[Häme
resonoi Pradoa]
Kyösti Salovaara, 2017. |
Kirjoitan
uudella läppärillä – kannettavalla tietokoneella.
Entinen
meni ”rikki”. Ei ollut vanha, hyvä että edes takuuaika ohi.
Älylaitteisiin ahdetaan pieneen tilaan paljon tekniikkaa. Älyä on enemmän kuin kykyä tai halua rakentaa kunnollista.
Matemaatikot osaavat kirjoittaa hienoja algoritmeja; teknikot eivät pysy
perässä. Tai sitten kaupallinen rima on matalalla.
Limboillaan
yhdessä, hups!
Uudella
koneella entisen kaltaista tekstiä.
Jos
haluaisi uutta, pitäisi vaihtaa pää, mutta miten se tehdään?
Kukapa
meistä ”entisistä pojista” ei olisi lukenut James Oliver
Curwoodin (1878-1927) tai Zane Greyn (1872-1939) romaaneja, joissa seikkaillaan villissä luonnossa ja villissä lännessä - sankarillisesti.
Curwood
oli journalisti, Grey hammaslääkäri ja baseball-pelaaja. Molempien
kirjoja suomennettiin runsaasti. Itse pidin enemmän Greyn tyylistä
kirjoittaa kuin Curwoodin. Se oli makuasia. Ehkä westerni vetosi enemmän kuin Jack London -tyyppinen erämaakuvaus. Luin silti mieluummin Londonia kuin Curwoodia.
Kaksikymmentäluvulla
Curwoodilta suomennettiin romaani Hiljaisten miesten laakso.
En muista olenko lukenut.
Kirjan
nimi resonoi sielua.
Hiljaiset
miehet eivät aina tyydy osaansa.
David Lodgen romaanissa Maailma on pieni (1984) päähenkilö nauttii joka aamu ajaessaan yksi autolla kehätietä pitkin työpaikalleen. Miehen ainoa "oma paikka" on hänen autonsa. Hiljaisten miesten "työhuone"? Virginia Woolf sai oman, naiselle kuuluvan työhuoneen aikoja sitten - miehelle jätettiin yksityiseksi tilaksi henkilöauto.
Graham
Greenen hienossa, Vietnamiin sijoittuvassa romaanissa Hiljainen
amerikkalainen (1955) toisena päähenkilönä oleva CIA:n
agentti Pyle paljastuu amerikkalaisen viattomuutensa takaa ”rumaksi”
amerikkalaiseksi, joka aiheuttaa siviileihin kohdistuvan massamurhan
vietnamilaisen kaupungin kadulla.
Pitääkö
hiljaisia miehiä myös pelätä eikä vain ihailla?
No
niin, tähän asti olen johdattanut lukijaa harhaan.
Tarkoitus
ei ole kirjoittaa westerneistä eikä kirjoista muutenkaan. Pakinan
kuvatkin ovat vain viittauksenomaisessa suhteessa pakinan aiheeseen –
jos sellaista nyt ylipäätään on. Heinäkuun lopulla aiheet
kastuvat ja mätäkuu alkaa. ”Jaakko” ei raaskinut heittää
kylmää kiveä, koska vedet eivät ehtineet lämmetä. Onni yksillä,
kesää ei kenelläkään.
Ylellä
oli mielenkiintoinen juttu Josif Stalinista.
Jos
se nyt on mielenkiintoista, että luotettavan mielipidetiedustelun
mukaan 46 % venäläisistä ihailee Stalinia. Heidän mielestään
Stalin oli uudistaja, joka myös pelasti Neuvostoliiton natseilta.
Kuinka
suuria rikoksia pitää tehdä menettääkseen maineensa? Muhiiko
Venäjällä erilainen mielenlaatu kuin länsimaissa?
Timothy
Snyderin teoksessa Bloodlands (2010) kerrotaan
alkuperäisiin lähteisiin ja tilastoihin tukeutuen, että reilun kymmenen vuoden aikana Stalin ja Adolf Hitler aiheuttivat noin
14 miljoonan siviilin kuoleman Itä-Euroopassa. Stalinin osuus veritantereille
murhatuista oli kolmasosa. Pelkästään Ukrainassa hänen
määräyksensä aiheuttivat yli 3 miljoonan siivilin kuoleman; suuri
osa kuoli nälkään.
Uudistaja
ja pelastaja, Stalin?
Snyder
toteaa teoksen johdannossa, että siviilien massamurha irrotti
juutalaisten historian Euroopan historiasta ja itäisen Euroopan
historian läntisestä. Eikä tämä tilanne ole vieläkään
normalisoitunut.
Kaksi
poliittista johtajaa teki massamurhan kiltintehokkaine apulaisineen.
Hiljaisten miesten voima oli uskomaton. Tuon murhan uhrien ”kotimaa”
ulottui Berliinistä Moskovaan, sen jälkeen kun Stalin ja Hitler olivat päässeet valtaan 1930-luvun alkupuolella.
Saksalaiset
eivät onneksi laajemmin ihaile omaa ”murhaajaansa”.
Venäläisillä on vielä historian oppitunti edessään. Saksankaan
väkivaltaan ihastuneilta ääriryhmiltä - olivatpa heidän lippunsa
punaisia tai mustia – ei pidä sulkea silmiään.
