Sokrates on identtinen

[Wittgenstein ja Hammett]

Joskus.

     Joskus on hauska lukea jotakin mitä ei oikeastaan ymmärrä tai ymmärtää vain osan tai osittain eikä ehkä senkään vertaa eikä paljoa kuitenkaan, vaikka kuvittelee ohimenevän hetken jopa ymmärtävänsä.

     Viime lauantaina, kun aurinko paistoi niin autuaasti, että oli mukava istua ruusupuskan suojassa ja samalla nauttia espressoa vallitsevan säätilan suopeutta kiittäen, luin tai paremminkin lueskelin Ludwig Wittgensteinin Tractatusta (Tractatus Logico-Phlilosophicus eli loogis-filosofinen tutkielma. 1921. Suom. Heikki Nyman. WSOY 1971.)

     Lueskellessa Wittgensteinia auringon lämmittäessä, toisin kuin nyt, nyt kun pitää istua tätä kirjoittamassa villapaidassa ja jaloissa lampaannahkaiset aamutosssut kuunnellen äskeisen sateen pisaroiden tippumista rännistä, silmiin osui ihmeteltäväksi muutama lause ja ajatus, jotka yhtä aikaa tuntuivat järkeviltä ja samalla mystisiltä, ikään kuin ne olisivat filosofista huumoria, jonka vitsikkyyttä ei tavoita hyppysiinsä eikä ainakaan tiedä kuuluisiko nauraa vai ei.

     Sillä tavalla Wittgensteinia yleensä luen, lueskelen. Muutaman lauseen sieltä täältä. Vähintään puoleksi ymmällä. Ymmärrystä yrittäen.

     Tractatuksessahan Wittgenstein (kai) pohtii sitä maailmaa, joka voidaan ilmaista kielessä eikä muuten, mutta ei (kaiketi) väitä etteikö toinenkin maailma olisi olemassa, vaikkei sanat riitä siitä kertomaan. On vain lauseita sanotusta todellisuudesta.

     Georg Henrik von Wright huomauttaa teoksen saatesanoissa, että tuo toinen (mahdollinen) maailma, tuo kielen rajojen takainen maailma on mystiikkaa, ja että Wittgenstein oli sekä loogikko että mystikko mutta ei tavallisessa mielessä kumpaakaan.

     Ehkäpä kaikki matemaatikot ovat mystikkoja, koska heidän matemaattinen maailmansa on niin täydellinen ettei sellaista löydy oikeasta todellisuudesta, ja tämän asiantilan tajuaminen viettelee mystiikkaan.

     Mutta nyt Helatorstain tuntumassa, tätä kirjoittaessa on koleaa kaikkialla, koko Euroopassa, siis vertauskuvallisesti, sanotun toisella puolella. ”Soista ja surkeaa”, huokaa I-haa tai huokaisisi jos istuisi seuranani kuistilla aamutohvelit jalassa.

Päällys: Raimo Raatikainen.

Wittgenstein tarttuu lauseisiin.

     Kun Frege väitti että ”jokaisella oikein muodostetulla lauseella täytyy olla mieli”, Wittgenstein vastasi että ei se niin mene: ”Minä puolestani sanon, että jokainen mahdollinen lause on oikein muodostettu.”

     Wittgenstein otti mieltä vailla olevan lauseen esimerkiksi lauseen ”Sokrates on identtinen”. Koska ”identtinen” sanalla ei ole mitään merkitystä adjektiivina – siis siinä kielessä jota puhumme ja käytämme – ei em. lause ilmaise mitään. Vaikka lauseen muuttaisi muotoon ”Hammett on identtinen”, siinä on yhtä vähän tolkkua. Sitä vastoin lause ”Hammett on Sokrateksen kanssa identtinen” kuulostaa järkevältä, siinä on mieli tai mielen tuntu vaikka tiedämme, että sekin on yhtä mieletön. Melkein mieletön. Melkein mahdoton mutta vain melkein.

     Ajat ovat Wittgensteinista ja Hammettista muuttuneet.

     Mielettömiä lauseita kuulee harva se päivä.

”Kaikki lauseet ovat samanarvoisia.”

     Oho, mitä tuo sitten tarkoittaa?

     Onko Hemingwayn lause samanarvoinen Hammettin lauseen kanssa, Hammettin lause samanarvoinen Anni Polvan lauseen kanssa, Polvan lause samanarvoinen kuin Shakespearen lause? Jne.

     Näin on, sillä maailman merkityksen täytyy olla maailman ulkopuolella, Wittgenstein sanoo. Moni saattaa epäillä tätä väitettä; ainakin ne jotka sorvaavat lauseita tehdäkseen politiikkaa tai estetiikkaa.

     Mutta filosofi (vai matemaatikko) on armoton: ”Maailmassa kaikki on niin kuin on ja kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu: maailmassa ei ole mitään arvoa – ja jos olisi, sillä ei olisi mitään arvoa.”

     Tästä seuraa Wittgensteinin ajatuksenkulkua seuraten, ettei etiikkaa eikä estetiikkaa voi ilmaista lausein. ”Lauseet eivät voi ilmaista mitään korkeampaa.”

     Jos näin on, ja kenties näin on, junttimaisella ymmärryksellä se tarkoittaa ettei ole mitään ”oikeaa” etiikkaa tai moraalia eikä myöskään universaalia esteettistä totuutta kielessä ilmaistuna; ei siis voi päätellä nyt elettävästä elämästä mikä poliittinen ratkaisu olisi se ainoa oikea (jonka uniikki arvo annettaisiin maailman ulkopuolelta) eikä taideobjektiivejakaan voi järjestää paremmusjärjestykseen (jonka uniikki asteikko löytyisi ulkopuolelta).

     Juntin, siis minun, ymmärrys saattaa tietysti olla puutteellista.

     Mutta minähän silti ihan virkistyin Wittgesteinin sanomisista: noin minäkin olen aina sanonut. Tai ajattellut. Tai ajatellut joskus sanovani.

     Siis mitä?

     ”Tahdonvapaus on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.”

     Hyvä huuli, eikö?

     Sillä jos tietäisimme maailman tilan nyt ja kohta, meiltä puuttuisi vapaus olla toimivia yksilöitä, jotka valitsevat sen tai tämän välillä. Tulevan tietämättömyys on tämän hetken valinnanvapautta.

     Jos tietäisimme lauseen, joka ilmaisee eettisen ja esteettisen totuuden, meidän elämämme kävisi merkityksettömäksi. Kaikki olisi sanottu ennen kuin ensimmäinen kirjain piirretään.

Ludwig Wittgenstein syntyi Wienissä 1889.

     Edellisenä vuonna Chicagossa syntyi Raymond Chandler.

     Dashiell Hammett syntyi 27.5.1894 Marylandissa.

     Kolme lausetta joista kahden välille saadaan yhteys. Kolmannen yhteys jää arvoitukseksi.

     Minulle muistutettiin, että tämän viikon tiistaina tuli kuluneeksi 120 vuotta Hammettin syntymästä. Se pitää ottaa huomioon, kirjata tiettäväksi.

     Matti Salo sanoi Hammettia behavioristiseksi kirjailijaksi.

     Kovaksikeitettyjen dekkareiden ystävät jakautuvat Hammettin kannattajiin (behaviorismia, nihilismiä, darvinistista realismia, jopa julmuutta) ja Chandlerin kannattajiin (esteettinen visio, neonviidakon romanttinen sankaruus, runollinen realismi). Jos sinusta Syvä uni on Chandlerin ”paras” romaani, olet todennäköisesti myös Hammettiin ihastunut. Jos taas pidät enemmän Pitkistä jäähyväisistä, kuulut Chandlerin galahadmaisen sentimenton ystäviin eikä Hammett oikein riitä.

     Hammettin 120 vuotispäivn kunniaksi pitää siis sanoa jotakin, mutta koska en löydä hyllystäni muuatta kirjaa, johon kirjoitin esseen Hammettin ja Chandlerin ”suhteesta”, täytyy tyytyä lainaamaan Chandlerin ajatuksia.

     Seuraavat virkkeet poimin Raymond Chandlerin esseestä Se murhaa joka osaa (teoksessa Helmistä on vain harmia. Suom. Eero Huhtala. WSOY 1971.

”Hammett oli tähti omalla alallaan, mutta hänen tuotannossaan ei ole mitään sellaista joka ei olisi ollut nähtävissä jo Hemingwayn alkukauden romaaneissa ja novelleissa.”

”Se alkoi luultavasti runoudesta; melkein kaikkihan siitä alkaa. Jäljet voidaan johtaa aina Walt Whitmaniin saakka, jos niikseen tulee. Mutta Hammett sovelsi sen salapoliisiromaaniin, ja sitä oli raskas saada liikeelle englantilaisen hienostelun ja amerikkalaisen puolihienostelun ikeen alta.”

”Tokkopa Hammettilla oli mitään harkittuja taiteellisia tavoitteita...”

”Hammett nosti murhan venetsialaisesta maljakosta ja pudotti sen pimeälle kujalle. Ei sen tarvitse jäädä sinne pysyvästi, mutta oli hyvä aloittaa sillä tavalla, jotta päästäisiin mahdollisimman kauaksi Emily Postin käsityksestä siitä miten hyvin kasvatetun seurapiirinaisen tulee nakertaa kanankoipea.”

”Hänellä [Hammettilla] oli loistava tyyli, mutta hänen lukijansa eivät käsittäneet sitä, koska se pukeutui kieleen jonka ei katsottu kykenevän niin hienostuneeseen esitykseen.”

”Hammettia väitetään sydämettömäksi, mutta itse hän piti silti suurimmassa arvossa kertomusta miehen kiintymyksestä ystäväänsä.”

”Hän myös todisti että salapoliisiromaani voi olla merkittävää kirjallisuutta. Maltan haukka on sellainen taideteos, että – olkoonpa se neron tuote tai ei – kirjailija joka sellaiseen suoritukseen yltää, pystyy ' hypoteettisesti' mihin tahansa.”

”Hammett teki muutakin: hän teki salapoliisitarinan kirjoittamisen hauskaksi; se ei ollut enää mitättömnien johtolankojen uuvuttavaa nivomista.”

”Aika moni väittää vieläkin, ettei Hammett kirjoittanut lainkaan salapoliisiromaaneja vaan pelkkiä kovaksi keitettyjä paheiden katujen kronikoita, joihin oli ohimennen pudotettu rikosjuonen tapainen kuin oliivi marttiniin.”

Yep!

Päällys: Heikki Ahtiala.

Käännetyt jäähyväiset, pitkät

[esimerkki Raymond Chandlerin proosan suomentamisesta]

Palstan ”kummisedän” Raymond Chandlerin (1888-1959) syntymästä tuli kuluneeksi heinäkuun 23. päivänä 125 vuotta. Minä en huomannut noteerata merkkipäivää.

      Onneksi Jokke kirjoitti viime viikolla mainion ja innostuneen arvioinnin Chandlerin pääteoksesta Pitkät jäähyväiset (Jokken Kirjanurkka29.7), jossa hän mm. kiitteli romaanin suomennosta sanomalla että ”Eero Ahmavaaran käännös on minusta hyvä ja toimiva, tekstissä on jonkin verran nykyään jo vanhahtavia sanoja....”

      Minäkin olen aina pitänyt Ahmavaaran käännöksistä, mutta niistä pitäminen, ja varsinkin Pitkien jäähyväisten suomennoksesta pitäminen on jossain määrin pulmallista, koska Ahmavaara jätti alkuteoksesta pitkiä pätkiä kääntämättä ja muutenkin teksti tuntuu huolimattomalta, tai ainakin huolettomalta ja vapaasti lennokkaalta.

      Ahmavaaran ”tyylissä” on kuitenkin sellaista rentoutta mikä nähdäkseni puuttuu Kalevi Nyytäjän 80-luvun Chandler-suomennoksista. Reilusti on kuitenkin tunnustettava, että Nyytäjän käännökset ovat lähempänä alkutekstiä ja uskollisempia sille.

      Tästä huolimatta Ahmavaaran käännökset leimautuvat minun päässäni Chandlerin ”kieleksi” ja ”tyyliksi”, koska olen niiden kautta Chandlerini lukenut, jo 50-luvun lopulla jos oikein muistan. Voihan olla, että sille joka lukee ensimmäiseksi Nyytäjän tarkemmat suomennokset, Chandler lähtee lentoon ja kotiutuu Nyytäjän ”tyylissä” ja ”kielessä”.

No, koska meillä on etuoikeus lukea Chandleria kahden suomentajan teksteistä, ajattelin ottaa yhden esimerkin molempien kynänjäljestä. Blogiin kirjoittamisessa on se hyvä puoli ettei tarvitse ajatella merkkimääriä – sanomalehteen näin pitkiä lainauksia ei saisi millään sopimaan. Siihen tarvittaisiin pari tabloidisivua eikä sellaisia ole tarjolla, sääli kyllä.

     Pitkistä jäähyväisistä sen verran että Raymond Chandler kirjoitti sitä kolmisen vuotta 1950-luvun alussa. Hänen vaimonsa, kirjailijaa 18 vuotta vanhempi Cissy, oli jo hyvin sairas ja eli viimeisiä vuosiaan. Chandler oli kosteiden Hollywood-vuosien jälkeen elänyt monta vuotta täysin raittiina, mutta vuoden 1952 Englanninmatkan aikana hän palasi taas alkoholin pariin ja laivamatkalla kotiin Amerikkaan ”opetteli” juomaan gimlettejä, drinkkejä jotka Pitkissä jäähyväisissä rituaalinomaisesti kuvastavat Philip Marlowen ja Terry Lennoxin ystävyysuhdetta.

     Romaanissa on kosolti erilaisia aiheita ja teemoja, niin kuin Jokke kirjoituksessaan kuvasi, mutta yksi keskeisimpiä on kahden miehen välinen ystävyys ja siinä koettu pettymys. Tässä romaanissa Chandlerin ”sankari” Marlowe ei enää ole ulkopuolinen tarkkailija vaan hänestä tulee tunteellinen ja tunteva ihminen jonka elämä kietoutuu tarinan muiden henkilöiden elämään.

     Kun Chandler sai romaaninsa valmiiksi vuonna 1952 ja lähetti käsikirjoituksen kirjallisuusagentilleen, hän sai palautteen että Marlowesta oli tullut liian sentimentaalinen, liiaksi kristushahmo. Chandler otti ”tylyn” kritiikin vastaan, mutta katkaisi suhteensa pitkäaikaiseen agenttiinsa. Hän kirjoitti suuren osan romaanista uudestaan.

     Pitkät jäähyväiset ilmestyi Englannissa loppuvuodesta 1953 ja Yhdysvalloissa seuraavana keväänä. Chandlerin vaimo kuoli sitten joulukuussa. Chandler oli liian humalassa osallistuakseen rakkaansa hautajaisiin.

Englantilaisen ensimmäisen painoksen kansi.
Ote Matthew J. Bruccolin kirjasta Raymond Chandler - A Descriptive Bibliography
University of Pittsburgh Press 1979

Seuraava katkelma on Pitkien jäähyväisten (The Long Good-Bye) neljännen luvun alusta.

The last time we had a drink in a bar was in May and it was earlier than usual, just after four o'clock. He [Terry Lennox] looked tired and thinner but he looked around with a slow smile of pleasure.

     ”I like bars just after they open for the evening. When the air inside is still cool and clean and everything is shiny and the bar-keep is giving himself that last look in the mirror to see if his tie is straight and his hair is smooth. I like the neat bottles on the bar back and the lovely shining glasses and the anticipation. I like to watch the man mix the first one of the evening and put it down on a crisp mat and put the little folded napkin beside it. I like to taste it slowly. The first quiet drink of the evening in a quiet bar – that's wonderful.”

     I agreed him.

     ”Alcohol is like love,” he said. ”The first kiss is magic, the second is intimate, the third is routine. After that you take the girl's clothes off.”

     ”Is that bad?” I asked him.

     ”It's excitiment of a high order, but it's an impure emotion – impure in the aesthetic sense. I'm not sneering at sex. It's necessary and it doesn't have to be ugly. But it always has to be managed. Making it glamorous is a billion-dollar industry and it costs every cent of it.”

Sama kohtaus Eero Ahmavaaran kääntämänä vuonna 1956 (WSOY, SaPo 17.)

Viimeisen kerran kohotimme yhdessä lasia baarissa toukokuussa, hiukan aikaisemmin kuin tavallisesti, sillä kello oli vasta vähän yli neljä. Hän näytti väsyneeltä ja laihtuneelta, mutta katseli ympärilleen hymyillen hidasta mielihyvän hymyä.

     ”Minä pidän baareista juuri sillä hetkellä, kun ne ovat auenneet vastaanottamaan iltaa. Kun ilma sisällä on vielä viileää ja puhdasta ja kaikki kiiltää ja baarimies vilkaisee viimeisen kerran kuvastimeen todetakseen että solmuke on suorassa ja tukka järjestyksessä. Pidän baarin takana olevista siisteistä pulloista ja loistavista laseista ja odotuksesta. Minusta on mukavaa katsella, kuinka baarimies sekoittaa illan ensimmäisen lasin ja panee sen eteesi ja pistää viereen pienen laskostetun lautasliinan. Minusta on mukavaa maistella sitä hitaasti. Illan ensimmäinen levollinen ryyppy levollisessa baarissa – se on ihmeellinen.”

     Yhdyin häneen.

     ”Alkoholi on kuin rakkaus, hän sanoi. ”Ensimmäinen suudelma on taikaa, toinen läheisyyttä, kolmas tottumusta. Ja sen jälkeen ollaankin jo siinä vaiheessa, jolloin tytön vaatteet riisutaan.”

     ”Eikö se sitten ole mukavaa?” kysyin.

     ”Se on jännittävin toimitus, mutta se ei ole puhdas tunne, puhdas esteettisessä mielessä. En halveksi sukupuolielämää. Se on välttämätöntä eikä sen tarvitse olla rumaa. Mutta nykyisin sitä täytyy aina rummuttaa. Siitä on tehty miljardin dollarin teollisuutta.”

Kalevi Nyytäjän suomennos ilmestyi vuonna 1988.

Toukokuussa kävimme viimeisen kerran baarissa ryypyllä, ja se tapahtui aikaisemmin kuin muulloin, heti neljän jälkeen. Terry näytti väsyneeltä ja laihemmalta, mutta hän katseli ympärilleen hidas tyytyväinen hymy huulillaan.

     ”Minä pidän baareista silloin kun ne juuri ovat avanneet ovensa illaksi. Kun ilma on sisällä vielä vilpoista ja puhdasta ja kaikki kiiltää ja baarimikko vilkaisee vielä viimeisen kerran peilistä, onko solmio suorassa ja tukka sileä. Minä pidän baarin takaseinän siisteistä pulloriveistä ja kauniista kiiltävistä laseista ja odotuksen tunnelmasta. Tuntuu mukavalta katsella, kun mies sekoittaa illan ensimmäisen ryypyn ja asettaa sen puhtaalle lasinaluselle ja panee sen viereen pienen taitetun lautasliinan. Minä haluan maistella sitä hitaasti. Illan ensimmäinen rauhallinen ryyppy hiljaisessa baarissa – ihanaa.”

     Olin hänen kanssaan samaa mieltä.

     ”Alkoholi on kuin rakkaus”, hän sanoi. ”Ensimmäinen suudelma on taikaa, toinen on läheisyyttä, kolmas on rutiinia. Sen jälkeen voit jo riisua tytön.”

     ”Onko se paha asia?” kysyin häneltä.

     ”Se tuntuu vahvasti kiihottavalta, mutta se on epäpuhdas tunne – epäpuhdas esteettisessä mielessä. En minä yritä irvailla seksiä. Seksi on välttämätöntä eikä sen tarvitse olla rumaa. Mutta se on aina voitava pitää aisoissa. Jotta seksiin saadaan hohtoa on olemassa miljardin dollarin teollisuus, ja se on pennilleen hintansa arvoinen.”

Edellä olevia voi sitten lukea ”sillä silmällä” ja jokaisella on oikeus johtopäätöksiin – jos ei muusta niin luonnollisen (avoimen) kielen monitulkintaisuudesta ainakin. Kysyä myös voi, onko kumpikaan kääntäjä ymmärtänyt täsmälleen mitä Chandler sanoo kahdessa viimeisessä lauseessa.

     ”Kääntäjän kannalta Chandleria on nautinnollisempaa lukea kuin kääntää”,

Kalevi Nyytäjä muisteli Chandler-urakkaansa kirjoituskokoelmassa Liian pitkät jäähyväiset (Like 1994. Toim. Hannu Waarala ja Kyösti Salovaara.) ”Mitä enemmän kirjailijan sanaa ja lausetta arvostaa ja kunnioittaa, sitä kovemmaksi käyvät suorituspaineet.”

     Nyytäjä sanoi, että suomenkieli on liian kaukana englannista jotta kääntäminen onnistuisi loppuun asti; jotta tyylin ja rytmin tavoittaisi pilkulleen. ”Kun kirjailija käyttää nopearytmisessä tilannekuvauksessa tai tietyntyyppisessä dialogissa lyhyitä yksi- tai kaksitavuisia sanoja, ei suomen kielen puolelta läheskään aina löydy yhtä lyhyitä sanoja.”

     Nyytäjä valitteli suomenkielen raskassoutuisuutta, sijapäätteiden ja taivustusmuotojen ryteikköä. Siksi – siksikin – käännöksestä putoaa aina jotakin pois. ”Jos haluaa olla tarkka, ei aina onnistu olemaan niin luonteva kuin moni lukija ehkä toivoisi”, Nyytäjä jatkoi itsetutkiskelua. ”Tai sitten päinvastoin. Silti uskoisin, että Chandleria suomeksi käännettäessä on parempi olla pidättyvä kuin jaaritteleva, semminkin kun suomen kielen luonne houkuttelee laverteluun, koristeluun, ylimääräisiin sävytyksiin.”

     Kulttuurin vivahteet ovat hienojakoisia, vaikeita kuljettaa kielestä toiseen.

     Nyytäjä huomautti kirjoituksessaan, että amerikkalaisen kovaksikeitetyn romaanikielen letkauttelulle (wisecracking) ja julmistelulle (tough talk) ei oikein tahdo löytyä suomenkielistä kielirekisteriä. Ja juuri tuollaisella kielellä romaanien henkilöt käyvät henkistä ”taistelua” tilasta ja vaikutusvallasta toisiin ihmisiin nähden.

     Kun Nyytäjä luonnehtii Chandlerin kielen tyyliä ”apeaksi ironiaksi” hän osuu tiukasti Chandlerin romaanien mielenmaiseman keskiöön. Harmillista kyllä Nyytäjä tavoitti tuon apean ironian ehkä huonommin kuin Eero Ahmavaara.

    Kenties Nyytäjä sittenkin kunnioitti liikaa Chandlerin sanaa ja lausetta.

P.S 

Tämänkertaisen pakinassa tekstin muotoilu ei ole sitä mitä haluaisin; muutos aikaisempaan johtunee bloggerista tai käyttämästäni tekstinkäsittelyohjelmasta johon asensin uuden version. Hemmetti!