden
tippumista rännistä, silmiin osui ihmeteltäväksi muutama lause ja
ajatus, jotka yhtä aikaa tuntuivat järkeviltä ja samalla
mystisiltä, ikään kuin ne olisivat filosofista huumoria, jonka
vitsikkyyttä ei tavoita hyppysiinsä eikä ainakaan tiedä
kuuluisiko nauraa vai ei.
Sillä
tavalla Wittgensteinia yleensä luen, lueskelen. Muutaman lauseen
sieltä täältä. Vähintään puoleksi ymmällä. Ymmärrystä
yrittäen.
Tractatuksessahan
Wittgenstein (kai) pohtii sitä maailmaa, joka voidaan ilmaista
kielessä eikä muuten, mutta ei (kaiketi) väitä etteikö toinenkin maailma
olisi olemassa, vaikkei sanat riitä siitä kertomaan. On vain
lauseita sanotusta todellisuudesta.
Georg Henrik
von Wright huomauttaa teoksen saatesanoissa, että tuo toinen (mahdollinen) maailma, tuo
kielen rajojen takainen maailma on mystiikkaa, ja että Wittgenstein
oli sekä loogikko että mystikko mutta ei tavallisessa mielessä
kumpaakaan.
Ehkäpä
kaikki matemaatikot ovat mystikkoja, koska heidän matemaattinen
maailmansa on niin täydellinen ettei sellaista löydy oikeasta
todellisuudesta, ja tämän asiantilan tajuaminen viettelee
mystiikkaan.
Mutta
nyt Helatorstain tuntumassa, tätä kirjoittaessa on koleaa kaikkialla, koko Euroopassa, siis
vertauskuvallisesti, sanotun toisella puolella. ”Soista ja
surkeaa”, huokaa I-haa tai huokaisisi jos istuisi seuranani kuistilla
aamutohvelit jalassa.
Päällys: Raimo Raatikainen. |
Wittgenstein
tarttuu lauseisiin.
Kun
Frege väitti että ”jokaisella oikein muodostetulla lauseella
täytyy olla mieli”, Wittgenstein vastasi että ei se niin mene:
”Minä puolestani sanon, että jokainen mahdollinen lause on oikein
muodostettu.”
Wittgenstein
otti mieltä vailla olevan lauseen esimerkiksi lauseen ”Sokrates on
identtinen”. Koska ”identtinen” sanalla ei ole mitään
merkitystä adjektiivina – siis siinä kielessä jota puhumme ja
käytämme – ei em. lause ilmaise mitään. Vaikka lauseen
muuttaisi muotoon ”Hammett on identtinen”, siinä on yhtä vähän
tolkkua. Sitä vastoin lause ”Hammett on Sokrateksen kanssa
identtinen” kuulostaa järkevältä, siinä on mieli tai mielen
tuntu vaikka tiedämme, että sekin on yhtä mieletön. Melkein
mieletön. Melkein mahdoton mutta vain melkein.
Ajat
ovat Wittgensteinista ja Hammettista muuttuneet.
Mielettömiä
lauseita kuulee harva se päivä.
”Kaikki
lauseet ovat samanarvoisia.”
Oho,
mitä tuo sitten tarkoittaa?
Onko
Hemingwayn lause samanarvoinen Hammettin lauseen kanssa, Hammettin
lause samanarvoinen Anni Polvan lauseen kanssa, Polvan lause
samanarvoinen kuin Shakespearen lause? Jne.
Näin
on, sillä maailman merkityksen täytyy olla maailman ulkopuolella,
Wittgenstein sanoo. Moni saattaa epäillä tätä väitettä; ainakin
ne jotka sorvaavat lauseita tehdäkseen politiikkaa tai estetiikkaa.
Mutta
filosofi (vai matemaatikko) on armoton: ”Maailmassa kaikki on niin
kuin on ja kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu: maailmassa ei ole
mitään arvoa – ja jos olisi, sillä ei olisi mitään arvoa.”
Tästä
seuraa Wittgensteinin ajatuksenkulkua seuraten, ettei etiikkaa eikä
estetiikkaa voi ilmaista lausein. ”Lauseet eivät voi ilmaista
mitään korkeampaa.”
Jos näin
on, ja kenties näin on, junttimaisella ymmärryksellä se tarkoittaa
ettei ole mitään ”oikeaa” etiikkaa tai moraalia eikä myöskään
universaalia esteettistä totuutta kielessä ilmaistuna; ei siis voi
päätellä nyt elettävästä elämästä mikä poliittinen ratkaisu
olisi se ainoa oikea (jonka uniikki arvo annettaisiin maailman
ulkopuolelta) eikä taideobjektiivejakaan voi järjestää
paremmusjärjestykseen (jonka uniikki asteikko löytyisi
ulkopuolelta).
Juntin,
siis minun, ymmärrys saattaa tietysti olla puutteellista.
