Hiljaisten miesten laakso

[Häme resonoi Pradoa]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Kirjoitan uudella läppärillä – kannettavalla tietokoneella.

    Entinen meni ”rikki”. Ei ollut vanha, hyvä että edes takuuaika ohi.

    Älylaitteisiin ahdetaan pieneen tilaan paljon tekniikkaa. Älyä on enemmän kuin kykyä tai halua rakentaa kunnollista. Matemaatikot osaavat kirjoittaa hienoja algoritmeja; teknikot eivät pysy perässä. Tai sitten kaupallinen rima on matalalla.

    Limboillaan yhdessä, hups!

    Uudella koneella entisen kaltaista tekstiä.

    Jos haluaisi uutta, pitäisi vaihtaa pää, mutta miten se tehdään?

Kukapa meistä ”entisistä pojista” ei olisi lukenut James Oliver Curwoodin (1878-1927) tai Zane Greyn (1872-1939) romaaneja, joissa seikkaillaan villissä luonnossa ja villissä lännessä - sankarillisesti.

    Curwood oli journalisti, Grey hammaslääkäri ja baseball-pelaaja. Molempien kirjoja suomennettiin runsaasti. Itse pidin enemmän Greyn tyylistä kirjoittaa kuin Curwoodin. Se oli makuasia. Ehkä westerni vetosi enemmän kuin Jack London -tyyppinen erämaakuvaus. Luin silti mieluummin Londonia kuin Curwoodia. 

    Kaksikymmentäluvulla Curwoodilta suomennettiin romaani Hiljaisten miesten laakso. En muista olenko lukenut.

    Kirjan nimi resonoi sielua.

    Hiljaiset miehet eivät aina tyydy osaansa.

    David Lodgen romaanissa Maailma on pieni (1984) päähenkilö nauttii joka aamu ajaessaan yksi autolla kehätietä pitkin työpaikalleen. Miehen ainoa "oma paikka" on hänen autonsa. Hiljaisten miesten "työhuone"? Virginia Woolf sai oman, naiselle kuuluvan työhuoneen aikoja sitten - miehelle jätettiin yksityiseksi tilaksi henkilöauto.

    Graham Greenen hienossa, Vietnamiin sijoittuvassa romaanissa Hiljainen amerikkalainen (1955) toisena päähenkilönä oleva CIA:n agentti Pyle paljastuu amerikkalaisen viattomuutensa takaa ”rumaksi” amerikkalaiseksi, joka aiheuttaa siviileihin kohdistuvan massamurhan vietnamilaisen kaupungin kadulla.

    Pitääkö hiljaisia miehiä myös pelätä eikä vain ihailla?

No niin, tähän asti olen johdattanut lukijaa harhaan.

    Tarkoitus ei ole kirjoittaa westerneistä eikä kirjoista muutenkaan. Pakinan kuvatkin ovat vain viittauksenomaisessa suhteessa pakinan aiheeseen – jos sellaista nyt ylipäätään on. Heinäkuun lopulla aiheet kastuvat ja mätäkuu alkaa. ”Jaakko” ei raaskinut heittää kylmää kiveä, koska vedet eivät ehtineet lämmetä. Onni yksillä, kesää ei kenelläkään.

    Ylellä oli mielenkiintoinen juttu Josif Stalinista.

    Jos se nyt on mielenkiintoista, että luotettavan mielipidetiedustelun mukaan 46 % venäläisistä ihailee Stalinia. Heidän mielestään Stalin oli uudistaja, joka myös pelasti Neuvostoliiton natseilta.

    Kuinka suuria rikoksia pitää tehdä menettääkseen maineensa? Muhiiko Venäjällä erilainen mielenlaatu kuin länsimaissa?

    Timothy Snyderin teoksessa Bloodlands (2010) kerrotaan alkuperäisiin lähteisiin ja tilastoihin tukeutuen, että reilun kymmenen vuoden aikana Stalin ja Adolf Hitler aiheuttivat noin 14 miljoonan siviilin kuoleman Itä-Euroopassa. Stalinin osuus veritantereille murhatuista oli kolmasosa. Pelkästään Ukrainassa hänen määräyksensä aiheuttivat yli 3 miljoonan siivilin kuoleman; suuri osa kuoli nälkään.

    Uudistaja ja pelastaja, Stalin?

    Snyder toteaa teoksen johdannossa, että siviilien massamurha irrotti juutalaisten historian Euroopan historiasta ja itäisen Euroopan historian läntisestä. Eikä tämä tilanne ole vieläkään normalisoitunut.

    Kaksi poliittista johtajaa teki massamurhan kiltintehokkaine apulaisineen. Hiljaisten miesten voima oli uskomaton. Tuon murhan uhrien ”kotimaa” ulottui Berliinistä Moskovaan, sen jälkeen kun Stalin ja Hitler olivat päässeet valtaan 1930-luvun alkupuolella.

    Saksalaiset eivät onneksi laajemmin ihaile omaa ”murhaajaansa”. Venäläisillä on vielä historian oppitunti edessään. Saksankaan väkivaltaan ihastuneilta ääriryhmiltä - olivatpa heidän lippunsa punaisia tai mustia – ei pidä sulkea silmiään.

    Rauha on arkipäivän työtä.

Pakina jatkuu harhautuksen hengessä.

    Nimittäin, ajelin viikonvaihteessa Kangasalalla Längelmävettä myötäilevää tietä ja silmiin osui kadunviitta: Hiljaistenmiestenlaakso.

    Hemmetti mikä osoite!

    Tuollahan minun pitäisi asua ja elää ja kirjoitella pakinoita. Siellä kynä lentäisi ja sanat säkenöisivät. Olisin syvällinen kuin mummoni kaivo Anjalassa, missä aurinko paistoi aina täydeltä terältä ja kimalaiset surisivat perennojen iki-ihanissa kukkasissa.

    Jos asuisin Hiljaistenmiestenlaaksossa, en epäröisi käyttää sanan valtaa enkä pelkäisi mitään – paitsi ehkä toisia hiljaisia miehiä.

    Kun ilta koittaa ja Hiljaistenmiestenlaakso vaikenee, katukilpi häämöttää vehreiden pensaiden yläpuolella, sillä sen loistetta eivät pimeä eikä ahdistus eikä minkäänlainen epätoivo pysty sammuttamaan.

    Hämäläinen tie resonoi sielua.

                                                                                                    Jaakko Salovaara.
Vueltan kilvanajoa
Madridissa Paseo del Pradolla syyskuussa 2016.
Kapteenit apuajajien turvaamina.
Vasemmassa reunassa valkoisessa paidassa
Chris Froome.

Viime vuonna syyskuussa seurasin Paseo del Pradon varrella Espanjan ympäriajon (la Vuelta) päätösetappia.

   Pyöräilijöiden vauhti oli hurjaa Madridin keskustassa. Komea Prado-museo katseli ohiajavia pyöräilijöitä välinpitämättömästi. Se on tottunut tähän touhuun.

   Koska ammattipyöräily, toisin kuin ensin tulee mieleen, on joukkueurheilua (22 yhdeksänmiehistä joukkuetta ajaa kolmen viikon aikana 21 etapilla yli 3000 kilometrin kilvan), jokaisen joukkueen voima ja mahti tai heikkous perustuu ns. apuajajien (domestiques) voimaan ja ketteryyteen ja sisukkuuteen kannatella joukkueen kapteenin (tai kapteenien jos pyritään sekä kokonaiskilpailun että sprinttietappien voittamiseen) ajamista. Joukkue ikään kuin kietoo kapteeninsa turvalliseen syliin, avaa hänelle tietä ja pönkittää ajamista niinä hetkinä kun kapteenilta tuntuvat jalat loppuvan.

    Kukapa meistä muistaa noiden apuajajien nimiä? He ovat hiljaisia miehiä keskellä shown pauhua, ovat hetken etunenässä mutta väistyvät juuri oikeaan aikaan sivuun kun suosion meteli yltyy ja palkintoja jaetaan.

    Mutta elämä ei ole - ei edes ammattipyöräilyssä - noin yksinkertaista.

    Hiljaiset miehet eivät aina tyydy osaansa.

    Talleista voimakkain ja ammattimaisin (?) on viime vuosina ollut englantilainen Sky. Muutama vuosi sitten (2012) Bradley Wiggins voitti Ranskan ympäriajon, vaikka välillä näytti että hänen apuajajansa, ”luutnantti” Christopher Froome oli vahvempi pyöräilijä, kestävämpi ja sisukkaampi vuoristoon kiipeäjä kuin kapteeni Wiggins.

    Mutta tuolloin Froomen piti pysytellä roolissaan. Hän oli domestique, apuajaja.

    Viime sunnuntaina Chris Froome sitten voitti jo neljännen kerran le Tourin; Wigginsin jälkeen hänestä tuli Sky-joukkueen kirkkain tähti.

    Ja jälleen katsoja kiinnitti huomiota hiljaisiin miehiin. Nyt espanjalainen Mikel Landa, baskimaalta kotoisin oleva pyöräilijä näytti vahvemmalta ja sisukkaammalta pyöräilijältä kuin kapteeninsa. Mutta Landan piti tyytyä rooliinsa, hänhän oli apuajaja, luutnantti, ”domestiquena” alistettu. Ilman joukkueensa vahvoja apuajajia Froome vaikutti haavoittuvaiselta.

    Maanantaina Mikel Landa antoi haastattelun El Pais -lehdelle Pariisissa. ”Uhrasin itseni joukkueelle eikä siitä ollut mitään hyötyä”, Landa sanoi hieman katkerana.

Hiljaisten miesten Häme resonoi Paseo del Pradoa.

    Me olemme ”kaikki” hämäläisiä, me olemme kaikki ”apuajajia”.

    Me asumme hiljaisten miesten laaksossa ja näemme, että kukkuloiden takana paistaa aurinko. Sateen jälkeen kiiruhdamme etsimään sateenkaaren päätä.

    Ne jotka löytävät sen, eivät koskaan palaa kertomaan millaista elämä sen jälkeen on.

    Me kateellisemmat väitämme luonnontieteeseen vedoten ettei sateenkaaren päästä löydy aarretta poimittavaksi.

  Uskoo ken tahtoo.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

_____________________________

Eilispäivän varjo

[paralleelit tangeeraa]

                                                Kuva: Jaakko Salovaara

Maailman rauha.
Moskova lahjoitti Oleg Kirjuhinin veistoksen
Helsingin kaupungille 1990. 

Ääniä!

     Yhteiskunta on kuin eksoottinen, mystinen ja kotoinen metsä, jonka äänistä satunnainen kulkija tunnistaa osan, mutta jonka viestejä kukaan ei täysin ymmärrä. Tuttua ja tuntematonta, turvallista ja pelottavaa, tuulessa kahisevaa.

     Aika ympäröi tarkkailijan; hetken päästä pitäisi selittää kuulemansa eikä kaikkea muista, kaikkea tajua.

     Rohkeimmat yrittävät etsiä totuutta tiheikköjen takaa. Pragmaatikko loikkaa ketterästi polulta toiselle. Opportunisti selittää kaiken parhain päin ajaessaan valtatiellä.

     Äänet ympäröivät.

     Niiden kaiuista syntyy historia.

”Aika on brutaali”, Olavi Paavolainen kirjoitti teoksensa Risti ja hakaristi johdannossa.

     Hän päiväsi esipuheen marraskuulle 1938.

     ”Aika on brutaali – meidän on opittava ajattelemaan brutaalisti. Me elämme Neon-valojen aikaa – emme sulkakynien.” Paavolainen kuuli ääniä, näki näkyjä, maailma kuohui ja poltti illuusiot karrelle.

     Missä on suuri linja? Paavolainen kyseli. Hän oli kauhistunut Saksassa ihastuakseen. Hän oli ihastunut Etelä-Amerikassa kauhistuakseen nykyaikaa.

     ”Mutta Suomessa ollaan rauhallisia”, Paavolainen kirjoitti marraskuussa 1938. ”Häiritsevät paholaiset työnnetään kaikessa hiljaisuudessa ulos ovesta. Suomi luulee ratkaisseensa kaikki kysymykset sovelluttaessaan universumiin sievässä järjestyksessä olevaa sisäpoliittista näkemystään.”

     Antaa muiden sotia, kunhan meillä kaikki on mallillaan, kirjailija ivasi suomalaista käpertymistä aitan polulle. Halkaiskoot muut kallonsa kunhan meillä kaikki on vanhoillaan.

     Esseekokoelman nimi taisi jo olla johtopäätös sellaisenaan: Risti vs. Hakaristi, Kristillisyys vs. Pakanuus, Yksilöllisyys vs. Kollektivismi.

     Ääniä ajassa, ajasta, ajaksi.

     Paavolainen teki johtopäätöksensä ”fascismin” ja ”bolševismin” ääniä kuunnellessa:

     ”Tämä on aikamme 'suuri linja'!

     Vastakkain seisoo kaksi rintamaa. Toinen on diktatorinen, kollektiivinen, biologis-pakanallinen ja nationalistinen – toinen demokraattinen, yksilöllinen, kristillishumanistinen ja kansainvälinen.

     Vastakkain eivät enää seiso punainen ja musta, vaan valkoinen ja musta rintama.”

T.Vaaskivi oli kymmenkunta vuotta Paavolaista nuorempi.

     Hänen älyllinen yltiöpäisyytensä ja melkein kuumehoureinen lyyrisyytensä pyrki sulauttamaan yhdeksi näkemykseksi modernin maailman uusimmat virtaukset, Egon Friedellin sivistyshaaveen ja Oswald Spenglerin pessimistisimmät ennustukset, Freudin ja Jungin raadolliset unet, Einsteinin, Schrödingerin, Heisenbergin ja kumppanien uuden fysiikan, Josephine Bakerin jazztanssin hehkun ja ranskalaisten kubistien kuvapinnat ja kaiken muun sivilisaatiossa ääntä pitävän, modernin ja avant garde kirjallisuuden Woolfesta Joyceen, Andre Gidestä Sherwood Andersoniin.

     Vaaskiven esseerapsodia Huomispäivän varjo ilmestyi vuonna 1938.

     ”Ei ole lainkaan sanottu”, Vaaskivi kirjoitti kirjan päätösosassa, ”että poliittisen Euroopan tähtikuviot muodostaisivat tänä päivänä lopullisen ja säilyvän taivaankarttansa, sillä Rooman Palazzo Venezian, Münchenin Ruskean Talon ja Moskovan Kremlin välillä käy huomaamattoman mutta mahtavan aatteellisen sympatian sähkö. Massa marssii – nimetön, standardisoitu, yksilöinä hävinnyt ja yhdenmukaistettu ruskeapukuinen joukko, joka vyöryy aseistettuna merenä demokraattisen kulttuurin yhä kapenevaa vapaavaltiota kohti.”

     Ääniä: Piave-marssi, Internationaali, Horst Wessel!

     Kollektiivisuus oli uudenlaista pakanuutta. Yksilö uhrattiin johtajalle, idässä ja lännessä, etelässä. Johtajuudesta tuli myytti. Sädekehä joka tappoi varomattomat.

     Vaaskiven ennustus 30-luvun äänien kakofoniaa kuunnellessa:

     ”Yhteys, joka liittää toisiinsa Saksan ja Venäjän, on kenties ratkaisevampi kuin erotus, joka etäännyttää ne toisistaan. Kun XX vuosisadan historia kerran kirjoitetaan, on tulevan tutkijan silmä näkevä identisyyttä siinä, missä me erotamme vain vastakohtia ja ristiriitaa, ja huomaava todellisen rintamajaon kulkevan siellä, mihin meidän poliittisesti niin lyhytnäköinen katseemme ei tavallisesti lainkaan suuntaudu.”

Äänettömyys! Hiljaisuus! Kuolema!

     Noin kolme (3) miljoonaa ukranalaista kuoli nälkään vuosina 1932-33. Se oli harkittu kansanmurha, jonka pani toimeen Stalin ja Neuvostoliiton kommunistipuolue.

     Runsaassa kymmenessä vuodessa Stalin ja Hitler tapattivat yhteensä 14 miljonaa siviiliä. Sotatantereen ulkopuolella, verisillä kentillä. Stalinin osuus murhatyöstä oli kolmannes ja siitä suurin osa kohdistui Ukrainaan, sen läntisiin osiin, kertoo Timothy Snyder järkyttävässä teoksessaan Bloodlands – Europe Between Hitler and Stalin.

     Nälänhädän välineenä Ukrainassa oli, Snyder sanoo, kollektivisoitu ja kehnosti toimiva maatalous, mutta massamurha oli luonteeltaan poliittinen. Moskova keräsi ukrainalaisilta syksyn ja talven 1932-33 aikana kaiken viljan, niin että seuraavalle kesälle ei jäänyt mitään istutettavaa. Jos tilat eivät pystyneet toimittamaan viljaa, niiden piti rangaistukseksi luovuttaa kanat ja kotieläimet äiti-Venäjälle.

     Kun ihmiset kuolivat Ukrainassa nälkään, Stalin sulki rajan Venäjälle estääkseen ”kerjäläisten” maahanmuuton. Ukrainan kaupungit suljettiin niin, että nälkää näkevät maalaiset kuolivat kotikonnuilleen.

     Stalin perusteli rajojen sulkemista väittämällä, että kerjäläiset eivät halunneet leipää vaan yrittivät vastavallankumousta. Stalin selitti ukrainalaisten kurittamisen nationalismin kukistamisella, mutta sanomatta jäi että kurituksen ja tappamisen kohteeksi joutui yhtä lailla venäläisiä, saksalaisia, puolalaisia ja monia muita.

Julkisia ääniä! Lehtimiesten puheita! Totuutta!

     Vai mitä Ukrainasta kerrottiin? Miten länsimaiset journalistit ja poliitikot suhtautuivat Ukrainan nälänhätään ja kansanmurhaan?

     Snyder muistuttaa, että vain walesilainen lehtimies Gareth Jones kertoi suorassa hetkessä omalla nimellään nälänhädästä ja miljoonien kuolemasta. Jones kirjoitti mm. Manchester Guardianiin ja New York Evening Postiin. Jones sai lopulta ikuisen porttikiellon Neuvostoliittoon ja hänen murhattiin jossain Mongolian ja Kiinan rajamailla muutama vuosi myöhemmin. Kenties Neuvostoliiton turvallisuusministeriön toimeksiannosta.

     Muuten lehtimiehet noudattelivat Moskovan virallista linjaa. The New York Timesin vaikutusvaltainen Moskovan kirjeenvaihtaja Walter Duranty kiisti Gareth Jonesin kirjoitukset nälänhädästä pelkkinä kauhukertomuksina. Durantyn mukaan Ukrainassa kärsittiin toki aliravitsemuksesta, mutta ei kuoltu nälkään. Duranty ymmärsi nuoren neuvostovaltion ongelmia niin hyvin, että ”vitsaili” tarpeella rikkoa munia kun munakasta tehdään. Duranty sai kirjoituksistaan Pulitzerin palkinnon.

     Monet lännestä Neuvostoliittoon saapuneet kommunistit kieltäytyivät näkemästä mitä näkivät. Snyderin mukaan mm. kirjailija Arthur Koestler uskoi, että nälkään kuolevat olivat neuvostokansan vihollisia, jotka mieluummin kerjäsivät kuin suostuivat tekemään työtä.

     Ranskalainen poliitikko ja kolminkertainen pääministeri Édouard Herriot saapui Kiovaan elokuussa 1933 viralliselle vierailulle. Snyder kuvaa Herriotia lihavaksi mieheksi, joka mainosti herkuttelujen paisuttamaa olemustaan.

     Kiova laitettiin juhlakuntoon. Kaupunki siivottiin. Kauppojen ikkunoihin tuotiin ruokamääriä, joita paikalliset eivät olleet nähneet aikoihin. Ruoka oli näytillä, ei myytävänä. Poliisit puettiin uusiin kuosiin. Katujen varsille kokoontuneet kansalaiset oli harjoitettu vastanottamaan ranskalainen vieras. Pääkadulle kerättiin autoja ympäri maata kuvastamaan vaurautta ja elämänvilkkautta. Niitä ajoivat paikalliset kommunistikaaderit.

     Herriot ihastui näkemäänsä.

     Hänet vietiin Moskovaan syömään kaviaaria.

     Ranskaan palattuaan Herriot muisteli ukranalaisia kolhooseja, jotka olivat kuin hyvin hoidettuja kukkivia puutarhoja. Moskovassa Pravda kiitteli Herriotin ”rehellisyyttä”.

     Nälkään kuolleet ukrainalaiset vaikenivat.

Puhe on ääntä.

     Sen kuulee helposti, mutta ymmärtäminen on vaikeampaa. Puhe yhdistää kaksi osapuolta, toinen sanoo jotakin, toinen luulee ymmärtävänsä.

     Antony Beevorin mukaan toinen maailmansota oli monien konfliktien yhdistelmä. Menneisyys ja nykyhetki olivat solmussa. Valtiot sotivat toisiaan vastaan, mutta joka puolella oli myös vasemmiston ja oikeiston välisiä selkkauksia.

     Beevor sanoo teoksessa Toinen maailmansota, että kapitalismin kriisi 1920-luvun lopulla joudutti liberaalisten yhteiskuntien kriisiä. ”Hajottavilla vaihtoehdoilla on taipumus nujertaa kompromisseihin perustuva demokraattinen maltillisuus.” Väkivaltaisuudesta tuli ”sankarillista” niin oikealla kuin vasemmalla.

     Saksassa porvaristo kuvitteli hallitsevansa Hitleriä sätkynukkenaan. Saksalaisesta vasemmistosta, joka oli jakautunut katkerasti kahteen vihamieliseen leiriin, ei ollut Hitlerille vastusta.

     Englannissa ja Ranskassa pelättiin uutta sotaa. Kun Hitler osallistui Espanjan sisällissotaan, hän käytti hyväksi demokratioiden sotakammoa: ”Britit pelkäsivät, että Espanjan kriisi voisi aiheuttaa uuden eurooppalaisen konfliktin, kun taas Ranskan tuoretta kansanrintamahallitusta pelotti toimia yksin.”

     Saadessaan tilaa Hitler hamusi sitä lisää.

     Beevor sanoo, että Neville Chamberlainin hallitus halusi edelleen rinnakkaiseloa elpyneen ja uudelleen varustautuneen Saksan kanssa. Monet pitivät natseja suojamuurina bolševismia vastaan. Chamberlain oli Birminghamin entinen ylipormestari, joka uskoi että muilla oli yhtä suoraselkäinen moraali kuin hänellä itsellään. ”Chamberlain oli korkeine kauluksineen, edvardiaasine viiksineen ja kokoon käärittyine sateenvarjoineen täysin pulassa kohdatessaan natsien räikeän armottomuuden.”

     Chamberlain uskoi Hitleriä.

     Brittejä ja ranskalaisia pelotti ajatus uudesta sodasta.

     ”Se, että natsi-Saksan sallittiin liittää Itävalta itseensä maaliskuussa 1938, vaikutti pieneltä hinnalta maailmanrauhasta, etenkin kun itävaltalaisten enemmistö oli 1918 äänestänyt Anschlussin, Itävallan Saksaan liittämisen, puolesta ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin toivotti natsit tervetulleiksi.”

     Seuraavaksi Hitler totesi haluavansa hyökätä Tšekkoslovakiaan.

     Seuraavaksi... ja sitten tykkien äänet!
     Äänet!

     ”Valtionrajat ovat ihmisen tekemiä ja ihmiset niitä myös muuttavat”, Hitler oli kirjoittanut teoksessaan Taisteluni.

Lähteet:

Antony Beevor: Toinen maailmansota. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2012.

Olavi Paavolainen: Risti ja hakaristi – Uutta maailmankuvaa kohti. Gummerus, 1938.

Timothy Snyder: Bloodlands – Europe Between Hitler and Stalin. The Bodley Head, 2010.

T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo – Länsimaiden tragedia. Gummerus, 1938.