Rauha
on arkipäivän työtä.
Pakina
jatkuu harhautuksen hengessä.
Nimittäin,
ajelin viikonvaihteessa Kangasalalla Längelmävettä myötäilevää tietä
ja silmiin osui kadunviitta: Hiljaistenmiestenlaakso.
Hemmetti
mikä osoite!
Tuollahan
minun pitäisi asua ja elää ja kirjoitella pakinoita. Siellä kynä
lentäisi ja sanat säkenöisivät. Olisin syvällinen kuin mummoni
kaivo Anjalassa, missä aurinko paistoi aina täydeltä terältä ja
kimalaiset surisivat perennojen iki-ihanissa kukkasissa.
Jos
asuisin Hiljaistenmiestenlaaksossa, en epäröisi käyttää sanan
valtaa enkä pelkäisi mitään – paitsi ehkä toisia hiljaisia
miehiä.
Kun
ilta koittaa ja Hiljaistenmiestenlaakso vaikenee, katukilpi häämöttää
vehreiden pensaiden yläpuolella, sillä sen loistetta eivät pimeä
eikä ahdistus eikä minkäänlainen epätoivo pysty sammuttamaan.
Hämäläinen
tie resonoi sielua.
Jaakko Salovaara. Vueltan kilvanajoa Madridissa Paseo del Pradolla syyskuussa 2016. Kapteenit apuajajien turvaamina. Vasemmassa reunassa valkoisessa paidassa Chris Froome. |
Viime vuonna syyskuussa seurasin Paseo del Pradon varrella Espanjan ympäriajon (la Vuelta) päätösetappia.
Pyöräilijöiden
vauhti oli hurjaa Madridin keskustassa. Komea Prado-museo katseli ohiajavia pyöräilijöitä välinpitämättömästi. Se on tottunut tähän touhuun.
Koska
ammattipyöräily, toisin kuin ensin tulee mieleen, on joukkueurheilua (22 yhdeksänmiehistä
joukkuetta ajaa kolmen viikon aikana 21 etapilla yli 3000 kilometrin kilvan), jokaisen joukkueen voima ja mahti tai heikkous perustuu
ns. apuajajien (domestiques) voimaan ja ketteryyteen ja
sisukkuuteen kannatella joukkueen kapteenin (tai kapteenien jos
pyritään sekä kokonaiskilpailun että sprinttietappien voittamiseen)
ajamista. Joukkue ikään kuin kietoo kapteeninsa turvalliseen
syliin, avaa hänelle tietä ja pönkittää ajamista niinä hetkinä kun kapteenilta tuntuvat jalat loppuvan.
Kukapa
meistä muistaa noiden apuajajien nimiä? He ovat hiljaisia miehiä
keskellä shown pauhua, ovat hetken etunenässä mutta väistyvät
juuri oikeaan aikaan sivuun kun suosion meteli yltyy ja palkintoja
jaetaan.
Mutta
elämä ei ole - ei edes ammattipyöräilyssä - noin yksinkertaista.
Hiljaiset
miehet eivät aina tyydy osaansa.
Talleista
voimakkain ja ammattimaisin (?) on viime vuosina ollut englantilainen
Sky. Muutama vuosi sitten (2012) Bradley Wiggins voitti Ranskan
ympäriajon, vaikka välillä näytti että hänen apuajajansa,
”luutnantti” Christopher Froome oli vahvempi pyöräilijä,
kestävämpi ja sisukkaampi vuoristoon kiipeäjä kuin kapteeni
Wiggins.
Mutta
tuolloin Froomen piti pysytellä roolissaan. Hän oli domestique, apuajaja.
Viime
sunnuntaina Chris Froome sitten voitti jo neljännen kerran le Tourin;
Wigginsin jälkeen hänestä tuli Sky-joukkueen kirkkain tähti.
Ja jälleen katsoja kiinnitti huomiota hiljaisiin miehiin. Nyt
espanjalainen Mikel Landa, baskimaalta kotoisin oleva
pyöräilijä näytti vahvemmalta ja sisukkaammalta pyöräilijältä
kuin kapteeninsa. Mutta Landan piti tyytyä rooliinsa, hänhän oli
apuajaja, luutnantti, ”domestiquena” alistettu. Ilman joukkueensa vahvoja apuajajia Froome vaikutti haavoittuvaiselta.
Maanantaina
Mikel Landa antoi haastattelun El Pais -lehdelle Pariisissa.
”Uhrasin itseni joukkueelle eikä siitä ollut mitään hyötyä”,
Landa sanoi hieman katkerana.
Hiljaisten
miesten Häme resonoi Paseo del Pradoa.
Me
olemme ”kaikki” hämäläisiä, me olemme kaikki ”apuajajia”.
Me
asumme hiljaisten miesten laaksossa ja näemme, että kukkuloiden
takana paistaa aurinko. Sateen jälkeen kiiruhdamme etsimään
sateenkaaren päätä.
Ne
jotka löytävät sen, eivät koskaan palaa kertomaan millaista elämä
sen jälkeen on.
Me
kateellisemmat väitämme luonnontieteeseen vedoten ettei
sateenkaaren päästä löydy aarretta poimittavaksi.
Uskoo
ken tahtoo.
Kyösti Salovaara, 2017. |
_____________________________