Mutta
minähän silti ihan virkistyin Wittgesteinin sanomisista: noin
minäkin olen aina sanonut. Tai ajattellut. Tai ajatellut joskus
sanovani.
Siis
mitä?
”Tahdonvapaus
on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.”
Hyvä
huuli, eikö?
Sillä
jos tietäisimme maailman tilan nyt ja kohta, meiltä puuttuisi
vapaus olla toimivia yksilöitä, jotka valitsevat sen tai tämän
välillä. Tulevan tietämättömyys on tämän hetken
valinnanvapautta.
Jos
tietäisimme lauseen, joka ilmaisee eettisen ja esteettisen totuuden,
meidän elämämme kävisi merkityksettömäksi. Kaikki olisi sanottu
ennen kuin ensimmäinen kirjain piirretään.
Ludwig
Wittgenstein syntyi Wienissä 1889.
Edellisenä
vuonna Chicagossa syntyi Raymond Chandler.
Dashiell
Hammett syntyi 27.5.1894 Marylandissa.
Kolme
lausetta joista kahden välille saadaan yhteys. Kolmannen yhteys jää
arvoitukseksi.
Minulle
muistutettiin, että tämän viikon tiistaina tuli kuluneeksi 120
vuotta Hammettin syntymästä. Se pitää ottaa huomioon, kirjata
tiettäväksi.
Matti
Salo sanoi Hammettia behavioristiseksi kirjailijaksi.
Kovaksikeitettyjen
dekkareiden ystävät jakautuvat Hammettin kannattajiin
(behaviorismia, nihilismiä, darvinistista realismia, jopa julmuutta) ja
Chandlerin kannattajiin (esteettinen visio, neonviidakon romanttinen
sankaruus, runollinen realismi). Jos
sinusta Syvä uni on Chandlerin ”paras” romaani, olet
todennäköisesti myös Hammettiin ihastunut. Jos taas pidät enemmän
Pitkistä jäähyväisistä, kuulut Chandlerin galahadmaisen
sentimenton ystäviin eikä Hammett oikein riitä.
Hammettin
120 vuotispäivn kunniaksi pitää siis sanoa jotakin, mutta koska en
löydä hyllystäni muuatta kirjaa, johon kirjoitin esseen Hammettin
ja Chandlerin ”suhteesta”, täytyy tyytyä lainaamaan Chandlerin
ajatuksia.
Seuraavat
virkkeet poimin Raymond Chandlerin esseestä Se murhaa joka osaa
(teoksessa Helmistä on vain harmia. Suom. Eero Huhtala.
WSOY 1971.
”Hammett
oli tähti omalla alallaan, mutta hänen tuotannossaan ei ole mitään
sellaista joka ei olisi ollut nähtävissä jo Hemingwayn alkukauden
romaaneissa ja novelleissa.”
”Se
alkoi luultavasti runoudesta; melkein kaikkihan siitä alkaa. Jäljet
voidaan johtaa aina Walt Whitmaniin saakka, jos niikseen tulee. Mutta
Hammett sovelsi sen salapoliisiromaaniin, ja sitä oli raskas saada
liikeelle englantilaisen hienostelun ja amerikkalaisen
puolihienostelun ikeen alta.”
”Tokkopa
Hammettilla oli mitään harkittuja taiteellisia tavoitteita...”
”Hammett
nosti murhan venetsialaisesta maljakosta ja pudotti sen pimeälle
kujalle. Ei sen tarvitse jäädä sinne pysyvästi, mutta oli hyvä
aloittaa sillä tavalla, jotta päästäisiin mahdollisimman kauaksi
Emily Postin käsityksestä siitä miten hyvin kasvatetun
seurapiirinaisen tulee nakertaa kanankoipea.”
”Hänellä
[Hammettilla]
oli loistava tyyli, mutta hänen lukijansa eivät käsittäneet sitä,
koska se pukeutui kieleen jonka ei katsottu kykenevän niin
hienostuneeseen esitykseen.”
”Hammettia
väitetään sydämettömäksi, mutta itse hän piti silti
suurimmassa arvossa kertomusta miehen kiintymyksestä ystäväänsä.”
”Hän
myös todisti että salapoliisiromaani voi olla merkittävää
kirjallisuutta. Maltan haukka
on sellainen taideteos, että – olkoonpa se neron tuote tai ei –
kirjailija joka sellaiseen suoritukseen yltää, pystyy '
hypoteettisesti' mihin tahansa.”
”Hammett
teki muutakin: hän teki salapoliisitarinan kirjoittamisen hauskaksi;
se ei ollut enää mitättömnien johtolankojen uuvuttavaa
nivomista.”
”Aika
moni väittää vieläkin, ettei Hammett kirjoittanut lainkaan
salapoliisiromaaneja vaan pelkkiä kovaksi keitettyjä paheiden
katujen kronikoita, joihin oli ohimennen pudotettu rikosjuonen
tapainen kuin oliivi marttiniin.”
Yep!
Päällys: Heikki Ahtiala. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti