[esimerkki Raymond Chandlerin proosan suomentamisesta]
Palstan
”kummisedän” Raymond Chandlerin (1888-1959) syntymästä tuli
kuluneeksi heinäkuun 23. päivänä 125 vuotta. Minä en huomannut
noteerata merkkipäivää.
Onneksi
Jokke kirjoitti viime viikolla mainion ja innostuneen arvioinnin
Chandlerin pääteoksesta Pitkät jäähyväiset (Jokken Kirjanurkka29.7), jossa hän mm. kiitteli romaanin suomennosta sanomalla että ”Eero Ahmavaaran käännös on minusta hyvä ja toimiva, tekstissä on
jonkin verran nykyään jo vanhahtavia sanoja....”
Minäkin
olen aina pitänyt Ahmavaaran käännöksistä, mutta niistä
pitäminen, ja varsinkin Pitkien jäähyväisten suomennoksesta
pitäminen on jossain määrin pulmallista, koska Ahmavaara jätti
alkuteoksesta pitkiä pätkiä kääntämättä ja muutenkin teksti
tuntuu huolimattomalta, tai ainakin huolettomalta ja vapaasti
lennokkaalta.
Ahmavaaran
”tyylissä” on kuitenkin sellaista rentoutta mikä nähdäkseni
puuttuu Kalevi Nyytäjän 80-luvun Chandler-suomennoksista. Reilusti
on kuitenkin tunnustettava, että Nyytäjän käännökset ovat
lähempänä alkutekstiä ja uskollisempia sille.
Tästä
huolimatta Ahmavaaran käännökset leimautuvat minun päässäni
Chandlerin ”kieleksi” ja ”tyyliksi”, koska olen niiden kautta
Chandlerini lukenut, jo 50-luvun lopulla jos oikein muistan. Voihan
olla, että sille joka lukee ensimmäiseksi Nyytäjän tarkemmat
suomennokset, Chandler lähtee lentoon ja kotiutuu Nyytäjän
”tyylissä” ja ”kielessä”.
No,
koska meillä on etuoikeus lukea Chandleria kahden suomentajan
teksteistä, ajattelin ottaa yhden esimerkin molempien kynänjäljestä.
Blogiin kirjoittamisessa on se hyvä puoli ettei tarvitse ajatella
merkkimääriä – sanomalehteen näin pitkiä lainauksia ei saisi
millään sopimaan. Siihen tarvittaisiin pari tabloidisivua eikä
sellaisia ole tarjolla, sääli kyllä.
Pitkistä
jäähyväisistä sen verran että Raymond Chandler kirjoitti sitä
kolmisen vuotta 1950-luvun alussa. Hänen vaimonsa, kirjailijaa 18
vuotta vanhempi Cissy, oli jo hyvin sairas ja eli viimeisiä
vuosiaan. Chandler oli kosteiden Hollywood-vuosien jälkeen elänyt
monta vuotta täysin raittiina, mutta vuoden 1952 Englanninmatkan
aikana hän palasi taas alkoholin pariin ja laivamatkalla kotiin
Amerikkaan ”opetteli” juomaan gimlettejä, drinkkejä jotka
Pitkissä jäähyväisissä rituaalinomaisesti kuvastavat Philip
Marlowen ja Terry Lennoxin ystävyysuhdetta.
Romaanissa
on kosolti erilaisia aiheita ja teemoja, niin kuin Jokke
kirjoituksessaan kuvasi, mutta yksi keskeisimpiä on kahden miehen
välinen ystävyys ja siinä koettu pettymys. Tässä romaanissa
Chandlerin ”sankari” Marlowe ei enää ole ulkopuolinen
tarkkailija vaan hänestä tulee tunteellinen ja tunteva ihminen
jonka elämä kietoutuu tarinan muiden henkilöiden elämään.
Kun
Chandler sai romaaninsa valmiiksi vuonna 1952 ja lähetti
käsikirjoituksen kirjallisuusagentilleen, hän sai palautteen että
Marlowesta oli tullut liian sentimentaalinen, liiaksi kristushahmo.
Chandler otti ”tylyn” kritiikin vastaan, mutta katkaisi suhteensa
pitkäaikaiseen agenttiinsa. Hän kirjoitti suuren osan romaanista
uudestaan.
Pitkät
jäähyväiset ilmestyi Englannissa loppuvuodesta 1953 ja
Yhdysvalloissa seuraavana keväänä. Chandlerin vaimo kuoli sitten
joulukuussa. Chandler oli liian humalassa osallistuakseen rakkaansa
hautajaisiin.
Englantilaisen ensimmäisen painoksen kansi. Ote Matthew J. Bruccolin kirjasta Raymond Chandler - A Descriptive Bibliography University of Pittsburgh Press 1979 |
Seuraava
katkelma on Pitkien jäähyväisten (The Long Good-Bye) neljännen
luvun alusta.
The
last time we had a drink in a bar was in May and it was earlier than
usual, just after four o'clock. He [Terry Lennox] looked tired and
thinner but he looked around with a slow smile of pleasure.
”I
like bars just after they open for the evening. When the air inside
is still cool and clean and everything is shiny and the bar-keep is
giving himself that last look in the mirror to see if his tie is
straight and his hair is smooth. I like the neat bottles on the bar
back and the lovely shining glasses and the anticipation. I like to
watch the man mix the first one of the evening and put it down on a
crisp mat and put the little folded napkin beside it. I like to taste
it slowly. The first quiet drink of the evening in a quiet bar –
that's wonderful.”
I
agreed him.
”Alcohol
is like love,” he said. ”The first kiss is magic, the second is
intimate, the third is routine. After that you take the girl's
clothes off.”
”Is
that bad?” I asked him.
”It's
excitiment of a high order, but it's an impure emotion – impure in
the aesthetic sense. I'm not sneering at sex. It's necessary and it
doesn't have to be ugly. But it always has to be managed. Making it
glamorous is a billion-dollar industry and it costs every cent of
it.”
Sama
kohtaus Eero Ahmavaaran kääntämänä vuonna 1956 (WSOY, SaPo 17.)
Viimeisen
kerran kohotimme yhdessä lasia baarissa toukokuussa, hiukan
aikaisemmin kuin tavallisesti, sillä kello oli vasta vähän yli
neljä. Hän näytti väsyneeltä ja laihtuneelta, mutta katseli
ympärilleen hymyillen hidasta mielihyvän hymyä.
”Minä
pidän baareista juuri sillä hetkellä, kun ne ovat auenneet
vastaanottamaan iltaa. Kun ilma sisällä on vielä viileää ja
puhdasta ja kaikki kiiltää ja baarimies vilkaisee viimeisen kerran
kuvastimeen todetakseen että solmuke on suorassa ja tukka
järjestyksessä. Pidän baarin takana olevista siisteistä pulloista
ja loistavista laseista ja odotuksesta. Minusta on mukavaa katsella,
kuinka baarimies sekoittaa illan ensimmäisen lasin ja panee sen
eteesi ja pistää viereen pienen laskostetun lautasliinan. Minusta
on mukavaa maistella sitä hitaasti. Illan ensimmäinen levollinen
ryyppy levollisessa baarissa – se on ihmeellinen.”
Yhdyin
häneen.
”Alkoholi
on kuin rakkaus, hän sanoi. ”Ensimmäinen suudelma on taikaa,
toinen läheisyyttä, kolmas tottumusta. Ja sen jälkeen ollaankin jo
siinä vaiheessa, jolloin tytön vaatteet riisutaan.”
”Eikö
se sitten ole mukavaa?” kysyin.
”Se
on jännittävin toimitus, mutta se ei ole puhdas tunne, puhdas
esteettisessä mielessä. En halveksi sukupuolielämää. Se on
välttämätöntä eikä sen tarvitse olla rumaa. Mutta nykyisin sitä
täytyy aina rummuttaa. Siitä on tehty miljardin dollarin
teollisuutta.”
Kalevi
Nyytäjän suomennos ilmestyi vuonna 1988.
Toukokuussa
kävimme viimeisen kerran baarissa ryypyllä, ja se tapahtui
aikaisemmin kuin muulloin, heti neljän jälkeen. Terry näytti
väsyneeltä ja laihemmalta, mutta hän katseli ympärilleen hidas
tyytyväinen hymy huulillaan.
”Minä
pidän baareista silloin kun ne juuri ovat avanneet ovensa illaksi.
Kun ilma on sisällä vielä vilpoista ja puhdasta ja kaikki kiiltää
ja baarimikko vilkaisee vielä viimeisen kerran peilistä, onko
solmio suorassa ja tukka sileä. Minä pidän baarin takaseinän
siisteistä pulloriveistä ja kauniista kiiltävistä laseista ja
odotuksen tunnelmasta. Tuntuu mukavalta katsella, kun mies sekoittaa
illan ensimmäisen ryypyn ja asettaa sen puhtaalle lasinaluselle ja
panee sen viereen pienen taitetun lautasliinan. Minä haluan
maistella sitä hitaasti. Illan ensimmäinen rauhallinen ryyppy
hiljaisessa baarissa – ihanaa.”
Olin
hänen kanssaan samaa mieltä.
”Alkoholi
on kuin rakkaus”, hän sanoi. ”Ensimmäinen suudelma on taikaa,
toinen on läheisyyttä, kolmas on rutiinia. Sen jälkeen voit jo
riisua tytön.”
”Onko
se paha asia?” kysyin häneltä.
”Se
tuntuu vahvasti kiihottavalta, mutta se on epäpuhdas tunne –
epäpuhdas esteettisessä mielessä. En minä yritä irvailla seksiä.
Seksi on välttämätöntä eikä sen tarvitse olla rumaa. Mutta se
on aina voitava pitää aisoissa. Jotta seksiin saadaan hohtoa on
olemassa miljardin dollarin teollisuus, ja se on pennilleen hintansa
arvoinen.”
Edellä
olevia voi sitten lukea ”sillä silmällä” ja jokaisella on
oikeus johtopäätöksiin – jos ei muusta niin luonnollisen
(avoimen) kielen monitulkintaisuudesta ainakin. Kysyä myös voi, onko
kumpikaan kääntäjä ymmärtänyt täsmälleen mitä Chandler sanoo
kahdessa viimeisessä lauseessa.
”Kääntäjän
kannalta Chandleria on nautinnollisempaa lukea kuin kääntää”,
Nyytäjä
sanoi, että suomenkieli on liian kaukana englannista jotta
kääntäminen onnistuisi loppuun asti; jotta tyylin ja rytmin
tavoittaisi pilkulleen. ”Kun kirjailija käyttää nopearytmisessä
tilannekuvauksessa tai tietyntyyppisessä dialogissa lyhyitä yksi-
tai kaksitavuisia sanoja, ei suomen kielen puolelta läheskään aina
löydy yhtä lyhyitä sanoja.”
Nyytäjä
valitteli suomenkielen raskassoutuisuutta, sijapäätteiden ja
taivustusmuotojen ryteikköä. Siksi – siksikin – käännöksestä
putoaa aina jotakin pois. ”Jos haluaa olla tarkka, ei aina onnistu
olemaan niin luonteva kuin moni lukija ehkä toivoisi”, Nyytäjä
jatkoi itsetutkiskelua. ”Tai sitten päinvastoin. Silti uskoisin,
että Chandleria suomeksi käännettäessä on parempi olla pidättyvä
kuin jaaritteleva, semminkin kun suomen kielen luonne houkuttelee
laverteluun, koristeluun, ylimääräisiin sävytyksiin.”
Kulttuurin
vivahteet ovat hienojakoisia, vaikeita kuljettaa kielestä toiseen.
Nyytäjä huomautti kirjoituksessaan, että amerikkalaisen
kovaksikeitetyn romaanikielen letkauttelulle (wisecracking) ja
julmistelulle (tough talk) ei oikein tahdo löytyä suomenkielistä
kielirekisteriä. Ja juuri tuollaisella kielellä romaanien henkilöt
käyvät henkistä ”taistelua” tilasta ja vaikutusvallasta
toisiin ihmisiin nähden.
Kun
Nyytäjä luonnehtii Chandlerin kielen tyyliä ”apeaksi ironiaksi”
hän osuu tiukasti Chandlerin romaanien mielenmaiseman keskiöön.
Harmillista kyllä Nyytäjä tavoitti tuon apean ironian ehkä
huonommin kuin Eero Ahmavaara.
Kenties
Nyytäjä sittenkin kunnioitti liikaa Chandlerin sanaa ja lausetta.
P.S
Tämänkertaisen pakinassa tekstin muotoilu ei ole sitä mitä haluaisin; muutos aikaisempaan johtunee bloggerista tai käyttämästäni tekstinkäsittelyohjelmasta johon asensin uuden version. Hemmetti!
Loistava ja perinpohjainen postaus :)
VastaaPoista***
Ilmeisesti aika monissa käännöksissä on ollut aiemmin ongelmia, joko niitä on lyhennetty (joskus kirjattu että lyhennelmä) tai on "otettu liikaa taiteellisia vapauksia"
Kiitos kiitoksesta, Jokke!
PoistaMitä aikaisempaan maan tapaa kääntää kirjoja tulee, olet varmaankin ("valitetavasti") aika lailla oikeassa.
Oma lukunsa ovat sitten tarkoituksella lyhennyt teokset, esim. nuorisokirjoiksi. Niihinkin lyhennelmiin voi suhtautua ainakin kahdella tavalla - ymmärtäen tai tuomiten.
Muutama vuosi ilmestyi lyhennettynä eräs Nelson DeMillen romaani - ihmettelin silloin että miksi, koska DeMille (joka kohtapuolin täyttää 70 v) on sinällään taitava ja henkilöistä tarinansa rakentava jännärikirjailija. Romaanin lyhentämisen teki sen kääntäjä Heikki Kaskimies joka kertoi saaneensa kustantajalla määräyksen lyhentää romaanista tietty merkkimäärä, oman järkensä mukaisesti.